Oksan hyllyltä

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia -lukuhaaste päättyy vuodenvaihteessa. En usko enää ehtiväni lukea haasteeseen mitään, joten kääräisen luetut kirjat pakettiin jo nyt.  Kuva 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista. Lähdin haasteeseen mukaan varovaisin tavoittein, sillä maaseudun maisemat eivät ole minulle erityisen läheisiä kirjoissa tai livenä. Mutta niin vain sain kasaan 10 luettua kirjaa ja pääsin maatilan isännäksi. Tai ehkä pitäisi sanoa emännäksi. :) Osa haasteeseen sopivista kirjoista tuli eteeni täysin sattumalta, ja oli mukavaa bongailla maaseudun kuvauksia kirjoista, jotka olin valinnut luettavakseni aivan muista syistä. Haasteeseen osui kaksi upeaa kirjaa, jotka ovat koko blogivuoteni parhaimmistoa: Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Mikaela Strömbergin Sophie . Näitä suosittelen lämpimästi elämänläheisten tarinoiden ystäville. Lukemani kirjat listaan tekstilainausten kera. Maaseututeema innosti minua ottamaan talteen kustakin kirjasta j...

Löysin Mari A:n kirjablogista hauskan sarjakuvavinkin , jota oli heti kokeiltava. Manu Larcenetin kuvittama ja Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama Maallemuuttajat -sarjakuva (WSOY, 2008) kuvaa lapsettoman nuoren parin maallemuuttoprojektia. He ovat vuokranneet talon Ranskan maaseudulta, ja siellä heitä odottaa maanläheinen, uusi elämä. Sarjakuvan aiheeseen minulla ei ole omakohtaista suhdetta, sillä en halua muuttaa yhtään enempää maalle kuin jo nyt asun. Kesäinen sarjakuvakansi tuntui silti houkuttelevalta marras-joulukuun pimeyden keskellä. Albumin perusidea ei tunnu järisyttävältä, mutta arjen pikku jutuista nousi ruutuihin leppoisaa huumoria, josta pidin kovasti. Kliseitä löytyi jonkin verran, mutten niistä häiriintynyt. Esimerkiksi maaseutua karsastavat kaupunkilaisystävät olivat hupaisia: Piirroshahmot olivat mukavan ilmeikkäitä, ja jähmeä Henri-herra nousi minun suosikikseni. Henri-herran erikoista eli kolmasti kirkastettua en kuitenkaan haluaisi maistaa, vaikka se...

"Sophie oli vanhin tytär sittemmin kolmetoistapäiseksi kasvaneessa  lapsikatraassa, jonka vanhemmat olivat saksalainen pappi nimeltä Carl ja saksalainen nainen nimeltä Charlotte. Carl menestyi urallaan, opetti ja saarnasi parhaissa seurakunnissa ja hienoissa kouluissa, sai tunnustuksen Venäjän keisarilta. Ne ovat faktoja.     Mutta mennäänpä yksityiskohtiin! On sammioittain juttuja ja tarinoita joista ammentaa. Niistä ei ole pulaa!" (s. 13) Mikaela Strömberg kertoo Sophie  von Behsen (1828 - 1886) tarinan kirjassaan Sophie (Schildts & Söderströms, 2015). Sophie on ollut oikea, historiallinen henkilö, joka syntyi Pietarissa ja muutti myöhemmin miehensä Engbertus Jansenin kanssa Suomeen. Omaa  suomenkielistä Wikipedia-sivua Sophiella ei ole, mutta hänet mainitaan Aleksanteri II :n Wikipedia-sivulla. Aleksanteri-yhteys tulee myös kirjassa (lyhyesti) esille, sillä käänsihän tämä nuori mies Sophien elämän suunnan.  Pidin Sophiesta valtavasti...

Emily Brontën Humiseva harju (WSOY, 2013/1847) on ollut syksyn suuri lukuponnistukseni. 50 kategorian haaste en eräs kohta on A Classic romance , ja ajattelin että nyt minulla on erinomainen tilaisuus lukea klassikkokirja, jota aina silloin tällöin näkee kaikenlaisilla olet-parempi-ihminen-jos-luet-nämä-kirjat -listoilla. Olen lahjakkaasti onnistunut välttelemään Humisevan harjun perusidean spoilereita, sillä oletin naiivisti saavani luettavakseni jotain Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaista herttaista, lämminhenkistä ajankuvaa, jossa pääpari saa lopussa toisensa ja (lähes) kaikki ovat onnellisia. Hah! "Nyt voin olla tyytyväinen, sillä olen varma, että hän inhoaa minua niin, ettei kestä läsnäoloani, ei kestä kuulla ääntäni eikä nähdä minua; kun menen hänen läheisyyteensä, hänen kasvonsa kiristyvät tahattomasti ja paljastavat hänen vihansa; ja se taas johtuu osittain siitä että hän tietää kuinka päteviä syitä minulla on vihata häntä, ja osittain aidosta vastenmielisyydestä. H...

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu Jää (Teos & Schildts & Söderströms, 2012) valikoitui lukupinooni osittain lukuhaasteiden vuoksi ja osittain siksi, että olen aloittanut pienen henkilökohtaisen uudehkon kotimaisen kirjallisuuden sivistysprojektin. Mielestäni minulla on kotimaisessa kirjallisuudessa nolostuttavan suuria lukuaukkoja. En ole lukuaukoista suuremmin vaivaantunut, mutta aina silloin tällöin tulee tunne, että 'jaa, enpäs ole tältäkään kirjailijalta lukenut mitään ja taas hän on jossain esillä'. Päätin tehdä asialle jotain ja tänä syksynä ja tulevana talvena koetan lukea muutamia kirjoja, jotka mielessäni sijoitan tähän ryhmään. Teemestarin kirjan jo luin, tässä postauksessa tulee Jää ja seuraavaksi jotain muuta.  Tarkkaa kirjalistaa minulla ei ole, sillä sellaisista tulee minulle herkästi suorituksen maku ja lukuinto lopahtaa. Mutta alla listatut kirjailijat ovat mielessäni juuri nyt (toivottavasti kukaan blogia seuraava ei tipahda järkytyksestä...

Stanislav Vostakovin lastenkirja Frosjan talo (Karisto, 2015) kertoo Frosja-tytöstä, joka asuu mummonsa kanssa Isälän kylässä, 1800-luvulla rakennetussa äveriään isännän talossa. Tytön arki saa yllättävän käänteen, kun periaatejuoppo Nikanor saa pahoilla ajatuksillaan aikaan mustan pilven, joka taasen saa mummon tippumaan tikapuilta. Edessä on mummon sairaalareissu, ja Frosja jää hoitamaan oikean maalaisnaisen tapaan kotitaloa. Frosjan taloa mainostettiin takakannessa huumoripitoiseksi ja muhevan maaläheiseksi. Jälkimmäisestä luonnehdinnasta olen täysin samaa mieltä, mutta kirjan huumori ei minulle kunnolla avautunut. Pikemminkin tunsin olevani kulttuurierojen äärellä. Tarina eteni sujuvasti, mutta jotkin sanonnat tuntuivat erikoiselta suomalaisen korvaan. 'Periaatejuoppo' Nikanor oli kylän persoonallisuus, mutta minulle periaatejuopon käsite oli täysin outo. Jos sellaista suomen kielessä edes on? Frosjan pukiessa liikaa vaatetta ylleen hän tuntee itsensä kaaliksi, mik...

Ilpo Koskelan uusin sarjakuvaromaani Lusia (Like, 2015) kertoo ahmaslaisesta kansanparantaja Lusia Rusintytär Korhosesta, joka eli Rokuan seudulla 1600-luvulla ja joutui syytteeseen noituudesta. Tunnustan, että Lusian tarina oli minulle entuudestaan täysin tuntematon, mutta faktapohjaisuus teki sarjakuvasta erityisen mielenkiintoisen. Koskela kertoo albumin lopussa kirjan syntyvaiheista ja vaikka mukana on paljon fiktiivistä juoniainesta, välittyy ruuduista menneen ajan ihmisten luonnonläheinen, raskas arki. Pidin sarjakuvan piirrosjäljestä. Ruudut olivat paikoin erittäin ilmavia, eikä niitä oltu ahdettu täyteen ties mitä. Rauhallisista luontokuvista välittyi vuodenaikojen vaihtelu ja maisemista pystyin tunnistamaan pohjois-suomalaisia piirteitä. Albumin tekstit ovat pääosin runomittaisia, ja siihen Koskelaa on loppusanojen mukaan innoittanut Lusian maine runonlausujana. Tekstit oli hyvin riimitelty, ja runomitasta tuli albumin lukemiseen todellista aikamatkailun fiilistä...

Viikonlopun lukumaratonin kirjojen lukutunnelmia lyhyesti: Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon Kansi Ea Söderberg Tammi, 2011 153 sivua Päähenkilönä on sympaattisen oloinen Jouni-nuorukainen, jonka kolttasaamelaistaustan kautta tuodaan yliluonnollisia aineksia juoneen. Kirjan tapahtumat olisivat voineet olla monin verroin mystisempiä, sillä kirjasta jäi hieman liian 'mukava' jälkimaku. Saamelaisjutut tekivät kirjasta silti kiinnostavan. Lukumaratonkirjana Kuulen kutsun metsänpeittoon oli erinomainen, sillä kirja oli nopealukuinen ja sivuja käänteli ilokseen. Goodreads: 3 tähteä Luettu mm. blogeissa Notko, se lukeva peikko , Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat . Lukuhaastepiste: I Spy -haasteen kohta 14) Senses . Anni Polva: Rakasta minua hiukan! (1945) Karisto, 2015 (16. painos) 187 sivua Anni Polvan aikuiskirjat eivät saaneet minusta uutta ystävää esikoiskirjan myötä. Kirjassa mielenkiintoisinta oli tapa, jolla ystävykset Lulu ja Kerttu päät...

Maaseudun tarinoita kirjaston romantiikkahyllyltä. Tässä on minulle harvinainen yhdistelmä, mutta 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia -lukuhaaste houkutteli minut lainaamaan Irène Némirovskyn Veren poltteen (Gummerus, 2008) ja Enni Mustosen Morsiuskesän (Otava, 2009). Molemmat kirjat löytyivät lähikirjaston romantiikan teemahyllystä, jonka luona harvemmin vierailen. Joskus hämärässä nuoruudessani pläräsin hyllyn tarjontaa säännöllisesti (kirjasto oli eri, mutta romantiikkahylly taitaa löytyä kaikista kirjastoista?), kunnes irtaannuin rakkauden ympärillä pyörivistä juonikuvioista - tai ainakin hyllystä, joka pursuaa vain tätä aihepiiriä. Némirovskyn kirjalta en odottanut perinteistä rakkauden huumaa ja kuumia suudelmia, mutta ennakolta arvelin, että Morsiuskesä saattaisi olla lähempänä nuoruuteni kokemuksia romantiikkahyllyn annista. Kirjat luettuani en suuremmin yllättänyt, kun Veren polte sopi mielikuviini ranskalaisesta romaanista - hienostunut, monimutk...