Seita Vuorela: Karikko

Seita Vuorelan Karikko (WSOY, 2012) on ollut minulle kirja, johon tarttumista olen tietoisesti vältellyt. Kirjailijalta ei enää uusia nuortenkirjoja tule, joten niitä muutamia lukemattomia olen halunnut säästellä "sopivaan hetkeen". Karikolle sopiva hetki tuli viimein kesän loppupuolella. Kirja on kaikessa surumielisyydessään erittäin hieno, mutta se paljastaa jujunsa verkkaisaan tahtiin, ja kiireisemmässä mielentilassa en varmaankaan olisi jaksanut innostua leirintäalueella notkuvien nuorten touhuista. Nyt ne viehättivät ja liikuttivat minua viiden tähden arvoisesti.

"Vaikea sanoa kuinka kauan tyttö oli katsonut nukkumistani viereiseltä kivenjärkäleeltä. Mutta olin aavistanut hänen läsnäolonsa uneeni. Hän oli jättänyt sinne jotain itsestään. Nimittäin hänen hotellinsa seisoi unen maisemassa keskellä villiintynyttä puutarhaa eikä kelvannut kenellekään. Tanssiaiset olivat ohi ja orkesteri poistunut. Tiesin kuitenkin heti, että se oli hotelli.

    Muuten kaikki päivämaailman asiat olivat unessa omilla paikoillaan. Raidalliset varjot, rantabaari, hiekasta kohoavat santakaupungit." (s. 96)

Karikon kertojana toimii Mitja, joka on kesän alussa lähtenyt automatkalle äitinsä ja veljensä kanssa. Reissu on vienyt perheen merenrannalla olevalle leirintäalueelle, jonne on tarkoitus pysähtyä yhdeksi yöksi, korkeintaan kahdeksi jos alue miellyttää auton ratissa olevaa äitiä. Mutta auto menee rikki, päivät kuluvat ja perhe viettää edelleen kesää Land's End Campingin alueella. 

Takaumien kautta Karikossa palataan tapahtumaketjuun, joka päättyi Mitjan kaverin kuolemaan. Nykyhetkessä liikutaan Mitjan kannoilla leirintäalueella, seurataan miten hän tapaa villin poikajoukon, joka elää omantyylistään, leikkien ja itse laadittujen sääntöjen täyttämää elämää rannan tuntumassa. Rannalla on myös tyttö, hotelli Horisontin kaunis ja salaperäinen tyttö. Vanhemmat ovat häipyneet jonnekin taustalle, ranta on nuorten.

Kerronnan monitasoinen rakenne sai aikaan sen, että kesti kotvasen päästä sisään kirjan tapahtumiin. Aloittelin Karikkoa elokuun lukumaratonilla, mutta onneksi ymmärsin jättää suurimman osan kirjasta rauhallisempiin lukuhetkiin. Karikon tunnelma osoittautui äärimmäisen vangitsevaksi. Rantapoikien ja heidän keskelleen pelmahtaneen Mitjan toveruus paljasti todellisen luonteensa vasta aivan kirjan loppupuolella, jolloin myös hotelli Horisontin salat tulivat julki. Näin huolellisesti ja taidokkaasti rakennettua kirjaa saa harvoin luettavakseen, ja luinkin kirjan viimeisiä sivuja tarkoituksellisen hitaasti viipyilläkseni vielä Mitjan, tytön ja muiden poikien seurassa.

Karikkoa voisi kenties sanoa kirjaksi, jossa ei hirmuisesti tapahdu mitään. Kirjan päätyttyä huomasin silti, että tarina antoi paljon pureksittavaa ja teki mieli aloittaa kirja heti uudelleen alusta. Ihastuin Karikon utuiseen ja unenomaisen raukeaan kesätunnelmaan, ja siihen, miten kauniisti surun ja menetyksen teemoja sen sivuilla käsiteltiin. Karikko sai Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon vuonna 2013, ja palkinnon osoite oli täydellisen oikea.

"Tyttö ei heittele rantapalloa. Hänellä on muuta mielessään. Nimittäin eräs hotelli. Hotelli horisontti. Hänen täytyy kunnostaa paikkoja. Hän on pessyt merivedessä lakanoita ja kuivannut niitä katolla. Nyt hän odottaa kuin hämähäkki verkossaan päivällistä saapuvaksi." (s. 45)

Seita Vuorelan os. Parkkolan muita kirjoja blogissani:
Usva
Viima
Lumi

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Sinisen linnan kirjasto, Saran kirjat, Kujerruksia ja Vinttikamarissa
Kirjan tietoja:
Seita Vuorela: Karikko
Kuvitus: Jani Ikonen
WSOY, 2012
357