Alice Munro: Valkoinen tunkio
Alice Munron Valkoisen tunkio oli alkukesäni positiivinen yllätys. Onhan Munron novelleja kehuttu aivan Nobel-palkinnon arvoisesti, mutta silti olin epäileväinen niiden suhteen. Innostun niin harvoin novellikokoelmista, että olin varautunut mukavan keskinkertaiseen lukukokemukseen. Onneksi olin väärässä. Valkoisen tunkion tarinat ihmissuhteiden vaikeuksista eivät vielä vieneet Munro-innostustani fanitusasteelle mutta innostusta on ilmassa, sen myönnän. Hyllyssäni odottelee Dear Life -kokoelma, ja se nousi monta pykälää lukulistallani.
Valkoinen tunkio oli siis ensimmäinen lukemani Munron novellikokoelma, ja novellien aihepiiri, keskiluokan ihmissuhteiden kiemurat olivat omiaan minulle. Kokoelman alkukielinen nimi The Progress of Love kuvaa novellien sisältöä mielestäni paremmin kuin Valkoinen tunkio, joka on kokoelman viimeisen novellin nimi. Ihmettelen miksi se on nostettu suomenkielisen laitoksen nimeksi, mutta onhan se toki ainakin erikoinen.
Ihastuin siihen, miten Munro onnistuu muutaman kymmenen sivun aikana loihtimaan lukijan silmien eteen kokonaisia elämätarinoita, vaikka novelli käsittelee vain jotain tiettyä hetkeä perheen tai yhden henkilön elämässä. Rakkauden vaiheita käsitellään laajalla kädellä, ja Munron kerronta on hillittyä ja helppotajuista, mutta paljon jää myös rivien väliin.
Mikään kirjan novelleista ei isosti noussut ylitse muiden, muttei kokoelmassa ollut myöskään pahoja floppeja. Valkoinen tunkio oli tasaisen miellyttävää luettavaa, ja suosittelen kirjaa lämpimästi ihmissuhdetarinoiden ystäville.
Valkoinen tunkio oli siis ensimmäinen lukemani Munron novellikokoelma, ja novellien aihepiiri, keskiluokan ihmissuhteiden kiemurat olivat omiaan minulle. Kokoelman alkukielinen nimi The Progress of Love kuvaa novellien sisältöä mielestäni paremmin kuin Valkoinen tunkio, joka on kokoelman viimeisen novellin nimi. Ihmettelen miksi se on nostettu suomenkielisen laitoksen nimeksi, mutta onhan se toki ainakin erikoinen.
Ihastuin siihen, miten Munro onnistuu muutaman kymmenen sivun aikana loihtimaan lukijan silmien eteen kokonaisia elämätarinoita, vaikka novelli käsittelee vain jotain tiettyä hetkeä perheen tai yhden henkilön elämässä. Rakkauden vaiheita käsitellään laajalla kädellä, ja Munron kerronta on hillittyä ja helppotajuista, mutta paljon jää myös rivien väliin.
Mikään kirjan novelleista ei isosti noussut ylitse muiden, muttei kokoelmassa ollut myöskään pahoja floppeja. Valkoinen tunkio oli tasaisen miellyttävää luettavaa, ja suosittelen kirjaa lämpimästi ihmissuhdetarinoiden ystäville.
***
TBR-projektini etenee ja otan askeleen kohti Haltia.
Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Sinisen linnan kirjasto ja Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjan tietoja:
Alice Munro: The Progress of Love (1986)
Suomennos Kristiina Rikman
Tammi, 1987
327 sivua
Munroa pitäisi lukea. Tämä kirjoituksesi on siitä hyvä muistutus. En ole lukenut kuin yhden hänen teoksensa, mutta se jätti vahvat mielikuvat.
VastaaPoistaMunron kokoelmia on suomennettu paljon, joten valinnan varaa riittää. :)
PoistaJuuri tätä Munroa en ole lukenut, mutta muutaman muun kyllä. Pidän hänen novelleistaan. Mukava, että löysit Munron.
VastaaPoistaMinäkin olen tyytyväinen, kun löysin itselle mieluisan novellistin. Onpahan luettavaa, kun tulee novelliolo. :)
PoistaTämä on yksi suurimmista Munro-lemppareistani. Novellit ovat eheitä ja täysiä. Tervetuloa Munron maailmaan!
VastaaPoistaKiitos, toivottavasti myös ne muut kokoelmat ovat yhtä hyviä. :)
PoistaJos pitäisi kerätä rumimpia kirjan nimiä, niin tämä Valkoinen tunkio löytyisi listaltani. Miksi se on suomennettu noin, kun alkuperäinen nimi on noin hieno.
VastaaPoistaMunroa on tullut luettua muutama kirja ;)
Juu, melko outo kirjan nimi. Kun nappasin tämän poistomyynnistä, tuijotin onneksi vain kirjailijan nimeä ja luotin, että sisältö on hyvää. :) Kiitokset muuten Ruokarouvasta - sain paketin tänään! Viimeistään lukumaratonilla otan sen lukuun. :)
Poista