Agatha Christie: Vaarallinen talo & Aikataulukon arvoitus
Viikon Christie-annos koostuu kahdesta Hercule Poirot -kirjasta: Aikataulukon arvoituksen (WSOY, 2010/1935) kuuntelin äänikirjana tammikuun aikana ja Vaarallisen talon (WSOY 2010/1932) luin viime vuoden loppupuolella. Vaarallinen talo palautti minut Poirotin maailmaan pienen tauon jälkeen. Nuorempana luin Christietä paljonkin, mutta jossain vaiheessa Poirot ja neiti Marple väistyivät jonnekin unholaan. Viime kesän dekkarihaasteen innostamana päätin uudistaa tuttavuuteni Agatha Christien dekkareiden kanssa, ja Vaarallinen talo päätyi lukupinooni lähinnä sattumalta. Suomenkielisen painoksen nimi kuulosti jännittävältä, ja olin lähes varma, etten ollut ko. kirjaa aiemmin lukenut. Tässä erehdyin, mutta kirja palautui mieleeni vasta aivan sen loppupuolella.
Poirot ei tässä vuosien saatossa ollut muuttunut yhtään vähempää ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hän muistini mukaan oli silloin joskus. Eh bien, harmaat aivosolut ja se pikkutarkkuus! Vaarallisessa talossa Poirot on vetäytymässä eläkkeelle maineikkaalta uraltaan (itse asiassa, Wikipedia kertoo, että Poirot oli eläkeiän kynnyksellä jo Christien luodessa hahmon, ja tätä eläkeasiaa korostettiin lähes hupaisan paljon molempien lukemieni kirjojen alussa), mutta innostuu Cornwallin rannikolla lomaillessaan tutkimaan nuoren Nick-neitokaisen murhayrityksiä. Kirjan jujuna ei ole tehdyn murhan ratkaisu, vaan sen estäminen:
Poirot ei tässä vuosien saatossa ollut muuttunut yhtään vähempää ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hän muistini mukaan oli silloin joskus. Eh bien, harmaat aivosolut ja se pikkutarkkuus! Vaarallisessa talossa Poirot on vetäytymässä eläkkeelle maineikkaalta uraltaan (itse asiassa, Wikipedia kertoo, että Poirot oli eläkeiän kynnyksellä jo Christien luodessa hahmon, ja tätä eläkeasiaa korostettiin lähes hupaisan paljon molempien lukemieni kirjojen alussa), mutta innostuu Cornwallin rannikolla lomaillessaan tutkimaan nuoren Nick-neitokaisen murhayrityksiä. Kirjan jujuna ei ole tehdyn murhan ratkaisu, vaan sen estäminen:
"Ajattele toki vähän, Poirot huudahti. - Koeta käyttää noita pieniä harmaita solujasi, Hastings. Kuinka sidotut ovatkaan meidän kätemme! On helppo ajaa takaa murhaajaa sitten kun murhatyö on tapahtunut. Tai ainakin se on helppoa minunlaiselleni miehelle. Murhaaja on niin sanoakseni kirjoittanut rikoksellaan oman nimensä selvästi näkyviin. Mutta tässä ei ole vielä tapahtunut rikosta - päinvastoin me koetamme kaikin tavoin estää sellaista tapahtumasta. Keksiä rikos ennen kuin se on tehty - kas se on hyvin vaikea urakka." (s. 51)
 |
| Kirja luettu loppusyksyllä, ennen lumien tuloa. |
Hämmästyin sitä, miten dialogivoittoista kirjan teksti oli. Puhetta riitti henkilögalleriassa, eikä tapahtumapaikkojen tai henkilöiden kuvailuun tuhlattu liikaa sanoja. Lyhyet siirtymät, ja sitten oltiin jo seuraavassa kohtauksessa. Taidan lukea näin dialogimaista tekstiä erittäin harvoin, kun välillä kaipasin kovasti jotain muuta kuin puhetta ja taas lisää puhetta. Toisaalta henkilöhahmot rakentuivat kirjassa hienosti myös vuorosanojen kautta.
Arvelin aluksi, etten ollut lukenut tätä kirjaa aiemmin, mutta kirjan loppupuolella oli eräs kasvoihin liittyvä yksityiskohta, jonka muistin varmuudella kohdanneeni aiemmin. Kirjan loppukohtauksessa oli dramaattisuutta, ja Vaarallinen talo parani mielestäni loppua kohden. Syyllinen löydettiin ja sai rangaistuksensa, vaikkakaan ei aivan perinteisellä tavalla. Ei mikään suurenmoisen säväyttävä lukukokemus, mutta annan kirjalle kolme Goodreads-tähteä. Christie-nostalgian äärellä ei onneksi odottanut suuri floppi.
Aikataulukon arvoituksen klikkasin itselleni Elisa-kirjan alesta. Lars Svedberg lukijana houkutteli kokeilemaan, miltä Poirot maistuu äänikirjan muodossa. Dialogia kirjassa taisi olla yhtä paljon kuin Vaarallisessa talossa, mutta äänikirjaa kuunnellessa se ei häirinnyt minua laisinkaan. Svedbergin lukutyyli istui tähän kirjaan mainiosti, ja vaikken osaa ranskaa, hänen ranskan ääntämyksensä kuulosti minun korvaani erinomaiselta. Poirot viljeli puheessaan kohtuullisen usein äidinkielisiä lausahduksia, ja kömpelön ääntäjän lukemana niiden kuunteleminen olisi voinut olla jopa kieliummikolle tuskallista.
Aikataulukon arvoituksen klikkasin itselleni Elisa-kirjan alesta. Lars Svedberg lukijana houkutteli kokeilemaan, miltä Poirot maistuu äänikirjan muodossa. Dialogia kirjassa taisi olla yhtä paljon kuin Vaarallisessa talossa, mutta äänikirjaa kuunnellessa se ei häirinnyt minua laisinkaan. Svedbergin lukutyyli istui tähän kirjaan mainiosti, ja vaikken osaa ranskaa, hänen ranskan ääntämyksensä kuulosti minun korvaani erinomaiselta. Poirot viljeli puheessaan kohtuullisen usein äidinkielisiä lausahduksia, ja kömpelön ääntäjän lukemana niiden kuunteleminen olisi voinut olla jopa kieliummikolle tuskallista.
Kirjassa on hyvin erityyppinen rikos kuin Vaarallisessa talossa, sillä Poirot huomaa joutuneensa sarjamurhaajan jäljille. Murhaaja lähettää Poirotille etukäteen kirjeitse tiedon seuraavasta murhasta, ja aika monta ruumista ehtii tulla ennen kuin merkillinen, Poirotia ja poliisia härnäävä A.B.C-murhaaja on saatu kiinni. Murhamysteeri oli mielestäni aavistuksen kekseliäämpi kuin talokirjassa.
Aikataulukon arvoituskaan ei ollut minulle uusi tuttavuus, eikä sen tajuaminen kestänyt kovin kauaa. Muistin kirjan perusidean, vaikken tosin murhaajan tarkkaa henkilöllisyyttä. Kiva tätä silti oli kuunnella, ja puhelimessani odottaa jo pari muutakin Poirot-äänikirjaa työmatkojen viihdykkeeksi. Minulle nimittäin jäi näiden kahden kirjan perusteella semmoinen tunne, että Poirot-kirjat toimivat minulle paremmin äänikirjoina. Jotain jännää viehätystä Poiroteissa on edelleen. Hieman vanhanaikainen tunnelma, ei hurjaa actionia vaan hillittyä brittiläisyyttä ja tietysti belgialaista älyä - tämä kaikki oli jotenkin niin tuttua ja turvallista.
Ei minulle varsinaista Poirot-kuumetta noussut, mutta hox hox! Eräs kevään kiinnostavista kirjoista on ehdottomasti tämä: David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015). Suchetin tähdittämää Poirot-sarjaa on tullut sen verran katseltua, että herran muistelukset uran varrelta ovat MUST-luettavaa. Sitä odotellessa saatan koeponnistaa muutaman neiti Marplen ja kenties Tommy & Tuppence -seikkailun.
Ei minulle varsinaista Poirot-kuumetta noussut, mutta hox hox! Eräs kevään kiinnostavista kirjoista on ehdottomasti tämä: David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015). Suchetin tähdittämää Poirot-sarjaa on tullut sen verran katseltua, että herran muistelukset uran varrelta ovat MUST-luettavaa. Sitä odotellessa saatan koeponnistaa muutaman neiti Marplen ja kenties Tommy & Tuppence -seikkailun.
Goodreads: Molemmat kirjat saavat 3 tähteä
Mistä kirjat minulle? Vaarallinen talo oli kirjaston kirja. Aikataulukon arvoituksen ostin äänikirjojen alennusmyynnistä.
Muualla verkossa: Vaarallista taloa on luettu blogissa Kirjahullun päiväkirja. Aikataulukon arvoitusta on luettu tai kuunneltu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Nipvet ja Jokken kirjanurkka.
Kirjojen tietoja:Agatha Christie: Peril at End House (1932)
Suomennos O. A. Joutsen
WSOY, 2010 (12. painos)
258 sivua
Agatha Christie: The A.B.C. Murders (1935)
Suomennos Aune Suomalainen
Lukija Lars Svedberg
Kesto 7h 18 min
WSOY, 2010
Vaarallinen talo pitäisikin lukea :)
VastaaPoistaTuossa kirjassa oli vähän tavallisuudesta poikkeava lähestymistapa murhamysteeriin, ja silti kirja toimi hyvin - joten kyllä se kannattaa lukea. :)
PoistaChristieen ei kyllästy koskaan - mikä taika hänessä onkaan!
VastaaPoistaVaarallista taloa en taidakaan olla lukenut...
Vaikka välillä tulee taukoa, Christien kirjoihin on ihana palata uudelleen. Ja hänellä on niin laaja tuotanto, että vieläkin minulle riittää uutta luettavaa. Varmaan myös Poirot-kirjoista. :)
PoistaVaarallinen talo kirjannimenä on aika symbolinen. Minusta tämä oli motiiviltaan aika rankka kirja, jos kohta dekkareissa aiheet ovat rankkoja ihan yleensäkin. Christien tapa tuoda esiin ristiriitoja syyllisyys - rangaistus -linjalle on minusta mielenkiintoinen ja herättää kyllä ajatuksia.
VastaaPoistaEn halunnut paljastaa liikaa Vaarallisen talon loppukuvioista tai rikoksen syistä, mutta totta - mikään kevyt juttu ei ollut kyseessä. Christien Poirot-kirjat ovat tunnelmaltaan niin hienostuneen brittiläisiä, että noin synkkä loppuratkaisu on mukavasti ristiriidassa senkin kanssa. Eihän rikoksen toki kaunis kuulukaan olla.
PoistaJuu, niinhän se on, että sekoitin tämän kirjan Väärän vänkyrään taloon. Tosin olen tainnut tämän vaarallisen talonkin lukea.
PoistaHeh, no tuo kommenttisi tuntui kohtuullisen osuvalta tähän lukemaani kirjaan, joten mitäpä tuosta (syyllisen rangaistus nimittäin ei ole sieltä perinteisestä påästä tässä kirjassa). :) Väärän vänkyrä talo kuulostaa sekin mielenkiintoiselta googlauksen perusteella. Christien oma suosikkikirja kuulemma.
PoistaEn yleensä pysty keskittymään äänikirjoihin, mutta Christien kirjat ovat jostain syystä poikkeus. Ehkä juuri tuon tekstin dialogipainotteisuuden takia. BBC:n sivuilta sai joskus kuunnella ilmaiseksi Christie-äänikirjoja ja -kuunnelmia, ja silloin ainakin muistan pitäneeni. Sujui tiskaaminenkin vähän joutuisammin ;)
VastaaPoistaLainasin juuri kirjastosta tuon Poirot ja minän alkukielisenä. Mielenkiinnolla odotan minkälaisia tarinoita kulissien takaa siinä on :)
Minä kuuntelen äänikirjoja lähinnä työmatkoilla, ja radion kuuntelu on jäänyt vähälle. Pitääpä kokeilla tuota BBC-vinkkiä. Harmittelin nimittäin sitä, ettei suomeksi ole tarjolla kovinkaan montaa Christien kirjaa ääniversiona. Ja kivaa, jos ehdit blogata tuosta Suchetin kirjasta, sillä käännöstä saa odotella ainakin huhtikuulle. :)
Poista