Kevin Sampson: Ikuisen kadotuksen kaupunki

Kevin Sampsonin Ikuisen kadotuksen kaupunki (Kovasana Kustannus, 2020) aloittaa uuden, rikoskomisario Billy McCartneysta kertovan sarjan. Sarja-avauksen tapahtumat sijoittuvat Liverpooliin, sen hämärille kujille ja kovan rikollisuuden maailmaan. McCartney on monissa liemissä keitetty ammattilainen, jota piakkoin eläkkeelle jäävä kollega Hodge pyytää auttamaan rumaksi kääntyneessä rikosjupakassa. Nuoren miehen ruumis on löytynyt paloiteltuna ja viilleltynä, ja tämän kadoksissa olevan tyttöystävän perässä juoksevat niin poliisit kuin alamaailmakin. Ja kun tapauksen ylle lankeavat vielä Hodgen ja McCartneyn menneisyyden synkät varjot, riittää soppaa selvitettäväksi.

Ikuisen kadotuksen kaupunki hyppää heti kirjan alussa 80- ja 90-lukujen tapahtumiin. Ne toimivat hyvänä taustana nykyaikaan sijoittuvalle rikosvyydelle, vaikkei tämä aivan heti minulle auennutkaan. Kirjan juonikuvio tuntuikin alkuun hivenen sirpaleiselta, vaikka tapahtumat sinänsä olivat kiinnostavia. Loppua kohden tunnelma kyllä sitten tiivistyi, ja aikahyppelytkin jäivät taakse.

McCartneyn henkilökohtaiseen elämään ei kirjassa liiemmin paneuduta, mutta hänen persoonansa hallitsee silti kirjan tapahtumia. Rikosjutun puinti etenee aina jonkin keskeisen henkilön näkökulmasta kerrottuna, ja McCartneyn karskin oloisista ajatuksenkuluista kuultaa sellainen taisteluhenki rikollisuutta kohtaan, että minua lähinnä huvitti. Omia polkujaan kulkevassa McCartneyssä on yksinäisen suden vikaa, ja tämä tuo Ikuisen kadotuksen kaupunkiin rempseän fiiliksen, josta huomasin pitäväni aika lailla:

"Tunnen oloni heti paremmaksi. Jos minua olisi kannustettu vähän enemmän silloin alkuaikoina sen sijaan, että minut heitettiin tylysti leijonille, kuka tietää miten asiat olisivat sujuneet. Olisin ensinnäkin voinut oppia inhimillistä myötätuntoa ja luottamaan ihmisiin. Silloin aikoinaan tuntui täysin normaalilta, että olin yksin - yksinäinen susi. Se tuntui täysin järkevältä. Mutta ei enää. Nyt jopa työ, tosi rakkauteni, on kääntänyt minulle selkänsä. Niin se käy. C'est la vie. Valo vaihtuu vihreäksi, väännän "Bowling Greenin" täysille ja lähden kohti kahakkaa. Teen sen mitä aina teen, kun maailmani tuntuu menevän järjiltään. Ryhdistäydyn ja nousen takaisin kehään. Palaan yön pimeyteen ja etsin roistot."

Kirjan Liverpool näyttäytyy kaupunkina, jossa suurimmat roistot ovat onnistuneet vetäytymään jonkinasteisen kunniallisen verhon taakse hoitamaan bisneksiään, ja poliisit tietävät, miten liikkua lain harmaalla alueella, jos tilanne niin vaatii. Harmittelin silti sitä, että miljöön ja kaupungin ilmapiirin kuvailu jäi kirjassa tosi vähäiseksi. Kovan rikollisuuden vaikutuksista ja monikulttuurisen ympäristön ristipaineista olisi mielestäni saanut enemmänkin irti.

 

Mitään dekkarigenreä mullistavaa sisältöä Ikuisen kadotuksen kaupunki ei tarjonnut, mutta rikosjuonia on aina kiva seurata sellaisessa kaupungissa, joka harvemmin tulee kirjoissa vastaan. Ikuisen kadotuksen kaupunki keskittyi poliisityön kuvaamiseen, ja se kuvaus kyllä erottui positiivisesti massasta - jos siis sattuu pitämään hieman reipasotteisemmasta menosta, johon ei kuitenkaan sisälly liiallisuuksiin meneviä raakuuksia. Billy McCartneyn ensimmäinen tapaus saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Dekkarifaneille Ikuisen kadotuksen kaupunki tarjoaa rouheaa menoa syysiltojen ratoksi.

Tämän näköinen heppu on Kevin Sampson.

 ***

Helmet-lukuhaasteessa Sampsonin kirja sopii kohtaan Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimelle.

Goodreads: 3 tähteä

Mistä kirja minulle? Sain kustantajalta arvostelukappaleen. Kiitokset!

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogissa Raven Crime Reads. Getintothis-sivusto on haastatellut Sampsonia kirjan tiimoilta.

Kevin Sampson: The Killing Pool (2013)

Suomennos Juha Ahokas

Kovasana Kustannus, 2020

320 sivua