Naistenviikko: Peppi Pitkätossun tarina - Astrid Lindgren
Olen tainnut joskus aiemminkin todeta sen, ettei Astrid Lindgrenin lastenkirjatuotanto ole näytellyt kovinkaan merkittävää osaa omassa lapsuudessani. Peppi Pitkätossu lienee eräs tunnetuimpia Lindgrenin hahmoja, ja omat Peppi-muistoni rajoittuvat lähinnä Inger Nilssonin tähdittämään tv-sarjaan, josta olen nähnyt satunnaisia osia (hieno roolityö ei tosin tuonut pelkkää iloa Nilssonin elämään, ks. Ilta-Sanomien haastattelu). Jokunen vuosi sitten bongasin Peppi-kirjojen kokoomateoksen kirjakaupassa, mutta aika kauan sekin sai odotella hyllyssä lukuvuoroaan. Keväällä kuitenkin innostuin sivistämään itseäni ja luin vihdoin ja viimein Peppi-tarinat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä.
Huvikummun huvila oli juuri siinä, missä kaupunki loppui ja maaseutu alkoi ja missä katu muuttui maantieksi. Pikkukaupungin väki käveli mielellään juuri Huvikummun suuntaan, sillä siellä oli kaupungin kauneimmat maisemat.
Lindgren kirjoitti Peppi-tarinat 1940-luvulla, ja kirjan viehättävän vanhanaikainen tunnelma kyllä puraisi nykylukijaakin. Täytyy silti todeta, etten aivan hirmuisesti innostunut Pepin varsinaisista seikkailuista ja toilailuista. Tuli tunne, että niihin joko hurahtaa lapsena tai sitten ei ollenkaan. Toki kirjan idea on hauska - maailman vahvin tyttö muuttaa pikkukaupunkiin, ihan yksin (tai no, tietysti mukana ovat apina ja hevonen) ja alkaa huushollata jännittävän oloista Huvikumpu-huvilaa. Naapurin lapset Tommi ja Annika tutustuvat oitis uuteen naapuriinsa ja ystävyyssuhde on pian solmittu. Kirja koostuu Pepin, Tommin ja Annikan yhteisistä puuhista, jotka lopulta johtavat kolmikon Kurrekurredut-saarelle, missä Pepin isä hallitsee kuninkaana.
Pepin valloittava persoona oli kirjan parasta antia. Annos Peppi-energiaa ja tomeraa itseluottamusta tekisi taatusti hyvää itse kullekin vuoden jokaisena päivänä. Peppi porskuttaa eteenpäin omintakaisella tyylillään, ja ravisuttelee porvarillisen pikkukaupungin elämää. Mutta niin vain yhteisö oppii hyväksymään Pepin sellaisena kuin hän on, eli erilaisuus kunniaan.
Kirjan kuvituksen on tehnyt Ingrid Vang-Nyman, ja kuvissa kirjan sivuilla seikkailevat hahmot todella heräävät eloon. Varsinkin Peppi hupaisine letteineen on vallan mainiosti piirretty:
Goodreadsiin Peppi Pitkätossun tarinat saa minulta 3 tähteä. Klassikolle tietysti antaisi mieluusti enemmänkin tähtiä, mutta en voi sille mitään, että Peppi-lukuelämys jäi "ihan kiva"-asteelle. Pepin hahmossa on silti sellaista aitoutta ja rempseää positiivisuutta, että toivon nykylapsien edelleen löytävän tien Pepin luokse.
***
Osallistun kirjalla Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen sekä Jokken kirjanurkan Keskisuomaisen 100 kirjaa -haasteeseen. Helmet-haasteesse Peppi sopii mielestäni mainiosti kohtaan "2. Iloinen kirja".
Peppi on osa kirjabloggaajien naistenviikon juttusarjaani:
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tuntematon lukija, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Jokken kirjanurkka. Peppi-sarjaan - siihen aitoon ja oikeaan 😉 - pääsee tutustumaan esimerkiksi Youtubessa (tämä pätkä tosin on suomeksi dubattu):
Kirjan tietoja:
Astrid Lingren: Peppi Pitkätossun tarina
Yhteisnide kirjoista:
* Peppi Pitkätossu, 1946
* Peppi aikoo merille, 1947
* Peppi Pitkätossu Etelämerellä, 1949
Kuvitus Ingrid Vang-Nyman
Suomennos Laila Järvinen
WSOY, 2007
292 sivua
Peppi oli aikanaan varsin poikkeava ja piristävä liki "anarkistinenkin" tapaus lasten- ja kiiltokuvamaisten tyttökirjojen joukossa, ja hän kutkutti valtavasti mielikuvitusta omatoimisuudellaan ja seikkailuillaan:)
VastaaPoistaSopii edelleenkin mainiosti lasten luettavaksi reippaalla esimerkillään eli: kaikki on vinksin vonksin...
Omana aikanaan Peppi on taatusti ollut tosi radikaali lastenkirjan hahmo. Lindgren kyllä ansaitsee ison hatunnoston siitä, että hän on tuulettanut perinteitä lastenkirjallisuudessa. :)
PoistaIhana kirja. Peppi oli tyttöhahmo, jota ihailin. Hän uskalsi vastustaa ja pitää päänsä. Seikkailumieltä oli riittävästi. TV-sarjat on katottu. Kiitos ihanasta kesäkirjasta.
VastaaPoistaPeppi onkin oivallinen ihailun kohde - todella valloittava, reilu ja oikeamielinen tyttö. ♡
PoistaMinä tykkään Peppi-filmatisoinneista, kirjankin ole ehkä joskus lapsena lukenut, mutta jotenkin kirja ei ole muodostunut yhtä hyväksi kokemukseksi kuin filmit. Sama on Saariston lasten kohdalla. Filmit ovat aivan ihania, kirja menettelee.
VastaaPoistaLindgrenin kirjoista on tosiaan tehty aivan upeita filmatisointeja. Hämmästyttävää, miten osuvat näyttelijät niihin on löydetty.
PoistaEihän parempaa kirjaa naistenviikolle olekaan! Minäkin luin nämä vasta aikuisena omille tyttärille kannesta kanteen, viimeistä osaa en ollut lukenut koskaan kokonaan. Peppi on niin paras esikuva kaikille, villi ja anarkinen.
VastaaPoistaJuu, luin kirjan jo keväällä mutta säästelin juttua naistenviikolle. Peppi on oikea woman power -edelläkävijä. 😊 Onpa kivaa, että teillä on luettu Peppiä yhdessä.
PoistaLuin lapsena kolme Astrid Lindgrenin kirjaa, Ronja, ryövärintytär, Mio, poikani Mio ja Veljeni, Leijonamieli. Peppiin en jostain syystä tullut tarttuneeksi, vaikka piirrosarja pyörikin telkkarissa. Jokin Pepin hahmon mielivalaisuudessa tuntui oudolta: lapsi, joka asuu yksin, jolla on hurjat voimat ja jonka isä on jonkin eteläisen saaren kuningas. Pitäisi varmaan joskus lukea ja paikata tämä sivistyksen aukko. Vähän niin kuin viimeksi kirpparilla käydessäni löysin Maija Mehiläinen -kirjan (en edes tiennyt sen olemassa olosta, vain animaatio ja sarjakuva ovat lapsuudestani tuttuja).
VastaaPoistaHmm, enpäs minäkään ole tiennyt että Maija Mehiläinen on ilmestynyt kirjanakin. Tv-sarjan kyllä muistan. Minulla on vielä Mio ja Veljeni Leijonamieli lukematta, mutta varmaan niihinkin tulee jossain vaiheessa tutustuttua. Jollei muuta niin yleissivistyksen nimissä. :)
Poista