Lyhyesti: kaksi uutuuskirjaa ja yksi kesken jäänyt

Taas tulee miniarvioita, ja nyt vuorossa on pari viime aikoina lukemaani uutuuskirjaa. Lisäksi otin mukaan yhden kesken jääneen kirjan, vaikka yleensä tapanani ei ole näistä avautua. Kyseinen kirja sattuu kuitenkin olemaan aiemmin syksyllä julkaisemallani "näille kirjoille ennustan 5 tähteä" -listalla, joten pienet perustelut lienevät paikallaan. Kovin kaksisesti ei lähtenyt ennustelu käyntiin. 😅

Kuva: Alexander Sinn/https://unsplash.com/photos/DlKvjpM2rZA

 

Tommy Orange: Ei enää mitään (Aula & Co, 2020; suom. Jussi Korhonen)

Tommy Orangen Ei enää mitään välittää lukijalle Amerikan alkuperäiskansojen urbaania nykykulttuuria. Kirjan rakenne on kiinnostava, sillä sen luvuissa keskitytään yksittäisten henkilöiden elämäntilanteisiin ja pohdintoihin, ja mitä pidemmälle Ei enää mitään etenee, sitä tiiviimmin henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Lopullinen huipentuma ajoittuu Oaklandin stadionilla pidettävään powwow-juhlaan.

Orangen kerronta on aika hillittyä, ja hänen henkilönsä ovat nähneet elämän karuja puolia. Henkilöt erottuvat omiksi persoonallisuuksikseen, mutta minulla oli silti jonkin verran vaikeuksia muistaa kuka kukin on ja miten henkilöt ovat suhteessa toisiinsa. Luin kirjaa pienissä pätkissä, ja tämä saattoi olla osasyynä muistamispulmiini. 

Oman identiteetin rakentuminen ja suhde kulttuuriseen perimään on kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia. Tämä ei ole millään muotoa ongelmaton alue modernissa nyky-yhteiskunnassa, ja Ei enää mitään valottaa teemaa moniulotteisesti, henkilöiden arkisen toiminnan ja ajatusten kautta. Amerikkalaisen valtavirran ja alkuperäiskulttuurin väliset kipupisteet nousevat hienovaraisesti esille, ja kirjan sivuilta avautuva näkymä amerikkalaiseen todellisuuteen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Goodreadsiin Orangen kirja saa minulta neljä tähteä, ja pienen plussan upean aurinkoisesta kannesta.

Lukuhaasteet: Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Sofi Oksanen kehui kirjaa niin paljon haastatellessaan kirjailijaa Helsingin Kirjamessuilla, että se käy mielestäni suositukseksi.

Mistä kirja minulle? Sain kustantajalta arvostelukappaleen. Kiitos!

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu myös blogissa Tarukirja

 

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on - Nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat (Art House, 2020; suom. Ari Jaatinen)

Adam Kayn kirja liikkuu saman aihepiirin parissa kuin viime vuonna julkaistu Kohta voi vähän kirpaista (Art House, 2019). Joulukirjaan on koottu Kayn tunnelmia niiltä vuosilta, jolloin hän työskenteli lääkärinä ja joutui hoitamaan joulupäivien vuoroja sairaaloissa.

Kolme yövuoroa jouluun on oli nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu. Lukemisessa oli hieman väljähtänyt sivumaku, sillä teksti oli kovin samanoloista Kayn edellisen kirjan kanssa (josta pidin viiden tähden arvoisesti). Vaikka suurin uutuudenviehätys olikin kulunut pois, Kayn huomiot brittisairaaloiden toiminnasta olivat edelleen tosi kiinnostavia. Jouluteema toimi lyhyehkössä kirjassa mukavasti, enkä voinut olla ajattelematta, miten hurja joulu sairaaloihin on tänä vuonna luvassa. 

Goodreadsiin Kolme yötä jouluun on saa minulta kolme tähteä. Joulun hengessä pyöristelin 2,5 tähteä ylöspäin. 

Mistä kirja minulle? Lainasin kirjan kirjastosta.

 Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä oli mukana TBR-pinossa, jonka kokosin alkusyksyllä, ja ennustin kirjalle sittemmin täyttä viittä tähteä Goodreadsissa. Ennuste pohjasi siihen, että Westön Missä kuljimme kerran oli minulle täysosuma, viiden tähden kirja, ja arvelin, että Leijat saattaisi olla samaa tasoa. No, ei ollut. 😆 

Luin kirjaa 130 sivua, ja sitten kärsivällisyyteni loppui sekä ylitsevuotavan runsaalta tuntuvan Helsinki-nostalgian suhteen että hidastempoisen, polveilevan kerronnan suhteen. Missä kuljemme kerran -kirjasta muistamaani maagista tunnelmaa en tavoittanut Leijoista, sen sijaan kirja rämpi eteenpäin todella tahmeasti. Lukemassani osuudessa ei ehtinyt tapahtua mitään sen kummempaa kuin että kerrottiin päähenkilönä olevan Rikun lapsuusvaiheista, ja myös hänen vanhempiensa elämää avattiin jonkin verran. Jos olisin saanut itseni kiinnostumaan keskeisistä henkilöistä, olisin koettanut vielä jatkaa Leijojen parissa, mutta nyt heidän kohtalonsa jäivät lähes yhdentekeviksi. 527-sivuisen pokkarin lukeminen alkoi tuntua liian puuduttavalta urakalta. Joten - ei jatkoon.

Parempia kokemuksia löytyy mm. blogeista Mitä luimme kerran , 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä