30. elokuuta 2016

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Elokuun viimeisessä blogijutussani palaa menneen kesäni lukupettymykseen. Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia -kirja (Otava, 2012) oli virittänyt odotukseni korkealle, sillä luvassa oleva kolmoisdraama tuntui olevan aiheena kuin minulle kirjoitettu. Mutta ei - 600 sivua Madeleinen, Leonardin ja Mitchellin kanssa oli minulle pitkä ja puiseva taival. Vain TBR-projektini motivoi minua lukemaan kirjan loppuun. Olen toki jättänyt jo pari TBR-listan kirjaa kesken, mutta en haluaisi tehdä samaa temppua kovin monelle listan kirjoista. Vielä yksi sivu ja sitten vielä yksi, ajattelin - ja loppuihan se kirja viimein.

Naimapuuhat on täynnä kirjallisuusviittauksia, sillä Madeleine opiskelee collagessa kirjallisuutta ja on innostunut mm. Jane Austenista. Kirjan alkukielinen nimi The Marriage Plot on onnistunut, sillä Eugenides päivittää kirjalliset avioliittojuonet onnistuneesti tähän päivään. Ehkäpä tässä oli syy siihen, miksi kirja tuntui niin tympeältä. Madeleinen ihastus vakavan sairautensa salaavaan Leonardiin oli liian todellisen tuntuinen, jotta siinä olisi ollut mitään hauskaa tai viihdyttävää. Mitchellin kaukorakkaus Madeleineen ei oikeastan tarjonnut mitään ihmeellistä juoneen tai tapahtumiin. Harmitti vaan, kun Madeleinen piti antaa tehdä omat valintansa/erehdyksensä ja Mitchellin omansa. Eugenides on totisesti onnistunut kirjoittamaan Naimapuuhiin riipaisevan inhimillisiä hahmoja. Ja samalla tekemään heistä äärimmäisen mielenkiinnottomia.

Kirjan ei tarvitse olla edes kesällä hauska tai viihdyttävä, mutta silloin voisi koettaa olla vaikkapa jännittävä tai syvällinen. Ei tärpännyt näidenkään osalta, sillä Naimapuuhat onnistui olemaan minulle vain liian pitkä ja tylsä. Goodreads-tuomio: yksi tähti.

Naimapuuhien paras osuus löytyy kirjan ensimmäiseltä sivulta, sillä se muistutti mieleeni erään erinomaisen avioliittojuonikirjan ajalta ennen blogiaikaa:

"Paljon oli New Directionsin mustavalkokantisia pokkareita, enimmäkseen runoja H. D.:n tai Denise Levertonin kaltaisilta nimiltä. Tuossa olivat Coletten romaanit, joita hän luki salaa. Ensipainoksena Updiken Parit, äidin kirja, jota Madeleine oli kaikessa hiljaisuudessa vilkuillut kuudennella luokalla ja hyödynsi nyt englanninkielisen kirjallisuuden kandidaatintutkielmassaan, jonka aiheena oli avioliittojuoni." (s. 11)

Updiken Parit! Jee - tämä se on! Tykkäsin kirjasta aikoinaan tosi paljon, mutta jotenkin kirjan tekijä ja nimikin pääsi unohtumaan. Mutta heti kun se osui silmääni Naimapuuhien ensimmäisellä sivulla, tiesin että tuo, tuo se on. Kiitos Eugenides. :)


Goodreads: 1 tähti
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: kirjaa on luettu mm. blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Sabinan knalli, Kujerruksia ja Annelin lukuvinkit. Lisää juttuja löytyy googlettamalla.
Kirjan tietoja:
Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot (2011)
Suomennos Arto Schroderus
Otava, 2012
599 sivua

28. elokuuta 2016

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

"Oletpa ostanut ison karkkipussin!" Näin totesi mieheni vilkaistessaan pikaisesti kesken olevien kirjojeni pinoa. Pinossa ei silti ollut karkkisäkki vaan Harri Veistisen uusi nuortenkirja Kotitekoisen poikabändin alkeet (S & S, 2016). Sen säpäkässä ulkoasussa on kieltämättä jotain samaa kuin kaupan karkkipussirivistöjen houkutuksissa (tosin omat lempiherkkuni löytyvät hillitynnäköisistä lakritsapusseista). Myös kirjan sisältö on mukavan pirteä, ja kirja onkin elämäniloinen sukellus yläkoulun viimeisen luokan poikien elämään.


"7 Joku on varmaan jo ihmetellyt, mikseivät tarinan henkilöt puhu Lounais-Suomen murteella. Uskon vakaasti, ettei kukaan jaksa lukea dialogia, jossa kirjoittaja leveilee murretietämyksellään. Mutta jos joku epäilee, osaan kyllä sanoa, että "mennään tuanoiniin Porriin", "kui varte" ja "tiäksää ketä tualt tule", mutta jaksaisitteko lukea sitä kahta sivua pitempään. Sinä minäkin." (s. 15)

En muistaakseni ole yhdessäkään blogijutussa ottanut lainausta alaviitteestä, mutta nyt en voinut vastustaa tilaisuutta. Kotitekoisen poikabändin alkeiden kertojana oleva 15-vuotias Rene rupattelee tarinaansa letkeästi eteenpäin, ja höystää juttujaan alaviitteillä. Niitä ei onneksi ole joka sivulla, mutta yllättävän hauskasti pikku huomautukset istuvat Renen jutustelun lomaan. Kirjan rento kerronta oli sen parhaita puolia, ja pidin siitä, ettei nuorisohuumori alkanut ärsyttää vaan pysyi viihdyttävyyden puolella.

Renen kertomus ajoittuu yläkoulun viimeisten kuukausien aikaan. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, luvassa on bänditouhujen kuvausta. Homma alkaa ex tempore -ideasta, ja jatkuu samalla holtittomalla tyylillä. Huomaamattomina pysytelleistä pojista tulee yhtäkkiä eturivin - hmm, jotain. Kuulostaa kliseiseltä juonelta, mutta Kotitekoisen poikabändin alkeet oli mielestäni yllättävän raikas kokonaisuus, ja myös uskottava.

"Vaihtoehtoja oli useita. On aina monta vaihtoehtoa, kun joukko kauniita, upeita, sensuelleja tyttöjä on löytänyt puhelimesi ja alkanut katsella siitä videota poikabändisi ensimmäisistä ahdistavan noloista harjoituksista. 1) Pakeneminen. 2) Piiloutuminen koko loppukevääksi. 3) Vihastuminen yksityisyyden rikkomisesta. 4) Nöyrä suomalainen nolous ja häpeä. Tai sitten viisi..." (s. 42)

Juonikulussa oli mukana surullisia aineksia, mutta tämä ei ollut mikään rypemiskirja vaan iloluontoinen ja positiivisen itsevarma kirja. Minä tykkäsin kirjan poikamaisen veikeästä tunnelmasta, enkä häiriintynyt edes henkilöiden käytöksen tai juonen ennalta-arvattavuudesta. Olen heikosti perillä nuortenkirjojen aihepiireistä, mutta suomalaiseen kouluarkeen sijoittuva nuorten miesten bänditouhujen kuvaus erottui minun silmissäni edukseen tuntemastani kirjatarjonnasta. Goodreadsiin kirja saa minulta kolme tähteä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuhansia sivuja, Lastenkirjahylly sekä TuijaTa
Kirjan tietoja:
Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Kansi: Jussi Karjalainen
S & S, 2016
203 sivua

27. elokuuta 2016

2 x lanu: Kissa nimeltä Kent & Anterin aarre

Lasten- ja nuortenosaston kirjat ovat osoittautuneet erinomaisiksi lukupinon keventäjiksi, ja Netta Walldénin Kissa nimeltä Kent (Mäkelä, 2016) ja Hanna Kökön Anterin aarre (Mäkelä, 2016) olivat molemmat mukavia valintoja romaanien vastapainoksi. Kumpikin kirja sopii eläinten ystävien luettavaksi, sillä Walldénin kirjassa hiippailee totta kai kissa ja Kökön kirjassa kaveerataan uljaan koirasuden kanssa.


Netta Walldénin Kissa nimeltä Kent on rauhallinen kertomus tytöstä, joka etsii kissaa nimeltä Kent. Tyttö asuu kaupungissa, jonka lähellä on toinen, rottien valtaama ja ihmisten hylkäämä kaupunki, Rottakaupunki. Tarina kulkee tytön mukana ja kissa hiiviskelee tarinan edellä, ja matkalla kohdataan monenlaista: Rottakaupungista löytyy outo, yksinäinen tiedemies, salaperäinen salapoliisi tulee tytön avuksi ja kuurolla pianistillakin on oma osansa juonessa. 

Unenomainen kokonaisuus lähentelee fantasian tunnelmaa, ja pidin tavattomasti tästä tarinasta, jossa maltetaan kehitellä ja paljastaa juonta pala palalta. Kerronnan sävy on kepeän leikkisä, ja lupailee onnellista loppuratkaisua. Kirja sopii nuorten lukijoiden luettavaksi, sillä Kissa nimeltä Kent sisältää vain pikku ripauksen jännittävään viittaavia tapahtumia. Tytön ja Kentin tarina on aikuisellekin sopiva, sillä tarinan rakenteen hienoudet ehkä avautuvat paremmin varttuneemmalle lukijalle. Kirjan kaunis kansi kuvastelee kirjan tunnelmia hienosti.

Hanna Kökön Anterin aarre on viides osa geokätköilyaiheista nuortensarjaa. En ollut lukenut sarjan aiempia osia, mutta se ei haitannut Anterin aarteen metsästystä. Päähenkilöinä olevat yläasteikäiset nuoret, Manu ja Helmi, tulivat nopeasti tutuksi. He matkaavat kirjan alussa Manun isän luokse Ylitornioon. Huolettomaan lomaan tulee mukaan säpinää, kun porukka törmää vaellusreissulla erikoiseen ja umpimieliseen nuorukaiseen, jonka seurana kulkee iso koirasusi.

Anterin aarre oli leppoisa kesäkirja, jossa on mukana seikkailua, tykkäämisjuttuja ja isä-poika-isän uusi tyttöystävä -juttuja. Eli aineksia, joita voi odottaa löytyvän kevyestä ja viihdyttävästä nuortenkirjasta. Minulle Lapin vaellusreiteillä lukijaa kuljettava Anterin aarre oli miellyttävä tuttavuus. Kirjan tapahtumat etenivät sopivalla tahdilla, ja pohjoinen miljöö toi ripauksen eksotiikkaa juoneen. Henkilögalleria oli ehkä aavistuksen liian siloinen (niin rehtiä ja reipasta porukkaa!), mutta ainakin kirja sai hyvälle tuulelle aurinkoisella ja elämänmyönteisellä otteellaan.

Goodreads: Kissa nimeltä Kent saa 3 tähteä ja Anterin aarre 2  tähteä
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Muualla verkossa: Kissa nimeltä Kent -kirjan kirjatraileri:


Kirjojen tietoja:
Netta Walldén: Kissa nimeltä Kent
Mäkelä, 2016
98 sivua

Hanna Kökkö: Anterin aarre
Mäkelä, 2016
162 sivua

26. elokuuta 2016

6 lanukirjaa

Viikonlopun blogijutuissani näkyy lasten- ja nuortenkirjoja, sillä ne ovat tuntuneet mukavalta luettavalta romaanien välissä. Päätin jatkaa samalla aihepiirillä blogimuistelusarjaani, jonka aloitin toukokuun alussa. Sarja on kuuden osan mittainen, ja nyt on menossa viides juttu. Syksyn lukupinojen piristykseksi suosittelen esimerkiksi seuraavaa kuutta lasten- tai nuortenkirjaa:



Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (blogattu 18.11.2015)

Shaun Tanin kuvitukset ovat maagisia. Niin ovat myös hänen  tarinansa, ja lumoavan outo Etäisten esikaupunkien asioita saikin kotoisan Tähtifantasia-palkinnon tänä kesänä. Kirja sopii mielestäni erittäin hyvin aikuisten luettavaksi, sillä kirjan tarinat ovat erikoisia teemoiltaan ja niissä riittää tasoja ja pureksittavaa. Kaunis, kaunis kirja!

Mika Waltari: Kiinalainen kissa (blogattu 18.10.2013)

Viehättävä kissatarina on lukumuisto blogini alkuajoilta. Kirjassa on todella kaunis ja värikäs kuvitus, ja itämaista tunnelmaa. Muistan olleeni äimistynyt, kun löysin Waltarin kirjoittaman lastenkirjan. Hän ehti kirjoittaa monenlaista, mutten tiennyt että Waltarin tuotantoon kuuluu myös lastenkirja. 

Martti Haavio & A. Lindeberg: Kalevalan tarinat (blogattu 23.11.2014)

Lisää taidokasta kuvitusta!  Kalevalan lastenpainos on näyttävä kirja, ja vaikken ole aikuisten Kalevalasta ollut koskaan erityisen innostunut, ihastuin tähän lastenpainokseen. Suurin ansio lankeaa Lindebergin kuvitukselle, joka on saa tarinat elämään.

Louis Sachar: Paahde (blogattu 13.10.2015)

Tämä kirja on blogijuttuni kommenttien perusteella ollut suosittua lukemista nuorten keskuudessa, mutta itse löysin kirjan täysin sattumalta eräällä kirjastoreissulla. Jännittävä tarina ja syrjäisen erämaan tunnelmat vetosivat minuun, ja luin kirjan lähes hotkimalla.

Timothée de Fombelle: Tobi Lolness #1 ja #2 (blogattu 13.4.2014)

Luonnonläheinen nuortenfantasia erottui fantasiahyllyn tarjonnasta edukseen. Kaksiosaisessa kirjassa on hieno, luonnonsuojelullinen sanoma, mutta silti tarina ei sorru saarnaamiseen vaan tapahtumarikkaan juonen avulla tuodaan tärkeää viestiä lukijalle. Kirjan henkilöt olivat sympaattisia, ja muistan viihtyneeni Tobin seurassa erinomaisesti.

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (blogattu 19.9.2014)

Ah, Runotyttö! ♥ Tyttökirjaklassikoiden ehdoton suosikkini! Luin sarjan osat aikoinaan ties miten monta kertaa, ja aivan hiljattain hankin kaikki osat viimein myös omaan hyllyyni. Runotyttö-sarjasta on ilmestynyt hieno yhteispainos, mutta minun kirjahyllystäni löytyvät yksittäiset kirjat kahdella eri ulkoasulla.

Sarjan keskimmäisen osan hankin heräteostona jostain alemyynnistä. Sen jälkeen pohdin pitkään, vienkö sen kierrätykseen ja ostan yhteisniteen vai ostanko puuttuvat osat divarista. Päädyin viimein jälkimmäiseen vaihtoehtoon - puhtaasti nostalgiasyistä. Lapsuudessani luin punaisin otsikkosoikioin varustettuja kirjoja, ja vaikka divarista löytyneet painokset ovat hieman nuhruiset, ne ovat niitä minun runotyttökirjojani. ♥


24. elokuuta 2016

3 x dekkari: Kuolonkielot & Leona & Ansionsa mukaan

Niputan tähän lyhytarviopostaukseen muutaman uutuusdekkarin, jotka herättivät luku-uteliaisuuteni kesällä. Karin Erlandssonin Kuolonkielot (S & S, 2016) ja Jenny Rognebyn Leona (Bazar, 2016) ovat toistensa täydelliset vastakohdat. Kuolonkielot etenee verkkaisaan tahtiin Pohjanmaan maaseudulla, ja Leonalla on tuli hännän alla Tukholman sykkeessä. Donna Leonin Ansionsa mukaan (Otava, 2016) puolestaan antaa sarjan tuntevalle lukijalle tutunoloisen annoksen komisario Brunettia ja Venetsiaa.



Kari Erlandssonin Kuolonkielot sijoittuu kesän 1992 juhannuspäiviin. Päähenkilönä on nuori toimittajanainen Sara, joka saapuu kesätöihin paikkakunnan pikkulehteen. Juhannuksena hän päivystää yksin toimituksessa, ja kuinkas ollakaan, lähimetsistä löydetään naisen ruumis. Rauhallinen paikkakunta saa yllättävää säpinää kesäpäiviin.

Minulle Kuolonkielot oli hieman liian rauhallinen kirja dekkariksi. Pidän toki verkkaisista dekkareista, mutta silloin kirjaan täytyy tulla latausta vaikkapa miljöön kuvauksesta ja henkilöhahmojen persoonista. Kuolonkieloissa ei vakuuttanut miljöö eikä henkilögalleria. Molemmat jäivät latteiksi, ja kirjan henkilöhahmot olivat joiltakin osin liian ennalta-arvattavia. Esimerkiksi Saran miesystävä Robert vaikutti alusta asti niin raivostuttavalta tyypiltä, että ihmettelen miksei Sara aiemmin nähnyt hänen lävitseen. Nopeasti luettava kesäkirja saa minulta kaksi tähteä Goodreadsiin.

Jenny Rognebyn Leonasta ei vauhtia puutu. Kirjan rikosasetelma on pirullinen: alaston pikkutyttö kävelee pankkiin, soittaa nauhoitetun viestin, ottaa rahat ja katoaa. Tukholman poliisin rikostutkija Leona Lindberg saa tapauksen tutkittavakseen, ja Leonan edesottamuksia seurataan kirjan sivuilla tiiviisti. Voin luvata, että kun kirjan asetelma paljastuu lukijalle, se ei ole sieltä perinteisemmästä päästä. En halua kertoa enempää, jotten paljasta kirjan jujua etukäteen uudelle lukijalle.

Juju selviää silti melko varhaisessa vaiheessa kirjaa, ja juuri se teki Leonasta niin kutkuttavan dekkarin. Miten Leonan käy, onnistuuko hän vai romahtaako kaikki? Siinä riitti jännitettävää loppuun asti, ja paljon jäi vielä seuraavaan kirjaan. Leonan hahmo on taitavasti kirjoitettu, ja kirja kantaa hänen varassaan hienosti loppuun asti. Nainen on ärsyttävä ja omalaatuinen, ja silti seurasin hänen vaiheitaan intensiivisesti. Rognebyn page turner -kirja saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Ja seuraava osa vilahti oitis lukulistalle.


Donna Leonin Ansionsa mukaan vie komisario Brunettin kirjastojen, kirjaharvinaisuuksien ja kirjavarkauksien maailmaan. Olen pitänyt Brunettista taukoa jokusen vuoden, mutta aiemmin tänä kesänä innostuin pitkästä aikaa kokeilemaan Leonin venetsialaistunnelmia. Hyvältä maistui, ja kun uusin suomennos Ansionsa mukaan osui silmääni pikalainahyllyssä, otin sen heti lukuun. 

Kirja on omalla Brunetti-asteikollani hyvää keskitasoa, ja kirjastoympyrät toivat kirjaan oman viehätyksensä. Brunetti keskittyy tässä kirjassa todella hyvin rikoksen selvittelyyn, eikä mitään turhia, rönsyileviä sivujuonia ole liiaksi asti. Luvassa on leppoisan mukava matka Venetsiaan, jos päädyt tämän kirjan äärelle.

***
Osallistun Karin Erlandssonin kirjalla Kirjaherbario-haasteeseen. Kasvistoni karttuu kielolla, Convallaria majalis.

Goodreads: Kuolonkielot saa 2 tähteä ja Leona ja Ansionsa mukaan saavat 3 tähteä
Mistä kirjat minulle? Kaikki kirjat ovat kirjaston kirjoja
Muualla verkossa:
* Koulonkieloja on luettu mm. blogeissa Ullan luetut kirjat, Luetut.net, TuijaTa ja Eniten minua kiinnostaa tie
* Leonaa on luettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Kaisa Reetta T. ja Kirjasähkökäyrä
* Ansionsa mukaan -kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirja vieköön!Kirjabrunssi
Kirjojen tietoja:

Karin Erlandsson: Missdåd (2016)
Suomennos Taija Mård
S & S, 2016
263 sivua

Jenny Rogneby: LEONA - tärningen är kastad (2014)
Suomennos Anu Koivunen
Bazar, 2016
381 sivua

Donna Leon: By  Its Cover (2014)
Suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava, 2016
270 sivua

23. elokuuta 2016

Eläköön essee! -haaste - Leo Tolstoi: Omatuntoja

Sain heinäkuussa Donna mobilen kirjat -blogin Leenalta Eläköön essee! -haasteen, joka on saanut alkunsa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogista. Essee on minulle erittäin vieras tekstilaji, sillä en muista lukeneeni blogini aikana yhtään esseeteosta. Haaste oli siis mainio lukumotivaattori ja kannustin etsiä uudenlaista luettavaa. Kiitokset Leena haasteesta!

Haasteen säännöt ovat tässä:

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Heitän esseehaasteen seuraavaksi blogiin:


Vastata / jättää vastaamatta voi oman mielenkiinnon ja aikataulun mukaan.

***
Valitsin haastevastaukseni kirjaksi Leo Tolstoin esseekokoelman Omatuntoja - kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta (Into, 2013). Luin aiemmin kesällä Tolstoin klassikkoromaanin Anna Karenina, ja osittain sen rohkaisemana uskaltauduin lukemaan lisää Tolstoita. Lisäksi Omatuntoja-kokoelman aihepiiri tuntui edelleen ajankohtaiselta: Tolstoi kirjoittaa rauhasta ja sodasta, aseista ja niistä kieltäytymisestä, tappamisen järjettömyydestä. Kirjan luettuani voin todeta, että maailmanmenon käydessä aina vain hurjemmaksi Tolstoin esseet eivät ole menettäneet sanomaansa.


"Mutta miksi nuo ihmiset ampuvat omia veljiään? Siksi että heille on teroitettu, että heitä velvoittaa vala, joka heidät pakotettiin vannomaan heidän astuessaan palvelukseen, ja että yleensä ei saa tappaa ihmisiä mutta että esimiehen käskystä saa. Toisin sanoen: heihin kohdistetaan samaa petosta, joka teitä hämmästytti. Mutta tässä herää kysymys: kuinka tervejärkiset ihmiset, usein lukutaitoiset ja jopa sivistyneet, voivat uskoa noin ilmeisen valheen? Vaikka ihminen olisi kuinka sivistymätön hyvänsä, hän ei voi olla tietämättä, että Kristus jonka nimessä häntä opetetaan tappamaan ei suinkaan sallinut tappamista vaan opetti nöyryyttä, sävyisyyttä ja loukkausten anteeksi antamista ja kehotti rakastamaan vihollisia; ei voi olla näkemättä, että tästä syystä ihminen ei voi kristinopin pohjalta etukäteen lupautua tappamaan kaikkia, jotka hänen käsketään tappaa." (s. 135)

Tolstoi torjuu esseissään voimakkaasti sodankäynnin ja tappamisen oikeutuksen. Hän kytkee ajatuksensa usein kristinuskoon ja sen perimmäiseen sanomaan. Esseiden kontekstina ovat aikakauden poliittiset tapahtumat, eikä niitä useinkaan sen kummemmin selitelty vaan oletettiin lukijan ymmärtävän, mistä on kyse. Tämä hieman häiritsi omaa lukemistani, ja jäi kaipaamaan kirjaan jonkinlaista esi- tai jälkipuhetta, jossa olisi valotettu esseiden viittaamia historiallisia tapahtumia. Myös esseiden taustoista olisi ollut kiinnostavaa saada lisätietoja.

Kirjan esseet olivat mielestäni kohtuullisen helppolukuisia, vaikkakin essee vaati enemmän keskittymistä kuin moni kaunokirjallinen teksti. Tolstoin mielipiteet tulevat melko nopeasti selville, ja tekstien sisällössä oli paljon samojen ajatuskulkujen toistoa. Omatuntoja on silti hieno kokoelma, vaikka sen lukeminen oli jollain tapaa surullista. Kirjan esseet on julkaistu 1900-luvun taiteessa, eikä maailma ole niistä ajoista tullut yhtään paremmaksi. Pikemminkin päinvastoin. Mitä lie Tolstoi mahtaisi ajatella nykymenosta ja molemmista maailmansodista, jotka olivat vasta edessäpäin hänen kirjoittaessaan tämän kokoelman esseitä?

Historiasta kiinnostuneille Tolstoin esseekokoelma on varmasti antoisaa luettavaa. Itse koin lyhyen piipahdukseni esseen pariin virkistäväksi, mutta tuskinpa minusta ahkeraa esseiden lukijaa tulee. Lukupinossani on silti jo odottamassa toinen esseeteos, sillä löysin kirjastosta myös Tolstoita kevyempää esseeluettavaa. Max Ryynäsen Elokuva, rakastettuni sopii elokuvalliseen haasteeseeni, ja mukavan lyhyt kirja tuonee pikantin lisän lukemieni romaanien ja elämäkertojen joukkoon.


***
Liitän Tolstoin kirjan New to You -lukuhaasteeseen.

Goodreads: Tolstoin esseekokoelma saa 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Leo Tolstoi: Omatuntoja - kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta
Suomennos Esa Adrian
Into, 2013
181 sivua

21. elokuuta 2016

Naisten aakkoset: G

Tarukirja-blogin aloittama Naisten aakkoset -haaste etenee blogissani G-kirjaimeen. Se tuntui aluksi hankalalta, mutta pienen pohdiskelun jälkeen löysin vastaukset kysymyksiin:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Dekkarien saralla Robert Galbraithin Cormoran Strike -sarja on eräs suosikkisarjoistani. Kirjojen sivumäärissä olisi karsimisen varaa, mutta jotain koukuttavaa Striken ja hänen Robin-apulaisensa touhuissa on. Uusin osa Pahan polku oli erittäin hyvä, ja jatkoa sarjaan saisi jo alkaa kuulua. Miehisen Galbraith-nimimerkin takana kirjoittaa Harry Potterin äiti J. K. Rowling, ja täytyypä sanoa, että pidän enemmän Rowlingin dekkareista kuin Potter-sarjasta.


Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Lumoavan kaunis Grace Kelly on kuin todeksi käynyt satu, jolla tosin on surullinen ja dramaattinen loppu. Kaunis nainen filmaa Hollywoodissa tukun hienoja elokuvia ja päätyy pienen, upporikkaan eurooppalaisen ruhtinaskunnan ruhtinattareksi. Muistan hämärästi lapsuudestani uutisen 52-vuotiaan Grace Kellyn auto-onnettomuudesta. Mikä järkytys! Muistaakseni kotini kirjahyllyssä oli jokin Kellyn uraa käsittelevä kirja, ja jossain vaiheessa erityisesti sen kuvaliite oli mielestäni suunnattoman kiinnostava.

R. I. P. Grace.

Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Etelä-Afrikkalainen kirjallisuuden Nobel-voittaja Nadine Gordimer on jäänyt minulta täysin väliin tutustuessani nobelistien teoksiin. Gordimer vastusti rotuerottelua, ja myös hänen kirjansa käsittelevät rotujen välisiä suhteita. En omista yhtään Gordimerin kirjaa, mutta onneksi kirjastosta löytyy.

Grace Kellyn kuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Metro-Goldwyn-Mayer - eBayfrontback, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=30862963

19. elokuuta 2016

Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre

Janne Kukkosen fantasiasarjakuva Voro - Kolmen kuninkaan aarre (Like, 2016) huokailutti minua ihastuksesta heti ensi sivuilla. Niin taitavaa piirrosjälkeä! Kirjan seikkailutarinastakin pidin, mutta se ei mielestäni täysin yltänyt eläväisen kynänjäljen tasolle. Voro oli silti riemastuttava tuttavuus, joka viihdyttää nuorempia ja vanhempia seikkailujen ystäviä.


Sarjakuvaromaanin päähenkilönä on Lilja-tyttönen, joka harjoittaa voron eli varkaan jaloa ammattia. Lilja koettaa tarinan alussa todistaa hienot varkaan kykynsä varkaiden kiltamestarille, ja erehtyy laittamaan näppärät sormensa soppaan, jossa muhii muinaisia, mahtavia ja tuhovoimaisia jumalia, kuninkaiden aarrekammioita ja synkkiä salaisuuksia. Vorossa riittää toimintaa ja vauhtia, ja juoni rullaa kiihkeällä tahdilla eteenpäin. Voro-Lilja on kiipelissä kerran jos toisenkin, ennen kuin merkillinen kolmen kuninkaan aarre on löytynyt.


Voro on yhtä seikkailua alusta loppuun, eikä Liljan taustojen selvittelyyn tuhlata sivuja. Hänestä pitää huolta viisas ja sympaattinen Seamus-vanhus, joka itsekin kuuluu varkaiden kiltaan.  Lilja on nokkela ja rohkea tyttö, mutta tyttömäiset tai lapselliset piirteet eivät kuulu tämän tarinan juoneen. Liljan piirretystä hahmosta en edes tunnistaisi häntä tytöksi, ja hänen hahmonsa onkin lähinnä seikkailusta toiseen kiitävä toiminnallinen sähikäinen. Miksipä keskeyttää jouhevasti etenevää tarinaa joutavilla suvantokohdilla?


Viihdyin Voron kyydissä hienosti, ja monivaiheinen tarina oli mukavan viihdyttävää luettavaa. Värillisenä albumi olisi ollut erittäin näyttävä, mutta mustavalkoisenakin tarina toimi erinomaisesti. Vorossa ruuduissa ja tarinan vaiheissa on vaikutteita satukirjojen maailmoista, mutta satulinnojen sekaan upotettu toiminnallisuus on täyttä nykyaikaa. Yhdistelmä on toimiva, ja Goodreadsiin kirja saa minulta neljä tähteä. Piirrosjälki olisi tosin ansainnut täydet pisteet. Liljan seikkailuille toivoisin myös jatko-osia.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogissa Kirjojen keskellä
Sarjakuvan tietoja:
Janne Kukkonen (tarina ja kuvat): Voro - Kolmen kuninkaan aarre 
Like, 2016
280 sivua

18. elokuuta 2016

Hirviön kutsu - Patrick Ness & Siobhan Dowd

Hirviön kutsun (Tammi, 2016) taustatarina on koskettava: kirjan alkuperäisidean äiti Siobhan Dowd ei kyennyt kirjoittamaan tarinaa loppuun hävittyään oman taistelunsa syöpää vastaan. Patrick Ness suostui lopulta jatkamaan Dowdin työtä, ja saattoi kertomuksen päätökseen. Kirjan alkupuheessa hän kuvailee omia tuntemuksiaan ja työskentelyään kirjan parissa. 


Hirviön kutsussa kuvataan sitä, kuinka nuori käsittelee tunteitaan ja pelkojaan vanhemman sairastuessa vakavasti. Päähenkilö-Cornorille ilmestyy tarinoita kertova hirviö hieman yli puolenyön, eivätkä hirviön tarinat ole mukavia saati iloisia. Päivisin Cornor koettaa selvitä arjesta, jossa isoäiti on tullut auttamaan äitiä tämän sairastuttua. Cornor ei oikein tule toimeen isoäidin kanssa, eikä avioeron jälkeen Amerikkaan muuttaneen isän kanssa mene juuri sen paremmin. Koulussakaan ei mene aina hyvin, ja kuitenkin on selvittävä päivästä - ja yöstä - toiseen.

Jim Kayn mustavalkoinen kuvitus erittäin vaikuttavaa, ja heijastelee hienosti tarinan henkeä:


Kirjan tähdittäminen oli minulle poikkeuksellisen vaikeaa. Kuvitukselle olisin halunnut antaa viisi tähteä, mutta Hirviön kutsun tarina veti pisteitä roimasti alas. Minun täytyy sanoa, etten ole suuri nyyhkytarinoiden ystävä, ja aiheen koskettavuudesta huolimatta en erityisemmin lämmennyt Cornorin hirviökokemuksille. Henkilöt ja heidän toimintansa olivat harmillisen ennalta-arvattavia, vaikka hirviö toki toi oman lisänsä juoneen. Päädyin harkinnan jälkeen antamaan kirjalle kaksi tähteä, sillä mietin ajoittain jopa kirjan jättämistä kesken. Pitkälti taannoisen lukumaratonin ansiosta viitsin lukea nopealukuisen kirjan loppuun.

***

Kirja löytyi lanu-puolen kauhuhyllystä, joten saan pisteen Hämärän jälkeen -kauhuhaasteeseen.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Patrick Ness & Siobhan Dowd (alkuperäisidea): A Monster Calls (2011)
Suomennos Kaisa Kattelus
Tammi, 2016
215 sivua

16. elokuuta 2016

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Victoria Aveyardin Punainen kuningatar (Aula & Co, 2016) on koukuttavaa ja viihdyttävää fantasiaa, jossa palikat ovat todella kohdallaan. Henkilöhahmot, juonenkäänteet, kiinnostava maailma - kaikki toimi minulle, ja pisteenä i:n päälle pidin myös kirjan romanttisista kuvioista. Ne ovat monen kirjan kompastuskivi, mutta Punaisessa kuningattaressa onnistuttiin välttämään imelyyden ja teennäisyyden suurimmat sudenkuopat. Aveyardin kirja aloittaa Hopea-nimisen sarjan, ja avausosa imaisi minut tähän sarjaan tiiviisti mukaan.

Takakannen mainoslausetta on pakko kommentoida heti alkuun, jotta genretietoiset lukijat osaavat asettaa kommenttini oikeisiin mittasuhteisiin. "Nälkäpeli kohtaa Game of Thronesin". Nälkäpelistä olen lukenut ensimmäisen osan ja GoT-sarjaa olen katsonut televisiosta puolikkaan jakson verran. Vertaisarviointi näihin hittisarjoihin siis on minun kohdallani erittäin puutteellinen, mutta sen verran voin todeta, ettei Punainen kuningatar ollut niin julman väkivaltainen kuin Nälkäpelin avausosa. Sen raakuuksien vuoksi lopetin sarjan lukemisen ensimmäiseen osaan, mutta Punaisen kuningattaren sivuilla henkilöiden nujakointi pysyi sietokykyni rajoissa eikä edes suuremmin koetellut sitä. 


Punaisen kuningattaren perusjuoni on lyhykäisesti tämä: päähenkilönä on 17-vuotias Mare Barrow, joka kuuluu punaisiin. Toinen, se vahvempi puoli porukasta kuuluu hopeisiin ja heillä on valta ja voima hallita ja hyväksikäyttää punaisten elämää. Erinäisten sattumusten kautta Mare päätyy hopeisten palatsiin, prinssin kihlatuksi ja osaksi valtataisteluita. Jännittävintä tietysti on, että hänellä on voimia, joita punaisilla ei pitäisi olla. Niiden alkuperän selvittelyyn päästään kiinni kirjan loppuosassa, ja juoni jätetään kiperään paikkaan. Maren alkuperästä paljastuu juuri sen verran, että odotukseni seuraavaa osaa kohtaan ovat korkealla.

Suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu  hopeisten palatsiin, jossa Mare on laitettu prinsessaoppiin. Hopeisten ja punaisten maailman historiasta ei kerrota kirjassa kovin paljon, ja tämä oli minusta kirjan suurin heikkous. Punaisen kuningattaren fantasiamaailma vaikuttaa kiehtovalta niiden väläysten perusteella, mitä juonenkulku tarjoaa: on salaperäinen, maanalainen vastarintaliike Purppurakaarti, taisteluita Järviseudun väen kanssa jossain kaukana, surullinen Harmaakaupunki. Toivottavasti näistä saadaan lisää tietoa sarjan edetessä.

Kirjan juoni kulkee tehokkaasti eteenpäin, mutta silti siinä ehditään kehitellä tilanteita ja kuvailla henkilöitä sen verran, että he tulevat jollain tavalla tutuiksi. Henkilögalleria on melkoisen runsas (GoT-tyyliin?), ja välillä tuntui, että henkilöitä tulee ja menee kirjan sivuilla kiivaaseen tahtiin. Henkilöiden kautta nousee jonkin verran esille syvällisiä kysymyksiä mm. siitä, voiko pahaa tehdä saavuttaakseen jotain hyvää, joten kirja ei ole pelkkää rymistelyä alusta loppuun.

Punaisen kuningattaren yleistunnelma säilyi ajoittaisista kiihkeistä toimintajaksoista huolimatta viihdyttävänä. Verrokkisarja-Nälkäpelin avausosa aiheutti minussa useaan otteeseen ahdistusta raakuuksillaan ja armottomalla kilpailuasetelmallaan, mutta näitä tunteita en kokenut Punaisen kuningattaren kanssa. Se onnistui pysyttelemään miellyttävän jännityksen puolella, ja tämän vuoksi pidin kirjasta niin paljon. Maailmoja mullistavaa fantasiaa en löytänyt Punaisen kuningattaren sivuilta, mutta erinomaisena viihteenä kirja toimi loistavasti. Ja koukut - ne ovat kohdillaan.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kuutar lukee, Kirjakko ruispellossa, Kirjakirppu ja Dysphoria
Kirjan tietoja:
Victoria Aveyard: Red Queen (2015)
Suomennos Jussi Korhonen
Aula & Co, 2016
451 sivua

15. elokuuta 2016

Kati Kovács: Deltan kaksoset

Blogissani on tällä viikolla fantasian ja kauhun teemaviikko, ja Kati Kovácsin sarjakuva Deltan kaksoset (WSOY, 2014) aloittaa teemailun fantasiaosuuden. Kovácsin sarjakuvaa kuvataan takakannessa fantasiasaduksi, ja tämä luonnehdinta on mielestäni varsin osuva.


Deltan kaksoset oli ensimmäinen Kovácsilta lukemani sarjakuva, ja löysin sen etsiessäni luettavaa kesäiselle naistenviikolle. Naistenviikko tuli ja meni, enkä saanut bloggausta mahtumaan viikon aikatauluun. Kovácsin sarjakuva olisi sopinut viikolle erinomaisesti, sillä se käsittelee omalla kevyen hersyvällä ja hulvattomalla tavallaan äitiyden kipeitä valintoja, sisarusten välisiä suhteita ja identiteetin muodostumista. Syvällisiä teemoja, ja millaiseen asuun ne on puettu! Kovácsin eloisa ja kekseliäs kynänjälki oli minulle iloinen yllätys.

Deltan kaksosten päähenkilöinä ovat kaksostytöt Hulva ja Sylfa, jotka jäävät tarinan alussa hupaisan traagisella tavalla vaille piparkakkurouva-äidin huolenpitoa. Tytöt lähtevät etsimään isäänsä, ja sitä matkaa seurataan sarjakuvan viimeiselle sivulle asti. Matkalla tytöt joutuvat vaaraan jos toiseenkin ja pääsevät samalla puntaroimaan keskinäistä suhdettaan.

Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat pääosin metsäiseen ympäristöön, ja aukeamat pursuavat luonnonläheisiä yksityiskohtia. Sivulta löytyy isoja maisemakuvia, pikku ruutuja ja kaikkea siltä väliltä. Sivujen kääntely oli nautinnollista, kun ei laisinkaan tiennyt mitä seuraavalla sivulla on odotettavissa.


Sarjakuva aukeaa mielestäni parhaiten aikuiselle lukijalle, ja minulle Deltan kaksoset oli eräs kesän parhaita sarjakuvaelämyksiä. Sarjakuvan fantasia on omalaatuista: tutunoloiseen metsäympäristöön on upotettu outoja elementtejä eivätkä henkilöhahmot ole keskivertotallaajia ulkonäkönsä tai olomuotonsa puolesta. Mutta heidän tunteensa ovat reaalimaailmasta tuttuja, ja Deltan kaksoset onnistuu olemaan välillä jopa riipaisevan koskettava. 

Deltan kaksoset saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin. Vahva lukusuositus sarjakuvien ja fantasian ystäville!


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Helsingin Sanomien juttu sarjakuvasta
Sarjakuvan tietoja:
Kati Kovács: Deltan kaksoset
WSOY, 2014
78 sivua

14. elokuuta 2016

Mikael Niemi: Kirkon piru

Bloggausjonooni on ehtinyt kertyä jonkin verran fantasiaa ja myös pari kirjaston nuortenosastolta löytynyttä kauhukirjaa. Ensi viikko kuluu blogissani näiden teemojen parissa ja aloitan teemailun jo tänään riemukkaalla kauhukirjalla. Mikael Niemen Kirkon pirua uskallan suositella myös heille, joita kauhu ei yleensä suuremmin houkuttele.

Mikael Niemen nuorten kauhukirja Kirkon piru (Schildts, 2002) oli minulle todellinen löytö. Takakannen mainoslause "yhdellä istumalla ahmaistava kirja: kaamea, kutkuttava, pelottava ja hauska" piti minun kohdallani aika hyvin paikkansa (no, pari iltaa taisi mennä ennen kuin sain kirjan luettua). Kirjan tarina saa alkunsa seitsemännen luokan retkeltä, jonka kohteena on Pajalan kirkko. Luokan opettaja päättää näyttää oppilaille puulaatikossa säilytettävän pirun, joka on löytynyt kirkon remontin yhteydessä lattian alta: "Laatikossa oli jotain tummaa. Nahistunut, käppyräinen ruumis. Keltaiset silmät olivat kutistuneet kokoon, harmaiden halkeilleiden huulten välistä pilkottivat pitkät torahampaat, iho oli karvan peitossa." (s. 10)

Kirjan päähenkilönä on Matti, jonka kaveri Simon uteliaisuuttaan koskettaa laatikossa olevaa otusta. Sen jälkeen alkaa tapahtua kaikkea kummaa: outo verenseisauttaja osuu poikien tielle useaan kertaan, opettaja sairastuu dramaattisesti, Matti löytää limaisia klönttejä ja ottaa ne talteen hedelmälimsapulloon... tulee eteen se pysäyttävä hetki kauhukirjassa, kun tekisi mieli huutaa "älä tee sitä!".

Matti oli päähenkilönä onnistunut, rohkea ja aika symppis. Poika on ruotsinkielinen, mutta päättää opetella suomea kyetäkseen kommunikoimaan sukulaistensa kanssa. Kielen kautta rakentuvan identiteetin teema oli saatu hienosti ujutettua mukaan seikkailujen lomaan.

Kirkon pirussa on totisesti onnistuttu tuomaan kauhuelementtejä keskellä normaalia koulu- ja maaseutuarkea. Kaiken lisäksi niin, että teksti tasapainottelee taitavasti nuorten juttujen sekä pikkuisen pelottavan ja överiksi menevän hauskan välimaastossa. Klönttien tiimoilta on luvassa monta mielestäni hulvatonta kohtausta, mutta pienempi ja herkempi lukija voi tietysti pitää niitä vain pelottavina. Juoneen on kiedottu lisäksi mukaan vanhoja sukusalaisuuksia ja perinnetietoa, ja kokonaisuus on mielestäni varsin onnistunut ja aikuislukijaakin miellyttävä.

"Sinä yönä näin unta, että kuolin. Vanha ryppyinen ukko, jolla oli hirvensarvet päässä, pani minut kuusenhavuista tehdylle pedille metsään. Hän lauloi koko ajan surullisesti, ja minä tiesin että se oli kuolonlaulu." (s. 99)


***
Osallistun kirjalla Hämärän jälkeen -haasteeseen. Kirja on  eräs parhaita tähän haasteeseen lukemistani kirjoista. Minulle on ollut haastavaa löytää sopivaa luettavaa kauhuhaasteeseen, mutta jotain tämäntyylistä lukisin mielelläni lisää.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkkossa: Kirjaa on luettu blogissa Jokken kirjanurkka
Kirjan tietoja:
Mikeal Niemi: Kyrkdjävulen (1994)
Suomennos Tuula Kojo
Schildts, 2002
233 sivua

13. elokuuta 2016

Lukuhelmi: Fred Vargas / Painu tiehesi ja pysy poissa

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogissa alkoi kesällä Lukuhelmihaaste, jossa on ideana nostaa esille pieniä, hyviä yksityiskohtia itselle mieluisista kirjoista. Eli niitä juttuja, jotka tekevät kirjasta lukuhelmen. Olin suunnitellut osallistuvani tähän haasteeseen jo aiemmin kesällä, mutta jotenkin kummasti lukuhelmistä kirjoittelu on vain siirtynyt ja siirtynyt. 

Haaste päättyy tämän kuun lopulla, ja tämähän on aina hyvä motivaattori kirjoittamiseen. Lukuhelmikirjaa ei tarvinnut kauaa mietiskellä. Innostuin näet jokunen viikko sitten lukemaan Fred Vargasin uusimman komisario Adamsberg-dekkarin Hyisiä aikoja (bloggaus tulossa), ja sen myötä myös vanhemmat Adamsberg-kirjat alkoivat kiinnostaa. Olen lukenut sarjan suomennetut osat ennen blogiaikaa, ja hankin joistakin kirjoista uudet hienot pokkarit itselleni. Uusintalukukierroksella Painu tiehesi ja pysy poissa -kirja (Gummerus, 2016) osoittautui Adamsberg-sarjan lukuhelmeksi. 

Painu tiehesi ja pysy poissa on kolmas suomennettu Adamsberg-dekkari. Siitä voi silti vallan mainiosti aloittaa tutustumisen sarjaan, sillä tässä kirjassa komisario on siirtynyt uuteen työpaikkaan, Pariisin poliisiprefektuurin rikososaston murharyhmään, kolmannentoista kaupunginosan toimipisteeseen. Adamsbergin alaisuudessa toimii iso tiimi, johon lukija pääsee tutustumaan Adamsbergin rinnalla. Valkoisen Kerä-kissan alkuperä selviää tässä kirjassa ja Adamsbergin oikea käsi Danglard on myös mukavasti esillä.

Kirja on täynnä niitä pikku vivahteita ja piirteitä, joiden vuoksi hullaannuin Adamsberg-dekkareihin. On hitaasti kehittyvä ja asetelmiltaan outo rikos, on sinne tänne ailahteleva Adamsberg ja joukko epämääräisen menneisyyden omaavia ranskalaisia - joukon kärkenä sanomain lukemisen perinteen henkiin herättäjä, entinen merimies Joss le Guern. Kirja saa minulta viisi tähteä Goodreadsiin, ja vastauksena lukuhelmihaasteeseen ruodin alla hieman tarkemmin kirjan tapaa käsitellä arvoisan komisarion yksityiselämää.


Poliisien henkilökohtaisten asioiden pohtiminen toisinaan toimii dekkareissa, toisinaan ei ja joskus jopa nostattaa ärtymyksen tunteita. Adamsberg-dekkareiden rikkosjuonien lomassa pujottelee Camille-niminen kaunis juonilanka, ja minusta Vargasin tapa käsitellä komisarionsa henkilökohtaista elämää on todella briljantti. Camille putkahtaa esille silloin tällöin, kun lukijalle suodaan etuoikeus seurata hänen ja Adamsbergin satunnaisesti yhtenevää taivalta. Minusta tämä harvakseltaan tapahtuva esiintulo on Camillen hienoimpia piirteitä. Se luo hänen ja Adamsbergin kohtaamisiin erityistä hehkua, joka on aivan muuta kuin tavanomaisimpien dekkarien avioerokriisit ja lapsenhoitopulmat.

Painu tiehesi ja pysy poissa -kirjassa Camille järisyttää Adamsbergin maailmaa ja on mukana saattamassa alkuun Kerä-kissan tarinaa. Ylipäänsä Camille saa Adamsbergin tuntemaan olemassa olonsa erilaiseksi. Tässä sitaattinäyte Adamsbergin aatoksista hänen odottaessaan Camillen tapaamista:

"Adamsberg käveli ripein askelin ollakseen varmasti kotona sitten kun Camille saapuisi. Hän kävi suihkussa ja heittäytyi nojatuoliin unelmoimaan vajaaksi puoleksi tunniksi. Camille oli nimittäin yleensä täsmällinen. Ainoa ajatus, joka hänen mieleensä juolahti oli, että hän tunsi olonsa alastomaksi vaatteittensa alla, niin kuin hyvin usein silloin kun hän ei ollut nähnyt Camillea pitkään aikaan. Sinänsä luonnollinen olotila jokaiselle: olla alastomana vaatteitten alla. Looginen ajatuskulku ei hämmentänyt Adamsbergiä. Se ei muuttanut tosiasioita mihinkään: kun hän odotti Camillea, hän oli alasti vaatteittensa alla, kun taas töissä niin ei ollut laita. Ero oli päivänselvä, oli ajatus looginen tai ei." (s. 87)

Kuriton mies nurin -kirja on Painu tiehesi ja pysy poissa -kirjaa edeltävä Adamsberg-sarjan osa, ja siinä Camillea tarjoillaan lukijalle yllin kyllin. Ranskan Alpeille sijoittuvan kirjan juoni tuntuu pyörivän täysin hänen ympärillään. Pidinkö kirjasta? No, se oli hyvä muttei niin hyvä kuin Painu tiehesi ja pysy poissa. Aivan kuin olisin saanut yliannoksen makeaa... Camillen luonnekuvaa Kuriton mies nurin -kirja toki esitteli ansiokkaasti (nainen hankkii elantonsa säveltämällä ja rentoutuu lukemalla työkalukuvastoa ja kuorma-auton ratin pyörittelykin onnistuu), mutta täytyypä sanoa, että pidän enemmän niistä Adamsberg-kirjoista, joissa kaunotar esiintyy näyttävissä sivurooleissa.

Onko Fred Vargas vielä outo nimi dekkarigenressä? Kannattaa tutustua. Esimerkiksi tässä Painu tiehesi ja pysy poissa -kirjassa on luvassa ruton sävyttämä rikosjuoni(!).

Alkoiko Camille kiinnostaa? Lue Kuriton mies nurin.

Goodreads: Painu tiehesi ja pysy poissa -kirja saa 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Satun luetut, Kirja hyllyssä ja Kolmas linja
Kirjan tietoja:
Fred Vargas: Pars vite et reviens tard (2001)
Suomennos Marja Luoma
Gummerus, 2016
431 sivua

11. elokuuta 2016

Pelé - kengänkiillottajasta kuninkaaksi

Rion kesäolympialaisten kunniaksi päätin laajentaa lukureviiriäni urheilukirjallisuuden puolelle. Vahvana lukumotivaattorina toimi myös pari lukuhaastetta, jotka kohtaavat täydellisesti Celso de Campor Jr.:n kirjassa Pelé - kengänkiillottajasta kuninkaaksi (Aviador, 2016): Helmet-lukuhaasteen kohta nro 28 (Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja) ja Ullan luetut kirjat -blogin New to You -lukuhaaste

Mieheni ykköspenkkiurheilulaji on jalkapallo, ja Euroopan suuret liigat vyöryvät ihan pian olohuoneemme televisioon. Minäkin olen vuosien saatossa innostunut seuraamaan EM- ja MM-kisoja, mutta futistähtien fanikirjallisuuteen en silti ole jaksanut tutustua. Brasilialaisten suuresta suosikista kertova kirja herätti uteliaisuuteni, sillä Pelén nimessä on jotain maagista jopa minunlaiseni jalkapalloummikon silmissä. Olympialaisten isäntämaan tähdelle omistettu kirja houkutteli lukemaan jo näyttävän kokonsa ja ulkoasunsa ansiosta, ja minua kiinnosti erityisesti se, millainen tausta Peléllä on ollut ennen suuruuden päivien alkamista.


Pelé-kirja sisältää Pelén tarinan ohella runsaasti kuvamateriaalia Peléen liittyvistä esineistä. On pelipaitoja, jalkapalloja, pokaaleja, passeja ja ties mitä. Kuva-aukeamien määrässä ei ole pihistelty, päinvastoin. Näin näyttävää kirjaa en ole vähään aikaan selaillut, ja paksut sivut ja isot, yksityiskohtaiset kuvat tekevät kirjasta todella laadukkaan oloisen. Tämä kirja kelpaa antaa vaikkapa lahjaksi jalkapallon historiasta kiinnostuneille. 

Minulle kuvasivujen kiinnostavinta antia olivat Pelén jalkapallouran jälkeisistä ajoista kertova materiaali. Pelé on tehnyt musiikkia ja jopa elokuvia, ja näistä ajoista kertovat muistot tuovat silmien eteen aivan toisenlaisia mielikuvia kuin nuhjuiset pelipaidat tai mitalit:


Kirjan kuvien esineistöstä välittyy hienosti se suoranainen palvonta, jota Pelén taituruutta kohtaan on osoitettu. MM-mitalien ohella jopa tähden pelaajakortit ovat säilyneet:


Kirjan tekstin tarjoama tietoannos oli sujuvaa ja helppoa luettavaa. Pelén vaiheet käydään läpi, mutta lukijaa ei hukuteta liialliseen nippelitietoon. Teksti sisältää myös Pelén omia muistoja, ja esimerkiksi pelipaitojen säilyminen jälkipolvien ihasteltaviksi ei ollut kovin itsestään selvää: 

"Kaikki halusivat Pelén pelipaidan. Ongelmana oli että siihen aikaan Santos matkusti vain kaksi tai korkeintaan kolme peliasua mukanaan,  ja niillä tuli pärjätä koko kausi. Ei siis käynyt päinsä jaella pelipaitoja kenellekään. Jos emme palauttaneet paitojamme pelin jälkeen, seura olisi veloittanut ne palkastamme", Pelé muistelee. Jotta Pelé ei olisi sahannut omaa oksaansa, hänen täytyi kehittää otteluiden viimeisille minuuteille vastustajien paidanhimon varalle erityinen taktiikka. "Tavallisesti siinä vaiheessa, kun tuomari alkoi valmistautua pelin päätösvihellykseen, he alkoivat lähestyä minua pyytääkseen paitaani. Minä puolestani aloin vetäytyä hiljalleen pukuhuoneiden suuntaan. Ja kun pilli soi, juoksen saman tien käytävälle."

Tilastollinen informaatio jalkapallotähden urasta puuttuu kirjasta täysin, mutta minä en sitä kaivannut. Nautin sen sijaan kirjan visuaalisuudesta ja jouhevasta kerronnasta, joka antoi Peléstä hyvin sympaattisen kuvan. Kirja ei repostele tähden yksityiselämää, vaan keskittyy hänen uraansa. Minusta tämä oli hieno valinta, ja kirjan tietopaketti tyydytti minun uteliaisuuteni Pelén taustojen suhteen. Kirjan lopussa on myös pieni Suomi-osuus, ja se toi maailmantähteä mukavasti pikkuisen lähemmäs kotoisia ympyröitä.

Pelé-kirja oli minulle yllättävän miellyttävä piipahdus urheilutähtien elämäkertojen (fanikirjojen?) maailmaan, ja uskallan suositella kirjaa myös heille, joita kiinnostaa jalkapallo enemmän ilmiönä kuin pelinä. Pelé-kirjan sivuilta välittyy ajankuvaa menneiden vuosikymmenten pelikentiltä, ja kirja tarjoaa kiehtovan ikkunan peliin, joka tekee tähdistään lähes elämää suurempia.

***
Osallistun kirjalla New to You -lukuhaasteeseen. Kirja taitaa olla ensimmäinen urheilutähden elämäkerta, jonka olen lukenut.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Kirjan tietoja:
Celso de Campos Jr.: As Joias do Rei Pelé
Suomennos Jonna Laakso
Aviador, 2016
184 sivua

9. elokuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferranten kirjaa Loistava ystäväni (WSOY, 2016) on kehuttu niin paljon, että aloittelin kirjaa jännittynein tuntein: toimiiko Ferranten uutuus minulle vai ei? Toimi se, mutta aivan viiden tähden kirja Loistava ystäväni ei silti ollut. Elenan ja tämän loistavan ystävän Lilan suhteen kuvauksessa oli aavistus epäuskottavuutta, joka häiritsi minua koko kirjan ajan. Miten Lila saattoikin olla aina niin etevä ja lahjakas verrattuna kirjan kertojana toimivaan Elenaan? Tämä asetelman jonkinlainen alleviivaus ei minua miellyttänyt, vaikka muutoin pidin kirjasta hyvinkin paljon.

Kirja alkaa Elenan ja Lilan vanhuudenpäivistä. Lila on kadonnut, ja Elena päättää kirjoittaa muistiin heidän tarinansa, jotta Lilasta jää jälki tähän maailmaan. Loistava ystäväni kuvaa Elenan ja Lilan lapsuutta ja nuoruutta Napolin kiihkeillä kaduilla. Juuri kiihkeys ja elinvoimaisuus minua kiehtoi tässä kirjassa. Elena ja Lila elävät perheidensä kanssa työläiskortteleissa, ja kirjan sivuilla sen asukkaiden - ja erityisesti Elenan ja Lilan - valtasuhteita ja -pelejä ruoditaan uutterasti. Päiviin mahtuu iloa, mutta myös surua, raakuuksia ja väkivaltaa. Mukana on onneksi kohtauksia, joissa elämä tuntuu elämää suuremmalta ihmeeltä:

"Se oli unohtumaton hetki. Kävellessämme via Caracciolon suuntaan ilma kävi yhä tuulisemmaksi, yhä aurinkoisemmaksi. Vesuvius kohosi  herkän pastellinvärisenä hahmona, jonka juurella näkyi kaupunki vaaleana kivikasana, Castel dell'Ovon maanvärinen siluetti, meri. Ja millainen meri! Se oli levoton, äänekäs, tuuli sai hengen salpaantumaan, liimasi vaatteet ihoon kiinni ja puhalsi hiukset otsalta. Jäimme kadun toiselle puolelle yhdessä maisemaa ihailevan pienen joukon kanssa. Aallot vyöryivät sinisinä, pyöreinä kuin metalliputket kantaen harjassaan munanvalkoista vaahtoa ja rikkoutuivat tuhansiksi säkenöiviksi pirstaleiksi jotka ylsivät kadulle asti, missä me katselijat päästimme ihastuksen ja säikähdyksen huudahduksia. Mikä harmi, ettei Lila ollut mukana." (s. 96)

Loistavan ystäväni sivuille mahtuu monenlaisia kohtaloita, ja työläiskorttelien elämä aukenee lukijalle värikkäänä ja tapahtumarikkaana. Kirjan kuvaamat ihmiset eivät useinkaan ole erityisen miellyttäviä, mutta osa kirjan viehätystä perustui minun silmissäni juuri tähän. Tuntui, että Elenan ja Lilan varhaiset vuodet olivat lähes epätoivoista pyristelyä johonkin parempaan, mitä se sitten kummankin tytön kohdalla tarkoittaa. Ferrante kuvaa taitavasti italialaisten nuorten varhaiskypsää elämänkoulua, ja tarinan lopetus oli mielestäni hieno, vivahteita ja tunnetta täynnä.

Kirja aloittaa neliosaisen sarjan, ja aion pysytellä sen mukana loppuun asti. Sarjan avausosa saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.


***

Loistava ystäväni päättää elokuuni italialaisen osuuden. Loppuviikko kuluu blogissani ilman sen kummempaa teemaa, mutta ensi viikolla on luvassa fantasiaa kauhuripauksella höystettynä.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirja ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkkivinkki: Leena Lumi, Tuijata, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä ja Pieni kirjasto
Kirjan tietoja:
Elena Ferrante: L'amica geniale (2011)
Suomennos Helinä Kangas
WSOY, 2016
244 sivua

7. elokuuta 2016

Liebster Award -tunnustus

Sain Unelmien aika -blogin Katriinalta mukavan Liebster Award -tunnustuksen. Kiitos! Tämä kysymyshaaste on kiertänyt blogeja aiemminkin, mutta minusta tähän on aina kiva vastata ja keksiä omia kysymyksiä toisten bloggaajien iloksi tai päänsäryksi. :) Vastaukseni Katriinan kysymyksiin löytyvät haastekuvan alta.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (alla oleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Omat kysymykseni (mukana on myös muutamia ei-kirjallisia uteluja) - haastetut blogit löytyvät kysymysten jälkeen:

1. Kerro kirjasuositus jokaiselle vuodenajalle eli kirja kesään, syksyyn, talveen ja kevääseen. 
2. Jos sinulla olisi ajallisesti mahdollista perustaa uusi blogi, millaisen blogin perustaisit?
3. Oletko kiinnostunut Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksista sen vuoksi, että heille on myönnetty ko. palkinto?
4. Minkä kirjan sivuille haluaisit hypätä mukaan osaksi tapahtumia?
5. Mainitse muutama kirja, jonka kansikuva on mielestäsi erityisen hieno ja sinun silmääsi miellyttävä.
6. Onko jokin kirjagenre tai -laji (esim. muistelmat tai historialliset romaanit) erityinen suosikkisi?
7. Tykkäätkö tehdä listoja asioista? 
8. Mainitse 1-3 kirjailijaa, joiden uusista kirjoista olet todella kiinnostunut.
9. Mikä on suosikkimakusi jäätelökioskilla?
10. Seuraatko olympialaisia? Jos seuraat, mitkä lajit sinua kiinnostavat?
11. Mikä tuoksu tai maku kuvaa parhaiten viimeksi lukemaasi kirjaa?

Heitän haastekysymykseni ja Liebster Award -tunnustuksen seuraaville blogeille. Vastaaminen on totta kai vapaaehtoista ja vastata voi oman aikataulun mukaan. Stressiä ei siis saa ottaa tästä haasteesta!




Katriinalta saamani kysymykset:

1. Mikä on ollut kuluneen kesän paras kirja?

Silvia Avallonen Teräs. Kirjassa hehkuvat kuumat tunteet ja Italian kesä. Täydellistä luettavaa kesäpäiviin.

2. Mikä kirja on ollut kuluneen kesän pettymys?

Jo blogatuista kirjoista Sarah Watersin Vieras kartanossa oli minulle todella suuri pettymys. Kirjan maailma tuntui harmaalta ja lattealta, enkä tavoittanut kirjan sivuilta sinne ilmeisesti rakennettuja jännitteitä. Toinen yhtä paha pettymys oli bloggausluonnoksissa vielä majaileva Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia, mutta tästä lisää kunhan julkaisen blogijutun.

3. Mikä on paras kirjoihin liittyvä kesämuistosi?

Hmm, kesäiset lukumuistoni menneiltä kesiltä eivät ole enää kovin hyvin muistissa, joten parhaan muiston valinta tuntuu vaikealta. Mutta esimerkiksi viime kesänä nautin todella paljon Monte-Criston kreivin seurasta.

4. Mikä kirjagenre kuuluu kesään?

Dekkarit!

5. Missä tykkäät lukea kesällä?

Minulla ei ole mitään erityisiä kesään liittyviä suosikkilukupaikkoja, mutta toki luen mielelläni säiden salliessa ulkosalla. Rannalla en tykkää ottaa aurinkoa, vaan istun mieluummin kirjan kanssa aurinkovarjon alla.

6. Minä vuodenaikana luet eniten?

Kesällä ja ylipäänsä loma-aikoina. Muulloin työt ja muut arkihommat syövät tunteja pois lukuajasta.

7. Mitä aiot lukea syksyllä?

En suunnittele lukemisiani kovin tarkkaan, vaan otan lukupinoon kirjoja sen mukaan mikä milloinkin kiinnostaa. Olen silti tehnyt joitakin kirjastovarauksia syksyn uutuuskirjoista ja jo ilmestyneistäkin kirjoista, ja tässä muutamia kirjoja, joita saapumista odotan erityisesti:

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Emma Celine: Tytöt
Seita Vuorela: Lumi

Uutuusdekkareita ja jännäreitä löytyy myös lukusuunnitelmistani. Nämä seuraavat olen laittanut varaukseen pitkälti blogijuttujen houkuttelemana:

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava
S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Pierre Lemaitre: Iréne

Huippukirja, floppikirja ja odotettuja kirjoja.

8. Onko sinulla muita kirjoihin liittyviä suunnitelmia syksylle?

Jos muun elämän aikataulut sen vain sallivat, koetan päästä mukaan Helsingin kirjamessuille.

9. Kumpi on hauskempaa: ostaa kirjoja omaksi vai lainata niitä kirjastosta?

Kummassakin on omat hauskuutensa. Tietyt kirjat haluan omaan hyllyyni, jotta voin palata niihin aina halutessani. Mutta suurimman osan lukemistani kirjoista lainaan kirjastosta, ja kirjastot ovat mielestäni eräs parhaita verovaroin kustannettuja palveluita.

10. Osallistutko mieluummin lukuhaasteisiin vai luetko mitä mieleen juolahtaa?

Sekä että. Liiallinen lukuhaasteisiin osallistuminen aiheuttaa minulle haasteähkyä: viime vuonna osallistuin erittäin aktiivisesti lukuhaasteisiin, ja vuodenvaihteessa olin pikku tauon tarpeessa. Luin jonkin aikaa mitä mieleen juolahtaa, ja sen jälkeen haasteinnostus virisi taas aivan itsestään. 

Kun lukuhaasteiden määrän pitää järjellisellä tasolla eikä aseta liian suuria tavoitteita, haasteisiin osallistuminen piristää lukemista. Lukuhaasteista luopumista en ole edes harkinnut! Haasteista saa usein kivoja ideoita omaan lukemiseen, ja kirjavinkkejä kertyy kuin huomaamatta haastekirjoja etsiessä.

11. Mitä aiot lukea seuraavaksi?

Sain Donna mobilen kirjat -blogin Leenalta esseehaasteen, ja aion aloitella haasteeseen sopivaa kirjaa ensi viikolla. Kirjastolainojen pinossani odottelee lisäksi Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa, jonka varausjono hönkii pian niskaani. Tämä kirja kiinnostaa minua kovasti, joten sen lukemista on aloiteltava pian tai tuleepi kiire.

Kiitokset Katriinalle hyvistä kysymyksistä!

Dario Fo: Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi

Italialainen Dario Fo on näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja ja näyttelijä, ja hän sai vuonna 1997 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Fon muistelmateos Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004) keskittyy nimensä mukaisesti nobelistin varhaisiin vuosiin, joten Nobel-tunnelmia on turha etsiä tästä kirjasta. Kirja lähtee liikkeelle syntymästä:

"Kaikki on kiinni siitä, missä olemme syntyneet, muuan suuri viisas on väittänyt. Ja mitä minuun tulee, tuo viisas osui naulan kantaan.
    Heti kärkeen minun on kiitettävä äitiäni, joka päätti synnyttää minut San Gianossa, aivan Lago Maggiore -järven tuntumassa. Minkä omalaatuisen metamorfoosin tuo nimi onkaan käynyt läpi: Giano oli alun perin kaksinaamainen, muinainen roomalaisjumala, sitten siitä tekaistiin kristitty pyhimys, jonka kaiken kukkuraksi uskottiin suojelevan juuri tarinankertojia ja ilveilijöitä. No, todellisuudessa äitini ei kuitenkaan valinnut synnyinpaikkaani, vaan sen saneli Italian valtion rautatiet, joka päätti määrätä isäni töihin kyseiselle asemalle." (s. 7)

Kirja päättyy kuvaukseen pappa Fon eli Dario Fon isän hautajaisista. Hän "kuoli komeassa yhdeksänkymmenen vuoden iässä, vuoden 1987 ensi kuukausina. Hän lähti kevyesti ja tyynesti". Syntymän ja kuoleman välimaastoon mahtuu Dario Fon riemukasta elämänkuvausta, joka kattaa lapsuusvuodet, opiskelujen alkuajat ja lopuksi lyhyet sota-ajan kokemukset.

Fon kerrontatyyli on nautinnollista luettavaa: oivaltava huumori pilkahtelee muisteloiden lomasta, teksti soljuu iloisesti eteenpäin ja elämänilo pulppuilee joka sivulta. Teatterinharrastajien iloksi Fo peilaa jonkin verran muistojaan teatterikokemuksiinsa, ja lukija pääsee kurkistamaan taustaan, josta nobelisti ponnisti maineeseen. Tuo tausta on ehkä mammonan puolesta vaatimaton, mutta henkisesti ja kulttuurisesti rikas. Kotikylänsä fabuloijilta, tarinankertojilta, Fo imi oppia jo varhaisessa iässä, ja käytti oppimaansa myöhemmin hyväksi teatterien lavoilla.

"Kylän fabuloijat eivät taatusti mieltäneet kerrontaa teatteriksi, enkä minäkään tuohon aikaan osannut yhdistää noita kahta lajityyppiä. Enkä varsinkaan vielä kyennyt näkemään kertomisen ja esittämisen välistä huomattavaa eroa, vaan olin aivan varma, että teatterin tekeminen tarkoitti samaa kuin pelkkä esittäminen; että se vaati useampia näyttelijöitä, lavastusta, valo- ja äänitehosteita... että se oli toisin sanoen organisoitua taikuutta. Vasta myöhemmin, kun olin jo saanut kosolti kokemusta teatterilavoilta, oivalsin, että juuri fabulointi on ollut se paino vaa'assa, joka sai minut valitsemaan eeppis-populaarin ilmaisumuodon." (s. 67)

Kirja koostuu luvuista, joita saattaa melkeinpä lukea omina pikku kokonaisuuksinaan, kuin novelleina. Minulle tämä rakenne toimi hyvin, vaikka kirjan loppu tulikin aika täksähtäen vastaan. En pidä yhtään sellaisesta muistelmatyylistä, jossa jokainen elämän pikku risaus kerrotaan mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Fon kirjassa ei ollut tätä pulmaa, sillä muistelot hypähtelivät elämän sattumuksesta toiseen kronologisesti, mutta kuin parhaat palat lukijalle valikoiden.

Luen muistelmia harvakseltaan, mutta olen tyytyväinen, kun valitsin Dario Fon kirjan kesäpinooni. Hänen muistelmakirjansa sopi erinomaisesti kesäpäiviin, ja nobelistin leimaa ei tarvitse säikähtää: kirja on erittäin helppolukuinen, ja Fon rupattelua lähellä olevaa tekstiä oli ilo lukea.


***
Lisään kirjan New To You -lukuhaasteeseen, sillä en ole lukenut Folta aiemmin mitään. Lisäksi kirja sivuaa jonkin verran teatterimaailmaa, joka on minulle vierasta aluetta (juu, käyn todella harvoin teatterissa... se vähäinenkin takavuosien innostus on kadonnut jonnekin enkä muista, mitä näytöstä olen viimeksi käynyt katsomassa).

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka, Kirja-Aitta
Kirjan tietoja:
Dario Fo: Il paese dei mezaràt - I miei primi sette anni (e qualcuno in più) (2002)
Toimittanut Franca Rame
Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY, 2004
233 sivua

5. elokuuta 2016

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten Amalian rakkaus (Avain, 2005) on kirjailijan esikoisromaani. Kirjassa liikutaan Napolin kaduilla aivan kuten Ferranten tuoreessa suomennoksessa Loistava ystäväni. Amalian rakkaus kuvaa äitinsä menettäneen Delian elämää. Delian äiti on hukuttautunut, ja Delia huomaa uppoutuvansa Napolin kaduilla äitinsä elämään, sen salaisuuksiin ja arvoituksiin.

"Saavuin taksilla hautausmaalle juuri ajoissa nähdäkseni arkun laskettavan kuoppaan joka sitten lapioitiin umpeen. Heti toimituksen päätyttyä siskoni lähtivät pois autoillaan vieden miehensä ja lapsensa mennessään. He halusivat palata koteihinsa ja unohtaa. Syleilimme toisiamme ja lupasimme tavata pian uudelleen, vaikka tiesimmekin ettei niin kävisi. Soittaisimme vain toisillemme silloin tällöin todetaksemme kuinka paljon keskinäinen vieraantumisemme oli lisääntynyt. Olimme jo vuosikausia eläneet eri kaupungeissa. Jokaisella oli oma elämänsä. Yhteistä meillä oli vain menneisyytemme josta kukaan meistä ei pitänyt." (s. 15 - 16)

Takakansi kuvaa kirjaa psykologiseksi trilleriksi, mutta täytyy myöntää, etten oikein päässyt mukaan tähän trilleriin. Pikemminkin minulle jäi kirjasta ristiriitaiset lukutunnelmat. Amalian rakkaudessa on paikoin hyvin intensiivinen ote, sitten kerronta päästi otteestaan tai en vain saanut pidettyä omaa mielenkiintoani yllä. Delia kulkee muistoissaan ja kuvitelmissaan, ja ehkäpä tämä hämärä kudelma luisui aavistuksen verran oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Kirjan kuvaama maailma ei ole erityisen kaunis, sillä Napolin maailma tuntuu olevan miesten maailma, paikoin jopa väkivaltainen. Silti Amalian rakkaudessa oli parhaimmillaan jotain erityistä, runollistakin. Päädyin viimein antamaan kirjalle kolme tähteä. Amalian rakkaus ei siitä huolimatta ole tavanomainen, keskinkertainen kirja. Bloggaan muutaman päivän kulutua Ferranten Loistavasta ystävästä, ja se oli mielestäni paljon helpommin lähestyttävä ja avautuva kirja.


***
Kirjan pohjalta on tehty Italiassa elokuva vuonna 1995, joten saan pisteen Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Alla olevan trailerin perusteella elokuva vaikuttaa erittäin väkevältä, ja leffa onnistuu ilmeisesti vangitsemaan kirjan tunnelmat erinomaisesti:


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kulttuuri kukoistaaTäysien sivujen nautinto ja Reader, why did I marry him?
Kirjan tietoja:
Elena Ferrante: Amore molesto (1992)
Suomennos Taru Nyström Abeille
Avain, 2005
151 sivua

3. elokuuta 2016

Marco Vichi: Komisario Bordelli

Blogissani alkaa tänään italialaisen kirjallisuuden viikko. Kesän jäljiltä bloggauspinostani löytyy useampi saapasmaan kirjallisuuden edustajia, joten päätin koostaa niistä oman teemaviikon. Viikon aloittaa kesän iloinen dekkarilöytö: Marco Vichin Komisario Bordelli (Aviador, 2016)

Vichin kirja aloittaa kokonaisen dekkarisarjan, jossa on Wikipedian mukaan ilmestynyt jo 8 osaa. Sarja-avaus sijoittuu Firenzen helteiseen kesään, vuoteen 1963. Olen todella iloinen, että suomalainen kustantaja on päättänyt aloittaa sarjan julkaisemisen sen ensimmäisestä osasta alkaen. Toisenlaisiakin ratkaisuja ilmestyy markkinoille, mutta itse tykkään hypätä uuden sarjan kyytiin sen alusta enkä keskeltä.

Komisarion nimestä ei kannata vetää hätäisiä päätelmiä, sillä kirjassa liikutaan erittäin kunnianarvoisissa piireissä. Helteen tyhjentämässä kaupungissa kuplavolkkarilla ajeleva komisario joutuu tutkimaan vanhan ja varakkaan rouva Perdettin kuolemaa, jota hänen seuraneitinsä epäilee murhaksi. Vai onko sittenkin kyseessä vain raju astmakohtaus?


Komisario Bordellin yleistunnelma on leppoisa, ja rikoksen selvittelyn väliin mahtuu komisarion sotamuisteloita, nautiskelua hyvästä ruuasta, haaveiluja hänen elämänsä naisesta ja kohtaamisia lain molemmilla puolella kulkevien tuttavien kanssa. Ympärillä höyryää kostean kuuma Firenze, ja vaikken ole kaupungissa vieraillutkaan, kirjassa oli mukavasti paikallisväriä. Minä pidin tästä yhdistelmästä tavattomasti, ja kesähelteillä kirjan tunnelma vain tehostui. 

Sympaattinen komisario kuuluu aikaan, jolloin kännykät eivät vielä ole tuoneet liikaa hektisyyttä arkeen. Tiukan teknisen poliisityön kuvaus lähes loistaa poissaolollaan Komisario Bordellissa, ja minulle tämä seikka oli ehdottomasti plussaa. Komisario puntaroi tapausta rauhassa kollegansa kanssa, ja minua viehätti se tapa, jolla rouva Perdettin kuoleman arvoitus lopulta ratkesi.

Annan kirjalle 4 tähteä Goodreadsiin. Italian ja tunnelmallisten dekkarien ystäville lämmin lukusuositus!

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitos kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjan vuoksi, Mummo matkalla
Kirjan tietoja:
Marco Vichi: Il commissario Bordelli (2002)
Suomennos Enneli Poli
Aviador, 2016
238 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...