22. tammikuuta 2016

Seita Parkkola: Viima

Seita Parkkolan Viima (WSOY, 2006) kertoo Viima-pojan vaiheista Mahdollisuuksien talossa. Jännittävän kuuloinen paikka on koulu, jolla on ylevät tavoitteet ja erikoiset kasvatusmenetelmät: mm. rehtorin määräämällä tyttöystävällä katsotaan olevan hyvää tekevä vaikutus Viimaan, joka on rikkonut liikaa koulun sääntöjä. Harrastuksillakin jalostetaan luonnetta, samoin hihaan kiinnitettävällä merkillä. Nämä toimet eivät ole pehmeitä keinoja vaan niiden taustalla on kontrollinhalua ja oppilaiden alistamista. Mahdollisuuksien talo on oikeasti hyytävä paikka. Sen sijaan hylätty tehdasrakannus, ja sieltä löytyvät Intia, Kuu ja muut salaperäiset kaverit ovat Viiman henkireikä.

"Ja siinä se yhtäkkiä oli edessäni.
    Tyhjä tehdas.
    Paikka joka muutti elämäni.
    Tarina voisi alkaa tästä hetkestä.
    Tehdas näytti tältä. Se oli suuri ja monimutkainen. Se oli kuin muinaisen hirmuliskon ruumis. Tai haavoittunut hirviö. Sen tornit olivat kuin sarvet ja ikkunat kuin ison eläimen puhki nokitut silmät. Matalat sivurakennukset nojasivat tehtaan kylkiin. Paikka näytti siltä, että voisi ihan milloin tahansa nousta siivilleen.
    - Vau, minä sanoin ääneen." (s. 35)

Viimasta jäi synkempi jälkimaku kuin aiemmin Parkkolalta lukemastani Usva-kirjasta. Parkkolan hillitty kerronta lataa tarinaan jännitteitä pikku hiljaa, ja lopussa lukijaa odottaa kunnon loppukahina. Kirjan salaperäinen koulu ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan, mikä oli toisaalta harmillista mutta pidin silti siitä, ettei kaikkea selitetty juurta jaksaen vaan lukija sai itse täydentää aukkopaikkoja. Ystävyyden ja vallankäytön teemat kulkevat hienovireisesti juonessa mukana, eikä kerronta sorru liialliseen alleviivaukseen missään vaiheessa. Samaistumispintaa nuorelle lukijalle riittää koulumaailman kautta, mutta tutusta maailmasta on kirjassa tehty hämmentävän outo ympäristö, ja kouluarjen normaalit tapahtuvat saavat usein jopa pelottavia sävyjä.

Minulla sivut kääntyivät tiuhaan tahtiin parin viikon takaisella lukumaratonilla, ja Jani Ikosen upea, mustavalkoinen kuvitus sopi kirjan tunnelmaan loistavasti. Luulen silti, että nuorempana lukijana olisin varmasti pitänyt Viimasta jopa vielä enemmän kuin nyt. Muistelen viehättyneeni koulumaailmaan sijoittuvista kirjoista, ja jännitys oli aina plussaa tarinalle. Viima (ja myös Usva) olisivat taatusti olleet minulle nappikirjoja nuoruusvuosina. Toivottavasti nykynuoret löytävät Parkkolan kirjat, vaikka niiden ilmestymisestä onkin hieman aikaa.


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Tarinoiden taikaa.
Kirjan tietoja:
Seita Parkkola: Viima
Kuvitus Jani Ikonen
WSOY, 2006
334 sivua

4 kommenttia:

  1. Tämä on pakko päästä pian lukemaan, houkuttelevan kuuloinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ehdottomasti lukea, ja on tosiaan nopsalukuinen. :) Loistava lukumaratonkirja, ja vähän hitaammalla lukutahdilla ehtii varmaan paremmin makustella jänskää tunnelmaa, joka Viimassa oli.

      Poista
  2. Olen lukennut kirjailijalta vain Karikon, näitä aiempia pitäisi myös lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin koetin lukea Karikkoa, mutta se jäi kesken. Muistaakseni kirjan alku oli tummanpuhuva eikä vetäissyt heti mukaansa... pitäisi varmaan koettaa vielä uudelleen. Nämä vanhemmat kirjat ovat kyllä hyviä, suosittelen kokeilemaan. :)

      Poista

Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...