Arvioita alkuvuoden dekkareista
Vuoden ensimmäinen puolisko oli blogissani hiljaista aikaa, vaikka vakaa aikomukseni oli herätellä blogia henkiin. Työkiireet ja muut menot jotenkin pääsivät yllättämään 😒, ja hiljaiselo jatkui, mutta otetaanpa uusi yritys (bloggaamisen ihania puolia: eihän tämä täältä mihinkään katoa!). Kesälomalla on ollut aikaa lukea, ja olen näemmä myös onnistunut kiskomaan itseni takaisin blogin äärelle, joten peli ei ole mielestäni ollenkaan menetetty esimerkiksi tämän vuoden lukuhaasteiden (olen mukana Helmet-haasteessa sekä Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa) saati alkuvuonna laatimani TBR-pinoni suhteen. Varovaisesti olen innostunut myös Kirjakimara-blogin merellisestä Kirjoja ulapalta -haasteesta, jossa on vielä pari kuukautta lukuaikaa.
Jotain sain kuitenkin myös alkuvuonna luettua, ja ajattelin naputella noista "rästissä" olevista kirjoista (lyhyet) arviot - mitä nyt satun kirjoista muistamaan! Onneksi minulla on vielä BookBeatin lahjatilaus voimassa, joten voin käydä sieltä lunttaamassa, jos muistijäljet ovat liian hatarat 😀. Aloitan rästikierroksen dekkareista. Kaikki alla olevan kirjailijat ovat minulle entuudestaan tuttuja eli valikoin keväällä lukupinoon hyväksi havaittuja nimiä:
Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa (S & S, 2025; suomennos Kaisa Kattelus)
Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit ovat vaivihkaa kivunneet "kannattaa lukea uusin osa" -listalleni. Pari sarjan alkupään osaa on jäänyt lukematta, ja voi olla, että etsin ne jossain vaiheessa käsiini. Keväällä ilmestyi tuore käännös Kuolema kulkee kartanohotellissa, ja jo sen nimi kuulosti hurmaavan brittiläiseltä. Ex-poliisi, nykyinen yksityisetsivä Brodie on palkattu etsimään varastettua taulua, mahdollisesti renessanssiajalta, todennäköisesti vain tunnearvoa. Ennen kuin taulun kohtalo selviää, lukijalle on esitelty koko joukko kirjan henkilöitä varsin seikkaperäisesti, Jackson on joutunut mukaan murhamysteeriviikonlopun viettoon ja siinä sivussa perehtymään taidehistoriaan.
Atkinsonin kerrontatyyli on hieman leikkisä, ja dekkariksi todella verkkainen ja jaaritteleva. Arvelisin, että tästä tyylistä joko pitää tai sitten ei. Keskeisessä osaa kirjaa on rapistuva Burton Makepeacen kartano omaalaatuisine asukkaineen, ja minua tämä kartanomiljöö ja kipakka lady Milton viehätti suuresti. Pdin myös taidemaailmaa sivuavasta juoniaineksesta - taidevarkaudet ovat mukavaa vaihtelua murhajuttuihin, ja naista ja näätää esittävän taulun kohtaloon tuntuu liittyvän kutkuttavan mystisiä käänteitä. Aivan kaikkien henkilöiden taustakertomukset eivät jaksaneet pitää mielenkiintoa yllä, mutta kokonaisuus toimi kuitenkin neljän tähden arvoisesti.
Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025.
Alex Michaelides: Julmien jumalten saari (Gummerus, 2024; suomennos Antti Autio)
Pidin Alex Michaelidesin Hiljaisesta potilaasta viiden tähden arvoisesti, mutta Julmien jumalten saari ei aivan yltänyt samaan. Kirjan merkittävässä pääosassa on kertoja, joka kerii lukijalle aukia näyttämöiltä vetäytyneen filmitähti Lana Farrarin tarinaa ja seikkoja, jotka johtivat murhaan pienellä kreikkalaisella saarella. Juoni on syheröinen, mutta Julmien jumalten saari etenee jouhevan viihdyttävästi. Persoonallinen kertojaääni toimi toisaalta oikein hyvin, mutta hänen väliin melkoisen dramaattinen äänensä ei aina täysin purrut minuun vaan lähinnä ärsytti teatraalisuudellaan. Kokonaisuutena kirjan henkilögalleria ja juoni kuitenkin aivan nokkelasti rakennettu, ja Julmien jumalten saari saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä.
Guillame Musso: Joku toinen (Siltala, 2025; suomennos Anna Nurminen)
Innosstuin Musson dekkareista vuodenvaihteessa, ja kirjastosta löytyi sopivasti lukuun myös uusin suomennos Joku toinen. Luettuani nyt pari herran kirjaa lähes peräjälkeen, on pakko myöntää, että Musson kerronta uppoaa minuun kuin veitsi sulaan voihin. Joku toinen vie lukijan luksuselämän pariin, kun aletaan selvitellä miljoonaperijätär Oriana di Pietron hämärää kuolemaa. Kirjassa näkökulmat vaihtelevat, ja ääneen pääsevät mm. Orianan aviomies ja juttua tutkiva poliisi. Mikä on totta, valehteleeko joku?
Musso onnistui pitämään mielenkiintoni yllä aivan viimeiselle sivulle asti. Uhrin henkilöllisyyttä lähestytään useasta eri näkökulmasta, ja hänen persoonallisuutensa piirtyy vähitellen selvemmin esille, ja juonessa riittää jippoja. Musson kerrantatavassa on itse asiassa yhtäläisyyksiä Michaelideksen kirjan kanssa, mutta näistä kahdesta arvoitusten rakentelijoista Musso veti selvästi pidemmän korren.
Kommentit
Lähetä kommentti
Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.