Oksan hyllyltä

On jälleen se aika vuodesta, jolloin kirjabloggajat äänestävät siitä, mitkä olivat meidän mielestämme vuoden 2019 parhaat uutuuskirjat. Minulta pisteitä saavat seuraavat kirjat: Blogistanian Finlandia: 3 pistettä: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)  2 pistettä: Hanna-Reetta Schreck, Iida Turpeinen & Annukka Mäkijärvi: Ellen T. (Teos, 2019) 1 piste: J. S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia (Osuuskumma, 2019) Äänestystä emännöi Amman lukuhetki -blogin Amma. Blogistania Globalia: 3 pistettä: Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla (Siltala, 2019; suomennos Ville Keynäs ja Anu Partanen) 2 pistettä: Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis  (Tammi, 2019; suomennos Outi Menna) 1 piste:  V. E. Schwab: Tummenevat varjot (Karisto, 2019; suomennos Mika Kivimäki) Äänestystä emännöi Todella vaiheessa -blogin Anna. Blogistanian Tieto: 3 pistettä: Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista (Art Ho...

Elämä on ihanaa -blogin Mannilainen julkaisi vuoden alussa kuvasarjan vesitornin vuodesta . Itse osallistuin vastaavaan "vuosi kuvina" -haasteeseen vuosien 2015-16 taitteessa, ja kuvailin tuolloin Oulun Ainolan puiston lampea. Kuvasarjan löytyy täältä . Haasteen ideana on siis kuvata yhtä paikkaa kerran kuukaudessa vuoden ajan, ja lopuksi on kiva liittää kuvat yhteen ja katsoa, miten vuoden kierto näkyy kuvasarjassa. Voin todeta, että tämä oli hyvin palkitseva kokemus! Päätin osallistua taas tähän mukavaan haasteeseen (johon kaikki kiinnostuneet voivat haastaa itse itsensä mukaan 😊), ja tällä kertaa valitsin kuvauspaikakseni yliopiston lähellä sijaitsevan kasvitieteellisen puutarhan. Sen sisääntuloportin läheltä alkaa polku, jossa tosin ei ole talvikunnossapitoa. Sen vuoksi helmikuun kuva on aikas luminen. Nappasin kuvan keskiviikkona 26.2.2020 eli tällä kuvalla käynnistyy blogissani jälleen vuosi kuvina -haaste: Kovin pitkää kävelylenkkiä en viitsinyt puutarhall...

Maylis de Kerangalin proosalla näyttää olevan minuun jokseenkin samanoloinen vaikutus kuin Riikka Pulkkisen kirjoilla: tekee mieli vain uppoutua tekstiin, sulkea muu maailma ulkopuolelle ja elää siinä intensiivisessä todellisuudessa, joka kirjan sivuilta eteen avautuu. de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016) oli minulle suuri elämys ja kirjailijan uusin suomennos Maailma käden ulottuvilla (Siltala, 2019) oli myös huikean hieno kirja. Se ei ollut juoneltaan aivan niin koukuttava kuin Haudataan kuolleet , mutta de Kerangalin koristemaalauksen pariin sijoittuva tarina viehätti minua sen vuoksi, etten tiennyt kirjan aiheesta mitään ja silti huomasin kiinnostuvani siitä, miten uraansa aloitteleva Paula edistyy töissään ja miten hienon käsityöammatin salat pikkuhiljaa paljastuvat hänelle. Kirjan päähenkilönä on parikymppinen Paula Karst, joka  on ylioppilaskirjoitusten jälkeen ollut elämässään hieman tuuliajolla. Selkeä päämäärä puuttuu, kirjoitusten ...

Laura Restrepon Intohimon saari (Fabriikki Kustannus, 2015) on tositapahtumiin perustuva esikoisromaani, joka vie lukijan kauas Tyynelle valtamerelle, pikkuruiselle Clippertoninsaarelle 1900-luvun alkupuolelle. Meksikolainen upseeri Ramón Arnaud on komennettu pitämään isänmaan lippua korkealla Clippertonissa. Onko kyseessä ylennys vai rangaistus Arnaudin sangen vaiherikkaan armeijauran päätteeksi? Siinäpä Arnaudille pohdittavaa, kun hän vastavihittynä aviomiehenä ottaa perheensä kanssa kurssin kohti syrjäistä atollia. "Saarella käyneet sanovat, että Clipperton on epäterveellinen, vihamielinen paikka. He väittävät, että sen rannoilla pyörii jäänteitä haaksirikoista ja sen ilmassa leijuu rikinkatku, joka nousee tuliperäisen laguunin myrkyllisestä vedestä, jossa eläimet eivät selviä, jota ei voi juoda ja joka polttaa siihen sukeltavien ihon." (s. 12) Restrepo on kirjoittanut Intohimon saaren kahden aikatason kertomukseksi. Nykyajassa palataan erään saarella lapsuut...

Niina Meron Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019) on ollut minulle alkuvuoden iloisin kirjallinen yllätys. Meron kirja sai viime vuonna isosti blogihuomiota, mutta itse en viihteellisestä romaanista jaksanut tuolloin innostua niin paljon, että olisin kokeillut kirjaa. Vuoden alussa etsiskelin kuitenkin rentoa ja mukavaa kuunneltavaa BookBeatin tarjonnasta, ja Pirjo Heikkilän ääni houkutteli minut matkalle englantilaiseen kartanoon, häähumun ja viktoriaanisen kirjallisuuden äärelle. Matkaoppaana Oxfordissa toimi reipas, tatuointejaan ylpeydellä kantava tamperelainen Nora, joka jokseenkin vastentahtoisesti on lupautunut kaasoksi siskopuolelleen, jonka rakastettu Mark saattuu olemaan komea, rikas ja aatelinen. Viihdyin oivallisesti Noran seurassa, ja vaikka kirjaa riitti kuunneltavaksi hieman yli kymmenen tuntia, minua harmitti tosi paljon sanoa Noralle heipat. Tässä kirjallisuuslainauksilla kuorrutetussa mutta sopivan jalat maassa -tunnelmaisessa maailmassa olisin mieluusti viipyi...

Ranskalainen Patrick Modiano sai vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon, ja luin heti palkintouutisen jälkeen hänen romaaninsa Hämärien puotien kuja . Ei ollut minun teekupposeni, ei laisinkaan. Modianon teksti tuntui tuon kirjan perusteella epämääräiseltä muistin kaivelulta ja kirjaimellisesti hämärältä, eikä kolmen pisteen liiallinen viljely auttanut asiaa. Innostuin kuitenkin lainaamaan Modianon tuoreen suomennoksen Uinuvia muistoja (WSOY, 2019) ystävänpäivän lukumaratonille, sillä kirjan takakannen lupaama kävelyreitti Pariisin kujille kuulosti lupaavalta (ja sen verran kurkkasin kirjan sivuille, ettei kolmen pisteen käyttö ollut niin ylenpalttista kuin Hämärien puotien kujassa ). Uinuvien muistojen kertojana oleva mies muistelee Pariisissa kohtaamiaan ihmisiä ja menneisyytensä tapahtumia, jotka ovat jääneet hänen muistinsa kulmalle keikkumaan. Muisteluteema on Modianon tavaramerkki, mutta en tunne hänen tuotantoaan niin hyvin, että osaisin kommentoida tuoko juuri tämä kirja...

Viikonloppuna osallistuin Ystävänpäivän lukumaratoniin, ja luku-urakkani aloituskirjaksi valikoitui lähikirjaston pikalainahyllystä löytynyt Noriko Morishitan romaani Tyttö ja teeseremonia - 15 oivallusta elämästä (Otava, 2019). Kirja perustuu takakannen mukaan kirjailijan omiin kokemuksiin japanilaisen teeseremonian opettelusta, johon hän onkin uhrannut aikaa 25 vuoden ajan. Morishita ei suinkaan ole ollut se kaikkein lahjakkain ja sinnikkäin opiskelija eikä hänen elämänsä todellakaan pyöri teeseremonian ympärillä. Päinvastoin, välillä hän ihmettelee itsekin, miksi viitsii käyttää lauantaipäiviään sellaisen seremonian opetteluun, joka tuntuu vielä vuosien jälkeen vaikealta. Kirja onkin kovin sympaattinen, ja tarjoaa maanläheisen ja kevyen tutustumisen japanilaisen kulttuurin kauniiseen perinteeseen. "Ah, ei noin, älä opettele muistamaan"! sensei pysäytti minut tiukasti. "Tätä ei saa opetella tuolla tavoin päällä. Pitää kerätä aina vain lisää harjoituskertoja. Koska...