Oksan hyllyltä

Jeff VanderMeerin Hävitys (Like, 2015) vaati kaksi lukuyritystä, ennen kuin kirjan juoni vetäisi minut mukaansa. Aluksi tartuin kirjaan liian hätäisesti, ja päättelin parinkymmenen sivun jälkeen, että ' ok, tämä on 'outo olio napsii tutkimusmatkailijoita yksi kerrallaan' -kirjoja, eipä kiinnosta ' ja kirja jäi kesken. Kesäkuun lomareissulla aloin tutkia lukulaitteeni syövereitä ja päätin kokeilla tätä lyhyttä kirjaa uudemman kerran. Se kannatti, sillä vaikka tutkimusmatkailijoita katoaakin yksi kerrallaan niin Hävityksessä on pidemmän päälle erikoinen, painostava tunnelma ja minä jäin koukkuun tähän sarjaan, myönnetään. Kustantajan esittelysivu lupailee jatko-osaa lokakuulle. Lukulistalla on! "Tässä uudessa kirkkauden tilassa, vammoista toipuessani, Torni kutsui minua lakkaamatta; tunsin sen fyysisen läheisyyden maan alla selkeydellä joka muistutti ihastuksen ensikiihkoa, kun ei tarvinnut edes katsoa tietääkseen tarkalleen missä päin huonetta halujen kohde se...

Paco Rocan Ryppyjä (WSOY, 2010) oli todella koskettava sarjakuva. Paco Roca vie lukijat espanjalaisen vanhainkodin arkeen, mutta kulttuurieroa mielikuvieni suomalaiseen vanhainkotiin ei juurikaan ollut. Albumin päähenkilönä on Emilio, jonka lapset sijoittavat vanhainkotiin kun kotona yksin pärjääminen ei enää suju. Emilio saa huonetoverikseen Miquelin, joka opastaa uutta asukasta talon tavoille. Miquelilla pää on vielä terävä, mutta Emilio saa lääkäriltä Alzheimer-diagnoosin. Ryppyjä -albumi seuraa toverusten taivalta vanhainkodin käytävillä. Miten sujuu jumppa, jos ei kotoa lähtiessä huomannut pakata jumppa-asua mukaan? Millaisia mielikuvia yksi vuosien takaa tuttu sanonta voi vanhuksen mielessä herättää? Mitä vanhainkodissa tehdään silloin, kun ei nukuta tai syödä? Ryppyjä herättelee arkisiin, yksinkertaisiin asioihin, jotka eivät enää ole niin yksinkertaisia kun aistit heikkenevät. Albumi ei ihastuttanut piirrostyylillään, mutta tarina oli lämmin, realistinen ja surumielinen...

David Nichollsin Sinä päivänä (Otava, 2011) on ensimmäinen e-kirja, jonka olen lukenut kännykän näytöltä. Halusin kokeilla, miten se sujuu ja miten Elisa-kirjan sovellus toimii, ja hyvinhän ne molemmat toimivat. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että oikea lukulaite on käyttäjäystävällisempi kirjojen lukijalle. Näyttö on isompi eikä heijastele, ei ole nettiä joka vetäisi lukijan huomion toisaalle (tämä on omassa lukemisessani plussaa, haluan keskittyä kirjaan silloin kun luen). Toisaalta, kun pienempään näyttöön on tottunut niin saa kirjan siitäkin luettua. Kirjanmerkkejäkin pystyi laittamaan, joten taidan jatkossa pitää myös kännykässä jotain kirjaa varalla ladattuna. Aina voi löytyä hetki lukemiseen, joten on hyvä olla varautunut. :) Sinä päivänä sopi kesäpäivien leppoisaksi lomalukemiseksi, mutta mikään suuri lukuelämys tämä kirja ei ollut minulle. Kirjan idea lienee monelle tuttu: pääosissa ovat Emma ja Dexter, jotka tapaavat opiskellessaan. Heidän elämäänsä seurataan yhden p...

Julie Berryn Kunnes kerron totuuden (Tammi, 2014) on jäänyt minulla potentiaalisena hyvänä kirjana mieleen useammasta blogijutusta. Kirjankansibingo oli sopiva lisäkannustin punakantisen kirjan lukemiseen, ja nyt voin yhtyä blogikehuihin. Kunnes kerron totuuden viehätti minua kerronnallaan ja arvoituksellisuudellaan. Vaikka kirja alkoi hitaanlaisesti ja minulla kesti kotvasen päästä sen tapahtumiin sisälle, juoni vetäisi minut mukaansa loppua kohden erittäin tiiviisti. Olipa mukavaa luettavaa kylmien kesäpäivien viihdykkeeksi. "Sinä olet nyt johtajamme, ja koko kaupunki palvoo sinua. Naiset ovat unohtaneet kaiken sopivaisuuden ja koskettelevat sinua toivottaessaan onnea ja Jumalan siunausta, kun johdat heidän miehensä sotaan. Uskaltaisinko minäkin koskettaa sinua? Sydämeni hakkaa. Vain jokunen lyhyt askel, nykäisy hihasta. Ei kukaan voi tuomita minua sellaisesta tänään.     Mutta sinä panet sormeni suuhun ja vihellät, ja jonot järjestyvät riveiksi. Naiset huut...

Kengät-ruutu tuntui pitkään Kirjankansibingon haastavimmalta ruudulta, mutta löysinpä viimein uutuusdekkarin, jonka kannessa on useampia kenkiä. Martti Linnan Rakkausarpia (Myllylahti, 2015) sopii täydellisesti bingon keskimmäiseen ruutuun, ja kannen kenkäpaljous selittyy sillä, että murhan uhri löydettiin kenkäkauppiaan liiketiloista: Rakkausarpia on kuudes osa Reijo Sudenmaa -dekkarisarjassa. En ole sarjaa aiemmin lukenut, mutta se ei haitannut uusimman osan juonenkulun seuraamisessa. Päinvastoin, kirja oli minusta liiankin helppolukuinen. Kävin työpäivän jälkeen hakemassa varauksen kirjastosta, söin välipalan ja istahdin sohvalle kirjan ääreen. Pari-kolme tuntia ja hups, kirja on luettu. Ehkä syy on massiivisessa , lyhentämättömässä Monte-Criston kreivissä (viimeiset 150 sivua enää jäljellä, tunnelma tihenee), jonka tiheään painetuista sivuista olen nauttinut viimeiset viikot, sillä Rakkausarpia tuntui olevan kovin nopsaan ja suoraviivaisesti etenevää luettavaa.  ...

Ihastuin viiden tähden arvoisesti Helena Wariksen Pohjankontu -trilogian avausosaan Uniin piirretty polku (Otava, 2009), ja onneksi trilogia jatkui samalla tasolla loppuun asti. Jatko-osat Sudenlapset (Otava, 2011) ja Talviverinen (Otava, 2013) eivät täysin tavoittaneet ykkösosan erityislaatuista tunnelmaa, mutta eivät ne kauas siitä jääneet. Kyllä on mahtava kirjasarja! Jos nyt joku fantasian ystävä ei tätä ole vielä lukenut niin kannattaa ehdottomasti kokeilla. Minulle Pohjankontu oli kesän tähän mennessä upein ja lumoavin lukuelämys. Jokos tuli tarpeeksi ylistäviä adjektiiveja? Sudenlapset jatkaa Uniin piirretyn polun tarinaa, mutta ajassa on hypätty reilusti eteenpäin. Kirjan pääosissa on edellisestä osasta tuttujen henkilöiden lapsia, ja hetken aikaa meni ihmetellessä, että missäs nyt mennään ja keitä nämä tyypit ovat. Sudenlapsissa Niir, Roke ja muutamat muut päähenkilöt etsivät omaa tietään ja paikkaansa maailmassa, eli kirjan perusteemat ovat samoilla linjoilla a...

Vain kaksi dekkaria on kesä-heinäkuun aikana löytänyt tiensä lukupinooni: Timo Sandbergin Mustamäki (Karisto, 2013) ja Jussi Adler Olsenin Vanki (Gummerus, 2014). Molemmat ovat sarjojen avausosia, ja sekä Sandbergin 1920-luvulle sijoittuva Otso Kekki -sarja että Adler-Olsenin Osasto Q -sarja ovat kiinnostaneet minua jo pidemmän aikaa. Onneksi ehdin testaamaan nämä, sillä molemmat kirjat olivat kelpo dekkareita ja aion jatkaa kummankin sarjan parissa seuraaviin osiin. Osasto Q:ta minulla odottaa pari kirjaa kotihyllyssä, joten olipa helpotus, ettei tämä kehuja kerännyt sarja ollut minulle floppi. Mustamäki esittelee lukijalle etsiväkonstaapeli Otso Kekin, joka työskentelee Lahden poliisissa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle, kansalaissodan jälkeisiin vuosiin, jolloin punaisten ja valkoisten raakuudet ei ole vielä kansalaisilta unohtuneet.  Kirjan rikoksena on kahden miehen ampumistapaus, jonka epäilee niiden liittyvän punaisten ja valkoisten välisiin kahnauks...