Oksan hyllyltä

Syksyllä innostuin Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassi -kampanjasta, jossa on yksinkertainen idea: luetaan passiin merkityt kahdeksan sarjakuvaa ja pyydetään kirjan palautushetkellä kuittaus passiin kirjastotädiltä tai -sedältä. Passiin oli valittu kotimaista sarjakuvaa, ja kaikki albumit olivat minulle entuudestaan lukemattomia. Nyt luku-urakkani on ohi, ja blogijuttuni luetuista kirjoista löytyvät täältä: JP Ahonen & KP Alare: Perkeros  (WSOY, 2013) - Goodreads: 5 tähteä Petri Hiltunen: Väinämöinen Hollywoodin lumoissa  (Arktinen Banaani, 2013) - Goodreads: 2 tähteä Terhi Ekebom: Kummituslapsi  (Asema, 2013) - Goodreads: 3 tähteä Ville Hänninen & Harri Römpötti: Hittiparaati  (Like, 2014) - Goodreads: 3 tähteä Søren Mosdal & Jacob Ørsted: El Caca Divino – tai kuinka Freddy ja Professori voittivat Pulitzer-palkinnon  (Dead Genesis, 2014) - Goodreads: 3 tähteä Ville Ranta: Köyhän miehen Jerusalem  (Asema, 2014) - Goodreads: ...

Ville Hännisen ja Harri Römpötin Hittiparaati - Suomalaisen sarjakuvan menestystarinoita (Like, 2014) tuo minulle viimeisen merkinnän Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassiin . Hittiparaati jäi passin viimeiseksi luettavaksi kirjaksi sattumalta, mutta tämä oli varsin oivallinen sattuma, sillä seitsemän hyvin erityylisen albumin jälkeen oli mielenkiintoista sukeltaa kotimaisen sarjakuvan historiaan ja nykypäivään.   Hittiparaati sisältää 16 taustatarinaa menestyneiltä kotimaisilta sarjakuvantekijöiltä. Joukossa on vanhoja ja vähän uudempia tuttavuuksia, ja vaikken heti kaikkia tekijöitä (ks. jutun lopussa oleva Kirjan tietoja -osio) tunnistanut nimeltä, aika moni lehtien sivuilta ja muista yhteyksistä tuttu sarjakuva yhdistyi kirjaa lukiessani sarjaa kirjoittavaan ja piirtävään henkilöön. Luen esimerkiksi B. Virtasen toimistoelämästrippejä kun niitä jossain näen, mutta vasta nyt tiedän, että kyseistä sarjaa piirtää Ilkka Heilä. Fingerporin , Kiroilevan Siilin ja Mummon tek...

Terhi Ekebomin Kummilapsi (Asema, 2013) päätyi luettavakseni Sarjakuvapassin kautta. Tai oikeastaan tämän kirjan yhteydessä olisi parempi käyttää sanaa 'katseltavakseni', sillä kirjan juoni etenee suurimmaksi osaksi kuvallisin keinoin. Sanoja on käytetty vain vähän, mutta ne nousevat sitten sitäkin paremmin esille. Kirjan värimaailma on kauttaaltaan siniharmaa, ja värit kuvastavat mielestäni hyvin sivujen tunnelmaa. Räväkkyyttä Kummituslapsessa ei ole, sen sijaan herkkiä vivahteita riittää. Tarina alkaa siitä, kun nuori nainen asettuu asumaan syrjäseudulle, vuoren juurella olevaan taloon. Naisella on menneisyys, johon viitataan vain sanoilla 'kaiken tapahtuneen jälkeen' ja kuvista löytyy myös vihjeitä. Läheisestä metsästä kuuluu öisin outoja ääniä, ja koettaessaan selvittää niiden alkuperää nainen pääsee kummitusten jäljille. Albumin piirrosjälki miellyttää minun silmääni, mutta nimettömäksi jääneen naisen hahmosta on sanottava, että hameen peittämät j...

Hyvää Kalevalan päivää! Minulla on kerrankin päivän teemaan edes jollain tavoin liittyvä kirja, sillä sain viimein luettua loppuun Petri Hiltusen Väinämöinen Hollywoodin lumoissa -sarjakuvan (Arktinen Banaani, 2014). Aloittelin kirjaa Ystävänpäivän lukumaratonilla , ja ei se oikein silloin napannut. No, sama linja jatkui myös lukumaratonin jälkeen, mutta luin kirjan silti loppuun Sarjakuvapassin vuoksi. Parempien lukufiilisten toivossa päätin kokeilla myös toista Hiltusen albumia, joka minulla on jo jonkin aikaa majaillut omassa hyllyssäni. Se vaikutti aivan erityyliseltä kuin Väinämöissarja: Anabasis (Arktinen Banaani, 2011) pohjautuu 'Sokrateen oppilas' Ksenofonin kirjaan, jossa hän kuvaa sotaretkeä Kyyrokseen. Albumissa ollaan reilusti kiinni historiallisessa ajassa, ja sotaisa Anabasis miellytti minua huomattavasti enemmän kuin Väinämöisen huumori. Tutustumiseni Hiltusen töihin jäi Anabasiksen osalta plussan puolelle. Mikä Väinämöinen Hollywoodin lumoissa -sarja...

Olen bloggaillut Sarjakuvapassin etenemisestä, ja nyt passi on edennyt ruutuun, jonka mieluusti hyppäisin yli täällä blogin puolella. En nimittäin pitänyt laisinkaan Ville Rannan albumista Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014), ja ellei sarjakuva kuuluisi passin kirjoihin, olisin jättänyt sen kesken hyvin nopeasti. Sarjakuvan lukeminen on minulle aina erittäin visuaalinen elämys, ja se puoli jäi köykäiseksi tämän albumin kohdalla. Anteeksi vaan, mutta en halua lukea tekstejä, joiden tekstausten käsiala on vielä huonompaa kuin omat harakanvarpaani. Ruutuja en sarjakuvaan kaipaa, sillä kirjahan voi olla myös sarja kuvia, mutta en vain pidä näin horjuvasta piirrostyylistä, mutuhuttutermiä käyttääkseni: Mistäs Köyhän miehen Jerusalem sitten kertoo? Takakansi vinkkaa, mistä se ei kerro: se ei ole tilityskirja eikä paljastuskirja. Hyvä, sillä olisin voinut vaikka erehtyä. Varmaankin kirjan päähenkilönä olevan miehen parisuhde- ja isäkokemuksista voi tehdä elämänfilosofisia pääte...

Nauran harvoin ääneen kirjojen parissa, ja vielä harvemmin sarjakuvan parissa, mutta JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros -albumi (WSOY, 2013) kirvoitti minulta useammankin naurunpurskahduksen eräänä tammikuun alun iltana sarjakuvaa lukiessani. Melkoinen huippuvalinta Sarjakuvapassin lukulistalle. Ilman passia en varmastikaan olisi tarttunut bänditouhuista kertovaan sarjakuvaan, niin kaukana albumin aihemaailma on tavanomaisista kiinnostuksen kohteistani.   Perkeros kertoo tamperelaisen Perkeros-bändin kivisestä taipaleesta musiikin maailmassa. Perkeros-bändin jäsenenä on mm. erikoinen karhuhahmo, joten aivan keskinkertainen ryhmä ei ole kyseessä. Albumin sivuilla seurataan bändin uurastusta keikkapaikoilla ja harjoituksissa, ja kitaristin tyttöystäväkuvio tuo mukaan ihmissuhteiden arkea. En kokenut albumin aihetta itselleni läheiseksi, sillä bändikeikoilla ei tule usein heiluttua saati että seuraisin asuinpaikkakuntani bänditoimintaa. Silti Perkeroksen huumori kolahti minuu...

Kiitokset Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassille , sillä ilman tätä mainiota kampanjaa tuskin olisin lainannut Tiitu Takalon albumia Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014). Onneksi passin laatijat olivat ottaneet Takalon albumin listalle mukaan, joka takakantta lainaten on "omaelämäkerrallinen rakkaustarina ja remonttipäiväkirja" . Lisäksi albumi on hieno sukellus Tampereen historiaan ja nykyiseen kunnallispolitiikkaan. Pidin albumista niin paljon, että innostuin antamaan sille täydet viisi Goodreads-tähteä. Luin albumin viime vuoden puolella, kun lumi oli vain kaukainen haave. Nyt sitä  lunta sitten piisaa, ja albumi on toivottavasti löytänyt jo uuden lukijan. Albumin nykyhetkessä päähenkilönä on sarjakuvataiteilija itse. Hän kertoo ensi tapaamisestaan Mikon kanssa, suhteen etenemisestä ja siitä, kuinka he viimein päättävät hakea asuntoa Tampereen Annikinkadulta, purkamiselta säästyneestä puutalokorttelista. Asuntohakemus hyväksytään ja nuoripari saa remon...

Sarjakuvapassi etenee Mummo-kuplaan. Passiin kelpuutettiin jokin Anni Nykäsen Mummo -sarjakuvan kolmesta ensimmäisestä osasta, ja valitsin niistä luettavakseni keskimmäisen, kun se sattui olemaan paikalla lähikirjaston hyllyssä. Mummo 2 (Sammakko, 2012) tutustutti minut ensimmäistä kertaa Mummo -sarjakuvaan, vaikka olenkin Mummoon ohimennen törmännyt blogeissa ja kenties jossain sanomalehdessä. On/off-arvio heti alkuun: ympäröin passista hymynaaman, sillä jos mummo ei saa hymyä huulille niin ei sitten mikään. Yllätyin siitä, että Mummossa ollaan ajan hermolla. Mm. nettiajan härpäkkeet otetaan hyötykäyttöön: Mummo valittaa, mutta vain aiheesta! Mummoelämän realiteetteja: Aika mainio tapaus tämä mummo! Positiivinen mummoenergia jyrää tässä albumissa, ja se oli Mummon parhaita puolia. Vaikka se suurin Mummo -innostus jäi lukufiiliksistäni puuttumaan, oli lukemani albumi hauska välipala. Olisinpa itsekin näin virkku ja oivaltava mummo, jos siihen ikään joskus pää...

Postailin Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassista marraskuussa, mutta vasta nyt painoin 'julkaise'-nappulaa ensimmäiselle passisarjiksen esittelylle. Saan passiini pian neljännen leiman, mutta postaukset ovat jääneet loppuvuoden lukuhaasteviimeistelyjen jalkoihin. Nyt kun kaikki vuoden 2014 lukuhaasteet on hyvästelty, on mukava aloittaa jotain uutta. Ja enköhän saa lukutahtini kiinni täällä blogin puolella tammikuun aikana. Ensimmäinen lukemani passialbumi on: Valitsin lukulistalta ensimmäiseksi kirjakseni Søren Mosdalin ja Jacob Ørstedin sarjakuvan El Caca Divino – tai kuinka Freddy ja Professori voittivat Pulitzer-palkinnon (Dead Genesis, 2014). Syy: uppo-outo kustantaja ja hemmetin pitkä albumin nimi herättivät uteliaisuuteni. Kun sain albumin käsiini kirjaston varaustiskiltä, se osoittautui ohueksi painotuotteeksi, jota voi alkaa lukemaan etu- tai takakannesta. Toisesta päästä alkaa El Caca Divino -sarjis, ja toisesta päästä Jyrki Nissisen Jere ja Nemi seuruste...

Oulun kaupunginkirjastolla on jälleen uusi passikampanja! Nyt vuorossa on: Sarjakuvapassi , jonka kirjasto on toteuttanut yhdessä  Oulun sarjakuvakeskuksen kanssa. Laskujeni mukaan Sarjakuvapassi on kolmas kirjaston passikampanja. Ensimmäinen keskittyi oululaiseen kirjallisuuteen (omat bloggaukseni löytyvät täältä ), toinen nuortenkirjallisuuteen (tämä jätin väliin, kun haaste- ja lukulistaähky yllätti) ja nyt ollaan sarjakuvan äärellä. Passin idea on yksinkertainen: lainaa kirja, lue se, merkitse passiin arvio ja pyydä suoritusleima kirjastontädiltä tai -sedältä. Oululaisen kirjallisuuden passissa oli tarjolla myös neutraali naamankuva, mutta nyt arvostelussa mennään iloisella tai surullisella linjalla: Passikirjoiksi on valikoitu nämä kotimaiset sarjakuvat (lisään listaan aikanaan bloggausteni linkit) : JP Ahonen & KP Alare: Perkeros  (WSOY, 2013) Petri Hiltunen: Väinämöinen Hollywoodin lumoissa  (Arktinen Banaani, 2013) Terhi Ekebom: Kummituslap...