Alice Munro: Sanansaattaja
Vuoden 2013 Nobel-voittaja Alice Munro on ollut sen verran esillä kirjablogeissa, että minäkin olen kiinnittänyt hänen teoksiinsa huomiota vaikken ole suuri novellikerronnan ystävä. Viime vuoden nobelistilukuhaasteen aikana en ehtinyt Munron pariin, mutta alkuvuodesta luin ensimmäisen Munroni. Blogijuttu on ollut hautautuneena luonnoksissa, mutta Sanansaattaja (Tammi, 2008) tuskin jää viimeiseksi Munrokseni, sillä pidin kirjasta kovasti. Tosin kirja ei sisällä novelleja, joten Munron ydinalue jäi vielä testaamatta.
Sanansaattajassa Munro on ammentanut kirjaan sisältöä oman sukunsa historiasta ja omista kokemuksistaan. Luulisin kirjailijoiden aina noukkivan palasia omista kokemuksistaan edes vähäsen, mutta tässä kirjassa Munro tuo asiaa erityisesti esille esipuheessa. Vaikkei Sanansaattaja historiikki tai omaelämäkerta olekaan, on tapahtumilla tiettyjä kytköksiä Munron omiin kokemuksiin. Taiteellista vapautta on silti käytetty, joten luin kirjaa fiktiiviset lasit päässä enkä edes koettanut suhtautua kirjaan faktapohjalta.
Kirja jakaantuu kahteen osaan, jotka molemmat sisältävät useita erillisiä tarinoita. Ensimmäisessä osassa liikutaan kertojan isänpuoleisen suvun historiassa, ja valotetaan heidän matkaansa meren yli Amerikan mantereelle ja elämän järjestymistä uusilla asuinsijoilla. Toisessa osassa pääosassa on minäkertoja, joka tietenkin samaistui päässäni kirjailijaan itseensä. Kirjassa ei ole tiivistä juonta, vaan sisältö hypähtelee eteenpäin aikajanalla: kohtaus sieltä täältä suvun historiasta ja lopuksi useita kohtauksia kertojan elämästä. Sanansaattajassa korostuu jatkuvuus, kertoja ei ole ilmestynyt tyhjästä maailmaan vaan hänellä on kokonainen ihmisten ketju takanaan. Suurta draaman kaarta kirjassa ei ole, vaan se on täynnä arkisia asioita, selviytymistä vaativissa olosuhteissa ja muutosten keskellä.
Pidin Sanansaattajan näkökulmasta kertojan sukuhistoriaan ja elämään, vaikka onkin mainittava, että kirja vaati osakseen rauhallisia lukuhetkiä. Munron teksti on rauhallista ja kaunista, joskin aavistuksen surumielistä, ja kovin hälyisässä lukupaikassa en osannut keskittyä siihen laisinkaan. Kirjan toisessa osassa kertoja tarkastelee lapsuutensa tapahtumia aikuisuudesta käsin, ja tähän osuuteen jäin kaipaamaan jonkinlaista lämpöä. Kerronta on taitavaa, mutta jollain tapaa viileän analyyttistä. Kokonaisuutena Sanansaattaja on silti hieno, kaunis kirja.
"Nyt kaikki nuo tallentamani nimet ovat liittyneet mielessäni eläviin ihmisiin ja heidän kadonneisiin keittiöihinsä, muhkeiden tekorautahellojen kiillotettuihin nikkelireunuksiin, surkeisiin puisiin tiskipöytiin, jotka eivät kuivuneet ikinä kunnolla, öljylamppujen keltaiseen valoon. Kermahinkkeihin porstuassa, kellarissa säilytettyihin omeniin, navettaan jota talvisin lämmittivät lehmät hengityksellään - lehmät joita me edelleen kutsumme Troijan päiviltä tutuin sanoin. So bos. So bos. Kylmään saliin jonne arkku kannettiin kun ihminen kuoli.
Ja yhdessä noista taloista - en jaksa muistaa missä - oli taianomainen ovenpidike, iso helmiäishohtoinen simpukankuori jonka minä tunnistin sanansaattajaksi läheltä ja kaukaa, koska pystyin nostamaan sen korvilleni - kun kukaan ei ollut kieltämässä - ja kuulin mahtavan pauhun, oman vereni ja meren." (s. 383)
Goodreads: 4 tähteäSanansaattajassa Munro on ammentanut kirjaan sisältöä oman sukunsa historiasta ja omista kokemuksistaan. Luulisin kirjailijoiden aina noukkivan palasia omista kokemuksistaan edes vähäsen, mutta tässä kirjassa Munro tuo asiaa erityisesti esille esipuheessa. Vaikkei Sanansaattaja historiikki tai omaelämäkerta olekaan, on tapahtumilla tiettyjä kytköksiä Munron omiin kokemuksiin. Taiteellista vapautta on silti käytetty, joten luin kirjaa fiktiiviset lasit päässä enkä edes koettanut suhtautua kirjaan faktapohjalta.
Pidin Sanansaattajan näkökulmasta kertojan sukuhistoriaan ja elämään, vaikka onkin mainittava, että kirja vaati osakseen rauhallisia lukuhetkiä. Munron teksti on rauhallista ja kaunista, joskin aavistuksen surumielistä, ja kovin hälyisässä lukupaikassa en osannut keskittyä siihen laisinkaan. Kirjan toisessa osassa kertoja tarkastelee lapsuutensa tapahtumia aikuisuudesta käsin, ja tähän osuuteen jäin kaipaamaan jonkinlaista lämpöä. Kerronta on taitavaa, mutta jollain tapaa viileän analyyttistä. Kokonaisuutena Sanansaattaja on silti hieno, kaunis kirja.
"Nyt kaikki nuo tallentamani nimet ovat liittyneet mielessäni eläviin ihmisiin ja heidän kadonneisiin keittiöihinsä, muhkeiden tekorautahellojen kiillotettuihin nikkelireunuksiin, surkeisiin puisiin tiskipöytiin, jotka eivät kuivuneet ikinä kunnolla, öljylamppujen keltaiseen valoon. Kermahinkkeihin porstuassa, kellarissa säilytettyihin omeniin, navettaan jota talvisin lämmittivät lehmät hengityksellään - lehmät joita me edelleen kutsumme Troijan päiviltä tutuin sanoin. So bos. So bos. Kylmään saliin jonne arkku kannettiin kun ihminen kuoli.
Ja yhdessä noista taloista - en jaksa muistaa missä - oli taianomainen ovenpidike, iso helmiäishohtoinen simpukankuori jonka minä tunnistin sanansaattajaksi läheltä ja kaukaa, koska pystyin nostamaan sen korvilleni - kun kukaan ei ollut kieltämässä - ja kuulin mahtavan pauhun, oman vereni ja meren." (s. 383)
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Sinisen linnan kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie ja Lukupiiri Piiri!.
Kirjan tietoja:Alice Munro: The View from the Castle Rock (2006)
Suomennos Kristiina Rikman
Tammi, 2008 (Keltainen kirjasto nro 387)
383 sivua
Munron seurassa olen minäkin aika ajoin viihtynyt, vaikka en olekaan lukenut Sananasaattajaa. Arki ja sen eräänlainen suuruus ajatteluttavat.
VastaaPoistaTämän kirjan perusteella Munrolla on todellakin kyky kirjoittaa pienistä asioista niin, että niistä tulee tärkeitä ja merkityksellisiä. En yleensä ota lainausta kirjan viimeiseltä sivulta, mutta tuo pätkä oli niin kaunis esimerkki Munron kielestä että se sopi tähän mielestäni hyvin.
PoistaSanansaattaja on minulta lukematta, mutta taidan omistaa tuon. Pitääkin lukea. Minulla on sama juttu, että karsastan novelleja. En tartu niihin intohimoisesti.
VastaaPoistaOstin kirjaston poistomyynnistä talvella Munron Valkoinen tunkio -novellikokoelman, ja katselin että siinä olevat novellit ovat aika reilun pituisia. Joten vaikken novelleista yleensä suuremmin intoile, taidan uskaltautua kokeilemaan sitä Munrolta seuraavaksi.
PoistaMunro on ihana! Tätä en ole vielä lukenut, mutta omassa hyllyssä odottelee jo :)
VastaaPoistaSinun ihastuneet Munro-juttusi ovat minulla hyvin muistissa. :) Minä en ainakaan vielä ole ollut aivan niin myyty Munron edessä, mutta ehdottomasti hänen kirjansa kiinnostavat minua erittäin paljon. Jännää nähdä aikanaan, miten hänen novellinsa minuun purevat. :)
PoistaMunro on mahtava. Tässä kirjassa on suurta viisautta, ja eräänlaista salaperäisyyttäkin. Muistamisen ja muistojen tematiikkaa on aina kiinnostava.
VastaaPoistaMuistoja voi käsitellä monella tapaa... tässä kirjassa pidin käsittelytavasta, mutta viime vuoden lopulla lukemani Modianon kirja ei viehättänyt minua laisinkaan. Siinä muistot olivat liian hataralla pohjalla ja minä tipahdin jonnekin muistelojen hetteikköön. Munro oli minulle paljon helpommin lähestyttävä nobelisti. :)
Poista