Oksan hyllyltä

Punainen Klassikko -teemakuukauteni päätöskirja on Orhan Pamukin Nimeni on punainen (Tammi, 2012). Kirja on nostettu klassikoksi HS:n klassikkoautomaatissa , ja kaikista automaatin punaisista klassikoista se kiinnosti minua eniten. Kirjaa mainostetaan kansiliepeessä kiehtovana murhamysteerinä, joten ei kai se kovin huono voi olla, ajattelin. Pamukille myönnettiin vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinto, joten Nobel-piste toimi lisähoukuttimena lukemiselle. Nimeni on punainen alkaa lupaavasti. "Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla." Hieno aloituslause, ja koko ensimmäinen luku oli paras romaanin aloitus, jonka pitkiin aikoihin olen lukenut. Miniatyyriateljeen kultaaja Siro efendi on tapettu, mutta hänen sielunsa vielä viipyilee maan pinnalla pohtimassa, kuka hänet murhasi ja miksi? Lukija voikin istahtaa tuoliin, ja alkaa kuunnella eri kertojien tarinointia. Jokaisen luvun otsikko ilmoittaa, kuka on saanut puheenvuoron. Kertojien äänensävy on jutus...

Alexandre Dumas vanhemman Punainen sfinksi (Gummerus, 2007) -romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1628 Ranskaan. Aloitusluvuissa ollaan Värjätyn pujoparran majatalossa, jossa jalosukuinen, tuntematon mies yrittää houkutella ritari Etienne Lathilia ryhtymään kuolettavaan kaksintaisteluun erään aatelismiehen kanssa. Etiennestä ehdotus tuntuu epäilyttävältä, ja kieltäytyessään siitä Etienne päätyy lopulta miekkailuotteluun muukalaisen ja tämän ystävien kanssa. Kirjan aloitusepisodi osoittautuu erittäin merkitykselliseksi Punaisen sfinksin juonelle, sillä majatalon tapahtumiin palataan vielä monta kertaa.  Kirjan varsinaisen pääjuonen hahmottaminen otti silti aikansa. Kaikenlaista aatelispiireihin ja kuninkaan hoviin liittyvää juonittelua esitellään lukijalle, mutta vasta reilun sadan sivun jälkeen minulle valkeni, että kirjan keskeinen henkilö on kardinaali Richelieu. Tämänhän kertoo tietenkin jo kirjan nimi, mutta nimen taustaa ei paljasteta lukijalle aivan kirjan alussa. En tu...

Kirjablogeissa on vietetty tällä viikolla Lastenkirjaviikkoa . Bloggauksia on ollut mukava lueskella muiden blogeista, ja onpa ollut hauska huomata, että muutama oma lapsuuden suosikkikirja on löytänyt tiensä postauksiin. Minulta ei lastenkirjapostauksia tälle viikolle irtoa, sillä teemakuukauden loppuun viemisessä ja hektisessä työviikossa on ollut tarpeeksi puuhapisteitä. Tsemppaan kuitenkin muita kirjablogeja bloggaamalla kahdesta kuukauden teemaani sopivasta nuortenkirjasta. Robert Louis Stevensonin Aarresaari (Otava, 2012) löytyi klassikkolistalta, ja Alyson Noëlin Punaiset tulppaanit (Otava, 2011) edustaa väriteemaa. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoitella Aarresaaresta jo viime sunnuntaina, mutta alennusmyynnin saalis innosti aarrearkkua enemmän. Joten tässäpä pari vetävää, erityylistä ja eri aikakauden nuortenkirjaa tulee käsiteltyä yhdellä kerralla.   Alyson Noël totisesti tietää, miten koukut sijoitetaan kirjaan. En voinut kuin ihailla Punaisten tulppaanien lu...

Suomalaistaustainen rikostarkastaja, joka työskentelee Neuvostoliitossa, suoraan Stalinin alaisena? Ja heittää jopa vitsiä Stalinille? Sam Eastlandin Puna-arkku (Schiltds, 2011) esittelee mielenkiintoisen päähenkilön. Tarkastaja Pekkala on saanut koulutuksen tsaarin aikaisissa erikoisjoukoissa, ollut vankina Siperiassa ja päätynyt viimein varjopassin haltijaksi. Hän on mies, jolla on pääsy minne tahansa ja kaikkeen tietoon. Pekkala määrätään tutkimaan vain aivan erityisiä tapauksia. Sellainen tässä kirjassa on Neuvostoliiton salaisen aseen, T-34-tankin tietojen vuotaminen ulkopuolisille toisen maailmansodan kynnyksellä. Pekkalan tutkimukset muuttuvat murhajutuksi, kun tankin suunnittelija eversti Nagorski joutuu oman luomuksensa jyräämäksi. "Stalin pyöritteli tupakannatsaa sormissaan. 'Tiedättekö, kuinka moni ihminen saa puhua minulle tuolla tavoin?'     'Ei varmaan kovin moni', Pekkala sanoi. Joka kerta Stalinin tavatessaan hän vaistosi miehen ympärillä hä...

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (WSOY, 2005) on hulvaton ja riemukas scifi-klassikko. Luin sen ensimmäistä kertaa vasta nyt, ja harmittelen sitä, etten aiemmin ole huomannut tutkia, millainen kirja luuraa "Mikä on elämän tarkoitus? 42" -fraasin takana. Scifi ei ole koskaan ollut erityisen korkealla genrelistallani, joten sen vuoksi tämä ohut kirjanen lienee jäänyt lukematta.  Onneksi Klassikko-teema houkutteli minut viimein Linnunradalle, ja sain viikon hauskimman lukuelämyksen. Suosittelenkin tätä kirjaa varauksetta myös scifiä vierastaville - ei muuta kuin turvavyöt kiinni ja matkaan! "'Kuusi tuoppia olutta', Ford Prefect sanoi baarimestarille. 'Ja äkkiä sittenkin. Maailmanloppu on tulossa.'     Baarimestari oli kunnianarvoisa vanhus, eikä hän olisi ansainnut tällaista kohtelua. Hän korjasi silmälasiensa asentoa ja katsoi Ford Prefectiä. Ford puolestaan tuijotti ulos ikkunasta, joten baarimikko katsoi Arthuria joka kohautti avu...

Kannesta kanteen -blogin Kaisa esitteli blogissaan kirjalöytöjä. Postausta lukiessani huomasin, että samassa alennusmyynnissä ollaan pyöritty eli Oulun Suomalaisen kirjakaupan muuttoalessa. Joten esittelenpä tässä omatkin alelöytöni. :) Toissa viikolla osuin Suomalaiseen aivan sattumalta ollessani synttärilahjaostoksilla. Ovella en ollut uskoa silmiäni: -70% jo alennetuista kirjoista!! Äkkiä sisälle, ja siellä odottikin lähes tyhjä myymälä (muuttotouhut olivat jo hyvässä vauhdissa), ja muutama pöytä oli varattu alennetuille kirjoille. Koetin pitää pään kylmänä, vaikka mietin koko ajan: "nämähän ei maksa mitään, EI YHTÄÄN mitään... " Alennusmyynnin saaliiksi jäivät lopulta tämmöiset kirjat (hintalaput on näköjään vielä poistamatta): Alex Capus: Leon ja Louise . Atena, 2013. 309 sivua. Gustav Meyrink: Golem. Like, 2010. 263 sivua. Eric Enna Tamm: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä. Otava, 2012. 472 sivua + lähteet yms. Solomon Volkov: Pietari. Eurooppalainen ...

Yksi outo ja hämmentävä lukukokemus on (jälleen) takanapäin. Futismaiden keräily sai minut valitsemaan luettavakseni Amos Tutuolan Palmuviinijuopon (Kirjayhtymä, 1963). HS:n Klassikkoautomaatti kuvailee kirjaa näin: "Nigerian jorubaheimon suullista perinnettä hyödyntävä värikäs tarina palmuviiniä latkivasta nuorukaisesta. Isän menehdyttyä poika etsii käsiinsä Kuoleman. Kansanuskomuksia kuoleman synnystä, nälänhädän syistä ja ihmeellisistä olennoista." Kuulostaa kiehtovalta ja bonuksena Nigeria-piste futismaihin, ajattelin kirjaa lainatessani. Jokusen sivun luettuani aloin jo aavistella, etten varmaankaan tule tajuamaan kirjasta paljoakaan. 136 sivun jälkeen totean, että oikeassa olin. Melkoinen määrä tapahtumia ja outoja olioita on vilistänyt läpi sivujen, mutta mistä ihmeestä tässä kaikessa oli kyse? "Nyt menin Punakaupungin Punakuninkaan luo ja kerroin hänelle, että olin tappanut molemmat punaiset eläimet, ja niin pian kuin hän kuuli sen minulta, hän nousi valt...