27. maaliskuuta 2017

Vanhaa ja uutta kotimaista lanua (#satasuomalaista)

Bloggausjononi on päässyt vaivihkaa pitenemään, joten päätin niputtaa muutamia kirjoja samaan juttuun. Tähän postaukseen keräsin alkuvuoden aikana lukemiani kotimaisia lanu-kirjoja. Ne ovat olleet mukavan kevyttä ja helppoa luettavaa aikuisten romaanien välissä, ja haastepisteitäkin ropisee moneen haasteeseen. 


Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste innosti minut lainaamaan Elina Karjalaisen lastenkirjan Uppo-Nalle ja sukelluskello (WSOY, 2009/1994). Lapsuudessani en innostunut Uppo-Nallesta, vaikka muistankin lukeneeni ainakin sarjan ensimmäistä kirjaa, jossa nalle roikkuu korvastaan kiinni pyykkinarulla. Sukelluskello valikoitui luettavakseni sattumalta eli kirja sattui olemaan kirjaston hyllyssä paikalla. 

Sukelluskellossa Uppis on lähtenyt seikkailemaan Kumma-nallen ja Laulava-koiran kanssa sukelluskellolla. Heti kirjan ensi sivuilla yllätyin, kun Uppiksen kerrotaan olevan häämatkalla Kumman kanssa. Nallerakkautta ♥. Toinen yllätys minulle oli kirjan runoissa hauskasti pilkahteleva huumori. Laulava on harmissaan siitä, ettei Uppis ole huomannut kysyä perheen isältä, miten sukelluskello pysäytetään ja pukee oitis tunteensa sanoiksi:

Koska Uppis on hölmö ja nauta, 
meitä vartoo nyt vetinen hauta
ei siinä itkukaan auta.

Toveruksia ei odota vetinen hauta vaan salaperäinen saari, meren asukkaat ja mm. valaskoulu. Luonnonläheinen seikkailu oli hupaisaa luettavaa aikuiselle, ja antoi myös ajattelemisen aihetta luonnonsuojeluasioista. Onneksi kirjassa ei silti sorruttu saarnaamiseen.

Uppo-Nallen iloluontoinen ja reipas persoona on aika vekkuli tapaus. Nalle ei ole mikään nynny luppakorva, vaikka onkin täynnä hellyyttä Kummaa kohtaan ja välillä runotuttaa. Uppo-Nalle -sarjassa kirjoja riittää, ja voipa olla, että luen nallukan toimista vielä lisääkin.

Uppo-Nallen ymmärryksen yli
käy meren himmeän hämärä syli

***

Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita (Aula & Co, 2016) herätti kiinnostukseni näyttävän yksinkertaisella kansikuvallaan. Kirjan sisältö on jännä sekoitus Lapin asukkaiden jäyhää asennetta ja maailmankulttuurien kohtaamista. Neljän tuulen paidan keskiössä on pappa-Tunturilla pöristelevä Pekko ja tämän koulutoveri-ihastus, kaunis Damla. Pekon ja Damlan ympärillä tapahtuu monenmoista, ja näitä sivujuonteita oli mielestäni liian paljon näin lyhyeen kirjaan. Kirjasta ei hahmottunut selkeää, yhtenäistä juonilankaa vaan tapahtumat tempoilivat merkillisen Nimettömän kirjan, uhkaavan prätkäjengin, Damlan kotiolojen ja muutaman muun aihepiirin ympärillä. Mihinkään ei keskitytty kunnolla, ja kokonaisvaikutelma jäikin melkoisen hajanaiseksi.

"Me ajettiin pitkin joen vartta. Tuuli oli jo tyyntynyt ja ilta-aurinko hehkutti ojan pientareen lupiineja. Muutama mopojonne ohitti meidät, näytti keskisormea mennessään ja oli törmätä toisiinsa. Ei paljon heiluttanut, koska mulla oli nyt jotain parempaa mitä niillä ei ollut. Mie tunsin lentäväni ohuessa yläpilvessä, levitin kädet siiviksi sivuille, nostin visiirin ylös ja annoin ilman puhaltaa kasvoilleni. Samassa Damla jarrutti ja mie iskin kypärän sen kypärään. Kypäristä kuului kiss." (s. 29)

Neljän tuulen paidan kerronnassa on silti raikas ote, ja nuoren rakkauden kuvauksissa pidin iloisesta konstailemattomuudesta ja imelyyden puutteesta. Sympaattisen Pekon vaiheista olisi kiva kuulla lisää, vähemmän rönsyilevän kirjan muodossa.

***

Tunnollinen Tiina (Karisto, 2014) on yhteisnide, johon on niputettu kolme Anni Polvan Tiina-sarjan kirjaa: Tiina toimii (#4), Tiinaa tarvitaan (#17) ja Tiina ottaa vastuun (#20). Kirjan osat eivät ole peräkkäisiä osia, mikä tuntui alkuun omituiselta muttei lopulta haitannut lukemistani. Tähän on syynä se, että Tiina-sarja oli minulle tuttu jo lapsuudestani, joten sarjan henkilöt muistuivat helposti mieleeni. Tiinan kaveripiiri ja perhe näyttävät pysyvän mukana osasta toiseen, ja tässä yhteisniteessä vain hypättiin ajallisesti Tiinan lapsuusajoista teiniaikoihin asti.

Tiina ei kuulunut suosikkikirjoihini lapsuudessa, enkä muista lukeneeni sarjasta enempää kuin muutaman osan. Tiinalle ei sattunut mitään hurjan jänniä seikkailuja (verrattuna Enid Blytonin juonikuvioihin), enkä osannut nuorempana arvostaa kotoisaa, menneiden vuosikymmenten tunnelmaa ja Tiina rehtiä ja reipasta luonnetta. Näin aikuisiällä Tiinat maistuvat jo paremmin, ja kirjojen vanhahtava ajankuva on todella viehättävä. Tiinan voileipiä tuputtava äiti on ihanan huolehtiva, ja vaikka Tiina ja tämän veljen nahistelut ovat yllättävän kovaotteisia, perheen sisäinen huolenpito on mieltä lämmittävää.

Yllätyin siitä, miten vakavia aiheita yhteisniteen Tiinoista löytyy: on mummon, Tiinan äidin ja isän vakava sairaus (muttei sentään samassa osassa). Silti kaikissa kirjoissa on aurinkoinen ja valoisan optimistinen tunnelma, ja selviämisen meininki. Murheisiin ei jäädä piehtaroimaan, vaan Tiina esimerkiksi etsii isän sairastuttua itselleen kesätöitä lapsenvahtina, veljensä esimerkin kannustamana. Tiinan persoonassa on jotain tosi valloittavaa, niin oikeamielinen ja toimelias kuva hänestä kirjojen sivuilta välittyy. Sarjaa voisin lukea lisääkin, ja onneksi Tiinaa näkyy olevan hyvin saatavilla kirjastossa.

Haastepisteet:
* kaikki kirjat ovat osa #satasuomalaista -kulttuurihaastetta
* Uppo-Nalle ja sukelluskello sijoittuu Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kannessa on eläin
* Aloitan taipaleeni Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteessa kirjoilla Uppo-Nalle ja sukelluskello sekä Tunnollinen Tiina

Goodreads: Uppo-Nalle ja Tiina saavat 3 tähteä ja Neljän tuulen paita 2 tähteä
Mistä kirjat minulle? Tiina-kirja on oma e-kirjaostos, ja Uppo-Nalle ja Neljän tuulen paita on lainattu kirjastosta

Muualla verkossa:
 * Uppo-Nallesta on blogannut Jokken kirjanurkka
* Neljän tuulen paita -kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi  , Evarian kirjahylly ja Siniset helmet
* Tiina-sarjan kirjoista löytyy juttuja Kirjan pauloissa -blogista ja Jokken kirjanurkasta

Kirjojen tietoja:
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja sukelluskello (1994)
Kuvitus Hannu Taina
WSOY, 2009
99 sivua

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita
Kansi Elina Salonen
Aula & Co, 2016
131 sivua

Tunnollinen Tiina - yhteisnide Anni Polvan kirjoista Tiina toimii (1959), Tiinaa tarvitaan (1972) ja Tiina ottaa vastuun (1976)
Karisto, 2014
298 sivua

25. maaliskuuta 2017

2 x dekkari: Irène ja Syyskalma

Niputin tähän postaukseen pari suosikkidekkarisarjani kirjaa. Pierre Lemaitren komisario Verhoeven -sarjasta olen lukenut jo osat Alex (#2) ja Camille (#3), ja erikoisen suomennosjärjestyksen vuoksi sarjan aloitusosa Irène (Minerva, 2016) pääsi lukuun vasta nyt. Mons Kallentoftin Malin Fors -sarjaa sen sijaan olen lukenut järjestyksessä, ja Syyskalma (Schildts, 2011) on sarjan kolmas osa.


Mietin pitkään, viitsinkö edes lukea Irèneä, sillä hänen kohtalonsa oli käynyt jo selväksi sarjan jatko-osista. Uteliaisuus voitti viimein: halusin tietää, onko sarjan avausosa niin timanttisen hyvä kuin Alex ja Camille, joille annoin viisi tähteä. Eipä ollut aivan viiden tähden kirja tämä Irène, mutta todella hyvä neljän tähden kirja kuitenkin. Voi olla, että omia lukutunnelmia verotti se, että olennainen juonenkäänne oli jo selvillä. Jännittelin sitten koko kirjan ajan, milloin alkaa tapahtua, ja lukemiseen tuli ikävä kyttäämisen maku. Joko, joko?? En viitsi spoilata uusia lukijoita, joten en paljasta enempää. Kannattaa lukea kirja!

Irène yllätti minut raakuudellaan. Olihan sarjan jatko-osissakin kaikenlaista, mutta Irène tuntui paikoin jopa mässäilevän hurjilla rikoksilla. Kirjan sarjamurhaaja jäljittelee tunnettuja rikoksia, ja yksityiskohtia kuvaillaan inhottavan yksityiskohtaisesti. Täytyy myöntää, että hypin kuvauksia yli kun alkoi niin ällöttää. Raakuudesta huolimatta kirja avaa hyvin Verhoevenin persoonaa. Hänen suhteensa Irèneen avautuu hienosti tässä kirjassa, ja sehän on tavallaan eräs trilogian kantava lanka loppuun asti. Nyt kun trilogian avausosa tuli luettua, alkoi Alexin ja Camillen uusintaluku kutkutella mieltä. Irène saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.


Kallentoftin Malin Fors -sarjan kirjojen juju on siinä, että sarja henkilöityy voimakkaasti rikostutkija Forsiin, hänen elämäänsä ja herkkään kykyynsä aistia tapahtumia ja niiden vivahteita. Fors ei sentään suoraan juttele rikosten uhrien kanssa, mutta kirjoissa on aina mukana pätkiä, joissa uhrit pohdiskelevat syntyjä syviä ja koettavat haudan takaa viestiä aatoksiaan Forsille. Tämä on yllättävän toimiva ratkaisu, ja näistä pätkistä muodostuu aivan omanlaisensa erikoinen tunnelma, joka erottaa Fors-sarjan tusinadekkareista.

Syyskalmassa Fors saa tutkittavakseen asianajaja Jerry Pettersonin kuoleman. Hän on hiljan ostanut Skogsån linnan, ja löytyy eräänä aamuna sen vallihaudasta kuolleena. Liittyykö kuolema Pettersonin hämäräperäiseen menneisyyteen vai hänen uusrikkautensa aiheuttamiin kaunoihin? Tutkimusten ohella seurataan Forsin taiteilua uudelleenlämmitetyssä parisuhteessa. Forsilla ei mene hyvin. Hänellä menee alkoholiongelmansa kanssa jopa niin huonosti, että mietin, jaksoinko kiinnostua hänen elämästään vain siksi, että hän on nainen. Nimittäin alkoholiongelmaiset miespoliisit ovat sellainen klisee, joka saa mielenkiintoni hyytymään nopeasti. Forsin sinnittelyä ja rimpuilua jaksoin silti seurata, ja ehkäpä sarjan seuraava osa on jo valoisampi. Nyt Forsin mies pohdiskelee näin:

"Sinä haluat että minä soittaisin, vai mitä? Vaikka vain siksi että haukkuisin sinut. Sinulle ei tulisi mieleenkään soittaa itse. Ylpeytesi ei salli, mutta en usko että tajuat sitä. Mutta ei tässä enää soittaminen auta. Lupaan valvoa sinua niin hyvin kuin taidan, mutta kun nyt olet näköjään päättänyt jatkaa tietä joka vie suoraan pimeyteen, en minä tässä paljoakaan voi tehdä, vai mitä?" (s. 190)

Syyskalma oli hyvä dekkari, joka vei sarjaa kiinnostavasti eteenpäin. Kirja saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.

***

Goodreads: molemmat kirjat saavat 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Syyskalman lainasin kirjastosta ja  Irènen ostin e-kirjana.
Muualla verkossa:
* Irène-kirjaa on luettu mm. blogeissa Kulttuuri kukoistaaKirja vieköön! ja Lukuneuvoja 
* Syyskalma-kirjaa on luettu blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä 

Kirjojen tietoja:

Pierre Lemaitre: Travail soigné (2006)
Suomennos Sirkka Aulanko
Minerva, 2016
282 sivua

Mons Kallentoft: Höstoffer (2009)
Suomennos Mirja Hovila
Schildts, 2011
422 sivua

23. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto -haasteen kooste

Eilen, maailman vesipäivänä, oli Lumoava luonto -luonkirjahaasteen postauspäivä. Haasteen suosio ylitti odotukseni, sillä yhteensä 16 bloggaajaa osallistui haasteeseen. Kiitokset teille! ♥ Haastekuvan alta löydät pienen koosteen haasteeseen luetuista ja blogatuista kirjoista.


Kaikki haasteeseen luetut kirjat olivat kotimaisia luontokirjoja. Ilmeisesti luontoasioissa kotimaan jutut tuntuvat kiinnostavimmilta kuin kaukaisempia kohteita esittelevät kirjat. Haastelistauksesta löytyy sekä lasten- että aikuisten kirjoja, ja monet lastenkirjoiksi luokitellut kirjat taitavat maistua hyvin myös aikuislukijoille. Lastenkirjojen osuus haastekirjoista on ilahduttavan suuri, joten luettujen listalla on lapsiperheille paljon mainioita lukuvinkkejä. Lastenkirjapostauksia lukiessa oli mukavaa huomata, että bloggaajien perheistä löytyy luontokirjoista innostuneita lapsia. Hieno juttu - näin yhdistyy kaksi tärkeää asiaa eli lukupuuhat ja kiinnostus luontoa kohtaan.

Lastenkirjojen puolella Helena Röngän ja Maia Raitasen kirjat saivat bloggauksia parista blogista. Aikuisten luontokirjoista ei löytynyt yhtään selvää suosikkia, mutta mm. vuoden luontokirjoiksi valittuja kirjoja oli otettu useammassa blogissa lukuun. Ja tämmöisiä kirjoja haasteeseen luettiin (jos jokin kirja/blogi puuttuu listalta, vinkkaathan kommenttiboksiin):

Lastenkirjat:
 
Tuuli Hypén: Veikka ja talvi  - Luetaanko tämä? -blogi
Sari Kanala (teksti), Daga Ulv (guassimaalaukset), Juha Taskinen (valokuvat): Saippa saimaannorppa - Oksan hyllyltä -blogi
Lasse J. Laine ja Iiris Kalliola:  Suomen lasten luontokirja - Dysphoria-blogi
Kirsti Manninen: Suomen lasten SuomiEvarian kirjahylly -blogi
Marjaliisa Pitkäranta: Lasten oma metsäkirjaKirjan pauloissa -blogeissa
Maia Raitanen: Happamia, sanoi kettu  - Kirjamatkat-blogi
Maia Raitanen: Sano muikku! – Suomen viehättävin kalakirja -  Liiolii lukee -blogi
Helena Rönkä: Lähiluonnon ihmeitä Evarian kirjahylly -blogi
Helena Rönkä: Yllättävä luonto - Sheferijm-blogi

Elämää metsässä, vedessä, tuntureilla ja luolissa - eli luontokirjoja aikuisille:

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä - Limalepakon kirjablogi
Kai Fagerström, Heikki Willamo, Risto Rasa: Viimeiset vieraat: elämää autiotaloissa - Aina joku kesken -blogi
Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Juslén ja Terhi Ryttäri: Metsän salainen elämä - Kirjakaapin kummitus -blogi
Edith Holden: Nuoren naisen luontopäiväkirjan vuodelta 1906 - Sheferijm-blogi
Mika Honkalinna: Suuri pöllö - Oksan hyllyltä -blogi 
Tieteen ja taiteen tunturit - Toim. Antero Järvinen, Tuomas Heikkilä ja Seppo Lahti - Kirjojen pyörteissä -blogi
Aimo Kejonen, Tuomo Kesäläinen, Sakari Kielosto, Seppo I. Lahti & Veli-Pekka Salonen: Suomen luolat - Rinkka ja nojatuoli -blogi
Juha Laaksonen: Kevät lintusaarella – LuontopäiväkirjaLiiolii lukee -blogi
Juha Laaksonen ja Riku Lumiaro: Utelias kettu ja muita nisäkkäitä - Kirjaluotsi-blogi
Reino Lounimo ja Paavo Noponen:Vaeltajan Lappi Klassikkojen lumoissa -blogi
Reetta Ranta: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin - Hurja Hassu Lukija
Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi - Satut luetut -blogi


Kiitokset vielä kaikille osallistujille! Antoisia luontoelämyksiä sekä kirjojen parissa että elävän luonnon keskellä.

Oulussa on vielä kovin talvista. Kuva parin viikon takaiselta talvilomalta. Lumet eivät juurikaan ole huvenneet.

22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto -haaste: Suuri pöllö - Mika Honkalinna

Viime kuussa polkaisin pystyyn Lumoava luonto -luontokirjahaasteen. Luontokirjahaasteen postauspäivä on tänään, ja teen myöhemmin tällä viikolla pienen koosteen eri blogeissa ilmestyneistä jutuista. Jos haluat oman luontokirjajuttusi mukaan koosteeseen, linkkaa juttusi vaikkapa tämän postauksen tai haastealoituksen (linkki yllä) kommenttiboksiin.

Halusin haasteen avulla innostaa itseäni ja toivottavasti myös muita kirjabloggaajia luontokirjojen pariin. Ne ovat jääneet minulle vieraiksi, ja tämmöinen napakka yhden kirjan haaste tuntui sopivalta tavalta tuoda jotain uutta säpinää kevään lukupuuhiin. Kirjaston luonto- ja eläinaiheiset hyllyt ovatkin tulleet pikkuisen tutummaksi haastekirjoja etsiessäni, ja oma kirjavalintani osui pitkällisen pähkäilyn jälkeen Mika Honkalinnan vuonna 2011 ilmestyneeseen näyttävään Suuri pöllö -kirjaan.

Tänään 22.3.2017 vietetään maailman vesipäivää. Nauttikaamme hyvästä ja puhtaasta juomavedestämme!

Mika Honkalinna on luontovalokuvaaja, joka on seurannut huuhkajien, noiden suurten pöllöjen elämää 1980-luvulta asti. Innostus ja kiinnostus tätä salaperäistä huhuilijaa kohtaan välittyy elävästi Suuri pöllö -kirjasta, jonka sivuilla lukija pääsee seuraamaan Honkalinnan arkea luonnon kuvaajana ja niitä ajatuksia ja tuntoja, joita eläinten ja luonnon tarkkailu hänessä herättää.


Kirjan valokuvallinen anti on todella runsas, ja paksut sivut tuovat valokuvat näyttävästi esille. Alla olevissa näytteissä huuhkajat ovat komeasti näkösällä, mutta kirjassa on paljon myös kuvia, joissa huhuilijat luuraavat metsien kätköissä ja niitä saa oikein etsiä kuvista. Tämä toi mukavaa vaihtelua kirjan kuvitukseen ja aavistuksen oikeasta luontokuvaajan arjesta: huuhkajat eivät ole linssiluteita, vaan niiden kuvaaminen tuntuu vaativan aikaa ja vaivaa.



"Huuhkaja on pöllömaailmassa jollain kummalla tavalla muita pöllöjä monikasvoisempi ja ilmeikkäämpi. Illan tullen päivälevolla torkkuvan huuhkajan löysä höyhensäkkimäisyys on kerralla pois pyyhkäisty. Ne harvat, jotka ovat nähneet kesäyön hämärissä saalis kynsissä pesäkalliolleen syöksyvän huuhkajan, tietävät mitä tarkoitan; siitä tulee jäntevän sileähöyheninen  yön ruhtinas palavin silmin, olemuksessa ja katseessa on kuin ylimääräinen annos villiä hurjuutta." (s. 30)

Kirjan tekstiosuudet olivat miellyttävän helppolukuisia, ja yhdessä kuvien kanssa ne veivät ajatukset syvälle metsän sisään. Tosin Suuri pöllö esittelee huuhkajien elämää myös city-maisemissa. Huuhkaja asustelee jopa kaatopaikan kupeessa: "Kukaan ei ole niin hullu, että tulisi tämän metakan, hajun ja kulkukelvottomaksi käyneen maaston keskelle marja- tai sieniretkelle. Ei kukaan. Pöllöillä on ihmiskulkijoilta rauhoitettu  pesäpaikka ja vieressä ympäri vuoden katettu ruokapöytä. Mikäpä siinä." (s. 131)

Honkalinna kertoilee kirjassa ensitutustumisestaan huuhkajiin ja siitä, kuinka tuttavuus vähitellen syvenee ja huuhkajat käyvät kuvaajalle tutummaksi tavoiltaan ja olemukseltaan. Hupaisia sattumuksia (ainakin lukijan mielestä) ovat kuvausreissujen päättyminen terveyskeskukseen. Huuhkajat kun ovat teräväkyntisiä ja reviiristään tarkkoja, ja kuvaajan sietää olla varuillaan. Kirjasta puuttui tyystin tietokirjamainen ote, ja minä pidin tästä tyylistä. Pöllötietoutta kyllä tarttui lukijaan tämmöisen kevyemmänkin kerronnan varjolla!

Suuri pöllö on varsin kiehtova kurkistus huuhkajien ja niiden kuvaajan elämään. Kirjan sivuilta tuoksuu suomalainen metsä, ja kunnioitus luontoa ja sen asukkaita kohtaan. Todella hieno luontokirja!

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (luontokuvaus).

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Mika Honkalinna (teksti ja kuvat): Suuri pöllö
Mika Honkalinna, 2011
159 sivua

19. maaliskuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksoisauringot #1)

Luin Erika Vikin fantasiaromaania Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) viime viikonloppuna todella täpinöissäni. Aloitin kirjan varovaisen kiinnostuneena, mutta varsin pian huomasin lukevani sellaista fantasiaa, joka on kuin juuri minulle kirjoitettu. Kirjan sivuilta puuttuivat tyystin imelät YA-romanssit ja raa'at Nälkäpeli-tyyliset elämän ja kuoleman kilpaleikit, jotka herkästi karkottavat minut kirjan ääreltä. Sen sijaan Aleian tarinaa lukiessa eteen avautui kiehtova ja tyylikäs maailma, jossa oli paljon tuttua ja sopivasti jotain erikoista ja outoa.

Takakansi kuvailee kirjaa yhdistelmäksi villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Olipa nautinto lukea kirjaa, jossa näinkin erilaiset ainekset on saatu hiottua toimivaksi kokonaisuudeksi. Lisäksi kirjassa oli ripaus sitä vaikeasti kuvattavaa "jotain", joka sai minut täydellisesti uppoutumaan Aleian tarinaan ja kirjan maailmaan. Goodreadsin tähtimäärää en pitkään miettinyt: Hän sanoi nimekseen Aleia saa täydet 5 tähteä. ♥


"Vimmainen tuuli tunkeutui kauluksen alle ja viskeli jäisiä lumikiteitä, jotka sulivat kylminä pistoina lämpimälle iholle. Tuiskussa hytisevä tyttö nyhti huiviaan ylemmäs. Harmaa susiturkki lepäsi hänen harteillaan lumen painosta raskaana. Muuli rahjusti sinnikkäästi upottavassa hangessa, joka kasvatti koko ajan korkeuttaan. Villava talvikarva oli lumikiteiden paakkuunnuttama.

    Tyttö antoi muulille hetkeksi löysät ohjat ja sulki väsymyksestä polttelevat silmänsä. Hän ei ollut nukkunut päiväkausiin, sillä pelkäsi seuraavaa heräämistä.

    Olisiko hän silloin jo kadottanut kaiken?
    Pohjoinen kutsui häntä, mutta syytä siihen oli tunti tunnilta vaikeampi muistaa."  
(s. 21)

Kirjan tarina käynnistyy sydäntalven yöstä, jolloin nuori, menneisyytensä unohtunut tyttö hoipertelee Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Aleian ottaa vastentahtoisesti hoiviinsa seleesi nimeltä Corildon Ma'Bathae, joka toimii Seuran kartografina. Hänelle tyttö osaa kertoa vain nimensä, Aleia. Corildonin vaimo on menehtynyt ennen kirjan kuvaamia tapahtumia, joten tarinan pääparina on muistinsa menettänyt tyttö ja mies, joka koettaa unohtaa surulliset muistonsa. Pikanttia lisäsävyä henkilögalleriaan tuo se seikka, että seleesien aistit ovat terävämmät ja nopeammat kuin ihmisten, ja he kykenevät kurottelemaan salaperäiseen varjojen maailmaan, josta tosin ei liikoja paljasteta tämän kirjan aikana.

Näistä asetelmista alkaa punoutua kertomus, jossa seurataan Corildonin ja Aleian matkaa kohti Seleesiaa. Sinne heitä ajaa Corildonin aavistus, että Aleia on altistunut laittomalle magialle. Aleialla on omat syynsä lähteä mukaan pitkälle matkalle: hän on saanut tietoonsa olevansa etsintäkuulutettu, ja muistinsa hämäristä sopukoista nousee esille varmuus siitä, ettei hän halua tulla löydetyksi.

Corildonin ja Aleian matkalta ei tapahtumia puutu, mutta pidin siitä, ettei seleesien yliluonnollisilla kyvyillä millään tavoin mässäilty kirjan edetessä. Corildonin kahdesta pulssista ja nopeista liikkeistä olisi helposti saanut rakennettua ties millaisia mahtipontisia toimintakohtauksia, mutta hillitympi tyyli oli vain eduksi kirjan tunnelmalle. Vähemmän on enemmän -linjaa edusti myös kirjaan sisältyvä musta aukeama. Ihmettelin sen merkitystä selatessani kirjaa ennen lukupuuhien aloittamista. Kyseessä on todella kekseliäs yksityiskohta, joka liittyy erääseen kirjan suosikkikohtauksistani. Siinä Aleiasta paljastuu jotain, joka vain lisäsi mielenkiintoani häntä kohtaan. Millainen menneisyys Aleian muistin kätköistä mahtaakaan paljastua trilogian seuraavissa osissa - en malttaisi odottaa!


Hän sanoi nimekseen Aleia oli minulle kevään fantasiatapaus, joka nostatti odotukseni sarjan jatko-osien suhteen erittäin korkealle. Aleian menneisyydestä paljastettiin tässä Kaksoisauringot-trilogian avausosassa loppujen lopuksi hämmentävän ja kutkuttavan vähän, joten Alein tarinalla tuntuu olevan potentiaalia vaikka mihin. Helmet-lukuhaasteessa kirja sujahtaa kohtaan 42. Esikoisteos - huh, maagisen hieno esikoinen!

***

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitokset!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjavaras Rere, Pauline von Dahl, Kirjaluotsi, Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjan tietoja:
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Kuvitus: Erika Vik
Gummerus, 2017
532 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...