27. heinäkuuta 2017

101 kirjaa: Katukiviä - Anders Cleve (vuosi 1959)

Kirjabloggaajat ovat kuluneen vuoden aikana bloganneet Ylen 101 kirjaa -listan kirjoista. Minulle osui arvonnassa vuoden 1959 kirja, Anders Cleven kirjoittama novellikokoelma Gatstenar, joka suomennettiin nimellä Katukiviä (Otava, 1984/1959). Perustelut kirjan valintaan listalle ovat:

"Novellikokoelmassa tuoksuu ja soi työläiselämä 1950-luvun Helsingissä. Kokoelman neljä novellia tarjoavat erilaisia näkökulmia kaupunkilaiselämään. Radiosta kuuluu iskelmiä, paistinpannussa kärisee läskisoosi ja talonmies Multanen kamppailee kalanruoto kurkussa.

Slangia käyttäneen Cleven novelleihin taltioitui 1950-luvulla nopeasti kasvavan Helsingin syke, ja teoksen ote on impressionistinen. Kokoelma ilmestyi alunperin ruotsiksi nimellä Gatstenar. Sen suomensi Pentti Saarikoski."


Lähdin lukemaan Cleven kirjaa kylmiltäni. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut kirjasta saati sen kirjoittajasta mitään, ja vaikka divarista hankkimani painos kuuluu Otavan Koulukirjasto-sarjan lukiolaisille suunnattuun osaan, minua tämä lyhyt novellikokoelma ei omina lukioaikoinani tavoittanut. En siis tiennyt, mitä odottaa mutta yllätyin silti positiivisesti: Cleven novellit ovat kestäneet hienosti aikaa, ja ne olivat kohtuullisen nopealukuisia. Ajankuva toki välittyy novellien kuvaamasta kaupunkilaisarjesta, mutta henkilöiden murheet ja ilot tuntuivat kovin ajattomilta.

Talonmies aloittaa kokoelman, ja heti alkuun lukija pääsee eläytymään kaupunkikuvaukseen:

"Siellä kohosivat  vuokrakasarmit kallistellen ylöspäin. Ne muistuttivat oikeastaan enemmän vapaapainijoita kuin taloja ja ne oli maalattu merkillisen värisiksi: puolukkapuuronpunaisiksi, pilsnerinkeltaisiksi, rännänvalkoisiksi, homeenvihreiksi, keittiötuolinsinisiksi, viinanruskeiksi. Hatarat puuhökkelit näyttivät säälittäviltä ja pelokkailta kivitalojen rotevien hartioiden välissä, kiemuraisine  friiseineen ne hitaasti  lahosivat ja haisivat tuskastuttavasti  mädäntyneelle perunalle." (s. 9) 

Keittiötuolinsininen talon sävy kuulostaa aivan Oulun Tuirassa sijaitsevalta siniseltä talolta eli jo edesmenneen kirjailija Samuli Paulaharjun kotitalolta. Cleve maisemankuvailut saivat mielikuvituksen heräämään, ja ne olivatkin minusta kirjan parasta antia. Pidän tätä saavutuksena, sillä en yleensä innostu maisemakuvausten lukemisesta. Nyt ei mieleni tehnyt laisinkaan ohittaa näitä kohtia ylimalkaisesti silmäillen, vaan bongailin kirjasta mitä herkullisimpia metaforia. Tässä vielä yksi, kalantuoksuinen kappale novellista Varis:

"Suomenlahden hengitys oli paksu ja märkä. En usko että pahasti valehtelen jos sanon että se muistutti huljuvaa kalasoppaa jota tarjoillaan kaupungin kaikissa kuppiloissa. Tai ehkä pääsen lähemmäksi totuutta jos vertaan sitä ryssänkurkun erikoiseen maustettuun liemeen. Suomenlahden hengitys haisi suolatulta turskalta tai raa'alta lipeäkalalta. Tai ehkä se pikemminkin lemusi kuin se mustin nikotiiniöljy jonka minä saan ilkeästä rahisevasta piipustani hampaisiini ja kitalakeeni." (s. 121)

Novellien henkilöhahmot ja heidän kohtalonsa eivät vanginneet mielenkiintoani maisemakuvausten tavoin. Kokoelman neljän novellin kuvaamat ihmistyypit olivat elämänsä murheiden keskellä hyvin tavanomaisia, ja näitä tyyppejä varmasti löytyy meidänkin aikamme elävästä elämästä: rahvaanomainen ja kiivasluonteinen talonmies; tutkimustyöstään irtipääsemätön lisensiaatti; nuoripari, jonka rakkautta koettelee vahingossa alkunsa saanut raskaus; elämän laitapuolta kulkenut nainen, jolla jätti yhden yllätyksen jälkeensä.

Cleve kuvaa henkilöidensä elämää vaikeuksien tai elämän ehtoopuolen aikana, Jolleivat ajankuvaa ja maisemaa piirtäneet kuvaukset olisi sävyttäneet lukemistani, kokoelma olisi taatusti tuntunut puisevammalta. Löysin itseni saman ongelman ääreltä kuin usein novelleja lukiessani: novellin kuvaama pieni hetki päähenkilön elämästä ei ehdi herättämään kiinnostustani, tai jos se tekee, novellin viimeinen sivu on edessä ja on aika virittäytyä uuteen tarinaan. Katukiviä tallanneet henkilöt taisivat olla liian arkisia minun makuuni - kokoelma olisi kenties innostanut minua enemmän, jos olisin vain saanut hekumoida ja tunnelmoida Cleven terävänäköisissä ja elävissä maisemakuvissa. Nyt ne tosin loivat kiinnostavan kontrastin henkilöiden arkisille huolille, ja ikän kuin häivyttivät tarinoiden epäkiinnostavaksi kokemaani realismia.

Cleven kokoelmasta olisin mieluiten jäänyt seuraamaan Seijan ja Tapin nuoren rakkauden kohtaloa. Kestikö hauras ihastus koettelemuksen, jonka elämä heidän tielleen heitti?

"Hämärässä oli katukivien hengitys hopeanvärinen. Niiden sisällä pehmenivät herkät värisevät suonet. Katukivien pinnat pehmenivät rauhallisesti, kaikki ruoste, kaikki hiekka ja kaikki lika. Ruskeat, harmaat, punaiset ja violetit värisävyt lauloivat katukivissä matalaan ääneen.
    Tappi ja Seija vaelsivat hiljaisina käsi kädessä katuja pitkin. Välillä Tappi yritti pakottaa itsensä juttelemaan. Hän lateli vitsejä, jotka hän oli napannut sieltä täältä. Kertoi rivoja juttuja jotka oli kuullut jengissä. Paukutti teknillisiä tietoja jotka oli oppinut Valituista paloista. Puhui, puhui." (s. 73)

Lukumaisemana kesäinen Oulu.

Kaikki Ylen 101 kirjaa -listaan liittyvät kirjabloggaukset löytyvät täältä.

***

Aloitan Cleven kirjalla Novellihaasteen toisen kierroksen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin divarista
Muualla verkossa: Kiiltomato-verkkolehden juttu kirjasta löytyy täältä
Kirjan tietoja:
Anders Cleve: Gatstenar (1959)
Suomennos Pentti Saarikoski
Otava, 1984
158 sivua

25. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajan kesäaakkosia: H - N

Ja kaikkea muuta -blogin Minnalta nappaamani kesäinen aakkoshaaste jatkuu kirjaimilla H - N. Aakkoshaaste jäi hieman alkuviikosta päättyneen naistenviikon jalkoihin, mutta onneksi kesää on vielä jäljellä elokuulle asti. Aakkosten ensimmäiset kirjaimeni löytyvät täältä.

Haasteen idea on helppo: kerrotaan itsestä aakkosten avulla. Tämmöisiä juolahti mieleeni päivän kirjaimista:

H = hilla. Marjaisa mysteeri. Minun makunystyräni eivät ole vielä tavoittaneet hillan eli lakan maun ihanuutta. Tyydyn siis hiljaisesti hämmästelemään muiden intoilua hillan äärellä.

I = innostus. Innostus tekee elämästä ja arjesta tavallista mukavampaa. Joskus innostusta vaikkapa töitä kohtaan saa etsiä ja huhuilla, pitkiäkin aikoja, mutta sitten on sitäkin hauskempaa kun se taas löytyy. Innostus on kuin sisällä kuplivaa iloa ja energiaa, joka tuo ylimääräistä potkua arkeen. Innostun joskus hieman liian nopeasti asioista, eikä into aina kanna loppuun asti. Mutta eipä tuo yleensä juuri haittaa. Olen oppinut olemaan ymmärtäväinen kesken jääneitä, innostuksen puuskassa aloitettuja juttuja kohtaan. Aikansa kutakin. 😊

J = juusto. Arkinen, päivittäinen ilo. Maukas juustoviipale ruisleivän päälle ja siinäpä on oiva välipala. Jos minulta yhtäkkiä kiellettäisiin juuston syöminen, tuntisin taatusti henkisiä vieroitusoireita. Juusto sopii myös juhlahetkiin, vaikkapa valkoviinin ja viinirypäleiden kaveriksi. Oulun kauppahallista löytyy hyvä juustotiski, ja marketeissakin voi bongailla uusia tuttavuuksia.


K = kahvi. En juo kahvia, ja joskus ärsyttää selitellä, että olen niitä kummajaisia maassamme, jolle ei tämä kansallisjuoma kelpaa. Teetä, kiitos!

L = lentäminen. Olen tyytyväinen saadessani elää aikana, jolloin lentokoneet ovat tehneet matkustamisesta helppoa ja kohtuuhintaista. En ole matkustusfriikki, mutta on mukava tietää, että vaikkapa Keski-Euroopan suuret kaupungit ja nähtävyydet ovat vain muutaman lentokonetunnin päässä. Jos vaikka sattuisi tulemaan semmoinen olo, että on päästävä muihin ympyröihin. Lentomatkoihin liittyy aina jatkumo jännityksen aiheita: myöhästyykö kone, ehtiikö jatkolennolle, saapuvatko matkatavarat perille? Koetan olla coolisti, mutta jännään silti sisäisesti kaikkia näitä joka kerta lentäessäni.

M = metsä. Metsä liittyy mielikuvissani vahvasti suomalaisuuteen. Myyttinen rauhoittumispaikka, marjojen koti, teollisuuden raaka-aineen lähde - metsän roolit ovat moninaiset. Lapsena en kokenut metsää omaksi paikakseni, mutta näin aikuisiällä olen hiljalleen innostunut marjastuksesta. Esimerkiksi mustikat ovat metsän ihana herkku.

N = neiti. Ihastuttavan vanhanaikainen puhettelusana. En ole enää vuosiin ollut neiti-ihminen, vaan rouva. En loukkaannu, jos minua puhutellaan rouvaksi. Tituleeraaminen on jollain tapaa miellyttävää, kun sitä joskus harvoin tapahtuu. Sinuttelukulttuurin yleistyminen ei siis saa minulta varauksetonta kannatusta, sillä se tuntuu karsineen arjesta pieniä kohteliaita sanontoja.


Kuvat: wikimedia commons -palvelu.

24. heinäkuuta 2017

#naistenviikko: Ruoho laulaa - Doris Lessing

Doris Lessingin Ruoho laulaa (Tammi, 2007/1950) on ytimekkäästi sanottuna lukukesäni tähän asti vavahduttavin kirja. Tulevan Nobel-kirjailjan esikoisteos on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, ja sen kerronta tuntui minusta edelleen tuoreelta, henkilöhahmot väkeviltä ja teemat ajankohtaisilta. Kirjan sivuilta piirtyy vahva naiskuva, joten wow! - tähän kirjaan on hyvä päättää oma osuuteni kirjablogien naistenviikosta!


Ruoho laulaa alkaa uutisella Mary Turnerin kuolemasta. Mary on valkoinen nainen, naimisissa epäonnisen maanviljelijän kanssa. Kirjassa kerrotaan, miten ujohko Mary päätyi kohtamaan kuoleman kotinsa verannalla, palveluspoikansa käden kautta. Mitä edemmäs Maryn elämää kuljetaan, sitä vahvemmin kirja pureutuu naisen pään sisälle, tämän kokemiin pettymyksiin, vähitellen tapahtuvaan lannistumiseen ankarien olojen ja miehensä kyvyttömyyden edessä. Ja kaiken taustalla on valkoisten ylivalta, rotuerottelun ajatusmaailma ja sen heijastuminen Maryn, hänen miehensä ja ympäröivän yhteiskunnan elämään.

"Valkoinen saa katsella alkuasukasta, joka on pelkkä koira. Niinpä Marya harmitti, kun mies keskeytti puuhansa ja oikaisi selkänsä odottaen että Mary lähtisi pois, osoitti ruumiillaan närkästyneensä siitä, että Mary oli läsnä. Marya raivostutti, että mies saattoi uskoa hänen tulleen sinne tahallaan; ajatus ei tietenkään ollut tietoinen; olisi niin hävytöntä, niin sanoinkuvaamattoman röyhkeätä miehen kuvitella sellaista, ettei hän sallinut sen päästä mieleensäkään; mutta miehen liikkumattoman ruumiin asento tämän katsellessa häntä heidän välissään olevien pensaiden yli, tämän ilme, sai hänet suunniltaan suuttumuksesta. Hänet valtasi sama mielijohde, joka oli kerran saanut hänet iskemään ruoskallaan miestä kasvoihin." (s. 195)

Aloittelin Lessingin kirjaa heinäkuun lukumaratonilla, mutten malttanut silloin lukea kuin vajaat 50 sivua. Jo alku vakuutti minut, mutta lukumaratonilla olin jotenkin niin rauhattomissa lukutunnelmissa, että jätin kirjan suosiolla maratonin jälkeisiin päiviin. Se kannatti, sillä kun asetuin ihan rauhassa Maryn tarinan eteen, se piti minua otteessaan todella tiiviisti. Eteläisen Afrikan kuumuus tunki sivuista läpi, ajankuva tuntui elävältä ja erityisesti pidin siitä, että kirjan teksti kuvasi rotujen välisiä suhteita kiihkottomasti, vallitsevana olotilana. Kertojan ääni kommentoi toisinaan Maryn ja hänen miehensä elämänvalintoja surullisen myötäelävästi, mutta vääjäämättä lähestyvä loppuhan oli jo lukijan tiedossa.

Ruoho laulaa on erittäin vaikuttava kirja, ja se saa minulta täydet 5 tähteä Goodreadsiin.

***

Kiitokset Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijalle mukavasta haasteviikosta!

Viikkoni muut kirjapostaukset:

Helen D. Boylston: Helena-sarja (osat 1, 6 ja 7)
Dasha Tolstikova: A Year Without Mom
Lyhyesti: Itämeren Auri, Näkymätön ja Säkenöivät hetket
Leena Krohn: Tainaron

***

Helmet-haasteessa Lessingin kirja sopii kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tarukirja, Eniten minua kiinnostaa tie, Kartanon kruunaamaton lukija, Luettua.
Kirjan tietoja:
Doris Lessing: The Grass is Singing (1950)
Suomennos Eva Siikarla
Tammi, 2007 (Keltainen kirjasto nro 385)
281 sivua

23. heinäkuuta 2017

Naisten aakkoset: S

Naisten aakkosissa on vuorossa S-kirjain. Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella − ensimmäisellä kerralla A:lla. Kysymyksiä on kolme:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Nimi löytyi kevyeltä dekkaripuolelta. Ruotsalaisen Viveca Stenin Sandhamin murhat -kirjasarja on ollut mukavan leppoisaa luettavaa. Juuri sitä hömppäkirjaosastoa, josta tänä kesänä on ollut paljon puhetta. Helposti sulavaa ja sujuvasti kirjoitettua, rikosjuonia ihmissuhdemausteilla. Joinakin päivinä on hyvä uppoutua hetkeksi juuri tämmöisen kirjallisuuden pariin.

Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Sofia Coppolan ohjaamat elokuvat ovat usein olleet minulle mieluisia. Esimerkiksi Lost in Translation oli vähäeleisen tyylikäs leffa. Sen pääosassa oli toinen lahjakas ja kaunis S-nainen, Scarlett Johansson.

Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Espanjalainen näyttelijä Penélope Cruz Sánchez on esiintynyt usein mm. maanmiehensä Pedro Almodóvarin filmeissä. Tumma kaunotar on säväyttävä ilmestys kypsälläkin iällä, ja näyttelijänlahjojakin löytyy. Cruz on naimisissa lutuisen näköisen komistuksen eli siis Javier Bardemin kanssa. Jos saisin hypätä hetkeksi jonkun nykyfilmitähden elämään, valintani voisi hyvinkin osua Cruziin.


Kuva otettu netin ilmaiskuvapalvelusta.
Aikaisemmat aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain
J-kirjain
L-kirjain
M-kirjain
N-kirjain
O-kirjain
P-kirjain
Q - ei blogijuttua!
R-kirjain

 

22. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: Tainaron - Leena Krohn

Leena Krohn on ainut naistenviikkoni kirjailija, joka on päivän nimipäiväsankari. Onnea kaikki Leenat, Matleenat, Leenit ja Lenitat! Päivää juhlistaa blogissani Krohnin jo yli  30 vuotta sitten (!) julkaistu teos Tainaron (Teos, 2006/1985). Luin kirjan ensimmäisen kerran opiskeluaikojeni alussa, ja kirjan julkaisemisesta oli jo tuolloin kulunut hyvä tovi. Minä ihastuin Tainaronin arvoituksellisuuteen heti ensimmäisen kirjeen luettuani. Mitä ihmettä, onpas kummallisen oloinen kirja ja paikka, tätä on pakko saada lisää - ja niin pieni kirjanen tuli ahmaistua pikavauhtia. Joitakin vuosia sitten hankin kirjan omakseni, ja keväällä uppouduin jälleen Tainaroniin Uudelleen luettua -lukuhaasteen innostamana.


"Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti ja se hulmuaa kuin rantabulevardin puiden kruunut.
    Sinä nauttisit retkestä kedolle, kun Tainaronissa on kesä ja kukkia voi katsella kasvoista kasvoihin. Silloin ne ovat avoimet kuin itse päivä ja mesiviittojen hieroglyfit ovat täsmälliset ja puhtaat. Me katsomme niitä, mutta itse ne katsovat vain aurinkoa, jota muistuttavat.
    On niin vaikea uskoa sydänpäivän lämmössä - yhtä vaikea kuin lasten kasvojen edessä - että väri ja valo, joista ne on tehty, ovat ainetta, ja että kerran, pian, heti samana iltana, niiden hohto sammuu eikä sitä enää näy." (s. 11 - 12)

Tainaron koostuu kirjeistä, joiden lähetyspaikkana on omia merkillisiä, alati muuttuvia lainalaisuuksiaan noudattava Tainaron. Vastaanottaja jää tuntemattomaksi, ja lähettäjään tutustutaan vain sen verran mitä kirjeiden perusteella voi päätellä. Kirjeissään lähettäjä kertoo tutustumisestaan Tainaronin kaupunkiin, sen asukkaista ja ihmetyksen aiheista. Eriskummallisen kuuloinen asetelma, ja se toimii! Kaunis ja luonnonläheinen Tainaron on mutu-mielipiteeni mukaan maamme kirjallisuuden pieni suuri helmi, puhuttiinpa sitten fantasiakirjallisuudesta tai ihan vaan yleisesti kirjallisuudesta. Eli Goodreadsiin annan kirjalle epäröimättä 5 tähteä, ja enemmänkin tähdittäisin, jos se vain olisi mahdollista.


Tuoreimmalla lukukerralla Tainaronin surumielisyys nousi tekstistä esille ehkä enemmän kuin aiemmin. Asioiden loppumisen tiedostaminen on kirjassa alati läsnä. Toisaalta, elämän kiertokulku korostuu myös, vaikkakin usein erilaisena kuin meidän tutussa maailmassamme. Asiat, olennot ja eläväiset muuttuvat, ja siinä riittää kirjeiden kirjoittajalle ihmettelemistä. Kummastelun aiheena on myös se, ettei hän saa kirjeisiinsä vastausta. Tainaronista muodostuu eräänlainen kupla, joka kirjoittaja yrittää kirjeissään jäsentää.

"Katsoin. Siinä, missä vielä äsken oli kulkenut viivasuora bulevardi, risteilivät nyt kapeat polut. Niiden rihmasto haarautui yhä laajemmalle alueelle aivan silmieni alla.
    - Ja näin tapahtuu kaiken aikaa, loputtomasti, hän sanoi. - Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa. Ei kenenkään hyödytä ryhtyä kartantekoon. Se olisi ajan ja voimien tuhlausta." (s. 109)

Minulle lukijana Tainaronin uusintaluku (en muista, monesko kerta tämä nyt mahtoi ollakaan...) on aina ollut hyvin palkitsevaa. Kirjeitä voi lueskella haluamassaan järjestyksessä, ja mielialan mukaan niistä pompahtelee erilaisia juttuja esille. Kiehtova kirja tämä Tainaron! Erilainen ja omanlaisensa fantasiakirja.


Kirjablogien naistenviikkko-haastetta emännöi Tuitata-blogin Tuija.

***

Osallistun kirjalla Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Tainaronin postia on luettu mm. blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Kirjanurkkaus
Kirjan tietoja:
Leena Krohn: Tainaron - Postia toisesta kaupungista (1985)
Kansi: Metti Nordin
Kuvittanut Irina Krohn
Teos, 2006
138 sivua

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...