17. tammikuuta 2017

D. D. Everest: Archie Greene ja taikurin salaisuus

Löysin viime vuoden lopulla mukavan tuttavuuden lanu-fantasian puolelta. D. D. Everestin Archie Greene -sarjan ensimmäinen osa Archie Greene ja taikurin salaisuus (Art House, 2015) ilmestyi jo pari vuotta sitten, mutta minulta sarja on mennyt täysin ohi. Otin sarja-aloituksen kokeeksi luettavaksi, ja tykästyin kovasti Archie Greenen seikkailuihin. Kirja tarjosi miellyttävän kevyttä luettavaa aikuisten romaanien välillä.

Iloista, seikkailullista luettavaa nuorille lukijoille ei mielestäni julkaista laisinkaan liikaa, ja Archie Geene -sarja oli juuri sen oloinen, että itse olisin nuorempana innostunut siitä kovasti. Tykkäsin kirjoista, joissa tapahtuu ja saa seurata mukavia seikkailuja. Näin aikuisena voisin nyrpistellä sille, että kirjan tapahtumat ovat niin selvästi kallellaan Harry Pottereihin, mutta enpä tällä kertaa jaksanut takertua siihen. Sen sijaan lukupinossani on parhaillaan kesken sarjan toinen osa, Archie Greene ja alkemistin kirous.


Kirjassa on pääosassa juuri 12 vuotta täyttänyt Archie-poika, jolle toimitetaan salaperäinen paketti erityisohjeen kera. Paketti pitää toimittaa kiireesti Oxfordiin, Valkoisten lehtien taloon, joka on harvinaisia kirjoja hankkiva liike. Liike kätkee sisälleen kokonaisen taikamaailman, ja kirjassa seurataan Archien ensimmäistä seikkailua merkillisten taikakirjojen parissa.

"Huomaatko tuon kirjan selässä riippuvan tiimalasin?" Vatukka sanoi ja osoitti hopeista esinettä, jonka Archie oli huomannut hetki sitten. "Se pitää kirjaa ajasta, joka on jäljellä viimeiseen tilintekoon."
    Vatukka huomasi Archien huolestuneen ilmeen. "Älä huoli", hän naurahti, "tiimalasin hiekka ei ole liikahtanut yli tuhanteen vuoteen."
    "Ja mitä se tarkoittaa?" Archie kysyi.
    "Se tarkoittaa, että me voidaan kaikki nukkua yömme rauhassa", Vatukka sanoi. "No niin, mennään, tai myöhästyt Vanhan Zebin luota. Nähdään iltapäivällä."
    He kääntyivät ja lähtivät, eikä kumpikaan ehtinyt nähdä, kuinka yksi hiekanjyvä putosi tiimalasissa." (s. 101)

Minua viehätti kirjan iloisen railakas tunnelma, erikoiset taikaotukset ja kirjojen täyteinen taikailmapiiri. Taikurin salaisuus -kirjassa oli mielestäni samaa riemukasta innostusta taikamaailman ihmeitä kohtaan, joka on läsnä Potter-sarjan alkuosissa. Mustanpuhuvaa synkkyyttä tai väkivaltaa kirjassa ei ole, vaikka kirjan loppupuolella onkin enemmän jännitystä ilmassa. Fantasiakirjoista innostuneelle nuorelle lukijalle Archie Greene -sarja-avaus lienee mukavan seikkailullista luettavaa.

Kirjan plussapuoliin kuuluu mustavalkoinen, yksityiskohtia pursuileva kuvitus. Helmet-haasteessa kirja sopii siis mm. kohtaan 22. kuvitettu kirja tai 31. fantasiakirja (itse luin kirjan ennen joulua, joten en liitä kirjaa omaan Helmet-haasteeseeni):


Archie Greene ja taikurin salaisuus saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Hemulin kirjahylly
Kirjan tietoja:
D. D. Everest: Archie Greene and the Magician's Secret (2014)
Kuvitus James de la Rue
Suomennos Kaisa Ranta
Art House, 2015
321 sivua

15. tammikuuta 2017

J. M. Coetzee: Nuoruus

J. M. Coetzee on yllättänyt minut hienoilla omaelämäkerrallisilla romaaneillaan Poikavuodet (Otava, 1999) ja Nuoruus (Otava, 2003). Nuoruuden luin taannoisella lukumaratonilla, ja noin pari sataa sivuinen kirja sopi mainiosti lukumaratonille. Coetzeen kerrontatyyli on näissä kirjoissa ollut yllättävän kevyt ja jouhevasti etenevä (verrokkina minulla on blogini alkuaikoina lukemani Pietarin mestari, jonka muistan edenneen puuduttavan nihkeästi). Poikavuodet oli selkeästi lapsuusaikojen kirja, ja Nuoruus puolestaan nuoren, itseään etsivän ja maailmaa kriittisesti tarkkailevan nuoren miehen kirja. 

Molemmat kirjat ovat luonteeltaan sellaisia, että ne sisältävät joukon tapahtumia ja niihin liittyviä pohdintoja, ja sitten kirja vain päättyy. Minua tämä ei häirinnyt laisinkaan, mutta Nuoruutta olisi lukenut mieluusti pidempäänkin. Nyt jouduin tyytymään Wikipedian tarjoamaan tietoon Coetzeen jatkovaiheista. Elämäkertojakin olisi varmaan tarjolla, mutta sellaisen lukeminen ei juuri nyt innosta. Kirjailijan itsensä kertomat muistot romaanin muodossa viehättävät jostain syystä paljon enemmän.


Myönnän, etten etukäteen tiennyt Coetzeen vaiheista mitään, joten Nuoruus oli minulle yllätys monella tapaa. Nobelisti aloitti yliopisto-opintonsa matematiikan parissa ja tuskaili omien kirjallisten pyrkimystensä kanssa. Kirjan keskeisiä tapahtumia oli mielestäni Coetzeen lähtö Etelä-Afrikasta Lontooseen, pakoon kotimaan epävakaita poliittisia aikoja. Iso-Britanniassa Coetzee koki vierauden ja juurettomuuden tunteita uuden kulttuurin parissa eikä sopeutuminen elämään kaukana kotoa ole helppoa.

"Kuinka kauan hänen olisi asuttava Lontoossa ennen kuin hänen katsottaisiin tulleen pesunkestäväksi, tulleen englantilaiseksi? Riittäisikö että hän saisi brittipassin vai suljettaisiinko hänet oudolta kuulostavan vierasmaalaisen sukunimen takia ainiaaksi ulkopuolelle? Entä "englantilaiseksi tuleminen" - mitä se oikeastaan tarkoittaa? Englanti on kahden kansakunnan kotimaa; hänen olisi valittava  niiden välillä, valittava ollako keskiluokan englantilainen vai työväenluokan englantilainen. Hän näyttää jo valinneen. Hän pitää keskiluokan univormua, lukee keskiluokan sanomalehteä, jäljittelee keskiluokan  puhetapaa. Mutta nämä ulkonaiset seikat eivät riittäisi takaamaan hänelle jäsenyyttä, eivät läheskään." (s. 123- 124)

Saankin Coetzee kirjasta tyylikkään aloituksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. Coetzeen muistelot sijoittuvat siirtolaisuus-teeman alle, ja "Kohti parempaa"-alakategoria on mielestäni osuvin. Coetzee lähti vapaaehtoisesti kokiessaan myrskyisät poliittiset olot liian uhkaaviksi. Nuoruus jättää nuoren miehen tarinan harmittavan kesken, kertomatta edes miten mies sai lopulta kirjallisen uransa kunnolla käyntiin. Sen saavutukset onneksi sentään ovat yleisesti tiedossa.

Pienenä kuriositeettini mainitsen, että Lontoossa Coetzee työskenteli IBM:n palveluksessa, ja olipa hauskaa lukea muistoja reikäkorttiajoista! Ohjelmointihommat olivat silloin hieman erilaisia kuin nykyään. 😅

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Käännöskirja.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjapolkuni ja Turmio ja perikato
Kirjan tietoja:
J. M. Coetzee: Youth (2002)
Suomennos Seppo Loponen
Otava, 2003
198 sivua

14. tammikuuta 2017

Naisten aakkoset: K

Tarukirja-blogin Margitin aloittama Naisten aakkoset -haaste oli joulukuun ajan tahattomalla tauolla, mutta nyt haaste etenee blogissani K-kirjaimeen. Nimistä oli runsaudenpulaa, mutta päädyin viimein näihin kolmeen nimeen:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Kati Närhen Agnes-trilogia on erittäin korkealla sarjakuvien TOP-listallani. Toivon todella, että Närhi joskus innostuisi kertomaan lisää Agneksen seikkailuista. Agnes-tyttösen outo ja vino huumori puraisee minuun lujaa. Trilogian käännösoikeudet on myyty Ranskaan, joten toivotan suurta menestystä Agnekselle maailmanvalloitukseen.


Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Katherine Hepburn on eräs menneiden vuosikymmenten filmitähtisuosikkejani. Blogissani Hepburn on vilahtanut Afrikan tähti -elokuvaan liittyvien muistelmien tiimoilta, ja tuota kirjaa suosittelen lämpimästi Hepburnistä kiinnostuneille. Kuvamaistiainen kirjan sivuilta:



Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Musiikin saralta haluan nostaa esille Karen Caprenterin (1950 - 1983). Kaunisääninen Karen kuoli aivan liian nuorena, mutta onneksi musiikki jäi. Tässä upea This masquerade:


13. tammikuuta 2017

Johanna Holmström: Itämaa

Bloggausjononi on päässyt kertymään melkoiseksi, mutta koetan tammikuun aikana saada tuotua blogiini viime vuoden puolella lukemani kirjat. Goodreads tietää, että näitä on Johanna Holmströmin Itämaan (Otava, 2013) jälkeen vielä kuusi kappaletta (!), joten ehkä otan miniarviot käyttöön. Itämaan luin viime vuoden marraskuussa (!!),  ja on pakko todeta, että kirja oli minulle yksi loppuvuoden pahimmista lukupettymyksistä.

En oikein tiennyt, mitä kirjalta odottaa, mutta petyin silti, kun muslimiksi kääntyneen suomenruotsalaisen äidin, maahanmuuttajaisän ja heidän kahden tyttärensä Samiran ja Leilan tarina tuntui tunkkaiselta ja nihkeästi etenevältä. Naisten elämä miesten dominoimassa kulttuurissa - tässä ei ollut mitään uutta, ja tarina tuntui kovin yllätyksettömältä siitäkin huolimatta, että sen tarina oli tuotu kotimaisiin maisemiin. Odotin, että suomenruotsalaisuus toisi kirjaan jotain erikoista virettä, mutta vaisuksi tämäkin puoli jäi.


"Samiran oli jälkikäteen myönnettävä, että se vaikutti ehkä vähän yliammutulta, se turvakoti. Mutta hän halusi muuttaa pois kotoa, eikä keksinyt muutakaan keinoa. Kun hän kysyi isältä, saisiko hän muuttaa, isä sanoi ei. Samira sanoi, että hän oli kahdeksantoista ja että Suomessa muutettiin kotoa kahdeksantoistavuotiaana, ja silloin isä osoitti ovea ja sanoi:
- Suomi on tuolla ulkona. Täällä sisällä on Maghreb! Jos välttämättä haluat maksaa vuokraa, niin voit maksaa minulle.
    Ja se  oli sitten sillä selvä." (s. 33 -34)

Itämaa kertoo Samiran ja Leilan elämästä ja kipuilusta muslimikulttuurin ja "vapaamman" suomalaisen elämäntavan keskellä. Samira irrottautuu perheen piiristä ja Leila käy yläastetta tiukalla asenteella. Nuorten naisten itsenäistyminen ja oman tilan ja identiteetin hakeminen ovat kirjan isoja teemoja, mutta jäin kaipaamaan kirjaan enemmän iloa. Ehkä luin kirjaa "vääränä" hetkenä, mutten voinut välttyä ajatukselta, että eikö muslimikulttuurin parista löydy muun laisia tarinoita kuin näitä synkkiä sävyjä sisältäviä? Tyttöjen tulevaisuudenpohdinnat ja nykyhetki tuntuivat olevan (minun makuuni) liian täynnä miehisen kontrollin tuomaa uhkaa, ja sen keskellä sivujen kääntely eteenpäin tuntui ajoittain raskaalta.

Kirjassa on mukana monenlaisia kohtaloita, mutta harmittelin sitä, että perheen äidin rooli jäi Itämaassa pieneksi. Minä lukijana olisin ollut enemmän kiinnostunut hänen vaikuttimistaan ja ajatuskuluistaan kuin perheen tytärten tarinoista. Samiran hahmon ympärille rakennetaan kirjassa jonkinlaista mysteeriä, mutta Itämaan draaman kaari jäi minulle lässähdyksen asteelle. Kulttuurien kohtaaminen ei pelastanut kirjan antia, joten annan kirjalle kaksi tähteä Goodreadsiin.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi, Annelin kirjoissa, Kirjakaapin kummitus ja Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjan tietoja:
Johanna Holmström: Asfaltsänglar (2013)
Suomennos Tuula Kojo
Otava, 2013
333 sivua

12. tammikuuta 2017

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2014) on niitä kirjoja, joista muistan lukeneeni paljon kehuja. Melko pian kirjan edetessä huomasin, että kirjan kevyen särmikkäästi etenevä kerronta on todella maininnan arvoinen. Omavaltaista menettelyä liihottelee vaivattomasti eteenpäin, ja kirjan sivuilta piirtyy kaksi terävänäköistä henkilökuvaa ja yhden suhteen viiltävä analyysi.


"Oli hiljaista. Meni viikko. Hätäännys ja itsesyytökset saivat Esterin melkein oksentamaan. Ystävätärkuoro sanoi, ettei mahdollisuus niin helposti häviä. Jos juttu oli minkään arvoinen, mies oli vielä kiinnostunut. Ester ei ollut tehnyt mitään väärää, voisihan Hugokin tehdä aloitteen, ei kaikki ollut Esterin varassa. Ystävätärkuoro muodostui rakkaimpien ystävien  kootuista hyvistä neuvoista ja varoituksista. Ne auttoivat Esteriä jaksamaan vielä muutaman tunnin silloin kun synkkyys tuntui kietovan koko elämän käärinliinaan." (s. 58)

Omavaltaista menettelyä on tarina eräästä parisuhteesta. Kolmekymppinen runoilija-esseisti Ester tapaa taiteilija-Hugon ja menettää tällä sydämensä. Kirja kertoo suhteen etenemisestä Esterin näkökulmasta. Ester kulkee rakkauden huumassa, vaipuu menetyksen tuskaan - vain noustakseen sieltä uuden toivon siivittämänä. Ester-parka, tekisi mieleni todeta. Omavaltaista menettelyä kuvaa rakkauden riepottelemaa naissielua sellaisella tarkkuudella, että lähes hirvitti. Siis silloin, kun ei hieman pahanilkisesti naurattanut. 

Andessonin tekstissä on kepeää leikillisyyttä, joka teki lukemisesta nautinnollista. Minun on silti myönnettävä, että kirjan ideat kävivät jo hyvissä ajoin niin selviksi, että olin tyytyväinen, kun Omavaltaista menettelyä viimein loppui. Esterin poukkoilu Hugon koukussa alkoi jossain vaiheessa toistaa itseään, ja oli liiankin helppoa arvata mihin juoni etenee. Esterin ja Hugon persoonat kannattelivat silti hienosti kirjaa, vaikkeivät he kirjallisuuden miellyttävimpiä henkilöitä olleetkaan. Luulen kuitenkin, että todellisuudesta löytyy liiankin monta vastinetta sekä Esterille että Hugolle.

Helmet-lukuhaasteessa  kirja on oivallinen valinta esimerkiksi kohtaan 23. Käännöskirja. Itse luin kirjan viime vuoden puolella, joten en liitä sitä mukaan omalle haastelistalleni.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa, tässä muutama linkkivinkki:  Kirjojen kamari, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sivutiellä ja Kujerruksia
Kirjan tietoja:
Lena Andersson: Egenmäktigt forfarande - en roman om kärlek (2013)
Suomennos Sanna Manninen
Siltala, 2014
214 sivua