26. huhtikuuta 2017

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika

Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste innosti minut tutustumaan C. S. Lewisin Narnia-tarinoihin myös kirjallisessa muodossa. Narnia-elokuvat ovat minulle tuttuja, ja uusimmista filmatisoinneista olen pitänyt kovasti. Luettavakseni valitsin Taikurin sisarenpoika -kirjan (Otava, 2015/1955), kun se sattui olemaan kirjastossa paikalla. Varsin onnekas sattuma, sillä tässä kirjassa Narnian valtakunta kokee ensi hetkensä!

Minulla on ollut Narnia-kirjasarjan sisällöstä erittäin epämääräinen käsitys, joten Narnian syntyvaiheisiin mukaan pääsy oli minulle miellyttävä yllätys. Kyseessä on sarjan kuudes osa ilmestymisajankohdan mukaan, mutta Narnia-kirjojen järjestys tuntuu Wikipedian perusteella olevan melkoisen sekava soppa. Mutta esimerkiksi tästä kirjasta on ilmeisen hyvä aloittaa sarjaan perehtyminen. 😊


Kirjassa ovat päähenkilöinä Diggory-poika ja hänen ystävänsä Polly. Diggoryn Andrew-eno on hurahtanut kyseenalaiseen taikuuteen, ja sen seurauksena Diggory ja Polly pääsevät sormusten avulla matkustelemaan eri maailmoihin ja lopulta myös Narniaan. Juttuun liittyy hirmuinen ja kaunis Jadis-kuningatar ja tietysti Aslan-leijona. Yksityiskohdista kiinnostuneille tiedoksi: vaatekaapin ja Narniassa loistavan lyhtypylvään alkuperästä päästään selvyyteen tässä kirjassa.

Taikurin sisarenpojan alkupuoli oli vauhdikas ja seikkailullinen. Diggory ja Polly sinkoilivat sormusten välityksellä sinne ja tänne, ja ehdin jo ajatella, ettei tässä kirjassa ole laisinkaan uskonnollisia piirteitä, joita ymmärtääkseni usein liittyy C. S. Lewisin kirjoihin. Iloitsin liian aikaisin, sillä kun päästiin Narnian luomisvaiheeseen, kristillistä symboliikkaa löytyi kirjan sivuilta yllin kyllin. Itse en tästä kovin isosti viehättynyt, ja kirjan alkupuoli olikin enemmän minun lukumakuni mukainen.

Taikurin sisarenpoika ei varmasti olisi vetäissyt minua mukaan Narnian maailmaan, jos olisin lukenut kirjan lapsena. Näin aikuisena luettuna kirja tarjosi kiinnostavaa taustatietoa elokuvien välityksellä tutuksi tulleesta fantasiamaailmasta, mutta noin muuten kirja jäi lukuelämyksenä keskinkertaiselle kolmen Goodreads-tähden tasolle.

***
Osallistun kirjalla Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Luettua elämää, Sheferijm, Jokken kirjanurkka 
Kirjan tietoja:
C. S. Lewis: The Magician's Nephew (1955)
Suomennos Kaarina Helakisa
Kuvitus Pauline Baynes
Otava, 2015
268 sivua

23. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #7: kirjoja kesäfiilistelyyn!

Oulussa satelee tällä hetkellä märkää lunta. Mutta mutta - viikon kuluttua juhlitaan vappua ja siitähän on vain pieni hyppäys kesään! Lukuviikon lopuksi vinkkaankin muutamia kesäisiä kirjoja, joiden parissa olen viihtynyt menneinä kesinä:


Saku Heinäsen kirjoittama ja kuvittama Zaida ja elovalkeat  (Tammi, 2015) on pienesti jännittävä, maagista realismia edustava lastenromaani. Luin kirjan pari vuotta sitten toukokuussa, ja ihastuin kirjan hillittyyn salaperäisyyteen ja Zaida-tytön kesänviettotunnelmiin merenrantakylässä.

"Päivä tuntui kuumemmalta kuin yksikään aikaisempi. Puutarhassa lintujen ja hyönteisten  äänekäs toimeliaisuus oli vaihtumassa seisahtuneisuuteen ja hiljaiseen kypsymiseen. Isän ei tarvinnut leikata ruohikkoa, joka muuttui vähitellen vihreästä kellertäväksi ja sieltä täältä vaaleanruskeaksi." (s. 109)

Silvia Avallonen Teräs (Minerva, 2014) hullaannutti minut viime kesänä. Toscanan hehkuvan auringon alla elävät elämänsä kesää Anna ja Francesca. Heidän ystävyytensä saa aikuisuuden kynnyksellä uusia sävyjä, ja kirja henkii nuoruuden voimaa jokaisella sivulla. Myös muita, vakavampi yhteiskunnallisia teemoja on mahdutettu mukaan. Teräs on hieno, koskettava kirja.

"Vedenpinnalla kellui pieniä hyttysenmunia. Paksu ja lämmin neste oli täynnä vastasyntynyttä elämää.
    Francesca ja Anna kulkivat ruovikon poikki paljain jaloin ja nauraa kihersivät. Nilkkoja kutitti joka askeleella, ja se tuntui ihanalta.
    Verryttelyhousujen lahkeet oli kääritty polven korkeudelle ja tennistossut ripustettu vyötärölle. Anna vakoili Francescaa ruokojen takaa. He leikkivät piilosta halkoessaan usvassa hyönteisten reittejä.
    "Oletko varma, että pidät minusta ensi vuonnakin?"
    "France, älä viitsi!"
   Tytöt olivat paikan kasvannaisia. Jokaisella tuulen henkäyksellä suolla satoi siitepölyä kuin lunta. Jopa valo oli pysähtynyt. Turvonnut ja hehkuva aurinko roikkui taivaanrannalla menemättä mailleen." (s. 130) 

Marco Vichin dekkarisarjan avausosa Komisario Bordelli (Aviador, 2016) vie lukijan helteiseen Firenzeen. Kirjan nimi on suomalaisittain hämäävä, mutta ei huolta - komisario on kelpo mies, joka tunnollisesti hoitaa virkaansa kun muu kaupunki lomailee. Bordelli joutuu tutkimaan vanhassa barokkihuvilassa tapahtunutta murhaa, ja huvila kätkeekin sisälleen salaisuuksia...

"Elettiin heinäkuun viimeisiä, tukahduttavia päiviä, tuulenhenkäyskään ei ollut liikkeellä. Öisin ilma oli vielä kosteampaa ja epäterveellisempää kuin päivällä. Mutta onneksi ainakin kaupunki oli autio, kaduilla vain muutama auto, hiljaisuus lähes täydellinen. Hiekkarannat sen sijaan olivat meluisia, täynnä nahkansa polttaneita ihmisiä. Aurinkovarjoja, matkaradioita, lapsia leikkiämpärit kädessään." (s. 8)

Mukavia lukuhetkiä myös lukuviikon jälkeen!


22. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #6: Yhdeksäs portti

Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti (Like, 2008) tuli minulle aluksi tutuksi elokuvaversion kautta. Vuonna 1999 ensi-iltansa saaneen leffan ohjasi Roman Polanski ja kirjanmetsästäjä Lucas Corsoa näytteli Johnny Depp. Nämä kaksi nimeä saivat minut odottamaan elokuvalta paljon, mutta muistelen sen olleen pettymys, eikä edes ah niin ihana Depp pystynyt pelastamaan sekavalta tuntunutta elokuvaa.

Välttelin pitkään Pérez-Reverten kirjan lukemista, vaikka olisihan se pitänyt arvata, että kirja on jälleen parempi kuin elokuva. Ja Yhdeksännen portin tapauksessa kirja liikkuu täysin toisissa sfääreissä kuin elokuva eli Yhdeksäs portti on mielestäni täydellistä jännitysviihdettä. Arturo Pérez-Reverten Dumas-henkinen Yhdeksäs portti onkin Lukuviikon kuudes kirjavinkkini.


Yhdeksäs portti on oikea kirjallisten arvoitusten ja salamyhkäisyyden runsaudensarvi, joten onkos ihme, että kirja on mielestäni todella vetävä ja koukuttava tapaus. Kirjan pääosassa oleva Lucas Corso sotkeutuu toimeksiantojensa tiimoilta merkilliseen kirjalliseen arvoitusvyyhtiin, jonka näyttää punoneen itse paholainen. Hän koettaa myös selvittää, onko eräs käsikirjoitus Dumasin alkuperäisversio Muskettisoturien Anjoun viini -luvusta vai jonkun muun kynäilemää tekstiä. Luvassa on salatieteitä, salaseuroja, hulluuteen asti menevää intohimoa vanhoja kirjoja ja niiden salaisuuksia kohtaan.

On makuasia, onko kirjan tähti harvinaisia kirjoja työkseen jäljittävä Lucas Corso vai Alexandre Dumas vanhempi, jonka kuuluisiin romaaneihin Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi viittaillaan sekä suorin lainauksin että tapahtumien muodossa. Luin Yhdeksännen portin ilman minkäänlaista Dumas-tietoutta, mutta se ei mielestäni häirinnyt liiaksi Yhdeksännen portin lukemista. Dumas-innostusta Yhdeksäs portti kyllä herätti, mutta silti sain luettua Monte Criston kreivin vasta pari kesää sitten. Muskettisoturit ovat vielä lukemattomien pinossa, mutta täytyypä sanoa, että Yhdeksännen portin uusintaluku ja heittäytyminen omia, vaarallisia polkujaan kulkevan Corson seuraan houkuttelee juuri nyt enemmän kuin Dumas...

"Corso teki muistiinpanoja. Tarkka, häikäilemätön ja tappava kuin musta mamba, kuten eräs tuttava myöhemmin sanoi hänen nimensä putkahtaessa esiin keskustelussa. Corsolla oli omintakeinen tapa käyttäytyä muiden seurassa: hän katseli toista vinojen silmälasiensa takaa ja nyökytteli hitaasti hyväntahtoinen, kohtuullinen epäilys mielessään, aivan kuin prostituoitu, joka kuuntelee kärsivällisesti asiakkaansa romanttista sonettia Kupidosta. Oli kuin hän olisi antanut toiselle mahdollisuuden korjata erheensä ennen kuin olisi liian myöhäistä." (s. 21).



Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Kirjan tietoja:
Arturo Pérez-Reverte: El Club Dumas (1993)
Suomennos Katja Kallio
Like, 2008
450 sivua

21. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #5: Leonardo oikealta vasemmalle

Lukuviikon viides kirjavinkkini on tietokirja taiteen ystäville. Marjatta Levannon kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Leonardo oikealta vasemmalle (Teos, 2014). Kuten kauniskantisen kirjan nimestä voi päätellä, kirjassa käsitellään Leonardo da Vincin elämää, taidetta ja keksintöjä. Kirjan sivumäärä on varsin maltillinen eli vain hieman yli sata sivua, joten kirja sopii mainiosti myös nuorempien lukijoiden luettavaksi (joille kirja on kustantajan esittelytekstin mukaan suunnattu). Runsas ja näyttävä da Vincin töitä esittelevä kuvamateriaali ja Julia Vuoren taiteilemat vekkulit kuvitukset houkuttelivat minut aikoinaan ostamaan kirjan omaksi ilokseni, joten suosittelen kirjaa lämpimästi myös aikuisille, yleisnerosta ja hänen saavutuksistaan kiinnostuneille.


Kirja on kookas ja kaunis, ja paksuja sivuja on ilo lehteillä. Kuvituksessa ei ole pihistelty, ja da Vincin taidokasta kynänjälkeä kelpaa ihastella.

"Hyvän maalarin täytyy maalata kaksi oleellisinta asiaa, ihminen ja hänen mielensä tila. Ensimmäinen on helppoa, toinen  vaikeaa, koska jälkimmäinen täytyy ilmaista  eleillä ja jäsenten liikkeillä."


Tekstiosuudet ovat jouhevaa luettavaa, ja runsaat katkelmat da Vincin omista teksteistä elävöittävät kirjaa.  Tosin ainakin minulle kirjan tietoannos on sen verran mittava, että sulateltavaa on riittänyt useammalle lukukerralle. Mikä ihana syy palata aina vain uudelleen tutkimaan kirjan kuvallista antia.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: kirjaa on luettu mm. blogeissa Värikäs päivä Lastenkirjablogi ja Sinisen linnan kirjasto
Kirjan tietoja: 
Marjatta Levanto (teksti) ja Julia Vuori (kuvitus): Leonardo oikealta vasemmalle
Teos. 2014
115 sivua


20. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #4: Pieni rumpalityttö

Minulla on kaksijakoinen suhtautuminen John le Carrén jännäreihin. Useat hänen tuotannostaan kokeilemani kirjat olen joutunut jättämään kesken, kun sivut eivät ole kääntyneet eivät sitten millään ja juoni tai tapahtumat ovat tuntuneet puuduttavan pitkäveteisiltä ja tylsiltä. Mutta sitten on pari timanttisen kovaa kirjaa, jotka olen lukenut useampaan kertaan. Toinen näistä huipuista on 1980-luvun alussa ilmestynyt Pieni rumpalityttö (Tammi, 1983), jonka valitsin Lukuviikon neljänneksi kirjavinkikseni.

Pieni rumpalityttö on teemoiltaan ja aiheiltaan edelleen pelottavan ajankohtainen. Se kertoo terrorismin maailmasta ja siitä, miten tavallinen kaduntallaaja voi omalla panoksellaan olla mukana taistelussa pahuutta vastaan. Pienen rumpalitytön rooli on varattu englantilaiselle nuorelle naiselle nimeltään Charlie. Hänet vetää mukaan erikoiseen näytelmään Joseph, terrorismin vastaisen taistelun veteraani. 

"Joseph ja Charlie esiteltiin muodollisesti toisilleen Mykonoksen saarella, rannalla missä oli kaksi tavernaa, myöhäisellä lounaalla elokuun jälkipuoliskolla, niihin aikoihin jolloin Kreikan aurinko hehkuu kuumimmillaan. Tai, isomman historian termein, neljä viikkoa siitä kun Israelin suihkukoneet pommittivat Beirutin täyteen ahdettua palestiinalaiskorttelia, mikä myöhemmin selitettiin yritykseksi tuhota johto, vaikka useiden satojen kuolleiden joukossa ei ollut yhtään johtajaa - ellei sitten tarkoitettu huomispäivän johtajia, sillä monet olivat lapsia.
    - Charlie, sano Josephille hei, joku touhusi, ja se oli tehty.
    Kuitenkin kumpikin käyttäytyi kuin tapaamista tuskin olisi tapahtunutkaan, Charlie kurtistamalla kulmansa vallankumouksellisesti ja ojentamalla kätensä englantilaisen koulutytön ihan hurjan kunnioitettavaan kädenpuristukseen ja Joseph luomalla Charlieen tyynen, suvaitsevaa arviointia ilmaisevan, oudon pyyteettömän katseen.
    - Vai Charlie, aivan, hei, hän myöntyi eikä hymyillyt enempää kuin kohteliaisuus vaati. Niinpä itse asiassa hän eikä Charlie oli se joka sanoi hei." (s. 61)

Kirjan kerronta on hidasta, mutta silti usein kepeästi etenevää ja vivahteita täynnä. Suuren maailman julmuuksia punotaan yksityisten ihmisten elämään ja sitten jo pohdiskellaan sitä, kuka sanoikaan hei ja miten tutustuttiin - tätä kirjaa kelpaa ja kannataa lukea ajan kanssa! Tosin on todettava, että kepeyden vastapainoksi löytyy poliittisia analyysejä, mutta omaa lukuvauhtiani ne eivät ole koskaan hyydyttäneet.

Pienen rumpalitytön juonikuviot ovat kohtalaisen syheröiset, ja niitä pohjustetaan huolella, mutta juonessa mukana pysyminen palkitsee kyllä vaivan. Josephin ja Charlien hahmot ovat taiten rakennettuja, ja varsinkin Charlien omapäinen näyttelijäpersoona kannattelee lähes koko kirjaa. Heidän seurassaan olen viihtynyt useampaan otteeseen mainiosti noin viiden sadan sivun verran, ja Pieni rumpalityttö onkin minulle viiden tähden Goodreads-kirja.

Kirjan kellastanut kansilehti on edustavampi kuin ruma, ruskea kansipaperi!

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos divarista
Kirjan tietoja:
John le Carré: The Little Drummer Girl (1983)
Suomennos Eero Mänttäri
Tammi, 1983
502 sivua

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...