Oksan hyllyltä

Pääsiäisviikon lukuhetkieni teemana oli aikamatkustus, sillä maanantaisen  Safiirinsini-bloggaukseni lisäksi Diana Gabaldonin Muukalainen (Gummerus, 2013) lennätti päähenkilönsä menneisyyteen. Gabaldonin kirjassa ajassa reissaa 28-vuotias Claire, joka siirtyy vuodesta 1945 1700-luvulle. Tapahtumapaikkana nykyhetkessä ja menneessä on Skotlanti, jonne Claire on sodan jälkeen tullut lomalle miehensä Frankin kanssa. Nummilla kulkiessaan Claire siirtyy ajasta toiseen muinaisen kivikehän kautta. Aviomies Frank jää nykyhetkeen, ja Claire löytää 1700-luvulta uuden Jamie-rakkaan. Muukalainen tarjoaa reilut 800-sivua romanttisviritteisiä seikkailuja klaanien hallitsemassa Skotlannissa. Aikamatkustuskirjoja lukiessani en voi välttyä miettimästä, miten se ajasta toiseen ponkaissut henkilö selviää uusissa ympyröissä. Muukalaisen Claire pohtii mielestäni hämmästyttävän vähän aikasiirtymää ja 1700-luvulla elämisen koukeroita. Hän tuntuu sopeutuvan 200 vuoden takaiseen elämään lähes sormi...

Pääsiäisviikolla mieleni teki lukea jotain ihanaa ja kevyttä. Kirjastossa oli paikalla Rakkaus ei katso aikaa -trilogian toinen osa eli Kerstin Gierin Safiirinsini (Gummerus, 2013), ja se olikin aivan mainio valinta. Hotkaisin kirjan parissa illassa, ja se oli mielestäni parempi kuin sarjan ykkösosa, Rubiinipuna . Rubiininpuna -kirjan arvioni löytyy täältä , ja kommentoin siinä sarjan aloitusosaa kliseiseksi ja juoneltaan irtonaiseksi. Ehkä kliseidensietokykyni on karttunut, mutta kakkososan Gwendolyn tuntui jo aivan mukavalta ja söpöltä tapaukselta. Juonikin rullasi paljon sujuvammin Rubiininpunaan verrattuna, mutta kakkososan etuna taisi olla se, että tapahtumiin voitiin rynnistää suoraan - juonenkehittelythän tehtiin jo ensimmäisessä osassa. Sarjaa tuntemattomille lyhyt tiivistelmä: 16-vuotias Gwendolyn saa yllättäen tietää kantavansa aikamatkustusgeeniä, ja sitten hän jo liihotteleekin ajasta toiseen seuranaan komea Gideon-nuorukainen. Tapahtumiin liittyy merkillinen, varast...

Lueskelin paksumpien kirjojen vastapainoksi hiljattain novelleja ja mustalla humorilla höystetyn pienoisromaanin. Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit (Otava, 2010) päätyi kirjahyllyyni Sinisen linnan kirjaston Marialta Avioliittojuonia-haasteen päätyttyä (kiitos!) ja Joël Egloffin Taju kankaalla (Basam Books, 2013) löytyi kirjaston palautushyllystä. Suhtauduin molempiin kirjoihin aluksi hieman epäluuloisesti, sillä novellit harvoin tuntuvat mieluisalta luettavalta, ja jos kirjaa mainostetaan takakannessa sanalla 'huumori', tulee tunne, että nyt pitäisi nauraa ja mitäs sitten, jos ei nauratakaan. Keltaiset tyypit sisältää kahdeksan novellia, joista ensimmäinen on kirjan niminovelli. Ihastuin Rohaksen kerrontatyyliin ja kieleen. Esimerkiksi käyvät vaikkapa novellien aloituskappaleet, joissa hän muutamalla lauseella vie lukijan tapahtumien ytimeen - pisteeseen, josta lähdetään liikkeelle. Novellien päähenkilöhahmo ja lähtötilanne hahmottuivat parilla yksityiskohdalla, jotka o...

J. A. Mäen Kiskoja -albumi (Like, 2014) houkutteli kirjaston hyllyssä erikoisella kansikuvallaan. Mustavalkoinen, lupaavan aavemainen kuva punaisen tekstin takana sai minut lainaamaan albumin. Matkustan harvoin junalla, mutta junamatkailuun liittyy mielessäni pientä idyllistä nostalgiaa. Puksutellaan kiskoilla vailla lentokenttien turvatarkastusrumbaa, matkustus on lokoisaa ja rentoa puuhaa. Kiskoja -albumissa nuorehko mies on matkalla Helsinkiin, ja nukahtaa sarjakuvan ensisivuilla. Onko albumin tarina unta vai totta? Tiedä häntä, mutta onneksi meno ei ollut liian absurdia ja unenomaista outoilua, vaan ruuduissa kerrottiin ymmärrettävä tarina. Leppoisa puksuttelutunnelma ei albumin sivuilta välittynyt, sen sijaan aukeamilla oli paikoin aika uhkaava ja mielipuolinen fiilis. Junamatkan normaalit tapahtumat saivat yhtäkkiä erikoisia käänteitä, ja ruudut ja aukeamat olivat toisinaan hyvinkin tummanpuhuvia: Pidin näistä synkeistä, omituisista sivuista enemmän kuin perinteisimm...

Lainasin Diane Wei Liangin Paperiperhosen (Memfis books, 2009) kirjan nimen perusteella. Kansien ansiosta tätä kirjaa en olisikaan kelpuuttanut mukaani, sillä ne ovat mielestäni todella rumat. Onneksi ankeiden kansien sisällä oli oikein kelvollinen ja vähän erilainenkin dekkari, joten liihottelen kirjan siivin Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteessa Amiraalitasolle. Paperiperhonen aloittaa pekingiläisestä yksityisetsivästä Mei Wangista kertovan dekkarisarjan. Mei on ollut aiemmin töissä turvallisuusvirastossa, mutta ajautunut yksityisetsivän töihin. Erikoista asetelmassa on se, että kirjassa (ja kenties oikeastikin, en tiedä) yksityisetsivän toimi on kiellettyä toimintaa, joten Mei on naamioinut yrityksensä konsultoinniksi. Kirjan rikoksena on poptähti Kailin salaperäinen katoaminen, jota Mei palkataan tutkimaan. Mein tutkinnan kuvaus etenee kirjan alkupuolella vuorotellen eräänlaisen taustatarinan kanssa, jossa kuvataan vankileiriltä vapautuvan miehen, Linin,  taivalta. "T...

Pikkuruinen Norsunluurannikko on selviytynyt futiksen MM-kisoihin, joten jotain luettavaa piti kyseisestä maasta löytää. Ahmadou Kourouman Ei Allahin tartte (Tammi, 2002) sattui sopivasti olemaan myös Ihminen sodassa -haasteen vinkkilistalla, joten kahden haasteen kannustamana tartuin kirjaan - ja luin sen loppuun. Kourouman kirjalla oli hyvät puolensa, mutta jos Norsunluurannikon kirjailijoiden teoksia olisi runsaammin tarjolla, olisin varmaankin jättänyt sen kesken. Nyt olin laiska etsimään toista kirjaa ja lukea pinnistin lainaamani kirjan loppuun. Ja siis sehän EI ollut vaihtoehto, että Norsunluurannikko olisi jäänyt kokonaan ilman futiskirjaa. Ei tämä Kourouma niin huono sentään ollut. "Jakuba ja mä läpäistiin testit, eikä niiden perusteella onneksi ollu epäilyksiä sielunsyönnistä. (Epäilys tarkottaa haitallista, johonkin perustuvaa tai keksittyä epäluuloa.) Sillä sielunsyöjiä hakataan ja kidutetaan, kunnes ne oksentaa veripallon, joka kaikilla sielunsyöjillä on sisu...

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu haastoi minut mukaan hauskaan ja kinkkiseen 11-haasteeseen. Pääsiäisen pyhät ovat oivaa aikaa pieneen itsetutkiskeluun, joten olkaapa hyvät: Aluksi 11 asiaa minusta: Mistä olet kotoisin? -kysymys on minulla hankala paikka. Kotipaikkatunnetta (mikä se sitten lieneekin) ei ole päässyt syntymään mihinkään paikkakuntaan. Koti on siellä, missä asun, mutta eipä tuohon sen kummempaa kiintymystä tai dramatiikkaa liity. Muutin noin 10-vuotiaana vanhempien mukana Oulun seudulle, ja täällä sitä vieläkin ollaan. Lapsuuden vietin Porin lähistöllä, ja syntymäkuntani Lohja. Syntymässä kävin silti Helsingin naistenklinikalla, kun Lohjan sairaala oli kuulemani mukaan remontissa.  Lähes stadin friidu siis. Ruuanlaittokin on hankala paikka minulle (miten tämä haaste lähtikin liikkeelle näistä hankalista jutuista...), eli mieheni hoitaa taloudessamme kokkauksen. Ja hyvin sen tekeekin. Minua ei kiinnosta ruuan kanssa väkertäminen, joten keittiöbrav...