Nathan Hill: Nix

Nathan Hillin Nix (Gummerus, 2017) on ulkoisilta mitoiltaan muhkea tapaus - kirjaa aloittavalla lukijalla on edessään reilut 700 sivua amerikkalaista nykyromaania. Aihepiirejä ja teemoja riittää moneen makuun: on äidin ja pojan välisen suhteen kipupisteitä, poliittisen liikehdinnän lainalaisuuksia, tyhjyyden tunnetta elämän vyörytyksen edessä, virtuaalitodellisuuden ja elävän elämän suhteen analysointia... ja monta muuta tärkeää, ympäröivästä todellisuudesta kumpuavaa aihetta.

Nathan Hill on kutonut romaaninsa runsauden päähenkilön, Samuel Andresen-Anderssonin ympärille kymmeneen lukuun. Tarina alkaa vuodesta 2011. Yliopistolla professorina työskentelevä ja vapaa-aikansa nettipelin äärellä viettävä Samuel havahtuu siihen, että hänen äitinsä on noussut uutisotsikoihin hyökättyään tunnettua poliitikkoa vastaan. Äiti, joka jätti perheensä Samuelin ollessa lapsi. Näistä asetelmista Samuelin ja hänen äitinsä tarina alkaa hiljalleen keriytyä auki.

Kirjan luvuissa hypittiin ajallisesti vuosien 2011 ja 1968 välillä. Lukujen näkökulmat ja keskeiset henkilöt vaihtelivat siinä määrin, että koin Nixin koostuvan kymmenestä pienestä kirjasta, joista lopulta muodostui iso ja monitahoinen tarina. Tämä rakenne oli minulle mieluinen, sillä muutoin Nix olisi saattanut olla minulle liian tuhti ja raskas tapaus. Lukeminen tosin otti näinkin aikansa, sillä vietin Nixin parissa lähes kuukauden. Päätin lukea kirjaa rauhalliseen tahtiin, vähän kerrallaan turhaa kiirehtimättä. Kuukauteeni mahtui yksi viikko, jolloin otin pienen tauon Nixistä. Kirja tuntui jumittavan, ja olin kyllästänyt ottamaan saman painavan kirjan käteeni ilta toisensa jälkeen. Tauko teki tehtävänsä, sillä sen jälkeen viimeiset kaksi sataa sivua hurahtivat muutamassa päivässä.

Millaiset loppufiilikset kuukaudestani Nixin kanssa jäi? Päädyin antamaan Nixille Goodreadsiin neljä tähteä, joten reippaasti keskivertoa paremman romaanin parissa koin loppujen lopuksi viettäneeni aikaa. Viimeisen sivun luettuani ja lukemaani hetken mutusteltuani Nix oli mielestäni ehyt, hiottu kokonaisuus, joka laajuudestaan huolimatta veti lankansa lopulta somasti yhteen. 

Nixin teksti oli hyvin jouhevasti etenevää ja helppolukuista (pienestä luku-uupumuksesta huolimatta!), paikoin jopa hivenen leikillistä. Osa kirjan esittelemistä henkilöistä oli todellisia täysosumatyyppejä. Erityisesti pidin yliopistolla opiskelevasta Laura Pottsdamista, joka toki oli äärimmilleen kärjistetty mutta silti niin herkullinen henkilökuva nuoresta naisesta, jonka prioriteetit, toimintatavat ja arvot omalla järjettömällä tavallaan kuvastavat erinomaisen hyvin aikaamme. Kirjan paksuudesta huolimatta henkilögalleria ei paisunut aivan mahdottomiin mittoihin, joten Nixin henkilöt eivät jääneet pelkiksi pintaraapaisuiksi vaan heille ehti kehittyä kullekin oma tarinansa ja äänensä, joiden kautta valotettiin todellisuutta eri kulmista.

Odotin jostain syystä Nixin olevan paljon poliittisempi, yhteiskunnallisempi ja aatteellisempi kuin se lopulta mielestäni oli. Vuoden 1968 mielenosoitukset Chicagossa nousivat juonessa etualalle vasta kirjan loppupuolella, ja muutenkin kirja eteni henkilöhahmojensa elämänvaiheiden kautta. Suuria palopuheita ja auki kirjoitettuja syväanalyysejä yhteiskunnan tilasta ei Nixissä ollut, mutta ehkäpä tämä oli lopulta hyvä juttu. Lukijalle annettiin tilaa kaivaa itse merkityksiä esille kirjan runsaudesta, uutisotsikoiden ja pienen ihmisen omien kokemusten välisestä ristiriidasta. Ja siinä ammennettavaa riittää. Laadukkaista luku- ja nykyromaaneista pitäville suosittelen Nixiä lämpimästi.


***
Helmet-lukuhaasteeni etenee pitkästä aikaa. Sijoitan kirjan kohtaan 26. Sukutarina.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kiitokset!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjaluotsi, Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija.
Kirjan tietoja:
Nathan Hill: The Nix (2016).
Suomennos Raimo Salminen
Gummerus, 2017
716 sivua

Kommentit

  1. Mieluisa lukukokemus, ehdottomasti! Minustakin tarina pysyy hienosti kasassa, vaikka on runsas ja mahdollisuudet kaikenlaisiin sivupolkuihin ovat koko ajan käden ulottuvilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nix oli lopulta tosi positiivinen kokemus, vaikka minulta meinasikin välillä loppua usko kirjan loppuun lukemiseen. :) Mietin, että olisiko sisällön karsiminen tehnyt kirjasta jotenkin "paremman", mutta toisaalta kaikella oli kyllä oma paikkansa tarinassa, joten muhkea Nix oli hyvä sellaisenaan. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.