23. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #7: kirjoja kesäfiilistelyyn!

Oulussa satelee tällä hetkellä märkää lunta. Mutta mutta - viikon kuluttua juhlitaan vappua ja siitähän on vain pieni hyppäys kesään! Lukuviikon lopuksi vinkkaankin muutamia kesäisiä kirjoja, joiden parissa olen viihtynyt menneinä kesinä:


Saku Heinäsen kirjoittama ja kuvittama Zaida ja elovalkeat  (Tammi, 2015) on pienesti jännittävä, maagista realismia edustava lastenromaani. Luin kirjan pari vuotta sitten toukokuussa, ja ihastuin kirjan hillittyyn salaperäisyyteen ja Zaida-tytön kesänviettotunnelmiin merenrantakylässä.

"Päivä tuntui kuumemmalta kuin yksikään aikaisempi. Puutarhassa lintujen ja hyönteisten  äänekäs toimeliaisuus oli vaihtumassa seisahtuneisuuteen ja hiljaiseen kypsymiseen. Isän ei tarvinnut leikata ruohikkoa, joka muuttui vähitellen vihreästä kellertäväksi ja sieltä täältä vaaleanruskeaksi." (s. 109)

Silvia Avallonen Teräs (Minerva, 2014) hullaannutti minut viime kesänä. Toscanan hehkuvan auringon alla elävät elämänsä kesää Anna ja Francesca. Heidän ystävyytensä saa aikuisuuden kynnyksellä uusia sävyjä, ja kirja henkii nuoruuden voimaa jokaisella sivulla. Myös muita, vakavampi yhteiskunnallisia teemoja on mahdutettu mukaan. Teräs on hieno, koskettava kirja.

"Vedenpinnalla kellui pieniä hyttysenmunia. Paksu ja lämmin neste oli täynnä vastasyntynyttä elämää.
    Francesca ja Anna kulkivat ruovikon poikki paljain jaloin ja nauraa kihersivät. Nilkkoja kutitti joka askeleella, ja se tuntui ihanalta.
    Verryttelyhousujen lahkeet oli kääritty polven korkeudelle ja tennistossut ripustettu vyötärölle. Anna vakoili Francescaa ruokojen takaa. He leikkivät piilosta halkoessaan usvassa hyönteisten reittejä.
    "Oletko varma, että pidät minusta ensi vuonnakin?"
    "France, älä viitsi!"
   Tytöt olivat paikan kasvannaisia. Jokaisella tuulen henkäyksellä suolla satoi siitepölyä kuin lunta. Jopa valo oli pysähtynyt. Turvonnut ja hehkuva aurinko roikkui taivaanrannalla menemättä mailleen." (s. 130) 

Marco Vichin dekkarisarjan avausosa Komisario Bordelli (Aviador, 2016) vie lukijan helteiseen Firenzeen. Kirjan nimi on suomalaisittain hämäävä, mutta ei huolta - komisario on kelpo mies, joka tunnollisesti hoitaa virkaansa kun muu kaupunki lomailee. Bordelli joutuu tutkimaan vanhassa barokkihuvilassa tapahtunutta murhaa, ja huvila kätkeekin sisälleen salaisuuksia...

"Elettiin heinäkuun viimeisiä, tukahduttavia päiviä, tuulenhenkäyskään ei ollut liikkeellä. Öisin ilma oli vielä kosteampaa ja epäterveellisempää kuin päivällä. Mutta onneksi ainakin kaupunki oli autio, kaduilla vain muutama auto, hiljaisuus lähes täydellinen. Hiekkarannat sen sijaan olivat meluisia, täynnä nahkansa polttaneita ihmisiä. Aurinkovarjoja, matkaradioita, lapsia leikkiämpärit kädessään." (s. 8)

Mukavia lukuhetkiä myös lukuviikon jälkeen!


22. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #6: Yhdeksäs portti

Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti (Like, 2008) tuli minulle aluksi tutuksi elokuvaversion kautta. Vuonna 1999 ensi-iltansa saaneen leffan ohjasi Roman Polanski ja kirjanmetsästäjä Lucas Corsoa näytteli Johnny Depp. Nämä kaksi nimeä saivat minut odottamaan elokuvalta paljon, mutta muistelen sen olleen pettymys, eikä edes ah niin ihana Depp pystynyt pelastamaan sekavalta tuntunutta elokuvaa.

Välttelin pitkään Pérez-Reverten kirjan lukemista, vaikka olisihan se pitänyt arvata, että kirja on jälleen parempi kuin elokuva. Ja Yhdeksännen portin tapauksessa kirja liikkuu täysin toisissa sfääreissä kuin elokuva eli Yhdeksäs portti on mielestäni täydellistä jännitysviihdettä. Arturo Pérez-Reverten Dumas-henkinen Yhdeksäs portti onkin Lukuviikon kuudes kirjavinkkini.


Yhdeksäs portti on oikea kirjallisten arvoitusten ja salamyhkäisyyden runsaudensarvi, joten onkos ihme, että kirja on mielestäni todella vetävä ja koukuttava tapaus. Kirjan pääosassa oleva Lucas Corso sotkeutuu toimeksiantojensa tiimoilta merkilliseen kirjalliseen arvoitusvyyhtiin, jonka näyttää punoneen itse paholainen. Hän koettaa myös selvittää, onko eräs käsikirjoitus Dumasin alkuperäisversio Muskettisoturien Anjoun viini -luvusta vai jonkun muun kynäilemää tekstiä. Luvassa on salatieteitä, salaseuroja, hulluuteen asti menevää intohimoa vanhoja kirjoja ja niiden salaisuuksia kohtaan.

On makuasia, onko kirjan tähti harvinaisia kirjoja työkseen jäljittävä Lucas Corso vai Alexandre Dumas vanhempi, jonka kuuluisiin romaaneihin Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi viittaillaan sekä suorin lainauksin että tapahtumien muodossa. Luin Yhdeksännen portin ilman minkäänlaista Dumas-tietoutta, mutta se ei mielestäni häirinnyt liiaksi Yhdeksännen portin lukemista. Dumas-innostusta Yhdeksäs portti kyllä herätti, mutta silti sain luettua Monte Criston kreivin vasta pari kesää sitten. Muskettisoturit ovat vielä lukemattomien pinossa, mutta täytyypä sanoa, että Yhdeksännen portin uusintaluku ja heittäytyminen omia, vaarallisia polkujaan kulkevan Corson seuraan houkuttelee juuri nyt enemmän kuin Dumas...

"Corso teki muistiinpanoja. Tarkka, häikäilemätön ja tappava kuin musta mamba, kuten eräs tuttava myöhemmin sanoi hänen nimensä putkahtaessa esiin keskustelussa. Corsolla oli omintakeinen tapa käyttäytyä muiden seurassa: hän katseli toista vinojen silmälasiensa takaa ja nyökytteli hitaasti hyväntahtoinen, kohtuullinen epäilys mielessään, aivan kuin prostituoitu, joka kuuntelee kärsivällisesti asiakkaansa romanttista sonettia Kupidosta. Oli kuin hän olisi antanut toiselle mahdollisuuden korjata erheensä ennen kuin olisi liian myöhäistä." (s. 21).



Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Kirjan tietoja:
Arturo Pérez-Reverte: El Club Dumas (1993)
Suomennos Katja Kallio
Like, 2008
450 sivua

21. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #5: Leonardo oikealta vasemmalle

Lukuviikon viides kirjavinkkini on tietokirja taiteen ystäville. Marjatta Levannon kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Leonardo oikealta vasemmalle (Teos, 2014). Kuten kauniskantisen kirjan nimestä voi päätellä, kirjassa käsitellään Leonardo da Vincin elämää, taidetta ja keksintöjä. Kirjan sivumäärä on varsin maltillinen eli vain hieman yli sata sivua, joten kirja sopii mainiosti myös nuorempien lukijoiden luettavaksi (joille kirja on kustantajan esittelytekstin mukaan suunnattu). Runsas ja näyttävä da Vincin töitä esittelevä kuvamateriaali ja Julia Vuoren taiteilemat vekkulit kuvitukset houkuttelivat minut aikoinaan ostamaan kirjan omaksi ilokseni, joten suosittelen kirjaa lämpimästi myös aikuisille, yleisnerosta ja hänen saavutuksistaan kiinnostuneille.


Kirja on kookas ja kaunis, ja paksuja sivuja on ilo lehteillä. Kuvituksessa ei ole pihistelty, ja da Vincin taidokasta kynänjälkeä kelpaa ihastella.

"Hyvän maalarin täytyy maalata kaksi oleellisinta asiaa, ihminen ja hänen mielensä tila. Ensimmäinen on helppoa, toinen  vaikeaa, koska jälkimmäinen täytyy ilmaista  eleillä ja jäsenten liikkeillä."


Tekstiosuudet ovat jouhevaa luettavaa, ja runsaat katkelmat da Vincin omista teksteistä elävöittävät kirjaa.  Tosin ainakin minulle kirjan tietoannos on sen verran mittava, että sulateltavaa on riittänyt useammalle lukukerralle. Mikä ihana syy palata aina vain uudelleen tutkimaan kirjan kuvallista antia.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: kirjaa on luettu mm. blogeissa Värikäs päivä Lastenkirjablogi ja Sinisen linnan kirjasto
Kirjan tietoja: 
Marjatta Levanto (teksti) ja Julia Vuori (kuvitus): Leonardo oikealta vasemmalle
Teos. 2014
115 sivua


20. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #4: Pieni rumpalityttö

Minulla on kaksijakoinen suhtautuminen John le Carrén jännäreihin. Useat hänen tuotannostaan kokeilemani kirjat olen joutunut jättämään kesken, kun sivut eivät ole kääntyneet eivät sitten millään ja juoni tai tapahtumat ovat tuntuneet puuduttavan pitkäveteisiltä ja tylsiltä. Mutta sitten on pari timanttisen kovaa kirjaa, jotka olen lukenut useampaan kertaan. Toinen näistä huipuista on 1980-luvun alussa ilmestynyt Pieni rumpalityttö (Tammi, 1983), jonka valitsin Lukuviikon neljänneksi kirjavinkikseni.

Pieni rumpalityttö on teemoiltaan ja aiheiltaan edelleen pelottavan ajankohtainen. Se kertoo terrorismin maailmasta ja siitä, miten tavallinen kaduntallaaja voi omalla panoksellaan olla mukana taistelussa pahuutta vastaan. Pienen rumpalitytön rooli on varattu englantilaiselle nuorelle naiselle nimeltään Charlie. Hänet vetää mukaan erikoiseen näytelmään Joseph, terrorismin vastaisen taistelun veteraani. 

"Joseph ja Charlie esiteltiin muodollisesti toisilleen Mykonoksen saarella, rannalla missä oli kaksi tavernaa, myöhäisellä lounaalla elokuun jälkipuoliskolla, niihin aikoihin jolloin Kreikan aurinko hehkuu kuumimmillaan. Tai, isomman historian termein, neljä viikkoa siitä kun Israelin suihkukoneet pommittivat Beirutin täyteen ahdettua palestiinalaiskorttelia, mikä myöhemmin selitettiin yritykseksi tuhota johto, vaikka useiden satojen kuolleiden joukossa ei ollut yhtään johtajaa - ellei sitten tarkoitettu huomispäivän johtajia, sillä monet olivat lapsia.
    - Charlie, sano Josephille hei, joku touhusi, ja se oli tehty.
    Kuitenkin kumpikin käyttäytyi kuin tapaamista tuskin olisi tapahtunutkaan, Charlie kurtistamalla kulmansa vallankumouksellisesti ja ojentamalla kätensä englantilaisen koulutytön ihan hurjan kunnioitettavaan kädenpuristukseen ja Joseph luomalla Charlieen tyynen, suvaitsevaa arviointia ilmaisevan, oudon pyyteettömän katseen.
    - Vai Charlie, aivan, hei, hän myöntyi eikä hymyillyt enempää kuin kohteliaisuus vaati. Niinpä itse asiassa hän eikä Charlie oli se joka sanoi hei." (s. 61)

Kirjan kerronta on hidasta, mutta silti usein kepeästi etenevää ja vivahteita täynnä. Suuren maailman julmuuksia punotaan yksityisten ihmisten elämään ja sitten jo pohdiskellaan sitä, kuka sanoikaan hei ja miten tutustuttiin - tätä kirjaa kelpaa ja kannataa lukea ajan kanssa! Tosin on todettava, että kepeyden vastapainoksi löytyy poliittisia analyysejä, mutta omaa lukuvauhtiani ne eivät ole koskaan hyydyttäneet.

Pienen rumpalitytön juonikuviot ovat kohtalaisen syheröiset, ja niitä pohjustetaan huolella, mutta juonessa mukana pysyminen palkitsee kyllä vaivan. Josephin ja Charlien hahmot ovat taiten rakennettuja, ja varsinkin Charlien omapäinen näyttelijäpersoona kannattelee lähes koko kirjaa. Heidän seurassaan olen viihtynyt useampaan otteeseen mainiosti noin viiden sadan sivun verran, ja Pieni rumpalityttö onkin minulle viiden tähden Goodreads-kirja.

Kirjan kellastanut kansilehti on edustavampi kuin ruma, ruskea kansipaperi!

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos divarista
Kirjan tietoja:
John le Carré: The Little Drummer Girl (1983)
Suomennos Eero Mänttäri
Tammi, 1983
502 sivua

19. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #3: Muumi-sarjakuvat

Lukuviikon kolmas kirjavinkkini on: Muumi-sarjakuvat! Minulla on kotona niitä neljän albumin verran, mutta sarjaa on saatavilla useampiakin osia. Sarjakuvien tunnelma on mielestäni hieman erilainen - hulvattomampi, villimpi ja eläväisempi - kuin kirjamuumeissa. Kirjamuumien kuvitukset ovat aina viehättäneet minun silmääni, ja olen pitänyt niiden yksityiskohdista vähintään yhtä paljon kuin itse tarinoista, joten eipä ihme, että sarjakuvamuumit ovat mielestäni melkeinpä niitä parhaita muumikirjoja.


Albumeissa on aina useampi tarina, joten nuorenkaan lukijan ei tarvitse säikähtää kirjan paksuutta. Ruudut ovat hienosti piirrettyjä, ja ruutujen välistä voi bongailla kivoja pikku yksityiskohtia:


Ruutujen sisällä vilahtelee ties minkälaista mönkijää ja kulkijaa. Muumit tutustuvat mm. marsilaisiin...


... ja menneisyydestä pulpahtavat esille esi-isien haamut:


Hups heijaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Ja sööttejä raidallisia kisuja ja muita hassun näköisiä otuksia:


Lukuiloa muumien seurassa!

Osallistun jutulla Lukuviikon Kirjavinkkaushaasteeseen.


Jutun kuvat on poimittu kirjoista:
Muumit - Sarjakuvaklassikot I - IV (WSOY)

18. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #2: Kahdeksan

Lukuviikon teemana on tänä vuonna kirjavinkkaus, ja blogissani vinkkaan koko viikon omia lempikirjojani. Tänään on vuorossa Katherine Nevillen historiallinen jännitysromaani Kahdeksan (Bazar, 2010). Sen lukeminen aiheutti minulle melkoisen ahmintareaktion joskus vuosia sitten, ja sama on toistunut sen jälkeen muutaman kerran uudelleen. Shakin ja Ranskan vallankumouksen historiaan linkittyvä mystinen tarina on koukuttavaa laatuviihdettä.


Kirjan nykyhetken tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, ja ne kietoutuvat ikivanhan shakkipelin salaisuuksiin. Kohtalokkaan pelin pyörteisiin ajautuu nuori yhdysvaltalainen tietokoneasiantuntija Katherine Velis. Lukija heitetään silti kirjan alussa Ranskaan, kevääseen vuonna 1790. Ajat ovat levottomat ja Montglanen luostarin kätköistä kaivetaan esille jotain, joka saa maailman mahtavimmat voimat liikkeelle. Nuoret nunnakokelaat Mireille ja Valentine saavat kumpikin tärkeän tehtävän, ja heidän matkansa kohti Pariisia ja vallankumouksen pyörteitä voi alkaa.

"Seuraavana aamuna harmaassa hämyssä kaksi matka-asuista naista lähti Montglanen nunnaluostarista ja nousi heinäkuormassa oleville rattaille. Ne ajoivat ulos mahtavasta portista ja lähtivät menemään vuoriston takaisiin syvyyksiin. Kohosi ohutta sumua, joka haittasi näkyvyyttä heidän laskeutuessaan kaukaiseen laaksoon.
    Heitä pelotti, ja kietoessaan viittansa tiukemmin ympärilleen he olivat kiitollisia siitä että olivat Jumalan asialla astuessaan takaisin maailmaan, jolta heitä oli niin kauan varjeltu.
    Mutta se ei ollut Jumala, joka tarkkaili heitä ääneti vuorenharjalta, kun rattaat laskeutuivat hitaasti laaksonpohjan pimeään. Korkealla lumipeitteisellä huipulla luostarin yläpuolella istui yksinäinen ratsastaja ääneti vaalean hevosen selässä. Hän katseli kuinka rattaat katosivat usvaan. Sitten hän käänsi hevosensa hiljaa ja ratsasti pois." (s. 26)

En pelaa shakkia, mutta Nevillen shakin ja Ranskan historiaan nivoutuva romaani on tarjonnut minulle jokaisella lukukerralla täydellistä ja jännittävää todellisuuspakoa. Shakin sääntöjen osaamattomuus ei siis haittaa laisinkaan kirjan taiten punotun, kahden aikatason juonen seuraamista. Tarinalle on kirjoitettu myös jatko-osa, mutta Tuli-kirjan jouduin jättämään kesken. Se tuntui vajonneen tavanomaisen viihteen tasolle, enkä jaksanut kiinnostua siitä niin paljon että olisin lukenut kirjan loppuun asti. Mutta Kahdeksan on täydellinen ♥ viiden tähden Goodreads-kirja.

Osallistun jutulla Lukuviikon kirjavinkkaushaasteeseen.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Todella vaiheessa
Kirjan tietoja:
Katherine Neville: The Eight (1988)
Suomennos Seppo Loponen (julkaistu myös nimellä Musta kuningatar (WSOY))
Bazar, 2010
667 sivua

17. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lempikirja #1: Saariston lapset

Tällä viikolla vietetään Lukukeskuksen perinteistä Lukuviikkoa, ja viikon teemana on: kirjavinkkaus! 

"Lukuviikko haastaa tänä vuonna kaikki kirjanystävät suosittelemaan omia lempikirjojaan. Anna lahjaksi lukuseikkailu suosittelemalla omaa suosikkikirjaasi." 

Aion vastata haasteeseen täällä blogissani koko viikon ajan, eli luvassa on juttuja oman kirjahyllyni suosikkikirjoista. Vinkkaan kirjoja, jotka olen lukenut useampaan kertaan ja joista luen toisinaan vain pienen pätkän, kun tekee mieli hypätä hetkeksi kirjan tunnelmiin. Seuraa siis lukuvinkkejä aikuisille ja nuoremmille lukijoille - kaikille hyvien kirjojen ystäville!

 
Hip hei, vinkkausviikkoni käynnistyy Astrid Lingrenin iki-ihanalla kirjalla Saariston lapset. Matka Saltkråkanin saarelle alkaa näin: 

"Menepä Tukholmassa jonakin kesäaamuna Strandvägeniin katsomaan, onko siellä pieni valkea saaristolaiva, jonka nimi on "Saltkråkan 1". Jos se on siellä, astu laivaan. Täsmälleen kello kymmeneltä se antaa lähtömerkin ja peruuttaa irti laiturista aloittaakseen tavallisen matkansa, joka päättyy kaukana avomeren äärellä oleviin saariin. "Saltkråkan 1" on määrätietoinen ja pieni laiva, joka on kulkenut tätä reittiä yli kolmekymmentä vuotta kolme kertaa viikossa. Eikä se luultavasti tajua kyntävänsä ainoalaatuista meritietä. Yli aavojen ulapoiden, läpi kapeiden salmien, ohi satojen vihreiden saarien ja tuhansien harmaiden luotojen se puuskuttaa eteenpäin hitaasti mutta uupumatta. Ja aurinko on jo alhaalla, kun laiva saapuu viimeiseen laituriin. Saltkråkaniin, saareen, jonka mukaan se on saanut nimensä. Kauemmaksi sen ei tarvitse mennä. Saltkråkanin ulkopuolella ovat avomeren paljaat  luodot ja riutat, joilla asuu vain haahkoja, lokkeja ja muita merilintuja.
    Mutta Saltkråkanissa asuu ihmisiä. Ei paljon. Enintään kaksikymmentä. Talvella nimittäin. Kesällä tulee kesävieraita." (s. 5 - 6)

Astrid Lindgrenin kirjoista minulle on rakkain kesän- ja merentuoksuinen Saariston lapset. Lapsena en tainnut tutustua Melkersonien perheen seikkailuihin Saltkråkenin saarella kirjan muodossa, vaan tarina tuli tutuksi tv-sarjana. Aurinkoiset saaristolaismaisemat, Pampula ja Laivuri-koira - sarjan miljöö ja tunnelma olivat jotain aivan muuta kuin oman lapsuuteni todellisuus tavallisessa suomalaisessa lähiössä, ja se taisi vetäistä minut mukaan Saltkråkenin maailmaan.


Joitakin vuosia sitten kuuntelin kirjan äänikirjana ja ihastuin Saariston lapsiin uudemman kerran. Äänikirjan päätyttyä olisin halunnut aloittaa kirjan kuuntelun heti uudelleen. Mikä Saariston lapsissa sitten niin viehättää yhä edelleen? Tavattoman lämminhenkinen perusfiilis, henkilöhahmojen persoonallisuus ja aitous, se, että maailman pahuus tuntuu olevan kovin kaukana saariston tapahtumista. Silti kirjan teksti ei ole saarnaavaa tai lässyttävää, vaan elämäniloa pulppuilevaa ja täynnä pieniä arjen seikkailuja. Kirjan lukeminen tai kuuntelu on kuin sukellus kesäloman idylliin! Henkilöhahmoista viisikymppisen isä-Melkersonin vallaton poikamaisuus ja iloluonteisuus tuntuu tosi hellyttävältä ainakin tämän aikuislukijan mielestä:

"Että ihmisellä pitikin olla noin kevytmielinen isä! Hän täyttäisi piakkoin viisikymmentä, mutta oli yhä ajattelematon kuin lapsi ja poikamaisempi ja huolettomampi kuin omat poikansa. Nytkin hän oli taas innoissaan kuin lapsi jouluaattona ja odotti, että kaikki olisivat ikionnellisia, kun hän oli keksinyt vuokrata kesäpaikan saaresta, jonka nimi merkitsi suolavarista." (s. 6)

Lopuksi yksi vanhempi ja uudempi Youtube-klippi, joiden kautta pääsee fiilistelemään Saariston lasten kesän viettoa (sarjan näyttelijävalinnat ovat erittäin onnistuneet):



Mukavaa lukuviikkoa kaikille!

***

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Saariston lapsista on luettu blogeissa Luetut, lukemattomatKirjojen kamari, Ajatuksia kirjamaasta, Värikäs päivä Lastenkirjablogi 
Kirjan tietoja:
Astrid Lindgren: Vi på Saltkråken (1964)
Kuvitus Ilon Wikland
Suomennos Laila Järvinen 
WSOY, 2015
375 sivua

15. huhtikuuta 2017

NY Times By the Book Tag

Viime vuoden puolella kirjablogeissa kiersi NY Times By the Book Tag -niminen haaste / kysymyslista, jonka bongasin ainakin blogeista Kirjakirppu ja Hurja Hassu Lukija. Pääsiäisen ratoksi päätin vastailla kysymyksiin, ja jos joku muukin matti myöhäinen innostuu tästä, niin tagin saapi napata omaan blogiinsa.

Haasteen kysymykset ovat:

1. What book is on your nightstand now?

Minulla on kesken kaksi kirjaa: Maria Semplen Missä olet, Bernadette? ja Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo. Molemmat kirjat aloitin pääsiäisen alla, ja tällä hetkellä Bernadetten tarina etenee joutuisammin. Eli: olen koukussa tähän hulluun ja hauskaan ja omalla tavallaan surulliseen kirjaan - huippulöytö kirjastosta! Hoffmanin kirja on majaillut omassa hyllyssäni pitkään, ja ensimmäiset 50 sivua tuntuivat lupaavilta. Noin sadan vuoden takainen New York ja sen ihmeelliset otukset saavat silti odottaa, että saan ensin selville, miten elämässään vähän sivuraiteilla ja hukassa olevalle arkkitehti-Bernadettelle käy.


Sitten on pari kokoelmakirjaa, joiden suhteen olen kahden vaiheilla: jatkaako lukemista nyt vai joskus myöhemmin? Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat ovat keikkuneet lukulistallani ties miten pitkään, ja kuluneella viikolla sain luettua loppuun sarjan ensimmäisen kirjan, Maameren velho. Se oli hyvä, mutta... lainaamassani kokoelmassa on yhteensä neljä osaa, enkä ehkä tällä hetkellä halua uppoutua Maameren ja Ged-velhon vaiheisiin tämän enempää. Saatanpa säästellä loput osat (ja kirjaston hyllyssä näkemäni toisen kokoelmakirjan) kesälomalle. 

Douglas Adamsin Linnunrata-sarjasta luin hiljattain uudelleen ensimmäisen osan (on hyvä edelleen!), ja jatko-osien pariin jatkaminen kutkuttaisi, kun tarinan pikku yksityiskohdat ovat tuoreessa muistissa (esim. neljännen osan otsikon idea). Hmmm... älä hätäile.



2. What was the last truly great book that you read?


Erika Vikin Hän sanoin nimekseen Aleia -  ♥!

3. If you could meet any writer – dead or alive – who would it be? And what would you want to know?

Hankala kysymys. Olen enemmän kiinnostunut kirjailijoiden tuotoksista kuin heistä itsestään. Mutta menisin mieluusti kesä-heinäkuun vaihteessa Edinburghin komisario Rebus -festareille, jossa juhlistetaan Rebuksen 30-vuotista (!) taivalta kirjamaailmassa. Näillä festareilla olisi kiva fanityttöillä ja pyytää vaikkapa nimmari Ian Rankinilta. Ensimmäinen Rebus-dekkari ilmestyi vuonna 1987. Itse hyppäsin Rebuksen kyytiin vasta aivan muutama vuosi sitten, ja lukemattomia Rebus-dekkareita riittää vielä jokusen osan verran.

4. What books might we be surprised to find on your shelves?

Jos kirjahyllystäni alkaa löytyä puutarhanhoito-oppaita ja self-help -tyylisiä kirjoja, elämässäni ja päänupissani on selkeästi tapahtunut iso muutos.

5. How do you organise your personal library?

Organisointi-intoni ei yllä henkilökohtaiseen kirjahyllyyni. Kirjojeni järjestys heijastelee luonteeni sitä puolta, jolle ei ole niin nöpönuukaa miten asiat ovat. Riittää, että tiedän suurin piirtein, missä jokin kirja sijaitsee. Aakkos- tai vaikkapa genrejärjestyksen ylläpitoon intoni ei riitä, mutta erään hyllyn järjestelin värien mukaan. Mutta kirjoja tulee ja kirjoja menee, joten uudelleen järjestely voisi olla paikallaan. Mietin viikolla, mihin ihmeeseen sijoitan Zadie Smithin uutukaisen Swing Time, jossa on upea, keltainen kansilehti... :


Sarjakuvia pujahtelee satunnaisesti minne sattuu. Rachel Rising -sarjan kaksi ekaa osaa ovat näköjään valkoisessa hyllyssä ja loput ilmeisesti muiden sarjakuvien kanssa. :)

6. What book have you always meant to read and haven’t got round to yet? Anything you feel embarrassed never to have read?

Olen päässyt irti kirjojen lukemattomuuteen liittyvistä nolouden tunteista. Mm. kieltäydyn tuntemasta häpeää siitä, että Rikos ja rangaistus ei edennyt kolmannellakaan yrittämällä kuin hieman yli sadan sivun (sen yrityksen jälkeen kotonani ollut kirja lähti kiertoon). Klassikkopuolelta haluaisin saada luetuksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, josta on houkuttelevasti näkynyt uusia painoksia kirjakaupoissa. *Vielä* en ole alkanut kerätä sarjaa itselleni. Pitäisi ehkä kokeilla ensin kirjaston kappaleella, miltä sarja maistuu.

7. Disappointing, over-rated, just not good: what book did you feel you were supposed to like but didn’t? Do you remember the last book you put down without finishing?

Suurin odotuksin aloittamani Siri Kolun Finlandia Junior -voittajakirja Kesän jälkeen kaikki on toisin jäi minulta kesken. Kirjan hienous ei kerronnan osalta avautunut minulle, ja liiallinen aiheen alleviivaus karkotti minut kirjan ääreltä. Olin aiemmin lukenut Kolulta Me Rosvolat -sarjaa, ja hyppäys täysin toiseen tyyliin ei toiminut minulle.

Viimeksi taisin jättää kesken Rodrigo Hasbúnin kirjan Kiintymyksiä. Kirjan takakansi sai minut kiinnostumaan: "Tositapahtumiin perustuva Kiintymyksiä kertoo kiehtovan Ertlin perheen tarinan. Toisen maailmansodan aikaan natsien propagandafilmejä kuvannut Hans innostuu löytöretkeilystä ja lähtee etsimään legendaarista inkakaupunkia Paititía tyttärensä Monikan kanssa. Seikkailu Amazonin viidakossa on kohtalokas, ja perhe alkaa ajautua erilleen." Olin pettynyt, kun lyhyt kirja hyydytti lukuintoni jo puolen välin tienoilla. En saanut kirjan tapahtumista otetta, enkä viitsinyt kamppailla hajanaiselta tuntuneen kirjan kanssa enempää vaan palautin sen takaisin kirjastoon.

8. What kinds of stories are you drawn to? Any you stay clear of?

Hmm, pidän hyvistä tarinoista. Kaikenlaiset parisuhdekeitokset yleensä kiinnostavat (paitsi aivan hömpät ja Harlekiinit), ja dekkareista pidän myös. Fantasiaa on kiva lukea realistisempien kirjojen välissä, ja sarjakuvaromaaneista olen myös innostunut blogiaikana.

Kierrän tavallisesti kaukaa sotaisat kirjat, ja raakuuksista en nauti edes dekkareissa. Nyyhkykirjat eivät myöskään houkuttele. Tietokirjoja luen vähän vapaa-ajalla, mutta en silti luokittele niitä pysyn kaukana -osastolle.

9. If you could require the president to read one book, what would it be?

Nykyajan (maailman)poliittinen elämä lienee sen verran kuormittava, että soisin presidentin irrottavan ajatukset välillä muihin asioihin. Hyvän dekkarin avulla se onnistuu erinomaisesti, ja suosittelenkin presidentille Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjan klassisen kirjallisuuden piireihin sijoittuvaa murhamysteeriä. Ja jos kirja on jo tuttu, se kestää mielestäni erinomaisesti uusintaluvun.

10. What do you plan to read next?

Lukusuunnitelmani ovat parhaimmillaankin epämääräisiä, ja ne saattavat vaihtua toisenlaisiksi, jos luettavaksi suunniteltu kirja ei kiinnostakaan. Mutta näitä oman hyllyn kirjoja olen katsellut "sillä silmällä":


Lauren Beukesin Zoo City on kiehtonut minua jo pitkään, ja Enni Mustosen sarja myös. Sen kaikki osat odottavat omassa hyllyssäni, ja luulen, että sarja olisi sopivan kevyttä ja mukavaa luettavaa juuri tähän hetkeen. Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika -poikakirja on päätynyt minulle divarista, ja siitä saisin haastepisteen Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

***

Iloista pääsiäisen aikaa kaikille & hyviä hetkiä kirjojen ja muiden mukavien asioiden parissa!



Viimeinen kuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Siddharth Mallya - Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=22440687

13. huhtikuuta 2017

2 x dekkari: Eikö vieläkään hyviä uutisia? & Sisäpiirissä

Luettujen pinosta valitsin tähän juttuun pari hyvää dekkarivinkkiä leppoisten dekkarien ystäville. Itse en erityisemmin pidä kovin raaoista dekkareista tai jännäreistä, ja Kate Atkinsonin Eikö vieläkään hyviä uutisia? (Schiltds & Söderströms, 2013) ja Viveca Stenin Sisäpiirissä (WSOY, 2013) osuivat mainiosti lukumakuuni.


Kate Atkinsonin kirjan poimin luettavakseni hyllynlämmittäjät-pinostani. Projektini on edennyt hitaasti, sillä Atkinsonin myötä sain luettua vasta toisen hyllynlämmittäjäni. Kesäloma saa luvan pelastaa tämän(kin) TBR-urakan! Valitsin hieman epäviisaasti (ja optimistisesti) lähinnä paksuja kirjoja pinooni, ja niiden lukeminen tuntuu tällä hetkellä liian suurelta ponnistukselta, kun aikaa lukemiseen on vähän. Atkinsonin kirjan otin lukuun siis lähinnä siitä syystä, että sen sivumäärä oli kohtuullinen. Sivumäärästä huolimatta odotin puisevaa lukukokemusta, sillä Jackson Brodie -dekkarisarjasta aiemmin lukemani kirja Ihan tavallisena päivänä ei ollut laisinkaan minun kirjani.

Jackson Brodie on edelleen mielestäni tylsähkö yksityisetsivä, mutta huh sentään, miten hienoja muita henkilöitä Atkinson on kirjoittanut Eikö vieläkään hyviä uutisia? -kirjaan. On lääkäri Joanna Mason, jolla on elämänasennetta ja menneisyys isolla M:llä: lapsena Joanna jäi ainoana eloon, kun tuntematon mies surmasi hänen perheensä. Tähän tragediaan kietoutuvat kirjan nykyhetken tapahtumat. Lisäksi on nuori, kovia kokenut mutta älykäs Reggie-tyttö, jolla myöskin on elämänasennetta ja sinnikkyyttä vaikka muille jakaa. Nämä kaksi naista saatetaan kirjan alussa yhteen, sillä Joanna pestaa Reggien hoitamaan vauvaansa. Kaksikko hallitsi kirjan sivuja voimakkailla ja erottuvilla persoonillaan, ja minä nautiskelin kirjan jokaisesta sivusta. Oikein harmitti, kun piti erota Reggiestä ja Joannasta. Sitä en sen sijaan harmitellut, että Brodie oli lopulta melkoisen pienessä roolissa kirjan rikollisjahdissa.

Atkinsonia on kehuttu monessa blogissa, ja olen Ihan tavallisena päivänä -fiilisten valossa ihmetellyt, mikä hänen kirjoissaan vetää lukijoita puoleensa. Enpä ihmettele enää. Atkinson osaa kuin osaakin kirjoittaa myös minun makuuni, vaikka sitä toistakin ääripäätä näkyy olevan tarjolla. Mikään perinteinen dekkari Eikö vieläkään hyviä uutisia? ei ollut (rikokset löytyivät sivujuonista), mutta minut kirjan omalaatuinen, paikoin hitaasti etenevä juoni ja kerronnan vaivaton kepeys ja leikillisyys veti mukaansa neljän Goodreads-tähden arvoisesti.

**

Viveca Stenin Sandham-saaristolaisdekkarisarjaan tutustuin viime kesänä Juhannusmurha-kirjan myötä. En saanut kirjasta bloggausta aikaiseksi, mutta kirja jäi mieleeni hyvänä hotkaisudekkarina. Eli nopeasti luettavana, viihdyttävänä tapauksena, jonka parissa kului mukavasti muutama kesälomapäivä. Stenin sarja muistui mieleeni, kun jokin aika sitten kaipasin jotain kevyttä dekkaria luettavakseni. Kirjaston hyllystä nappasin mukaani sarjan kakkososan Sisäpiirissä, ja se täytti odotukseni: sujuva ja kesänmakuinen juoni oli helppoa luettavaa.

Suuria muistijälkiä varakkaisiin purjehduspiireihin sijoittuva dekkari ei jättänyt. Kirjan henkilöhahmot tuntuivat usein liian kärjistetyiltä ja heidän käytöksensä ennalta-arvattavalta. Ja sekin on todettava, että ruotsalainen nurkkakuntainen saaristo osoittautuu hupaisasti lähes yhtä vaaralliseksi paikaksi kuin englantilaisen maaseudun pikkukylät. Mutta hei, joskus tämmöinenkin kirja on paikallaan. Viveca Stenin sarja taitaa olla minulle uusi luottosarja, jonka pariin on turvallista palata silloin, kun vaativammat kirja tuntuvat liian vaativilta. Goodreadsiin kirja saa kolme tähteä.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Kate Atkinsonin kirjan kohtaan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Kirja on käännöskirja (23) ja kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan (28).

Viveca Stenin Sandham-kirjasarjasta on tehty tv:seen minisarjat, joten liitän Sisäpiirissä-kirjan osaksi Paperilta ruutuun -lukuhaastetta.

Goodreads: Kate Atkinsonin kirja saa 4 tähteä ja Viveca Stenin kirja 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Atkinsonin kirja oli oma ostos. Stenin kirjan lainasin kirjastosta
Muualla verkossa:
* Atkinsonin kirjaa on luettu mm. blogeissa Tarukirja, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukutuulia ja Kirsin kirjanurkka
* Stenin kirjaa on luettu mm. blogeissa Luettua elämää, Tarukirja ja Lukuneuvoja 
Kirjojen tietoja:

Kate Atkinson: When will there be good news? (2008)
Suomennos Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms, 2013
361 sivua

Viveca Sten: I den innersta kretsen (2009)
Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom
WSOY, 2013
364 sivua

9. huhtikuuta 2017

Lyhyitä tarinoita rakkaudesta

Niputin tähän postaukseen pari lyhyttä kirjaa, joissa käsitellään kirjallisuuden - ja monen muun taidemuodon - kestoaihetta eli rakkautta. Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaani Postilento etelään (Koala, 2017) tosin vaikutti takakannen perusteella keskittyvän lentämisen seikkailuhenkiseen luonteeseen joskus vuosikymmeniä sitten. Takakansi johti iloisesti lukijaa harhaan, sillä kirja fiilistelikin lentäjäsankarin rakkausmuisteloita. Minua tämä ei haitannut, mutta lentämisen pioneerihengestä kiinnostuneille kirjan kaihoisat surulliset tunnelmat saattavat olla pettymys. Dan  Rhodesin novellikokoelma Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta (Sammakko, 2005) puolestaan oli minulle todellinen löytö. Novellihaasteni on nitkutellut eteenpäin hitaanlaisesti, mutta haa! vihdoin ja viimein löysin aivan sattumalta novellikokoelman, joka kolahti minun lukumakuuni.


Antoine de Saint-Exupéry on minulle tuttu vain nuoruusvuosina luetun Pikku prinssi -klassikon kautta. Olikin mukava yllätys huomata kirjaston uutuushyllyssä aivan uusi suomennos de Saint-Exupéryltä. Pikku prinssin lukukokemus on painunut muistojen hämärään, mutta veikkaanpa, ettei sillä juurikaan ole yhteistä Postilento etelään -kirjan kanssa, jossa kerrotaan takautuvasti lentäjä-Berniksen katkeransuloisesta rakkaudesta kauniiseen Genevièveen, lapsuudenihastukseen.

"Tämä hiljainen mies pelotti tyttöä. Herätessään keskellä yötä nukkuvan miehen vieressä hänellä oli tunne, että hänet oli hylätty autiolle rannalle.
    "Ota minut syliisi!"
    Hellyyden aallot kävivät hänen lävitseen... Mutta miten suhtautua tähän vartaloon kätkettyyn tuntemattomaan elämään, näihin vieraisiin unelmiin tuon paksun otsaluun alla? Levittäytyneenä poikittain tämän rinnan päälle hän tuntee miehen hengityksen nostavan ja laskevan rintaa kuin laineet valtamerta ylittävää laivaa. Niin, korva painettuna hänen ihoaan vasten nainen kuuntelee sydämen lyöntejä, käyvän moottorin ääntä, purkumoukarin iskuja. Hän kokee nopean, sietämättömän halun paeta." (s. 89)

Kirjan tarina avautui hitaahkosti, enkä aivan päässyt Pariisin jälleennäkemisen ja sen jälkimaininkien imuun. Postilento etelään oli viehättävä, muttei jättänyt suuria muistijälkiä. Goodreadsiin kirja saa kolme tähteä lähinnä jouhevasti etenevän, viehkon ja runollisenkin kerronnan ansiosta.

**

Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta (Sammakko, 2005) oli minulle ensimmäinen Dan Rhodesin kirja, mutta tykkäsin herran vinoista rakkausnovelleista niin paljon, että hänen muu tuotantonsa vilahti oitis lukulistalleni. Kokoelman novelleissa on totisesti kaikkea muuta kuin perinteinen näkökulma rakkauteen. Kun pääsin kokoelman jujuun kiinni, koetin kiivaasti arvailla mihin vinksahtaneeseen asetelmaan kussakin novellissa päädytään. Yleensä arvasin heikosti. Pidin kokoelmasta siinä määrin, etten halunnut lukea sitä liian nopeasti. Yksi novelli illassa -tahdilla kirjasta riitti lukunautintoa viikon ajalle.

"Professorin mielen ajautuessa noihin vuosiin  hän huomasi  kaikkien muistamiensa naisten korvautuneen tytöllä,  joka istui  hänen edessään ja palmikoi huomaamattaan lettejä paksuista mustista hiuksistaan, Tonkinin vuoristokansaan kuuluvalta isoäidiltään saamastaan kallisarvoisesta lahjasta, joka lainehti hänen lanteilleen asti." (s. 13)

Tämä sinänsä tavanomaisen oloinen lause on kokoelman ensimmäisestä novellista, Karolinginen aikakausi. Novelli kuvaa lyhyttä hetkeä arkkitehtuurin professorin ja nuoren naisopiskelijan elämässä, mutta siihen hetkeen tiivistyy mennyt ja tuleva, se mitä olisi voinut olla, jos professori olisi elänyt elämäänsä toisenlaisilla valinnolla ja se, kuinka oikukas sattuma voi kieputtaa kohtaloita makunsa mukaan. Eikö rakkaus realisoidukin usein juuri näin? Menetettyjä mahdollisuuksia, pieniä hetkiä joista ottaa kiinni, eläytymistä toisen kokemaan tunteeseen ja sitten...

Rhodesilla on kirjoittamisen taito totisesti hyppysissään. Onneksi nappasin kirjan omakseni nettikaupasta - nämä novellit luen taatusti uudemman kerran. Goodreadsiin kirja saa minulta 4 tähteä.

Goodreads: Postilento etelään saa 3 tähteä ja Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Postilento etelään -kirjan lainasin kirjastosta ja Rhodesin kirja on oma ostos. 
Muualla verkossa: Postilento etelään -kirjaa on luettu blogissa Mummo matkalla
Kirjojen tietoja:

Antoine de Saint-Exupéry: Courrier Sud (1929)
Suomennos Pertti Jokinen
Koala-Kustannus, 2017
142 sivua

Dan Rhodes: Don't Tell Me the Truth About Love (2001)
Suomennos Elina Koskelin
Sammakko, 2005
156 sivua

4. huhtikuuta 2017

Sana Krasikov: Vielä vuosi (#novellihaaste)

Helmet-haasteessa on kohta "valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella". Sana Krasikovin novellikokoelma Vielä vuosi (Siltala, 2009) on minun kirjani tähän haastekohtaan. Takakannen tekstissä oli muutamia huomioni herättäneitä sanoja: "kahdeksan suurenmoista novellia", "maahanmuuttajia tai emigrantteja". Eli siis novelleja maahanmuuttajista tai emigranteista = haastepisteitä luvassa! Sekä Novellihaaste ja Muuttoliikkeessä-haaste ovat edenneet minulla todella nihkeästi, ja Krasikovin kirja on varsinainen täsmäisku näihin haasteisiin.

Takakansi lupailee novellien olevan suurenmoisia, onhan kyseessä "ällistyttävä debyytti". Joo-o. Voin vain todeta, että ällistyin lähinnä siitä, miten mitäänsanomattomilta suurin osa kirjan novelleista tuntui. Niissä kuvataan keskiluokkaisten ihmisten elämäntilanteita murrosvaiheessa. On nainen, jonka mies muuttaa takaisin kotimaahan, Venäjälle ja löytää sieltä uuden naisen. On nainen, joka on matkannut Yhdysvaltoihin töihin "vielä vuodeksi" ja koettaa ylläpitää yhteyttä poikaansa, joka tuntuu elävän kuin toisessa todellisuudessa. Ja vielä muitakin naisia - kokoelmassa on vahva naisnäkökulma, mutta pulmana oli, ettei Krasikov saanut minua juurikaan kiinnostumaan kokoelman naisten elämäntilanteista ja heidän huolistaan.

Oliko novellien henkilögalleria liian keskiluokkaista, heidän elämänsä liian keskinkertaista? Kenties, sillä kokoelman kiinnostavimmaksi novelliksi nousi avaustarina Seuralainen. Siinä USA:han paremman elämän toivossa tullut Ilona on heittäytynyt vanhemman miehen ystävättäreksi ja muuttanut tämän kotiin asumaan. Miehen jouduttua sairaalaan ilmoille nousee pientä kahnausta sukulaisten kanssa. Ilona on selviytyjäluonne, vaikka keinoista voi olla montaa mieltä. Novellissa näkyy asetelma, joka esiintyy usein Vielä vuosi -kokoelmassa: naiset ovat usein miesten päätösten armoilla tai niistä riippuvaisia. Koin tämän kirjan loppua kohden tympeänä, ja kokoelmasta jäi aika vaisu yleisfiilis. Goodreadsiin kirja saa kaksi tähteä.


***

Helmet-haasteessa kirja päätyy kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Lisäksi osallistun kirjalla Novellihaasteeseen ja Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu Kiiltomato-verkkolehdessä
Kirjan tietoja:
Sana Krasikov: One More Year (2008)
Suomennos Helene Bützow
Siltala, 2009
298 sivua

2. huhtikuuta 2017

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Aloitan huhtikuun bloggaukset palaamalla tammikuiseen lukumuistoon eli Kjell Westön kirjaan Missä kuljimme kerran (Otava, 2011/2006). Kirja ei ole huonouttaan jäänyt muhimaan bloggauspinoni pohjalle. Pidin nimittäin Westön Finlandia-palkitusta romaanista viiden Goodreads-tähden verran, mutta pitämisvaiheeseen (tai pikemminkin ihastumisvaiheeseen) pääseminen vaati minulta pari kesken jäänyt lukuyritystä. Missä kuljimme kerran ei oikein tuntunut käynnistyvän, Helsinkiä kuvattiin minun makuuni liiallisella tarkkuudella ja henkilöhahmoihin oli vaikeaa saada otetta, kun he tulivat ja menivät kirjan sivuilla ja kerronnan keskipisteeseen heitettiin aina vaan lisää porukkaa. 

Jo unohtuneesta syystä päätin antaa kirjalle tammikuussa vielä yhden mahdollisuuden, ja kas vaan, kirjahan vei mukanaan. Lieneekö syy siinä, että osa henkilöistä oli parin lukuyrityksen tiimoilta jo tuttuja ja kirjan sinne tälle polveilevaan tarinaan oli helpompi hypätä mukaan? Huomasin melko pian lukevani Westön romaania innoissani, ja heittäydyin kirjan surumieliseen ja kaihoisaan nostalgiaan. Viimeisellä sivulla minulta pääsi syvä huokaus. Olipa hieno ja taitavasti kirjoitettu romaani, ja voi kunpa olisin saanut vielä jatkaa taivalta kirjan henkilöiden kanssa.


Missä kuljimme kerran punoo maamme historiaa muutamien helsinkiläisten nuorten (aikuisten) elämään. On itsenäistyminen, verinen ja kipeä sisällissota, iloinen ja sähäkkä 20-luku, vaaraa enteilevä 30-luku. Näillä vuosikymmenillä seurataan mm. työläistaustaisen Allun ja porvarisperheiden nuorten elämää. Henkilögalleriassa riitti tunkua, mutta kun olin päässyt kirjan kanssa vauhtiin, pidin kirjan tavasta avata näkökulmia historiallisiin tapahtumiin eri henkilöiden ja heidän taustojensa kautta. Ei vähäisintäkään luennoinnin makua, vaan myötäelämistä pienen ihmisen kokemuksissa. Tässä oli historiallinen romaani minun makuuni.

"Veneen moottori kävi kovilla kierroksilla ja Ivar otti kärsivällisesti vastaan miesten ivan ja satunnaiset nyrkiniskut. Hän yritti hillitä itsensä ja hälventää säkin sisällä vallitsevaa pimeyttä ajattelemalla tyynesti ja maltillisesti. Mutta samat ajatukset palasivat kerta toisensa jälkeen, ne jauhoivat hänen päässään ja ne olivat kaikkea muuta kuin tyyniä, ne jyskyttivät hänen sisimmässään nopeina ja pakokauhuisina crescendoina: Kuolenko minä nyt, lahdataanko minut kuin avuton elukka? Eikö vuosi 1918 lopu Suomesta koskaan? Enhän minä ole tehnyt mitään, minähän vain kirjoitan, miten tämä voi tapahtua minulle?" (s. 416)

Suomen sisällissodan kuvaus ja sen  ihmisten mieliin repimät haavat olivat Westön kirjan vaikuttavimpia piirteitä. Onneksi kirjaan mahtui myös iloisempia aikoja. "Tuona kesänä aurinko paistaa tuhlaillen ja paahtavasti ja New Yorkissa rekisteröity s/s Aurora tuo paitsi lastillisen kotikonnuilleen haikailevia amerikansuomalaisia myös jazzorkesterin" ja niin saapui Helsinkiin tuulahdus suuren maailman musiikista: "Opriksen yläkerran terassi suorastaan kiehui, ja Esplanadin puistossa seisoi parisataa ihmistä, enimmäkseen nuoria miehiä, jotka vihelsivät ja huusivat lisää; he olivat tulleet keinuvan musiikin kutsumina, musiikin joka oli vyörynyt tuon suositun keitaan yli ja valloittanut sekä Etelä- että Pohjois-Espiksen tavalla johon yksikään sotilassoittokunta ei ollut kuunaan yltänyt".

Westön jouheva ja helposti lähestyttävä kerronta maalailee tunnelmia ja tuntoja todella taitavasti. Kirjaan mahtuu surua, mutta siitä huolimatta Missä kuljimme kerran jäi mieleeni lämminsävyisenä kirjana. Missä kuljimme kerran -kirjan kanssa luin samaan aikaan tietokirjaa Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki, ja nämä kaksi kirjaa sopivat mainiosti yhteen. Ainakin minun päässäni tästä kaksikosta muodostui erittäin voimakas, yhteen kietoutunut elämys, ja Suruttoman kaupungin näyttävä ja helppolukuinen tietoannos täydensi loistavasti Missä kuljimme kerran -kirjan ajankuvaa.

Lopuksi haluan omistaa lainauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalle ja hänen muistolleen. Emme koskaan tavanneet, mutta kirjablogimaailman poluilla säilyy sinusta muisto pitkään:

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja  rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva"


***
Helmet-lukuhaasteessa kirja sujahtaa kohtaan 8. Suomen historiasta kertova kirja.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Tässä muutama linkkivinkki: Kirsin kirjanurkka, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla
E-kirjan tietoja:
Kjell Westö: Där vi en gång gått (2006)
Suomennos Katriina Savolainen
Kansi Jaakko Ollikainen
Otava, 2011
520 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...