29. maaliskuuta 2017

Naisten aakkoset: N

Naisten aakkoset -haasteen N-kirjain oli minulle hankala, sillä ainoastaan toisen kysymyksen nimi oli minulle itsestään selvä. Pienen mietintätuokion jälkeen löytyivät loputkin ja päädyin näihin nimiin:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Kotimaisissa dekkareissa 1920-luku on ollut viime aikoina pinnalla, ja tähän ajanjaksoon sijoittuvista kirjoista olen eniten pitänyt Nina Hurman Rouge-sarjasta ja sen noir-tyylisestä tunnelmasta. Toivottavasti sarja saa vielä jatkoa!

N niin kuin Norah, Nina ja Ngozi,

Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Norah Jonesin esikoisalbumi Come Along with Me on tehnyt minuun vaikutuksen, ja pidän toki hänen muustakin tuotannostaan. Naisen pehmeä ääni sopii hitaasti keinahteleviin jazz-balladeihin. Tässä yksi tyylinäyte esikoislevyltä - Shoot the Moon:


Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Chimamanda Ngozi Adichie on ollut kuuma nimi tänä keväänä. Koululaisille jaettava feminismikirja herättää tunteita, puolesta ja vastaan. Minä en ole vielä lukenut ensimmäistäkään kirjaa Adichien tuotannosta, ja ehkäpä olisi korkea aika aloittaa. Omassa hyllyssäni majailee Puolikas keltaista aurinkoa, joten se olisi helppo aloitusrasti.

Aikaisemmat aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain
J-kirjain

27. maaliskuuta 2017

Vanhaa ja uutta kotimaista lanua (#satasuomalaista)

Bloggausjononi on päässyt vaivihkaa pitenemään, joten päätin niputtaa muutamia kirjoja samaan juttuun. Tähän postaukseen keräsin alkuvuoden aikana lukemiani kotimaisia lanu-kirjoja. Ne ovat olleet mukavan kevyttä ja helppoa luettavaa aikuisten romaanien välissä, ja haastepisteitäkin ropisee moneen haasteeseen. 


Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste innosti minut lainaamaan Elina Karjalaisen lastenkirjan Uppo-Nalle ja sukelluskello (WSOY, 2009/1994). Lapsuudessani en innostunut Uppo-Nallesta, vaikka muistankin lukeneeni ainakin sarjan ensimmäistä kirjaa, jossa nalle roikkuu korvastaan kiinni pyykkinarulla. Sukelluskello valikoitui luettavakseni sattumalta eli kirja sattui olemaan kirjaston hyllyssä paikalla. 

Sukelluskellossa Uppis on lähtenyt seikkailemaan Kumma-nallen ja Laulava-koiran kanssa sukelluskellolla. Heti kirjan ensi sivuilla yllätyin, kun Uppiksen kerrotaan olevan häämatkalla Kumman kanssa. Nallerakkautta ♥. Toinen yllätys minulle oli kirjan runoissa hauskasti pilkahteleva huumori. Laulava on harmissaan siitä, ettei Uppis ole huomannut kysyä perheen isältä, miten sukelluskello pysäytetään ja pukee oitis tunteensa sanoiksi:

Koska Uppis on hölmö ja nauta, 
meitä vartoo nyt vetinen hauta
ei siinä itkukaan auta.

Toveruksia ei odota vetinen hauta vaan salaperäinen saari, meren asukkaat ja mm. valaskoulu. Luonnonläheinen seikkailu oli hupaisaa luettavaa aikuiselle, ja antoi myös ajattelemisen aihetta luonnonsuojeluasioista. Onneksi kirjassa ei silti sorruttu saarnaamiseen.

Uppo-Nallen iloluontoinen ja reipas persoona on aika vekkuli tapaus. Nalle ei ole mikään nynny luppakorva, vaikka onkin täynnä hellyyttä Kummaa kohtaan ja välillä runotuttaa. Uppo-Nalle -sarjassa kirjoja riittää, ja voipa olla, että luen nallukan toimista vielä lisääkin.

Uppo-Nallen ymmärryksen yli
käy meren himmeän hämärä syli

***

Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita (Aula & Co, 2016) herätti kiinnostukseni näyttävän yksinkertaisella kansikuvallaan. Kirjan sisältö on jännä sekoitus Lapin asukkaiden jäyhää asennetta ja maailmankulttuurien kohtaamista. Neljän tuulen paidan keskiössä on pappa-Tunturilla pöristelevä Pekko ja tämän koulutoveri-ihastus, kaunis Damla. Pekon ja Damlan ympärillä tapahtuu monenmoista, ja näitä sivujuonteita oli mielestäni liian paljon näin lyhyeen kirjaan. Kirjasta ei hahmottunut selkeää, yhtenäistä juonilankaa vaan tapahtumat tempoilivat merkillisen Nimettömän kirjan, uhkaavan prätkäjengin, Damlan kotiolojen ja muutaman muun aihepiirin ympärillä. Mihinkään ei keskitytty kunnolla, ja kokonaisvaikutelma jäikin melkoisen hajanaiseksi.

"Me ajettiin pitkin joen vartta. Tuuli oli jo tyyntynyt ja ilta-aurinko hehkutti ojan pientareen lupiineja. Muutama mopojonne ohitti meidät, näytti keskisormea mennessään ja oli törmätä toisiinsa. Ei paljon heiluttanut, koska mulla oli nyt jotain parempaa mitä niillä ei ollut. Mie tunsin lentäväni ohuessa yläpilvessä, levitin kädet siiviksi sivuille, nostin visiirin ylös ja annoin ilman puhaltaa kasvoilleni. Samassa Damla jarrutti ja mie iskin kypärän sen kypärään. Kypäristä kuului kiss." (s. 29)

Neljän tuulen paidan kerronnassa on silti raikas ote, ja nuoren rakkauden kuvauksissa pidin iloisesta konstailemattomuudesta ja imelyyden puutteesta. Sympaattisen Pekon vaiheista olisi kiva kuulla lisää, vähemmän rönsyilevän kirjan muodossa.

***

Tunnollinen Tiina (Karisto, 2014) on yhteisnide, johon on niputettu kolme Anni Polvan Tiina-sarjan kirjaa: Tiina toimii (#4), Tiinaa tarvitaan (#17) ja Tiina ottaa vastuun (#20). Kirjan osat eivät ole peräkkäisiä osia, mikä tuntui alkuun omituiselta muttei lopulta haitannut lukemistani. Tähän on syynä se, että Tiina-sarja oli minulle tuttu jo lapsuudestani, joten sarjan henkilöt muistuivat helposti mieleeni. Tiinan kaveripiiri ja perhe näyttävät pysyvän mukana osasta toiseen, ja tässä yhteisniteessä vain hypättiin ajallisesti Tiinan lapsuusajoista teiniaikoihin asti.

Tiina ei kuulunut suosikkikirjoihini lapsuudessa, enkä muista lukeneeni sarjasta enempää kuin muutaman osan. Tiinalle ei sattunut mitään hurjan jänniä seikkailuja (verrattuna Enid Blytonin juonikuvioihin), enkä osannut nuorempana arvostaa kotoisaa, menneiden vuosikymmenten tunnelmaa ja Tiina rehtiä ja reipasta luonnetta. Näin aikuisiällä Tiinat maistuvat jo paremmin, ja kirjojen vanhahtava ajankuva on todella viehättävä. Tiinan voileipiä tuputtava äiti on ihanan huolehtiva, ja vaikka Tiina ja tämän veljen nahistelut ovat yllättävän kovaotteisia, perheen sisäinen huolenpito on mieltä lämmittävää.

Yllätyin siitä, miten vakavia aiheita yhteisniteen Tiinoista löytyy: on mummon, Tiinan äidin ja isän vakava sairaus (muttei sentään samassa osassa). Silti kaikissa kirjoissa on aurinkoinen ja valoisan optimistinen tunnelma, ja selviämisen meininki. Murheisiin ei jäädä piehtaroimaan, vaan Tiina esimerkiksi etsii isän sairastuttua itselleen kesätöitä lapsenvahtina, veljensä esimerkin kannustamana. Tiinan persoonassa on jotain tosi valloittavaa, niin oikeamielinen ja toimelias kuva hänestä kirjojen sivuilta välittyy. Sarjaa voisin lukea lisääkin, ja onneksi Tiinaa näkyy olevan hyvin saatavilla kirjastossa.

Haastepisteet:
* kaikki kirjat ovat osa #satasuomalaista -kulttuurihaastetta
* Uppo-Nalle ja sukelluskello sijoittuu Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kannessa on eläin
* Aloitan taipaleeni Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteessa kirjoilla Uppo-Nalle ja sukelluskello sekä Tunnollinen Tiina

Goodreads: Uppo-Nalle ja Tiina saavat 3 tähteä ja Neljän tuulen paita 2 tähteä
Mistä kirjat minulle? Tiina-kirja on oma e-kirjaostos, ja Uppo-Nalle ja Neljän tuulen paita on lainattu kirjastosta

Muualla verkossa:
 * Uppo-Nallesta on blogannut Jokken kirjanurkka
* Neljän tuulen paita -kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi  , Evarian kirjahylly ja Siniset helmet
* Tiina-sarjan kirjoista löytyy juttuja Kirjan pauloissa -blogista ja Jokken kirjanurkasta

Kirjojen tietoja:
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja sukelluskello (1994)
Kuvitus Hannu Taina
WSOY, 2009
99 sivua

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita
Kansi Elina Salonen
Aula & Co, 2016
131 sivua

Tunnollinen Tiina - yhteisnide Anni Polvan kirjoista Tiina toimii (1959), Tiinaa tarvitaan (1972) ja Tiina ottaa vastuun (1976)
Karisto, 2014
298 sivua

25. maaliskuuta 2017

2 x dekkari: Irène ja Syyskalma

Niputin tähän postaukseen pari suosikkidekkarisarjani kirjaa. Pierre Lemaitren komisario Verhoeven -sarjasta olen lukenut jo osat Alex (#2) ja Camille (#3), ja erikoisen suomennosjärjestyksen vuoksi sarjan aloitusosa Irène (Minerva, 2016) pääsi lukuun vasta nyt. Mons Kallentoftin Malin Fors -sarjaa sen sijaan olen lukenut järjestyksessä, ja Syyskalma (Schildts, 2011) on sarjan kolmas osa.


Mietin pitkään, viitsinkö edes lukea Irèneä, sillä hänen kohtalonsa oli käynyt jo selväksi sarjan jatko-osista. Uteliaisuus voitti viimein: halusin tietää, onko sarjan avausosa niin timanttisen hyvä kuin Alex ja Camille, joille annoin viisi tähteä. Eipä ollut aivan viiden tähden kirja tämä Irène, mutta todella hyvä neljän tähden kirja kuitenkin. Voi olla, että omia lukutunnelmia verotti se, että olennainen juonenkäänne oli jo selvillä. Jännittelin sitten koko kirjan ajan, milloin alkaa tapahtua, ja lukemiseen tuli ikävä kyttäämisen maku. Joko, joko?? En viitsi spoilata uusia lukijoita, joten en paljasta enempää. Kannattaa lukea kirja!

Irène yllätti minut raakuudellaan. Olihan sarjan jatko-osissakin kaikenlaista, mutta Irène tuntui paikoin jopa mässäilevän hurjilla rikoksilla. Kirjan sarjamurhaaja jäljittelee tunnettuja rikoksia, ja yksityiskohtia kuvaillaan inhottavan yksityiskohtaisesti. Täytyy myöntää, että hypin kuvauksia yli kun alkoi niin ällöttää. Raakuudesta huolimatta kirja avaa hyvin Verhoevenin persoonaa. Hänen suhteensa Irèneen avautuu hienosti tässä kirjassa, ja sehän on tavallaan eräs trilogian kantava lanka loppuun asti. Nyt kun trilogian avausosa tuli luettua, alkoi Alexin ja Camillen uusintaluku kutkutella mieltä. Irène saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.


Kallentoftin Malin Fors -sarjan kirjojen juju on siinä, että sarja henkilöityy voimakkaasti rikostutkija Forsiin, hänen elämäänsä ja herkkään kykyynsä aistia tapahtumia ja niiden vivahteita. Fors ei sentään suoraan juttele rikosten uhrien kanssa, mutta kirjoissa on aina mukana pätkiä, joissa uhrit pohdiskelevat syntyjä syviä ja koettavat haudan takaa viestiä aatoksiaan Forsille. Tämä on yllättävän toimiva ratkaisu, ja näistä pätkistä muodostuu aivan omanlaisensa erikoinen tunnelma, joka erottaa Fors-sarjan tusinadekkareista.

Syyskalmassa Fors saa tutkittavakseen asianajaja Jerry Pettersonin kuoleman. Hän on hiljan ostanut Skogsån linnan, ja löytyy eräänä aamuna sen vallihaudasta kuolleena. Liittyykö kuolema Pettersonin hämäräperäiseen menneisyyteen vai hänen uusrikkautensa aiheuttamiin kaunoihin? Tutkimusten ohella seurataan Forsin taiteilua uudelleenlämmitetyssä parisuhteessa. Forsilla ei mene hyvin. Hänellä menee alkoholiongelmansa kanssa jopa niin huonosti, että mietin, jaksoinko kiinnostua hänen elämästään vain siksi, että hän on nainen. Nimittäin alkoholiongelmaiset miespoliisit ovat sellainen klisee, joka saa mielenkiintoni hyytymään nopeasti. Forsin sinnittelyä ja rimpuilua jaksoin silti seurata, ja ehkäpä sarjan seuraava osa on jo valoisampi. Nyt Forsin mies pohdiskelee näin:

"Sinä haluat että minä soittaisin, vai mitä? Vaikka vain siksi että haukkuisin sinut. Sinulle ei tulisi mieleenkään soittaa itse. Ylpeytesi ei salli, mutta en usko että tajuat sitä. Mutta ei tässä enää soittaminen auta. Lupaan valvoa sinua niin hyvin kuin taidan, mutta kun nyt olet näköjään päättänyt jatkaa tietä joka vie suoraan pimeyteen, en minä tässä paljoakaan voi tehdä, vai mitä?" (s. 190)

Syyskalma oli hyvä dekkari, joka vei sarjaa kiinnostavasti eteenpäin. Kirja saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.

***

Goodreads: molemmat kirjat saavat 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Syyskalman lainasin kirjastosta ja  Irènen ostin e-kirjana.
Muualla verkossa:
* Irène-kirjaa on luettu mm. blogeissa Kulttuuri kukoistaaKirja vieköön! ja Lukuneuvoja 
* Syyskalma-kirjaa on luettu blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä 

Kirjojen tietoja:

Pierre Lemaitre: Travail soigné (2006)
Suomennos Sirkka Aulanko
Minerva, 2016
282 sivua

Mons Kallentoft: Höstoffer (2009)
Suomennos Mirja Hovila
Schildts, 2011
422 sivua

23. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto -haasteen kooste

Eilen, maailman vesipäivänä, oli Lumoava luonto -luonkirjahaasteen postauspäivä. Haasteen suosio ylitti odotukseni, sillä yhteensä 16 bloggaajaa osallistui haasteeseen. Kiitokset teille! ♥ Haastekuvan alta löydät pienen koosteen haasteeseen luetuista ja blogatuista kirjoista.


Kaikki haasteeseen luetut kirjat olivat kotimaisia luontokirjoja. Ilmeisesti luontoasioissa kotimaan jutut tuntuvat kiinnostavimmilta kuin kaukaisempia kohteita esittelevät kirjat. Haastelistauksesta löytyy sekä lasten- että aikuisten kirjoja, ja monet lastenkirjoiksi luokitellut kirjat taitavat maistua hyvin myös aikuislukijoille. Lastenkirjojen osuus haastekirjoista on ilahduttavan suuri, joten luettujen listalla on lapsiperheille paljon mainioita lukuvinkkejä. Lastenkirjapostauksia lukiessa oli mukavaa huomata, että bloggaajien perheistä löytyy luontokirjoista innostuneita lapsia. Hieno juttu - näin yhdistyy kaksi tärkeää asiaa eli lukupuuhat ja kiinnostus luontoa kohtaan.

Lastenkirjojen puolella Helena Röngän ja Maia Raitasen kirjat saivat bloggauksia parista blogista. Aikuisten luontokirjoista ei löytynyt yhtään selvää suosikkia, mutta mm. vuoden luontokirjoiksi valittuja kirjoja oli otettu useammassa blogissa lukuun. Ja tämmöisiä kirjoja haasteeseen luettiin (jos jokin kirja/blogi puuttuu listalta, vinkkaathan kommenttiboksiin):

Lastenkirjat:
 
Tuuli Hypén: Veikka ja talvi  - Luetaanko tämä? -blogi
Sari Kanala (teksti), Daga Ulv (guassimaalaukset), Juha Taskinen (valokuvat): Saippa saimaannorppa - Oksan hyllyltä -blogi
Lasse J. Laine ja Iiris Kalliola:  Suomen lasten luontokirja - Dysphoria-blogi
Kirsti Manninen: Suomen lasten SuomiEvarian kirjahylly -blogi
Marjaliisa Pitkäranta: Lasten oma metsäkirjaKirjan pauloissa -blogeissa
Maia Raitanen: Happamia, sanoi kettu  - Kirjamatkat-blogi
Maia Raitanen: Sano muikku! – Suomen viehättävin kalakirja -  Liiolii lukee -blogi
Helena Rönkä: Lähiluonnon ihmeitä Evarian kirjahylly -blogi
Helena Rönkä: Yllättävä luonto - Sheferijm-blogi

Elämää metsässä, vedessä, tuntureilla ja luolissa - eli luontokirjoja aikuisille:

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä - Limalepakon kirjablogi
Kai Fagerström, Heikki Willamo, Risto Rasa: Viimeiset vieraat: elämää autiotaloissa - Aina joku kesken -blogi
Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuusela, Aino Juslén ja Terhi Ryttäri: Metsän salainen elämä - Kirjakaapin kummitus -blogi
Edith Holden: Nuoren naisen luontopäiväkirjan vuodelta 1906 - Sheferijm-blogi
Mika Honkalinna: Suuri pöllö - Oksan hyllyltä -blogi 
Tieteen ja taiteen tunturit - Toim. Antero Järvinen, Tuomas Heikkilä ja Seppo Lahti - Kirjojen pyörteissä -blogi
Aimo Kejonen, Tuomo Kesäläinen, Sakari Kielosto, Seppo I. Lahti & Veli-Pekka Salonen: Suomen luolat - Rinkka ja nojatuoli -blogi
Juha Laaksonen: Kevät lintusaarella – LuontopäiväkirjaLiiolii lukee -blogi
Juha Laaksonen ja Riku Lumiaro: Utelias kettu ja muita nisäkkäitä - Kirjaluotsi-blogi
Reino Lounimo ja Paavo Noponen:Vaeltajan Lappi Klassikkojen lumoissa -blogi
Reetta Ranta: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin - Hurja Hassu Lukija
Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi - Satut luetut -blogi


Kiitokset vielä kaikille osallistujille! Antoisia luontoelämyksiä sekä kirjojen parissa että elävän luonnon keskellä.

Oulussa on vielä kovin talvista. Kuva parin viikon takaiselta talvilomalta. Lumet eivät juurikaan ole huvenneet.

22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto -haaste: Suuri pöllö - Mika Honkalinna

Viime kuussa polkaisin pystyyn Lumoava luonto -luontokirjahaasteen. Luontokirjahaasteen postauspäivä on tänään, ja teen myöhemmin tällä viikolla pienen koosteen eri blogeissa ilmestyneistä jutuista. Jos haluat oman luontokirjajuttusi mukaan koosteeseen, linkkaa juttusi vaikkapa tämän postauksen tai haastealoituksen (linkki yllä) kommenttiboksiin.

Halusin haasteen avulla innostaa itseäni ja toivottavasti myös muita kirjabloggaajia luontokirjojen pariin. Ne ovat jääneet minulle vieraiksi, ja tämmöinen napakka yhden kirjan haaste tuntui sopivalta tavalta tuoda jotain uutta säpinää kevään lukupuuhiin. Kirjaston luonto- ja eläinaiheiset hyllyt ovatkin tulleet pikkuisen tutummaksi haastekirjoja etsiessäni, ja oma kirjavalintani osui pitkällisen pähkäilyn jälkeen Mika Honkalinnan vuonna 2011 ilmestyneeseen näyttävään Suuri pöllö -kirjaan.

Tänään 22.3.2017 vietetään maailman vesipäivää. Nauttikaamme hyvästä ja puhtaasta juomavedestämme!

Mika Honkalinna on luontovalokuvaaja, joka on seurannut huuhkajien, noiden suurten pöllöjen elämää 1980-luvulta asti. Innostus ja kiinnostus tätä salaperäistä huhuilijaa kohtaan välittyy elävästi Suuri pöllö -kirjasta, jonka sivuilla lukija pääsee seuraamaan Honkalinnan arkea luonnon kuvaajana ja niitä ajatuksia ja tuntoja, joita eläinten ja luonnon tarkkailu hänessä herättää.


Kirjan valokuvallinen anti on todella runsas, ja paksut sivut tuovat valokuvat näyttävästi esille. Alla olevissa näytteissä huuhkajat ovat komeasti näkösällä, mutta kirjassa on paljon myös kuvia, joissa huhuilijat luuraavat metsien kätköissä ja niitä saa oikein etsiä kuvista. Tämä toi mukavaa vaihtelua kirjan kuvitukseen ja aavistuksen oikeasta luontokuvaajan arjesta: huuhkajat eivät ole linssiluteita, vaan niiden kuvaaminen tuntuu vaativan aikaa ja vaivaa.



"Huuhkaja on pöllömaailmassa jollain kummalla tavalla muita pöllöjä monikasvoisempi ja ilmeikkäämpi. Illan tullen päivälevolla torkkuvan huuhkajan löysä höyhensäkkimäisyys on kerralla pois pyyhkäisty. Ne harvat, jotka ovat nähneet kesäyön hämärissä saalis kynsissä pesäkalliolleen syöksyvän huuhkajan, tietävät mitä tarkoitan; siitä tulee jäntevän sileähöyheninen  yön ruhtinas palavin silmin, olemuksessa ja katseessa on kuin ylimääräinen annos villiä hurjuutta." (s. 30)

Kirjan tekstiosuudet olivat miellyttävän helppolukuisia, ja yhdessä kuvien kanssa ne veivät ajatukset syvälle metsän sisään. Tosin Suuri pöllö esittelee huuhkajien elämää myös city-maisemissa. Huuhkaja asustelee jopa kaatopaikan kupeessa: "Kukaan ei ole niin hullu, että tulisi tämän metakan, hajun ja kulkukelvottomaksi käyneen maaston keskelle marja- tai sieniretkelle. Ei kukaan. Pöllöillä on ihmiskulkijoilta rauhoitettu  pesäpaikka ja vieressä ympäri vuoden katettu ruokapöytä. Mikäpä siinä." (s. 131)

Honkalinna kertoilee kirjassa ensitutustumisestaan huuhkajiin ja siitä, kuinka tuttavuus vähitellen syvenee ja huuhkajat käyvät kuvaajalle tutummaksi tavoiltaan ja olemukseltaan. Hupaisia sattumuksia (ainakin lukijan mielestä) ovat kuvausreissujen päättyminen terveyskeskukseen. Huuhkajat kun ovat teräväkyntisiä ja reviiristään tarkkoja, ja kuvaajan sietää olla varuillaan. Kirjasta puuttui tyystin tietokirjamainen ote, ja minä pidin tästä tyylistä. Pöllötietoutta kyllä tarttui lukijaan tämmöisen kevyemmänkin kerronnan varjolla!

Suuri pöllö on varsin kiehtova kurkistus huuhkajien ja niiden kuvaajan elämään. Kirjan sivuilta tuoksuu suomalainen metsä, ja kunnioitus luontoa ja sen asukkaita kohtaan. Todella hieno luontokirja!

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (luontokuvaus).

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Mika Honkalinna (teksti ja kuvat): Suuri pöllö
Mika Honkalinna, 2011
159 sivua

19. maaliskuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksoisauringot #1)

Luin Erika Vikin fantasiaromaania Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017) viime viikonloppuna todella täpinöissäni. Aloitin kirjan varovaisen kiinnostuneena, mutta varsin pian huomasin lukevani sellaista fantasiaa, joka on kuin juuri minulle kirjoitettu. Kirjan sivuilta puuttuivat tyystin imelät YA-romanssit ja raa'at Nälkäpeli-tyyliset elämän ja kuoleman kilpaleikit, jotka herkästi karkottavat minut kirjan ääreltä. Sen sijaan Aleian tarinaa lukiessa eteen avautui kiehtova ja tyylikäs maailma, jossa oli paljon tuttua ja sopivasti jotain erikoista ja outoa.

Takakansi kuvailee kirjaa yhdistelmäksi villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Olipa nautinto lukea kirjaa, jossa näinkin erilaiset ainekset on saatu hiottua toimivaksi kokonaisuudeksi. Lisäksi kirjassa oli ripaus sitä vaikeasti kuvattavaa "jotain", joka sai minut täydellisesti uppoutumaan Aleian tarinaan ja kirjan maailmaan. Goodreadsin tähtimäärää en pitkään miettinyt: Hän sanoi nimekseen Aleia saa täydet 5 tähteä. ♥


"Vimmainen tuuli tunkeutui kauluksen alle ja viskeli jäisiä lumikiteitä, jotka sulivat kylminä pistoina lämpimälle iholle. Tuiskussa hytisevä tyttö nyhti huiviaan ylemmäs. Harmaa susiturkki lepäsi hänen harteillaan lumen painosta raskaana. Muuli rahjusti sinnikkäästi upottavassa hangessa, joka kasvatti koko ajan korkeuttaan. Villava talvikarva oli lumikiteiden paakkuunnuttama.

    Tyttö antoi muulille hetkeksi löysät ohjat ja sulki väsymyksestä polttelevat silmänsä. Hän ei ollut nukkunut päiväkausiin, sillä pelkäsi seuraavaa heräämistä.

    Olisiko hän silloin jo kadottanut kaiken?
    Pohjoinen kutsui häntä, mutta syytä siihen oli tunti tunnilta vaikeampi muistaa."  
(s. 21)

Kirjan tarina käynnistyy sydäntalven yöstä, jolloin nuori, menneisyytensä unohtunut tyttö hoipertelee Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Aleian ottaa vastentahtoisesti hoiviinsa seleesi nimeltä Corildon Ma'Bathae, joka toimii Seuran kartografina. Hänelle tyttö osaa kertoa vain nimensä, Aleia. Corildonin vaimo on menehtynyt ennen kirjan kuvaamia tapahtumia, joten tarinan pääparina on muistinsa menettänyt tyttö ja mies, joka koettaa unohtaa surulliset muistonsa. Pikanttia lisäsävyä henkilögalleriaan tuo se seikka, että seleesien aistit ovat terävämmät ja nopeammat kuin ihmisten, ja he kykenevät kurottelemaan salaperäiseen varjojen maailmaan, josta tosin ei liikoja paljasteta tämän kirjan aikana.

Näistä asetelmista alkaa punoutua kertomus, jossa seurataan Corildonin ja Aleian matkaa kohti Seleesiaa. Sinne heitä ajaa Corildonin aavistus, että Aleia on altistunut laittomalle magialle. Aleialla on omat syynsä lähteä mukaan pitkälle matkalle: hän on saanut tietoonsa olevansa etsintäkuulutettu, ja muistinsa hämäristä sopukoista nousee esille varmuus siitä, ettei hän halua tulla löydetyksi.

Corildonin ja Aleian matkalta ei tapahtumia puutu, mutta pidin siitä, ettei seleesien yliluonnollisilla kyvyillä millään tavoin mässäilty kirjan edetessä. Corildonin kahdesta pulssista ja nopeista liikkeistä olisi helposti saanut rakennettua ties millaisia mahtipontisia toimintakohtauksia, mutta hillitympi tyyli oli vain eduksi kirjan tunnelmalle. Vähemmän on enemmän -linjaa edusti myös kirjaan sisältyvä musta aukeama. Ihmettelin sen merkitystä selatessani kirjaa ennen lukupuuhien aloittamista. Kyseessä on todella kekseliäs yksityiskohta, joka liittyy erääseen kirjan suosikkikohtauksistani. Siinä Aleiasta paljastuu jotain, joka vain lisäsi mielenkiintoani häntä kohtaan. Millainen menneisyys Aleian muistin kätköistä mahtaakaan paljastua trilogian seuraavissa osissa - en malttaisi odottaa!


Hän sanoi nimekseen Aleia oli minulle kevään fantasiatapaus, joka nostatti odotukseni sarjan jatko-osien suhteen erittäin korkealle. Aleian menneisyydestä paljastettiin tässä Kaksoisauringot-trilogian avausosassa loppujen lopuksi hämmentävän ja kutkuttavan vähän, joten Alein tarinalla tuntuu olevan potentiaalia vaikka mihin. Helmet-lukuhaasteessa kirja sujahtaa kohtaan 42. Esikoisteos - huh, maagisen hieno esikoinen!

***

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitokset!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjavaras Rere, Pauline von Dahl, Kirjaluotsi, Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjan tietoja:
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Kuvitus: Erika Vik
Gummerus, 2017
532 sivua

18. maaliskuuta 2017

Kirjastossa: Kastellin kirjasto

Joissakin blogeissa (mm. Unelmien aika) on näkynyt kuvajuttuja paikallisista kirjastoista, ja päätin itsekin kokeilla vierailua johonkin Oulun alueen kirjastoon. Yleensä lainaan kirjani kilometrin päässä kotoa sijaitsevasta lähikirjastostani, ja silloin tällöin käyn keskustan pääkirjastolla. Muut Oulun alueen kirjastot ovat jääneet vieraiksi. Kirjastovierailuni kohteeksi valitsin Kastellin monitoimitalossa sijaitsevan kirjaston. Monitoimitalosta on moneksi, sillä siellä on mm. päiväkoti, peruskoulu, lukio, liikuntatiloja... noin parituhatta ihmistä päivässä käyttää taloa! Oma visiittini ajoittui talvilomaviikon lopulle, joten sain käyskennellä talon käytävillä ja kirjastossa aivan rauhassa. 

Monitoimitalo on todella iso ja iloisen värinen rakennus:


Viikko sitten valmistauduttiin ylioppilaskirjoituksia varten:


Siellä se on, pieni ja avara kirjastotila. Tila löytyi onneksi helposti, vaikka monitoimitalo on valtavan iso. Pääovesta tultiin isoon aulaan, jonka oikealla puolella kirjastotila on:


Monitoimitalon yleiset tilat olivat talvilomaviikolla autiot. Tykkäsin tiloista, niiden valoisuudesta ja pirtsakoista väreistä:


Kirjastotila yläkerran parvelta katsottuna:


Kirjastossa ei ollut juuri lainkaan kiinteitä hyllyjä, vaan rullakkohyllyjä. Varmaankin kätevää - kirjaston saa halutessaan helposti muokattua aivan toisenlaiseksi. Sarjakuvaosasto oli näyttävästi esillä, ja oli mukavaa, että uutuuksia oli nostettu esittelyhyllyyn tyrkylle:


Lapsille oli järjestetty oma nurkkaus. Hiljaista oli, mutta toivottavasti kirjat löytävät lukijansa kouluviikoilla:


Monitoimitalon käyttäjissä on paljon pieniä koululaisia, ja hyllyjen korkeus lienee heille sopiva. Itse koin aikuisten kirjojen matalat hyllyt hankaliksi. 169 senttiä + korot -pituiselle lainaajalle jopa ylimmän hyllyn kirjojen tutkiminen vaati pientä kyyristelyä. Alla oleva kuva on napattu silmieni tasalta. Olen tottunut siihen, että hyllyjen väliin voi "kadota" tutkimaan kirjoja, joten olipa hassua nähdä yhdellä silmäyksellä yli kaikkien hyllyjen:


Kastellin kirjasto vaikutti mukavalta ja modernilta pikkukirjastolta. Kirjasto sijaitsee keskustan tuntumassa, mutta silti kaukana "vakioreiteiltäni", joten tuskinpa siellä tulee tämän jälkeen piipahdettua. Kirjastovierailun teko ja kuvien nappaaminen oli silti hauskaa puuhaa (ja vähän salavihkaista - outoa, miten kirjahyllyn kuvaamisestakin voi tulla sellainen olo, että kehtaakos tätä tehdä :D ), joten ehkäpä juttu saa jatko-osia jossain vaiheessa. 

16. maaliskuuta 2017

Anja Kauranen Snellman: Syysprinssi

Anja Kauranen Snellmanin alunperin 1996 ilmestynyt romaani Syysprinssi (WSOY, 2016/1996) oli viime vuonna jonkin verran blogeissa esillä leffaversion ilmestyttyä valkokankaalle. Itse en käynyt elokuvaa katsomassa, mutta kirjailijan omakohtaisiin muistoihin perustuva romaani alkoi kiinnostaa minuakin siinä määrin, että otin sen talvilomaviikolla pikalainahyllystä lukuun. 

"Syysprinssi soitti minulle kymmeniä kertoja päivässä ja öisinkin, niinä öinä joita emme viettäneet yhdessä. Hän odotti myös minun puheluitani kiivaana, jos en soittanut täsmälleen sovitulla kellonlyömällä hän säntäsi heti luokseni ottamaan selvää mitä kauheaa oli tapahtunut.
    Vedin puhelimen kotona kaksiomme vaatekomeroon jonka lattialle käpertyneenä puhuin ja puhuin. Rullasin sormellani poikaystäväni laskettelumonojen nauhoja. Aloin levittää ympärilleni naftaliinin tuoksua.
   Kirjoitimme toisillemme päivittäin kirjeitä ja niiden lisäksi ojensimme jokaisella tapaamiskerralla, hätäisimmilläkin kohtaamisilla, lappusia joihin olimme kirjoittaneet uusia elämyksiä ja tunnustuksia, toiveita, lempinimiä, päähänpistoja.
    Minä en ole koskaan kokenut mitään tällaista, me kerroimme toisillemme yhä uusin sanoin." (s. 50 - 51)

Lyhykäinen nuoruudenrakkauden muistelo oli nopeasti luettu, mutta romaanin pituus oli mielestäni juuri sopiva. Kirjan napakka esitysmuoto ei selitellyt puhki vaan kertoi palasen sieltä, toisen täältä ja hypähteli välillä nykyaikaan. Tämä oli erittäin toimiva kerrontatapa, ja minusta kirja tuntui edelleen raikkaalta, aidolta ja haikean surulliselta. Aika kuluu ja vie mennessään rakkauden ja ihastuksen kiihkeät tunteet, mutta muistoissa ja valokuvissa ja tämän kirjan sivuilla voi vielä aistia jotain siitä, mitä kerran oli ja elettiin.

Kirjan tarina kätkee taakseen Harri Sirolan murheellisen kohtalon, mutta Syysprinssi oli silti myös ajankuvaa punkin nousukaudesta. Punk ja sen kapina tuntui nuoruudessani (ja vieläkin!) tosi vieraalta, mutta kirjan sivuilta oli kiinnostavaa lukea aikalaisajatuksia aatteen palosta ja sen nostattamasta innosta. Jotain siitä välittyy nykylukijallekin, vaikkei aate itsessään minua kosketakaan. 

Syysprinssi on hieno, pieni romaani, ja vinkkaisin sitä mieluusti mm. lukioikäisille luettavaksi. Ja myös vanhemmille, nuoruusaikojen muistelijoille.


***

Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Karvakasan alta löytyi kirja, Kirja vieköön!
Kirjan tietoja:
Anja Kauranen-Snellman: Syysprinssi (1996)
WSOY, 2016
159 sivua

14. maaliskuuta 2017

Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinosen kirja Metsän äiti (Atena, 2017) oli talvilomaviikkoni iloinen kotimainen yllätys. Kirjakatalogeja selatessani en kiinnittänyt kirjaan huomiota, mutta Taikakirjaimet-blogin innostunut kirjoitus sai minut nappaamaan kirjan pikalainahyllystä lukupinooni. Valinta oli hyvä, sillä Metsän äiti oli sopivalla tavalla outo, pikkuisen säikyttelevä ja metsässä hiiviskelyt veivät ajatukset tulevaan kesään (nimim. talveen kyllästynyt).


Metsän äidin tapahtumat alkavat siitä, kun nuori, raskaana oleva Riina palaa kotikylälleen Vihainperälle. Syrjäinen, äidin aiemmin asuttama mökki henkii mennyttä aikaa ja sen painolastia, ja Riinaa alkavat piinata oudot näyt ja muistot. Riina tekee kotiseutuyhdistykselle töitä kuvaamalla ja kirjaamalla ylös paikkakunnan kellareiden historiaa. Tylsempää hommaa en itse voi äkkiseltään keksiä, mutta onneksi kirjassa ei lopulta hirmuisen paljon kellareiden hämärissä nurkissa pyöritä vaan enemmän tapahtumat keskittyvät kylän menneisyyden salaisuuksiin, Riinan tuntemuksiin ja metsän voimiin. Kylällä on Riinan nuoruudessa kuollut nuori tyttö, mutta saatiinko syyllistä lopulta koskaan kiinni?

"Yöllä havahduin paukahdukseen. Hytkähdin istumaan, kuulostelin. Ääni ei toistunut, mutta kurkistin yläkerran ikkunasta ulos. Oli tummanpuhuvaa, millä hetkellä hyvänsä taivas olisi voinut ryöpsäyttää kaatosateen. Yön pimein hetki oli silti jo mennyt, ulkona näki hyvin. Linnut ja hyönteiset heräisivät pian.
    Olin varma, että joku tarkkaili minua pihamaalta. Vetäydyin verhon taakse ja kurkistin sen lomasta. Minua ei varmaankaan näkyisi, koska huoneessa ei ollut valoja. Verhon liukaspintainen kangas hyväili kättäni: säpsähdin kun hoksasin, että äiti ja täti olivat yhdessä laittaneet verhot ikkunaan juhannuksena kauan sitten." (s. 44)

Kirjassa on jonkin verran ns. säikyttelykohtauksia, mutta jännitys jäi siedettävälle tasolle eli uskalsin oikein hyvin lukea kirjaa yön myöhäisinä tunteina. Metsän äidin luonnonläheisyys oli plussaa kirjalle. Riina polkee pyörällään ympäri kylää, samoilee ja säntäilee pakoon metsän siimeksessä. Metsä kätkee sisälleen salaisuuden jos toisenkin, ja kirjan tunnelma tasapainoilee hienosti oudon ja tavallisen elämän välillä. Pikkukylän menneisyyden salaisuudet ratkeavat lopulta aika erikoisella tavalla. Laitan kirjaan blogissani 'kauhu'-tunnisteen, mutta uskallan empimättä suositella Metsän äitiä myös heille, jotka eivät mielestään kauhua lue. Jos haluat lukea vähän erikoisemman jännärin, lue Metsän äiti!

***
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Taikakirjaimet, Usva, Rakkaudesta kirjoihin
Kirjan tietoja:
Anne Leinonen: Metsän äiti
Atena, 2017
207 sivua

12. maaliskuuta 2017

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Evelyn Waughin vuonna 1945 ilmestynyt romaani Mennyt maailma - Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat (Otava, 2009) on tyylikäs ja hillitty brittiläinen klassikkokirja. Muistelen nähneeni joskus ainakin pieniä pätkiä kirjan pohjalta tehdystä tv-sarjasta, mutta kovin selkeitä muistikuvia minulla ei ollut kirjan juonesta tai hahmoista, kun aloin kirjaa vuoden alkupäivinä lukemaan. Ennakkokäsitykseni oli, että Mennyt maailma olisi jonkinlainen rakkausstoori, mutta tämä ei pitänyt paikkansa. Rakastumisia kirjasta toki löytyy, mutta päällimmäisenä minulle jäi Menneestä maailmasta mieleen erään aikakauden ja elämäntyylin tarkastelu ulkopuolisen silmin, etäältä ja silti sen verran läheltä, että orastavat rappion merkit pistävät silmään.


Menneen maailman kehyskertomus alkaa toisen maailmansodan päivistä. Kapteeni Charles Ryder huomaa saapuneensa englantilaiseen maaseutukartanoon, jossa hän opiskelijanuorukaisena on ollut isäntäperheen pojan vieraana. Tämä toimii kimmokkeena muisteloille, joissa aluksi palataan huolettomiin opiskelija-aikoihin, jolloin keskiluokkainen Charles tutustuu Oxfordissa aatelisperheen poikaan Sebastian Flyteen. Herkän, holtittoman ja filosofisen Sebastianin elämäntyylissä ja -asenteessa on jotain, joka kiehtoo ja vetoaa Charlesiin. Sebastianin suhde perheeseensä ei ole ongelmaton, ja Charles huomaa vaivihkaa joutuneensa keskellä monimutkaista ihmissuhteiden kudelmaa.

Flyten perheenjäsenten kohtalot seuraavat Charlesia sekä Sebastianin että tämän kauniin ja älykkään sisaren Julian kautta. Ennakkokäsitykseni kirjan rakkausromaanin luonteesta taisi perustua juuri Charlesin ja Julian suhteeseen. Romanttisia huokailuja kartanon salien katveessa on turha odottaa, sillä heidän suhteensa on paljon monisyisempi heijastellen nuoruuden hullaantumista ja vuosien mukanaan tuomia pettymyksiä:

"Aika oli tuonut muassaan toisenkin muutoksen; hänen huuliltaan oli kadonnut La Giocondan ovela ja itsetyytyväinen hymy; vuodet olivat olleet muutakin kuin "lyyrien  ja huilujen säveliä", ja tehneet hänet surullisemmaksi. Oli kuin hän olisi sanonut: "Katso minua. Olen tehnyt osuuteni. Olen kaunis. Tämä kauneuteni on jotain aivan epätavallista. Minut on tehty iloitsemaan. Mutta mitä iloa minulla on siitä? Missä on minun palkkioni?"

    Se oli noiden kymmenen vuoden hänessä aiheuttama muutos; hänen palkkionsa oli tuo unohtumaton ja maaginen surullisuus, joka mykistytti ja kävi suoraan sydämestä sydämeen; se oli hänen kauneutensa kruunaus." (s. 231)

Menneessä maailmassa käsitellään paljon katolisen uskon vaikutusta päähenkilöiden elämään ja heidän valintoihinsa. Teema ei nouse häiritsevästi esille, mutta kulkee tasaisesti läpi koko kirjan. Flyten perheen lapset koettavat pyristellä irti perheen katolilaisesta taustasta tai ainakin selvitä omassa elämässään sen kanssa kuten parhaaksi taitavat, mutta uskon aatemaailma tuntuu lopulta olevan liian voimakas muiden toiveiden rinnalla. Uskonnollisuus luo kirjaan paljon pinnan alla kyteviä ristiriitoja, joista syntyi iso osa romaanin ihmissuhteiden jännitteistä.

Kerronnaltaan Mennyt maailma oli minulle hidaslukuinen kirja. Paikoin pitkät ja mutkikkaat lauserakenteet pakottivat lukemaan hitaasti, jos tekstiin halusi syventyä. Lisäksi lukemassani pokkariversiossa olivat rivit todella tiheässä ja pienellä fontilla, joten sekin toi hitaan etenemisen tuntua tekstiin. Kun vain maltoin asettua Menneen maailman vietäväksi, pidin silti kirjasta, sen verkkaisuudesta ja loppua kohden surumielisestä tunnelmasta. Charlesin ja Flyten perheen kohtaloihin on kiedottu taitavasti kuvattua ajankuvaa, ja romaani veti minut siinä määrin omaan maailmaansa, että päädyin antamaan elegantille klassikkokirjalle täydet viisi tähteä Goodreadsiin.

***

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Paperilta ruutuun -haaste jatkuu Menneellä maailmalla. Kirjasta on tehty 1980-luvulla minisarja. Youtubesta löytyy sarjasta clippejä, tässä yksi näyte:


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Kirjan tietoja:
Evelyn Waugh: Brideshead Revisited - The Sacred and Profane Memories of Captain Charles Ryder (1945)
Suomennos Pentti Lehtinen
Otava, 2009
333 sivua

11. maaliskuuta 2017

2 x luontokirja: Saippa saimaannorppa & Lähiluonnon ihmeitä

Olen viime aikoina etsiskellyt luettavaa omaan Lumoava luonto -luontokirjahaasteeseeni. Haasteen myötä olen huomannut pyöriväni kirjastossa aivan eri hyllyjen äärellä kuin tavallisesti, ja kirjastoreissuihin on tullut virkistävää löytöretken tuntua. Vaikken olekaan vielä kovin montaa kirjaa ottanut lainaan, jo luontoaiheita käsittelevien kirjojen tutkiskelu on avannut silmiäni aiheelle. Monenlaista mönkijää ja ötökkää löytyy kirjojen sivuilta, ja tämmöiselle romaanien lukijalle kirjojen runsas kuvitus on ilo silmälle. Tuntuu, etten malttaisi ollenkaan syventyä teksteihin vaan minulle riittäisivät pelkät valokuvakoosteet (hmm, näin pääsikin käymään tämän jutun toisen kirjan kohdalla).

Haasteen varsinainen postauspäivä on kuun lopulla, 22.3., mutta päätin postailla parista löytämästäni lasten luontokirjasta jo nyt. Nämä kaksi olivat varsin mukavaa luettavaa ja katseltavaa myös aikuislukijalle:


Saippa saimaannorppa (Amusantti, 2015) on lasten tietokirja saimaannorpista. Kirjan kansi on mielestäni hellyttävän suloinen, ja samaa kuvitustyyliä on luvassa kirjan sivuilla. Kirjan tekstiosuudet ovat sekä suomeksi että englanniksi, joten halutessaan kirjan kanssa voi harjoitella vieraalla kielellä lukemista. 

Tekstiosuuksissa seurataan hylkeen vuoden kulkua, eli tarina noudattelee luontodokumenteista tuttua kaavaa. Täytyy myöntää, että tekstin määrä oli minulle sopiva. Sain napakan perustietoannoksen saimaannorpasta ja muutamista muista hyljelajeista, ja tämän enempää en kaivannut. Norppatietouteni kasvoi juuri sen verran, ettei tullut tietoähkyn tunnetta ja jotain jäi ehkä muistiinkin.


Helena Röngän Lähiluonnon ihmeitä (Gummerus, 2016/2009) on kuvitukseltaan kaunis kirja. Kirjan aukeamille on koottu vastauksia luontoaiheisiin kysymyksiin, ja kysymykset on ryhmitelty vuodenkierron ja kuukausien mukaan. Maaliskuun teemana on mm. "Ötökkämassaa nokena jäällä" ja Mustarastas - odotettu ruokavieras". 

Kuvituksena olevat akvarellimaalaukset ovat Röngän käsialaa, ja yksistään ne ovat tutustumisen arvoisia. Täytyy myöntää, etten jaksanut lukea kirjaa kannesta kanteen vaan tyydyin muutamiin valittuihin aukeamiin (joten en myöskään merkitse kirjaa mihinkään haasteeseen), mutta kuvitukset katsoin läpi. Ne ovat herkkiä ja eläväisiä, ja heleät värit sopivat hienosti luontoaiheisiin kuviin.

Kirjan tekstiosuudet eivät ole raskaslukuisia, mutta kirja saattaa soveltua paremmin pienissä paloissa luettavaksi. Aukeamin aiheet ovat niin vaihtelevia, että kun koetin lukea kirjaan normaaliin tapaan alusta loppuun, aiheen jatkuva vaihtuminen alkoi tuntua häiritsevältä enkä mitenkään pystynyt sulattamaan sivujen tarjoamaa tietomäärää. Kodin selailukirjana Lähiluonnon ihmeitä toiminee mainiosti, jos lähiluonnon asiat kiinnostavat. Kirja löytyi kirjaston lastenkirjaosastolta, mutta kuten takakansi kertoo, se sopii koko perheen luettavaksi.



Goodreads: Molemmat kirjat saavat 3 tähteä
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Kirjojen tietoja:

Sari Kanala (teksti), Daga Ulv (guassimaalaukset), Juha Taskinen (valokuvat): Saippa saimaannorppa
Amusantti, 2015
48 sivua

Helena Rönkö: Lähiluonnon ihmeitä
Gummerus, 2016 (julkaistu vuonna 2009 nimellä Viikon luontokysymys)
111 sivua

9. maaliskuuta 2017

Philip Pullman: Salaperäinen veitsi (Universumien Tomu #2)

Philip Pullmanin Kultainen kompassi oli minulle todella hyvä lukuelämys, taikaa täynnä ja eläydyin täysillä mukaan Lyran ja Panin salaperäisiin seikkailuihin. Alkuvuodesta sain vihdoin ja viimein luetuksi Universumien Tomu -sarjan kakkososan Salaperäinen veitsi (Tammi, 2003). Odotin tietysti saman tasoista kirjaa kuin Kultainen kompassi, sillä tästä fantasiasarjasta olen lukenut hurjasti kehuja. Mutta niin siinä vain kävi, etten tavoittanut Kultaisen kompassin maagisia lukufiiliksiä. Olisiko syynä ollut toisen keskeisen päähenkilön mukaantulo? Olin harmissani, kun Salaperäinen veitsi tuntui "vain" keskinkertaisen hyvältä fantasiatarinalta, joka vei juonta eteenpäin ja antoi paljon lisää tietoa Tomuun liittyvistä kuvioista ja eri maailmoista.


"Kaupungin keskustan tuntumassa, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä, oli elokuvateatteri. Will maksoi molemmat sisään, osti nakkisämpylöitä ja popcorneja ja Coca-Colaa. He ottivat ruoat mukaansa ja asettuivat paikoilleen juuri, kun elokuva alkoi.
    Lyra oli lumoutunut. Hän oli nähnyt heijastettuja fotogrammeja, mutta mikään hänen maailmassaan ei ollut valmistanut häntä elokuvan näkemiseen. Hän ahmaisi hot dogin ja popcornit, litki juomaansa ja haukkoi henkeään ja nauroi riemusta seuratessaan hahmoja valkokankaalla. Onneksi lapsista koostuva yleisö oli hyvin äänekästä, eikä Lyran innostus vaikuttanut silmiinpistävältä. Will sulki heti silmänsä ja nukahti." (s. 109)

Kultaisessa kompassissa seikkailtiin varhaisemmassa historiassa, jolloin ei esim. ollut autojen kaltaisia nykyajan vempeleitä. Salaperäinen veitsi alkaa aivan toisissa tunnelmissa, sillä lukija pääsee tutustumaan nykyajassa elävän Will-pojan arkeen ja tämän perheongelmiin. Willin tausta ei ole ollenkaan niin hohdokkaan jännittävä kuin Lyran, ja luulen, että tämä veti osaltaan omia lukutunnelmiani alas. Lyran salaperäinen isä ja pahis-äiti toivat sarjan ensimmäiseen osaan jännitteitä ja erikoisuuden tuntua. Toki Lyran vanhemmat olivat mukana myös Salaperäisessä veitsessä, mutta taustahahmoina he jäivät aika etäisiksi kokonaisuuden kannalta.

Seikkailut ja Lyra löytävät tiensä Willin luokse, mutta Lyran tuominen nykyhetkeen kummastelemaan vaikkapa elokuvan ihmeellistä maailmaa ei toiminut minulle kovinkaan hyvin. Tämmöinen juoniaines tuntuu kovin helpolta tavalta täyttää sivuja. Onneksi hämmästelyä ei ollut ympätty mukaan kirjaan kovin paljon, mutta se vähäkin nostatti minussa ärtymystä.

Pullmanilla näyttää olevan taipumusta rakentaa sarjan kirjojen loppuun koskettavia kohtauksia, joissa joku onneton heittää henkensä. Huomasin lukevani kirjan loppusivuja liikuttuneena, vaikka kirja muutoin tuntui kovin keskinkertaiselta. Trilogian päätösosa pitää siis ottaa lukuun. Lyra jäi nimittäin sellaiseen kiipeliin, että pakkohan se on selvittää, miten hänelle ja koko maailmankaudelle käy, Tomun keskellä. Goodreadsiin kirja saa minulta kolme tähteä.

Goodreads: Kirja saa 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Sallan lukupäiväkirja, Satun luetut
Kirjan tietoja:
Philip Pullman: His Dark Materials II, The Subtle Knife (1997)
Suomennos Helene Bützow
Tammi, 2003 (3. painos)
321 sivua

8. maaliskuuta 2017

Naisten aakkoset: M

Hyvää naistenpäivän iltaa! Tähän päivään sopii totta kai Tarukirja-blogin Margitin vuosi sitten aloittama haaste Naisten aakkoset. Haasteen puoliväli on O-kirjaimessa, mutta itse laahustan vielä pari kirjainta perässä eli tällä kertaa on vuorossa M:

Kuka on suosikkikirjailijasi? 

Margaret Mitchellin Tuulen viemää on rakkausromaanien saralla eräs suosikkikirjojani, ja aion ottaa klassikkoromskun kesällä uusintalukuun. Mitchellin kirjassa tunteita herättävään historianvaiheeseen (Amerikan sisällissota, orjuuden lopettaminen) on heitetty lujaluonteisten ihmisten kohtaloita ja elämää suurempaa rakkautta, ja minuun tämä yhdistelmä puree edelleenkin. Taisin ensin nuoruudessani ihastua kirjan näyttävään elokuvaversioon, mutta totesin melko pian että kerrankin kirja ja elokuva ovat samalla viivalla. 

Minulla ei ole Tuulen viemästä vielä omaa kappaletta hyllyssäni, ja olenkin pohtinut viitsisinkö sellaisen jostain metsästää vai tyydynkö kirjaston kirjaan. Hmm...





 Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Ranskalainen laulajatar Mireille Mathieu on ollut suosikkejani iät ja ajat. Vanhempieni kotona oli nuoruudessani joitakin hänen levyjään, ja niiden muutamat laulut ihastuttivat jo silloin, vaikken sanoista mitään ymmärtänytkään. Mathieun voimakas ja kaunis ääni sopii balladeihin ja chanson-tyylisiin lauluihin. Eräs lempikappaleitani on Toi Et Moi, jota kuunnellessa pääsee ihastelemaan selkeästi sorahtavaa ärrää (laulun englanninkieliset sanat löytyvät clipin kommenteista):


Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Valokuvaaja Meeri Koutaniemen teokset kiinnostaneet minua jo hyvän tovin. En voi kehua ymmärtäväni valokuvauksen teknisestä puolesta mitään, mutta Koutaniemen kuvat ovat mielestäni vaikuttavia ja kantaaottavia, ja nostavat esille monia epäkohtia. Niihin voi tutustua hänen kotisivuillaan, mutta näkisin niitä mielelläni myös livenä. Vielä minulla ei ole ollut tilaisuutta käydä hänen näyttelyissään, mutta toivottavasti saan tämän puutteen korjattua jossain vaiheessa.

Aikaisemmat aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain
J-kirjain

5. maaliskuuta 2017

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000) on toinen lukemani Haahtelan kirja. Pidin siitä yhtä paljon kuin kirjailijan esikoisesta Kaksi kertaa kadonnut (luin esikoisen ennen blogiaikaa, joten blogijuttua ei ole) eli neljän Goodreads tähden verran. Haahtelan kieli on kaunista ja ilmavaa, ja näiden lukemieni kirjojen parisuhdeaiheet tuntuvat olevan omiaan hänen rauhalliselle kerronnalleen. Tilanteita ja tunnelmia maalaillaan kirjojen sivuilla kevyesti, surumielisestikin, ja paljon jää rivien väliin. Tämä tyyli on minun mieleeni, ja toivon todella, että näitä parisuhdetarinoita on vielä lisää niissä Haahtelan kirjoissa, joihin en ole ehtinyt tutustua.


"Vuoden 1972 syksy, ruosteinen ja avara. Lilian ja Klaus valmistautuvat iltaan, noihin loputtomiin iltoihin, jotka nuoruudessa seuraavat toisiaan, vähenevät vuosien myötä, lyhenevät ja muuttuvat yksinäisiksi hetkiksi ennen nukahtamista." (s. 60)

Naiset katsovat vastavaloon -kirjassa keskiössä on nuori aviopari Lilian ja Klaus. He ostavat talon maalta, ja naapuritalon pariskunta, Emma ja Jim, hivuttautuu osaksi heidän elämäänsä. Lilianin ja Klausin tarinasta avautuu näkymiä menneeseen, siihen miten he ovat ihmisinä kehittyneet ja tulleet yhteiseen taloonsa. Suuria tunnemyrskyjä kirjaan ei mahdu, mutta pidin kirjasta sellaisena kuin se oli: tuokiokuvia Lilianin ja Klausin arjesta höystettynä hippusilla 70-luvun ajankuvaa.

"He söivät lentokoneessa tyhjiöpakattua kanaa ja tekivät välilaskun Frankfurtiin. Lilian kiirehti ostamaan taxfreesta Frankfurt-tarran, jonka hän liimasi häälahjaksi saadun matkalaukun kylkeen. Siitä lähtien täytyi aina saada tarra. Muuten matka oli pilalla.

    Niin, ja vielä unelma. Unelma valkoisesta talosta, omenapuista, kaivosta, suurista ikkunoista, seinäköynnöksestä, pihakeinusta ja kaalinpäistä. Kenen unelma se oli? Kuka sen synnytti? Se tulee unelmien laaksosta niin kuin kaikki unelmat, Klaus sanoo." (s. 91)

Kerronnan keveys ehkä oli syynä siihen, etteivät Lilian ja Klaus heränneet erityisen voimakkaasti "eloon" kirjan sivuilla, ja heidän persoonansa tuntuivat etäisen viileiltä. En silti kaipaa kirjojen henkilöiltä aina sitä tunnetta, että he tulevat ns. iholle asti kiinni, joten tämmöinen tyylikkään hienostunut lähestymistapa toimi minulle erinomaisesti. Haahtelan muu tuotanto alkoi Naiset katsovat vastavaloon -kirjan myötä kiinnostaa aika lailla.

***

Helmet-lukuhaasteessa Haahtelan kirja pääsee ykköspaikalle eli kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis. Liitän kirjan myös osaksi 100 suomalaista -kulttuurihaastetta.

Goodreads: Kirja saa 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lumiomena, Luettua elämää, Mari A:n kirjablogi ja Luettua
Kirjan tietoja:
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava, 2000
199 sivua

4. maaliskuuta 2017

Alkuvuoden kirjaostoksia

Alkuvuoden aikana omiin hyllyihini on vaivihkaa hiipinyt pino pokkareita (ja yksi järeä kovakantinen). Eli suomeksi: kirja-alet ovat jälleen kerran olleet vastustamaton paikka. Kirjaostospostauksia on kiva lueskella blogeista, joten päätin kantaa korteni kekoon minäkin. Olkaapa hyvät, tämmöisiä kirjoja kaupoista on kotiini kulkeutunut tammi-helmikuussa:


Voitin kesällä Suomalaisen lahjakortin Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin lukuhaastearvonnassa. Kiitos, Anna! ♥ Olen pitkään miettinyt, mihin haluan lahjakorttini käyttää. Lahjakortti tuntuu aina jotenkin erityislaatuiselta, enkä haluaisi ostaa sillä vain jotain yhdentekevää kirjaa. Kevään kirjatarjonnasta ei ole pompannut esille ylitse muiden -kirjoja, joten päätin pitkällisen vatvomisen jälkeen vain mennä kirjakauppaan ja käyttää lahjakortin. Siihenpäs loppuu pähkäily, ja voin siirtyä miettimään, milloin luen ostamani kirjat.

Aikani kirjakaupassa pyörittyäni valitsin pokkarihyllyistä Sadie Jonesin Kotiinpaluun, joka jäi minulta viime vuonna lukematta. Lisäksi Jevgeni Vodolazkinin kirja Arsenin neljä elämää tuntui sen verran erikoiselta ("romaani sekoittaa siekailematta nykyaikaa historiaan. Ajalla ei ole merkitystä, sillä ihmisen kilvoitus ja uhrautuminen rakkauden nimeen on universaalia"), että päätin ostaa kirjan omaksi ja lukea sitten, kun ehdin kunnolla keskittyä kirjaan.


Agatha Christien dekkareista on näkynyt uusia painoksia kauppojen pokkarihyllyissä jo hyvän tovin, ja olen jonkin verran niitä ostellut. Murhamamman dekkarit ovat taattua lukemista, ja niitä on mukava olla käden ulottuvilla. Ja nämä uudet painokset ovat minusta näyttävän näköisiä jo väriensä puolesta. Kuvan pokkarit tarttuivat mukaani ruokaostosreissun yhteydessä. Olen hieman huvittunut siitä, että marketista tehty pokkariostos kohottaa edelleen tavallisten ruokaostosten tunnelmaa. Haa, en tyytynyt pelkkään lempparijugurttiin, ruisleipään ja hedelmiin, vaan ostaa päräytin POKKARIN!

Anne Michaelsin Kivenkantajat ja Arne Nevanlinnan Marie olivat heräteostoksia. En ole kummaltakaan kirjailijalta lukenut yhtään teosta, mutta takakannen tekstit oli laadittu semmoisin sanankääntein, että innostuin ostamaan kirjat omaan hyllyyn. Luvassa on "kaunis ja herkkä kertomus kahdesta miehestä, joiden elämän sota muuttaa" ja "100-vuotiaan naisen ilkikurinen elämäntarina".


Adlibriksen 3 pokkaria 15 eurolla -kampanja iski jälleen ja oma saaliini näkyy yllä olevassa kuvassa. Olen lukenut Jane Austenilta vain iki-ihanan Ylpeyden ja ennakkoluulon, ja voisipa olla aika tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Laurent Gaudén kirjasta en tiedä takakansitekstiä ja pikaista googlausta enempää. Hehkuvaa Italiaa pitäisi olla luvassa. Kirjalla on todella viehättävä kansi! Tanskalainen tyttö oli isosti esillä viime vuonna, ja leffakannella varustettu kirja ehkä innostaa minut viimein myös elokuvan pariin.

Samassa Adlibriksen paketissa tuli myös kovakantinen kokoelmateos Douglas Adamsin Linnunradasta. Olin täpinöissäni, kun sattumalta huomasin kirjan - en laisinkaan tiennyt, että tämmöinen on ilmestynyt. Tykkäsin sarjan ensimmäisesti osasta tosi paljon (itsekseen hihittely on varma hyvin kirjan merkki), mutta muut osat neljättä osaa lukuun ottamatta ovat lukematta. Nyt voin lukea hurauttaa koko sarjan yhtä kyytiä.



Näillä kirjoilla on hyvä suunnata kohti kevättä. Linnunrata saattaa kutsua tätä lukijaa jo ensi viikon lopulla, jolloin minulla on muutaman päivän talviloma.

3. maaliskuuta 2017

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki

Jatkuvajuonisen sarjan pariin palaaminen on ärsyttävän ihanaa silloin, kun sarja kiinnostaa mutta edellisen osan tapahtumat ovat lähes häipyneet muistista. Lahjomaton blogihistoria paljastaa, että luin Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -kirjan joulukuussa 2013. Eipä ihme, että sarjan kakkososa Kolkko kaupunki (S & S, 2016) lähti huteranoloisesti liikkeelle. Hmm, neiti Peregrine? Silmukat? Ymbrynet?!

Kirjan alkutaipale oli minulle melkoista muistin perukoiden tonkimista, sillä Kolkko kaupunki heitti lukijan veneen kyytiin, soutamaan pakoon kalmiaita (siis mitä??) eli tapahtumien keskelle, ja siellä piti koettaa sinnitellä mukana, vaikken aivan tiennyt missä ollaan ja minkä vuoksi. Minulla ei ollut sarjan aloitusosaa kotona, enkä sitä onneksi joutunut lainaamaan vaikka niin aluksi pelkäsin. Kolkko kaupunki paljasti lopulta sen verran edeltävistä tapahtumista, että tämmöinen huonomuistinenkin lukija pääsi kärryille nauttimaan vauhdikkaasta menosta. Sarjasta kiinnostuneita suosittelen silti lukemaan osat järjestyksessä - jollei ensimmäisen osan tapahtumista ole mitään tietoa, Kolkko kaupunki voipi jäädä kalsean puoleiseksi lukukokemukseksi.


Riggsin neiti Peregrine -kirjoissa kirjojen visuaalinen puoli vie helposti ainakin minun huomioni (vanhat, vinksahtaneet vintage-valokuvat ovat samaan aikaan kiehtovia ja pelottavia), mutta jos mietin Kolkon kaupungin tarinaa aivan omana itsenään, se oli minulle pieni pettymys. Kirjassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita - kalmiaita paetaan henki kurkussa, neiti Peregrine on joutunut vangiksi lintumaiseen olotilaan ja kaikkea muutakin jännää riittää joka sivulle -, mutta Kolkon kaupungin tarinasta tai henkilöistä ei välittynyt minulle samanlaista outoa värinää kuin kirjan kuvituksena olevista valokuvista. Kirja jäi semmoiselle viihdyttävän mukavalle tasolle, joka ei tietysti ole huono suoritus sekään.

"Pakotin itseni tuijottamaan kuoriota, vaikka houkutus katsoa muualle oli lähes ylivoimainen. Pariksi sekunniksi päässäni sumeni,  ystävien äänet häipyivät taustalle, kuulin vereni kohahtelun korvissa ja sydämen jyskytyksen rinnassa, ja ajatukseni harhautuivat  olentoon, joka oli tappanut isoisän, olentoon, joka oli seissyt ruhjoutuneen, kuolevan isoisän äärellä ennen kuin se oli paennut metsään kuin mikäkin pelkuri.
    Näkökenttäni kareili ja käteni vapisivat. Yritin rauhoittua.
    Olet syntynyt tähän, ajattelin. Sinut on tehty tappamaan tuollaisia petoja. Toistin lausetta mielessäni kuin mantraa." (s. 74)

Tai ehkäpä en saanut tarinaan otetta sen runsauden vuoksi. Kolkossa kaupungissa oli minun makuuni runsaasti henkilöitä, jotka vain piipahtivat kirjassa muutaman sivun verran, ja sitten siirryttiin jo uusiin seikkailuihin. Aivan kuin olisin katsellut silmien edessä ohi lipuvaa outojen otusten sirkusta, josta ei enää jonkin ajan kuluttua erota yksityiskohtia kun niitä on niin paljon.

Sinänsähän outouden kohtaaminen ja siihen suhtautuminen on tärkeä teema Riggsin fantasiasarjassa, ja arvostan sitä, että se on onnistuttu punomaan näin vetäväksi seikkailuksi, joka kurkottelee läpi historian eri ajanjaksojen. Kirjasarjan omaleimaisuus syntyi omiin lukutunnelmiini suurelta osin juuri näistä silmukoiden kautta tehtävistä aikahypyistä. Tilanteet ja tunnelmat vaihtuvat, ja erityisesti toisen maailmansodan aikaisen Lontoon saaminen mukaan juoneen väritti sitä synkkyydellään. Sota ja sen tapahtumat tosin jäivät taka-alalle neiti Peregrinen pelastusyrityksen tieltä.

Kolkko kaupunki saa minulta 3 tähteä Goodreadsiin. Toivottavasti myös sarjan kolmas osa suomennetaan. Eli juu, sarjan päätöskarkelot kiinnostavat, vaikka Kolkko kaupunki ei aivan maailman parasta fantasiaa minulle ollutkaan.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet lukenut aiemmin vain yhden kirjan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Ransom Riggs: Hollow City (2014)
Suomennos Kaisa Kattelus
S & S, 2016
393 sivua

1. maaliskuuta 2017

TBR-vuori: Suden vuosi kiidätti Haltille!

TBR-vuorenvalloitusprojektini alkoi marraskuussa 2015. Viime toukokuussa kipusin Kolille ja nyt heiluttelen jalkoja Haltilla. Eli 25 kirjaa 100 kirjan listalta on luettu! Jee! TBR-vuoriprojekti on kokonaisuudessaan edennyt vasta neljänneksen, mutta näiden välinyppylöiden valloitus on kumman palkitsevaa. Tuntuu, että jotain edistystä omien kirjojen lukemisessa tapahtuu, vaikka lukuvauhtini on ollut vain keskimäärin noin 1,5 TBR-kirjaa kuussa. 

Lukuvauhti on minulle sopiva, sillä TBR-vuoren valloitus on säilynyt mielekkäänä projektina. Tämän vuoden aikana se saa pikkuisen vetoapua myös Hyllynlämmittäjät-pinosta, sillä osa pinoni kirjoistani sisältyy tälle laajemmalle TBR-listalleni. Eli minulla on siis kolmensorttisia TBR-kirjoja omissa hyllyissäni: 100 kirjan listalla olevat, Hyllynlämmittäjä-listan kirjat ja sitten ne onnettomat, jotka eivät ole kelvanneet millekään listalle. Monimutkaista? Joo, vähäsen alkaa olla mutkikkuutta ilmassa, kun omasta hyllystä valitsee luettavaa. Hyllynlämmittäjälista oli silti liian iso houkutus vastustettavaksi, ja koetan säilyttää rennon otteen kaikkien listojeni kanssa.

Koko kirjalistani löytyy alempaa postauksesta, mutta ennen tarkempia kommentteja muutama sananen Virpi Hämeen-Attilan Suden vuodesta (Otava, 2003), joka vei minut Halti-tunturin huipulle. Kirjasta on tehty elokuva, mutta se on minulle tuttu vain trailerista. Hyppäsin siis vailla suurempia ennakkotietoja Helsingin yliopistomaailmaan sijoittuvaan ihmissuhdekeitokseen, joka tarjoaa lähes 400 sivua juttua siitä, kuinka varakas rouva kyllästyy akateemiseen mieheensä, mies putoaa pilvilinnoista karuun todellisuuteen ja sieltä hänet pelastaa viileän älykäs nuori naisopiskelija (kaunis, totta kai). 

Kirjan alaotsikko kuvaa tarinaa komedialliseksi, mutta itse en komedian aineksia Suden vuodesta tavoittanut. Surkuhupaisuutta ja hellyttävän ennakoitavia juonenkäänteitä sen sijaan löytyi. Ja myös hellyttävän vanhentunutta tekniikan sanastoa, sillä yksi jos toinenkin käytti kirjassa tekstinkäsittelylaitetta. Eikö vuonna 2003 puhuttu vielä tietokoneista? Ehkäpä ei. Suden vuosi oli helposti luettava ja vähän muistikuvia jättävä kirja, joka saa minulta kaksi tähteä Goodreadsiin.

Haltin matkan parhaimmistoa ja loppunykäys.


Haltille kipusin näillä kirjoilla (25 kirjaa luettu 100 kirjan listalta):

13.Anne Taraba: Salaperainen Garbo
14. Alice Munro: Valkoinen tunkio
15. Sarah Waters: Vieras kartanossa
16. Isabel Allende: Henkien talo
17. Leo Tolstoi: Anna Karenina
18. Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
19. Kate Morton: Hylätty puutarha
20. Jhumpa Lahiri: Kaima
21. Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
22. Daphne du Maurier: Rebekka
23. Katri Lipson: Jäätelökauppias
24. Iain Banks: Siirtymä
25. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi

Halti-etapin kolme parasta kirjaa erottuivat selvästi muista: Henkien talo, Anna Karenina ja Rebekka olivat omassa luokassaan, ja saivat minulta 5 tähteä Goodreadsiin. Heikoimpia kirjoja olivat Watersin Vieras kartanossa ja Eugenideksen Naimapuuhia, joille irtosi vain yksi tähti. 

Yksi kesken jätettykin löytyy. Koetan olla tavallista sitkeämpi TBR-listani kirjojen kanssa, mutta silti Jun’ichirō Tanizakin novellikokoelma Unien silta oli minun makuuni liian puisevaa luettavaa. Tämä oli minulle yllätys, sillä Tanizakin Avain oli Koli-etappini parhaimmistoa. Odotin novelleilta samanlaista herkullista purevuutta, mutten tavoittanut kumpaakaan kirjan kahdesta ensimmäisestä novellista, ja siihen lukemiseni sitten jäi. 

Kokoelman ensimmäinen novelli kertoi ikäväluonteisen ylhäisönaisen ja häntä alamaisesti palvelevan miehen musiikkipitoisesta suhteesta. Odottelin aikani tarinaan särmikkyyttä ja erikoisuutta, kunnes viimein tuskastuin yksioikoiseen tarinaan. Ehkä jotain oli japanilaisittain kätketty rivien väliin, mutta ne hienoudet jäivät minulta tavoittamatta. Kirjan toinen novelli ei puhutellut minua senkään vertaa. Muistaakseni mies matkusti siinä junalla jonnekin, kärsi fobioista ja lyhykäisen novellin päätteeksi hämmästelin jälleen, missä on se Tanizaki, joka kirjoitti Avaimen. Kirja lähti kirjaston kierrätyshyllyyn. 

Sellainen oli matkani Haltille. Seuraavaksi on edessä 15 kirjan taival Galdhøpiggenille. Tässä vielä lista kirjoista, joilla kipusin haasteen ensimmäiselle huipulle eli Kolille:

Koli saavutettu 20.5.2016 (Kolilla ollaan -postaus):

1. Dominguez, Carlos Maria: Paperitalo
2.  David Suchet: Hercule Poirot ja minä
3. Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
4. L. M. Montgomery: Sininen linna
5. Cecilia Ahern: Sadan nimen mittainen matka
6. Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita  
7. Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
8. Katharine Hepburn: Afrikan kuningatar
9. Jun’ichirō Tanizaki: Avain
10. Colin Meloy: Maanalainen sysimetsä
11. Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo
12. Zadie Smith: Kauneudesta


***

Helmet-lukuhaasteessa Suden vuosi sijoittuu kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (Sari Karaslahdella on epilepsia).

Goodreads: Suden vuosi saa 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Luettua, Illuusioita
Kirjan tietoja:
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi - Komediallinen kuvaelma vuosituhannen lopulta
Otava, 2003
399 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...