26. helmikuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olssonin Sisar talossani (Gummerus, 2017) oli minulle ensi kosketus kirjailijan tuotantoon. Olssonin nimi on tainnut jäädä jostain blogijutusta mieleeni, ja kirjan yksinkertainen, kaunis kansi houkutteli sekin lukupuuhiin. Miellyttävä tuttavuus, voin todeta. Hidastempoinen, ihmissuhteiden kipupisteitä rauhallisesti käsittelevä kirja osui minun lukumakuuni, mutta huomasin että Olssonin tekstin äärelle kannatti asettua vasta kun lukuolo tuntui riittävän seesteiseltä. Jos mielenpäällä pyörivät päivän työasiat ja kauppalistalta unohtuneet asiat, oli turha odottaa, että Marian ja Emman sisarussuhteen verkkaiset käänteet jaksaisivat kiinnostaa.

"Hän ei vaadi mitään. Hänen kanssaan on niin tavattoman helppo tulla toimeen. Hän tunkeutuu jo kaikkeen, mitä teen ja ajattelen, pelkästään olemalla täällä. Kunpa hän ei olisi koskaan ottanut yhteyttä. Tai kunpa en olisi koskaan esittänyt sitä typerää kutsua. Nyt ei enää riittäisi, vaikka hän lähtisi täältä. On jo liian myöhäistä.

Istuin tuijottamassa kirjoittamiani sanoja. Sisareni valmisti meille lounasta. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että hän oli luonani. Yleensähän sisarukset nauroivat, puhuivat ja viihtyivät yhdessä. Mutta me liikuimme kuin heikoilla jäillä, peläten sen murtuvan allamme vähäisestäkin harha-askeleesta. Tuntuiko ainoastaan minusta siltä? Vai oliko se yhtä vaikeaa Emmalle?" (s. 59)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Costa Bravan rannikolle, viehättäviin merenrantamaisemiin, jotka aivan näin silmissäni kirjaa lukiessani. Rannikon pikku kylässä asuu Maria, jonka luokse sisarpuoli Emma saapuu viikon mittaiselle vierailulle. Päivät etenevät ja sisarukset tunnustelevat tuttavuutta pitkän tauon jälkeen. Lukijalle hahmottuu pikku hiljaa kummankin sisaren menneisyys ja sen pienet salaisuudet. Mitään isompaa mysteeriä kirjassa ei paljastu, mutta enpä sellaista tähän kirjaan kaivannutkaan. Olen lukenut viime kuukausina niin paljon mm. fantasiaa ja dekkareita, että tämmöinen hissuksiin etenevä kirja tuntui tervetulleelta vastapainolta vauhdikkaisiin juonikuvioihin ja verisiin rikoksiin.

Minua miellytti kirjan kerronnan konstailematon vähäeleisyys ja luonnekuvien vähittäinen avautuminen. Kirjan tapahtumapaikkoja olisi voitu kuvailla enemmänkin, sillä se olisi tuonut kirjaan enemmän paikallisväriä ja todellisen elämän tuntua. Nyt minulle jäi kirjasta pohdiskeleva ja mietiskelevä yleisfiilis, jossa idyllinen rannikkokylä häilyi kauniina taustakulissina. Kokonaisvaikutelma jäi silti reilusti plussan puolelle, ja Sisar talossani saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin.


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Ullan luetut kirjat
Kirjan tietoja:
Linda Olsson: En syster i mitt hus (2016)
Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2017
243 sivua

24. helmikuuta 2017

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

Kuulun siihen (vähemmistö?)lukijaryhmään, joka ei lapsuudessaan juuri lukenut Astrid Lindgrenin tuotantoa. Mm. Ronja, ryövärintytär (WSOY, 2003/1981) ja Veljeni Leijonamieli jäivät lukematta, mutta Melukylän ja Saariston lapsiin sentään tutustuin jossain vaiheessa. Saaristolaisista tosin muistan vain tv-sarjan, sen ihanan valoisat kesäpäivät, suloisen Pampulan ja lutuisen Laivuri-koiran. Kuuntelin kirjan äänikirjana viime vuonna, ja voin varauksetta suositella sitä, vaikken itse intoutunutkaan blogijutun kirjoitteluun.

Näin jälkikäteen ajatellen on vaikea sanoa, miksei Lindgrenin tuotanto noussut minulle erityisen tärkeäksi, vaikka minusta tuli kirjaston nuortenkirjojen suurkuluttaja heti, kun sain oman kirjastokortin. Kenties Lindgrenin kirjojen seikkailut eivät olleet tarpeeksi jännittäviä silloiseen vaatimustasooni. Enid Blytonin Viisikot ja muut toiminnalliset sarjat taisivat peitota kiltimmät ja herttaisemmat kirjat.

Aikuisiällä Lindgrenin tuotanto on alkanut jonkin verran kiinnostaa minua, ja syynä on lähinnä uteliaisuus - olisiko sittenkin pitänyt jo aikapäiviä sitten lukea näitä lastenkirjallisuuden klassikoita? Onko Lindgrenin kirjoissa jokin ihanuus piilossa, jonka olen onnistunut välttämään? 

Nyt olen tyydyttänyt uteliaisuuteni Ronjan osalta. Olin hämmentävän  tietämätön kirjan juonen suhteen, joten pääsin aloittamaan lukemisen vailla tietoa mitä tuleman pitää. Lukuinnostukseni oli korkealla kirjan aloittaessani, mutta on pakko todeta, ettei Ronja, ryövärintytär saanut minusta uutta ystävää. Anteeksi, Ronjan fanit, mutta minusta Ronjan seikkailut lähimetsässä ja hänen ystävyytensä naapuripojan kanssa tuntuivat aika tylsiltä (taidan edelleen kaivata lastenkirjoihin viisikkomaista jännitystä?!). En hurmaantunut kirjan luonnonläheisyydestä, ja Ronjan vanhempien torailu toisen ryöväriperheen kanssa vaikutti liian ennalta-arvattavalta aikuislukijalle. Teos lienee klassikkostatuksensa ansainnut, mutta minulle kirjan vetovoima ei avautunut.

Kieliseikkoihin en kovin usein jaksa takertua, mutta Ronjassa kirosanojen käyttö sai minut ärsyyntymään. Mielestäni kirjassa käytettiin välillä melkoisen ruokotonta kieltä vaikka kyseessä on lastenkirja: "Voi ne Borkan suvun paskiaiset ja niiden paskapäät ryövärit. Voi ne pahantekijät!" Nykylapsille tässä kenties ei ole mitään ihmeellistä, mutta itse en pidä kiroilusta ja "paska"-sanan käyttö erityisesti lastenkirjassa särähtää pahasti korvaani. Kokonaisuutena kiroilua ei tietenkään esiintynyt hirmuisen paljon, mutta sekin vähä tympäisi.

Ronja, ryövärintyttären hyviin puoliin kuului kirjan kaunis kuvitus, jonka on tehnyt Ilon Wikland. Erityisesti luontokuvat olivat onnistuneita, vaikkakin usein kovin synkkäsävyisiä. Kuvitus ei silti riittänyt pelastamaan kokonaisvaikutelmaa, joka jäi kahteen Goodreads-tähteen.


***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Ronjan tarina on nähty mm. teatterissa ja valkokankaalla. Lisäksi japanilaiset ovat tehneet kirjan pohjalta 26-osaisen animaatiosarjan. Liitän kirjan siis myös mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkkivinkki: Lukuisa, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him? ja Satun luetut
Kirjan tietoja:
Astrid Lindgren: Ronja rövardotter (1981)
Suomennos Tuula Taanila
Kuvitus Ilon Wikland
WSOY, 2003 (22. painos)
240 sivua

22. helmikuuta 2017

2 x sarjakuva: Bouncer osa 3 & Ranskalainen sarja

Sarjakuvien sivuilla huomaan usein liikkuvani sellaisten aihepiireihin parissa, joita muutoin välttelen. Bouncer-sarjakuva sai minut innostumaan länkkäreiden maailmasta, ja sarjan suomennostahti on edennyt jo kolmanteen osaansa. Käärmeen oikeus (Jalava, 2016) piti totta kai saada omaan hyllyyn, ja samalla kertaa innostuin hankkimaan myös Emmanuel Moynotin taiteileman sarjakuvaversion Irène Némirovskyn postuumisti julkaistusta romaanista Ranskalainen sarja.

Myrsky kesäkuussa -sarjakuva (Jalava, 2016) perustuu Ranskalaisen sarjan ensimmäiseen osaan. Täytyy myöntää, ettei alkuperäinen Ranskalainen sarja minua suuremmin houkuttele. Toinen maailmansota ahdistaa, enkä mielelläni lue sen kauhuja tai niitä sivuavia kirjoja. Sarjakuva on silti sen verran kevyempi ilmaisumuoto, että päätin uskaltautua kokeilemaan Moynotin versiota Némirovskyn kuuluisasta ja palkitusta romaanista. Némirovskyn kirjaa en siis ole lukenut, mutta sen lukutunnelmia voi kurkata esim. Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa.


En oikein tiedä vieläkään, pidänkö Moynotin piirrosjäljestä vai en. Siinä on suttuisuuden tuntua, joka ei minun silmääni miellytä, mutta toisaalta ruutujen harmaanmusta väritys henkii hyvin toisen maailmansodan synkkyyttä, saksalaisten uhkaa ja painostavaa ilmapiiriä. Eli ehkä kallistun "sopii albumin aihepiiriin" -kannalle:


Sarjakuvassa on todella laaja henkilögalleria, ja vaikka se esiteltiin parilla sivulla (!), niin minulla kesti kotvasen ja toisenkin ennen kuin aloin pysymään kärryillä eri tarinalinjoissa. Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, kesäkuuhun 1940, jolloin saksalaiset ottavat maan haltuunsa ja asukkaat joutuvat pakenemaan kuka minnekin. Pelko, paniikki ja levottomat olot nostavat ihmismielen nurjan puolen pintaan, ja albumin sivuille piirtyy koskettavia ihmiskohtaloita - mutta myös niitä, jotka aiheuttavat inhoa ihmisten itsekkyyden vuoksi.  

Ihmisluonnon taitava tutkiskelu jäikin minulle päällimmäisenä mieleen Moynotin sarjakuvasta. Ruuduissa kuvataan todella vähän varsinaisia sotatapahtumia tai fyysistä väkivaltaa. Sen sijaan henkilöiden käyttäytymisen kautta välittyy se alhaisuus ja julmuus, johon me pystymme kun olosuhteita hieman muutetaan. 

Moynotin Ranskalainen sarja - Myrsky kesäkuussa ei herätellyt minussa kiinnostusta perehtyä alkuperäiseen kirjaan. Olen silti tyytyväinen, kun edes näin sarjakuvan välityksellä Némirovskyn kirjan tapahtumat tulivat tutuksi. Sivistysaukko paikattu, eikös?

Bouncer-sarjan kolmas osa Käärmeen oikeus tarjosi kevyempää ja viihdyttävämpää luettavaa. Olen pitänyt karuihin lännenmaisemiin sijoittuvasta kovaotteisesta sarjasta lähes hämmentävän paljon, mutta on pakko todeta, ettei Käärmeen oikeus ollut niin hyvä kuin aiemmat osat Kainin silmä ja Armottomien laupeus. Albumin tarinan kliseet hyppivät silmille (Bouncer mm. aikoo naimisiin ja olipas suuri yllätys, kun alttarille asti ei päästykään), ja juonen osalta Käärmeen oikeus haiskahti tärkeämpien osien väliseltä seikkailulta.

Piirrosjälki on sentään taattua huippulaatua - näitä ruutuja kelpaa katsella:



Käärmeen oikeus on mutinoistani huolimatta vauhdikas ja ronski länkkärisarja, jota kannattaa mielestäni vinkata nuoremmille poikalukijoille. Sarjakuvan miehinen ja toiminnallinen ilmapiiri saattaa innostaa heitä lukupuuhiin.


Goodreads: Ranskalainen sarja - Myrsky kesäkuussa saa 4 tähteä ja Käärmeen oikeus 3 tähteä
Mistä sarjakuvat minulle? Molemmat ovat omia ostoksia
Muualla verkossa:
* Moynotin sarjakuvaa on luettu blogissa Tuntematon lukija
Sarjakuvien tietoja:

Emmanuel Moynot: Suite française. Tempête en juin (2015)
Suomennos Marja Luoma
Jalava, 2016
220 sivua

Boucq / Jodorowsky: La justice des serpents (2016)
Suomennos Heikki Kaukoranta
Jalava, 2016
58 sivua

19. helmikuuta 2017

Gard Sveen: Pimeän sylissä

Gard Sveenin dekkari Pimeän sylissä (Bazar, 2016) oli erikoinen kirja: päähenkilö, rikostutkija Tommy Bergman ärsytti minua lähes koko kirjan ajan (taas yksi omien ongelmiensa ja traumojensa kanssa painiva poliisi), puolessa välissä kirjaa olin täysin tympääntynyt rikosta tutkivien henkilöiden omatoimisiin tutkimuksiin siellä ja täällä (siis aikuisten oikeasti, eivät kai poliisit huitele tutkimuksissaan minne sattuu, toisilleen kertomatta?!) ja mietin, jättääkö kirja kesken vai jatkaako sinnikkäästi eteenpäin. Jatkoin ja mitä tapahtui: yhtäkkiä juoni sai uusia kierteitä ja kiinnostuin kirjan tapahtumista aivan eri lailla kuin alkupuolella kirjaa. Sivut kääntyivät ja loppuratkaisu olikin sitten jo sellainen, että sarjan seuraava osa on pakko ottaa lukulistalle.

Pimeän sylissä -kirjassa on pari toisiinsa liittyvää nuoren tytön murhaa, ja näitä Bergman laitetaan tutkimaan yhdessä Susanne Bechin kanssa. Bech kipuilee yksinhuoltaja-arjen ja työn välissä, joten itse asiassa kirjan molemmilla poliiseilla oli ongelmia yksityiselämässään, ja tämän osalta liikuttiin välillä jo tahattoman huumorin puolella (mennee bloggaajan vinon huumorintajun piikkiin). Bergmanin ja Bechin työtoveruuteen liittyi kokenut poliisi - nuorempi (nais)poliisi -asetelma ja siihen liittyvää vallankäyttöä, mutta tämä osuus ei onneksi vallannut liikaa tilaa kirjan sivuilla. 

Sveen kuvaa jonkin verran rikoksiin liittyvien henkilöiden elämää, ja tämä toi mukavaa virettä tarinaan. Mm. salaperäisen Edle Marian arvoitus säilyi aivan loppusivuille asti, ja tästä aiheesta olisi kenties voinut saada enemmänkin irti. Raakuuksilla Sveen ei mässäile, sen sijaan jännitystä tiivistetään asteittain tihenevällä uhan tunteella. Kunpa vain kirja olisi pitänyt alusta asti otteessaan loppusivujen tavoin! Alkupuolen hitaampi juonenkehittely veti pisteitä hieman alas, joten annan Pimeän sylissä -dekkarille kolme tähteä Goodreadsiin.


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin
Kirjan tietoja:
Gard Sveen: Helvete åpent (2015)
Suomennos Arja Kantele ja Susanna Paarma
Bazar, 2016
447 sivua

17. helmikuuta 2017

Naisten aakkoset: L

Tarukirja-blogista liikkeelle lähtenyt haaste Naisten aakkoset pysähtyy L-kirjaimeen. Kirjainlistastani tuli yllättäen täysin kotimainen:

L-listaltani löytyvät Finlandia-voittajat vuosilta 2011 ja 2012.

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Voihan kirjailijan nimetä yhden huippuhienon kirjan perusteella suosikkikirjailijaksi? Tähän kohtaan en löytynyt yhtään ylitse muiden -nimeä, joten päädyin nimeämään Rosa Liksomin suosikkikirjailijakseni. Olen lukenut häneltä blogiaikana Finlandia-voittajakirjan Hytti nro 6:n, ja muistelin antaneeni kirjalle täydet viisi tähteä. Näinpäs ei ollutkaan, vaan blogitekstissä lukee 4 tähteä. Kirja löytyy nykyään omasta hyllystäni, ja tekisipä mieleni astahtaa uudelleen junan kyytiin ja kokeilla, irtoaisiko kirjalle uusintamatkalla puuttuva tähtönen lisää Goodreadsiin.

"Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta. Tyttö nousi junaan häntäpään viimeiseen makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti syvään."


Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Minä, Muru ja metsä -kirjan kuvitus on Lena Frölander-Ulfin taidokasta jälkeä.

Lena Frölander-Ulfin hienot, synkkäsävyiset mutta silti sadunomaiset kuvitukset herättivät huomioni lastenkirjoissa Minä, muru ja metsä sekä Hämäräkirja. Frölander-Ulfin työnäytteitä voi käydä katsomassa hänen kotisivuillaan. Kävin niitä itsekin tutkimassa vasta nyt, ja voi miten kauniin herkkiä vesiväritöitä hänellä on. Värimaailma on tyystin toisenlainen kuin linkkaamissani lastenkirjoissa, ja erityisesti kuvien sinisen eri sävyt miellyttävät minun silmääni.


Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.


Ulla-Lena Lundbergilta olen lukenut vain Finlandia-voittaja-Jään, jonka lämminsävyinen kerronta vei minut mukanaan. Lundberg on julkaissut paljon muutakin, ja hänen tuotantonsa on Jäästä asti ollut lukulistallani - toistaiseksi laihoin tuloksin, mutta ehkä tänä vuonna...

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksinäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä."

16. helmikuuta 2017

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ruotsalaisdekkaristit ne osaavat juonenkehittelyn jalon taidon. Tämä oli pakko tunnustaa jälleen kerran, kun luin Emelie Scheppin esikoisdekkarin Ikuisesti merkitty (HarperCollins Nordic, 2017). Miksi ihmeessä meidän kotimaisilta dekkarikirjailijoiltamme ei tule tämmöisiä kirjoja, jotka saavat sivut kääntymään pikkutunneilla, kun lukemista ei voi lopettaa vaikka työaamun varhaisuus on erinomaisen hyvin tiedossa?! Pauliina Suden Takaikkuna oli minulle vastaava tapaus, mutta muita ei muistu tähän hätään mieleen.

Ikuisesti merkityn alkuosa vaikutti aivan tavanomaiselta tapaukselta: vaimo tulee kotiin ja löytää miehensä, maahanmuuttoviraston johtajan ammuttuna. Poliisi alkaa selvittää tapausta, ja tutkinnasta vastaa syyttäjä Jana Berzelius. Lukija tutustuu poliisin henkilöstöön ja kerronta rullaa sujuvasti. Välillä lukijalle tarjoillaan pikkulapsen näkökulmasta kerrottuja hyytäviä kokemuksia lasten joutumisesta pelinappuloiksi aikuisten raakaan maailmaan, ja nämä pätkät ennakoivat, että jotain kiinnostavaa on tulollaan.

Jossain vaiheessa kirjaa tavanomaisuus jäi taakse, juoneen tuli yhtäkkiä lisää kierroksia ja lukeminen sai uutta vauhtia. En halua spoilata, joten eipä näistä käänteistä sen enempää. Jana on silti särmikkäämpi hahmo kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Ikuisesti merkityssä juonen realistisuus ei kenties ole sen vahvuuksia, mutta realistisuus tuppaa olemaan tylsää. On paljon mukavampi heittäytyä hurjiin tapahtumiin, ja pakolaispolitiikan nurjia puolia voi pohdiskella halunsa mukaan samalla kun jännittelee miten Jana selviää eteen tulevista kinkkisistä tilanteista.

Henkilögallerian puolella hämmästelin sitä, miten merkityksettömiä osa kirjan hahmoista lopulta oli juonen kannalta. Esimerkiksi poliisissa työskentelevä Mia sai ostos- ja juomisongelmiensa kanssa suhteettoman paljon tilaa siihen nähden, että hänet olisi voinut poistaa kirjasta ja Ikuisesti merkitty olisi siitä huolimatta ollut aivan yhtä hyvä dekkari. Mutta ehkäpä Mialle oli varattu kirjaan paikka ongelmapoliisien kiintiöstä?

Niin tai näin, pikku puutteista huolimatta Ikuisesti merkitty on hyvää dekkariviihdettä, ja rikoksen aihepiiri on ajoittain yliampuvista juonikuvioista huolimatta tiukasti kiinni nykyhetken pakolaistilanteessa. Mikään maailmojen mullistaja kirja ei ole, mutta dekkarien ystävän lukupinossa on aina tilaa uudelle page turner -tuttavuudelle.



***
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa ratkaistaan rikos

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Ullan luetut kirjat ja Kirjasähkökäyrä
Kirjan tietoja:
Emelie Schepp: Märkta för livet (2014)
Suomennos Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic, 2017
382 sivua

14. helmikuuta 2017

♥ Lukuvinkkejä, rakkaudella ♥

Ystävänpäivän kunniaksi kokosin tähän juttuun muutamia päivän tunnelmaan sopivia lukuvinkkejä. Kotoinen ystävänpäivämme on mukava juttu sekin, mutta itse olen aina mieltänyt Valentinuksen päivän kuuluvan rakastavaisille. Joten olkaapa hyvät, tässä muutamia teemaa sivuavia kirjoja:


Margaret Mitchell: Tuulen viemää


"Voi Scarlett, hänellä on hirveän huono maine. Hänen nimensä on Rhett Butler, ja hän on kotoisin Charlestonista, ja hänen perheensä on kaupungin hienointa väkeä, mutta he eivät tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Caro Rhett kertoi minulle hänestä viime kesänä. Hän ei ole sukua heille, mutta Caro tietää hänestä kaiken, kaikki tietävät. Hänet on karkoitettu West Pointista. Kuvittelehan! Ja sellaisten asioiden vuoksi, jotka olivat niin pahoja, ettei Caro ollut saanut kuulla niistä. Ja sitten se tyttö, jota hän ei nainut." (s. 86)

Maailmankirjallisuuden eräs suurimmista rakkausromaaneista on viime aikoina hypähdellyt eteeni siellä täällä, sillä Naisten aakkoset -haasteessa ollaan menossa Tuulen viemälle (Otava, 2008/ 1936) otollisissa kirjaimissa. Tuulen viemää on ainakin Kirjojen kamarin Katjan ja Tarukirjan Margitin suosikki, ja olenkin alkanut haikailla kirjan uudelleen lukua - ja totta kai elokuvaversion katsomista (ne puvut! Rhett! ♥)! Tuulen viemän tulinen, raivostuttavan omapäinen ja rohkea Scarlett hurmasi minut jo kauan ennen blogiaikaa, ja ensi kesänä taidan pitkästä aikaa uppoutua etelän värikkääseen ja kiihkeätempoiseen elämään.

"Frankly, my dear, I don't give a damn" - elokuvahistorian säväyttävin lausahdus?


Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen &
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti


Rakkauden tiet ovat kirjallisuudessa moninaiset. Rakkauden äärelle voi johdattaa vaikkapa kadonnut muistikirja tai Hymy ikkunan takana -niminen romaani. Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen (WSOY, 2015) ja Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti (Tammi, 2013) ovat hyvänmielen kirjoja, ajatuksella kirjoitettuja, höpsöjä ja mukaansa tempaavia tarinoita rakkaudesta. Molemmat yllättävät minut - ai, löytyy tämmöisiä nykykirjallisuuden kirjoja, joiden äärellä voin nautiskella aikuisten ihmisten ihanista rakkaustarinoista ilman kömpelöitä juonenkäänteitä tai myötähäpeän tunnetta kliseiden äärellä? Lämmin lukusuositus molemmille kirjoille.


Kathleen Winsor: Aina vain Amber


Kathleen Winsorin Aina vain Amber (Gummerus, 1987/1944) on päätynyt hyllyyni kierrätyksenä äitini kirjahyllystä. "Mahtava saaga tulisesta kaunottaresta joka valloitti kuninkaan sydämen", lupaa kirjan viehättävä etukansi. Olen lukenut kirjan nuoruudessani ja muistelen pitäneeni siitä. Tarkemmat yksityiskohdat ovat häipyneet mielestäni, mutta kirjan selailun innoittamana uskallan silti vinkata kirjaa mahdollisille uusille, muhkeista (rakkaus)romaaneista pitäville lukijoille. Historian ystävillekin suositus, sillä Amberin tarina sijoittuu 1600-luvun Englantiin.

Aina vain Amber on ensi kesän uudelleen lukulistallani yhdessä Tuulen viemän Scarlettin kanssa. Luvassa on siis 670 + 894 = 1564 sivua rakkauden sävyttämää sivua luettavaa kahden voimakastahtoisen naisen seurassa! Saapa nähdä, olenko kesän loputtua jo miehisempien tarinoiden tarpeessa. 😆


Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus


Kirjalistan loppuun sujautan dekkarivinkin. Agatha Christien Rakkauskirjeiden salaisuus (WSOY, 1987/1925) on hupsuttelevan kevyt arvoitusleikki, jossa lukija tutustuu seikkailija Anthony Codeen. Luvassa on murhia, salakäytäviä, rakkauskirjeitä - ja rakkausjuttuja! Tämän kirjan lukeminen sai Hercule Poirotin tuntumaan kuivakkaalta puupökkelöltä. 😉

Hyvää ystävänpäivää kaikille blogissani vieraileville!


Kuva: Wikimedia Commons -palvelu: By Hamachidori - Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=5286076

12. helmikuuta 2017

TBR x 2: Jäätelökauppias ja Siirtymä

Hitaasti etenevä TBR-vuorenvalloitusprojektini nytkähtää tässä postauksessa kahden kirjan verran lähemmäs Haltia eli 25 TBR-kirjan rajapyykkiä (Halti häämöttää nyt yhden kirjan päässä! Harmi, että kaikki lyhyet ja nopsalukuiset TBR-kirjat ovat siirtyneet luettujen listoilla 😅). Vuodenvaihteen tienoilla luin Ian Banksin scifi-kirjan Siirtymä (Gummerus, 2013) ja tammikuussa lukuun pääsi Katri Lipsonin Jäätelökauppias (Tammi, 2012). Päätin niputtaa kirjat samaan juttuun, jotta saan TBR-listani nopeammin ajan tasalle täällä blogin puolella.

Kirjat sopivat myös rakenteensa puolesta yhdessä käsiteltäviksi: molemmissa kirjoissa lukijan kannattaa olla hereillä, sillä tarinat ja juonilangat kulkevat aikatasoilta toisille sen verran mutkikkaasti, että kyydissä pysyminen vaatii hieman keskittymistä. Keskittyminen kannattaa, sillä kirjat ovat parhaimmillaan todella antoisaa luettavaa:


Katri Lipsonin Jäätelökauppias oli hämmentävän sirpaleinen lukukokemus. Kirjan kansi lupaa elokuvamaisia tunnelmia, ja niitä onkin luvassa Jäätelökauppiaan alkupuolella. Kirja käynnistyy elokuvan filmauksista, ja rautaesiripun takainen todellisuus sekoittuu fiktioon: teksti hypähtelee kuvausten tapahtumista elokuvan käsikirjoitukseen. Vähän aikaa meni tätä kummastellessa, mutta kun pääsin tyyliin kiinni, kerronta alkoi toimia ja Jäätelökauppiaan vetovoima tuntui lähes maagiselta. Itä-blokin vainoharhaisuus on harvoin tuntunut kirjan sivuilla näin arvoitukselliselta ja lukuhermoja kutkuttavalta.

"Mitä me käsikirjoituksella? Tajusin sen, kun makasin hänen allaan hotelli Täysikuun sohvalla. Yhdestä hotellihuoneen boordiin maalatusta ornamentista näkyy ettei mysteerejä ole missään; kaikki on niin kömpelöä ja läpinäkyvää, että jumalan puolesta saa hävetä ja ihmistä käy sääli."  (s. 5)

Sitten joku sammutti teatterista valot ja siirryttiin pois elokuvan maailmasta. Kirjan fiilis muuttui kertaheitolla, ja samalla omat lukutunnelmani rysähtivät "annanko kirjalle 5 tähteä" -taivaasta "öh, vaihtuiko lukuun toinen kirja?!" -ihmettelyyn. En pitänyt tyylin-, maiseman- ja henkilöidenvaihdoksesta yhtään. Tšekkoslovakian filmihommista hypättiin peräti ruotsalaiseen opiskelijaelämään ja omien juurien etsiskelyyn asti. Tämä pudotti kirjan pistemäärän keskinkertaiselle tasolle, kolmeen Goodreads-tähteen. Sääli - kirjan alkuosa oli huippuluokkaa ja voisin lukaista sen uudemman kerran.

Iain Banskin Siirtymän olen hankkinut heräteostoksena. Kirjan näyttävä ja muhkea ulkoasu houkutti kokeilemaan, josko tämä scifi-kirja olisi minua varten ja kas vaan, olihan se. Tässä kirjassa sitä vasta hypähdelläänkin, henkilöstä (!) ja aikatasosta toiseen! Vähintään ensimmäiset sata sivua koetin kiivaasti hahmottaa, mitä ihmettä madame d'Ortolanin, siirtyjäksi nimetyn henkilön, potilas 8262:n, Adrianin ja ties kenen puuhista mahtaa kehkeytyä. Madame selvästi juonittelee jotain, potilas taitaa piileskellä ja... arvailua, arvailua ja samaan aikaan kaikki tapahtumat ja leikkisän ilkikurinen kerronta kiinnostivat minua niin paljon, ettei missään nimessä halunnut keskeyttää kirjaa.

Luen scifiä äärimmäisen vähän, mutta Siirtymä koukutti minut. Kun aikani maltoin odotella, kirjan jujusta kerrottiin sen verran, että pääsin tapahtumiin paremmin mukaan. Näin Siirtymä onkin mielestäni parhaimmillaan: kun et tiedä mitä tuleman pitää. Scifistäkään en tiedä mitään, mutta pahin pelkoni eli teknisten yksityiskohtien hillitön ryöppy puuttui Siirtymästä. Koin kirjan helposti lähestyttäväksi ilman genretietämystäkin - riittää, että vetävä, erikoislaatuinen tarina maailman pelastamisesta ja valtataisteluista kiinnostavat.

Goodreads: Jäätelökauppias saa 3 tähteä ja Siirtymä 4 tähteä
Mistä kirjat minulle? Omia ostoksia
Muualla verkossa:
* Jäätelökauppiasta on luettu mm. blogeissa Kujerruksia ja Luettua
* Siirtymä-kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjakuu ja Kirjavinkit
Kirjojen tietoja:

Iain Banks: Transition (2009)
Suomennos Sari Karhulahti
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2013
566 sivua

Katri Lipson: Jäätelökauppias
Tammi, 2012
205 sivua

10. helmikuuta 2017

Lumoava luonto -luontokirjahaaste 22.3.2017

Koska viimeksi luit luontokirjan? Jollet muista, ei se mitään - täällä näppiksen takana on kohtalotoveri, joka ei ole tainnut lukea ainuttakaan luontokirjaa vuosiin. Haluan tänä vuonna haastaa edes muutaman kirjan verran itseäni tavallisten lukurajojeni ulkopuolelle ja päätin aloittaa tietopuolelta, luontokirjoista. Eräänä innoittajana juuri luontokirjojen valintaan toimi WWF:n Vuoden luontokirja -kilpailu, jonka listaamat teokset ovat aina vaikuttaneet todella näyttäviltä jo kuviensa puolesta, mutta siitä huolimatta en ole tullut niihin tutustuneeksi.

Haastaminen sujuu paremmin kanssa lukijoiden kera, joten tein ideastani julkisen haasteen, johon kaikki ovat tervetulleita osallistumaan. Haasteen idea on yksinkertainen:  
  • lue luontokirja ja postaile siitä keskiviikkona 22.3.3017
  • haastepäivä 22.3.2017 on maailman vesipäivä, joka on YK:n vuonna 1992 julistama teemapäivä. "Vesipäivän tarkoituksena on lisätä tietoa ennen kaikkea vesivarantojen vaikutuksesta taloudelliseen tuottavuuteen ja sosiaaliseen hyvinvointiin."
  • haasteen kirjoiksi käyvät silti kaikenlaiset tietokirjat, jotka ovat mielestäsi luontokirjoja, eli niiden ei tarvitse keskittyä vesiteemaan.
  • haasteeseen voit lukea sekä aikuisille että lapsille suunnattuja luontokirjoja
Luontokirjoja saa toki lukea myös enemmän kuin vain yhden, mutta toiveeni on, että edes yhdestä luetusta kirjasta julkaistaan postaus keskiviikkona 22.3.2017. 

[tarkennus:] Useampia kirjoja lukevat: luontokirjajuttuja voi julkaista milloin tahansa ennen haasteajan päättymistä, kunhan niistä yksi julkaistaan ke 22.3.2017.

Teen luontokirjajutuista pienen koosteen blogiini, joten siihen mukaan haluavat voivat käydä kertomassa juttunsa linkin vaikkapa tämän jutun kommenttiboksiin.

Tervetuloa mukaan haasteeseen! 
Sukelletaan yhdessä lumoavan luonnon ihmeisiin. :)

Kuvaa saa käyttää haasteeseen liittyvissä blogi- ja somejutuissa

#satasuomalaista2017: #5 Musta jää ja #6 korunäyttely

Kulttuurihaaste 100 suomalaista on edennyt tähän asti blogissani kirjojen voimin, mutta nyt seuraa vuoden ensimmäinen kotimainen elokuva ja näyttelykäynti:


Petri Kotwican ohjaama parisuhdedraama Musta jää sai ensi-iltansa kymmenen vuotta sitten, ja kävin katsomassa leffan ihan teatterissa asti. Tykkäsin näkemästäni, ja sattumalta leffa valikoitui uusintakatseluun tammikuussa. Työpaikallani on pieni DVD-lainaushylly, jonka tarjonnasta bongasin vanhan suosikkini. Outi Mäenpää on eräs lempinäyttelijöistäni, ja oli mukavaa aloittaa kotimainen leffavuosi vuosien takaisella hyväksi havaitulla elokuvalla. 

Mäenpään, Ria Katajan ja Martti Suosalon kolmiodraama toimii edelleen, ja leffan todellinen tähti on ehdottomasti Mäenpää. Tässä on nainen, joka näyttelee parhaimmillaan vain silmillään - niistä välittyy tunnemyrskyjä, jäätävää vihaa ja rakkautta. Elokuvan aloituskohtauksesta on pätkä alle linkkaamassani trailerissa, ja se on eräs suosikkikohtauksistani: taustalla soi mahtipontinen Apocalyptica, nuori nainen pyöräilee keskellä talvea jossain syrjäseudulla ja vakoilee isossa talossa asuvan pariskunnan juhlapäivää. Miten tähän on tultu, mistä kaikki alkoi? Jos mustasukkaisuusdraamat kiinnostavat, Musta jää on katsomisen arvoinen. 

Virtuaalisia tähtiä Musta jää saa 4 / 5.


Pohjois-Pohjanmaan museossa on parhaillaan Kalevala Korun 80-vuotisjuhlanäyttely, ja kävin viikonloppuna tutustumassa näyttelyyn. Minulla on muutamia Kalevala Korun kaulakoruja (en käytä sormusten lisäksi juuri muita kuin kaulakoruja, rannekellon käyttökin on jäänyt), ja korumerkin kauniin yksinkertaiset mallit vetoavat omaan makuuni. Näyttely siis kiinnosti minua kovasti, ja sainpa puoliväkisin houkuteltua miehenikin mukaan. 😏


Näyttelyssä on esillä - koruja. Vitriinejä riittää tutustuttavaksi, ja koruista on myös kerrottu taustoja. Alla olevassa kuvassa näkyy Kuutar-riipus, joka on muistini mukaan ensimmäinen lahjaksi saamani Kalevala Koru.


Näyttelystä jäi erityisesti mieleeni muutaman vuoden takainen euroviisupuku ja siihen kuuluvat korut. Pukua kantoi Hanna Pakarinen, ja laulu oli...? Hopeiset, näyttävät korut tuovat dramatiikan tuntua mustaan pukuun, ja lopputulos näyttää mielestäni edelleen upealta.


Minulle tämä oli elämäni ensimmäinen korunäyttely, ja kokemus oli mielenkiintoinen. Vaikka näyttely oli pienempi kuin odotin, korujen määrä aiheutti silti jonkinlaista turtumusta. Ah, ai tuommoinen ja tuommoinen, mitäs näkyy seuraavaksi... tuttu museoähkyefekti iski siis myös kauniiden korujen keskellä. :)

Näyttely on avoinna 4.3.2017 asti, joten siihen ehtii vielä tutustumaan. [Edit:] "Näyttely on esillä vuoden 2017 ajan Oulun lisäksi Jyväskylässä, Kuopiossa, pääkaupunkiseudulla, Rovaniemellä ja siirtyy vuonna 2018 Lappeenrantaan."

8. helmikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

"Ylilääkäri polkaisee Karinin potilassängyn pyörät lukkoon. Tehovalvontaosaston sairaanhoitajat leikkaavat auki aluspaidan ja urheiluliivit lääkärin selostaessa kovaan ääneen:  Raskaana oleva nainen,  lapsi voi raportin mukaan hyvin, viikolla kolmekymmentäkolme,  sairastui noin viisi päivää sitten,  oireet influenssan kaltaiset,  kuumetta, yskää, eilen lievää hengenahdistusta jonka ajateltiin johtuvan raskaudesta, tänään vointi akuutisti huonontunut, voimakasta hengenahdistusta, saapui synnytysosastolle tunti sitten." (s. 5)

Näin alkaa Tom Malmquistin kirja Joka hetki olemme yhä elossa (S & S, 2017). Kirjan alkuosa oli minulle lähes hengästyttävä lukukokemus: seurasin intensiivisesti kertoja-Tomin elämää sairaalassa, hänen Karin-vaimonsa kamppailua outoa sairautta vastaan ja syntymättömän lapsen kohtaloa. Sivut kääntyivät vauhdilla, kunnes tuli se pysäyttävä hetki, jolloin Tomin elämä alkaa pienen vauvan kanssa, kahden. 

Harvoin olen eläytynyt kirjan tapahtumiin näin voimakkaasti. Kirjan kerronta oli sävyltään yllättävän viileää, ja minulle tämä toimi: koen yltäkylläiset tunnemyrskyt vaivaannuttavina, mieluummin luen asioita etäältä tarkastelevaa tekstiä. Malmquistin kirja tavallaan työnsi kertojan suurta surua kauemmas lukijasta, mutta samalla itse koin, että kuvattujen tapahtumien järkyttävyys tuli enemmän julki kuin jos lukija olisi hukutettu kyyneliin.

Kirjassa kuvataan Tomin elämää vauvan kanssa, ja muistot Karinista ja heidän yhteisestä elämästään sekoittuvat nykyhetkeen. Näin lukijalle rakentuu kuva paljon yhdessä kokeneesta pariskunnasta. Joka hetki olemme yhä elossa ei ole loppuun asti niin kiivastahtinen kuin kirjan alkuosa antaa ymmärtää, ja hyvä näin. Tomin ja Karinin elämä ja esimerkiksi Tomin kummalliset vaikeudet byrokratian kanssa saivat enemmän minulta huomiota, kun tapahtumat eivät vyöryneet eteenpäin pikakelausvauhdilla. Malmquistin kirja on tosipohjainen, ja se teki lukuelämyksestä vieläkin vaikuttavamman.

Jutun loppuun vielä lainaus kirjan loppusivuilta. Pidin tästä kohdasta todella paljon, sillä siihen tiivistyy mielestäni kauniisti, miten kertoja kokee Karinin jälkeisen elämän tyhjyyden - surua ja menetystä voi ilmaista monella tapaa:

"Tuoksusi on voimakkaimmillaan kun olet juuri noussut sängystä, viivyt keittokomerossa, venyttelet ja katselet ulos Metargatanille, hetken päästä kömmin viereesi kylpyammeeseen, vesi loiskuu reunojen yli, sinun varpaasi minun reisiäni vasten, polvet vaahdon yläpuolella, katsot minua ja kerrot erityisestä kuolemaa edeltävästä todellisuudesta, joka riisuu ihmiseltä kaikki suojat ja pakottaa kohtaamaan elämän vailla toivoa armahduksesta, en ymmärtänyt sinua, ymmärrän nyt mutta sinua ei enää ole, on vain käsittämätön tyhjyys ja olen oppinut elämään kalseuden keskellä, mitään odottamatta." (s. 312)


***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain kirjasta ennakkolukukappaleen. Kirja julkaistaan 8.2.2017. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Mrs Karlsson lukee ja Kirjakaapin kummitus
Kirjan tietoja:
Tom Malmquist: I varje ögönblick är vi fortfarande vid liv (2015)
Suomennos Outi Menna
S & S, 2017
326 sivua

5. helmikuuta 2017

Petteri Kantola: Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin seurassa

Petteri Kantolan Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin kanssa (Suuri Kurpitsa, 2016) yllätti minut täydellisesti: taidokkaita piirroksia, kesän tuoksua, herkkä ja rauhallinen tunnelma, ilmavuutta sivujen asettelussa ja tarinassa. Lukijaa siis odottaa täydellinen vastakohta verrattuna perinteisiin ruutuihin ahdettuihin sarjakuviin. Ajan kanssa -sarjakuva saakin minulta lämpimät suositukset, ja erityisesti jos hieman erilainen ja visuaalisesti näyttävä sarjakuva kiinnostaa, tähän albumiin kannattaa tutustua.


Ajan kanssa -albumissa seurataan nuoren miehen epävarmuuden ja epätietoisuuden kesää. Parisuhde ja elämä ylipäänsä mietityttää. Jopa siinä määrin, että kirjailijasuuruus, herra Proust saapuu pitämään miehelle seuraa ja johdattelemaan tämän ajatuskulkuja:


"Proustin esimerkki houkutteli: tehdä jotain intohimoisesti ilman muita velvoitteita ja olla täysin immuuni muiden ihmisten vaikutukselle.

Haluaisinko sitä?
Ehkä kuitenkin oma toiveeni olisi  vielä rakastua uudelleen... ja elää!

Mutta uskaltaisinko enää rakastua?"

(s.47)


Kulttuurihaaste Sata suomalaista  jatkuu Kantalon albumilla tyylikkäästi. Ajan kanssa oli itse asiassa ensimmäinen kotimainen sarjakuva, jonka olen tänä vuonna lukenut. Paljon hienommin ei sarjakuvavuosi voisi alkaa.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarja on toiminut Ajan kanssa -sarjakuvan innostuksen alkulähteenä.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä sarjakuva minulle? Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogissa Kirjavinkit
Sarjakuvan tietoja:
Petteri Kantola: Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin seurassa
Suuri Kurpitsa, 2016
80 sivua

4. helmikuuta 2017

D. D. Everest: Archie Greene ja alkemistin kirous

Bloggasin tammikuussa D. D. Everestin Archie Greene -fantasiasarjan aloitusosasta, ja nyt on vuorossa sarjan toinen osa, Archie Greene ja alkemistin kirous (Art House, 2016). Sarja jatkaa ykkösosasta tutuilla linjoilla: Archie Greene aloittaa toisen lukuvuoden Monituisen Magian Museossa, ja luvassa on runsaasti maagisia seikkailuja. Archie Greene ja muutamat hänen ystävänsä merkitään salaperäisellä Faroksen liekillä, ja kuinkas ollakaan, heidän pitää kirjoittaa taikuutta uudelleen, pelastaa maailma pimeän taikuuden juonilta ja totta kai tähän kaikkeen tarvitaan oma salaseura. Kaikenlaista jännää on siis saatu mahtumaan kirjan hauskasti nimettyihin lukuihin.


"Archie oli varma, että hän oli nähnyt merkin jossain aiemminkin, muttei muistanut missä. Vanha Zeb tarttui hänen käteensä ja liu'utti peukaloaan uuden jäljen yli. Archie katseli, miten vanhuksen kasvot kalpenivat ennennäkemättömän oudon värisiksi, vaikka kyseessä oli sentään mies, joka työskenteli päivät pitkät maailman vanhimman ahjon ääressä.
    Vanha Zeb loi nopean silmäyksen Kirkkuun. "Geoffrey, sinun pitäisi vilkaista tätä."
    Kirkku käveli epäröiden Archien ja Vanhan Zebin luo. Archie ojensi kätensä Kirkun nähtäväksi.
    Kirkku henkäisi. "Kultainen kehä... Ei voi olla totta! Se on alkemistien merkki. Siitä kun se viimeksi ilmestyi on yli kolmesataa vuotta. Fabian Grey..." (s. 47)

Archie Greene -sarjasta on helppo havaita yhtäläisyyksiä Potter-maailmaan, mutta minua ne eivät ole häirinneet. Olen huomannut pitäväni sarjan pääosin iloisesta tunnelmasta, ja Archien ja hänen ystäviensä seikkailut ovatkin olleet mukavan rentouttavaa luettavaa kiireisten työpäivien jälkeen. 

Alkemistin kirouksen juonessa monen sadan vuoden takaisten tapahtumien seuraukset ulottuvat nykyaikaan asti, ja pidin siitä, miten salamyhkäiset alkemistit, pimeä taikuus ja synkemistien pahat aikeet oli saatu upotettua lasten seikkailuihin niin, ettei kokonaisvaikutelmasta tullut liian synkkä tai uhkaava. Ja vaikka lapset käyvät eräänlaista koulua, varsinaisten koulutapahtumien osuus seikkailujen lomassa on häviävän pieni. Tätä en harmitellut. Vertaan jälleen Pottereihin: niissä koululuokkien tapahtumat ja oppilaiden keskinäiset kärhämät saivat minusta liian usein liikaa tilaa mielenkiintoisimmilta juonikuvioilta.

Sarjan kirjoihin on tehnyt kuvituksen James de la Rue. Mielestäni Alkemistin kirouksessa oli vähemmän kuvitusta kuin sarjan avausosassa, ja tämä oli minulle pienoinen pettymys. Kuvitus on ison plussan arvoinen, ja rakentaa omalta osaltaan sarjan taikatunnelmaa.


***
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Fantasiakirja.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Kirjan tietoja:
D. D. Everest: Archie Greene and the Alchemist's Curse (2016)
Suomennos Kaisa Ranta
Art House, 2016
370 sivua

2. helmikuuta 2017

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Flavia de Luce #5)

Ilmoittauduin eilen mukaan Ystävänpäivän lukumaratonille, joten nyt on sopiva hetki kaivaa luonnoksista esille kirjajuttu, jonka kirjoittelin vuodenvaihteen lukumaratonin jälkeen. Alan Bradleyn viime syksynä ilmestynyt Flavia de Luce -dekkari Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016) oli erinomaista maratonluettavaa, sillä Flavian tutkimukset veivät minut taas täysin mennessään ja kirja oli nopeaa luettavaa. Lukumaraton ei tietenkään ole mikään nopeuskilpailu, mutta olen todennut että nautin itse lukumaratonista eniten silloin, kun luettavana on jotain niin vetävää, että tarinan imuun pääsee oikein kunnolla.

"Yhtäkkiä yksi kirkkoherran saarnoista tuli aivan pyytämättä mieleeni: se miten me olemme savea ja Herra meidän savenvalajamme - se oli oppitunti, joka heräsi eloon vasta nyt täällä maalaishautausmaalla. Minne tahansa katseeni käänsin, näin lautasensirpaleita muistuttavia luunpalasia, jotka heijastuivat valkoisina taskulamppuni valokeilassa.
    Se oli hämmästyttävää nähtävää, kuin olisi katsellut tiedemuseon kolmiulotteista geologista näyttelyä.
    Rauhoitu nyt, Flavia, ajattelin, nyt ei ole oikea aika ajatella mädäntymisen ihmeellisyyttä." (s. 171)

Kirjassa hautausmaalla ja kirkkorakennuksella on keskeinen rooli, sillä tapahtumat käynnistyvät Flavian löytäessä ruumiin Bishop's Laceyn suojeluspyhimyksen haudasta. Ruumis on suojeluspyhimystä tuoreempi tapaus, joten Flavia pääsee jälleen tekemään yhteistyötä paikallisen poliisin kanssa. Kirjan juonelle tosin oli mielestäni eduksi se, että poliisit olivat melko pienessä osassa tapahtumien kulussa. Enemmän kuvattiin kylän ihmisiä ja heidän salaisuuksiaan. Niitä riittää, sillä Bishop's Laceyhan aivan kuhisee salattuja pikku tapahtumia!

Eräät salatuista asioista näyttävät liittyvän Flavian äitiin. Tämä kirjasta toiseen verkkaan edennyt sivujuonipolku nytkähti kirjan loppusivuilla sen verran eteenpäin, että odottelen suurella mielenkiinnolla sarjan keväällä ilmestyvää seuraavaa osaa.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 41. Kannessa on eläin (lepakkohan se kannessa liitelee). Aloitin kirjan viime vuoden puolella, joten jätän kirjan pois omalta Helmet-listaltani.
***

Juttuni Flavia de Luce -sarjan aiemmista osista löytyvät täältä (sarjan kolmas osa Hopeisen hummerihaarukan tapaus jäi minulta aikanaan kesken, mutta lainasin sen viime viikolla kirjastosta. Ehkäpä siis ystävänpäivän tienookin sujuu rattoisasti Flavian seurassa):

Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Filminauha kohtalon käsissä

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa, tässä muutama linkkivinkki: Ullan luetut kirjat, Luetut.net, Yöpöydän kirjat ja Hurja Hassu Lukija
Kirjan tietoja:
Alan Bradley: Speaking from Among the Bones (2013)
Suomennos Maija Heikinheimo
Kansi Satu Kontinen
Bazar, 2016
410 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...