31. tammikuuta 2017

Daphne du Maurier: Rebekka

Tänään on kirjabloggaajien klassikkohaasteen neljännen kierroksen postauspäivä, ja haastekierrosta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Oma klassikkopäivän kirjani vaihtui aivan viime metreillä. Alunperin aikomukseni oli postailla Evelyn Waughin vuonna 1945 kirjoittamasta Mennyt maailma -kirjasta, mutta Hyllynlämmittäjä-projektini aloituskirja laittoi suunnitelmani uusiksi. 

Daphne du Maurierin Rebekka (WSOY, 1994/1938) hiipi jostain kirjahyllyn kätköistä lukupinooni ja valloitti minut täysin. Kirjan maailma vetäisi minut siinä määrin sisälleen, että nostan kirjan huippupaikalle kaikkien aikojen parhaat kirjat -listauksessani - eli Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Margaret Mitchellin Tuulen viemän rinnalle, suurten ja tunnekylläisten rakkaustarinoiden joukkoon. Ja näin hillityn tyylikäs ja elegantti Mennyt maailma kalpeni auttamatta Maxim de Winterin, hänen nuoren aviovaimonsa ja näyttämöä haudan takaa hallitsevan Rebekan tarinan rinnalla. Wow, mikä kirja.


    "Mitä pirua sinä oikein ajattelet? kysyi Maxim.

    Hätkähdin ja punastuin, sillä tuona lyhyenä hetkenä, ehkä minuutin aikana, olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin. Olin täydellisesti siirtynyt menneisiin päiviin.

    "Tiedätkö, että suoritit hyvin kummallisen ilveilyn sen sijaan, että olisit syönyt kalasi?" sanoi Maxin. "Ensin kuuntelit kuin olisit kuullut puhelimen soivan, sitten huulesi liikkuivat ja vilkaisit hiukan minuun. Sitten pudistit päätäsi, hymyilit ja kohautit olkapäitäsi. Kaikki noin sekunnin kuluessa. Harjoittelitko naamiaisia varten?" Hän katsoi nauraen minuun ja aprikoin, mitä hän sanoisi, jos hän tietäisi tosiaankin ajatukseni; sen mitä tapahtui sydämessäni ja aivoissani ja sen, että sekunnin ajan hän oli ollut monta vuotta sitten elänyt Maxim ja minä olin ollut Rebekka. (s. 230)

Rebekassa alkusivuilla nuori, vaatimattomista oloista lähtöisin oleva nainen tapaa leskeksi jääneen vanhemman miehen. Mies, Maxim de Winter, pyytää muutaman viikon kuluttua naista vaimokseen, ja pikaisin kuvauksin ohitetun kuherruskuukauden jälkeen he suuntaavat miehen sukutilalle, kuuluisaan ja ylvääseen Manderleyhin. Nuori vaimo koettaa totutella elämään palvelijoiden keskellä, verkkaisessa toimettomuudessa. Avio-onnea varjostavat vain miehen merkilliset synkkyyden puuskat ja Rebekan, Maximin vuosi sitten kuolleen vaimon varjo jokaisessa Manderleyn nurkkauksessa ja puutarhan istutuksen katveessa.

Taisin ihastui Rebekkaan niin täysillä ennen kaikkea sen vuoksi, että samaistuin voimakkaasti nimettömäksi jääneeseen, kertojana toimivaan aviovaimoon ja hänen epävarmuuden tunteisiinsa. Naisella on taipumus kuvitella kaikenlaisia tapahtumaketjuja, ja tunnistan tuon piirteen itsessäni (vaikken myönnä sortuvani samanlaiseen ilveilyyn kuin vaimo yllä olevassa lainauksessa). Eläydyin myös esimerkiksi kiristävään oloon, joka saa naisen juoksemaan linnan hämäriin käytäviin, piiloon yllättäen saapuvia uppo-outoja vieraita. Itse en tietenkään harrasta moisia pakenemisoperaatioita, mutta nuorempana olin hyvinkin epävarma uusien ihmisten kohtaamisissa. Tämä kaikki yhdistettynä vienosti romanttis- ja jännitysviritteiseen, dramaattiseen juoneen ja sujuvan vaivattomasti etenevään kerrontaan - ah ja voi, kyllä vaan oli minun kirjani tämä Rebekka!

Päädyinkin sijoittamaan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirja kertoo "sinusta". Tämähän on tulkinnanvarainen haastekohta jos mikä. 😊 Hyppäisin mielelläni Rebekan sivuille juomaan teetä kastanjapuun varjoon, kävelylle Jasper-spanielin kanssa Onnen laaksoon ja viettämään Maximin kanssa kiireetöntä iltaa kirjastohuoneeseen.


Rebekka on tarina avioliitosta ja parisuhteen julmista peleistä, mutta se on myös tarina rakkaudesta ja katkeransuloisesta mahdollisuudesta uuteen elämään. Tämä kaikki on tiiviisti kiedottu brittiläiseen kartanotunnelmaan ja luokkayhteiskunnan kummalliseen vetovoimaan. Hienosti aikaa kestäneen kirjan julkaisusta tulee ensi vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Toivottavasti Rebekka saa vaikkapa sen kunniaksi uusia lukijoita. ♥


"Kun ajattelisin Manderleytä valveilla ollessani, en olisi katkera. 
Ajattelisin sitä sellaisena kuin se olisi voinut olla, jos olisin saanut elää siellä pelkäämättä. 
Muistaisin, millainen ruusutarha oli kesällä, kuinka linnut lauloivat aamun sarastaessa. Miten joimme teetä kastanjan alla ja miten meren kohina kuului alempana olevien ruohokenttien takaa." (s. 8)


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Löysin kirjan kirjaston kierrätyshyllystä
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Satun luetut, Vinttikamarissa ja Tuntematon lukija
Kirjan tietoja:
Daphne du Maurier: Rebecca (1938)
Suomennos Helvi Vasara
WSOY, 1994 (9. painos)
431 sivua 

28. tammikuuta 2017

Graham Winston: Poldark - Kapinallinen

Edellisessä postauksessani äänestin viime vuoden parhaita uutuuskirjoja, ja nyt tulee tasapainon vuoksi kirja asteikon toiselta laidalta. Anteeksi jo etukäteen kaikki Poldark-sarjan ystävät: minuun sarjan avausosa ei kolahtanut. Winston Grahamin Poldark - Kapinallinen (Gummerus, 2016) saa minulta vaivaisen yhden tähden Goodreadsiin. Lukukokemukseni oli niin vaisu, että sinnittelin kirjan viimeiselle sivulle silkasta uteliaisuudesta. Miten paljon kömpelöitä juonenkäänteitä onkaan luvassa?


Kirjassa minua vaivasi eniten se, että tuntui kuin olisin seurannut historiallista näytelmää, jossa sodasta kotiin palaavalle Ross Poldarkille, tapahtuu kaikenlaista, mutta kohtaukset liittyvät vain kevyesti toisiinsa ja lupaavan oloisia juonilankoja hylätään surutta matkan varrelle. Jonnekin mm. häipyi Rossin nuoruudenrakkaus, jonka kohtaaminen pitkän ajan jälkeen tuntui olevan tunnelatausta täynnä. Sitten - öh, ei mitään?! Ja minä kun olin jo ehtinyt virittäytyä kunnon intohimokolmiodraamaan. Kirjan loppupuolella sankarin elämään vuorostaan astui nuori tyttönen Demelza, mutta häneen liittyvä juonikuvio tuntui suorastaan surkuhupaisan ennakoitavalta. 

"Ross seisoi viisitoista minuuttia pimennetyssä teltassa, jossa amatöörinäyttelijät esittivät Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen tarinaa. Hän maksoi puolipennisen nähdäkseen miehen, jolta sika oli syönyt pienenä kädet ja jalat ja joka nyt piirsi aivan ällistyttävän hyvin suussaan olevalla liidulla. Hän maksoi vielä puolipennisen nähdäkseen, miten ihmiset kiusasivat häkissä olevaa hullua naista.
    Nähtyään kaiken tämän hän istahti kojuun juomaan lasillisen rommia ja vettä. Agitaattori Jack Trippin sanat muistuivat mieleen hänen katsoessaan ohi kulkevia ihmisiä. Enimmäkseen väki oli huonokuntoista ja haisevaa, riisitautista, rokonarpista, ryysyistä - paljon huonokuntoisempaa kuin eläimet, joita markkinoilla myytiin ja ostettiin. Oliko ihmekään, että ylempi luokka piti itseään aivan eri rotuna?" (s.85)

Kapinallisessa on jonkin verran mukana aikakauden yhteiskunnallista pohdintaa, ja tämän laskin Kapinallisen harvoihin hyviin puoliin. Mutta mutta, eipä näistä pohdinnoista tullut punaista lankaa kirjalle. Esimerkiksi Ross ottaa hoitaakseen perinnöksi saamansa kaivoksen, ja odotin turhaan, että kaivoksen hoitoon liittyvät epäkohdat saisivat isomman sijan Rossin elämässä. 

Mietin kirjan loppuun luettuani sitä, miksi ihmeessä Rossia kutsutaan kirjan nimessä kapinalliseksi? Minulle ei syntynyt mielikuvaa suuresta tai edes keskisuuresta kapinallisesta, enkä oikein hahmottanut, mitä tai ketä kohtaan Rossin oletettiin kapinoivan. Ehkäpä hänen huolehtimisensa köyhästä Demelzasta voi mieltää kapinaksi yhteiskunnan normeja kohtaan, mutta no, tässäpä taas yksi lisä kirjan antiin, jonka tarkoitusta en aivan ymmärtänyt.

Kirjasta ja sen jatko-osista on tehty tv-sarja, jota en ole katsonut. Rossia esittävä näyttelijä Aidan Turner sopii ulkoiselta olemukseltaan Rossin rooliin, ja kenties kirjan tapahtumista on saatu kasaan kelvollinen tv-sarja. Itse taidan silti valita jotain muuta katsottavakseni.

Goodreads: 1 tähti
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Mustetta paperilla, Vinttikamarissa ja Hurja Hassu Lukija.
E-kirjan tietoja:
Winston Graham: Ross Poldark (1945)
Suomennos Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2016
379 sivua

27. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 Blogistanian-ääneni

Vuoden 2016 Blogistanian-äänestys on jälleen koittanut. Viime vuonna jätin äänestyksen väliin, mutta tänä vuonna innostuin taas osallistumaan. Lukemieni uutuuskirjojen määrä ei ole vallan päätä huimaava, mutta onneksi se ei ole olennaista näissä karkeloissa.


Blogistanian Tieto -kisaa emännöi Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna. Omat ääneni menevät kirjoille:

3 pistettä: Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki (WSOY)

2 pistettä: James Essinger: Adan algoritmi (Vastapaino; suomennos Tapani Kilpeläinen)

1 piste: Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 (WSOY; suomennos Saara Pääkkönen)


Blogistania Kuopus -kisaa emännöi Notko, se lukuva peikko -blogin Notkopeikko. Omat ääneni menevät kirjoille:

3 pistettä: Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä (S & S)

2 pistettä: Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre (Like)

1 piste: Tuutikki Tolonen: Mörköreitti (Tammi)


Blogistanian Globalia -kisaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Omat ääneni menevät kirjoille:

3 pistettä: Emma Cline: Tytöt (Otava; suomennos Kaijamari Sivill)

2 pistettä: Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (Tammi, suomennos Sari Karhulahti)

1 piste: Pierre Lemaitre: Camille (Minerva, suomennos Sirkka Aulanko)


Blogistanian Finlandia -kisaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogin Krista. Omat ääneni menevät kirjoille:

3 pistettä: Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (Otava)

2 pistettä: Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa  (Teos)

1 piste: Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset  (Karisto)


24. tammikuuta 2017

Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki

Mikko-Olavi Seppälän tietokirja Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki (WSOY, 2016) pomppasi tietoisuuteeni syksyllä muutamista kirjablogijutuista. Vaikken voikaan kehuskella historiantuntemuksellani, 20-luvusta on muodostunut mielikuva kiehtovana vuosikymmenenä: kieltolaki rajoitti elämää, mutta salakuljetus kukoisti ja maa toipui sodasta kohti iloisempia aikoja. Viime vuosina 20-lukua on käsitelty jonkin verran dekkareissa (mm. Nina Hurman Rouge-sarjassa), ja olikin mukavaa huomata, että vuosikymmenestä on ilmestynyt näyttävän näköinen tietokirja.


Kirjan ulkoasu vetosi minun esteettiseen silmääni. Paksut sivut, hurja määrä valokuvia ja muita aikakauden dokumentteja kuten mainoksia - kirjasta saa paljon irti vaikka katsoisi vain kuvat läpi. Minä pidin erityisesti siitä, että mukana oli paljon aikakauden kuvituksia. Ne kertovat yllättävän paljon ajastaan, ja 20-luvun piirrostyylissä on jotain todella viehättävää ja tyylikästä.

Alemmassa kuvassa näkyy Helsingin ensimmäinen bensiiniasema.

Tekstiosuudet etenivät jouhevasti, eikä kirjan kerronta ollut raskaslukuista, päinvastoin. Kirjan aihepiirejä olivat mm. (totta kai) kieltolaki ja siihen kytkeytynyt apteekkien toiminta, jazz, työväenluokan elämäntavat ja autoilun lisääntyminen. Tekstiä höystivät runsaat lainaukset kirjallisuudesta ja lauluista, ja ne todella saivat 20-luvun elämään silmien edessä. Monesta aiheesta olisi mieluusti lukenut enemmänkin, mutta toisaalta kirjan pituus oli nyt juuri sopiva.

On hauska sattuma, että luin Suruttoman kaupungin kanssa samaan aikaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjaa (joka on vieläkin hieman kesken, upea kirja sekin!). Sen tapahtumista iso osa sijoittuu Helsinkiin, 20-luvulle. Nämä kaksi kirjaa täydensivät mainiosti toisiaan, ja Suruttoman kaupungin sivujen valokuviin oli helppo kuvitella Eccu, Lucie, Allu ja muut Westön kirjan nuoret kaupunkilaiset. Westön kirja taas sai Suruttomasta kaupungista enemmän konkretiaa - oma Helsinki-tuntemukseni on niin heppoinen, että Suruttoman kaupungin valokuvat saivat kuvittaa Westö-tunnelmiani.

Suruttomassa kaupungissa on kattava lähde- ja aikalaiskirjallisuuden luettelo. Lähdeviitteet oli upotettu tekstiin numeroviittauksin, ja tämä kevensi tekstiä omissa silmissäni huomattavasti. Jos tekstin seassa näkyy kokonainen lähdeviite, en osaa jättää sitä huomiotta vaan lukemisesta tulee pakosta hieman katkonaista. Pienet numeroviittaukset sen sijaan soljuvat silmien läpi sen kummemmin huomiota herättämättä, ja saatoin keskittyä tekstin kertomaan asiaan.

Suruton kaupunki saa minulta täydet 5 tähteä Goodreadsiin.

***

Helmet-lukuhaasteessa valitsin kirjalle paikan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjojen pyörteissä, Kirjavuori
Kirjan tietoja:
Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen
WSOY, 2016
231 sivua

22. tammikuuta 2017

TBR-listan sivuprojekti: #hyllynlämmittäjä

Twitterissä ja Facebookissa huomasin tänään #hyllynlämmittäjä -häsähaasteen, jonka ideana on haastaa itseään lukemaan 12 oman hyllyn kirjaa 12 kuukauden aikana. Haaste on lähtöisin Sivumennen-podcastista

Ajattelin ensin, etten osallistua laisinkaan tähän, sillä minullahan on jo TBR-vuorenvalloitusprojektini, jonka parissa juuri eilen aloitin omasta hyllystäni Tanizakin Unien sillan. Mutta mutta... jonkin aikaa katselin kuvia muiden kirjapinoista ja hoplaa, nyt minullakin on oma:


Osa kirjoista löytyy TBR-listaltani, osa ei. Päätin listata kirjat tänne blogiini, jotta ne pysyvät paremmin muistissa - ehkäpä jopa koko vuoden ajan! - ja jotain kenties tulee luetuksi. Eli siis kirjat ja kootut selitykset:


Rebekkaa jo ehdittiin suositella minulle pariin otteeseen Twitterissä, joten se taitaa päästä pinosta ensimmäisenä lukuun. Klassikkokirja on päätynyt hyllyyni kirjaston kierrätysvaunusta. Tammsaaren Maan lupauksen olen ostanut Oulun Turkansaaren syysmarkkinoilta. Siellä on joka syksy myyjäiset, jossa myydään kaikenlaista. Kirjojakin saattaa löytyä, ja tämän otin mukaani ex tempore -ajatuksella, että joskus olisi kiva tutustua virolaiseen kirjallisuuteen. Höm, höm, eipäs ole tullut tutustuttua.


Atkinsonin dekkari ja Ahernin hömppäkirja ovat alennusmyyntiostoksia. Kummaltakin kirjailijalta olen lukenut yhden kirjan, enkä pitänyt niistä laisinkaan. Sen vuoksi kaksikko on jäänyt lojumaan hyllyyn. En ole osannut päättää, laitanko kirjat kierrätykseen vai kokeilenko näitä aleostoksia. Päätös on tehty - kokeillaan!

Burtonin kirja on tuoreen suomennoksen ansiosta juuri nyt paljon esillä blogeissa. Oman kappaleeni ostin muutama vuosi sitten Amsterdamin reissulta. Kirja oli isosti esillä paikallisessa kirjakaupassa, ja ostin sen ikään kuin matkamuistoksi. 


Olen pitänyt kaikista lukemistani David Mitchellin kirjoista todella paljon, mutta Pilvikartasto on jostain syystä jäänyt odottamaan "täydellistä lukuhetkeä". Grassin kirjan ostin Suomalaisen etulahjakortilla (tai mikä sen vuosihyvityksen nimi onkaan), ja de Chateaubriandin muistelmat oli heräteostos, jonka taisin tehdä jonkin kirjatilauksen oheen.


Pelin henki on sekin aleostos (joo, pitäisi ehkä lopettaa niissä käyminen...), jossa on vielä hintalappukin tallella: 4,95 euroa. Pokkarit olen tainnut ostaa jostain 3 pokkaria / 10 euroa -tyylisestä kampanjasta. Pelin henki, Vihreän teltan alla ja Tarinoita rakkaudesta ja pimeydestä ovat myös TBR-listallani, joten motivaatiota näiden lukemiseen on nyt kaksin verroin.

Tsemppiä kaikille haasteessa mukana olijoille omien lukupinojen kanssa!

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Virve Sammalkorpi voitti hiljattain Savonia-palkinnon kirjallaan Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut (Karisto, 2016). Kirja oli mennyt minulta aiemmin täysin ohi, mutta palkintouutinen havahdutti tutustumaan kirjaan ja hei, sehän oli hyvä! Outo, surumielinen (ja fiktiivinen!) matkakertomus 1800-luvulta sai pohtimaan tieteen tekemisen vaikuttumia, ihmisyyden rajoja ja tapaamme kohdata poikkeavuutta ja erilaisuutta.


"Huhtikuun 5. vuonna 1821

On kulunut jo kuukausia siitä kauhistuttavasta päivästä,  kun Moltique tunnusti lähettäneensä kirjeen Pariisiin. Siitä asti olen kauhuissani odottanut toimittajia ja kirkonmiehiä  luolalle. Jokainen uusi päivä kuitenkin valaa rohkeutta siihen, että Moltiquen kirje ei ole löytänyt perille.
    Talvi oli raskas sekä henkisesti että ruumiillisesti, sillä - kuten olen kertonut - koviksi äityneet pakkaset pakottivat meidät taistelemaan henkemme edestä ja jättämään vähemmälle tutkimustyöhän liittyviä rutiinejamme. Selailin tänään päiväkirjaani ja huomasin, että olin kirjoittanut pitkän ja perusteellisen kuvauksen siitä,  kuinka Rufin joutui amputoimaan kahden miehemme paleltuneet varpaat. Mietin talvella, mitä tekisimme raajarikoilla avustajilla, mutta olen saanut huomata, että pelko omasta hyödyttömyydestä on saanut miehet yrittämään parhaansa." (s. 46)

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, jotka on tehnyt Iax Agolasky -niminen nuori mies. Hän on pestautunut ranskalaisen professori Moltiquen apulaiseksi Luoteis-Venäjälle suuntautuvalle tutkimusretkelle. Retkeläiset löytävät luolassa asuvia ihmisten jälkeläisiä, joilla on eläinmäisiä piirteitä. Mitä he ovat, mistä he ovat tulleet? Agolasky tarkkailee luolan asukkaita ja merkitsee huomioitaan ja tuntojaan ylös päiväkirjaan. 

Päiväkirjamerkinnöistä koostuu yllättävän jäntevä kuva matkan vaiheista, vaikka osa merkinnöistä puuttuu ja aikajanalla hypähdellään toisinaan viikkoja, kuukausia eteenpäin. Merkinnöistä välittyy hyvin se, miten sivistyneen maailman tapojen pysyvyys testataan luonnon armottomuuden kourissa. Tietty primitiivisyys alkaa vallata alaa miesten keskuudessa, ja Agolaskyn ahdistus lisääntyy merkintöjen edetessä. 

Ahdistukseen liittyi olennaisesti huoli luolan asukkaiden kohtalosta, ja epätoivon värittämät pohdinnat näiden olentojen tulevaisuudesta ja elämisen ehdoista olivat merkittävä osa kirjan vetovoimaa. Niistä välittyi sellainen aitouden tunne, että teki mieleni googlata mitä Wikipedia kertoo Agolaskyn retkestä. Kirjaan liitetyt Pekka Nikruksen valokuvat vain vahvistivat todenperäisyyden tuntua, ja annankin kirjalle 4 tähteä Goodreadsiin. Hieno, omaperäinen pieni kirja!

***

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa. Itse jätän kirjan toistaiseksi pois omalta listaltani, sillä minulla on tähän kohtaan kiikarissa Cheryl Strayedin Villi vaellus -kirja, jonka olen ollut aikeissa lukea jo pitkään.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, Taikakirjaimet, Eniten minua kiinnostaa tie ja Yöpöydän kirjat
Kirjan tietoja:
Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut
Valokuvat Pekka Nikrus
Karisto, 2016
137 sivua

21. tammikuuta 2017

#satasuomalaista2017: Johanna Sinisalo - Enkelten verta

Pomppivan ponin majatalo -blogissa alkoi 100 suomalaista -haaste, jossa haastetaan tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin maamme juhlavuoden aikana. Haasteeseen käyvät totta kai kirjat mutta myös muut kulttuurin tuotokset. Innostuin haasteesta heti, sillä tässähän on oivallinen tilaisuus esim. kotimaisten leffojen katseluun, näyttelyissä ja konserteissa vierailuihin. Minulla riittää petrattavaa näiden kaikkien saralla, sillä en voi juuri kehuskella harrastavani muuta kotimaista kulttuuria kirjojen ohella. Pieni ylimääräinen haastekannustin on paikallaan.

Kirjojen suhteen olen tyytyväinen, jos pääsen vuoden lopulla noin puoleen sataan kotimaiseen luettuun/kuunneltuun kirjaan. Muille kulttuurielämyksille on siis sijaa listalla (joskaan kovin ryppyotsaisesti en aio haasteessa edetä). Aivan jokaisesta kulttuuritujauksesta en taida viitsiä kirjoittaa omaa blogijuttua, vaan keräilen vuoden kotimaista antia koontipostauksiin. Tein haasteelle oman välilehden, jonne listailen vuoden 2017 kotimaisia kulttuurielämyksiä.

Vuoden kulttuurilistauksen aloittaa Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos, 2012), joka saa myös kunnian olla vuoden 2017 ensimmäinen äänikirja. Kirja on ensitutustumiseni Sinisalon tuotantoon.


Kuuntelin Sinisalon kirjaa autossa, päivittäisillä työmatkoilla. Kirja toimi juuri ja juuri tällä tavoin kuunneltuna, mutta vähemmän hälyinen kuunteluympäristö olisi varmasti ollut eduksi Enkelten verelle. Sen rakenne ei onneksi ollut liian monimutkainen autoillessa seurattavaksi, mutta painavat, runsaasti ajattelun aihetta antavat teemat sopisivat paremmin puntaroitavaksi silloin, kun ei tarvitse samaan aikaan miettiä ohitustilanteessa kaistanvaihtoa tai keskittyä lumituiskussa ajamiseen.

"Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että mikäli mehiläiset häviäisivät maailmasta, ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa." Takakannen lausahdukseen tiivistyy moni Enkelten veren teemoista. Ihmisten ja eläinten rinnakkaiselo, eläinten oikeudet ja ihmisten harjoittama riistotalous - nämä aihepiirit kietoutuivat kirjassa mehiläishoitaja-hautausurakoitsija Orvon elämäntarinaan. Tuo tarina avautui hitaasti, ja minulla kestikin kotvasen päästä kunnolla mukaan kirjan tapahtumiin. Orvon ja hänen poikansa Eeron vaiheet liikuttivat lukijaa/kuuntelijaa elämän ja kuoleman rajamaastossa. Oman säväyksensä kirjaan toivat tietyt yliluonnolliset piirteet, ja ilman niitä kirja olisi ollut huomattavasti puisevampaa kuunneltavaa.

Kirjassa on mukana runsaasti katkelmia Eeron pitämästä blogista, ja niiden kuunteleminen tuntui oudolta vielä kirjan loppusivuilla. "Näytä kaikki 144 kommenttia." Onneksi ei näytetty eikä luettu! Blogimerkintöjen osalta Enkelten veri oli paikoin raskasta kuunneltavaa, sillä tuotantoeläinten olosuhteita ja oikeuksia ruotivat asiapitoiset blogijutut nostivat kylmän viileästi esiin niitä seikkoja, joita eläinten käyttöön ruokana liittyy.

Enkelten veri saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Kirjassa taisi olla lopulta hieman liikaa juonilankoja, jotta se olisi pystynyt ponnistamaan korkeammille tähtiluvuille. Kirjan lukijana oli Jukka Peltola, ja tämä taisi olla ensimmäinen hänen lukemansa kirja, jonka kuuntelin. Peltolan ääni ja neutraalin viileä lukutyyli sopivat erinomaisesti Orvosta muodostamaani mielikuvaan, joten äänitoteutukselle annan ison plussan. Pieni ihmetyksen aihe minulle oli, miksi tarvittiin erillinen naisääni lukemaan levyn numero?

**

Helmet-lukuhaasteessa mukana oleville vinkki: kirjan kannessa pörrää pikkuinen mehiläinen. Kirja sopii siis haasteen kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin. Itse olen päättänyt koettaa suorittaa haasteen luetuilla kirjoilla (ja ko. haastekohta on fantasian lukijalle helppo tapaus, kirjoista ei ole pulaa), joten en liitä Sinisalon kirjaa omaan haastelistaani.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä äänikirja minulle? Kirjaston äänikirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Mitä luimme kerran ja Päiväkävelyllä
Äänikirjan tietoja:
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Lukija Jukka Peltola
Kesto 7h 39 min
Teos, 2012

19. tammikuuta 2017

James Essinger: Adan algoritmi

Luen nolostuttavan vähän tietokirjallisuutta omaksi huvikseni. James Essingerin kirja Adan algoritmi - Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan (Vastapaino, 2016) sai minut silti heti kiinnostumaan. Kirjan alaotsikkossa runous yhdistyy digiaikaan älykkään naisen kautta, joten pitihän tähän tutustua. Ohjelmointi Ada-kielellä on jäänyt minulta väliin, mutta Ada Lovelacen henkilö uteloitutti minua siinä määrin, että varasin kirjan luettavakseni.

Luulin saavani lukuun täysin Adan henkilöön keskittyvän elämäkerran, mutta yllätyin positiivisesti, kun kirjassa käsiteltiin laajemmin Adan elämään liittyviä henkilöitä, ajankuvaa ja aikakauden teknistä ilmapiiriä. En tahdo jaksaa lukea elämäkertoja, jotka raportoivat päähenkilönsä elämän pienimmätkin risaukset. Sen sijaan tämmöinen laveammalla kädellä piirretty henkilökuva sopi minun lukumakuuni erinomaisesti, ja innostuin antamaan Adan algoritmille neljä tähteä Goodreadsiin.


"Adan ja Babbagen ensimmäisestä tapaamisesta tiedämme Adan äidin lady Byronin välityksellä, sillä tämä kirjoitti asiasta kaksi päivää myöhemmin eräälle tohtori William Kingille. Yksi lady Byronin pakkomielteistä Adan kasvatuksessa oli se, että jos Adan mielikuvitusta ei pidettäisi kurissa, se aiheuttaisi Adalle ja hänen läheisilleen katastrofin aivan samoin kuin Adan isälle lordi Byronille oli käynyt. Lady Byron uskoi, että jos Ada opiskelisi matematiikkaa, hänen mielikuvituksensa talttuisi harmittomaksi. Lady Byron näyttää pestanneen Kingin edistämään Adan moraalista kehitystä, erityisesti pitämään poissa kaikki ajatukset, joita lady Byron piti arvaamattomina." (s. 114)

Charles Babbagen keksimät laskutoimituksia tekevät koneet olivat merkittävässä asemassa Adan elämässä. Matemaattisesti erittäin lahjakas Ada kiinnostui niiden toiminnasta ja mahdollisuuksista valtavasti, ja oli sääli, ettei aikakauden kapea naiskäsitys tehnyt vähäisessäkään määrin oikeutta hänen kyvyilleen. Hienostoperheen tytär sai hyvän koulutuksen, muttei juuri päässyt sitä hyödyntämään "oikeassa" elämässä. Naisen aseman kuvaus olikin minulle kirjan mielenkiintoisinta antia.

Naisten ei ollut 1800-luvulla helppo raivata itselleen sijaa tiedemaailmassa, eikä Adaa kasvatettu siten, että hän olisi ymmärtänyt antaa kunnolla arvoa omalle osaamiselleen. Essingerin kirja nostaa hyvin esille Adan tekemää työtä ja tämän laskukoneesta tekemien havaintojen tärkeyttä. Ada pystyi kuvittelemaan Babbagea paremmin, mihin kaikkeen laskukoneen ideaa voisi soveltaa. On huima ajatus, että digiaika olisi voinut alkaa jo 1800-luvun Englannissa! Ajatus on myös pelottava - minkälaisessa maailmassa eläisimmekään nyt, kun kehitys harppoo eteenpäin hurjaa vauhtia?

Kirjan kieli oli mielestäni miellyttävän yleistajuista, joten Adan vaiheisiin uskaltaa sukeltaa, vaikka tekniikan termit eivät olisikaan tuttuja. Kirjan lopussa on runsaasti vinkkejä, joiden kautta aiheeseen voi perehtyä halutessaan lisää.
 
Mitähän Ada olisi tuumannut, jos olisi tiennyt saavansa antaa nimensä ohjelmointikielelle? Hieno kunnianosoitus.
***

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 35. Kirjan nimessä on etunimi.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Lumiomena ja Lukujonossa
Kirjan tietoja:
James Essinger: Ada's Algorithm. How Lord Byron's Daughter Ada Lovelace Launched the Digital Age through  the Poetry of Numbers (2014)
Suomennos Tapani Kilpeläinen
Vastapaino, 2016
310 sivua

17. tammikuuta 2017

D. D. Everest: Archie Greene ja taikurin salaisuus

Löysin viime vuoden lopulla mukavan tuttavuuden lanu-fantasian puolelta. D. D. Everestin Archie Greene -sarjan ensimmäinen osa Archie Greene ja taikurin salaisuus (Art House, 2015) ilmestyi jo pari vuotta sitten, mutta minulta sarja on mennyt täysin ohi. Otin sarja-aloituksen kokeeksi luettavaksi, ja tykästyin kovasti Archie Greenen seikkailuihin. Kirja tarjosi miellyttävän kevyttä luettavaa aikuisten romaanien välillä.

Iloista, seikkailullista luettavaa nuorille lukijoille ei mielestäni julkaista laisinkaan liikaa, ja Archie Geene -sarja oli juuri sen oloinen, että itse olisin nuorempana innostunut siitä kovasti. Tykkäsin kirjoista, joissa tapahtuu ja saa seurata mukavia seikkailuja. Näin aikuisena voisin nyrpistellä sille, että kirjan tapahtumat ovat niin selvästi kallellaan Harry Pottereihin, mutta enpä tällä kertaa jaksanut takertua siihen. Sen sijaan lukupinossani on parhaillaan kesken sarjan toinen osa, Archie Greene ja alkemistin kirous.


Kirjassa on pääosassa juuri 12 vuotta täyttänyt Archie-poika, jolle toimitetaan salaperäinen paketti erityisohjeen kera. Paketti pitää toimittaa kiireesti Oxfordiin, Valkoisten lehtien taloon, joka on harvinaisia kirjoja hankkiva liike. Liike kätkee sisälleen kokonaisen taikamaailman, ja kirjassa seurataan Archien ensimmäistä seikkailua merkillisten taikakirjojen parissa.

"Huomaatko tuon kirjan selässä riippuvan tiimalasin?" Vatukka sanoi ja osoitti hopeista esinettä, jonka Archie oli huomannut hetki sitten. "Se pitää kirjaa ajasta, joka on jäljellä viimeiseen tilintekoon."
    Vatukka huomasi Archien huolestuneen ilmeen. "Älä huoli", hän naurahti, "tiimalasin hiekka ei ole liikahtanut yli tuhanteen vuoteen."
    "Ja mitä se tarkoittaa?" Archie kysyi.
    "Se tarkoittaa, että me voidaan kaikki nukkua yömme rauhassa", Vatukka sanoi. "No niin, mennään, tai myöhästyt Vanhan Zebin luota. Nähdään iltapäivällä."
    He kääntyivät ja lähtivät, eikä kumpikaan ehtinyt nähdä, kuinka yksi hiekanjyvä putosi tiimalasissa." (s. 101)

Minua viehätti kirjan iloisen railakas tunnelma, erikoiset taikaotukset ja kirjojen täyteinen taikailmapiiri. Taikurin salaisuus -kirjassa oli mielestäni samaa riemukasta innostusta taikamaailman ihmeitä kohtaan, joka on läsnä Potter-sarjan alkuosissa. Mustanpuhuvaa synkkyyttä tai väkivaltaa kirjassa ei ole, vaikka kirjan loppupuolella onkin enemmän jännitystä ilmassa. Fantasiakirjoista innostuneelle nuorelle lukijalle Archie Greene -sarja-avaus lienee mukavan seikkailullista luettavaa.

Kirjan plussapuoliin kuuluu mustavalkoinen, yksityiskohtia pursuileva kuvitus. Helmet-haasteessa kirja sopii siis mm. kohtaan 22. kuvitettu kirja tai 31. fantasiakirja (itse luin kirjan ennen joulua, joten en liitä kirjaa omaan Helmet-haasteeseeni):


Archie Greene ja taikurin salaisuus saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Hemulin kirjahylly
Kirjan tietoja:
D. D. Everest: Archie Greene and the Magician's Secret (2014)
Kuvitus James de la Rue
Suomennos Kaisa Ranta
Art House, 2015
321 sivua

15. tammikuuta 2017

J. M. Coetzee: Nuoruus

J. M. Coetzee on yllättänyt minut hienoilla omaelämäkerrallisilla romaaneillaan Poikavuodet (Otava, 1999) ja Nuoruus (Otava, 2003). Nuoruuden luin taannoisella lukumaratonilla, ja noin pari sataa sivuinen kirja sopi mainiosti lukumaratonille. Coetzeen kerrontatyyli on näissä kirjoissa ollut yllättävän kevyt ja jouhevasti etenevä (verrokkina minulla on blogini alkuaikoina lukemani Pietarin mestari, jonka muistan edenneen puuduttavan nihkeästi). Poikavuodet oli selkeästi lapsuusaikojen kirja, ja Nuoruus puolestaan nuoren, itseään etsivän ja maailmaa kriittisesti tarkkailevan nuoren miehen kirja. 

Molemmat kirjat ovat luonteeltaan sellaisia, että ne sisältävät joukon tapahtumia ja niihin liittyviä pohdintoja, ja sitten kirja vain päättyy. Minua tämä ei häirinnyt laisinkaan, mutta Nuoruutta olisi lukenut mieluusti pidempäänkin. Nyt jouduin tyytymään Wikipedian tarjoamaan tietoon Coetzeen jatkovaiheista. Elämäkertojakin olisi varmaan tarjolla, mutta sellaisen lukeminen ei juuri nyt innosta. Kirjailijan itsensä kertomat muistot romaanin muodossa viehättävät jostain syystä paljon enemmän.


Myönnän, etten etukäteen tiennyt Coetzeen vaiheista mitään, joten Nuoruus oli minulle yllätys monella tapaa. Nobelisti aloitti yliopisto-opintonsa matematiikan parissa ja tuskaili omien kirjallisten pyrkimystensä kanssa. Kirjan keskeisiä tapahtumia oli mielestäni Coetzeen lähtö Etelä-Afrikasta Lontooseen, pakoon kotimaan epävakaita poliittisia aikoja. Iso-Britanniassa Coetzee koki vierauden ja juurettomuuden tunteita uuden kulttuurin parissa eikä sopeutuminen elämään kaukana kotoa ole helppoa.

"Kuinka kauan hänen olisi asuttava Lontoossa ennen kuin hänen katsottaisiin tulleen pesunkestäväksi, tulleen englantilaiseksi? Riittäisikö että hän saisi brittipassin vai suljettaisiinko hänet oudolta kuulostavan vierasmaalaisen sukunimen takia ainiaaksi ulkopuolelle? Entä "englantilaiseksi tuleminen" - mitä se oikeastaan tarkoittaa? Englanti on kahden kansakunnan kotimaa; hänen olisi valittava  niiden välillä, valittava ollako keskiluokan englantilainen vai työväenluokan englantilainen. Hän näyttää jo valinneen. Hän pitää keskiluokan univormua, lukee keskiluokan sanomalehteä, jäljittelee keskiluokan  puhetapaa. Mutta nämä ulkonaiset seikat eivät riittäisi takaamaan hänelle jäsenyyttä, eivät läheskään." (s. 123- 124)

Saankin Coetzee kirjasta tyylikkään aloituksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. Coetzeen muistelot sijoittuvat siirtolaisuus-teeman alle, ja "Kohti parempaa"-alakategoria on mielestäni osuvin. Coetzee lähti vapaaehtoisesti kokiessaan myrskyisät poliittiset olot liian uhkaaviksi. Nuoruus jättää nuoren miehen tarinan harmittavan kesken, kertomatta edes miten mies sai lopulta kirjallisen uransa kunnolla käyntiin. Sen saavutukset onneksi sentään ovat yleisesti tiedossa.

Pienenä kuriositeettini mainitsen, että Lontoossa Coetzee työskenteli IBM:n palveluksessa, ja olipa hauskaa lukea muistoja reikäkorttiajoista! Ohjelmointihommat olivat silloin hieman erilaisia kuin nykyään. 😅

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Käännöskirja.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjapolkuni ja Turmio ja perikato
Kirjan tietoja:
J. M. Coetzee: Youth (2002)
Suomennos Seppo Loponen
Otava, 2003
198 sivua

14. tammikuuta 2017

Naisten aakkoset: K

Tarukirja-blogin Margitin aloittama Naisten aakkoset -haaste oli joulukuun ajan tahattomalla tauolla, mutta nyt haaste etenee blogissani K-kirjaimeen. Nimistä oli runsaudenpulaa, mutta päädyin viimein näihin kolmeen nimeen:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Kati Närhen Agnes-trilogia on erittäin korkealla sarjakuvien TOP-listallani. Toivon todella, että Närhi joskus innostuisi kertomaan lisää Agneksen seikkailuista. Agnes-tyttösen outo ja vino huumori puraisee minuun lujaa. Trilogian käännösoikeudet on myyty Ranskaan, joten toivotan suurta menestystä Agnekselle maailmanvalloitukseen.


Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Katherine Hepburn on eräs menneiden vuosikymmenten filmitähtisuosikkejani. Blogissani Hepburn on vilahtanut Afrikan tähti -elokuvaan liittyvien muistelmien tiimoilta, ja tuota kirjaa suosittelen lämpimästi Hepburnistä kiinnostuneille. Kuvamaistiainen kirjan sivuilta:



Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Musiikin saralta haluan nostaa esille Karen Caprenterin (1950 - 1983). Kaunisääninen Karen kuoli aivan liian nuorena, mutta onneksi musiikki jäi. Tässä upea This masquerade:


13. tammikuuta 2017

Johanna Holmström: Itämaa

Bloggausjononi on päässyt kertymään melkoiseksi, mutta koetan tammikuun aikana saada tuotua blogiini viime vuoden puolella lukemani kirjat. Goodreads tietää, että näitä on Johanna Holmströmin Itämaan (Otava, 2013) jälkeen vielä kuusi kappaletta (!), joten ehkä otan miniarviot käyttöön. Itämaan luin viime vuoden marraskuussa (!!),  ja on pakko todeta, että kirja oli minulle yksi loppuvuoden pahimmista lukupettymyksistä.

En oikein tiennyt, mitä kirjalta odottaa, mutta petyin silti, kun muslimiksi kääntyneen suomenruotsalaisen äidin, maahanmuuttajaisän ja heidän kahden tyttärensä Samiran ja Leilan tarina tuntui tunkkaiselta ja nihkeästi etenevältä. Naisten elämä miesten dominoimassa kulttuurissa - tässä ei ollut mitään uutta, ja tarina tuntui kovin yllätyksettömältä siitäkin huolimatta, että sen tarina oli tuotu kotimaisiin maisemiin. Odotin, että suomenruotsalaisuus toisi kirjaan jotain erikoista virettä, mutta vaisuksi tämäkin puoli jäi.


"Samiran oli jälkikäteen myönnettävä, että se vaikutti ehkä vähän yliammutulta, se turvakoti. Mutta hän halusi muuttaa pois kotoa, eikä keksinyt muutakaan keinoa. Kun hän kysyi isältä, saisiko hän muuttaa, isä sanoi ei. Samira sanoi, että hän oli kahdeksantoista ja että Suomessa muutettiin kotoa kahdeksantoistavuotiaana, ja silloin isä osoitti ovea ja sanoi:
- Suomi on tuolla ulkona. Täällä sisällä on Maghreb! Jos välttämättä haluat maksaa vuokraa, niin voit maksaa minulle.
    Ja se  oli sitten sillä selvä." (s. 33 -34)

Itämaa kertoo Samiran ja Leilan elämästä ja kipuilusta muslimikulttuurin ja "vapaamman" suomalaisen elämäntavan keskellä. Samira irrottautuu perheen piiristä ja Leila käy yläastetta tiukalla asenteella. Nuorten naisten itsenäistyminen ja oman tilan ja identiteetin hakeminen ovat kirjan isoja teemoja, mutta jäin kaipaamaan kirjaan enemmän iloa. Ehkä luin kirjaa "vääränä" hetkenä, mutten voinut välttyä ajatukselta, että eikö muslimikulttuurin parista löydy muun laisia tarinoita kuin näitä synkkiä sävyjä sisältäviä? Tyttöjen tulevaisuudenpohdinnat ja nykyhetki tuntuivat olevan (minun makuuni) liian täynnä miehisen kontrollin tuomaa uhkaa, ja sen keskellä sivujen kääntely eteenpäin tuntui ajoittain raskaalta.

Kirjassa on mukana monenlaisia kohtaloita, mutta harmittelin sitä, että perheen äidin rooli jäi Itämaassa pieneksi. Minä lukijana olisin ollut enemmän kiinnostunut hänen vaikuttimistaan ja ajatuskuluistaan kuin perheen tytärten tarinoista. Samiran hahmon ympärille rakennetaan kirjassa jonkinlaista mysteeriä, mutta Itämaan draaman kaari jäi minulle lässähdyksen asteelle. Kulttuurien kohtaaminen ei pelastanut kirjan antia, joten annan kirjalle kaksi tähteä Goodreadsiin.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi, Annelin kirjoissa, Kirjakaapin kummitus ja Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjan tietoja:
Johanna Holmström: Asfaltsänglar (2013)
Suomennos Tuula Kojo
Otava, 2013
333 sivua

12. tammikuuta 2017

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2014) on niitä kirjoja, joista muistan lukeneeni paljon kehuja. Melko pian kirjan edetessä huomasin, että kirjan kevyen särmikkäästi etenevä kerronta on todella maininnan arvoinen. Omavaltaista menettelyä liihottelee vaivattomasti eteenpäin, ja kirjan sivuilta piirtyy kaksi terävänäköistä henkilökuvaa ja yhden suhteen viiltävä analyysi.


"Oli hiljaista. Meni viikko. Hätäännys ja itsesyytökset saivat Esterin melkein oksentamaan. Ystävätärkuoro sanoi, ettei mahdollisuus niin helposti häviä. Jos juttu oli minkään arvoinen, mies oli vielä kiinnostunut. Ester ei ollut tehnyt mitään väärää, voisihan Hugokin tehdä aloitteen, ei kaikki ollut Esterin varassa. Ystävätärkuoro muodostui rakkaimpien ystävien  kootuista hyvistä neuvoista ja varoituksista. Ne auttoivat Esteriä jaksamaan vielä muutaman tunnin silloin kun synkkyys tuntui kietovan koko elämän käärinliinaan." (s. 58)

Omavaltaista menettelyä on tarina eräästä parisuhteesta. Kolmekymppinen runoilija-esseisti Ester tapaa taiteilija-Hugon ja menettää tällä sydämensä. Kirja kertoo suhteen etenemisestä Esterin näkökulmasta. Ester kulkee rakkauden huumassa, vaipuu menetyksen tuskaan - vain noustakseen sieltä uuden toivon siivittämänä. Ester-parka, tekisi mieleni todeta. Omavaltaista menettelyä kuvaa rakkauden riepottelemaa naissielua sellaisella tarkkuudella, että lähes hirvitti. Siis silloin, kun ei hieman pahanilkisesti naurattanut. 

Andessonin tekstissä on kepeää leikillisyyttä, joka teki lukemisesta nautinnollista. Minun on silti myönnettävä, että kirjan ideat kävivät jo hyvissä ajoin niin selviksi, että olin tyytyväinen, kun Omavaltaista menettelyä viimein loppui. Esterin poukkoilu Hugon koukussa alkoi jossain vaiheessa toistaa itseään, ja oli liiankin helppoa arvata mihin juoni etenee. Esterin ja Hugon persoonat kannattelivat silti hienosti kirjaa, vaikkeivät he kirjallisuuden miellyttävimpiä henkilöitä olleetkaan. Luulen kuitenkin, että todellisuudesta löytyy liiankin monta vastinetta sekä Esterille että Hugolle.

Helmet-lukuhaasteessa  kirja on oivallinen valinta esimerkiksi kohtaan 23. Käännöskirja. Itse luin kirjan viime vuoden puolella, joten en liitä sitä mukaan omalle haastelistalleni.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa, tässä muutama linkkivinkki:  Kirjojen kamari, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sivutiellä ja Kujerruksia
Kirjan tietoja:
Lena Andersson: Egenmäktigt forfarande - en roman om kärlek (2013)
Suomennos Sanna Manninen
Siltala, 2014
214 sivua

10. tammikuuta 2017

Sysimetsän valtakunta - Colin Meloy, Carson Ellis (Sysimetsä #3)

Lukuvuoteni 2017 alkoi mukavasti, sillä sain heti erään keskeneräisen sarjan päätökseen. Lukea hurautin Colin Meloyn kirjoittaman ja Carson Ellisin kuvittaman Sysimetsän valtakunnan (Otava, 2014) lukumaratonilla, lähes kokonaan maanantain aikana. Sysimetsä-trilogian päätösosassa on sivuja 576, joten kunhan vauhtiin pääsee, kyseessä on nopealukuinen kirja.


Sysimetsä-trilogiassa seikkaillaan Sysimetsässä, joka sijaitsee erään pikkukaupungin liepeillä. Sysimetsään ei niin vain pääsekään, sillä metsässä on taikaa ja siellä asustelee puhuvia elämiä ja muita erikoisia otuksia. Trilogian eräs kantava juonilanka on ollut muutamien kaupungin lasten sekaantuminen metsän eläjien valtataisteluihin, ja nämä nahinat saatetaan jonkinmoiseen päätökseen Sysimetsän valtakunnassa.

Sarjan eräs jännä piirre on ollut se, että seikkailulliseen, saduistakin tuttuja aineksia sisältävään ja monitahoiseen juoneen on ujutettu aikuismaailman vakavia piirteitä ja jopa raakuuksia. On lapsia, jotka raatavat orjatyövoimana tehtaassa, vallankumoushankkeita, teollistumisen mukanaan tuomaan "edistystä" sekä hirmuhallinto, joka ei epäröi käyttää giljotiinia. Väkivallalla ei mässäillä, mutta Sysimetsä on monin tavoin yllättävän synkkä paikka. Yhteiskunnalliset ainekset vain tuntuivat lisääntyvän sarjan edetessä.

"Sillä minä tajusin jotakin tärkeää. Siinä hirvittävässä tulipalossa, räjähdyksessä, jossa kallisarvoinen tutkimuslaboratorioni ja elämäntyöni muuttui kirjaimellisesti tuhkaksi, näin elämäni uudessa valossa. Näin teennäisyyden, kyynisyyden, kapitalistisen ajattelutavan myrkyttyneisyyden. Markkinatalouden tuhoavan voiman. Näin sen kaiken hyvin selvästi. Ja niinpä juuri sinä päivänä, kun pakenin tovereitteni kanssa rakentamiini viemäreihin, vannoin omistavani loppuelämäni niiden rakennelmien tuhoamiselle, jotka olivat luoneet minut. Sinä päivänä Jack Kressel kuoli ja Jacques Chruschiel syntyi." (s. 125)

Tapahtumat rullasivat silti tehokkaasti eteenpäin, ja siitä minä pidin: joskus on mukava lukea kunnon seikkailua, jossa ei pysähdytä luontokuvausten äärelle vaan joudutaan vaaroihin, pelastetaan ystäviä pulasta ja noustaan kapinaan pahoja voimia vastaan. Lukumaratonilla Sysimetsän valtakunta toimi loistavasti, ja vaikka kirjan loppuratkaisu olikin hivenen liian eksoottinen ja korkealentoinen minun makuuni, päädyin antamaan kirjalle neljä tähteä Goodreadsiin.

***

Aloitan kirjalla Helmet-haasteeni. Kirja sopisi moneen kohtaan, mutta olkoon se 22. Kuvitettu kirja. Carson Ellisin kuvitus on olennainen osa Sysimetsän tunnelmaa, ja kirjan kannet, Sysimetsän kartat ja tietysti kirjan tapahtumien kuvitus muodostavat hienon kokonaisuuden.


Juttuni sarjan toisesta osasta Maanalainen Sysimetsä löytyy täältä. Ensimmäisen osan kuuntelin äänikirjana, enkä jostain syystä innostunut kirjoittamaan siitä blogiini vaikka ääniversio oli muistini mukaan viihdyttävää kuunneltavaa. 

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Opus Eka ja Niin monta lukematonta
Kirjan tietoja:
Colin Melot (kirjoittanut) & Carson Ellis (kuvitus): Wildwood Imperium: The Wildwood Chronicles, Book 3 (2014)
Suomennos Peikko Pitkänen
Otava, 2014
576 sivua

8. tammikuuta 2017

Jack Campbell: Taipumaton (Kadonnut laivasto I)

Sanottakoon heti kärkeen, että scifi on minulle täysin vierasta aluetta. Joulun alla halusin ykskaks kokeilla jotain uutta, ja nappasin joululukemiseksi Jack Campbellin uutuuskirjan Taipumaton (Jalava, 2016). Kirjaa kuvataan takakannessa sotaisaksi scifiksi, ja tämä piti hyvin paikkansa: avaruudessa rymisteltiin valominuuttien ja -sekuntien viiveellä oikein kunnolla. Ja hämmästyksekseni viihdyin jäyhän komentaja Gearyn ja hänen laivastonsa seurassa vallan mainiosti.


Kirjan avaruudessa taistelevat osapuolet ovat nimeltään Allianssi ja Syndik. Keskelle heidän välistään sotaa herää syväjäädytyksestä (!) John Geary, josta pian tulee erinäisten vaiheiden jälkeen Allianssin laivaston komentaja. Taipumaton seuraa Gearyn taivalta hänen ottaessaan laivastoa ja sen miehistöä haltuunsa samalla kun koettaa selvitä kahinoista Syndikin kanssa. Ai miksi Geary oli syväjäädytetty? Se kannattaa lukea kirjasta. :)

"Ei miinoja", kapteeni Desjani ilmoitti.
    Geary nyökkäsi vain. Jos ulostulokohdan liepeille olisi levitetty miinakenttä, he olisivat jo havainneet sen kovan kokemuksen kautta. Hän oli kuitenkin uskaltanut pelaamaan uhkapeliä ja luottamaan ettei miinoja ollut. Edes silloin, kun systeemihyppymoottorit olivat olleet ainoa menetelmä päästä tähdestä toiseen, ei moniakaan hyppykohtia ollut vartioitu miinakentän turvin, koska oli aina suuri mahdollisuus, että takaisin normaaliavaruuteen hyppäisi ystäväalus eikä  vihollinen. Syvällä Syndikin territoriossa - kuten Allianssinkin sen puoleen - resursseja ei olisi missään nimessä haaskattu miinakenttien kylvämiseen ja ylläpitoon.
    Se sitten olikin Gearyn mielestä ainoa hyvä puoli siinä, että joutui liikkumaan näin kaukana Syndikin territorion puolella." (s. 129 - 130)

Gearyn kamppailu miehistön luottamuksen voittamiseksi, oman sankaruuden ja identiteetin pohdiskelu ja nipin napin selviytyminen tukalista tilanteista olivat tuttuja piirteitä miehisistä toimintaleffoista. Gearyn hahmo on kokenut avaruusjäärä, joka näyttää nuoremmilleen miten hommat pitää hoitaa. Tämä asetelma toimi yllättävän hyvin, vaikka iso osa kirjan viehätyksestä toki lankesi avaruushypyille, nollakentille, valominuuttien viiveille ja kaikenlaiselle avaruussäpinälle, joka oli minulle jotain aivan uutta. Täysin vakavasti en osannut Taipumattomaan suhtautua (varsinkaan silloin,  kun Geary ties monettako kertaa pohdiskeli, kuinka miehistö näkee hänessä vain menneisyyden sankarin, ei inhimillistä ihmistä... hah!), mutta eihän toimintaelokuviakaan kannata katsoa kovin ryppyotsaisesti.

Campbell on entinen laivaston upseeri, ja sotilastaktiikat ovat hänellä selvästi hallussa. Ne oli onneksi saatu kohtuullisen jouhevasti upotettua osaksi juonta, eikä Taipumaton lipsahtanut liikaa luennoinnin puolelle. Kirjan loppupuoli antoi kiinnostavia vinkkejä siitä, mitä jatkossa kenties on luvassa. Toivottavasti kirjan juoneen saadaan siis muutakin kuin taisteluasetelmia Syndikin kanssa. Sarjalle ilmestyy jatko-osa keväällä, ja se meni lukulistalleni.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Jack Campbell: Dauntless ( The Lost Fleet 1)
Suomennos Matti Rosvall
Jalava, 2016
400 sivua

6. tammikuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut (Tammi, 2016) oli hitaasti avautuva tarina. Aloittaessani kirjaa en paljonkaan tiennyt siitä, mitä tuleman pitää sillä lukemistani blogijutuista muistin vain kirjan olevan hyvällä tavalla erikoinen. Sitä se tosiaan on, mutta päähenkilö Jake Whyten tarinaa pitää malttaa odotella. Se alkoi hahmottua niin verkkaisesti, että kirja pysyi arvoituksellisena melko pitkään.


"Olin ollut jalkeilla ja ulkona jo ennen aamunsarastusta ja puhunut itsekseni ja kuvaillut Koiralle päivän työlistaa mustarastaiden ryhtyessä laulamaan orapihlajassa. Olin kuunnellut omaa ääntäni kuin mikäkin höynähtänyt eukko, ja tuuli oli työntänyt sen takaisin kurkkuuni ja ujeltanut avoimen suuni ohi kuten jokaisena aamuna siitä lähtien kun olin muuttanut saarelle. Puut olivat natisseet tiheikössä ja lampaat määkineet takanani, aina samat puut ja lampaat, samassa tuulessa.
    Lampaita oli kuollut nyt kaksi kuukauden kuluessa. Alkaa sataa, ja äkillinen tuulenpuuska nakkasi papanoita niskaani niin kovalla voimalla, että se sattui. Nostin kauluksen pystyyn ja suojasin silmiäni kädellä.
    Kraak, kraak, kylmä, kraak, kraak, kylmä.
    "Mikä teitä naurattaa?" huusin variksille ja heitin niitä kivellä. Pyyhin kyyneleet kämmenselkään ja hengitin syvään, jotta veren haju haihtuisi sieraimistani." (s. 5 - 6)

Kirjan minäkertoja Jake Whyte elää saarella, lampaiden kanssa. Paikallisten kanssa hän ei juuri pidä yhteyttä. Kirjan alussa lukijalle kerrotaan, että joku tappaa Jaken lampaita. Siitä kirja alkaa hiljalleen edetä, ja vaikka eteneminen oli sinne tänne hitaasti hypähtelevää, jokin Jaken karussa elämässä ja kirjan kauniin luonnonläheisessä kerronnassa kiehtoi minua niin paljon, että luin kirjaa todella intensiivisesti. Juuri ennen nukkumaanmenoa luettuna kirja aiheutti jopa pieniä kauhunväristyksen tunteita, sillä kirjassa hiippaillaan jonkin verran ulkosalla pimeän aikaan, milloin mistäkin syystä. Siinä sai sitten lukija kylmänä talvi-iltana odotella niskakarvat pystyssä mitä ihmettä tapahtuu.

Kauhukirja Kaikki laulavat linnut ei silti ole, mutta hyvin Wyld kehitteli Jaken tarinaan jännitteitä. Jaken muistojen kautta lukijalle näytetään karuja ja kipeitä ihmiskohtaloita, ja väläyksenomaisesti ne rakentavat kokonaiskuvaa siitä, miten Jake on päätynyt elämään yksin lampaidensa kanssa. Kirjan loppusivut olivat omalaatuisia, mutta mielestäni ne sopivat tarinan henkeen. Kaikki laulavat linnut säilytti otteensa viimeiselle sivulle asti, ja kirja oli eräs parhaita vuonna 2016 lukemiani käännöskirjoja. Oli todella nautinto lukea kirjaa, jossa herkkävivahteinen kerronta yhdistyy paikoin jopa raakaan tarinaan.

Wyldin hieno romaani on saanut Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014, joten Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. Minä luin kirjan viime vuoden puolella, joten en liitä sitä mukaan tämän vuoden Helmet-haasteeseen.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Reader, why did I marry him?, Mari A:n kirjablogi, Lukuisa ja Kirjasähkökäyrä
Kirjan tietoja:
Evie Wyld: All the Birds, Singing (2013)
Suomennos Sari Karhulahti
Tammi, 2016
285 sivua

4. tammikuuta 2017

Kevään 2017 kirjatärpit

Joululomalla ehdin viimein tutkia kevään kirjakatalogeja, jotka ovat olleet jo tovin aikaa saatavilla. Tein itselleni muistilistan kiinnostavimmista kirjoista. Niitä löytyi peräti parikymmentä kappaletta. Onneksi moni uteliaisuutta herättävä uutuus ilmestyy juuri ennen kesää, jolloin minullakin on taas enemmän lukuaikaa:

*** Romaanit: ***

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (Tammi, huhtikuu 2017)

Odotukseni ovat korkealla, sillä Pamuk on eräs suosikki-nobelisteistani.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi, maaliskuu 2017)

Vuoden 2015 kirjasensaatio Yhdysvalloissa.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY, huhtikuu 2017)

Ferrante Napoli-sarjan toinen on kuulemani mukaan vielä parempi kuin hieno sarja-avaus Loistava ystäväni.

Zadie Smith: Swing Time (WSOY, huhtikuu 2017)

Zadie Smithin Kauneudesta teki minuun suuren vaikutuksen viime keväänä, ja pidin myös hänen esikoisestaan Valkoiset hampaat.


*** Novellit: ***

Miranda July: Uimakoulu (Siltala, maaliskuu 2017)

Novelleiden pitäisi mainoslauseiden mukaan olla syvällisiä, vietteleviä ja paikoin karmivia. Kiinnostuin.


*** Sarjakuvat: ***

JEAN-CLAUDE MÉZIÈRES – PIERRE CHRISTIN: Tuhannen planeetan valtakunta (Avaruusagentti Valerian -albumi) (Jalava, toukokuu 2017)

Tarkoitukseni on lukea vuoden 2017 aikana - viimeinkin! - avaruusagentti Valerian -sarjakuvia järjestyksessä. Pari ensimmäistä suomennettua albumia olen lukenut, eli siitä sitten vain reippaasti osa kerrallaan eteenpäin. Heinäkuussa tulee ensi-iltaan Luc Bessonin ohjaama elokuva, joka pohjautuu tämän albumin tarinaan.

PETER O’DONNELL – ENRIQUE BADÍA ROMERO – NEVILLE COLVIN: Modesty Blaise – Hidas kuolema (Jalava, maaliskuu 2017)

Modesty Blaise on suosikkimimmini toiminnallisen sarjakuvan puolella. Mahtavaa, että näitä vanhoja seikkailuja julkaistaan koosteina! 


*** Dekkarit: ***

Jenny Rognegy: Leona - tarkoitus pyhittää keinot (Bazar, huhtikuu 2017)

Sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa oli juonenkäänteiltään yllättävä page turner, ja toivottavasti taso säilyy sarjan jatko-osissa.

Marco Vichi: Komisario Bordellin likaisin tapaus (Aviador, huhtikuu 2017)

Ihastuin Vichin italialaista tunnelmaa huokuvaan dekkarisarjaan viime kesänä. Hienoa, että jatkoa saadaan näin pian. 

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, toukokuu 2017)

Leppoisa dekkarisarja on ollut mukavan rentoa luettavaa, vain sarjan kolmas osa on jäänyt lukematta.

Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja (HarperCollins, huhtikuu 2017)

Norjalainen dekkariuutuus sijoittuu mafiaympyröihin.

Pierre Lemaitre: Rosie (Minerva, tammikuu 2017)

Lemaitren nimi on vahva suositus tälle kirjalle.

Mai Jia: Koodinmurtaja (Aula & Co, maaliskuu 2017)

Mainoslauseiden mukaan kirjassa sekoittuvat vakoilutrillerin ja sukuromaanin ainekset, ja sekaan heitetään matemaattisia arvoituksia. Pakko kokeilla, toimiiko.



*** Fantasia: ***

Victoria Aveyard: Lasinen miekka (Aula & Co, tammikuu 2017)

Hopea-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa Punainen kuningatar koukutti minut siinä määrin, että tämä pitää lukea. 

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, helmikuu 2017)

Kotimainen fantasiaesikoinen kuulostaa lupaavalta kustantajan esittelytekstissä: luvassa on luonnonläheistä magiaa, villiä länttä ja steampunkia.

Elina Pitkäkangas: Kajo (Myllylahti, huhtikuu 2017)

Kuura jäi niin jännään paikkaan, että odotan erittäin suurella mielenkiinnolla mihin sarjan juonenkäänteet etenevät.

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Jalava, kesäkuu 2017)

Usvasyntyinen -trilogian avausosa. Never heard -kirja minulle, mutta Kirjaneidon tornihuone -blogi on ollut tätä mieltä: "Nerokkaita juonenkäänteitä todella piisasi tässä kirjassa". Kuulostaa sopivalta kesälukemiselta, kun pituuttakin on mukavasti yli 600 sivua.


*** Scifi: ***

Jack Campbell: Peloton - Kadonnut laivasto II (Jalava, toukokuu 2017)

Luin joulun aikaan Campbellin avaruussarjan ensimmäisen osan, ja se oli kelpo viihdykettä, vaikken voikaan tituleerata itseäni tottuneeksi scifin lukijaksi.


*** Lasten- ja nuortenkirjat: ***

Saku Heinänen: Zaida ja taistelupari (Tammi, toukokuu 2017)

Saku Heinäsen hienot kuvitukset ovat viehättäneet minua jo parissa kirjassa, ja Zaida-sarjan edellinen osa oli todella mukavaa luettavaa.

Jacob Wegelius: Merten gorilla (WSOY, toukokuu 2017)

Sivumäärältään muhkea, palkittu lastenromaani: "klassisten seikkailuromaanien sukua, huimaava tarina salaisuuksista, ystävyydestä, toivosta ja anteeksiannosta".

*** Tieto: ***

Sisko Ylimartimo: Alexander Lindeberg - Mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija (Avain, toukokuu 2017)

Lindebergin kuvitukset ovat minulle tuttuja ainakin lapsille suunnatusta Kalevala-painoksesta. Kuvitus oli todella upeaa katsottavaa, joten hänen uraansa valottava tietokirja kiinnostaa minua kovasti. 

1. tammikuuta 2017

Talvi-iltain lukumaraton - päättynyt klo 15.30

Hep, lukumaraton alkaa! Klassikkojen lumoissa -blogissa on tänään alkanut Talvi-iltain lukumaraton, jonka voi viettää milloin tahansa 1. - 8.1.2017. Oma lukutaipaleeni käynnistyy sunnuntaina 1.1.2017 klo 15.30 ja jatkuu 24 tuntia tästä eteenpäin. Päivittelen edistymistäni tähän postaukseen. 

Lukupinosuunnitelmiani voit käydä kurkkaamassa täällä. Ne ovat muuttuneet sen verran, että Gard Sveenin Pimeän sylissä -dekkarin sain luettua loppuun jo eilen, ja keskeneräisten kirjojen pinoon on tullut Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa -dekkari. Sen pariin siis, jos alkaa dekkarihammasta kolottaa. Mutta nyt, lukumaraton alkaa! Lukuintoa kaikille kanssamaratoonaajille!


Su klo 15.30 Lukumaraton alkaa. Vuosi 2017 käynnistyy tyylikkäästi nobelistikirjailijan muistelmaromaanilla eli lukuvuoron saa J. M. Coetzeen Nuoruus (Otava, 2003).



Su klo 16.50: 100 sivua Coetzeen Nuoruutta takana. Huiman hieno kirja, loistava valinta vuoden ensimmäiseksi kirjaksi. Kirjasta on vielä noin puolet jäljellä, mutta taidan ottaa väliin hieman Flavia de Lucen seikkailuja kalmistossa.

Luetut sivut: 100

Su klo 18.00: 80 sivua Flavian seikkailuja hautausmaan liepeillä takana. Onpas taas mainio tapaus vireillä! Luvussa siis Loppusoinnun kaiku kalmistossa -dekkari, jota sain eilen luettua sivulle 125 asti. Nyt ollaan sivulla 206. Taidan tässä vaiheessa hypätä takaisin Coetzeen pariin ja lukaista kirjan loppuun. Tyylilaji vaihtuu melkoisesti (leikkisästä maalaisdekkarista nuoruuden harhailuihin ja "itsensä" etsimiseen), mutta kun Coetzeen kirjan tunnelmat ovat vielä hyvin muistissa, niihin on helppo palata takaisin.

Luettuja sivuja: 180

Su klo 19.30: Coetzeen Nuoruus on luettu loppuun. Hieno ja vähän yllättäväkin kirja, syynä se etteivät Coetzeen taustat olleet minulle laisinkaan tuttuja. Pikainen googlaus paljasti, että kirja tosiaan noudattelee hänen omia vaiheitaan. Olisin mieluusti lukenut lisääkin. Seuraavaksi ehkä takaisin Flavian pariin.

Seinäjoen kirjaston 100 kirjaa -haasteessa sain ensimmäiset 10 kirjaa kasaan Coetzeen myötä. Helmet-haasteessa taidan sijoittaa Coetzeen kohtaan 23. Käännöskirja. Helppo kohta, joka olisi tullut täytettyä millä tahansa pian aloittamallani kirjalla.

Luettuja sivuja: 278

Su klo 21.40: Iltapala on syöty ja saunassa on käyty. Lukupuuhat ovat edistyneet Flavian seurassa sivulle 280. Loput reilut 120 sivua taidan jättää huomiselle. Lukaisin myös yhden novellin Italo Calvinon kokoelmasta Koko kosmokomiikka.

Loppuillan taidan viettää Elif Safakin Valkoinen elefantti -kirjan seurassa eli suuntana seuraavaksi on 1600-luvun Turkki. Kirja on minulla pikalainana lainassa, ja lukuaikaa on muistaakseni 10.1. asti. Luettavaa on jäljellä reilut 300 sivua, joten koetan edistää kirjaa ainakin sadan sivun verran tässä maratonin aikana. Kirja on nopsalukuinen ja viihdyttävän kevyt, muttei mitenkään suunnattoman koukuttava. En viitsi silti enää jättää kesken, kun olen jo pari sataa sivua saanut luettua. [Edit maanantai aamuna:] Hah!

Luettuja sivuja: 364

Ma klo 07.10: Silmäilin eilen illalla Valkoista elefanttia ja totesin, että 350 sivua tämän kirjan kanssa on liikaa. Kirja on lukuromaani isolla L:llä, mutta eksoottisten maisemien kaipuuni sain jo tyydytettyä ja mitään muuta kirja ei tunnu minulle antavan. Siispä Safikin kirja siirtyi kirjastoon palautettavien pinoon.

Mitä tilalle? Sysimetsän kronikat -trilogian päätösosa Sysimetsän valtakunta. Pituutta on suurin piirtein saman verran kuin Safikin kirjalla, mutta kirjan kiinnostavuus on täysin eri sfääreissä.

Illan lukemisista vielä sen verran, että hylättyäni Safikin kirjan lukaisin Flavian seikkailut loppuun ja olipas todella hyvä kirja! Tämä sarja onneksi näyttää säilyttävän tasonsa ja Loppusoinnun kaiku kalmistossa sai minut kiivaasti odottelemaan keväällä ilmestyvää seuraavaa suomennosta.

Lukumaratonini sillisalaattiin lisäsin vielä 22 sivua Evelyn Waughin Mennyt maailma -kirjaa, jonka aion lukea tammikuun lopun Klassikkohaasteeseen. Esinäytös on luettu, palaan kirjaan päivän mittaan.

Luettuja sivuja: 554

Hei hei, Valkoinen elefantti. Tervetuloa, Sysimetsä!

Ma klo 11.20: Aamupäivä on vierähtänyt rattoisasti Sysimetsän valtakunnassa. Kirja on parempi kuin arvelin, joten eihän näistä seikkailuista malta piipahtaa Menneeseen maailmaan. Pitää pelastaa Martha ja Carol Päämajasta syövereistä, seurata miten Zita etsii kolmea esinettä Vihreälle keisarinnalle ja Pruella on aivan oma pelastusprojekti meneillään.

Luettuja sivuja: 736

Ma klo 15.30 Lukumaraton päättyy. Maanantai kului täysin Sysimetsän valtakunnan rajojen sisällä, ja sain kuin sainkin kirjan päätökseen 15 minuuttia ennen lukumaratonin päättymistä. Kirja tarjosi erittäin vaiherikkaan ja toiminnallisen seikkailun, ja voin suositella lämpimästi Sysimetsä-trilogiaa fantasian ystäville. Sysimetsän valtakunta oli lopulta sen verran mukanaan vievä kirja, etten edes harkinnut muutaman lisäsivun "puristamista" lukumaratonin saldoon vaan tyydyin fiilistelemään Pruen, Rachelin ja kumppaneiden sattumuksia.

Sain maratonin aikana luettua loppuun kolme kirjaa: Coetzeen Nuoruuden, Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa -dekkarin ja Meloy & Ellisin Sysimetsän valtakunnan. Nämä kirjat olivat erinomaisia valintoja lukumaratonille, sillä jokainen niistä aiheutti omalla tavallaan lukuhimoa ja sivut kääntyivät vauhdilla.

Nämä luin loppuun asti maratonin aikana.

Italo Calvinon Koko kosmokomiikka -novellikokoelmaa olin kaavaillut välipalalukemiseksi, mutta pääruuat veivät tällä kertaa huomioni niin täydellisesti, että luin Calvinolta vain yhden novellin. Palailen kokoelman pariin silti myöhemmin, sillä haluan kirjoittaa tästä suosikistani jokusen sanasen blogiini.

Evelyn Waughin Mennyt maailma -kirja edistyi prologin verran. Tavoitteeni on lukea kirja loppukuun Klassikkohaasteen postauspäivään mennessä, joten aikaa on.

Calvino ja Waugh jäivät maratonin marginaaliin.

Luin yhteensä 1092 sivua, johon olen todella tyytyväinen. Tästä on hyvä ponnistaa lukuvuoteen 2017!

Luetut kirjat ja sivumäärät:


Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa - 284 sivua
J. M. Coetzee: Nuoruus - 198 sivua
Colin Meloy & Carson Ellis: Sysimetsän valtakunta - 576 sivua
Italo Calvino: Koko kosmokomiikka/1 novelli - 12 sivua
Evelyn Waugh: Mennyt maailma - 22 sivua

Yhteensä 1092 sivua

Kiitokset kaikille kommentoijille ja twitter-viesteistäni tykänneille
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...