24. kesäkuuta 2017

Keskikesän tunnelmia

Mukavaa juhannusta kaikille blogissani vieraileville! Oma juhannusviikonloppuni on sujunut leppoisissa lomatunnelmissa Mallorcan kauniilla saarella. Lämpömittari näyttää tasaisesti asteita kolmenkymmenen molemmin puolin, eli saarella on kivan kesäiset kelit. Päänuppini on irtautunut arjesta, ja kevään kiireet ovat jääneet jonnekin kauas taakse. Reissun kuvallista antia on ehkä luvassa myöhemmin lisää, kun pääsen takaisin kotikoneen äärelle. Nyt muutama kuvamaistiainen ja reissun lukufiiliksiä (kirjat kuuluvat lomaan!):






























Lukuaikani on ollut keväällä niin vähäistä ja katkonaista, että taisin hieman innostua liikaa ottaessani kirjoja mukaan reissuun. Nyt, vihdoin ja viimein, työ yms. jutut eivät raksuta takaraivossa kun asetun lukemaan - tämä ajatus tuntui lähes epätodelliselta ennen lomaa. Pokkareita on siis mukana khröm, muutamia, ja lukulaitteessa kirjoja vaikka muille jakaa. Mutta onpahan valinnanvaraa! Tämmöinen pino lähti puolisalavihkaa mukaan (mieheni varoitti raahaamasta "koko kirjastoa" matkalaukussa):


Pinostani olen toistaiseksi lueskellut vain Sarah Watersin Yövartiota. Kirja ei ole huono, mutta odotin jotain paljon parempaa. Lisäksi kirjan takaperoinen aikajana ärsyttää. Ilmeisesti lomalaisen aivoille on liikaa, että pitää koettaa muistaa mihin tapahtumat johtavat, sen sijaan että muistaisin miten Kay, Helen ja kumppanit ovat sota-aikaa eläneet. 

Lukulaitteesta lukaisin parissa päivässä Johanna Valkaman Itämeren Aurin. Kirja olikin aivan erinomainen valinta juhannuksen ajan kirjaksi. Viikinkiajan romanttisviritteinen seikkailu oli viihdyttävää luettavaa minun makuuni. Toinen osa, Linnavuoren Tuuli kertoo Aurin tyttärestä. En laittaisi pahakseni, jos tyttösen isä-Haakonkin olisi tapahtumissa mukana. 😊 

Heinäkuun klassikkohaasteeseen aloittelin Kolmea muskettisoturia. Ensimmäiset 100 sivua ovat takana, ja nihkeästi etenee. Monte-Criston kreiviin ihastuin täysillä, mutta musketöörien seikkailut ovat toistaiseksi tuntuneet lähinnä turhanaikaiselta miekankalistelulta. Mutta aion sinnitellä, vielä reipas kuukausi aikaa! Nuorempana olen jättänyt kirjan kesken pariin otteeseen, enkä tätä juuri nyt suuremmin ihmettele.

Lukulaitteen kätköistä kaivoin lukuun keväällä kesken jääneen kirjan American Street, joka kertoo Haitilta Amerikkaan suuntaavasta äidistä ja tyttärestä. Kirja on satunnaislöytö Muuttoliikkeessä-haasteeseen, eikä jäänyt huonouttaan kesken. Lukulaitteessa vain on ihan liian helppoa lukea kirjoja pikkuisen ja siirtyä seuraavaan, jollei kirja ole aivan täysosuma juuri siihen hetkeen. Lukulaitteesani onkin paljon kirjoja statuksella luettu max 15 %. 🙄 Muuttoliikkeessä-haaste on minulla edennyt vasta parin kirjan verran, mutta nyt saan ainakin yhden kirjan lisää. Kotona minulla odottelee lisäksi yksi haasteeseen sopiva sarjakuvaromaani, joten  alkuun todella vaikealta tuntunut haaste on kääntymässä voiton puolelle.

Seuraavaksi aloitan ehkä Vieraan lapsen... tai jonkun dekkarin lukulaitteen kätköistä.. tai Jenna Kostetin uutukaisen.... ja ehkä joku noista kesken olevista olisi hyvä saada päätökseenkin, eikä vain aloitella uusia kirjoja intoa puhkuen. 😊

Blogiin olen onneksi kirjoitellut muutamia juttuja luonnoksiin, sillä postauksen teko tabletilla on näin ensi kokemuksen perusteella kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa.  Ja linkkien ja kuvien lisäys - arghhh! Ensi viikolla saattelen siis päätökseen Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteen, ja itse asiassa koko viikko menee lanu-linjalla. 

Leppoisaa juhannusviikonlopun jatkoa kaikille!


22. kesäkuuta 2017

Sarjakirjoja x 2

Tämä postaus on lähinnä lyhyt muistiin merkintä siitä, että myös minä lukenut seuraavat kirjat, jotka kuuluvat runsaasti blogihuomiota keränneisiin sarjoihin: Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kuudes osa Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017) ja Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan aloitusosan Paimentyttö (Otava, 2015). Jos kaipaat leppoisaa lukemista kesäpäivään, voin suositella näitä sarjoja. Flavian matkaan tosin kannattaa hypätä sarjan alusta eli Piiraan maku makea -kirjasta. Kuudennessa osassa ollaan jo sen verran syvällä de Lucen sukutunnelmissa, etteivät kirjan juonen hienoudet ehkä aukene uudelle lukijalle.


"Kaikkien näiden vuosien jälkeen kameran sisällä oli yhä filmi.
    Ja jos minä mitään ymmärsin, siitä oli valotettu noin neljäkymmentäviisi jalkaa.
    Valotettu, vaan ei kehitetty!
    Yhtäkkiä sydämeni hyppäsi kurkkuun ja yritti päästä karkuun.
    Olin vähällä tukehtua.
    Jos epäilyni osuivat oikeaan, tässä kamerassa olevalla filmillä saattoi olla salassa pysyneitä kuvia kuolleesta äidistäni Harrietista." (Kuolleet linnut eivät laula, s. 28 - 29)

Viimeinkin! Olen koko Flavia de Luce -sarjan ajan odottanut, milloin Flavian kadonneesta äidistä Harrietista ja suvun salaisuuksista alkaa tipahdella tiedonmurusia. Ja nyt se sitten tapahtui, melkoisella rytinällä (jos verrataan niihin epämääräisiin vihjauksiin, joita Bradley on sarjassa tähän asti tarjoillut). Kuolleet linnut eivät laula pyörii täysin Harrietin odottamattoman kotiinpaluun ympärillä, ja minä pidin osasta todella paljon. Kirja oli tunnelmaltaan synkempi ja surullisempi kuin aiemmat osat, mutta se oikeastaan vain kuului asiaan. Hieno kirja - odotukseni seuraavaa osaa kohtaan ovat jälleen korkealla.

***

Sain bloggaajakollegaltani Pihiltä naiselta muutaman osan verran Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, ja keväällä innostuin viimein tutustumaan sarjan aloittavaan Paimentyttöön. En ollut aivan vakuuttunut siitä, osuisiko kirja minun makuuni, mutta yllätyksekseni Paimentyttö oli erittäin mukavaa luettavaa kiireisen arjen keskellä. Kirjan juonesta ei voi tipahtaa, niin verkkaan ja vailla kiemuroita se etenee, mutta Paimentytön sympaattinen ja vaatimaton kertojaääni, pikkuinen Ida-tyttönen oli oikein miellyttävää seuraa.

Orvoksi jäänyt Ida päätyy piiaksi Topeliuksen taloon, ja lukijalle avautuu ikkuna suomalaiseen menneiden vuosikymmenten tapakulttuuriin ja maaseudun elämään. Näiden kuvaamisessa Paimentyttö onnistui mielestäni hyvin. Itse Topelius jäi kirjassa aika etäiseksi, mutten sitä pahoitellut. Minusta oli mukavampaa seurata piikatyttöjen arkea ja maatalon väen touhuja. Jatko-osat ovat käden ulottuvilla lukemista odottamassa, joten jatkan kyllä tämän sarjan parissa.

***

Goodreads: Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula saa 4 tähteä ja Mustosen Paimentyttö 2 tähteä.
Muualla verkossa: Molemmista kirjoista löytyy runsaasti bloggauksia. Tässä muutama linkkivinkki:
* Kuolleet linnut eivät laula -kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä
* Paimentyttöä on luettu mm. blogeissa Kirjojen kamari, Amman lukuhetki ja Kirjojen pauloissa
Kirjojen tietoja:

Alan Bradley: The Dead in their Vaulted Arches (2014)
Suomennos Maija Heikinheimo
Bazar, 2017
336 sivua

Enni Mustonen: Paimentyttö
Otava, 2015 (pokkaripainos)
363 sivua

19. kesäkuuta 2017

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Etsitkö hyvää lukuromaania kesäpäivien ratoksi? Kokeilepa Alice Hoffmanin kirjaa Ihmeellisten asioiden museo (Gummerus, 2015). Innostuin (aika kauan aikaa sitten) ostamaan kirjan omakseni taianomaisen kauniin etukannen ja takakannen maalaileman historiallisen New York -miljöön vuoksi, ja nyt kun kirja on viimein luettu, olen ostokseeni tyytyväinen. Kirja oli aivan erilainen kuin Hoffmanilta aiemmin lukemani Punainen puutarha, joka jäi varsin keskinkertaiseksi lukuelämykseksi. Ihmeellisten asioiden museo sen sijaan oli roimasti keskitason yläpuolella, ja kirjan viehättävä rakkaustarina ja työläisten oloja peilaava ajankuva olivat erittäin toimiva yhdistelmä.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, vuoteen 1911. Tarinaa kuljetetaan kahden tarinalinjan voimin, ja ääneen pääsevät vuorotellen ankaran isänsä kanssa elävä Coralie ja Eddie, katujen lait tunteva nuorukainen. Coralien isä ansaitsee elantonsa Ihmeellisten asioiden museolla, jossa on näytillä kaikenlaisia kummajaisia kaupunkilaisten huvitukseksi. Coralie kuuluu kummajaisten joukkoon, sillä hänen käsissään on ollut syntymästä asti epämuodostuma ja isä on "treenannut" tyttärestään merenneidon. Coralie ei valita, mutta alkaa vähitellen unelmoida vapaammasta elämästä kotinsa ulkopuolella. Sattumalta Coralie ja Eddie kohtaavat, ja heidän kohtalonsa kietoutuvat vähitellen yhteen.

Rakkausjuonien taustalla on yhteiskunnallisia teemoja. Vuonna 1911 työläisten olot olivat New Yorkissa kurjat, mutta alistetussa asemassa olevien joukossa oli silti muutamia, joilla oli rohkeutta taistella parempien etujen puolesta. Kaupungissa kuohuu ja kiehuu, ja traaginen onnettomuus kärjistää tilannetta entisestään.

Työläisten olojen kuvaus toi mieleeni vastaavat tapahtumat eurooppalaisissa valtioissa, ja niistä lukemani kuvaukset, fiktion ja faktan puolella. Tuntui siis alkuun oudolta, että nyt taisteltiin työläisten oikeuksien puolesta New Yorkissa eikä esimerkiksi jossain englantilaisessa kaupungissa. Ajankuva oli silti aidon oloinen, ja vakavammat aiheet linkittyivät hienosti Coralien ja Eddien elämään.

Ihmeellisten asioiden museo eteni verkkaisesti, sinne tänne polveillen, mutta kun maltoin ajan kanssa lukea kirjaa se vei minut nopeasti mukaan. Goodreadsiin kirja saa minulta 4 tähteä.

***

Pääsen Hoffmanin kirjan myötä aloittamaan pitkästä aikaa aivan uuden lukuhaasteen. Sheferijm-blogissa alkoi keväällä Harvinaista!-haaste, jonka ideana on bongailla kirjoista harvinaisia asioita. Ihmeellisten asioiden museon vetonauloina on erikoisia ihmisiä, joita suuri yleisö pitää katsomisen arvoisina kummajaisina. "Yleisö janosi ennennäkemättömiä erikoisuuksia, ei olentoja joihin oltiin totuttu." Ihmismielen nurja suhtautuminen tavallisuudesta poikkeaviin yksilöihin käy surullisella tavalla ilmi kirjan tarinasta. Hoffmanin kirjalla haasteeni saa tyylikkään aloituksen.

TBR-vuoren valloitus nytkähtää kohti uutta nyppylää. Lukijan katse tähyää nyt kohti Galdhøpiggen-vuorta, jonne on matkaa 14 kirjan verran.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Villasukka kirjahyllyssä, Kaisa Reetta T., Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla
Kirjan tietoja:
Alice Hoffman: The Museum of Extraordinary Things (2014)
Suomennos Raimo Salminen
Gummerus, 2015
447 sivua

16. kesäkuuta 2017

Helmet-haasteen 30 ensimmäistä

Helmet-lukuhaasteeni on edennyt 30 luetun ja blogatun kirjan rajapyykille. Haaste ei tähän mennessä ole ollut suuri ponnistus, sillä kirjoja on kevään aikana löytynyt haastekohtiin tasaiseen tahtiin. Jäljellä olevissa haastekohdissa saattaa sitten ollakin jo enemmän tekemistä, ja innostuin tekemään pieniä listoja loppu-urakan avuksi. Mutta ensin jo lukemani kirjat:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis - Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
3. Suomalainen klassikkokirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi - Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
5. Kirjassa liikutaan luonnossa - Cheryl Strayed: Villi vaellus
6. Kirjassa on monta kertojaa - Elina Pitkäkangas: Kajo
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja - Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja - Petteri Kantola: Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin seurassa
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis - Mikko-Olava Seppälä: Suruton kaupunki

Kuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Colin Campbell Cooper - http://www.the-athenaeum.org/art/detail.php?ID=23994, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=14871792

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta" - Daphne du Maurier: Rebekka
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella - Sana Krasikov: Vielä vuosi
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja - Lisa O'Donnel: Mehiläisten kuolema
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista - Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa - Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö - Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja - Meloy, Colin & Ellis, Carson: Sysimetsän valtakunta
23. Käännöskirja - J. M. Coetzee: Nuoruus
24. Kirjassa selvitetään rikos - Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan - Ransom Riggs: Kolkko kaupunki
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne - Dan Rhodes: Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta
31. Fantasiakirja - D. D. Everest: Archie Greene ja alkemistin kirous
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta - Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt - Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Kuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Pierre-Auguste Renoil - plain photo, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=2161528

35. Kirjan nimessä on erisnimi - James Essinger: Adan algoritmi
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Anja Kauranen Snellman: Syysprinssi
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja - Mila Teräs: Jäljet
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin - Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja sukelluskello
42. Esikoisteos - Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta - Mika Waltari: Mikael Karvajalka
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit - Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän - Mika Honkalinna: Suuri pöllö  (luontokuvaus, huuhkajat)
49. Vuoden 2017 uutuuskirja - Anne Leinonen: Metsän äiti
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

***

TOP-listoja jäljellä olevaan luku-urakkaan:

TOP 3 - vaikeimmat haastekohdat eli ei yhtään ideaa, mitä näihin lukisin:

21. Sankaritarina
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

TOP 3 - elämäkertoja omasta hyllystä (kohta 38):

1. Chaplin: Oma elämäkertani
2. Donald Spoto: Sininen enkeli - Marlene Dietrich
3. Diane Keaton: Nyt ja aina

TOP 3 - Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä ja kirja tulee omasta hyllystä

1. Oscar Hijuelos: Mambo Kings - rakkauden rytmit
2. Jevgeni Vodolazkin: Arsenin neljä elämää
3. Orhan Pamuk: Musta kirja

Lukuiloa kaikille haasteessa mukana oleville!

15. kesäkuuta 2017

Lisa O'Donnel: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema (Moreeni, 2013) on kirjoittajansa esikoisromaani, ja kylläpä O'Donnel on aloittanut kirjailijantaipaleensa upeasti. Hän on nimittäin onnistunut melkoisen vaikeassa lajissa, eli mustan huumorin suuntaan kallellaan olevan ja vakavilla asioilla leikittelevän tarinan kehittelyssä. Minulle musta huumori ja huumori ylipäänsä on aina ollut kirjoissa hankala asia. Jos kirjaa mainostetaan hauskaksi, yleensä minua ei juuri naurata ja kirja saattaa jopa jäädä kesken. Mehiläisten kuolemaa ei takakannessa tituleerata huumoripitoiseksi, mutta sana makaaberi mainitaan. Jo muutaman kymmenen sivua luettuani totesin itsekseni, että nyt on pilkettä silmäkulmassa ja eihän tätä aivan vakavalla naamalla voi lukea. Loistava kirja!


"Genen kuskaaminen sängystä pihalle oli ihan painajaismaista hommaa. Sen naama oli turvonnut niin kuin joku olisi hakannut sen paskaksi, ja ruumis oli tahmea niin kuin siitä olisi vuotanut myrkkyä. Töhnää tuli silmistä, nenästä ja suusta. Se haisi niin pahalle, että minä yökkäilin." (s. 20)

Mehiläisten kuoleman juju paljastuu jo etukannesta. Sisarukset Marnie ja Nelly menettävät ykskaks vanhempansa, kun isä löytyy kuolleena sängystään ja äiti puutarhavajasta hirttäytyneenä. Marnien ja Nellyn vanhemmat eivät olleet niitä kaikkein mallikelpoisimpia vanhempia, joten tyttärille ei tule ikävä päihteitä ja huumeita liikaa käyttäneitä Izzyä ja Genea. Sen sijaan tytöt valtaa huoli siitä, miten he pystyvät pitämään vanhempien kuoleman salassa jottei Marnieta ja Nellyä eroteta toisistaan. Näissä merkeissä kirja pyörähtää liikkeelle, ja juoni kestää hienosti loppuun asti.

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, ja vaikkei Mehiläisten kuolema mikään dekkari olekaan, kuolemaa sivuava romaani sopii viikon teeman kylkiäiseksi mainiosti. Muitakin vakavia aiheita kirjasta löytyy. Se on hieno kuvaus lahjakkaiden nuorten selviytymiskyvystä vaikeissa, suorastaan rähjäisissä oloissa. Marnien ja Nellyn tapa selviytyä tosin sisältää aimo annoksen kapinahenkeä yhteiskunnan rakenteita kohtaan, mutta sisukkuutta heiltä ei totisesti puutu. Mehiläisten kuolemassa myös ystävyys on voimakkaasti läsnä. Tyttöjen ohella kirjan keskeisiä henkilöitä on heidän naapurissaan asuva Lennie, ja utelias, huolehtivainen Lennie oli kirjan sympaattisimpia tapauksia. Lennie se lopuksi pelastaakin tytöt pulasta, omalla karulla tavallaan.

Mehiläisten kuolema saa minulta 4 tähteä Goodreadsiin. Kirja oli eräs alkukesäni parhaita kirjoja!

***

Mehiläisten kuolema palkittiin vuonna 2013 Commonwealth Book Prize -palkinnolla, joten Helmet-lukuhaasteessa kirja sujahtaa kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. 

Jos joku kaipailee vinkkiä monen kertojan kirjasta, niin Mehiläisten kuolema on nappivalinta myös haasteen kohtaan 6.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukuneuvoja, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Amman lukuhetki.
Kirjan tietoja:
Lisa O'Donnel: The Death of Bees (2012)
Suomennos Seppo Raudaskoski
Moreeni, 2013
304 sivua

12. kesäkuuta 2017

Dekkariviikko: Jan-Erik Fjell: Ilmiantaja

Dekkarien ystävää hemmotellaan tällä viikolla kotimaisella genretapahtumalla, sillä Kouvolassa pidetään loppuviikosta perinteiset Dekkaripäivät. Kouvolan Dekkaripäivien sivuilta löytyy kattava lista kotimaisia dekkareita, ja itse ajattelin haastaa itseni lukemaan listalta jotain kesän aikana. Listalla on monta tuttua ja jo lukemaani dekkaria, mutta myös minulle aivan uusia nimiä on liiankin paljon. Dekkaritarjonnassa keskityn nimittäin usein vain ulkomaiseen tarjontaan (kuten tämäkin postaus osoittaa), vaikka kotimaastakin löytyisi varmasti kiinnostavaa luettavaa.


Kirjablogit osallistuvat myös dekkarihuumaan, ja Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi tänä vuonna kirjablogien dekkariviikkoa. Tänään maanantaina dekkarijuttuja putkahtelee kirjablogeihin tunnin välein, ja aikataulu ja osallistujat löytyvät Yöpöydän kirjat -blogista. Minun valintani iltapäivän kello neljän dekkariksi on norjalainen käännösuutuus, Jan-Erik Fjellin Ilmiantaja (HarperCollins, 2017). 


Kansilehti kertoo, että Fjellin Anton Brekke -sarjan aloitusosa on ollut todella suosittu Norjassa, enkä kirjan luettuani ihmettele tätä. Kahden aikatason dekkari ulottaa lonkeronsa New Yorkin mafiamaailmaan, ja juoni rullaa sujuvasti eteenpäin. Mikään maailmoja mullistava dekkaritapaus Ilmiantaja ei ole, mutta mafiakuviot toivat sen juoneen tuulahduksen suuresta maailmasta, ja sivut kääntyivät minulla todella reippaasti.

Ilmiantajan rikoksena on rikkaan bisnesmiehen kuolema, jota rikospoliisi Anton Brekke alkaa tutkia. Brekken persoona on voimakkaasti läsnä kirjan sivuilla, ja on todettava, ettei hän ole mikään erityisen miellyttävä miekkonen. Brekke on koukussa uhkapeleihin, ja aika särmikäs luonteeltaan. Toisaalta, Brekke ei läträä alkoholin kanssa ainakaan tämän kirjan perusteella. Alkoholiongelmaisille poliiseille alan jo olla pienesti allerginen, joten Brekke oli minun silmissäni ihan ok tapaus.

Nykyhetken lomasta Ilmiantajan juoni pujahtaa aina välillä 1960-luvun New York Cityyn. Siellä nuori Vincent Giordiano aloittelee uraansa Locatellin perheen palveluksessa. Nämä jaksot olivat todella vetäviä, ja olisin mieluusti lukenut Vincentin vaiheista pidemmästikin. Ilmiantaja onnistuikin herättelemään minussa lukuinnostusta jotakin tyystin mafian parissa pyörivää romaania kohtaan. Joskus vuosia sitten ahmin Mario Puzon Kummisetää, ja sen elokuvaversiokin on tullut muutamaan kertaan katsottua. Kummisedän uudelleen luku alkoi kangastella mielessä Ilmiantajaa lopetellessani, mutta kenties muitakin mafiamaailmaan sijoittuvia romaaneja löytyy? En muista törmänneeni tähän aihepiiriin pitkään aikaan kirjoissa, joten Ilmiantaja erottui massasta jo tästä syystä.

Jan-Erik Fjellin Ilmiantaja saa minulta 3 tähteä Goodreadsiin. Oivallinen kesädekkari!

Dekkari mukaan ja ulos lukemaan <3.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale kustantajalta. Kiitokset!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kaksi sivullista
Kirjan tietoja:
Jan-Erik Fjell: Tysteren (2010)
Suomennos Hanna Arvonen
HarperCollins, 2017
365 sivua

10. kesäkuuta 2017

Naisten aakkoset: O

Hups heijaa, naisten aakkoset -haaste on ollut tauolla yli kaksi kuukautta! Olen viimeksi käsitellyt haasteessa N-kirjaimen, ja juttu ilmestyi maaliskuun lopulla. Tätä haastetta on ollut kiva tehdä omaan tahtiin, mutta tarkoitukseni ei ollut pitää aivan näin pitkää taukoa kirjainten välillä. Onneksi haasteessa ei ole aikarajaa, mutta koetan silti kesän aikana ottaa rivakamman tahdin kirjaimien keskellä.

Tänään on vuorossa O, joka osoittautui vaikeaksi. Jouduin ottamaan ensimmäisen nimen mukaan kevyin perustein, mutta kirjahyllyäni penkomalla löysin sentään vastauksen kysymykseen:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Minulla on kotona vain vähän itse ostamiani ruokakirjoja. Mieheni hoitaa meillä ruuanlaiton, joten hän on siten hommannut tarpeelliseksi katsomansa valikoiman keittokirjoja avukseen. Jos joskus (harvoin) eksyn keittiöön semmoisin aatoksin, että olisi kiva tehdä jotain, niin tuloksena syntyy leipomuksia. Niinpä eräs niistä muutamista minun ruokakirjoistani on Olga Temosen Olgan pullakirja (Tammi, 2015).


Olga laittaa kirjassa vahvasti oman persoonansa peliin, eikä kirja ole vain pelkkä pullareseptikirja vaan mukana on myös kuvia hänen kotoaan (joka kenties on joillekin lukijoille tuttu blogista Olgan kotona). Välijutusteluissa pilkahtelee lapsiperheen arjen auvoisa osuus. Minä taidan tykätä kirjasta juuri tämän vuoksi. Se aivan tuoksuu kotipullalle!


Lisäksi kirja on laadukkaan oloinen. On paksut sivut ja kauniit kuvat, selkeät ja mietityn oloiset fontit. Tykkään pullasta noin ylipäänsä, mutta tässä eräs erityinen suosikkini eli laskiaispulla (täytteenä mansikkahilloa, kiitos!):


Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Näyttelijä Outi Mäenpää on kotimaisen näyttelijätaivaan kiintotähti. Upea, lahjakas ja vahvan persoonan omaava nainen on tullut minulle tutuksi tv:n ja elokuvan välityksellä.

Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Joyce Carol Oates esiintyy säännöllisesti kirjablogeissa, mutta minulta hänen kirjansa ovat jääneet toistaiseksi väliin. Esimerkiksi Blondi kiinnostaa, ja paksuutensa vuoksi se olisi aivan erinomaista kesälomalukemista.

Aikaisemmat aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain
J-kirjain

8. kesäkuuta 2017

Kirjaostoksilla Arkissa

Olen ollut muutaman päivän työreissulla Oslossa, ja tänään piipahdin päivän päätteeksi paikalliseen kirjakauppaan. Valintani osui keskustan metroaseman läheisyydessä olevaan Ark-kauppaan. Oulun kepoiseen kirjakauppatarjontaan tottuneena olin innoissani - mahtavaa olla pitkästä aikaa putiikissa, joka tuntuu oikeasti kirjakaupalta! Heti ovella oli vastassa kirjakasoja, eikä suinkaan mitään toimistotarviketilpehööriä (vaikka sitäkin toki Arkista löytyi). Tarkoitukseni ei ollut kulkea kaupassa kameran kanssa, mutta innostuin vaivihkaa napsimaan kuvia. Olkaapas hyvät, nyt seuraa kuvia kirjoista (pahoittelut, keskityin englanninkieliseen tarjontaan):

Hyllyistä ja pinoista oli mukava bongailla kotimaisia nimiä. Lisäksi Suomessa pinnalla olevat nimet kuten Ferrante ja Murakami olivat vahvasti esillä myös Arkissa:


Paasilinnan norjannos on päässyt kauniskantiseen seuraan:


Lisää Paasilinnaa. Hauska ja hellyttävä kansi! Tämä kuva tosin ei ole Arkista, vaan hotellini läheisyydessä olevan ostarin pikkuisesta kirjakaupasta bongattu (jep, olen astunut kirjakauppaan kun olen sellainen nähnyt):


Skandinaavisen teeman ympärille oli koottu jokunen hylly, ja siellä oli maamme tyylikkäästi edustettuna:



Tove Janssonin Kesäkirja oli päätynyt alennuspinoon:


Alennuspinon muuta antia. Mm. Ferrantea:


Nämä olivat ihania! Klassikkokirjoista oli tehty pieniä, sieviä painoksia, joissa tosin oli ohuet sivut ja tiheään ladottu teksti:


Munroa ja Murakamia hyllyn täydeltä. Murakamin kirjoissa on veikeät kannet:


James Bond -faneille oli tarjolla jyhkeää luettavaa, vieläpä alehintaan:


Hmm, kirjoja, kirjoja... oli kiva tutkia, mitä hyllyistä löytyy:


TOP-hyllyn tarjontaa. Tuttuja nimiä täälläkin. Harmi, etten huomannut ottaa kuvaa listaykkösestä, enkä enää muista mikä kirja se mahtoi olla.


Lopuksi omat ostokset eli 3 kirjaa kahden hinnalla. Hinnaksi jäi noin kolmisen kymppiä (euroissa) yhteensä. En tuntenut kirjoja tai kirjailijoita entuudestaan, vaan valinnat perustuivat kansilehtien teksteihin ja ylistäviin arvioihin. Kirjatuliainen itselle on hyvä tuliainen. Jollei sisältö nappaa, voin kotona ihastella tyylikkäitä kansia.


Edna O'Brien: The Little Red Chairs - "O'Brien proves once again how inimitably she can place a woman's soul on the page."

Lawrence Osborne: The Forgiven -  "A sinister story about guilt, atonement and restitution, fashioned from lean, powling prose."

Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-Time - "Superbly realised... A funny as well as a sad book... Brilliant."

Mukava kirjakauppa, tämmöinen olisi kiva Oulussakin.

7. kesäkuuta 2017

Anni Swan: Iris rukka

Kirjojen pyörteissä -blogin lukuhaaste Ajattomia satuja ja tarinoita innosti minut Anni Swanin Iris rukan (WSOY, 2012/1916) pariin. Anni Swan on minulle erikoinen kirjailijanimi: tavallaan todella tuttu mutta silti vieraaksi jäänyt. Muistan lapsuudessani ainakin hypistelleeni Swanin kirjoja, mutta lukumuistoja niistä ei ole kertynyt. Montgomeryn ja Alcottin tyttökirjat kuluivat käsissäni ahkerasti, mutta kotimainen Swan ei jostain syystä nostattanut minussa lukuhaluja. Niinpä lähdin lukemaan Iris rukkaa ilman ennakko-odotuksia. Kirjan nimestä voi toki jo jotain päätellä, mutta minä erehdyin ennakkoarveluissani. Odotin näet paljon synkempää ja ankeampaa tarinaa kuin lopulta luin.



"Rouva Heinonen loi nuhtelevan katseen syylliseen. - Iris rukka, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei semmoista kerrota.
- En minä kertonut muuta kuin totta, koetti Iris puolustautua.
- Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester kiivasti sanomaan. - Me ja meidän seurapiirimme emme halua kuulla juttuja renkituvasta ja karjapihasta. Semmoinen ei kuulu hienoon käytöstapaan, se on sivistymätöntä. Mitä mahtoivatkaan kenraali ja kenraalitar ajatella meistä, joilla on semmoinen serkku!
- Ei siinä vielä kaikki, jatko Elsa kielimistään. - Me istuimme juuri kauniissa ruokasalissa juomassa kahvia, Ullan täti, presidentinrouva, oli läsnä ja monta muuta hienoa rouvaa. Virvokkeita nauttiessamme soittaa miss Walker, Ullan englantilainen kotiopettajatar, meille. Hän soittaa hyvin kauniisti ja kaikki kuuntelevat. Äkkiä alkaa joku laulaa, ja kauhukseni minä huomaan, että Iris on noussut paikaltaan, seisoo missin tuolin takana ja huutaa minkä kurkusta saa.
- Mutta Iris! huudahtavat rouva Heinonen ja Ester kauhistuneina." (s. 37)

Tähän katkelmaan tiivistyy Iriksen tuhkimotarina. Köyhissä oloissa kasvanut maalaistyttö "pelastetaan" kaupunkilaisserkkujen kotiin, koulun ja sivistyksen pariin. Iris ei osaa hienoja tapoja ja hänen vallaton, kujeellinen mielenlaatunsa ei tahdo sopia serkkujen hienostelevaan kotiin. Musiikaalinen tyttö löytää silti viimein oman tiensä, ja sukulaissuhteissakin tapahtuu mieluista käänne aivan kirjan loppusivuilla.

Iriksen tarina oli niin perinteinen tyttökirja kuin vain olla voi. Tämä oli minulle yllätys. Taisin odottaa enemmän kotimaisia vivahteita tarinaan, mutta onhan näitä luonnonlapsi kaupungissa sukulaisten kauhisteltavana -kertomuksia tullut luettua. Onneksi sentään tuota kauhistelua ei ollut aivan hurjasti, vaan ikään kuin siellä täällä muistuttamassa, millainen tyttö se Iris oikein on.

Iris rukka oli kliseisyydestään huolimatta omalla tavallaan viehättävää luettavaa, ja kirja toimi työreissulukemisena mainiosti. Noin sadan vuoden takaiset tunnelmat - kaikessa viattomuudessaan ja hyveellisyydessään - olivat mukavaa hermolepoa työpäivän jälkeen. Pidin kirjan lämminhenkisyydestä ja lempeää huumoriakin pilkahteli rivien välistä. Kirjasta oli mm. hauska bongailla sanoja, jotka eivät enää ole kovin yleisiä. Vietettiin syntymäpäiväkestejä, omenan tuli ruskottua kun sitä paistetaan, ja mitähän Iris teki, kun hän konehti?

Swanin klassikkokirja saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Suurta intoa tutustua Swanin muuhun tuotantoon Iris rukka ei silti herättänyt.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lumiomena, Kirjan pauloissa, Sheferijm ja Kirjojen kamari.
E-kirjan tietoja:
Anni Swan: Iris rukka (1916)
WSOY, 2012
131 sivua

2. kesäkuuta 2017

Kesken jääneitä ja kesken olevia

Lukupinossani on käynyt liikettä molempiin suuntiin. Pari suurin toivein aloittamaani kirjaa on jäänyt kesken, ja tilalle on löytynyt ehkä vähän kevyempää, mutta juuri tähän hetkeen sopivaa luettavaa. En yleensä (=lue 'koskaan') avaudu kesken jättämistäni kirjoista, mutta nyt tuntui, että niistä on helpompi naputella juttu kuin jo luetuista. Joten otetaanpa aluksi ne, joiden parissa lukuintoni hyytyi noin sadan sivun paikkeilla:

Hyllynlämmittäjät-listaltani otin kolmantena kirjana lukuun Nobel-kirjailija Mario Vargas Llosan pokkarin Paratiisi on nurkan takana. "Llosa kertoo verevässä romaanissaan kahden näennäisesti hyvin erilaisen ihmisen onnen etsinnästä", kertoo takakansi. Nämä henkilöt ovat taidemaalari Paul Gauguin ja hänen isoäitinsä, työläisten oikeuksien puolustaja Flora Tristan. Minut houkutteli kirjan pariin Gauguin, ja niinhän siinä kävi, että minulle olisi riittänyt pelkkä Paul ja hänen alkukantaisen intohimoinen taiteilijanelämänsä.

Paulin taiteilijakuvaukseen nimittäin tykästyin kirjan alkupuolella, mutta kun päästiin Floraan ja hänen kulkuunsa aatteellisesta kokouksesta toiseen, tuskastuin. Miksi ihmeessä Floralle ja Paulille ei annettu omaa tilaa ja omaa kirjaa? Tähän varmaankin löytyisi kirjaa lukiessa jokin hieno syy, mutta minun kärsivällisyyteni ei riittänyt sen etsimiseen. Pokkarilla on mittaa lähes 550 sivua, ja kun toinen puolisko vaikutti uhkaavasti kulkevan vain tylsempään suuntaan (työläisten oikeuksia en millään muotoa väheksy, mutta yhteiskunnallisissa epäoikeudenmukaisuuksissa kieriskely ei vaan juuri nyt ollut minun juttuni!), päätin vaihtaa kirjaa. Sorry, tapahtui hyllynlämmittäjät-haasteeni ensimmäinen keskeytys! Mutta haasteen ansioksi luen sen, että tiedän laittaa pokkarin kiertoon ja vapauttaa hyllytilaa jollekin muulle kirjalle.


Toinen hiljattain kesken jäänyt on Miranda Julyn novellikokoelma Uimakoulu. "Näennäisesti mitäänsanomattomat hetket, viattomat väärinkäsitykset ja nolot paljastukset muuttuvat Julyn viekkaassa käsittelyssä asioiksi, jotka voivat kääntää koko maailman päälaelleen." Kerrankin novelleja, jotka ovat kuulostavat juuri minulle kirjoitetuilta! Näin ajattelin tehdessäni kirjastovarausta. Luinkin kirjan ensimmäisiä novelleja innosta pinkeänä. Jee, mahtavaa kieltä. Coolia, rentoa, ei haittaa vaikkei dialogissa ole lainausmerkkejä. Sitten jäin hämmästelemään sitä, miten samanlaisilta novellien kertojat kuulostavat. Ihan sama, onko kyseessä nuori nainen tai vanhempi mies - samaa viileän mietiskelevää tekstiä sieltä tulee. Erehdyin jättämään kirjan hetkeksi "tauolle" enkä sitten saanut itseäni enää sen pariin. Höh.


Mitä luen juuri nyt? Lanu-osaston kirjoja (joo, tuntuu että pitäisi aloittaa joku aikuisromaani muttei kuitenkaan huvita). Nuortenkirjapuolta edustaa Lisa O'Donnelin esikoisromaani Mehiläisten kuolema. Kirja löytyy toukokuun alussa tekemältäni kesäkirjalistalta (haa! Huimaus jo luettu, kohta myös tämä O'Donnel - vauhdissa ollaan!), ja osasinpa valita hyvän kirjan listalle ja lukupinoon.  

"Varmaan minä olen aina ollut muiden huoltaja. Vaihdoin vaippoja viisivuotiaana ja kävin kaupassa seitsemänvuotiaana. Aloin siivota ja pyykätä heti, kun osasin mennä yksin pesulaan, ja työntelin kuusivuotiaana Nellyä vaunuissa. Gene ja Izzy oli niin avuttomia, että kerrostalonaapurit sanoivat minua pikkumammaksi. Minun piti hoitaa kaikki hommat, koska Gene ja Izzy oli aina jossain liesussa, ja Nellykin joutui hommiin sitten kun oli tarpeeksi vanha. Meiltä oli vanhemmat aina hukassa. Nyt me sentään tiedetään, missä ne ovat."  

Jeps, takapihalla laventelipuskien alla. Kirjojen takakannet mainostavat usein mustaa huumoria, ja tässä kirjassa makaaberit vivahteet osuvat minun huumorisuoneeni. Marnien ja Nellyn sisarustarina on vasta noin 80 sivun mittainen, mutta ah, kyllä tämä on minun kirjani.

Saku Heinäsen uusin Zaida-kirja on eri maata, semmoinen kiltti ja kiva kirja 12-vuotiaasta Zaida-tytöstä. Symppis kirja! Jos joku kaipaa kirjavinkkiä Helmet-haasteen kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, niin lue Zaida ja taistelupari. Olen lukenut kirjasta noin puolet ja jo on ehditty harrastaa mm. tietokonepelejä ja parkouria. Lisäksi Heinäsen kuvitus on yhtä hienoa kuin aiemmissakin osissa. Tosi kiva sarja, vaikka avausosa onkin jäänyt minulta väliin.



Kesän odotusta & lukuiloa ja mieluisia kirjoja sinulle, blogini lukija!


Tietokoneeni taustakuva vie kesään ainakin ajatusten siivin.

1. kesäkuuta 2017

Tom Gauld: Mooncop

Millaista olisi olla poliisina Kuussa? Sen jälkeen, kun illuusiot Kuun asuttamisesta ovat kaatuneet ja porukat vähitellen hipsineet muualle, viihtyisimpiin ympyröihin? Tom Gauldin sarjakuva Mooncop (Drawn & Quarterly, 2016) tarjoilee tästä aiheesta vähäeleisen tulkinnan. Kyseessä ei todellakaan ole mikään scifi-rymistely, vaan pikemminkin avaruuden hiljaisuudessa fiilistelevä tunnelmapala.


Mooncop-albumin kansi viehätti minua heti ensi näkemällä, ja sarjiksen sivuilla samaa tyyliä ja värimaailmaa on luvassa lähes sadan sivun verran. Mooncopissa on vähän henkilöitä, vähän puhetta, paljon karua kivimaisemaa ja surumielisen robottimainen yleisfiilis. Silti Mooncop oli minusta todella sympaattinen sarjakuva, ja olen selaillut sitä pariin otteeseen varsinaisen lukukerran jälkeenkin. Poliisimiekkosen puuhailut omissa päivärutiineissa ovat kumman kiehtovaa luettavaa ja katsottavaa, ja tähän albumiin sopii toteamus vähemmän on joskus enemmän. Mooncopin puhekuplien vivahteisiin pääsee mielestäni paremmin kiinni, kun valtaosa ruuduista vie tarinaa eteenpäin pelkän kuvan voimalla.


Sarjakuvassa on paljon hupaisia yksityiskohtia. Esimerkiksi donitsikahvilasta tulee merkittävä osa poliisisankarin elämää:



Mooncop oli mukava tuttavuus. Gauldin kynänjälki oli minun mieleeni, ja sarjakuvan vähät henkilöhahmot olivat yllättävän ilmeikkäitä, vaikkei heille paljon ilmeitä oltu piirrettykään. Esimerkiksi pään, jalkojen ja käsien asennoilla pystyy viestimään aika paljon. Lukijalta kyllä vaaditaan pientä pysähtymistä kuvien äärelle, jotta niiden anti ehtii avautua. Goodreadsiin Mooncop saa minulta 4 tähteä.

Loppukevennyksenä kuunsillan kautta Van Morrisonin notkea biisi Moondance, joka ilmestyi vuonna 1970 albumilla Moondance. Mahtavaa musaa!


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Kirjan tietoja:
Tom Gauld: Mooncop
Drawn & Quarterly, 2016
96 sivua

28. toukokuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kajo (Kuura #2)

Viime vuonna tutustuin Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiaan, ja pidin sen avausosasta Kuura aika lailla. Suomalaisessa Kuurankeron pikkukaupungissa säikyttiin ihmissusiviruksen tartuttamia kansalaisia, ja muistan viihtyneeni YA-kirjan parissa mainiosti. Niinpä sarjan kakkososa Kajo (Myllylahti, 2017) aiheutti hienoisia jännityksen tunteita. Säilyykö taso vai onko edessä tympeä lässähdys?  

Kajo on nyt luettu, ja eipä huolta - kirja on mielestäni raikas, räväkkä ja omia hukkamaisia polkujaan kulkeva jatko-osa. Kirjan alkuosa oli hitaanpuoleinen, mutta kunhan vauhtiin päästiin, sivut kääntyivät vauhdikkaasti samalla kun Kuurankeron ihmissusijahti otti lisää kierroksia. Huippua!


"Kauanko sitä oli jatkunut teillä? Pettiks Matleena mua sun kanssa vuoden? Kaks?"
    Pyörittelin tyhjää lasia käsissäni. Minulla oli kamala olo. Ensimmäistä kertaa pystyin todella näkemään kuinka väärin minä ja Matleena olimme tehneet, kuinka rumaksi tämä tarinamme maalasi. Olin kajonnut toisten jätkien tyttöystäviin ennenkin, mutta koskaan ennen minun ei ollut tarvinnut kohdata loukkaamiani ihmisiä näin suoraan.
    "Ei sitä ollut kuin pari viikkoa", sain sanottua. "Eikä Madde olisi halunnut tehdä mitään sun selän takana. Mä siinä säädin, ei me oltais tehty mitään, ellen mä olis jatkanut. Madde oikeesti välitti susta."
    Nikin silmät kaventuivat. "Sä oo kyllä helvetin vastenmielinen ihminen. Kai sä tajuat sen?" (s. 223)


Kuura-sarjan nuoret aikuiset ovat kuin suoraan saippuasarjasta lainattuja: nuoria, kauniita, rohkeita, niljakkaita, omaa etuaan röyhkeästi tavoittelevia mutta myös rakkaitaan vimmaisesti puolustavia. Yllä olevassa lainauksessa vastenmieliseksi tyypiksi leimataan Kajon toinen kertojaääni, kansikuvapoika-Aaron. Aaron on hukka-Matleenan kanssa kanssa pakosalla ihmissusia metsästävää Jahtia, ja pojan habitus on reissun aikana rähjääntynyt. Luonne sen sijaan - no, ehkäpä se on hitusen jalostunut kovien olojen keskellä. Mutta vain hitusen, onneksi! Täytyy myöntää, että Kajon ja koko sarjan viehätys minun silmissäni nojaa pitkälti siihen, että henkilöhahmojen ärsyttävyys yhdistettynä ihmissusiteemaan onnistuu olemaan todella toimiva ja viihdyttävä paketti.

Kajossa on kaksi erillistä juonilankaa, sillä kirjassa seurataan Aaronin ja Matleenan pakoa ja toisaalla Inka joutuu elämänsä kiipeliin. Inkan osuudet tuntuivat pitkään paljon kiinnostavimmilta kuin Aaronin ja Matleenan metsäseikkailut, mutta kirjan loppurymistelyt onneksi korjasivat tätä epätasapainoa.

Täydenkuun hetkellä ei Kajossa ratsasteta eli kirjassa ei juuri ollut kuvauksia siitä, kuinka ihmissusiksi muuttuneet mellastavat ja aiheuttavat tuhoa. Hieno ratkaisu! Pidin siitä, että ihmissusimaisuutta lähestyttiin pikemminkin siitä näkökulmasta, miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin ja miten sen kanssa voisi elää mahdollisimman normaalia elämää muita vaarantamatta. Nämä teemat oli tosin upotettu melkoiseen määrään toimintaa, ja yllätyinkin siitä,  että Kajo oli mielestäni avausosaa raaempi kirja. Inkan kokemukset Jahdin kynsissä olivat hyytävää luettavaa, mutta toisaalta huomasin ahmivani juuri näitä jaksoja silmät kiiluen. Toivon silti, ettei sarjan seuraava osa käännä action-nappulaa enää kovin paljon isommalle.

Goodreadsiin Kajo saa minulta 4 tähteä. Onpa mukavaa lukea sarjaa, joka parantaa otettaan edetessään. Juttuni sarjan aloitusosasta löytyy täältä, ja sille annoin viime kesänä kolme tähteä.

***

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Äänessä ovat Inka ja Aaron.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Carry on Reading, Dysphoria
Kirjan tietoja:
Elina Pitkäkangas: Kajo
Kansi Karin Niemi
Myllylahti, 2017
341 sivua

26. toukokuuta 2017

Paperilta ruutuun -haasteen koonti

Paperilta ruutuun -lukuhaaste alkoi viime vuoden joulukuussa Karvakasan alta löytyi kirja -blogissa. Haasteen ideana oli lukea kirjoja, joista on tehty tv-sarja. Haasteaikaa olisi jäljellä vielä muutama päivä, mutta vedän oman taipaleeni jo nyt yhteen, sillä en enää ehdi lukea tähän haasteeseen sopivia kirjoja.

Luin haasteeseen kolme kirjaa:

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär 
Evelyn Waugh: Mennyt maailma 
Viveca Sten: Sisäpiirissä 


Yhtäkään lukemaani kirjaa en ole nähnyt tv-sarjan muodossa (!). Evelyn Waughin Mennyt maailma oli ehdottomasti kolmikon paras, ja sen myös mielelläni katselisin tv-versiona. Luin kirjan alkuvuoden klassikkohaasteeseen, ja suosittelen sitä lämpimästi brittiläisen, hitaasti kehittyvän romaanin ystäville. 

Ronja, ryövärintytär ei ollut kirjana laisinkaan minun kirjani, mutta saattaisi kenties toimia tv-sarjana minulle paremmin. Viveca Stenin kirjoista tehty dekkarisarja on ilmeisesti aika vastikään pyörinyt meillä tv:ssä, mutta minulta se on mennyt täysin ohi. Olen lukenut Stenin sarjaa parin osan verran, ja niiden perusteella Sandholmin saaristolaismaisemiin kätkeytyvät kierot ihmiset ja rikokset tarjoavat hyvää materiaalia osaavalle tv-tiimille.

Kiitokset mukavasta haasteesta!



25. toukokuuta 2017

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Helmet-lukuhaasteeni on tähän asti edennyt rennosti omalla painollaan. En ole suunnitellut lukemisiani haastetta silmällä pitäen, mutta kirjoja on silti kertynyt haasteeseen jo lähes kolmekymmentä. Haasteen 5. kohta Kirjassa liikutaan luonnossa oli kuitenkin sellainen, että halusin ehdottomasti lukea siihen Cheryl Strayedin kirjan Villi vaellus (Like, 2013).

"Käveltyäni vartin PCT:llä kävi kuitenkin harvinaisen selväksi, etten ollut koskaan kävellyt aavikkovuorilla kesäkuun alussa selässäni rinkka, joka painaa reilusti yli puolet omasta painostani.
    Se ei itse asiassa muistuta kovinkaan paljon kävelemistä. Itse asiassa se tuo pikemminkin mieleen helvetin." (s. 58)

En harrasta patikointia, enkä ole myöskään nähnyt kirjasta muutama vuosi sitten tehtyä elokuvaa. Silti kiinnostuin kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuvasta kirjasta blogijuttujen perusteella. Nuori nainen vaeltaa yksin viikkokaupalla Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvalla Pacific Crest Trail -reitillä - huh! Tässä kirjassa jos missä liikutaan ulkosalla. Itse en moiseen suoritukseen pystyisi enkä tunne siihen todellisessa elämässä vetoa. Ehkäpä juuri sen vuoksi kirja kiehtoi. Kotisohvalla oli turvallista uppoutua villiin vaellukseen, ja Cherylin päättäväiseen sinnittelyyn reittiä eteenpäin.

Pidin kirjasta erityisesti sen vuoksi, ettei Cheryl ollut taustaltaan mikään huippuunsa trimmattu urheilija. Päinvastoin, hänen taustansa on hyvin vaatimaton, ja retkeilytaitonsa - joiden määrä ei päätä huimaa - hän on oppinut isäpuoleltaan. Cheryl koettaa varustautua reitille parhaansa mukaan, mutta silti hän huomaa taittavansa matkaa liian suuren rinkan ja epäsopivien kenkien kanssa. Sisulla eteenpäin, vaikeuksista huolimatta!

Matkansa aikana Cheryl kertoilee elämänvaiheistaan, ja syistä, joiden vuoksi hän päätti lähteä kulkemaan Pacific Crest Trail -reittiä. Kirjan kerronnasta paistaa amerikkalainen tapa kuvata oma elämäntarina jonkinlaisena suurena selviytymis- ja oppimis/kasvutarinana. Hieman kohottelin kulmiani tälle tyylille, mutta siitä huolimatta Cherylin kertomus oli yllättävän vetävää luettavaa. Cherylin elämä ei ole ollut helppoa, ja tietyt aika rankan kuuloiset vaiheet ikään kuin lakaistaan maton alle kevyellä käsittelyllä. Cheryl sivuutti kuin ohimennen suhteensa huumekoukussa olevaan Joeen ja omaan huumeiden käyttöönsä. No, ainakaan kirja ei ollut rypemistä elämän kolhuissa, vaan siitä hehkui eteenpäin menemisen meininki ja usko omiin voimiin.

"PCT oli käynyt minulle helpommaksi, muttei sentään helpoksi.
    Oli miellyttäviä aamuja ja mukavia iltapäiviä, viidentoista kilometrin pätkiä, jotka tuntuivat taittuvan kuin itsestään. Oli ihanaa uppoutua askeltensa rytmiin ja suksisauvan napsahteluun polulla; hiljaisuuteen ja mielessä soiviin lauluihin ja lauseisiin." (s. 300)

Villi vaellus saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Reissuhenkisille lukijoille lämmin lukusuositus.


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin e-kirjan
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kannesta kanteen, Kirjakirppu, Kirjasähkökäyrä ja Sonjan lukuhetket
E-kirjan tietoja:
Cheryl Strayed: Wild. From Lost to Found on the Pacific Crest Trail (2012)
Suomennos Kirsi Luoma
Like, 2013
345 sivua

23. toukokuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Tekisipä mieleni huikata heippa taas, blogimaailma! Arkielämässäni on toukokuussa ollut niin paljon kaikenlaista, etten ole muutamaan päivään ehtinyt istahtamaan näppiksen äärelle. Lukuajankin kanssa on ollut hieman niin ja näin. Kovin montaa kirjaa en ole toukokuun aikana lukenut, mutta Mila Teräksen Helene Schjerfbeckistä kertovan romaanin Jäljet (Karisto, 2017) sain luettua loppuun alkukuusta. Kirja oli erittäin mieluisaa luettavaa, joten sillä on mukava aloittaa kirjajuttujen naputtelu pikku tauon jälkeen.

"Bulevardit tuoksuvat vapaudelta. Jokainen kujan aromi on erilainen: niillä savuaa syksy, paahdetut kastanjat, hiki ja likaiset helmet. Kotimaasta muistuttaa vain tupakkakauppa, josta ostan postimerkkejä Helsinkiin meneviin kirjeisiin.
    Suloinen irrallaan olemisen tunne suoristaa selkäni, saa minut unohtamaan sen, että onnun, etten pääse eteenpäin yhtä nopeasti kuin muut." (s. 52)

Teräs lähestyy aihettaan runollisen ja ilmavan kielen kautta. Jäljet on kovin kaukana tiukan kronologisesti etenevästä elämäkerrasta, ja koska itse innostun niistä kovin harvoin, ilahduin Teräksen käyttämästä tyylistä. Kirjan sujuva kerronta lennähteli taiteilijan menneisyyden ja lopunajan hetkien välillä, ja Jäljet tuntui alkuun liian katkonaiselta lyhyiden lukujensa vuoksi. Mutta kunhan ehdin tottua tyylin, en kokenut sitä häiritseväksi. Kaunista kerrontaa oli ilo lukea, ja se onnistui hyvin tasapainoilemaan herkkien sanojen ja arkisen elämän kuvauksen välimaastossa.

Schjerfbeckin elämänvaiheita ja suhdetta taiteeseen käytiin kirjassa läpi juuri minulle sopivalla tarkkuudella - eli ei liian syvällisesti ruotien. Kevyempi tyyli sopi lukuvireeseeni täydellisesti. Kirjan sivuilta piirtyi silti hieno henkilökuva, ja lahjakkaan naisen heikko asema taidemaailman kentällä oli Jälkien kiinnostavinta antia. Mikä sääli, ettei Schjerfbeck pystynyt vain keskittymään taiteeseensa, vaan hänen oli jaettava vähäisiä voimiaan arjen puuhiin. Onneksi sentään sattuma toi hänen tielleen muutamia henkilöitä, jotka ymmärsivät taiteilijan työn arvon.

Romaanista saisi varmaankin enemmän irti, jos tuntisi entuudestaan Schjerfbeckin elämää ja taidetta. Itse lähdin lukemaan kirjaa melkoisen kylmiltään, mutta kirja oli helposti lähestyttävä ja avautuva myös näin. Kuvaliite kirjassa mainituista tauluista olisi silti kruunannut kirjan. Jäljet nimittäin sai minut kiinnostumaan Schjerfbeckin tauluista siinä määrin, että kirjan lukemisen lomassa piti harrastaa googlailua ja tutkia, millaisesta taulusta milloinkin puhuttiin. Jäljet saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.

"Taustalla hortensiat kukkivat hopeamaljakossa kirkkain, aistillisin värein. On varottava, etteivät värit tapa toisiaan. Niiden sointujen tulee yhtyä sillaksi.
    Vasta jälkeenpäin näen, mitä olen tehnyt.
    Olen maalannut näkyväksi omenoiden tuoksun, niiden koko painon." (s. 170)


***
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Ikääntyminen ei ole kirjan kantavia teemoja, mutta Jäljet kattaa niin ison siivun Schjerfbeckin elämää, että olkoon kirja minun valintani tähän vaikeaan haastekohtaan. Erityisen kirjan loppupuolella Schjerfbeck joutuu kohtaamaan ikääntymisen vaikutuksen julmalla tavalla suhteessaan paljon nuorempaan Reuteriin.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Sinisen linnan kirjasto ja Liikkuva lukulinna
Kirjan tietoja:
Mila Teräs: Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä
Kansi Tuija Kuusela
Karisto, 2017
285 sivua

13. toukokuuta 2017

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Mika Waltarin tiiliskiviromaanit ovat mieheni suosikkeja, ja hän haastoi minut lukemaan Mikael Karvajalan. "Tämä on tosi hyvä! Kyllä sinunkin kannattaisi lukea tämä." Hellämielisyyden puuskassa annoin periksi, vaikka 780 sivua 1500-luvulle sijoittuvaa historiallista seikkailutarinaa ei saanut minua puhkumaan innosta. Kirja myös tuntui jo ennalta riittävän tutulta, sillä olen kuullut siitä lukuisia ääneen luettuja pätkiä. "Kuuntelepas... "

Kirjasta on meillä kaksi painosta: nuhruisempi ja vähemmän nuhruinen. Nuhruisempi on se, jota "saa" lukea. :)

Kaksi kuukautta siihen meni, mutta sain kuin sainkin Mikaelin saateltua läpi Euroopan melskeiden aina Venetsiaan asti. Matkaa säestivät mieheni kysymykset: joko olet lukenut sen ja sen kohdan? Joko Mikael on saapunut Saksaan/Pariisiin/Roomaan...? Yleensä saan aivan rauhassa lueskella omia kirjojani, jotka eivät vähäisimmässäkään  määrin kiinnosta miestäni (kiusallani luen hänelle joskus takakansien ylisanoja. Varsinkin dekkarien ja nuortenkirjojen hehkutukset herättävät hänessä suurta epäuskoa ja hilpeyttä), joten tämmöinen ylenpalttinen kiinnostus lukemaani kirjaa kohtaan tuntui ennen pitkää rasittavalta. Mutta ehkäpä se toimi myös lukukannustimena. Ilman lukuprojektin herättämää kiinnostusta kirja saattaisi olla vieläkin kesken.

Waltarin (anti)sankarina oleva nuori, syntyperältään epämääräinen Mikael ajelehtii Antti-toverinsa kanssa mm. uskonpuhdistuksen raivokkaisiin aaltoihin, ja kirja tarjoaakin historiasta kiinnostuneelle lukijalle paljon pureskeltavaa. Esimerkiksi uskonnollisuuden aatemaailmaa, kerettiläisyyttä ja kirkon käyttämää valtaa käsitellään tavallisten ihmisten näkökulmasta, monelta kantilta. Mikaelin ja Antin elämästä ei totisesti vaiheita puutu, ja kirjassa seurataan nuoren, viattoman ja idealistisen miehen kasvua kohti elämän julmien lainalaisuuksien ymmärrystä.

Koin kirjan ajoittain raskaslukuiseksi (uskonnolliset pohdiskelut ja taisteluiden kuvaukset eivät ole kiinnostuslistani kärkipäässä), ja sen vuoksi luku-urakkani venyi ja venyi. 

"Näiden masentavien ajatusten vallassa seisoin kauan tuijottaen alapuolellani leviävää Roomaa, jossa ihmiset rosvosivat, kiduttivat ja etsivät väkivaltaista hekumaa villipetojen kaltaisina rikkoen toisia ihmisiä vastaan, niin ettei ihmishenki tai naisen siveys ja kunnia enää ollut halvimman rovon arvoinen. Tämän kaiken nähdessäni minut valtasi hirmuinen epäilys, ettei kenties Jumalaa lainkaan ollut olemassa, sillä köyhä ihmisjärki ei voinut käsittää, että kaikkivaltias, pyhä ja armahtavainen Jumala, joka oli antanut ainoan poikansa kristikunnan syntien lunastamiseksi, saattoi sallia tämän kaiken tapahtuvan, vaan pelkkä ajatus, että Jumala oli tässä pyhimmän kaupunkinsa ryöstössä ja tuhossa osallisena, oli minusta samaa hirmuista pilkkaa kuin sateenkaari, joka näyttäytyi Thomas Müntzerille hänen pyytäessään merkkiä taivaasta luodakseen Jumalan valtakunnan maan päälle. Siksi en voinut nähdä Rooman tuhossa uuden aikakauden syntyä, vaan minut valtasi vapisuttava ajatus, että maailmanloppu oli tullut ja saatanan voimat päästetty valloilleen, jotta keisarista Antikristuksena tulisi maailman herra." (s. 756)

Onneksi Mikaelin vaiheissa ja elämänkokemuksen karttumisen kuvauksissa oli mukana myös huumoria. Mikaelin naisseikkailuihin sisältyi aimo annos hupaisia piirteitä, jotka eivät aina kovinkaan paljon imarrelleet kirjan naishahmoja. Kirjan ajankuva oli paikoin reipasotteisen hersyvää, mutta toisaalta aikakauden raakuuksia kuvattiin ilman suurempia kaunisteluita. Lukutunnelmani olivat siis aika kahtalaiset, mutta on pakko myöntää, ettei kirjasta tullut minun suosikki-Waltariani. En silti ihmettele, että historiasta kiinnostunut mieheni on jaksanut lukea Mikaelin tarinan läpi useampaan otteeseen.

Mikaelin seikkailut jatkuvat toisessa tiiliskivikirjassa nimeltä Mikael Hakim. Sitäkin minulle on jo tyrkytetty luettavaksi, mutta voipa olla, että se jää syksyn lukupinoon. Goodreadsiin Mikaelin tarinan ensimmäinen osa saa minulta pienen pohdinnan jälkeen 3 tähteä.

***
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Kirkonmiesten  valta ja sen vaikutukset ovat merkittävä aihepiiri läpi koko kirjan, joten Mikael Karvajalka saa olla minun kirjani tähän minulle alkuun hyvin vaikealta tuntuneeseen haastekohtaan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Divariostos
Muualla verkossa: Kirjan äänikirjaversio on kuunneltu Kirsin kirjanurkassa
Kirjan tietoja:
Mika Waltari: Mikael Karvajalka - Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 asti kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomana (1948)
WSOY, 1950 (6. painos)
780 sivua

11. toukokuuta 2017

Sarjakuvaa: Nicholas Grisefothin seikkailut 1 ja 2

#satasuomalaista -kulttuurihaaste on saanut minut valppaaksi kirjaston sarjakuvaosastolla. Uusia sarjakuvatuttavuuksia etsiessäni silmiini osui mustanpuhuvilla kansilla varustettu historiallinen sarjakuva, joka lähti oitis kokeiltavaksi. Juha Ruusuvuoren kertoma ja Hannu Lukkarisen piirtämä Nicholas Grisefothin seikkailu pyhäinjäännösten ihmeellisessä maailmassa on jaettu kahteen albumiin (osa 1: Luukauppias ja osa 2: Kauppamiehen kosto). Tarina alkaa vuodesta 1299, joten luvassa on melkoinen aikahyppy ajassa taaksepäin. Albumien takakansi kertoo, että tarina perustuu Ruusuvuoren vuonna 1995 julkaistuun romaaniin Ryöstetty pyhimys. Romaani ei ollut minulle millään tavoin tuttu, joten hyppäsin vailla ennakkotietoja mukaan tarinaan.

Keskiaikaan sijoittuva tarina on taustoitettu erittäin hyvin, sillä kummankin albumin ensimmäisillä sivuilla on lyhyt tekstiosuus, jossa kerrotaan poliittisesta tilanteesta tarinan tapahtumapaikoilla. Turkuun ja sen saaristoon sijoittuva kertomus kieltämättä kaipaakin tätä taustatietoa, sillä ilman sitä Nicholaksen seikkailut olisivat jääneet historiallisilta puitteiltaan liiaksi leijumaan ilmaan - siis tämmöisen ko. aikakautta huonosti (=lue: 1300-luvulla tapahtui... öh?) tuntevan lukijan silmissä.


Seikkailun tapahtumat sijoittuvat Turun tuomiokirkon avajaisten aikaan, ja suuri tapahtuma nostattaa ahneuden pintaan kirkonmiehillä ja muilla mammonaa ja valtaa hamuavilla. Nuori kauppias Nicholas joutuu mukaan kirkon sisäisiin valtataisteluihin, joita on luvassa kahden albumin verran.

Tarinan aihe oli kiinnostava, mutta täytyy myöntää, ettei sarjakuvan piirrosjälki ollut minun makuuni ja tämä verotti lukuinnostustani aika lailla. Mustavalkoisissa ruuduissa oli liikaa mustaa, ja aukeavat vaikuttivat kovin synkiltä. Tavallaan se sopi keskiajan ja hämäräperäisten pyhiinjäännöskauppojen henkeen, mutta 2 x 72 sivua tätä tyyliä oli hieman liikaa minulle.


Sarjakuvan plussapuoliin kuului uskottavan oloinen ajankuva, ja pidin erityisesti syrjäseutujen luonnonläheisen ja pakanallisen elämän kuvauksesta. Albumien luku oli silti sen verran nihkeää piirrostyylin vuoksi, että minun osaltani Nicholaksen seikkailut taitavat jäädä tähän (lisääkin niitä nimittäin olisi tarjolla). Sarjan ensimmäinen osa saa minulta 3 tähteä ja toinen osa 2 tähteä.

Goodreads: Sarjan ensimmäinen osa Luukauppias saa 3 tähteä ja toinen osa Kauppamiehen kosto 2 tähteä.
Mistä sarjakuvat minulle? Lainasin kirjastosta
Sarjakuvien tietoja:

Juha Ruusuvuori (teksti), Hannu Lukkarinen (piirrokset): Nicholas Grisefothin seikkailut 1 - Luukauppias
WSOY, 2006
72 sivua

Juha Ruusuvuori (teksti), Hannu Lukkarinen (piirrokset): Nicholas Grisefothin seikkailut 2 - Kauppamiehen kosto
WSOY, 2007
72 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...