30. marraskuuta 2016

Marraskuun lukuhaaste - näin siinä kävi:

Kirjailija Karo Hämäläisen alulle panema Lukuhaaste päättyy tänään. Haasteen ideana on ollut lukea 30 sivua kirjallisuutta jokaisena marraskuun päivänä. Lähdin mukaan realistisin odotuksin: tiesin, että marraskuu on minulle mahdollisimman huono haasteajankohta, sillä kaikenlaiset vapaa-ajan kiireet ovat verottaneet lukuaikaani melkoisesti. 

Aivan kaikkina päivinä en saanutkaan 30 sivua luettua, mutta enpä antanut asian häiritä. Olenkin erityisen tyytyväinen siihen, että onnistuin osallistumaan rennosti haasteeseen. Viime vuonna osallistumiseni meni näin jälkikäteen ajatellen suorittamisen puolelle, mutta tällä kertaa sain työnnettyä haasteen niin taka-alalle ajatuksissani, että se eteni omia latujaan miten milloinkin. Postauksen lopusta voit käydä kurkkaamassa päivittäin tekemiäni merkintöjä. Alkuinnostuksen jälkeen lukutunnelmien muistiin merkitseminen hiipui lähes täysin, vaikka juuri näitä kommentteja olisi nyt hauska lukea. 

Tässä lyhyt tiivistelmä kuukauden lukutunnelmista:

- numeroiden valossa luin yllättävän paljon. 8 kirjaa, ja lisäksi joitakin novelleja ja pari sarjakuvaa, joita en ole laskenut sivumääriin mukaan.
- kuukauden latteimmat kirjat ovat olleet Johanna Holmströmin Itämaa ja Winston Grahamin Poldark-sarjan aloitusosa, joka on minulla vielä kesken. Näistä aikanaan lisää.
- marraskuuni paras kirja on ehdottomasti ollut Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki (jonka olen ties kuinka monta kertaa typottanut väärin näin: Kudottojen kuvien kaupunki - että osaa olla kirjalla hankala nimi!). 
- pidin kovasti myös Tuutikki Tolosen mörkökirjoista Mörköreitti ja Mörkövahti. Luin ylipäänsä aika paljon kevyttä, nopeasti luettavaa kirjallisuutta, sillä arjen keskellä en ole jaksanut syventyä mihinkään intensiivistä keskittymistä vaativaan kirjaan. 
- muutama uusi kirjailijanimi tuli tutuksi marraskuussa: Haruki Murakami, Lena Andersson, Tuutikki Tolonen, Johanna Holmström, Winston Graham. Näistä nimistä parhaimman ensivaikutelman teki Tuutikki Tolonen, mutta myös Lena Andressonin kepeän kirpeä tyyli kirjassa Omavaltaista menettelyä vakuutti (bloggaus luvassa joulukuussa).

Loppufiilikseni haastekuukaudesta on paljon positiivisempi kuin viime vuonna, joten liika ryppyotsaisuus kannatti näköjään ravistaa pois. Tuntuu, että olen pääsääntöisesti lukenut mukavia, kuhunkin hetkeen sopivia kirjoja ja yhden aivan huippuhyvän kirjan. Tästä on hyvä suunnata kohti joulukuuta, ja muutaman viikon kuluttua alkavaa joululomaa.

Marraskuuni kirjoja.

*** Näin lukuhaasteeni eteni marraskuussa 2016: ***

Tiistai 1.11.2016:
* 70 sivua Tuutikki Tolosen kirjaa Mörkövahti. Nopealukuinen kirja, sopii kiireiseenkin päivään. Kuvitus on mahtavaa!

Keskiviikko 2.11.2016:
* 50 sivua Mörkövahtia. Kirja on tähän lukuaikatilanteeseen juuri sopivan kevyt - helppo ottaa esille silloinkin, kun ei jaksa keskittyä mihinkään vaativampaan tekstiin.

Torstai 3.11.2016:
* Mörkövahti: 40 sivua. Tänään tekee mieli lukea jotain aikuisempaa.
* Johanna Holmströmin Itämaa: 40 sivua. Kirja aloitettu jo ennen lukuhaastetta, mutta juuttui sivulle 20. Koetan tsempata tämän kanssa, sillä kirjan alkuasetelmat vaikuttavat kiinnostavilta (joskin asetelman kuvio on noin vielä hieman epäselvä noin 30 luetun sivun jälkeen).
* Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Uusi kirja aloitettu. Ensimmäinen Murakami minulle, ja jännittää: miten hypetetty kirjailija kolahtaa minulle? Kirja ei ilmeisesti ole se oudoin Murakami eli olen toiveikas, että pidän kirjasta. Ensimmäiset 50 sivua takana, ja tarina etenee jouhevasti, vaikkei mitään wau-efektiä ole vielä päässyt syntymään.

Perjantai 4.11.2016:
* Mörkövahti luettu loppuun, noin 40 sivua ja paljon hurmaavan mörkömäisiä kuvia. Päivän tavoite saavutettu, mutta luen varmaan illalla vielä lisää Murakamia.
* Murakami: 20 sivua

Lauantai 5.11.2016:
* Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet - 30 sivua. Ajattelin ensin, että tämä kirja kuuluu sarjaan hajuton, väritön ja mauton, mutta taisin olla väärässä. Wau'sta ollaan kaukana, mutta kirjan hitaasti etenevä tarina onkin elegantilla tavalla viehättävä.
* Itämaa: 30 sivua

Sunnuntai 6.11.2016:
* Itämaa: 20 sivua

Maanantai 7.11.2016:
-- 

Tiiistai 8.11.2016:
* Itämaa: 30 sivua

Keskiviikko 9.11.2016:
* Itämaa: 25 sivua

Torstai 10.11.2016:
--

Perjantai 11.11.2016:
* Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet: 30 sivua

Lauantai 12.11.2016:
* Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet: 100 sivua

Sunnuntai 13.11.2016:
* Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet: 60 sivua (kirja luettu loppuun)
* aloitettu uusi kirja: Douglas Adams: Terve, ja kiitos kaloista (30 sivua)

Maanantai 14.11.2016:
* Terve, ja kiitos kaloista (30 sivua)

Tiistai 15.11.2016:
* Terve, ja kiitos kaloista (20 sivua)
* Itämaa: 40 sivua

Keskiviikko 16.11.2016:
* Terve, ja kiitos kaloista (40 sivua)
* Uusi kirja aloitettu: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä 20 sivua

Torstai 17.11.2016:
* Terve, ja kiitos kaloista (40 sivua) - luettu loppuun
* Aloitettu uusi kirja:  Tuutikki Tolonen: Mörköreitti. 75 sivua

Perjantai 18.11.2016:
Tuutikki Tolonen: Mörköreitti. 80 sivua
* Jaan Kross: Sattumien summa. 25 sivua. Uusi kirja aloitettu.

Lauantai 19.11.2016:
* Jaan Kross: Sattumien summa. 20 sivua.
* Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä 25 sivua

Sunnuntai 20.11.2016:
* Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä 75 sivua - luettu loppuun
* Itämaa: 30 sivua (ensi viikolla tsemppauksen paikka - Itämaa on saatava loppuun! En halua tuhrata tämän kirjan kanssa aikaa enää kovin monena päivänä)
* Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. 53 sivua. Uusi kirja aloitettu; en voinut vastustaa pikalainahyllyssä olevaa kirjaa.

Maanantai 21.11.2016:
* Itämaa: 20 sivua
Tuutikki Tolonen: Mörköreitti. 30 sivua. Luettu loppuun.

Tiistai 22.11.2016
* Jaan Kross: Sattumien summa. 10 sivua. Kaksi novellia luettu, eli novellihaaste on aloitettu!
* Winston Graham: Ross Poldark - 30 sivua (lueskelin kirjaa päivän aikana kännykästä, kun tuli muutama pikku tauko.  Kirja aloitettu jo aiemmin samalla tyylillä, eli etenee hitaahkosti... en viitsi edes laittaa Goodreadsiin currently reading -listalle, kun luen kirjaa vaan silloin tällöin. En ole siis koukuttunut, vaikka viihdyttävää seuraa onkin.)

Keskiviikko:
* Itämaa - 60 sivua. Luettu loppuun (vihdoinkin!).
* Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. 25 sivua

Torstai 24.11.2016:
* Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. 30 sivua.

Perjantai 25.11.2016:
* Winston Graham: Ross Poldark - 50 sivua
* Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. 150 sivua. Pysäyttävän upea kirja <3. Kirja luettu loppuun.

Lauantai 26.11.2016:
* Kerstin Gier: Vala. Uusi kirja aloitettu. 50 sivua

Sunnuntai 27.11.2016:
* Kerstin Gier: Vala. 100 sivua

Maanantai 28.11.2016:
* Kerstin Gier: Vala. 30 sivua
* Majgull Axelsson: Huhtikuun noita. 40 sivua. Uusi kirja aloitettu

Tiistai 29.11.2016:
* Kerstin Gier: Vala. 60 sivua. Kirja luettu loppuun.

Keskiviikko 30.11.2016:
* Winston Graham: Ross Poldark - 30 sivua
* Majgull Axelsson: Huhtikuun noita. 20 sivua



28. marraskuuta 2016

Tuutikki Tolonen: Mörköreitti

Tuutikki Tolosen Mörköreitti (Tammi, 2016) on jatko-osa lastenromaanille Mörkövahti (Tammi, 2015). Mörköreitti alkaa täsmälleen siitä, mihin sarjan aloitusosa jäi, joten mörkömäiseen tarinaan pääsee parhaiten mukaan lukemalla osat oikeassa järjestyksessä. Jutussani kerrotaan, mihin ykkösosa päättyi, joten älä lue tätä, jos haluat välttyä täydellisesti sen osan juonipaljastuksilta.


Mörköreitti oli minulle vielä sarjan avausosaakin mukaansatempaavampi kirja. Kirjassa seikkaillaan mörköjen reitillä, joka vie mörköjen ja muiden outojen otusten kodista ihmisten maailmaan. Pikkuinen Maikki livahti Grahin perässä mörköreitille Mörkövahdin loppusivuilla, ja maanalaisella reitillä häntä odottaa monta seikkailua. Avukseen Maikki saa eriskummallisen Portinvartijan, ja matkalla Maikki ja lukija saavat lisää tietoa mm. noidista, jotka jäivät kovasti askarruttamaan minun mieltäni Mörköreitissä.

Mörköreitti on avausosaa huomattavasti toiminnallisempi kirja, ja mikäs siinä, kun voi hypätä heti ensimmäisellä sivulla jännittäviin tapahtumiin eikä tarvitse tuhlata sivuja hahmojen tai tapahtumaympäristön esittelyyn. Liian hurjaksi vauhti ei silti kiihdy ja meno oli mielestäni lastenromaaniin sopivan kilttiä, mutta pidin siitä, että juonessa riitti tapahtumia ja pientä jännitystä.  

Vesialtaiden luola oli aiikoja sitten jäänyt kauas taakse, mutta Portinvartija oli yhä hermostunut. Se käveli jonon ensimmäisenä ja vilkuili ympärilleen pelokkaana kuin olisi odottanut milloin tahansa jonkun loikkaavan heidän reitilleen.
    "Me emme ole täällä yksin", se mutisi, kun he kulkivat yhä uusien ja uusien luolien läpi. "Jos tämä on Peräkkäissalien kerros, niin kuin minä luulen,  me emme ole täällä yksin.  On hyvä päästä täältä pois, oikein pian."
    "Mitä se haittaa, jos on muitakin?" Maikki kysyi hengästyneenä. Portinvartijan vauhdissa oli vaikea pysyä.
    "Kaikki eivät ole hyväntahtoisia", Portinvartija vastasi." (s. 106)

Mörkövahtiin verrattuna henkilöasetelmiin oli tullut selkeä muutos, sillä Maikki oli nostettu päärooliin ja muut perheen lapset saivat tyytyä pienempään osaan. Vanhemmille ei montaa vuorosanaa annettu, ja tämä saattaa olla pienten lukijoiden mielestä hyvä ratkaisu. Taisin itsekin nuorena lukijana lukea mieluummin itseni ikäisten seikkailuista, joissa eivät aikuiset pyörineet jaloissa. Maikki rakastaa Grah-mörköään kaikesta sydämestään, ja tämä loi lämmintä tunnelmaa kirjan sivuille.

Pasi Pitkäsen käsialaa oleva kuvitus oli jälleen huiman hieno, ja oli jännää huomata, miten sympaattinen olento harvakseen urahtelevasta möröstä oli onnistuttu luomaan. Kuvituksen luomalla mielikuvalla oli tässä suuri osuus. Grah tosin joutui Mörköreitin varrella epämieluisaan kylpyyn, ja iso karvaturri kutistui hetkeksi lähes olemattomiin:


Mörkövahti ja Mörköreitti ovat olleet niin hauskaa ajanvietettä marraskuun kiireiden keskellä, että toivon sarjan saavan vielä lisää jatko-osia. Myötätuulta myös elokuvahankkeelle.

Juttuni Tuutikki Tolosen Mörkövahti-kirjasta löytyy täältä.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Kirjan tietoja:
Tuutikki Tolonen: Mörköreitti
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Tammi, 2016
284 sivua

26. marraskuuta 2016

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015) oli oman mutu-tuntumani mukaan todella suosittu kirja blogeissa viime vuonna. Itse sivuutin kirjan olankohautuksella, sillä Itärannan paljon kehuttu esikoinen Teemestarin kirja jäi minulle keskinkertaiseksi kolmen tähden kirjaksi. Arvelin, että luvassa on samanlainen odotuksiin nähden lässähtänyt lukuelämys, ja annoin uutuuskirjan jäädä Itärannan tyyliä enemmän arvostavien luettavaksi. 

Enpä voinut olla enempää väärässä! Innostuin nimittäin kokeilemaan kirjaa, kun näin sen Oulun pääkirjaston pikapokkarihyllyssä. Eilen luin kirjan viimeiset sivut aivan ahmimalla, eli Seittien Talon Elianan tarina vei minut täysin mukanaan. Fantasiakirjallisuuden Kuvastaja-palkinto  meni mielestäni täysin oikeaan osoitteeseen.  ♥


Teemestarin kirjassa minua häiritsi se, että kirja jätti liikaa avoimia juonilankoja ja ylipäänsä sai minut odottamaan toisenlaista tarinaa kuin mitä lopulta luin. Itärannan kauniisti etenevä kerronta ei pystynyt peittämään juonen puutteita omassa lukukokemuksessani. Kudottujen kujien kaupungissa ei näkynyt enää merkkiäkään näistä ongelmista. Elianan matkassa ei oma keskittymiskykyni tai mielenkiintoni päässyt herpaantumaan, ja kun vielä kerronta oli sujuvaa ja paikoin jopa runollista, niin eihän kirjalle voi antaa kuin täydet viisi tähteä Goodreadsiin.

"Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
     Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet.
    Hän makaa sileillä kivillä kasvot maata vasten, ja kestää hetken, ennen kuin ymmärrän, ettei hän ole kuollut." (s. 6 - 7)

Kudottujen kujien kaupungin ja salaperäisen, tulvien uhkaaman saaren olemus avautui lukijalle hitaasti. Onneksi kirjan loppuosa antoi riittävästi vastauksia mielessäni pyörineisiin kysymyksiin, ja päällimmäinen tunne viimeisen sivun viimeisen rivin jälkeen olikin siis ihastus, ei pettymys. On todella harvinaista, että kirjassa yhdistyy mielenkiintoinen, vaiherikas juoni ja kuvankauniit lauseet. Itäranta on onnistunut tässä vaativassa tehtävässä erinomaisesti.

Jos jollakulla fantasian ja suloisen katkerien kertomusten ystävällä on vielä Kudottujen kujien kaupunki lukematta, kannattaa rohkeasti kokeilla kirjaa.

Oulun pääkirjaston pikapokkarihyllystä löytyy suosittuja pokkareita pikalainaan. Hieno idea!

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu todella monessa blogissa. Tässä muutama linkkivinkki, ja googlettamalla löytyy lisää: Taikakirjaimet, TuijaTa.Kulttuuripohdintoja, Kannesta kanteen ja Kirjasähkökäyrä
Kirjan tietoja:
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Kansi Jussi Kaakinen
Teos, 2015
335 sivua

25. marraskuuta 2016

Kaksi novellia Jaan Krossilta

Reader, why did I marry him? -blogissa alkoi hiljattain novellihaaste, johon minäkin innostuin mukaan. Haasteeseen on mahdollista lukea myös yksittäisiä novelleja, ja ajattelin hyödyntää tarjottua tilaisuutta ja tutustua eri tekijöiden kokoelmiin muutaman novellin verran. Lukuaikani on vielä jokusen viikon melko rajoitettua muiden kiireiden vuoksi, mutta lyhyille novelleille löytynee aikaa silloinkin, kun yhden romaanin kanssa kuluu pahimmoillaan viikkoja. 

Käynnistän novellihaasteen naapurimaamme Viron kertojamestarin novelleilla, eli luin pari novellia Jaan Krossin kokoelmasta Sattumien summa (Moreeni, 2013). En ole aiemmin lukenut Krossilta mitään, ja päätin aloittaa tutustumisen kirjan kahdella ensimmäisellä novellilla Risti ja Cum Laude. Krossin tuotannosta kiinnostuneille voin kertoa, että Sattumien summa -novellikokoelman myötä Krossilta on nyt suomennettu kaikki viroksi julkaistut lyhytproosatekstit.


Kirjan kansilieve kertoo kokoelman novellien olevan omaelämäkerrallisia, ja sekä Risti että Cum Laude tarjosivat rattoisan aikamatkan jonnekin menneiden vuosikymmenten tunnelmiin, Krossin lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Jaan Krossin kerrontatyyli on näissä novelleissa rauhallisen verkkaisa, ja novellit edustavat minun mielikuvaani siitä, millaisia novellit perinteisesti ovat: niissä kerrotaan jostain elämän merkityksellisestä hetkestä ja peilataan ihmisen tuntoja tuota tapahtumaa vasten. Ei siis mitään erityisen räväkkää, mutta tuntojen kuvauksen Kross näiden lyhyiden näytteiden perusteella taitaa. Ja pientä huumorinpilkahdustakin on toisinaan saatu mukaan:

"Huhtikuun lopulla kun lumi oli sulanut, ukki osti Rahumäelle hautapaikan. Neljä kertaa viisi syltä suuren. Äiti kertoi: kun hän oli sanonut ukille, että niin iso hautapaikka on aivan liian kallis, ukki oli vastannut:
    "Eletty on ahtaasti. Olkoon sitten kuolleena enemmän tilaa." (s. 21) 

Risti-novellissa minäkertoja päästää lukijan mukaansa matkalle, jonka hän taittoi isoisänsä kanssa. Isoisä lähtee viemään kookasta ristiä sukuhaudalle, ja pieni pojanpoika seuraa vierestä matkan taittumista. Novelli tarjoaa hienoa ajan- ja tapojenkuvausta, mutta ihmisluonto on samanlainen nyt kuin silloin joskus. On itsekkyyttä, piittaamattomuutta ja toisaalta aitoa välittämistä ja sinnikkyyttä. On myös kalvavia epäilyksiä siitä, olisiko tapahtumien suunta voinut kääntyä muuksi jos... Risti oli mielestäni koskettavampi näistä kahdesta lukemastani novellista. 

Cum Laude kertoo lukiolaispoikien elämästä, ja parhaiden arvosanojen tavoittelun tuottamasta ahdistuksesta. Se kertoo myös vallankäytöstä, ja sivuhenkilöiden synkemmät puolet nousevat tässä novellissa etualalle. Kross kuvaa taitavasti erilaisia luonteita ihmisen käytöksen avulla, ja lyhyessä tarinassa hän onnistuu välittämään useita kohtaloita, jotka vääjäämättä etenevät omaan suuntaansa.

Krossin kokoelmaa voin lukemieni novellien perusteella suositella heille, joita kiinnostavat pienet, tarkkanäköisiä henkilökuvia sisältävät tarinat. Krossin kirjoja enemmän lukeneille kokoelma lienee antoisa, erityisesti sen omaelämäkerrallisten piirteiden vuoksi. Minulle ei syntynyt suurta innostusta lukea kokoelmaa tämän pidemmälle, mutta novellihaasteeni sai silti tyylikkään aloituksen kahdella luetulla novellilla. 

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan & novellien tietoja:
Jaan Kross: Rist (1981)
Jaan Kross: Cum Laude (1981)
Julkaistu suomeksi kokoelmassa Sattumien summa
Suomennos Jouko Vanhanen
Moreeni, 2013
308 sivua

23. marraskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkisesta on vaivihkaa tullut eräs lempikirjailijoistani. Luin  Totta-romaanin kauan sen jälkeen, kun se julkaistiin ja ihastuin ikihyviksi kirjan haikeansuloiseen tarinaan ja sujuvaan kerrontaan. Raja ja Vieras ovat minulla vielä lukematta, mutta alkusyksyllä ilmestyneen Paras mahdollinen maailma -kirjan kävin hankkimassa itselleni heti kun se ilmestyi. Olen hankintaani tyytyväinen, sillä Pulkkinen ei pettänyt tälläkään kertaa: näyttelijänä työskentelevän Aurelian ja hänen äitinsä menneisyyteen kurkotteleva kertomus vei minut mukanaan siinä määrin, että annoin kirjalle Goodreadsiin täydet viisi tähteä.


Paras mahdollinen maailma -kirjan päähenkilö Aurelia elää ja hengittää teatteria, onhan hän, vastavalmistunut näyttelijä, juuri saanut kiinnityksen kuuluisan ohjaajan Berliinin muurin murtumisesta kertovaan näytelmään. Kirjan arki on siten vahvasti teatterin tekemisen sävyttämä, ja vaikken teatterin suurin ystävä olekaan, pidin kirjan välittämästä lavatunnelmasta, luomisen kipuilusta ja hapuilusta kohti kunnianhimoisia tavoitteita. Aureliasta säteilee ehdottomuutta ja tinkimättömyyttä omaa ammattia kohtaan, ja tällaiset vahvat naishahmot ovat aina minun mieleeni.

Kirjan toisena kerronnan tasona kulkee Aurelian äidin tarina, joka palaa vuosien takaisiin tapahtumiin itä-Saksassa. Menneisyyden salat paljastuvat kirjassa pikku hiljaa, ja minä pidin niitä odottamisen arvoisina, vaikkei kirjassa mitään suunnattoman suurta jännitysnäytelmää rakennetakaan. Aurelian ja hänen äitinsa tarinat kietoutuvat hiljalleen yhteen, ja kirjan rakenne kaartelee taitavasti menneen ja nykyisyyden välillä. Paras mahdollinen maailma yhdistää onnistuneesti palan eurooppalaista historiaa pieniin ihmiskohtaloihin.

"Aurelia päästää levytankopainot putoamaan maastavetosarjan jälkeen, rautakiekot kalahtavat toisiinsa, reisissä kihelmöi. Hänen sydämensä pamppailee, vaatii lisää happea, ja hän hengittää ahnaasti kumintuoksuista tunkkaista ilmaa.
    Äskeinen kohtaus on etäämmällä nyt. Aistimus sylissä olemisesta, Friedasta joka talutettiin hänen luokseen. Mitä se oikein oli? Pitäisikö Aurelian olla huolissaan? Ehkä ei. Sillä vaikka tunne oli outo, se oli myös tuttu, ikään kuin Aurelia olisi vuosien jälkeen kävellyt muinaisen kodin kynnyksen yli: tällä tavalla minä vietin päiväni silloin, kauan sitten, ja nyt olen täällä taas." (s. 35)

Huomasin jo Totta-kirjaa lukiessani, että Pulkkisen tekstissä minua viehättävät kauniit lauseet, joiden edessä ei tarvitse kiemurrella vaivautuneesti vaan voi vain nauttia niiden tasaisesta soljunnasta. Silti kerronta ei ole pelkkää sanahelinää, sillä mukaan mahtuu arkisia tapahtumia ja huomioita, ikään kuin teksti iskisi lukijalle silmää - ei tämä nyt niin vakavaa ole. Paras mahdollinen maailma ei pettänyt odotuksiani, vaan oli eteni tyylikkäästi ensimmäiseltä riviltä viimeiselle sivulle. Myönnän nauttineeni kirjan kerronnan aavistuksen viileästä otteesta, joka tarkkailee suurimpiakin tunnemyrskyjä etäältä, havaintoja tehden. En yleensä halua piehtaroida kirjan henkilöiden suruissa ja iloissa ylenpalttisen runsain mitoin, joten Pulkkisen lähestymistapa sopii minulle täydellisesti.

Onneksi Raja ja Vieras ovat jo odottamassa lukemista (ja Iiris Lempivaaran mieshuolia kuuntelen parhaillaan työmatkojen aikana - jonkinalainen Pulkkis-kausi on siis meneillään). ♥

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lumiomena, TuijaTa.Kulttuuripohdintoja, Opus Eka, Mitä luimme kerran
Kirjan tietoja:
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2016
358 sivua

20. marraskuuta 2016

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti

Tuutikki Tolosen Mörkövahti (Tammi, 2015) oli marraskuuni alkupuolen piristysruiske. Havahduin kirjan olemassaoloon Kirjasähkökäyrä-blogin jutun luettuani, joten kiitos Mai kivasta kirjavinkistä!  

Mörkövahdista ollaan innostuttu myös suuressa maailmassa, sillä kirjasta on tekeillä Hollywood-elokuva. Hieno uutinen, ja olen itsekin sitä mieltä, että kirja tarjoaa mainiot ainekset näyttävään elokuvaan. Olen todella utelias sen suhteen, miten möröt aiotaan elokuvassa toteuttaa, joten toivottavasti elokuvahanke etenee suotuisasti. Kirjaan kuvituksen tehnyt Pasi Pitkänen on tavoittanut mörköjen olemuksen loistavasti, ja jos elokuvallinen näkemys poikkeaa siitä kovin paljon, elokuvan katsominen tulee olemaan mielenkiintoinen kokemus.


Kirjan idea on hauska: Maikin (6v 4kk), Hillan (11 v) ja Kaapon (9 v) äiti on saanut arpajaisvoittona kutsun Lappiin, kahden viikon rentoutuslomalle. Palkinnon ehtona on, että lapsia tulee hoitamaan kodinhoitaja, joka sattuu olemaan mörkö. Lasten isä on työmatkalla, ja hän matkustelee niin paljon, että lapset kutsuvat häntä Näkymättömäksi ääneksi. Kirjassa siis heitetään tylsät aikuiset tieltä pois, ja jätetään lapset seikkailemaan mörkövahdin kanssa.

Aivan hirmuisen suuria seikkailuja Mörkövahtiin ei mahdu (ne on säästetty kirjan jatko-osaan, jota luen parhaillaan). Sen sijaan kirjassa lapset perehtyvät mörköihin ja niiden elintapoihin, ja koettavat parhaansa mukaan tutustua uuteen kodinhoitajaansa. Lisäksi he mm. törmäävät lähistöllä hiippaileviin noitiin ja ihmettelevät mörköhyttysten tarkoitusta. Tavallinen suomalainen perhearki yhdistyy outoihin otuksiin, ja tykkäsin kovasti esimerkiksi siitä, että lapset järjestivät kotona suursiivouksen saadakseen pois joka paikkaan levinneen mörköpölyn.

Kotoisasti mörkövahdin seurassa.

Viihdyin erinomaisesti Mörkövahdin seurassa. Kirjan reipas ja seikkailuhenkinen tunnelma piristi kummasti työpäivän jälkeen. Kirjan keskivaiheille jäin kaipaamaan lisää säpinää, mutta se oli pieni puute muutoin hyvin toimivassa ja kekseliäässä kokonaisuudessa. Mörkövahti, Grah nimeltään, oli sympaattinen otus, ja Pasi Pitkäsen kuvitus herätti tarinan upeasti eloon. Kuvia olisi voinut olla enemmänkin, niin mukava niitä oli katsella. Sivuhahmoista erityisesti Näkymätön ääni eli lasten poissaoleva isä oli hupaisa hahmo (vaikka juuri nyt saakin aikaan mielleyhtymiä erääseen mainoskampanjaan), ja lasten oloista huolestuneille voin paljastaa, että hän muuttaa olomuotoaan kirjan loppuosassa.

Mörkövahti ei paljastanut mörköjen kaikkia salaisuuksia, joten paljon jää selvitettävää seuraavaan Mörköreitti-osaan. Lastenromaanit ovat mukavaa luettavaa myös aikuisille, joten suosittelen kokeilemaan Mörkövahtia, jos haluat kevennystä lukupinoon. Kirja saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.

Kylpypuuhilla on aivan erityinen rooli Mörkövahdissa.

Goodreads: 4  tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Dysphoria, Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä
Kirjan tietoja:
Tuutikki Tolonen: Mörkövahti
Kuvitus Pasi Pitkänen
Tammi, 2015
303 sivua

19. marraskuuta 2016

Naisten aakkoset: J

Tarukirjan Margitin aloittama Naisten aakkoset -haaste etenee J-kirjaimeen. Tämä oli minulle helppo kirjain:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Suursuosikkini on Tove Jansson. ♥ Muumit  ♥ - tarvitseeko muuta edes sanoa? Lapsuudessani en muumeja lukenut, mutta aikuisiällä kerännyt itselleni kaikki muumikirjat, ja sarjakuviakin löytyy hyllystä useampi albumi. Sarjakuvamuumeissa on usein anarkistisempi ja hillittömämpi ote elämään kuin kirjamuumeissa, joten niitä kannattaa kokeilla. Tove Janssonin aikuiskirjat eivät ole minuun kolahtaneet (no joo, enpä ole kovin montaa edes lukenut), joten Jansson-innostukseni nojaa täysin muumien vetovoimaan.

Strippi löytyy kirjasta Muumit - Sarjakuvaklassikot II: 5. Vaarallinen talvi

Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Julia Roberts on taitava ja persoonallisen kaunis näyttelijä, ja pidän erityisesti hänen tähdittämistään komedioista. Pretty Woman oli ensimmäinen häneltä näkemäni elokuva, ja se toimii edelleen. Leffa, nainen ja biisi - täydellinen yhdistelmä:



    Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Olen ennenkin hehkuttanut Joëlle Jonesin piirrostaitoja, mutta yksi kerta lisää ei haitanne mitään. Ihastuin alkukesästä Lady Killer -sarjakuvaan, jonka kuvituksen Jones on tehnyt. Hänen ruuduissaan 50-luvun tyyli herää upeasti henkiin, ja odottelen kiivaasti, että sarja saisi jatko-osan.



Aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain

18. marraskuuta 2016

Siri Kolu: Karkkikumous (Me Rosvolat #6)

Siri Kolun Me Rosvolat -sarjan viisi ensimmäistä osaa ovat minulle tuttuja äänikirjoina, ja iloinen ja seikkailullinen sarja toimi loistavasti työmatkojen autoiluseurana. Sarjan uusin osa Karkkikumous (Otava, 2016) aiheuttikin minulle päänvaivaa: odottaako äänikirjaa (jos sellainen siis on tulollaan) vai lukeako Rosvoloiden tempauksista ensimmäistä kertaa kirjan muodossa? Uteliaisuus voitti, ja päätin kokeilla kirjaa.

Heti kirjan ensi sivuilta kävi ilmi, että viisi kuunneltua Me Rosvolat -äänikirjaa toi lukemiseen oman säväyksensä. Se nimittäin tuntui omituiselta. Lähes kuulin kirjan tekstin päässäni jonkun toisen äänen lukemani. Tuosta tunteesta kesti kotvasen aikaa päästä irti, ja vasta kirjan puolivälin tienoilla saatoin lukea kirjaa kuten kirjaa nyt yleensä luetaan. Tämä saattaa kuulostaa erikoiselta, jollei itse satu kuuntelemaan laisinkaan äänikirjoja, mutta niiden äänimaailma voi näköjään aiheuttaa riippuvaisuutta. Uskallan silti suositella lämpimästi Rosvoloiden ääniversioita. :)


Karkkikumouksen ydinseikkailun idea on hieno: karkkitehtaan johto on päättänyt lisätä karkkeihin ainesosa, joka saa muiden valmistajien karkit maistumaan pahoilta. Hele Rosvolan tiimi aikoo tehdä asialle jotain, sillä yksilön oikeuksia valita itse omat karkkinsa on toki puolustettava. Vilja Vainisto on tiiviisti mukana operaatio Karkkimyrskyssä.

Lukuelämyksenä Karkkikumous oli minulle harmillisesti vain keskitasoa. Luulen, ettei edes ääniversio olisi kohottanut tunnelmiani. Juonessa oli muutamia todella irrallisia osia - esimerkiksi isä-Rosvolan muistelmien kirjoittaminen ei liittynyt oikein mihinkään - ja ylipäänsä kirjan käynnistyminen kesti melko pitkään. Minua ei häirinnyt se, että Hele oli nostettu kirjan keskiöön, mutta tapahtumat olivat liian rönsyileviä. Taisin myös kaivata sarjan edellisistä osista tuttua osasta toiseen jatkuvaa juonta. Karkkikumous tuntui kovin lyhyeltä!

Marmatuksista huolimatta pidin siitä, että Karkkikumous toi uutta sarjaan. Helen Pikipiraatit vaikuttavat lupaavalta ryhmältä, ja heiltä voinee odottaa jatkossa mitä tahansa. Myös ihmissuhdekuvioiden puolella oli havaittavissa monimutkaisempia vireitä kuin aiemmissa osissa. Viljan sisaren bloggauskuviot olivat hauska lisä tapahtumiin, ja Vaativa-Vee voisi aivan hyvin saada jatkossa isomman osan Rosvoloiden seikkailuissa, jos minulta kysytään.

Blogijuttuni sarjan ensimmäisistä osista löytyvät täältä:

Me Rosvolat #1 ja #2
Me Rosvolat #3, #4 ja #5

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki
Kirjan tietoja:
Siri Kolu: Karkkikumous
Otava, 2016
176 sivua

15. marraskuuta 2016

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahirin Kaima (Tammi, 2005) on lymyillyt bloggauspinossani lähes parisen kuukautta. Päällimmäisin lukumuistoni kirjasta  on sama tunne, jonka koin jo kirjaa alkusyksyllä lukiessani: onpas tässä lämminhenkinen tarina. Sellainen, jota mielelläni suosittelisin, jos joku olisi vailla laadukasta lukuromaania luettavakseen. Olen lukenut Lahirilta aiemmin novellikokoelman Tämä siunattu koti, mutta siitä ei irronnut montaa riviä blogijuttuun eikä kirja jättänyt kummoisiakaan muistijälkiä. Kaima päätyi kirjahyllyyni aikoinaan heräteostoksena divarista, ja TBR-projektini innosti minut viimein lukemaan kirjan. Onneksi luin, sillä Kaiman ansiosta mielikuvani Lahirin kirjoista nousivat monta pykälää.


"Gogol nousee ja sulkee oven isänsä perästä, jolla on ärsyttävä tapa jättää se aina hiukan raolleen. Hän panee sen kaupanpäällisiksi lukkoon ja tunkee kirjan sitten ylähyllylle kahden Hardy Boys -sarja osan väliin. Hän asettuu taas seuraamaan laulun sanoja vuoteelle kun hänen mieleensä tulee jotakin. Kirjailijasta jonka mukaan hän on saanut nimensä - eihän Gogol ole tämän etunimi. Hänen nimensä on Nikolai. Ei riitä että Gogolilla on kotinimi josta on tullut kunnon nimi, hänellä on sukunimi josta on tullut etunimi. Ja hänen päähänsä pälkähtää, ettei hänen tietääkseen kenelläkään tässä maailmassa, ei Venäjällä, Amerikassa tai Intiassa, ole samaa nimeä. Ei sillä jonka kaima hän on." (s. 117)

Kaimassa seurataan Intiasta Amerikkaan muuttaneen pariskunnan, Ashima ja Ashoke Gangulin ja heidän poikansa Gogolin elämää. Ulkopuolisuuden ja muukalaisuuden tunne yhteiskunnassa ja toisaalta asteittainen sopeutuminen uuden kulttuurin sääntöihin ovat Kaiman suuria teemoja. Ne on taiten kiedottu erityisesti Gogolin tarinaan, joka nousee pääosaan kirjan edetessä. Amerikassa syntynyt Gogol varttuu ja lähtee opiskelemaan arkkitehtuuria, mutta vanhempien intialainen tausta pysyy voimakkaasti läsnä hänen arjessaan. Kulttuurien yhteensovittaminen ei aina ole ristiriidatonta, ja oman identiteetin hahmottaminen on Gogolin elämän suuri haaste.

Pidin Gogolista, ja siinä lienee suurin syy siihen, miksi edelleen muistelen Kaimaa lämmöllä. Hänen elämää lempeän rauhallisesti katseleva hahmonsa oli todella sympaattinen, ja toivoin alusta asti Gogolille kaikkea hyvää. Kaima kertoo Gogolin ja hänen perheensä tarinan miellyttävän kiihkottomasti. Kiihkottomuus toisaalta poisti kaikenlaiset särmät tarinasta, mutta leppoisa lukutunnelma ei taatusti kärsinyt liian räväkästä menosta. Siirtolaistarinoista ja lukuromaaneista pitäville Kaima on oivallinen valinta.

Goodreads: 3  tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin divarista
Muualla verkossa: kirjaa on luettu mm. blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapolkuni, Kirjakaapin kummitus ja Opus eka
Kirjan tietoja:
Jhumpa Lahiri: The Namesake (2003)
Suomennos Kersti Juva
Tammi, 2005 (Keltainen kirjasto nro 368)
413 sivua

12. marraskuuta 2016

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2

Riad Sattoufin muistelmasarjakuva Tulevaisuuden arabi 2 - Lapsuus Lähi-Idässä (1984-1985) (WSOY, 2016) jatkaa kuusivuotiaan Riadin lapsuudentarinaa siitä, mihin Tulevaisuuden arabi 1 jäi: Riadin perhe on palannut Syyriaan, ja pikku-Riad aloittaa koulunkäynnin. Jollei sarjakuva ole entuudestaan tuttu, niin tässäpä lyhyesti Tulevaisuuden arabin keskeinen idea: sarja on sarjakuvaromaani, jossa Sattouf palaa lapsuusmuistoihinsa. Sattoufin ranskalainen äiti on opiskeluaikoinaan rakastunut syyrialaismieheen, ja heidän mentyään naimisin vaimo seuraa miestään Libyaan ja Syyriaan. Olot perillä poikkeavat ranskalaisesta yhteiskunnasta monilla tavoin, ja sarjassa seurataan sopeutumista uuteen kulttuuriin Riadin näkökulmasta.


Sarjan toisen osan sisältö noudattaa avausosasta tuttua tyyliä. Riadin perhe elää vaatimattomissa oloissa ja perheen isä määrää asioiden tahdin vaikka koettaakin toisinaan parhaansa mukaan miellyttää ranskalaista vaimoaan. Kuten vaikkapa hankkimalla uudenaikaisen kaasulieden, joka tuodaan perille aasikyydillä. Riadin koulunkäynnin kuvaus muodostaa pääosan albumin sisällöstä, ja koulun opetusmetodit ovat varsin toisenlaiset kuin meikäläisissä kouluissa:


Lähi-Idän arkiympyröiden väkivaltaisuus tuli tutuksi jo Sattoufin muistelmien ensimmäisessä osassa, joten en hätkähtänyt koulukuvausten henkisiä ja fyysisiä raakuuksia. Kuvaukset ovat silti hurjia, ja Sattaufin muistelmat ovat erittäin kiinnostavat tarjotessaan ikkunan arkeen täysin toisenlaisessa kulttuurissa. Tuo arki ei minua miellytä (naisten aseman epäkohdat ja se väkivalta hiertävät eniten), ja onneksi sarjakuva antanee siihen pehmeämmän rajapinnan kuin vaikkapa romaanimuotoinen teksti.

Sarjakuvan ruutujen kerronnan tyyli on kevyt ja paikoin humoristinen. Koin huumorin mustanpuhuvana, ja siihen oli paikoin vaikea suhtautua. Voiko väkivallan leimaamalle käytökselle nauraa? Aion silti jatkaa Sattoufin sarjan lukemista, kun siihen vielä ilmestyy lisää osia (seuraava osa ilmestyy ensi kesänä). Tulevaisuuden arabi on kulttuurimatka jos mikä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogeissa Kirjakko ruispellossa, Mari A:n kirjablogi ja Kirjojen keskellä
Sarjakuvan tietoja:
Riad Sattouf: L'arabe du futur 2. Une Jeunesse au moyen-orient (1984-1985) (2015)
Suomennos Saara Pääkkönen
WSOY, 2016
158 sivua

9. marraskuuta 2016

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorelan postuumisti julkaistu Lumi (WSOY, 2016) kiinnosti minua ennakolta tavattomasti, sillä kirjailijan aiemmat kirjat Usva ja Viima olivat kiehtovan outoja tarinoita, jotka osuivat hyvin omaan lukumakuuni. Tämä muodostui omalla kohdallani rasitteeksi Lumi-kirjan kohdalla. Odotin maagiseen realismiin kallellaan olevaa tarinaa, ja kun Lumi osoittautui varsin toisenlaiseksi kirjaksi, en päässyt kunnolla irti pettymyksen tunteesta. Lumen tarina on silti hienosti kiinni tässä ajassa, ja vieraita kulttuureja käsittelevät nuortenkirjat ovat mielestäni aina tervetullut lisä kotimaiseen kirjatarjontaan, joten Lumi on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja. Vuorelan kirja on myös ehdokkaana Finlandia Junior -kisassa.


Lumi kertoo Atishasta ja Siamakista, kahdesta iranilaisesta nuoresta, jotka ovat päätyneet Pohjoiseen, pakoon kotimaansa epävakaita oloja. Siamak on jo kotiutunut uuteen maahan, kun Atisha matkustaa yksin hänen perheensä luokse. Atishan myötä Siamak perheineen joutuu kohtaamaan omat muistonsa kaukaisesta kotimaasta.

"Nyt kaikki on muuttumassa  toiseksi, Atisha on täällä ja liukastelee luistimillaan mun sisälle. Teheranin tapahtumat nousevat kuin saari merestä ulapan jälkeen, enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä niille muistoille tai Atishalle . Se mikä on jäljellä on viha. Viha pysyy, se liikahtelee jään pinnan alla kuin inhottava eläin ja katsoo mua silmiin, vaikka sillä ei ole oikeestaan silmiäkään, pelkää mustaa mustanmustaa, mullanmustaa." (s. 99)

Kirja koostuu monentyylisestä sisällöstä: on muutamia Atishan blogimerkintöjä, klassikkosatu-Lumikuningatarta mukaileva satu, katkelmia Atishan ja Siamakin elämästä Pohjoisessa. Lumen sinne tänne kurotteleva sisältö muodostui omassa lukukokemuksessani sekä vahvuudeksi että heikkoudeksi.

Lumi ei ole suoraviivainen alusta loppuun -kertomus, ja monimuotoinen tarina leijaili omaan tahtiinsa, irti normaaliarjesta, vaikka paljon tuttua Lumesta toki löytyi. Käytiin jääkiekkotreeneissä ja bileissä, pidettiin hauskaa kavereiden kanssa ja tutustuttiin uusiin tyyppeihin. Tutun aineksen rinnalle outoutta ja vierautta toi iranilainen kulttuuri, ja sopeutuminen sen vaikutuspiiristä meikäläiseen menoon oli erän Lumen hienoista teemoista. Kirjan perustunnelma oli hajanainen, mutta toisaalta myös hyvin omalaatuinen.

Siamak ja Atisha jäivät minulle harmillisen etäisiksi henkilöiksi, eivätkä he missään vaiheessa Lumen tarinaa tulleet iholle asti. Tuntui, etteivät heidän persoonansa päässeet kunnolla esille kaiken Lumessa olevan aineksen alta, eikä kirjan erikoinen loppuosuus auttanut tämän seikan suhteen. Pidin silti kirjan lopusta, joka oli kaikkea muuta kuin tavanomainen ja veti omalla tavallaan hienosti yhteen Atishan tarinan. Lumi on kiehtovasti erilainen nuortenkirja,  ja se saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin.

"Kirja on vanha, sivut hapertuneet. Atisha on saanut Sahnamen kauan sitten isältään. Darius on antanut sen hänelle syystä, joka sekin liittyy Siamakiin (niin kuin tosi moni asia). Kun Siamak katosi, isä yritti lohduttaa Atishaa sanomalla: "Ystäväsi ei ole kuollut, tyttökulta, ei samalla tavalla kuin ne pojat, joista kadun naiset puhuvat. Hän ja hänen veljensä ovat lähteneet Pohjoiseen, he ovat pelastuneet. Tässä sinulle kirja lohdutukseksi, se on Kuningasten kirja. Lue se, niin saat nähdä, että persialaiset prinssit ovat kärsineet kaikkina aikoina hirvittävästi, mutta lopulta aina voittaneet, ja niin tekee sinunkin prinssisi, lapsi." (s. 41 - 42) 

♥  R. I. P. Seita - kiitos tarinoista, jotka meille kerroit. ♥

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitos kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Sivutiellä, Dysphoria  sekä Kirjasähkökäyrä
Kirjan tietoja:
Seita Vuorela: Lumi
Viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen
Kansi Terhi Ekebom
WSOY, 2016
240 sivua

6. marraskuuta 2016

Haastekoonti: Leningrad - Ost-Berlin

Tahaton lueskelija -blogissa alkoi viime syksynä Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaaste. Haasteessa luettiin entisten sosialistimaiden kirjallisuutta. Tämän alueen kirjallisuus on minulle vierasta aluetta, sillä lukupinossani on useimmiten ns. länsimaiden edustajia. Halusin silti kokeilla, löydänkö mitään haasteeseen sopivaa ja luettujen määräksi kertyi lopulta kolme kirjaa:

John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa
Eduard Uspenski: Fedja-setä ja kummitus
Rosa Liksom & Jukka Uotila: Go Moskova Go

Kaikkien kirjojen tapahtumat sijoittuvat suuren ja mahtavan itäisen naapurimme alueelle, joten en päässyt vuoden aikana kovinkaan pitkälle Leningradista. Olen silti tosi tyytyväinen löytämiini Steinbeckin ja Liksomin kirjoihin. Olen tottunut yhdistämään heidät romaaneihin ja Liksomin myös novelleihin, joten myönnän olleeni yllättänyt, kun heidän tuotannostaan löytyi Neuvostoliittoon suuntautuva matkakertomus. Tosin huomaanpa pysytelleeni edelleen tuttujen länsikirjailijoiden parissa, ja tutustuneeni heidän näkemyksiinsä sosialistisesta suurmaasta. Eli haasteen perimmäinen tarkoitus toteutui omassa lukupinossani varsin kehnosti.

Hyvässä kirjailijaseurassa oli silti miellyttävää reissata naapuriin. Steinbeck rupatteli leppoisia ja kuvasi matkan tunnelmaa, Liksom antoi matkalla tapaamiensa ihmisten puhua. Molemmilla oli valokuvaaja mukana, mutta Liksomin toverin Jukka Uotilan tallentamat hetket moskovalaisten arjesta olivat vaikuttavampia kuin maaseutuhenkiset kuvat Steinbeckin kirjassa.

Lukuvinkkinä tulevaan talveen minulle jäi Herta Müllerin tuotanto, johon minulla oli aikomus tutusta jo tämän haasteen aikana. Tänään en halunnut tavata itseäni -kirjan jätin aiemmin syksyllä kesken, sillä se tuntui vaativan liikaa syventymistä sen hetkiseen lukuaikaan nähden.

Kiitokset haasteisäntä-Ketjukolaajalle mielenkiintoisesta haasteesta!

Haasteen päätepysäkkini oli 30 vuoden takainen Moskova. Maalaus esittää Moskovan varhaisempia aikoja.

Kuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Fyodor Alekseyev - Центральный музей А.С. Пушкина, Санкт-Петербург, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3131036

5. marraskuuta 2016

Rosa Liksom & Jukka Uotila: Go Moskova Go

Lukuhaasteet heittävät eteen kirjoja, joita muutoin tuskin tulisi luetuksi. Rosa Liksomin kirjoittama ja Jukka Uotilan valokuvia sisältävä Go Moskova Go (Tammi, 1988) tupsahti lukupinooni, kun etsiskelin luettavaa Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen. Go Moskova Go -kirja on kirjoitettu silloin, kun Neuvostoliitto vielä "oli olemassa", joten kirja toivottavasti kelpaa haasteeseen mukaan. Kirjassa on Liksomin ja Uotilan Moskovassa tapaamien ihmisten tarinoita ja valokuvia, joten Go Moskova Go on melkoinen aikamatka lähes 30 vuoden taakse.


Kirjan tekstiosuuksissa on yksittäisten ihmisten tarinoita, ja niitä täydentävät mustavalkoiset valokuvat. Kokonaisuus toimii hyvin, ja teksteissä maistuu elämä. Ei kiiltokuvapintainen, vaan rosoinen ja repaleinen. Go Moskova Go ei selittele tai kommentoi ihmisten kertomuksia, vaan antaa heidän puhua itse. Hieno valinta.

On kirjailijanurasta haaveileva Olja: "Minua kiinnostavat suuret ajattelijat kuten Albert Schweitzer. Suuret ajattelijat ovat aina olleet miehiä ja tulevat myös olemaan. Naiset ovat kaikkialla liian tyhmiä kyetäkseen hahmottamaan asioita syvemmältä. Minä en muuten ole feministi. Minusta tasa-arvoa ei tarvitse olla olemassa, sillä nainen kuuluu kotiin ja mies on mies." (s. 20) 

On matematiikkaa opiskeleva nuori nainen: "Mä en ole ainut huora meidän tiedekunnassa, mutta mä olen kaikkein näyttävin ja ammattitaitoisin. En mä halua kehua itseäni turhaan, mutta näin vain on. Asiakkaani voivat todistaa sen koska tahansa." (s. 94)

On mies, joka ei halunnut armeijaan, ja meni siksi mielisairaalaan: "Mä keilailin, ett kyllä se siitä, että mä tutustun tyyppeihin ja oon kuin yksi niistä, mutta eihän siitä mitään tullu. Ei mun pokka pitänyt, se oli niin karmee, masentava ja ahdistava näky, että mä lensin tosi pihalle. En mä kyennyt näytteleen mitään vaan yhtäkkiä mä löysin itteni mykkänä sängystäni ja mä olin niin pihalla siitä kämpän tautisesta fiiliksestä, että mä luulin tulleeni heti eka päivänä hulluksi." (s. 56)



Pidin kirjan tekstiosuuksista, mutta valokuvallinen anti toimi minulle vielä paremmin. Mustavalkoisuus korosti kuvien arkisuutta ja niiden kuvaamaa erilaista todellisuutta. Kuvien tunnelma on uskomattoman kaukana nykypäivän töröhuuliselfie-otoksista. Elämästään kertovat ihmiset tuntuivat aidoilta, ja vaikka heidän elämänsä meikäläisestä vinkkelistä vaikutti usein hurjalta, tarinoissa oli silti selviytymisen henkeä ja päättäväisyyttä elämän nurjien puolien edessä.

Tähän kirjaan on hyvä päättää Leningrad - Ost-Berlin -haaste. Haastekoonti tulee blogiin pikapuoliin.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Rosa Liksom (teksti) & Jukka Uotila (valokuvat): Go Moskova Go
Tammi, 1988
160 sivua

4. marraskuuta 2016

Marraskuun lukuhaaste: 30 sivua päivässä - mukana!

Innostuin taas lähtemään mukaan kirjailija Karo Hämäläisen aloittamaan lukuhaasteeseen, jossa haastetaan lukemaan 30 sivua päivässä. Osallistuin haasteeseen myös viime vuonna, ja pidin tarkkaa kirjaa lukupuuhien edistymisestä. Muistan olleeni marraskuun lopussa todella tympääntynyt sivujen laskemiseen, ja sen huomaa myös jutustani. 😏 Vannoin, etten enää osallistu moiseen hölmöön haasteeseen - kun minähän todistetusti luen enemmän kuin moni muu - mutta tässä sitä taas ollaan. En voinut vastustaa haasteen houkutusta, kun mm. Kirjakko ruispellossa -blogissa postaillaan joka päivä haasteen etenemisestä ja Twitterissä näkyy kivoja lukuhaastepäivityksiä.

Viime vuodesta viisastuneena annoin itselleni luvan ottaa haasteen tällä kertaa kevyesti, eli jollen jonain päivänä ehdi lukemaan niin sitten en lue. Viime marraskuussa pinnistelin sivuja kasaan kiireisten päivien keskellä, kun vain jokin pienikin lukemisen mittainen tauko ilmaantui. Tuo tyyli ei sopinut minulle (lukuilo vaihtuu nopeasti stressiin) joten tänä vuonna koetan lukea rennosti, normaaliin tapaani.

Kirjaan jälleen lukemiseni ylös, sillä tämmöisen päivittäisen lukupäiväkirjan pito tuntui pitkän tauon jälkeen kivalta puuhastelulta. En normaalisti millään tavoin tilastoi lukemisiani, joten sivumäärien muistiin kirjaaminen on minulle vaihtelua normaaliin lukuarkeen. Tein haasteelle oman sivun yläpalkkiin, ja sivu löytyy täältä. Päivittelen sinne päivän lukufiiliksiä ja tietysti luettujen sivujen määrän. Palaan haasteeseen viimeistään loppukoosteen merkeissä, mutta ehkäpä myös jokunen välipäivitys on luvassa.

Ensimmäisten päivien aikana lukeminen on sujunut näin:

Tiistai 1.11.2016:
* 70 sivua Tuutikki Tolosen kirjaa Mörkövahti. Nopealukuinen kirja, sopii kiireiseenkin päivään. Kuvitus on mahtavaa!

Keskiviikko 2.11.2016:
* 50 sivua Mörkövahtia. Kirja on tähän lukuaikatilanteeseen juuri sopivan kevyt - helppo ottaa esille silloinkin, kun ei jaksa keskittyä mihinkään vaativampaan tekstiin.

Torstai 3.11.2016:
* Mörkövahti: 40 sivua. Tänään tekee mieli lukea jotain aikuisempaa.
* Johanna Holmströmin Itämaa: 40 sivua. Kirja aloitettu jo ennen lukuhaastetta, mutta juuttui sivulle 20. Koetan tsempata tämän kanssa, sillä kirjan alkuasetelmat vaikuttavat kiinnostavilta (joskin asetelman kuvio on noin vielä hieman epäselvä noin 30 luetun sivun jälkeen).
* Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Uusi kirja aloitettu. Ensimmäinen Murakami minulle, ja jännittää: miten hypetetty kirjailija kolahtaa minulle? Kirja ei ilmeisesti ole se oudoin Murakami eli olen toiveikas, että pidän kirjasta. Ensimmäiset 50 sivua takana, ja tarina etenee jouhevasti, vaikkei mitään wau-efektiä ole vielä päässyt syntymään.

Perjantai 4.11.2016:
* Mörkövahti luettu loppuun, noin 40 sivua ja paljon hurmaavan mörkömäisiä kuvia. Päivän tavoite saavutettu, mutta luen varmaan illalla vielä lisää Murakamia. 

Tsemppiä kaikille haasteessa mukana oleville!

Tämän viikon kirjoja.

2. marraskuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt (Otava, 2016) on alkusyksyn aikana ollut laajalti esillä kirjablogeissa, ja minäkin kiinnostuin kirjasta niin paljon, että varasin sen kirjastosta luettavakseni. Kirjabloggaajien mielipiteet ovat havaintojeni mukaan menneet blogijutuissa ristiin rastiin: kirjasta on pidetty mutta siltä on myös odotettu enemmän kuin on lopulta saatu. Aloitin oman lukutaipaleeni uteliaana: mille suunnalle kallistun? Kummempia odotuksia minulla ei ollut (odotukseni kirjaa kohtaan syntyvät mainoslauseiden sijaan tavallisesti sen myötä, että kirjailijalta aiemmin lukemani teos saa odottamaan jotain seuraavilta), mutta ainahan lattea lukufiilis on nuiva juttu. 

Varsin nopeasti huomasin, että Tytöt on minun kirjani. Pidin sen rauhallisesta, asioita etäältä tarkastelevasta ja silti voimakkaasti läsnä olevasta kerronnasta. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että kirjan tarina juontaa juurensa Charles Mansonin johtamaan kulttiin. Tuon kultin aikaansaannoksista on jo sen verran aikaa, että jouduin googlaamaan Mansonin. Huh, ajattelin - mutta onneksi kirja sivuaa aihetta hienovaraisesti, ja mielestäni kirjan voi lukea oikein hyvin ilman sen kummempia taustatietoja. Minua hieman harmitti tuo Manson-viittaus, sillä osa kirjan lukuaikaa meni siihen, että odottelin jotain hirveää tapahtuvaksi. Hirveyksiä tapahtui, muttei sentään niin kauheita että kirjan tunnelma olisi rikkoontunut.

Tytöt on fiktiivinen kuvaus 14-vuotiaan Evien kesästä, jolloin hän irtautuu turvallisista kotiympyröistään ja ajautuu sattumalta tapaamansa Suzannen tuttavapiiriin, hippikommuuniin, jossa kukkona tunkiolla häärii vetovoimainen Russell.

"Mitä jos lähtisit Mitchin mukaan?" Russel ehdotti. Puristi kättäni salaisena merkkinä.
    Olivatko he Mitchin kanssa vaihtaneet katseita? Tai ehkä minä vain kuvittelen nähneeni sanatonta viestintää. Sen päivän yllä on jonkinlainen sekavuuden verho, mutta yhtäkkiä ilta oli hämärtymässä ja me Suzannen kanssa olimme lähteneet viemään Mitchiä kotiin, hurjastelimme Marinin sivuteitä hänen autollaan.
    [...] Auton ikkunat olivat auki kesäisen maan tuoksulle ja salaisille välähdyksille toisten pihateistä, toisten elämästä sen kapean tien varralla Tamvuoren varjossa. Puutarhaletkuja kiepillä, upeita magnolioita. Suzanne ajoi välillä väärää kaistaa ja me kiljuimme ihastuksesta ja sekavasta kauhusta, vaikka minun kiljunnassani oli ontto kaiku: en uskonut että mitään pahaa voisi koskaan tapahtua, ei oikeasti." (s. 181)

Kesän aikana Evie oppii paljon itsestään, ja kirjassa hän kertoo tarinaansa lukijalle vuosien tuoman perspektiivin kautta. Minä pidin hänen kertomuksestaan viiden Goodreads-tähden verran, ja Tytöt on eräs parhaita käännöskirjoja minun kirjasyksyssäni tähän mennessä. Hippikultin vetovoimaan ja pinnan alla piilevään nurjaan puoleen suhtaudutaan kirjassa lempeän ymmärtävästi, ja nuoren Evien olemuksessa on viattomuutta ja suloisuutta, joka ei onneksi tärvelly pahimmilla mahdollisella tavalla. Nuoren naisen kasvukuvauksena Tytöt toimii hienosti, ja kirja menee oitis kesäkirjavinkkieni kärkipäähän.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkkivinkki: Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!, Lukuisa, Ullan luetut kirjat sekä Pieni kirjasto
Kirjan tietoja:
Emma Cline:  The Girls (2016)
Suomennos Kaijamari Sivill
Otava, 2016
304 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...