29. helmikuuta 2016

Lyhytarvioita: Nilviöt, Nokkosvallankumous ja Omenapuu

Blogattavien kirjojen pino on taas päässyt paisumaan sen verran, että päätin niputtaa tähän postaukseen useamman kirjan. Sekalainen kirjakeitos ja monta lukuhaastepistettä, olkaapa hyvät:


Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Dystopiat ovat synkkiä, mutta Enorannan Nokkosvallankumous pääsi silti yllättämään minut mustanpuhuvalla, sotaisalla ja ajoittain hyvin väkivaltaisella maailmankuvallaan. Vayan, Dharanin ja muiden nokkoslaisten tarina vei nopeasti mennessään, mutta kirja tuntui siitä huolimatta viimeisen sivun jälkeen liiallisen pitkältä. Olisiko juoni kärsinyt, jos sivumäärästä oltaisiin napsattu 100 sivua, jopa 200 sivua pois? Epäilenpä, ettei olisi. Loppuratkaisu tuntui noin neljän ja puolen sadan sivun jälkeen hienoiselta pettymykseltä - oliko se edes mikään ratkaisu? Niin paljon jäi avoimeksi, vaikkapa odottamaan seuraavaa osaa Vayan ja Dharanin tarinasta. Enorannan kieli on kaunista ja sujuvan soljuvaa, mutta Goodreadsin tähtimäärä jää kolmeen tähtöseen.

Osallistun kirjalla Kirjaherbario-lukuhaasteeseen. Saaliina nokkonen eli isonokkonen (Urtica dioica).

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Muutama linkkivinkki: Notko, se lukeva peikko, Yöpöydän kirjat, Vinttikamarissa ja Kirjasähkökäyrä.
Kirjan tietoja:
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Päällys: Sami Saramäki
WSOY, 2013
445 sivua

***

Roald Dahl: Nilviöt

"Huumorista, lämmöstä  ja iloisista yllätyksistä - niistä on Roald Dahlin kirjat tehty!" Mainostekstien nikkarit ovat laittaneet parastaan takakannessa, mutta minä en tunnista tästä lauseesta omaa lukukokemustani. Nilviöiden pariskunta on ruma sekä ulkonäöltään että luenteeltaan, ja minä en osannut repia siitä huumoria. Yllätyksia kirjassa toki oli, mutta lämpö ja iloisuus (ainakaan semmoinen hyvä ja miellyttävä iloisuus) jäivät tarinasta uupumaan. 

Luin aiemmin tänä vuonna Ilmarin ihmelääke -kirjan, ja sen loppuratkaisussa oli yksi samankaltainen piirre kuin Nilviöissä (en spoilaa, lukekaa itse - näissä kirjoissa ei kauaa lukuaikaa turhaannu). Ehkä juonenkäänne on tarkoittu hauskaksi, mutta toistuessaan se lähinnä kummastutti minua.

Osallistun kirjalla Roald Dahl -lukuhaasteeseen sekä Apinan vuosi -lukuhaasteeseen. Kirjassa esiintyi apina jos toinenkin, ja pääsin näin yks kaks alkuun apinamaisten kirjojen luvussa. Toivottavasti apinahaasteeseen löytyy jatkossa parempaa lukemista. Nilviöt jäi Goodreadsissa yhteen tähteen. Yleisfiilikseni Dahlin suhteen on, ettemme oikein heilu samalla taajuudella huumorin tai minkään suhteen, mutta katsotaan, katsotaan. Omassa hyllyssä odottaa Nahka-novellikokoelma ja Matilda-kirjatkin kiinnostavat.

Goodreads: 1 tähti
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjojen keskellä ja Kirjanainen
Kirjan tietoja:
Roald Dahl: The Twits (1980)
Suomennos Sami Parkkinen
Kuvitus Quentin Blake
Otava, 2009
95 sivua

***

John Galsworthy: Omenapuu

Galsworthyn Forsytein taru teki minuun vaikutuksen joskus vuosia sitten. Blogijutuista olen laittanut merkille pienen, viehättävän Omenapuun (WSOY, 1949/1916) ja nyt tämä luonnonläheinen, tunnekylläinen rakkaustarina tuli viimein luettua. Olipas erilainen kirja kuin Forsytein sukutarina! Sukusaaga vei minun rankingissani voiton Omenapuusta, sillä Omenapuun haaveellinen maailma ei erityisemmin puhutellut minua. Loppuratkaisunkin arvasin hyvissä ajoin ennen viimeistä sivua, joten se ei päässyt minua järkyttämään. 

Olen tyytyväinen, että olen aloittanut tutustumisen Galsworthyn tuotantoon järjestyksessä Forsytein taru - muut kirjat. Omenapuun taivaanrantoja maalailevaa kirjoitustyyli tuskin olisi houkutellut minua enää toista kertaa vuoden 1932 nobelistin tuotannon pariin. Onneksi Forsytein taru on ainakin muistoissani ihan eri maata, ja viimeistään kesällä suunnitelmissani on lukea taru uudelleen.

Osallistun kirjalla Kirjaherbario-lukuhaasteeseen. Kasvisto karttuu omenapuulla (malus).

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Hyönteisdokumentti ja Ullan luetut kirjat.
Kirjan tietoja:
John Galsworthy: The Apple Tree (1916)
Suomennos ? En löytänyt tietoa edes kirjaston tietokannasta.
WSOY, 1949 (6. painos)
112 sivua

26. helmikuuta 2016

Mauri Kunnas: Piitles

Tykkäänkö Beatlesien musiikista? En, bändin musa saa radiokanavan vaihtumaan saman tien. Entäs Mauri Kunnas -historiani? Sitä ei oikeastaan ole. Piirrostyyli on toki tuttu ja varmaan jokusen Koiramäki-kirjan olen tullut lukeneeksi ja katselleeksi. Kunnas + Beatles -yhdistelmän lopputulos Piitles (Otava, 2012) sen sijaan kolahti viiden Goodreads-tähden arvoisesti. Tämä sarjakuva tarjosi melkoisen matkan vuosikymmenten takaiseen Brittilään.

Etsiskelen nykyään kirjastosta miellyttävän ohuen oloisia kirjoja (kun paksujen kanssa tahkoan viikkotolkulla ja tuntuu, ettei kärsivällisyyteni riitä niin pitkiin lukurupeamiin), ja päätin kokeilla Kunnaksen sarjakuvaversiota brittibändin alkutaipaleesta. Ei kun siis kraahvista novellia, kuten Kunnas kirjan aluksi toteaa. Miten vaan, mutta Kunnaksen tekstiä ja mehukkaita yksityiskohtia täynnä olevat ruudut vetäisivät minut oitis mukaansa bändin varhaisiin vaiheisiin. 78 sivun jälkeen harmitti, kun tarina loppui. Loppuhan on totta kai historiaa, mutta mieluusti olisin lukenut Kunnaksen version siitä.


Piitlesissä riittää luettavaa, sillä puhekuplia on paljon ja pulinaa rivitolkulla. Ja katsottavaa. Bändien jäsenten elämää käydään läpi syntymästä alkaen, ja albumi päättyy Beatlesin menestyksen kynnykselle. Beatlesin varhaisvaiheet olivat yllättävän kiinnostavat, sillä vastoin odotuksiani kyseessä ei ollut mikään pyhäkoulupoikien bändi. Lukijaa odottaa rouhean rosoinen matka brittiläiseen ja myös saksalaiseen nuorisomaailmaan. Tapahtumien joukkoon on siroteltu huomautuksia tulevaisuudesta, eli viittauksia bändin tulevien hittien aiheisiin. En tunne Beatlesin musiikkia kovinkaan yksityiskohtaisesti, joten bändin fanit saanevat albumista ja sen sivuhuomautuksista paljon minua enemmän irti.


Koko albumin suosikkijaksojani oli poikien kokemukset Saksanmaalla. Silloin vielä haaveiltiin menestyksestä, ja olot keikkapaikalla olivat mitä olivat:


Synnyttikö Piitles kiinnostusta bändin musiikkiin? Ei. Aion vastaisuudessakin kiertää sen kaukaa. Mutta bändin varhaisversio herätti sentään uteliaisuuteni: "On sanottu, että se joka ei nähnyt Beatles-yhtyettä nahkavetimissä, ei nähnyt oikeata Beatlesta lainkaan." Lähtisin ilman muuta aikamatkalle nahkahousu-Beatlesin keikalle. Piitlesiä suosittelen hyvistä musatarinoista kiinnostuneille.


Tätä juttua kirjoittaessani kuuntelin Beatlesien sijaan Ellie Goldingia: Love me like you do. ♥. Ja joo, olen niitä ihmisiä, joista on ylellisyyttä kuunnella mahtibiisiä kerta kerran jälkeen kunnes siihen kyllästyy. Tunnin toistoversio Love me like -biisistä = jotain, mitä mieheni ei voi ymmärtää.


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogissa Sallan lukupäiväkirja
Kirjan tietoja:
Mauri Kunnas: Piitles - tarina erään rockbändin alkutaipaleesta
Otava, 2012
78 sivua

23. helmikuuta 2016

Takashi Hiraide: Kissavieras

"Jos matkusti junalla Shinjukun asemalta lounaaseen, jäi pois pienellä asemalla, jolla pikavuorot eivät pysähtyneet, ja käveli etelää kohti kymmenisen minuuttia, saapui pienelle mäelle. Sen jälkeen oli ylitettävä viistoon itä-länsisuunnassa kulkeva katu, joka oli aina hieman vilkkaammin liikennöity. Sitten seurasi pieni alamäki: laskeuduttiin noin seitsemänkymmentä metriä varsin laveaa, loivaa rinnekatua, kunnes vasemmalla näkyi vanhanaikainen portti. Taloa ympäröivän rapatun kivimuurin alaosassa oli pystysuuntaisia bambusäleitä. Juuri ennen porttia käännyttiin vasemmalle, karkeatekoisen lauta-aidan viertä kulkevalle pikkukujalle.
    Vuokraamamme asumus oli tuon rapatun muurin ja lankkuaidan ympäröimän ison asuintalon piharakennus." (s. 10 - 11)

Takashi Hiraiden Kissavieras (S & S, 2016) toivottaa lukijan tervetulleeksi piharakannukseen ja sen vuokralaisasukkaiden elämään. Minä astuin Kissavieraan kirjailijapariskunnan seuraan uteliaana, sillä olin jo ehtinyt lukea kehuja tästä kirjasta. Itse en tunnustaudu intohimoiseksi kissaihmiseksi (eli kissat ovat kivoja siinä missä koiratkin eikä kumpaakaan lajia asustele meillä), mutta kirjan idea tuntui tavattoman viehättävältä: taloon vieraaksi tassutteleva kissa ravisuttelee pariskunnan arkea. Välillä on mukava lukea rauhallisia kirjoja, ja Hiraiden Kissavieras tuntui erittäin lupaavalta tämän kategorian edustajalta. Lisäksi kirjan uskomattoman kaunis kansi houkutteli sekin osaltaan lukupuuhiin.


Kissavieras on tunnelmaltaan rauhallinen kirja, jonka 'se jokin' muodostuu pienistä yksityiskohdista. Chibi-kissan tassuttelu, leikki puutarhassa ja arjen pikku puuhailut riittävät monen luvun sisällöksi. Kissavieraalle kannattaa ehdottomasti varata lukuaikaa, jolloin ajatukset ovat seesteisessä tilassa, sillä kirjan viipyilevä, hitaasti etenevä tarina ei taatusti välity jos itse asiassa kaipaa luettavakseen vetävää dekkaria.

Pelkkää kissamaista eloa Kissavieras ei silti ole, vaan kirjailijapariskunnan tarinaan on saatu mukaan niinkin epäkissamainen aihe kuin Japanin talouselämän murros ja sen heijastuminen asuntomarkkinoihin. Nämä ihmiselämän sivujuonteet olivat minulle mieleen, sillä ne nivoivat tapahtumia kiinni nykytodellisuuteen. Kissavieras vastasi monin tavoin omia mielikuviani japanilaisesta romaanista, ja kirjan sivuilla koin tekeväni matkaa vieraaseen maahan ja sen tapakulttuuriin. En lumoutunut kirjasta niin paljon kuin ennakkolta odotin, mutta uskallan suositella Kissavierasta kaikille kissaihmisille, ja heille, joita kiinnostaa tutustua japanilaiseen kirjallisuuteen.

Vuoden kaunein kirja?

***
Aloitan Kissavieraalla Pinon päällimmäinen -blogin Kurjen siivellä -lukuhaasteen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitos kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjanurkkaus, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.
Kirjan tietoja:
Takashi Hiraide: Neko no Kyaku (2001)
Suomennos Raisa Porrasmaa
Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen
S & S, 2016
152 sivua 

22. helmikuuta 2016

Vuosi kuvina & Twitter

Vuosi kuvina -sarja on ehtinyt helmikuulle. Kävin Ainolan puistossa eilen, ja kuvauspäivä oli harmaa. Lunta on tuprutellut viime päivinä lisää, vaikkei sitä puiden oksilta huomaa:


*** 

Ilmoitus: olen perustanut kirjapuuhilleni oman Twitter-tilin: https://twitter.com/MarikaOksa.

Lisäsin twitterin sirkuttelut näkösälle myös blogin sivupalkkiin. Palkkiin on päässyt kertymään kaikenlaista, joten tämä uusin tulokas päätyi melko alas. Saattaisi olla järkevää väsätä sivupalkki myös vasempaan reunaan, mutta en ole vielä inspiroitunut Bloggerin kanssa säätämiseen.

Twitter on minulle vielä uusi juttu (joo, olen vaan ihan vähäsen jälkijunassa näiden lukuisten somekanavien kanssa), mutta tuntuu, että blogilinkkien ohella (nehän on tietysti pakko tunkea joka paikkaan...) sinne on helppoa naputella pieniä kirjakuulumista. Siis sellaisia, mistä ei blogijuttua irtoa. Facebook ei jostain syystä ole innostanut minua tämmöisen tuiki tarpeellisen pikkuinformaation jakoon, mutta Twitteriin oli kiva laittaa esimerkiksi lauantain kirjastoreissun löytö:


Joku oli tuonut vaihtohyllyyn pinon Ursula-sarjaa!! Pakkohan ne oli ottaa nostalgiahuumassa mukaan. Kansikuvia näissä vanhoissa painoksissa ei ole, mutta se ei haittaa. Ursula-sarja oli minulla tärkeä juttu joskus vuosia sitten (vaikka Helen Boylstonin Helena-sarja olikin se parempi sairaanhoitajasarja), ja pari kirjaa olen tainnut lukea uudelleen blogiaikana. Nyt voin alkaa verestää muistoja oikein kunnolla.

Tervetuloa seuraamaan blogiani myös Twitterin kautta.

21. helmikuuta 2016

Raymond Chandler: Syvä uni (kirja + leffa)

"Kävin nukkumaan  pää täynnä viskiä ja sydän täynnä pettymystä ja näin unta miehestä, jolla oli yllään verinen kiinalainen takki; hän ajoi takaa alastonta tyttöä, jolla oli pitkät riippuvat korvarenkaat, ja minä juoksin heidän perässään ja yritin ottaa valokuvaa tyhjällä kameralla." (s. 53)

Tykkään lukea noir-dekkareita aina silloin tällöin, mutta tyylilajin klassikko, Raymond Chandlerin Syvä uni (WSOY, 2011/1939) on jäänyt minulta lukematta. Olen katsonut kirjan pohjalta tehdyn leffaversion joskus vuosia sitten, mutta siitä muistin ennen uusintakierrosta vain upean pääparin ja kimurantin oloisen juonen. Päätin verestää leffamuistoja ja lukea Chandlerin kirjan seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseeni. Varsinkin elokuvaa odotin innolla, sillä jossain vaiheessa diggasin näitä vanhoja, amerikkalaisia mustavalkoleffoja melkoisesti, ja Humphrey Bogartissa oli lumoa enemmän kuin monessa muussa tähdessä yhteensä.


Luin totta kai ensin kirjan, ja Syvä uni oli kelpo dekkari. Kirjan tunnelma on synkkä, muttei ylettömän verinen tai raaka. Philip Marlowe on jäätävän viileä kaveri, ja kirjan dialogi on täynnä nasevaa sanailua, ja välissä nautitaan viskiä ja poltellaan savukkeita. Kirjasta oli hauskaa bongailla noiriin kuuluvia piirteitä (vaikken väitä olevani tässä asiassa mikään asiantuntija). Ja juoni oli mutkikas - oli kaksi sisarusta, kadoksissa oleva mies ja nainen, kiristäjä ja ties mitä... ja ruumiita. Marlowesta ei henkilönä paljastettu juuri mitään yksityiskohtia, mutta oli mukavaa lukea vaihteeksi dekkaria, jossa puolet kirjasta ei mene poliisin tai etsivän traagisen yksityiselämän setvimiseen.

Sitten oli vuorossa elokuva. Lauren Bacall on tyrmäävä ilmestys Vivianin roolissa - wow! Että voi nainen olla jumalaisen kaunis. "Istuin syvän pehmeän nojatuolin reunalla ja katselin rouva Regania. Häntä kannatti jopa tuijottaa. Hän tiesi ikävyyksiä." Bacall jos kuka on näiden sanojen arvoinen. Bogart sen sijaan... no, hän ei saanut minussa enää aivan yhtä ihastunutta reaktiota aikaan kuin joskus vuosia sitten. Mutta kemia Bogartin ja Bacallin välillä leimusi yhä, enkä hämmästynyt, kun heidän välilleen oli leffaan kirjoitettu romanssi, jota ei kirjasta löydy. Muutoin elokuva noudatteli erittäin uskollisesti kirjan tapahtumia. Vain joitakin nimiä oli muuteltu, ja Marlowelle oli mm. kirjoitettu eräs toinenkin valloitus, joka oli ajatusta nopeampi aivan James Bond -tyyliin. Se tosin on todettava, että Carmen Sternwood oli kirjassa paljon hullumman oloinen kuin elokuvassa, joten tämä roolitus ei ollut mielestäni onnistunut.

En useinkaan katso elokuvaa näin pian kirjan luettuani, ja siksi tuntui oudolta tietää lähes koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu. En millään osannut olla vertaamatta elokuvaa jatkuvasti kirjaan, ja tämä hieman vesitti elokuvan fiilistelyä. Lopputunnelmat jäivät silti plussalle molempien suhteen. Kumpi oli parempi? Sanon, että pisteet menivät tällä kertaa tasan. Hieno kirja, hieno elokuva. Ja upein kaikista oli Lauren Bacall.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka ja Matkalla tuntemattomaan.
Kirjan tietoja:
Raymond Chandler: The Big Sleep (1939)
Suomennos Seppo Virtanen
WSOY, 2011 (9. painos)
241 sivua

19. helmikuuta 2016

Hergé: Sininen lootus & Kuningas Ottokarin valtikka

Uusintalukukierrokseni Tintin parissa jatkuu, ja tässä jutussa on vuorossa hajanaisia merkintöjä albumeista Sininen lootus (Otava, 2006/1936) ja Kuningas Ottokarin valtikka (Otava, 2006/1939). Lehtimies Tintti on totta kai reissun päällä, ja matkakohteena ovat eksoottinen Sanghai (Sininen Lootus) ja kuvitteellinen Syldavian kuningaskunta (Kuningas Ottokarin valtikka). Hergé pohjustaa hyvin mielikuvitusvaltion historian ja muut detaljit, mutta viihdyin silti paremmin Sinisen lootuksen todellisissa idän maisemissa kuin Ottokarin keksityissä kulisseissa.


Edellisessä Tintti-jutussani luin mustavalkoista Tinttiä, ja Sinisen lootuksen kohdalla kiittelen sitä, että albumissa on värit. Sinisen lootuksen tarinassa on paljon paikallishistoriaa ja -väriä mukana, ja onneksi värit ovat löytäneet tiensä myös ruutuihin. Esimerkiksi tämä upea ruutu latistuisi täysin mustavalkoisena versiona:


Sininen lootus oli näistä kahdesta lukemastani albumista parempi. Kiinalaistunnelmien keskellä Tintti jahtaa huumerikollisia ja hulluksi tekevä myrkkykin on sankarimme kiusana. Faaraon sikarit -albumin alkuasetelmista jatkuva seikkailu on vaiherikas. Juonenkulku on huomattavasti jäntevämpi kuin vaikkapa Tintti Afrikassa -albumissa, joka tuntuu näin jälkikäteen ajatellen melko epämääräiseltä haahuilulta. Seikkailujen tiimellyksessä löytyy myös kasvatuksellisia ruutuja, joissa pohditaan kulttuurien välisiä eroja ja ennakkoluuloja:


Kuningas Ottokarin Valtikassa ollaan täysin kuvitteellisella maaperällä, ja siellä Tintti joutuu keskelle paikallisten valtakahinoita. Sarjankuvantekijä on luonut maasta erikoisen yhdistelmän prinsessasatujen maailmasta tuttuja krumeluureja:


... ja alkeellista talonpoikaisyhteiskuntaa:


Minulle albumin kruununa on silti Bianca Castafiore, joka laulaa lurauttaa ensimmäiset sävelensä Tintti-albumeissa:


Olen odottanut ja odottanut, milloin Tintti-maailman kiehtovat sivuhahmot alkavat ilmaantua näyttämölle, ja nyt on siis saatu laululintunen esiin. Hienoa! Tintti on toki reipas sankari, mutta iso osa Tintti-muistoistani liittyy sivuhenkilöihin. Tulisieluinen kapteeni ja hajamielinen professori ovat seuraavana odotuslistalla.

**
Aiemmat Tintti-bloggaukseni:

Hergé: Tintti Afrikassa
Hergé: Tintti Amerikassa
Hergé: Faaraon sikarit
Hergé: Särkynyt korva
Hergé: Mustan saaren salaisuus

Goodreads: Sininen lootus saa 4 tähteä ja Kuningas Ottokarin valtikka 3 tähteä.
Mistä sarjakuvat minulle? Kirjaston sarjakuvia
Muualla verkossa: Sininen lootus -albumia on luettu blogissa Jokken kirjanurkka ja Kuningas Ottokarin valtikka -albumia on luettu blogeissa Sheferijm - ajatuksia kirjoista ja Jokken kirjanurkka
Sarjakuvien tietoja:
Hergé: Le lotus bleu (1936)
Suomennos Heikki ja Soile Kaukoranta
Otava, 2006
62 sivua

Hergé: Le spetpre d'Ottokar (1939)
Suomennos Heikki ja Soile Kaukoranta
Otava, 2006
62 sivua

17. helmikuuta 2016

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus, 2014) on kesän, nuoruuden ja intohimon sävyttämä romaani. Kirjan tapahtumat sijoittuvat entisen DDR:n alueelle, maaseudulle jossa 16-vuotias Maria asuu poikaystävänsä Johanneksen vanhempien maatilalla. Kesä 1990 on muutosten aikaa: DDR vaipuu historiaan, sukulaiset muurin takaa tulevat kylään vuosien erossa olon jälkeen ja Marian tunne-elämä joutuu mullistusten keskelle, kun naapuritilan nelikymppinen Henner alkaa kiehtoa nuorta Mariaa. Maailma avartuu monin tavoin.

"Nyt on heinäkuu ja meillä on länsirahaa. Ei ole satanut kertaakaan, ensimmäinen heinäsato on korjattu, Johanneksella on koulu käytynä ja hyvä ylioppilastodistus taskussa. Hän sai ylioppilaslahjaksi rahaa vanhemmiltaan, äidinpuoleisilta isovanhemmiltaan ja Friedalta. Friedalta suurimman summan. Päätimme lähteä käymään Münchenissä; siitä tulee minun toinen matkani länsipuolelle." (s.30)


Pidin Krienin kirjasta valtavasti. Taidan odottaa talven päättymistä niin innokkaasti, että kesäiset kirjat tuntuvat juuri nyt erityisen viehättäviltä. Marian kesän tuoksu tuntui tulevan kotisohvalle asti, ja vaikka kirjan loppu oli liian dramaattinen minun makuuni, tapahtumissa sekoittuivat sopivassa suhteessa Marian henkilökohtaiset järistykset ja poliittiset muutokset.

DDR:n romahtamisen vaikutuksia tavallisen ihmisen elämään ei käsitellä luonnoimalla, vaan aihepiiri on taitavasti punottu romanttisemman juoniaineksen sekaan. Eikä se romanttisempi puoli - onneksi - ollut äitelän imelää, vaan Krien onnistui välittämään nuoruuden ja kokemuksen yhteentörmäyksen koko tunnekirjon ilman teennäistä vaikutelmaa. Toisaalta, jos kyseisen ajanjakson historiapuoli kiinnostaa enemmän kuin rakkauden viritelmät, kannattanee valita joku toinen kirja luettavaksi. Krienin kirjassa Marian rakkauselämän nousut ja laskut valtaavat auttamatta pääroolin.

Vielä joskus kerromme kaiken on loistava kesäkirja, joka sopii luettavaksi myös talvisen kylmyyden keskellä. Löysin kirjan Oulun kaupunginkirjaston käännöskirjapassin listalta. Olipa hieno valinta passikirjaksi. Epäilen nimittäin, että ilman vinkkiä en olisi hoksannut tarttua Krienin kirjaan.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Luettua elämää, Reader, why did I marry him?Sabinan knalli ja Mari A:n kirjablogi
Kirjan tietoja:
Daniela Krien: Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011)
Suomennos Ilona Nykyri
Gummerus, 2014
200 sivua

15. helmikuuta 2016

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu (äänikirja)

Uutinen: olen pitkästä aikaa kuunnellut äänikirjan. Viime keväänä kuuntelin työmatkojen iloksi useinkin äänikirjoja, mutta syksyllä oli niin paljon kaikkea uutta ajateltavaa, etten osannut enää keskittyä äänikirjoihin. Tämä tuntuu nyt ajatellen hassulta, mutta niin vain meni syksy ilman ainuttakaan kuunneltua kirjaa. Nyt olen ilmeisesti saanut tuntumaa opiskelu + työ -arkeeni sen verran, että vanhat tutut tavat alkavat palailla uusien kuvioiden rinnalle. Nappasin vuodenvaihteessa kuunteluun minulle uuden dekkarituttavuuden eli Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisen. Koskinen-sarja on edennyt jo 20. osaansa, ja aloitin sarjan tyylikkäästi sen uusimmasta osasta Kuolevaksi julistettu (CrimeTime, 2015).


En tiedä, onko sarjalle kunniaksi vai haitaksi, että pääsin mukaan sen 20. osaan vaivatta ilman, että olen lukenut ainuttakaan edellistä osaa. Sympaattisella komisario Koskisella ja hänen tiimillään tuntuu olevan vaiherikasta historiaa takana, mutta uuden kuuntelijan onneksi olennaisia menneisyyden tapahtumia valotettiin sen verran, että melko pian Koskisen tiimi tuntui tutulta porukalta. 

Kuolevaksi julistettu -kirjassa poliisitiimi on päähenkilö siinä missä kuolevaksi julistettu Hanukin. Hanu on tamperelainen hoitaja, jonka menneisyydestä löytyy hoitovirhesyyte ja rikkoutunut parisuhde. Kirjan alussa selviää, että Hanulla on väkivaltaisia tyyppejä kintereillään, ja ennen pitkää myös poliisi kiinnostuu Hanun tekemisistä. Myös muita rikoksia selvitellään kirjan aikana, ja erilaisten rikostapausten limittyminen oli paikoin hieman sekavaa - varsinkin, kun yksi niistä oli ilmeisesti jatkoa edellisestä osasta. Toisaalta moninaiset juonilangat toivat vaihtelevuutta juoneen ja tietynlaista realistisuuttakin, sillä poliisin arki ei taida olla vain yhden tapauksen ympärillä pyörimistä.

Kuolevaksi julistettu oli leppoisaa kuunneltavaa. Äänikirjan lukija Jukka Pitkäsen ääni sopi oivallisesti kirjan rauhalliseen tunnelmaan ja Koskisen persoonasta välittyvään mielikuvaan. Tapahtumia kirjassa toki riitti, mutta meno oli silti kaukana hurjatempoisimmista dekkareista. Kirjassa oli rikoksista huolimatta rento, paikoin jopa iloinen meininki: oli kesä, Koskinen hoivaili 4-vuotiasta lastenlastaan, ilmassa pientä vipinää työtoverin kanssa... jopa ne kovimmat rikolliset onnistuivat lopulta näyttämään pehmeän puolensa. Kuuntelen äänikirjoja autossa, ja siihen ympäristöön komisario Koskisen mukavan letkeä meininki oli nappivalinta. Sarjan osia on onneksi ollut runsaasti tarjouksessa Elisa-kirjassa, ja olen kliksutellut niitä jokusen itselleni. Tämä keväänä taidan autoilla tiiviisti Sakari Koskisen kanssa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä äänikirja minulle? Oma ostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi ja 365 kulttuuritekoa
Äänikirjan tietoja:
Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu
Lukija Jukka Pitkänen
CrimeTime, 2015
Kesto 10 h 48 min

13. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän lukumaraton (päivitetty klo 20.30)

Nyt blogissani alkaa Ystävänpäivän lukumaraton! Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Olin mukana myös viime vuoden ystävänpäivämaratonilla, ja luin silloin huimat 904 sivua. Huh heijaa! Tällä kertaa en edes haaveile pääseväni moisiin lukemiin. En millään pysty lukemaan niin suurta osaa vuorokaudesta kuin vuosi sitten, mutta koetan sen sijaan lukea niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Piipahdin tänään kirjastossa (ettei vaan lukemiset pääse loppumaan) ja täydensin mm. sarjakuvavarastoani. Houkuttelevista sarjiksista huolimatta starttaan lukumaratonin kesken olevalla kirjalla, joka on Tanizakin Avain

Tervetuloa seurailemaan lukupuuhieni edistymistä. :)



Sunnuntai 14.2.2016 klo 20.30 lukumaraton päättyy. Aloittelin illalla vielä uuden kirjan, Takashi Hiraiden söpön Kissavieraan. Lukuaikaa ei vallan hirmuisesti loppujen lopuksi kertynyt, mutta luin monenlaista ja oli mukavaa etsiytyä kirjan ääreen aina sopivan hetken tullen. Lopputilanteeni on:

Luettu alusta loppuun:
Christin / Mézière: Väärennetty maailma (avaruusagentti Valerianin seikkailuja) - 48 sivua
Christin / Mézière: Päiväntasauksen sankarit (avaruusagentti Valerianin seikkailuja) - 48 sivua
Roald Dahl: Nilviöt - 94 sivua

Luettu loppuun:
Jun’ichirō Tanizaki: Avain - 40 sivua
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous 140 sivua

Uusia aloitettuja kirjoja:
Takashi Hiraide: Kissavieras - 40 sivua
Milena Busquest: Tämäkin menee ohi - 50 sivua

Luettu hieman, jää kesken:

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista - 35 sivua

Yhteensä 495 sivua 

Kiitokset Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle lukumaratonin emännöinnistä! 

Lukumaratonin kirjoja.

klo 15.45: Hetken aikaa minulla oli sellainen harvinainen tilanne, ettei Goodreads-tililläni ollut YHTÄÄN KIRJAA KESKEN! Eipä ole moista vahinkoa tapahtunut... pitkään aikaan. Mutta tilanne on korjaantunut: valikoin lainapinostani espanjalaisen uutuusromaanin Tämäkin menee ohi. Milena Busquetsilla näyttää olevan lukujen aloituslauseiden väsääminen hallussa ja muutoinkin teksti vie mukanaan.

klo 15.15: Päivä ei ole lukemisen suhteen edennyt kovinkaan vauhdikkaasti, sillä aikaa on mennyt koti yms. "pakollisiin" hommiin. Mutta Nokkosvallankumous on luettu loppuun. En ole aivan varma, oliko loppuratkaisu sen väärti että sitä kannatti odottaa reippaat 400 sivua. Kirjassa oli silti paljon hyvää, siitä aikanaan lisää blogijutussa.

Aloittelin myös suurin odotuksin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -uutuuskirjaa, mutta luulenpa, ettei päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani sittenkään ole minulle kirjoitettu. Tanizakin Avain koostui sekin päiväkirjamerkinnöistä, ja ehkäpä Avaimen intohimon värinät vielä kajastelivat mielessäni, sillä Akvarelleja tuntui laimean hailakalta. Kesken-tuomio tuli 35 sivun ja pikaisen selailun jälkeen.

Yhden sarjakuvan sen sijaan lukaisin alusta loppuun: avaruusagentti Valerian-albumin Väärennetty maailma. Piirrosjälki on huippua! Ja tarinan juonikin aukeni albumin loppupuolella. :) Onneksi on toinenkin Valerian-seikkailu odottamassa.


Luettuja sivua: 357

Sunnuntai 14.2.2016 klo 8.55: Jatkoin eilen Nokkosvallankumouksen kanssa sivulta 302. Kirja on edistynyt 110 sivua eli loppu häämöttää 30 sivun päässä. Nokkoskirja on ollut hyvä, mutta yllättävän synkkä ja välillä olisin toivonut räväkämmin etenevää juonta. On selvää, että saan lukumaratonin tavoitteeni täytettyä eli kaksi jo jonkin aikaa kesken ollutta kirjaa (Nokkosvallankumous, Avain) luettua loppuun. Loppumaratonin voinkin lasketella rennosti... ehkä sarjakuvia seuraavaksi. Nappasin eilen kirjastosta pari Valerian-albumia mukaani. Ne saattaisivat sopia ystävänpäivän aamuun.

Luettuja sivuja: 245

klo 22.15: Dahlin Nilviöt luettu loppuun. Eikös lastenkirjassa pitäisi olla edes yksi kiva ja kiltti ihminen?! Eli en tykännyt Nilviön rumasta ja karvaisesta pariskunnasta, en sitten yhtään. Seuraavaksi.. voisin jatkaa Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen parissa. Se on ollut minulla kesken jo parisen viikkoa, ja vähitellen olisi mukavaa saada kirja päätökseen.

Luetut sivut: 135

klo 21.15: Tanizakin Avain luettu loppuun. Olipas melkoinen suhdesoppa. Nyt jotain erilaista lukuun eli Roald Dahlin Nilviöt. Edellinen Dahlin lastenkirja oli niin nopsalukuinen, että eiköhän tämäkin tule tälle illalle luettua.

Luetut sivut: 40 sivua


Lauantai klo 20.30: Lukumaraton alkaa Tanizakin Avaimella. Vain 40 sivua luettavana merkillistä kolmiodraamaa japanilaiseen tyyliin.

12. helmikuuta 2016

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (Otava, 2015) herätti kiinnostukseni heti, kun huomasin kirjan kustantajan kuvastossa. Lontoo, teatterimaailma, nuorten ihmisten rakkauskipuilut - siinäpä vastustamattoman kuuloinen aihevalikoima. Kirja saapui kirjaston hitaasti matelevasta varausjonosta minulle hankalaan aikaan, sillä lukuaikani oli melkoisen rajallinen. Päätin kuitenkin kokeilla, miten paljon blogihuomiota saanut kirja minulle toimii. Työnsin muut lukupinossa kesken olevat kirjat syrjään, ja sepä oli hyvä päätös. Ehkä rakkaus oli totta oli reilusta neljästä sadasta sivustaan huolimatta nopealukuinen, ja viihdyin erinomaisesti kirjan katkeran surumielisessä ja samalla kevyessä tunnelmassa.

 

 "Leigh makasi Paulin vierellä pukeissa. Hän nukkui tuskin lainkaan, ja kun hän heräsi heistä ensimmäisenä, hän katseli Paulia hetken. Aamun varhainen valo paljasti tämän kalpeuden ja hopeisen kiillon hiuksissa, jotka olivat varjossa ruskeat. Paulin pitäisi ajaa partansa. Sänki oli hiekanvärinen; ei niinkään varjo, vaan kiiltävää pehmeyttä hänen leuallaan.
    Kulunut yö painoi Leighiä kuin uni tai kuume. Hän tunsi, miten Luke oli riistetty häneltä; tunsi tämän kivuliaan poissaolon. Luke ei pitänyt hänestä tarpeeksi jäädäkseen. Hän kieltäytyi kohtaamasta nöyryytystä, mutta siitä huolimatta se löysi tiensä hänen luokseen." (s. 103)

Kirjan päähenkilöinä ovat neljä teatterimaailmassa työskentelevää nuorta: Leigh, Nina, Luke ja Paul. Heidän keskinäiset (rakkaus)suhteensa ovat tarinan keskiössä, ja ympärille levittäytyy teatterin tekemisen ilot, murheet ja paineet. Olen suhdetarinoiden ystävä, joten minua miellytti se, että teatteri tuntui vain muodostavan kulissit nuorten kuka tykkää kenestä -leikille. Vaikka eihän rakkus tässä kirjassa leikkiä ole, vaan jotain mikä satuttaa. Teatterin arki ja juhla olisivat siis voineet olla kirjassa näkyvämmin esillä, mutta silloin kirjan vire olisi ollut toisenlainen. Nyt sain aivan rauhassa uppoutua Ninan onnettomaan avioliittoon ja hetken hurmiota tuovaan sivusuhteeseen, Leighin ihastukseen ja Luken ja Paulin tempoiluun naisten lumovoiman edessä. Jonesin kerronta on taidokasta, ja se kestää viimeiseen lauseeseen asti, joka kruunaa koko tarinan.

Ehkä rakkaus oli totta -kirjan alkukielinen nimi on Fallout, mutta kirjan nimen suomennos on mielestäni onnistunut. Se kuvastaa kirjan henkeä, sen tarjoamaa säröistä kuvaa rakkaudesta. Tässä kirjassa rakkaus ei ole jotain, mikä alkaa hetkenä x ja päättyy, kun ollaan oltu onnellisesti naimisissä ja jompikumpi siirtyy pilven reunalle jalkoja heiluttelemaan. Ei, rakkaus on vaikeammin määriteltävää, kiinni pienissä hetkissä, ehkä vain yhden ihmisen ajatuksissa. Ehkä rakkaus oli totta on sykähdyttävän hieno kirja, joka ei sorru imelyyteen tai heppoisiin ratkaisuihin - suosittelen tutustumaan! Lienee sanomattakin selvää, että Sadie Jones uusin suomennos Kotiinpaluu vilahti oitis lukulistalleni.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkkivinkki: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kamari, Reader, why did I marry him? ja Leena Lumi.
Kirjan tietoja:
Sadie Jones: Fallout (2014)
Suomennos Marianna Kurtto
Otava, 2015
419 sivua

10. helmikuuta 2016

Lukumaraton 14.2.2016 & kirjastoreissun kirjoja

Ystävänpäivä lähestyy, ja sen kunniaksi Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi lukumaratonia. Päätin lähteä maratonille mukaan, vaikka pahoin pelkään, että oma lukemiseni rajoittuu lauantai-iltaan ja sunnuntaiaamuun. Kouluhommista en voi (enkä halua) luistaa, mutta välillä tekee hyvää hypätä fiktion pariin.

Sunnuntaina - lukumaraton! Kuva Yöpöydän kirjat -blogista.

Mitäs aion maratonilla lukea? Todennäköisesti niitä kirjoja, jotka ovat minulla parhaillaan kesken. Mutta mutta - kävin eilen illalla kirjastossa, ja varaushyllyyn oli sopivasti saapunut useita viime viikkoina varaamiani kirjoja. Olen poiminut lukuvinkkejä sieltä täältä, ja kliksutellut niitä varaukseen. Nyt onkin sitten lukupinossa valinnanvaraa, sillä myös kirjanvaihtohyllystä oli pakko poimia mukaan muutama kirjalöytö. Runsaudenpulaa pukkaa. Tässä kirjastoreissuni saalisesittely:

Kirjanvaihtohyllystä: Forsytein taru I ja II. Aiemmin olen löytänyt samaisesta hyllystä jatko-osa Nykyaikaisen komedian molemmat osat, joten nyt voin lukea hurauttaa koko tarinan. Tässä olisi mainio projekti kesälle. Olen lukenut Forsytein tarun ja nähnyt tv-sarjan (pidin molemmista, mutta lukumuistot ovat erityisen hämärät), mutta Nykyaikainen komedia on minulle täysin lukematonta maaperää. Victor Hugon Pariisin Notre-Dame 1482 on myös lukematta, ja jos tarkkoja ollaan, en ole lukenut Hugolta mitään. Kesäprojekti II?


Pari uutuuskirjaa: Eteläraja-trilogian päätösosa pitää lukea pikaisesti, sillä varausjonossa seuraava innokas lukija odottelee kirjaa. En ole scifi-fani, mutta tämä sarja on koukuttanut minut. Jukka Viikilän kirjan huomasin hiljattain Kirjakko ruispellossa -blogissa, ja olipa mukavaa saada se kirjastosta näin pikaisesti.


Lisää matkan varrelta poimittuja vinkkejä:  The Adventures of Hergé -sarjakuvan bongasin Goodreadsiin feedistä, ja sarjakuvamuotoinen elämäkerta on miellyttävän/huolestuttavan lyhyt, mutta kiinnostaa minua kovasti mm. siksi, että tekijätiimissä on José-Louis Bocquet, joka on käsikirjoittanut hienon Kiki - Montparnassen kuningatar -albumin. Totesin albumin takakantta silmäillessäni etten tiennyt edes Hergén oikeaa nimeä, joten jokunen uusi tiedonmuru taitaa olla luvassa.

Steinbeckin kirjan esittelyn luin jokin aika sitten Tahaton lueskelija -blogissa, ja sivumäärä tuntui sen verran kohtuulliselta, että laitoin kirjan varaukseen. Steinbeck-innostukseni on noussut korkealle aivan huomaamatta, ja tällä kirjalla pääsisin myös aloittamaan Leningrad- Ost-Berlin -haasteen. No, sivuja on vain parisataa, mutta kokoa sivuilla löytyy eli saapa nähdä, miten kauan tämän kirjan kanssa vierähtää.


Lisää lukuhaastekirjoja: Sheferijm-blogin Kirjaherbario-haaste tuntui alkuun vaikealta, mutta sopivia kirjoja löytyy pikku hiljaa. Yksi on alimman kuvan kesken-osastolla, ja tässä kaksi uutta löytöä: Abbas Khiderin Kirje munakoisotasavaltaan ja John Galsworthyn Omenapuu. Kirje-kirja on lukuoppaan vinkkaama kirja, ja Omenapuusta olen lukenut useita kiittäviä blogijuttuja.
 

Ja lopuksi, nämä kaksi minulla ovat kesken juuri nyt - molemmat erinomaisia vaikkakin täysin erityylisiä:


Jos nämä ovat kesken vielä lauantai-iltana, arvelen että aloitan lukemalla kirjat loppuun ja vasta sitten suuntaan jonkun uuden kimppuun.

Näillä eväin on hyvä suunnistaa kohti viikonloppua ja lukumaratonia. Jos maraton kiinnostaa, ilmoittaudu mukaan täällä - ja sitten vain omaa lukupinoa kasaamaan. :)

9. helmikuuta 2016

Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke

Yöpöydän kirjat -blogin Roald Dahl -lukuhaaste houkutteli minut kokeilemaan Dahlin lastenkirjoja. Ne ovat jääneet minulta tähän asti tyystin lukematta, ja ainut kosketukseni Dahlin tuotantoon on ollut oudon kiehtova Jali ja suklaatehdas -elokuva, josta olen tainnut nähdä pari versiota. Lukuhaasteen innoittamana nappasin kirjastosta lukupinooni pari paikalla ollutta lastenkirjaa. Nilviöt vielä odottaa tutustumista, mutta Ilmarin ihmelääkkeen (Art House, 2005) lukaisin viime viikonloppuna. Kirja oli todella nopealukuinen, joten jos joku kaipaa hupaisaa lukemista vaikkapa lukumaratonille, tämä kirja on erinomainen valinta.


Kirjan juoni on yksinkertainen: Ilmari-pojalla on ilkeä Mummo, ja Ilmari päättää sekoittaa mummolle semmoiset lääkkeet, että Mummon luonne kokee ihmeparannuksen: "Ilmari halusi räjäyttää tipotiehensä tuon noituuden löyhkän, joka kietoi Mummon vaippaansa." (s. 17) Koti on täynnä purkkia ja purnukkaa, ja niistä Ilmari saa tarpeet lääkesekoitukseensa. Lopputulosta voi ihailla mm. alla olevasta kuvassa, jossa pituutta venynyt Mummo on siirretty asumaan heinälatoon:


Ilmarin ihmelääke ei siis liputa hyveellisten perhearvojen puolesta. Ilmarin perhe vaikuttaa vänkyrän änkyrältä, ja minusta kirjan railakas meno tuntui hulvattoman piristävältä. Lapsena olisin varmasti innostunut kirjasta vielä enemmän, vaikken toki löytänyt kirjasta samaistumiskohdetta - omille mummoilleni en toivo kirjan Mummon kohtaloa. Ilmarin rempseä ote asioihin olisi silti taatusti tehnyt nuoreen, kilttiin minääni vaikutuksen. 

Kirjan kuvituksesta en pitänyt, sillä Quentin Blaken piirrostyyli on hieman liian suttuinen minun makuuni. Mutta sekin toki oli parempi kuin ei mitään - lastenkirjassa kuvitus tuo elävyyttä tekstiin, ja pelkkää tekstiä olisi tylsää lukea. Kirjan hauskin kohta löytyi alkupuolen runosta, jossa Ilmari miettii lääkekeitoksen sisältöä:

"Siis annapas lude ja kirppunen.
Pari etenaa, liskoa jokunen.
Ja merien luikero limainen.
Sekä ampparin piikki myrkyllinen." 

Suurta Dahl-innostusta Ilmarin ihmelääke ei nostattanut, mutta aion silti lukea jokusen kirjan lisää Dahl-haastetta varten.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjojen keskellä ja Sininen keskitie
Kirjan tietoja:
Roald Dahl: George's Marvellous Medicin (1981)
Suomentaneet Asser Korhonen ja Antti Mäkinen
Kuvitus Quentin Blake
Art House, 2005
119 sivua

7. helmikuuta 2016

Lyhytarvioita

Kokosin tähän juttuun muutamia alkuvuonna lukemiani kirjoja, joista ei irtoa muutamaa riviä enempää lukumuistoja. Lukuelämykset eivät olleet järisyttäviä, mutta hip hei: TBR-listani lyheni kahdella kirjalla: Cecelia Ahernin Sadan nimen mittainen matka (Gummerus, 2014) ja Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita (Osuuskumma, 2015) siirtyvät luettujen pinoon.


Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Lurra Editions, 2010)

Satunnaispoiminta lähikirjaston hyllystä. Islantilaista kirjallisuutta löytyy lukupinostani harvoin, ja halusin kokeilla tätä minulle uutta kirjailijanimeä. Omaa tietä on ollut Islannin ehdokas Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007, ja myönnän, että vähäisen sivumäärän ohella palkintoehdokkuus lisäsi kirjan vetovoimaa.

Kirja kertoo leskeksi jääneestä naisesta, joka tekee matkaa menneeseen muistojensa kautta. Kerronta on rauhallista, eikä kirjassa oikeastaan tapahdu mitään kovin ihmeellistä. Aluksi viehätyin juuri tästä tapahtumattomuudesta, sillä se tuntui rauhoittavan myös lukijan mieltä. Mutta loppua kohden Omaa tietä alkoi tuntua liian mitään sanomattomalta, ja jäin kaipaamaan jotain säväyttävää elämystä. Jutteleva perintöarkku ei täyttänyt tätä tarvetta, ja siksi vain kaksi tähteä Goodreadsiin.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Ullan luetut kirjat ja Jokken kirjanurkka
Kirjan tietoja:
Kristín Steinsdóttir: Á eigin vegum (2006)
Suomennos Marjakaisa Matthiasson
Lurra Editions, 2010
191 sivua

***

Cecelia Ahern: Sadan nimen mittainen matka (Gummerus, 2014)

Ensikosketukseni Ahernin tuotantoon ei saanut minua lämpenemään. Sadan nimen mittainen matka -kirjassa seurataan toimittaja Kitty Logania, joka on saanut yleisön vihat niskoilleen - ja syystä. Hänen toimittajaystävänsä kuolee, ja jättää Kittylle 'perinnöksi' juttuidean eli sata nimeä käsittävän listan. Kitty alkaa käymään listan ihmisiä läpi saadakseen selville, mikä hänen ystävänsä juttuidea mahtoi olla.

Voi hyvänen aika, onneksi en maksanut tästä e-kirjasta muutamaa euroa enempää. Kirja on varmaankin tarkoitettu viihdyttäväksi, mutta minusta typerähköön tarinaan oli tuhlattu liikaa sivuja ja taisinpa lukea kirjaa mielentilassa, jossa ns. aikuisten sadut eivät pahemmin innostaneet. Sadan nimen mittainen matka herätti minussa lähinnä ärtymystä, ja ilman TBR-statusta kirja olisi jäänyt kesken. Yksi tähti Goodreadsiin.

Goodreads: 1 tähti
Mistä kirja minulle? oma e-kirjaostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjahullun päiväkirja ja Kirjojen keskellä
E-kirjan tietoja:
Cecelia Ahern: One Hunded Names (2012)
Suomennos Terhi Leskinen
Gummerus, 2014
318 sivua

***

Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita (toim. Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen; Osuuskumma 2015)

Käärmeenliekit-novellikokoelmassa minua kiinnosti aihe, lohikäärmeet. Kokoelman novellit olivat suurimmaksi osaksi melkoisen seikkailullisia, ja tuntui, että monista novellien kertomista tarinoista olisi voinut alkaa uusi, kokonainen kirja. Koska kokoelman keskeinen tekijä kerrotaan jo kirjan nimessä, lukeminen meni minulla ajoittain siihen, että odotin vain sitä, milloin ja missä muodossa seuraava lohikäärme singahtaa ilmoille. Loppua kohden aloin myös jopa kyllästyä lohikäärmeisiin, vaikka luinkin kirjaa hitaasti, novellin silloin tällöin. Yhden ja saman olennon ympärillä pyöriminen olisi omalla kohdallani toiminut paremmin, jos kirjassa olisi ollut novelleja vähemmän. Mutta pidin novelleista yllättävän paljon nytkin. Käärmeenliekit oli kevyttä, viihdyttävää luettavaa, ja annan kokoelmalle kolme Goodreads-tähteä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? oma e-kirjaostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Todella vaiheessa ja Lukupino.
E-kirjan tietoja:
Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita (toim. Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen)
Osuuskumma, 2015
240 sivua

5. helmikuuta 2016

Henrika Andersson: Sirpale sielua

Henrika Anderssonin Sirpale sielua (Schildts & Söderströms, 2014) oli kiva välipalakirja, jonka parissa oli mukava lepuuttaa päänuppia työpäivän jälkeen. Sain kirjasta vinkin Oulun kaupunginkirjaston lukuoppaalta (palvelu on edelleen toiminnassa, ja sitä kannattaa kokeilla täällä), ja olen vinkkiini tyytyväinen. Pyysin näet nuortenkirjoja välipalakirjoiksi, ja tämän kirjan kohdalla toiveeni toteutuivat. 15-vuotiaan Murielin tarinaa seuratessa ei tarvinnut virittää keskittymiskykyä äärimmilleen tai pohtia syntyjä syviä. Väsyneessä mielentilassa tartun mieluummin kevyehköön kirjaan kuin tuijotan tv:tä, ja tähän tarkoitukseen ranskalaishenkinen, hippusen yliluonnollinen teinitarina sopi mainiosti.


"Ihokarvani nousevat pystyyn. Mutta annan käden olla paikallaan. Lucin ääni on muuttunut kovemmaksi, ja hänen lauseensa liittyvät toisiinsa. Vaihdan asentoa, vedän polvet koukkuun ja hellitän samalla otteeni Lucista. Hän ei tarvitse minua enää. Samaan aikaan minulle tulee tunne, että emme ole enää yksin. Samanlainen tunne kuin silloin, kun joku oli yöllä huoneessani. En halua Lucin katsovan minua. En halua häntä ajatuksiini.
    "Pystyn kyllä jos haluan", Luc sanoo. "Mutta minun ei tarvitse siirtyä sinun sisimpääsi tietääkseni, että sinä, Julia, etä luota minuun."" (s.  125 - 126)

Kirjan minäkertojana on Muriel, jonka pikkuveli on vakavasti sairas. Perheen vanhemmat ovat päättäneet viedä pojan hoitoon ranskalaiselle klinikalle, ja niinpä Muriel muuttaa perheen kanssa Ranskaan ja aloittaa erikoisen opiskelun professori Duventin johdolla. Tunnemyrskyjä Murielin elämään tulee salaperäisen Luc-pojan myötä.

Kriittisesti ajatellen kirjan punainen lanka hapuilee sinne tänne. Tapahtumiin on ujutettu mukaan outoja juttuja, joista ei silti kehity mitään suurta. Muriella on esimerkiksi usein tunteita, että täällä on joku - mutta eipä siitä sen enempää. Kukaan ei hyökkään kimppuun puun takaa tms. Murielin erikoiset parantajankyvyt jäävät melko pieneen osaan, samoin hänen kuiskailunsa hopeiseen rannekoruun tuntuivat irrallisilta. Mikäs oli sen Murielin löytämän kuolleen linnun merkintys? Entäs sitten professorin omat yksityiset puuhat...

Monenlaista mahtuu Murielin kesään, mutta ollakseen parempi Sirpale sielua olisi kaivannut lisää räväkkyyttä ja yliluonnollisuusnappulan vääntämistä suuremmalle teholle. Nyt kirja jäi perusmukavalle, helposti lukaistavalle tasolle, vaikka aineksia parempaan olisi ollut. Annan kirjalle kaksi tähteä Goodreadsiin, vaikka omat lukutarpeeni arikiireiden keskellä kirja täytti mainiosti.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjapolkuni
Kirjan tietoja:
Henrika Andersson: En skärva av själen (2014)
Suomennos Helene Bützow
Schildts & Söderströms, 2014
264 sivua 

4. helmikuuta 2016

Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia

Helena Wariksen kirjoissa on ollut tähän asti aina jotain erityistä. Upea Pohjankontu-trilogia sisälsi tätä vaikeasti määriteltävää 'jotain' huikean määrän, ja Vuorestakin muistan edelleen kirjan mytologian ja seikkailun sävyttämän kiehtovan tunnalman. Tätä lukutaustaa vasten odotukseni Entropiaa (Kustannus Aarni, 2015) kohtaan olivat korkealla. "Vauhdikas jännitysromaani lähitulevaisuuden Suomesta, jonka maaseutu on tyhjentynyt." Allekirjoitan täysin kirjan takakannen kuvauksen, mutta se 'jokin' jäi valitettavasti täysin uupumaan lukutunnelmistani. Entropia jäi viihdyttävälle kolmen tähden tasolle, ja Wariksen kirjan kohdalla se tuntuu pettymykseltä. Ja nyt huom! Waris on kirjoittanut kirjan yhdessä miehensä Janne Nykäsen kanssa, mutta minulle tuottaa suuria vaikeuksia suhtautua tähän yhteistoimin kirjoitettuun kirjaan muuan kuin Wariksen kirjana. Pahoittelut lukijan leimaantumisesta kaksikon toiseen jäseneen.


"Marina huokasi ja tarttui jälleen kottikärryn sarviin. Hänen hengityksensä huurusi. Yöllä satanut lumihärmä vastusti kärryn rengasta kuin kiusallaan ja kumisaappaat  nuljahtelivat jaloissa, mutta hän ei välittänyt. Ei tätä hommaa mukavaksi saanut kuitenkaan.
    - Paskan mättö on paras lääke ahdistukseen, Jon oli väittänyt, mutta se ei selvästikään toiminut hänelle. Eilisen perusteella hänen olisi pitänyt olla jo paljon toiveikkaampi. Hän oli kuitenkin urakoinut jo monta tuntia. Ja silti hän oli yhä jumissa. Umpikujassa.
    - In deep shit, Marina hymähti ääneen.
    Jon oli sentään antanut jonkinlaisen hiljaisen siunauksensa hänen oleskelunsa jatkumiselle, vaikka olikin yhä vastahakoinen hänen piilottamiseensa." (s. s. 69 - 70)

Kirjan pääparina ovat Marina ja Jon. Marina on toimittajantyössään sotkeentunut asiaan, josta seuraa vain hankaluuksia. Marina joutuu onnettomuuteen, ja pakenee Jonin isännöimälle maatilalle. Siinäpä kirjan alkuasetelma, ja täytyy sanoa, ettei juoni vallan hirmuisesti nytkähtele tästä eteenpäin. Joitakin seikkoja mm. Jonin taustasta toki selviää, on toimintaa ja viritellään juonilankoja seuraavaa osaa varten. Mutta mutta... minulle jäi tunne, että pienellä tiivistämisellä ja muutamalla lisäkoukulla kirja olisi ollut säpäkämpi. Kirjan dystooppinen, Mustan Tiistain jälkeinen maailma olisi mielestäni antanut tilaisuuden huomattavasti tiheämpitunnelmaiseen jännitykseen. Ai mikä Musta Tiistai? Lue kirjasta. :)

Salaperäinen Musta Tiistai oli kirjan parasta antia, ja kehnointa antia taasen oli Jonin ja Marinan suhde. Jonin rempseä dialogi tuntui usein typerän rehvakkaalta, ja muutenkin heidän suhteensa oli liian ennalta-arvattava minun makuuni. Mutta ehkä seuraaviin osiin on jätetty jokin hillitön käänne, joka ravisuttelee lukijan ennakkokäsityksiä. Marinassa on nimittäin potkua, kun hän sille päälle sattuu ja toivottavasti tätä asiaa hyödynnetään kirjan jatko-osissa. Semmoisia näet on luvassa kirjan takakannen mukaan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa KujerruksiaHyllytontun höpinöitä, Ullan luetut kirjat ja Rakkaudesta kirjoihin 
Kirjan tietoja:
Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia
Kustannus Aarni, 2015
228 sivua

2. helmikuuta 2016

John Steinbeck: Routakuun aika

John Steinbeckin Routakuun aika -kirjalla (Tammi, 2016) on kiinnostava historia, jota valotetaan kirjan kansiliepeessä. Steinbeck kirjoitti Routakuun ajan osallistuakseen kirjallisella saralla natsismin vastaiseen taisteluun. Vuonna 1942 ilmestynyt kirja joutui kiellettyjen kirjojen listalle siellä, missä natsit olivat vallassa, mutta siitä huolimatta Steinbeckin kirja nousi suosituksi propagandakirjaksi valloitetussa Länsi-Euroopassa. Kirjan luettuani en tätä ihmettele. Routakuun aika ei mainitse natseja nimeltä, ei sijoitu mihinkään nimettyyn valtioon mutta kirjan tarinassa valloittajien valta ja sen vastustaminen on voimakkaasti läsnä.

Kiinnostuin Routakuun ajasta nimenomaan siksi, että kirjan on kirjoittanut John Steinbeck. Historiani Steinbeckin kanssa on lyhyt, vain kahden kirjan mittainen, mutta niistä toinen oli hienon hieno Tyytymättömyyden talvi ja toinen ei-niin-innostava Helmi. Talvisen kirjan kerronta teki minuun vaikutuksen, ja sen jälkilämmössä halusin ehdottomasti kokeilla Steinbeckin kirjan uutta painosta (Routakuun aika on ilmestynyt suomeksi vuonna 1989 kirjakerhokirjana). Sotaa koskettelevat aiheet eivät kuulu suosikkeihin, mutta Steinbeckin kohdalla päätin rohkaistua. Se kannatti, sillä Routakuun aika on hieno kirja.


"Kello kymmenen neljäkymmentäviisi kaikki oli ohi. Kaupunki oli miehitetty, puolustajat löyty ja sota sodittu. Miehittäjä oli valmistautunut tähän operaatioon yhtä huolellisesti kuin toisiin, suurempiin. Tänä sunnuntaiaamuna postimestari ja poliisimestari olivat lähteneet kalaan pidetyn kauppias Corellin veneellä. Hän oli lainannunt heille merikelpoisen purtensa koko päiväksi. Postimestari ja poliisimestari olivat usean kilometrin päässä ulapalla kun pieni tumma maihinnousualus täynnä miehiä ohitti heidät äänettömästi. Asia kuului ehdottomasti heille kaupungin virkamiehinä, ja kaksikko käänsi kaulan kohti rantaa, mutta pataljoona oli tietysti jo otttanut vallan kaupungissa kun he vihdoin pääsivät satamaan." (s. 7)

Näin alkaa Routakuun aika. Valloittajat ovat saapuneet kaupunkiin, ja heitä johtaa eversti Lanser. Hän pyrkii siihen, että elämä valloitetussa kaupungissa sujuisi rauhallisesti valloittajista huolimatta. Eversti Lanser on määrätty ottamaan haltuunsa hiilikaivos, sillä sen tuotantoa tarvitaan valloittajan muissa sotaponnisteluissa. Kaupunki asettuu hiljaiseen vastarintaan, joka lopulta ryöpsähtää ulos hiljaisuudestaan. Ilmapiiri valloittajien ja heidän alaisuudessaan toimivien ihmisten ympärillä kiristyy hetki hetkeltä, ja sen kuvaamisessa Steinbeck on taitava. Tyytymättömyyden talvi -kirjasta muistamani kerronnan vire on läsnä tässäkin kirjassa: tietynlaisen kepeyden verhon takaa kerrotaan vakavista asioista ja kuvataan tarkkanäköisesti moninaisia ihmisluonteita. Tämä yhdistelmä on tärkein syy siihen, miksi Steinbeck on vaivihkaa hiipinyt suosikkikirjailijoideni listalle.

Routakuun ajan kiihkottomuus miellytti minua. Kirjassa on sanoma, sehän on selvää, mutta kerronta ei alleviivaa räikeästi. Melko pienen ydinhenkilöjoukon käyttäytymisen kautta Routakuun aika tuo esille tapoja, joilla tavalliset ihmiset voivat seistä omien arvojensa takana vihollisen läsnäolosta huolimatta. Kirja saa myös vihollisen näyttämään lähes inhimilliseltä, ja everti Lanserin hahmon kautta tuodaan julki vihollisen päässä sinkoilevia ristiriitaisia ajatuksia sodan olemuksesta ja sen oikeutuksesta.

Vaikka Routakuun aika on kirjoitettu tiettyä vihollista ja ajanjaksoa silmällä pitäen, se on mielestäni ajaton tarina, joka on kestänyt aikaa. Steinbeckin ystäville suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi, ja jollei kirjailija ole vielä tuttu, tästä lyhyestä kirjasta on hyvä aloittaa matka Steinbeckin tuotantoon. Minä jatkan matkaani Steinbeckin kanssa vinkillä, jonka löysin eilen Tahaton lueskelija -blogista.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitos kustantajalle!
Kirjan tietoja:
John Steinbeck: The Moon is Down (1942)
Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi, 2016 (Keltainen kirjasto nro 468)
149 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...