31. tammikuuta 2016

Bram Stoker: Dracula (Klassikkohaaste 2)

"12. syyskuuta. Miten hyviä he kaikki ovatkaan minulle. Minä ihan rakastan tuota kultaista tohtori van Helsingiä. Ihmettelen vain, miksi hän niin kiihtyi näistä kukista. Hän aivan pelästytti minut kiivaudellaan. Ja kuitenkin hän varmasti oli oikeassa, sillä tunnen jo että ne auttavat. Jollakin lailla en arkaile olla yksin tänä yönä ja voin pelkäämättä ruveta nukkumaan. En piittaa mistään ikkunan takaa kuuluvista siiveniskuista. Voi sitä hirvittävää kamppailua, jota olen käynyt unta vastaan niin usein viime aikoina, sitä tuskaista pelkoa unta kohtaan ja sen tuntemattomia kauhuja! Kuinka siunattuja ovatkaan ihmiset, joiden elämässä ei ole pelkoja, ei kauhua, joille uni on lahja joka saapuu öisin ja tuo mukanaan vain kauniita näkyjä. Mutta tänä yönä minä toivon unta ja lepään kuin Ofelia näytelmässä "neitsytseppeleineen ja kukkasirotteineen". En ole koskaan ennen pitänyt valkosipulista, mutta tänä yönä se tuntuu ihanalta! Hyvää yötä, kaikki." (s. 200)

Hyvää yötä toivottelee päiväkirjassaan Lucy Westenra, joka on joutunut kreivi Draculan puraisun kohteeksi Bram Stokerin kaukirjallisuuden klassikkokirjassa Dracula (Otava, 2014/1897). Valitsin Stokerin kirjan Klassikkohaasteen toisen kierroksen kirjakseni, sillä halusin kokeilla itselleni melkoisen vieraaksi jääneen genren klassikkoa. Olipas oivallinen valinta! Huomasin viihtyväni loistavasti verenhimoista kreiviä saalistavien urhoollisten kansalaisten keskuudessa. Dracula saa minulta täydet viisi tähteä Goodreadsiin, ja tätä klassikkoa uskallan suositella seikkailullisista, historiallisista romaaneista pitäville.

Mielikuvani nykyvampyyrikirjojen teinidraamoista (yhtään tämmöistä en siis ole lukenut, mutta sehän ei ole olennaista mielikuvien muodostamisessa) häipyivät nopeasti mielestäni, kun Jonathan Harker kirjan alussa aloitti kertomuksensa vierailustaan kreivi Draculan linnassa. Nuori mies on saanut toimeksiannon auttaa kreiviä Lontoon liikeasioissa, mutta pikku hiljaa hän alkaa ymmärtää, ettei oudon, päivänvaloa karttavan kreivin linnassa ole asiat aivan kohdillaan. "Mutta kauneuden kuvaaminen ei nyt maistu minulle, sillä näköalaa katseltuani jatkoin linnan tutkimista: ovia, ovia, ovia joka puolella, ja kaikki lukossa ja teljetty. Koko linnassa ei ole muuta ulospääsytietä kuin ikkunat. Linna on ilmiselvä vankila, ja minä olen vanki!" (s. 45) Pelko ja hyytävä kauhu hiipii miehen mieleen vähä vähältä, ja samanlainen hiljalleen kiristyvä pelon ilmapiiri leimaa Draculan tunnelmaa myös jatkossa.


En tiennyt Draculan kirjallisesta versiosta paljoakaan ennakolta, joten sen kerrontaratkaisu pääsi yllättämään: kirjan tapahtumat kerrotaan suureksi osaksi päiväkirjamerkintöjen kautta, ja lisäväriä saadaan kirjeistä, sähkeistä ja muista kirjallisista tuotoksista. Päiväkirjamuoto ei silti haitannut tarinan sujuvuutta, sillä kirjan henkilöt ovat olleet niin viitseliäitä raapustelijoita, että he ovat kirjoittaneet päiväkirjoihinsa paljon myös dialogia. Niinpä päivien ja kirjoittajien vaihtuminen olivat usein ainoita kohtia, joissa kiinnitin asiaan huomiota. Päiväkirjamuodon runsas käyttö oikeastaan vain lisäsi Draculan viehättävyyttä, sillä se toi kirjaan tuulahduksen menneiltä vuosilta, jolloin ihmiset malttoivat kirjata ajatuksiaan ja päivien tapahtumia ylös. Nykyaikaan siirrettynä Draculan henkilöt taitaisivat pitää blogeja. Toki tekniikkaa käytettiin tuolloinkin apuna. Välineenä vain oli nykyvinkkelistä eksoottinen fonografi.

Draculan tarinan ja henkilögallerian hahmottuminen vei kotvasen. Ehkä ihan vähäsen odotin arvon kreivin hyökkäävän heti ensi sivuilla jonkun onnettoman kurkkuun, mutta tätä tapahtumaa sain odottaa pitkään, ja silloinkin se kerrottiin erittäin hienovireisesti. Mikään verellä (tai millään muulla) mässäilykirja Dracula ei todellakaan ollut, vaan kreivin saapumista Transsilvanian perukoilta Lontooseen pohjustettiin huolella. Henkilöitä ei lopulta ollut kovin montaa, mutta heidän keskinäiset suhteensa hahmottuivat hitaahkosti. Draculalle kannattaa silti antaa aikaa, sillä kunhan on kärsivällinen saa tehdä hienon aikamatkan 1800-luvun lopun brittiläiseen yhteiskuntaan, jonka edustajat kohtaavat tuntemattoman, ulkoa päin tulevan pahuuden.

Lukemani pokkaripainoksen lopussa on suomentajan (Jarkko Laine) kirjoittama opas vampyyrien maailmaan. Siinä avataan mm. vampyyreihin liittyviä uskomuksia ja kirjan moninaisia teemoja. Laine on myös kirjoittanut runsaan kommenttiosioin, josta saa lisätietoa kirjassa käytetyistä sitaateista, termeistä, sivistyssanoista ja paikannimistä. Dracula-aiheesta kiinnostuneelle painos on siis hieno tietolaari, ja lukijana kiittelen sitä, että vampyyriopas on sijoitettu kirjan loppuun.  He, jotka haluavat sukeltaa minun laillani tarinaan vailla etukäteisevästystä, saavat siihen tilaisuuden.

"Auringonlaskun aika alkaa olla käsillä; Minan levottomuus kiinnitti huomioni siihen. Olen varma, että hänellä on mielessään jotakin joka paljastuu auringonlaskun täsmällisellä hetkellä. Tämä tällainen alkaa käydä piinalliseksi meille kaikille, sillä jokainen auringonnousu ja -lasku tuo eteemme jonkin uuden vaaran - jonkin uuden tuskan, joka Jumalan avulla voi kuitenkin uattaa meitä saattamaan asiamme hyvään päätökseen." (s. 489)


Osallistun kirjalla TuijaTa.Kulttuuripohdintoja -blogin emännöimään Klassikkohaasteen toiseen kierrokseen. Kauhuklassikko sopii myös Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Wikipedia tietää kertoa, että Dracula "on filmatuin kauhuhahmo ja Sherlock Holmesin jälkeen elokuvissa useimmin esiintynyt fiktiivinen hahmo. Dracula-hahmo on esiintynyt vuoteen 2015 mennessä yli 400 elokuvassa tai televisiosarjassa". Oulun kaupunginkirjastosta löytyy ainakin Francis Ford Coppolan ohjaama versio vuodelta 1992, jonka olen muistaakseni nähnyt mutta muistijäljet leffasta ovat heikot. Suunnitelmissani on katsoa elokuva uudelleen kevään kuluessa, ja testata miten elokuva toimii kirjan lukemisen jälkeen.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjamaailma, Maailman ääreen, Satun luetut ja Kirjakaapin avain.
Kirjan tietoja:
Bram Stoker: Dracula (1897)
Suomennos Jarkko Laine
Otava, 2014
607 sivua

27. tammikuuta 2016

Hergé: Tintti - Lohjennut korva

Hergén Tintti-sarjakuvan kahdesta seikkailusta - Mustan saaren salaisuus, Särkynyt korva - ilmestyi viime vuonna mustavalkoinen näköispainos. Kustantajan kuvasto tietää kertoa, että sarjakuvan ensimmäiset osat ilmestyivät alunperin jatkokertomuksina, joista Hergé muokkasi lyhennetyt versiot albumeja varten. Värikkäät, reilun 60 sivun mittaiset albumiversiot ovat aina olleet minulle niitä 'oikeita' Tinttejä, mutta mustavalkoversiot ja niiden tuplasti pidempi sivumäärä kiinnostivat minua silti. Mustan saaren salaisuuden luin jo syksyllä, joten sen uusintaluku näin pian ei houkutellut. Särkynyt korva -seikkailun sen sijaan olen lukenut viimeksi joskus vuosia sitten, joten uusi painos lähti testiin heti, kun sen näin lähikirjaston hyllyllä. Seikkailun nimi on päivittynyt, ja särkyneestä korvasta on tullut Lohjennut korva (Otava, 2015/1938).


Olen niin tottunut värikkäisiin Tintti-albumeihin, että mustavalkoisen Tintin lukeminen tuntui alkuun oudolta. Mikäs tämä väritön kaveri on? :) Kun värien puute ei enää häirinnyt silmää, Tintti oli aivan sama Tintti kuin ennenkin. Minulla ei ollut lyhyempää albumiversiota verrokkina, joten en tiedä mitä osia tarinasta on poistettu sitä varten. Itse olisin käyttänyt saksia esimerkiksi muutamien vitsien kohdalla, joista esitettiin lukuisia eri versioita muutaman sivun välein, ja tämän koin turhaksi juonentäytteeksi.

Lohjeneen korvan tarina on vauhdikas.  Etnologisesta museosta oudosti varastettu fetissi johdattaa Tintin kuvitteelliseen, etelä-Amerikkalaiseen San Theodorasin pikkuvaltioon. Hän joutuu keskelle sotilasvaltion kiihkeitä valtakiistoja, ja intiaanejakin mahtuu mukaan juonikuvioon. Luulen, että tuplamäärä sivuja oli eduksi tälle tarinalle, sillä juonenkehittelylle jäi aikaa ja moninaiset juoniainekset eivät tulleet eteen aivan salamavauhtia. Pidin tästä seikkailusta eniten näistä uusintalukukierroksen Tinteistäni (linkit aiempiin blogijuttuihini löytyvät postauksen alaosasta) ja annan albumille 4 tähteä Goodreadsiin.

Muutama pikkuseikka kiinnitti heti huomioni. Haluan blogijuttuna varten tietää aina lukemieni kirjojen sivumäärät, mutta eihän näissä uusissa Tinteissä ole sivunumeroita!! Tätä blogijuttua varten kokonaissivumäärä piti siis tarkistaa kustantajan kuvastosta, jossa sen kerrottiin olevan noin 120. Muutamien sivujen alareunaan oli ilmestynyt aktivointikysymyksiä lukijoiden aivonystyröille, ja tämmöisiä ei ole albumiversioissa näkynyt. Loppupuolella tarinaa kysymyksiä ei enää ollut, joten ehkä tämä keino ei aikanaan toiminut halutunlaisesti. Minusta nuo kysymykset tuntuivat nykyvinkkelistä luettuna hassuilta, ja sopisivat ehkä lasten sarjakuviin.


Yleinen huomio, joka sopinee useaan Tintti-albumiin: Tintti matkustaa paljon, ja aika usein hän tekee matkaa laivalla. Tämä tuntuu hurmaavan vanhanaikaiselta, sillä luulen, että jos Tintti seikkailisi nykyajassa, hän hurauttaisi paikasta toiseen lentokoneella. Nyt hän kapuaa valtamerilaivan kyytiin, ja oi aikoja, oi tapoja:


Lopuksi vielä pari ruutua hyväkäytöksistä Tintistä muutaman Aguardiente-lasillisen jälkeen. Uhkaava teloitus ei paljon hetkauta urheaa lehtimiestä:


Uudet, mustavalkoiset Tintti-painokset ovat tämän lukemani perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Toivottavasti näitä ilmestyy jatkossa myös lisää.

***
Aikaisemmat Tintti-juttuni:

Hergé: Tintti Afrikassa
Hergé: Tintti Amerikassa
Hergé: Faaraon sikarit
Hergé: Mustan saaren salaisuus

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Hesarin juttu Tintistä.
Sarjakuvan tietoja:
Hergé: L'Oreille cassée (1938)
Suomennos Heikki Kaukoranta
Otava, 2015
120 sivua

25. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Jokken kirjanurkasta mukavan viiden kirjan haasteen. Tässäpä vastaukseni, jotka tosin taitavat sisältää viisi + pari muuta kirjaa:

Kirja, jota luen parhaillaan:


Lukupinoni tuorein tulokas on Raymond Chandlerin dekkariklassikko Syvä uni. Kirja on lupaavasti alullaan: yhdet kauniit sääret on nähty, jokusia savukkeita polteltu ja ensimmäinen ruumis on ilmaantunut näyttämölle. Kunhan saan kirjan luettua, tarkoitukseni on etsiytyä myös elokuvaversion pariin. Pääparina ovat ikisuosikkini Humphrey Bogart ja Lauren Bacall. 

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on Oulun kaupunginkirjaston käännöskirjapassin kirjoja. Kirjan kesäinen ilmapiiri houkutteli talven pakkaskeleillä ja miellyttävän kohtuullinen sivumäärä (noin 200) on plussaa arkikiireiden alettua. Paksumpien romaanien lukeminen tuntuu juuri nyt kestävän viikkokausia, joten ohuemmat kirjat ovat houkuttelevampia. 

Kännykkäkirjana minulla on kesken Cecilia Ahernin Sadan nimen mittainen matka. TBR-listan kirja ei ensimmäisen sadan sivun aikana ole ollut suuri elämys, mutta menettelee silloin-tällöin luettavana kirjana. En ole lisännyt kirjaa vielä Goodreadsin Currently reading -osioon, sillä haluan pitää siinä vain aktiivisesti lukemani kirjat. Kännykästä lukemani ovat minulle sen verran satunnaista viihdettä, joten luen niitä Goodreadsilta 'salassa' ennen kuin viimeinen sivu alkaa häämöttää.

Kirja, josta pidin lapsena:


Willy Vandersteenin Anu & Antti -sarjakuvaa tilattiin minulle, kun olin oppinut lukemaan (Aku Ankkaa meillä sen sijaan ei näkynyt, mutta enpä ole kokenut tästä valinnasta kärsineeni). Minulla on kaikki Anut ja Antit edelleen tallessa, ja niiden resuinen ulkoasu kertoo, että seikkailut tuli luettua kertaan jos toiseenkin. Tykkäsin näistä hirmuisesti, ja olin suru puserossa, kun sarjan suomentaminen päättyi.

Anu & Antti -sarjassa oli näin jälkikäteen ajatellen kaikkea jännää, joka iski seikkailuja janoavaan nuoreen lukijaan täysillä: aikamatkailua ja outoja olioita, ja vauhtia riitti mutta silti meno oli sen verran kilttiä, että nämä sopivat hyvin Viisikoiden lomassa luettavaksi. Anu ja Antti ovat ilmeisesti (?) orpoja lapsia, mutta heidän vanhempiensa kohtaloa ei koskaan käsitelty sarjassa. Sisarukset asuvat Sanelma-tädin luona, ja sarjan vakiohahmoihin kuuluu mm. väkivahva Jeremias ja onnettomien sattumusten Koikkalainen, ikuinen poikamies. Minulla on ollut ajatuksena tuoda tämä nostalgiahuuruinen suosikkisarjani blogiin, mutta enpäs ole vielä saanut aikaiseksi. :)

Kirja, joka jäi kesken:

Paljastetaanpa tässä mieleenpainuvimmat kesken jääneet: Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Hillary Mantelin Susipalatsi. Molemmat olivat niin raskaslukuisia, että minulta loppui lukupuhti ja sivujen kääntely alkoi olla maailman tympeintä puuhaa. Dostojevskin kirjan pariin minut houkutteli klassikkostatus, ja taisin ottaa kirjan kanssa pari kolme lukuyritystä. Muistelen päässeeni viimeisimmällä yrittämällä noin sivulle 150, ja sen jälkeen kirja lähti kierrätykseen. Kaikkia klassikoita ei onneksi ole pakko lukea.

Susipalatsissa minua kiinnosti historiallinen aihe, ja jaksoin Mantelin kerrontaa urhoollisesti 400 sivun verran. Sitten totesin, että kiitos, minulle riittää. Jäljellä olisi näet ollut vielä toiset 400 sivua. Ei enää sivuakaan, sisäinen lukijani huuteli ja kirja lähti takaisin kirjastoon.

Kirja, joka teki vaikutuksen:

Tolkienin Taru Sormusten herrasta on fantasiasuosikkini, jonka luin ensimmäisen kerran vaikutuksille alttiissa nuoruusiässä. Ihastuin juoneen ja kiehtovaan fantasiamaailmaan, ja näin aikuisiällä olen alkanut arvostaa Tolkienin luovuutta yhä enemmän.

Kirja, johon palaan uudestaan:

Tolkienin TSH sopisi myös tähän kohtaan, mutta listaanpa muutamia muita oman hyllyni fantasiasuosikkeja, joihin on mukava palata aina uudelleen:


Tove Janssonin Muumi-kirjat (ja sarjakuvat!) ovat kirjoja, joihin en kyllästy koskaan. Uusintaluku ja annos muumiviisautta muutaman vuoden välein on paikallaan.

Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja on lapsuuteni nostalginen sarja - jännittävä, toisinaan hiuksia nostattavan pelottava. Olin onnellinen, kun jokunen vuosi sitten löysin sarjasta tuoreen pokkaripainoksen. 'Pitäisi tuoda blogiin' -sarja, ehdottomasti.

Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat on upea, upea kirja, jossa pyöritään kuningas Arthurin myytin ympärillä (kuningas Arthur vilahtaa muuten myös Cooperin sarjassa). Pääosaa esittää ylväs, viisas Morgaine, ja kirja on melkoinen woman power -pläjäys. Kirjalle on ilmeisesti julkaistu sivu/jatko-osia, mutta en ole uskaltautunut niiden pariin. Avalonin usvat on täydellinen kirja, ja pelkään, ettei noissa muissa osissa ylletä samalle tasolle.

Kiitokset Jokkelle haasteesta!

***
Tiedän, että haaste on pöyrinyt ahkerasti myös Facebookissa (jossa olen sen itsekin tehnyt, mutta tämä on niin kiva, ettei uusinta blogin puolella eri kirjoilla haittaa laisinkaan). Haastan silti muutaman blogin mukaan. Haasteeseen voi totta kai osallistua tai olla osallistumatta oman innostuksen mukaan:  

24. tammikuuta 2016

2 x dekkari: Erikoistehtäviä ja Suvisurmat (+ tunnelmia vuoden takaa)

Viikonlopun iloksi tulee pari dekkarivinkkiä: Boris Akuninin Erikoistehtäviä (Into, 2015) ja Mons Kallentoftin Suvisurmat (Schildts, 2010). Olen lukenut molemmilta herroilta aiemmin yhden kirjan (Akunin: Aseselin salaliitto ja Kallentoft: Sydäntalven uhri) ja niiden perusteella osasin ladata odotuksia näihin nyt lukemiini. Kallentoftin kohdalla en joutunut pettymään, mutta Akuninin sankari, herra Erast Petrovitš Fandorin, Moskovan kenraalikuvernöörin alainen erikoistehtävista vastaava 6. virkaluokan virkamies, jäi viihdyttävälle keskinkertaiselle tasolle. Sehän ei ole heikko suoritus laisinkaan, mutta täytyy myöntää, että odotin jotain erikoisempaa.

Ennen lyhyitä kirjakommentteja kommentoin yllä linkkaamaani Sydäntalven urhit -juttuani, jota en voinut olla vilkaisematta linkkiä tehdessäni. Olen julkaissut postauksen noin vuosi sitten (18.1.2015) ja olen näemmä tuntenut kovasti tarvetta avautua bloggaukseen liittyvistä jutuista. Bloggausjono on ahdistanut eikä Goodreadsin haaste ei ole edistynyt blogin puolella, vaikka kirjoja on tullut luettua. Vuosi sitten olen suurieleisesti päättänyt aloittaa "lukutahdin hermolle olevan blogielämän --- päätin repäistä ja alkaa julkaisemaan postaukset juuri lukemistani kirjoista HETI enkä n:n viikon kuluttua". 

Ja mitenkäs siinä kävi? Nyt, noin vuoden kuluttua hienosta päätöksestäni, minulla on taas runsaasti kirjoja bloggausjonossa, Goodreadsin Every Year -haaste on blogin puolella noin kolme kirjaa (tai no, tämän bloggauksen jälkeen enää yhden kirjan) jäljessä todellista elämää ja blogijutuihin tulee sekalaisessa järjestyksessä vastikään luettuja ja vähän kauemmin aikaa sitten luettuja kirjoja. HETI-tasoa lähinnä oleva tammikuun blogijuttuni on ollut viime sunnuntain postaukseni Toni Morrisonin uutuuskirjasta. Muissa tammikuun jutuissa on enempi vähempi viivettä lukuhetkeen. Ahdistaako, onko tarvetta avautua? EI (mutta tunnen kyllä tarvetta kommentoida vuoden takaista avautumistani...)! 

Kehitystä on siis vuoden aikana tapahtunut ainoastaan siinä suhteessa, että olen sinut sen kanssa, ettei blogini hyvistä aikomuksistani huolimatta ole samassa tahdissa lukemisteni kanssa. Bloggausasenteeni näyttää saaneen aimo annoksen realismia mukaan juttujen naputteluun, ja vuoden takainen bloggaustuskailuni lähinnä vienosti hymyilyttää. Tästä on hyvä jatkaa vapautuneesti uuteen kirjavuoteen. :) Elikkäs, niitä dekkareita:


Erikoistehtäviä sisältää kaksi Fandorin-tapausta: Patasotilas ja Somistaja. Aikatasolla liikutaan vuosissa 1886 ja 1889, ja paikkana on Moskova. Fandorin jahtaa Patasotilaassa ovelaa huijaria ja Somistajassa ollaan hieman inhemman tapauksen parissa. Olen kai niin tottunut nykydekkarien tyyliin valottaa pääsankarien yksityiselämää, että jäin harmittelemaan sitä, ettei Fandorinin elämästä kerrottu mehukkaita yksityiskohtia. Varsinkin hänen erikoiset naissuhteensa jäivät kutkuttamaan mieltäni, mutta kirjassapa keskityttiin tehokkaasti rikollisten jahtaamiseen. 

Sympaattisena, (minulle) uutena henkilöhahmona kuvioihin astuu mukaan Fandorinin avustaja Anisi Tjulpanov, joka ihailee uutta isäntäänsä suunnattomasti: "Oli jännittävää päästä näkemään läheltä henkilö, josta kerrottiin Moskovassa toinen toistaan uskomattomimpia juttuja. Heti näki, että hän oli hyvin poikkeuksellinen persoona. Vaikka hänen korpinmustat hiuksensa olivat ohimoilta aivan harmaantuneet, hänen komeat piirteensä olivat yhä poikamaiset." Tjulpanov seikkailee isäntänsä mukana molemmissa tarinoissa, mutta muuta yhteistä niillä ei ollutkaan. Kirjan jutut voi siis halutessaan lukea 'väärässä' järjestyksessä. Plussaa Fandorin-sarja saa siitä, etteivät juttujen ratkaisut ole tavanomaisia rosvot vankilaan -tyylisiä tapauksia. Historiallisten dekkarien ystäville Akuninin Fandorin-kirjat ovat hyvää luettavaa.


Mons Kallentoftin Malin Fors -sarja jatkuu Suvisurmissa avausosan (jonka luin siis noin vuosi sitten; toivottavasti etsiydyn sarjan kolmannen osan pariin hieman nopsempaan tahtiin) viitoittamalla tyylillä. Tyylistä varmasti joko pitää tai sitten ei: Malin pohtii runsaasti yksityiselämäänsä, kuolleet juttelevat kursiivilla säännöllisin väliajoin ja jutun tutkinta kestää taidepausseineen noin neljäsataa sivua. Minuun Kallentoftin tyyli puree, ja Malin Fors -sarja on noussut kahden lukemani osan myötä dekkarisuosikkilistalleni. 

Kirjassa on helteinen kesä, ja Linköpingissä murhataan nuoria naisia. Jutussa ei sinänsä ole mitään mullistavaa, onhan noita murhia dekkarit pullollaan, mutta minulle Malin Fors -kirjojen juju onkin kerronnassa. Tykkään siitä, että kesäenkelit tarkkailevat Malinin tekosia ja siitä, että Malin on niin epätietoinen omista tunteistaan ja pohtii pohtimistaan omaa elämäänsä. Hienolla kerrontatyylillään Kallentoft kohottaa pikkukaupungin raa'at surmat tavanomaista paremmalle tasolle.

"Minä olen maannut täällä ajan ja pimeyden ja kylmyyden kahleissa jo aivan liian kauan.
    Missä sinä olet, isä?
    Ole rehellinen ja sano, ettet sinä tule. Et nyt. Et koskaan. Tai ehkä joskus paljon, paljon myöhemmin. Minä en halua olla täällä vankina niin kauan.
    Täällä on kauheaa. Ja minua pelottaa, isä." (s. 147)

Neljä tähteä Goodreadsiin. Onneksi on vielä monta osaa luettavana!

Goodreads: Erikoistehtäviä saa 3 tähteä ja Suvisurmat 4 tähteä
Mistä kirjat minulle? Erikoistehtäviä on oma e-kirjaostos. Suvisurmat-kirjan lainasin kirjastosta
Muualla verkossa:
* Erikoistehtävistä on luettu blogeissa Ullan luetut kirjat ja Kaisa Reetta T.
* Suvisurmista on luettu blogeissa Kolmas linja ja Rakkaudesta kirjoihin
Kirjojen tietoja:
Boris Akunin: Osobyje porutšenija (1999)
Suomennos Anton Nikkilä
Kansi Elina Salonen
Into, 2015
276 sivua (e-kirja)

Mons Kallentoft: Sommardöden (2008)
Suomennos Mirja Hovila
Kansi Jukka Aalto
Schildts, 2010
427 sivua

22. tammikuuta 2016

Seita Parkkola: Viima

Seita Parkkolan Viima (WSOY, 2006) kertoo Viima-pojan vaiheista Mahdollisuuksien talossa. Jännittävän kuuloinen paikka on koulu, jolla on ylevät tavoitteet ja erikoiset kasvatusmenetelmät: mm. rehtorin määräämällä tyttöystävällä katsotaan olevan hyvää tekevä vaikutus Viimaan, joka on rikkonut liikaa koulun sääntöjä. Harrastuksillakin jalostetaan luonnetta, samoin hihaan kiinnitettävällä merkillä. Nämä toimet eivät ole pehmeitä keinoja vaan niiden taustalla on kontrollinhalua ja oppilaiden alistamista. Mahdollisuuksien talo on oikeasti hyytävä paikka. Sen sijaan hylätty tehdasrakannus, ja sieltä löytyvät Intia, Kuu ja muut salaperäiset kaverit ovat Viiman henkireikä.

"Ja siinä se yhtäkkiä oli edessäni.
    Tyhjä tehdas.
    Paikka joka muutti elämäni.
    Tarina voisi alkaa tästä hetkestä.
    Tehdas näytti tältä. Se oli suuri ja monimutkainen. Se oli kuin muinaisen hirmuliskon ruumis. Tai haavoittunut hirviö. Sen tornit olivat kuin sarvet ja ikkunat kuin ison eläimen puhki nokitut silmät. Matalat sivurakennukset nojasivat tehtaan kylkiin. Paikka näytti siltä, että voisi ihan milloin tahansa nousta siivilleen.
    - Vau, minä sanoin ääneen." (s. 35)

Viimasta jäi synkempi jälkimaku kuin aiemmin Parkkolalta lukemastani Usva-kirjasta. Parkkolan hillitty kerronta lataa tarinaan jännitteitä pikku hiljaa, ja lopussa lukijaa odottaa kunnon loppukahina. Kirjan salaperäinen koulu ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan, mikä oli toisaalta harmillista mutta pidin silti siitä, ettei kaikkea selitetty juurta jaksaen vaan lukija sai itse täydentää aukkopaikkoja. Ystävyyden ja vallankäytön teemat kulkevat hienovireisesti juonessa mukana, eikä kerronta sorru liialliseen alleviivaukseen missään vaiheessa. Samaistumispintaa nuorelle lukijalle riittää koulumaailman kautta, mutta tutusta maailmasta on kirjassa tehty hämmentävän outo ympäristö, ja kouluarjen normaalit tapahtuvat saavat usein jopa pelottavia sävyjä.

Minulla sivut kääntyivät tiuhaan tahtiin parin viikon takaisella lukumaratonilla, ja Jani Ikosen upea, mustavalkoinen kuvitus sopi kirjan tunnelmaan loistavasti. Luulen silti, että nuorempana lukijana olisin varmasti pitänyt Viimasta jopa vielä enemmän kuin nyt. Muistelen viehättyneeni koulumaailmaan sijoittuvista kirjoista, ja jännitys oli aina plussaa tarinalle. Viima (ja myös Usva) olisivat taatusti olleet minulle nappikirjoja nuoruusvuosina. Toivottavasti nykynuoret löytävät Parkkolan kirjat, vaikka niiden ilmestymisestä onkin hieman aikaa.


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Tarinoiden taikaa.
Kirjan tietoja:
Seita Parkkola: Viima
Kuvitus Jani Ikonen
WSOY, 2006
334 sivua

20. tammikuuta 2016

L. M. Montgomery: Sininen linna

L. M. Montgomeryn kirjoista minulle tuttuja ovat vain Runotyttö- ja Anna-sarjat, joten lähikirjaston kirjanvaihtohyllyssä ollut Sininen linna kutkutteli uteliaisuuttani ja houkutteli myös kauniilla kannellaan. Sanon silti heti alkuun, ettei tämä noussut omassa asteikossani Uuden kuun Emilian tai Avonean Annan rinnalle. Lukutunnelmistani puuttui tyystin nostalgiakerroin, ja ehkäpä kirja olisi kaivannut sitä saadakseen minulta enemmän kuin kaksi tähteä Goodreadsiin. Nyt Valency Stirlingin tuhkimotarina kärsi ennalta-arvattavuudesta ja äärimmäisyydestä toiseen -tyylisestä menosta, josta en oikein jaksanut innostua.


Kirjan alussa 29-vuotiaan Valencyn asiat ovat todella heikosti. Hän asuu kotonaan vanhana piikana, äitinsä tossun alla ja on onneton. Tuohon aikaan (kirja on kirjoitettu 1926) naimisiin meno oli porvarisnaisten ura, ja Valency suree, ettei hänelle ole tullut edes mahdollisuutta rakastua. Vaan muutosta on luvassa: "Jollei eräänä toukukuun aamuna olisi satanut, olisi Valency Stirlingin koko elämä ollut aivan toisenlainen." (s. 5) Kirjan nimiölehdellä ilmoitettiin, että kirja on rakkausromaani, ja kun kirjan henkilögalleriaan taisi kuulua vain yksi Valencyn ikäluokkaa oleva mies, ei vaatinut suuria päättelytaitoja huomata, kenen moudossa onni Valencyn elämään astuu.

Ennen kuin hääkelloja päästiin soittamaan, Valency sai yhtäkkiä tietyn tapahtuman jälkeen yllättävää päättäväisyyttä ja aloitti itsenäisen elämän. Hän pestautui hoitamaan kuolemaisillaan olevaa kouluaikaista ystäväänsä, ja aiheutti toimillaan suurta pöyristystä paikkakunnalla. Lisää pöyristystä aiheutti hänen miesvalintansa, mutta se tietenkin osoittautui lopulta erinomaiseksi ja sukulaisia suuresti tyydyttäväksi valinnaksi. Koko kirjan alkuasetelma keikahti siis päälaelleen.

Kirjan tunteellisuus oli minun makuuni liiallista. Esimerkiksi tämmöisen vuodatuksen lukeminen sai minut kipristelemään vaivautuneisuudesta ja noloudesta sohvannurkassa - Valencyn epätoivon ja onnen vuodatukset tuntuivat suunnattoman teatraalisilta:

"Valency oli tosiaan onnellinen - ihanasti ja täydellisesti. Hänestä tuntui kuin hän eläisi elämän ihmeellisessä talossa ja jokainen päivä avaisi uuden salaperäisen huoneen. Tässä maailmassa ei ollut mitään yhteistä sen kanssa, jonka hän oli jättänyt jälkeensä - tässä maailmassa ei ollut lainkaan aikaa, tämä maailma oli nuori, omisti kuolemattoman nuoruuden, siinä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan nykyisyys." (s. 190)

Vaikka Valency lopulta antoikin itsenäisen, omatoimisen naiskuvan mallia lukijoille, ei hänestä muodostunut minun suosikkihahmoani. Emilia ja Anna kiilaavat kirkkaasti Valencyn edelle, olkoonpa tuomioni kuinka lapsuusnostalgian sävytteinen hyvänsä. Sinisessä linnassa upeinta oli kansi, mutta taidanpa palauttaa kirjan takaisin vaihtohyllyyn, seuraavaa lukijaa odottamaan.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Löysin kirjanvaihtohyllystä
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Maailman ääreen, Tarukirja, Kirjojen kamari ja Luettua.
Kirjan tietoja:
L. M. Montgomery: The Blue Castle (1926)
Suomennos A. J. Salonen
Uusi Kirjakerho, 1978 (7. painos)
280 sivua

18. tammikuuta 2016

Vuosi kuvina: tammikuu

Tammikuun kuvan kävin ottamassa eilen. Oli kipakka pakkaspäivä, -24 astetta, ja Ainolan puiston käytävillä sai etsiä sopivaa kuvauskulmaa täydellisessä yksinäisyydessä:


Puistonpenkit odottavat kesää, jäätelönsyöjiä ja auringosta nauttivia lomalaisia:


Aurinko näyttäytyi eilen, joten ei puutu kuin se kesä (juu, talviaika alkaa jo riittää minulle):


17. tammikuuta 2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

"Pelottaa. Mulle tapahtuu jotain pahaa. Tuntuu kuin  sulaisin pois. En osaa selittää sitä, mutta tiedän milloin se alkoi. Se alkoi silloin kun se jätkä sanoi: "Et ole se nainen jonka haluan."
    "En niin olekaan."" (s. 16)


Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon (Tammi, 2016) kertoo yönmustan Briden elämästä. Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Briden miesystävä Booker jättää hänet sen kummemmitta selityksittä. Briden elämässä kaikki alkoi silti jo syntymän hetkellä, kun Sweetness, Briden äiti, kauhistui tyttärensä ihonväriä: "Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yönmusta, sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä mitä meikäläiset nimittää keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin." (s. 11) Aikuisena Bridesta on tullut menestyjä, jonka valttina on äidin kauhistelema ihonväri. Mutta silti miesystävän lähtö romahduttaa Briden elämän perustuksia.

Morrison on kietonut Briden tarinaan monia mielenkiintoisia teemoja. On minuuden rakentamista ja äidin ja lapsen välisen suhteen muodostumista. Briden näkyvin ulkoinen ominaisuus on hätkähdyttävä ihonväri, joka on leimannut hänen tärkeintä ihmissuhdettaan, suhdetta äitiin. Mitä kätkeytyy pinnan, mustuuden alle? Bride on rakentanut itselleen kiiltävän, näyttävän ulkopinnan, joka peittää sisällä olevat säröt. Luoja lasta auttakoon heittää lukijan Briden elämään silloin, kun sisäpuolen herkkyys ja kipupisteet alkavat nousta pintaan. Kirjassa Bride etsii suuntaa elämäänsä, koettaa hyvittää menneitä ja rakentaa tietä tulevaisuuteen.

Luoja lasta auttakoon päästää ääneen Briden, hänen äitinsä ja muutaman muun kertojaäänen. Moniäänisesti etenevä kerronta on sujuvaa, ja vaikka useat henkilöt käväisevät vain lyhyesti äänessä, he tuovat Briden omaan tarinaan vivahteikuutta ja välähdyksiä Bride-maailman ulkopuolisesta elämästä. Minusta oli kiinnostavaa, että koettaessaan löytää ratkaisua mieltään askarruttaviin kysymyksiin Bride ei lähde vuoropuheluun äitinsä kanssa. Sweetness puhuu tyttärensä taustalla, vain kommentoiden suhdettaan tähän ja tyttären tekemiä ratkaisuja. Ei, Bride päättää tonkia itselleen lähes tuntemattoman Bookerin elämää. Äiti saa silti kirjassa viimeisen sanan.

Luoja lasta auttakoon on lyhyt kirja, mutta alle 200 sivuun mahtuu monenlaisia kohtaloita. Morrisonin kerrontatyyli ja naiskeskeinen tarinointi miellytti minua, mutta aivan huippukirja Luoja lasta auttakoon ei silti minulle ollut. Olen blogiaikana lukenut Morrisonilta kirjan Rakkaus, ja tämä uusi oli siihen verrattuna helpommin lähestyttävä: pääsin vaivattomammin kiinni henkilöihin, juoneen ja kirjan rakenteeseen. Minulle jäi silti tunne, että Morrisonilla saattaa olla vielä enemmän annettavaa minulle, ja hänen vanhemmat kirjansa kiinnostavat minua todella paljon. Jazz odottelee omassa hyllyssäni, ja paljon muitakin suomennoksia on onneksi tarjolla.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitos kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia ja  Reader, why did I marry him?
Kirjan tietoja:
Toni Morrison: God Help the Child (2015)
Suomennos Kaijamari Sivill
Kansi Eevaliina Rusanen
Tammi, 2016  (Keltainen kirjasto nro 470)
180 sivua

15. tammikuuta 2016

Rikoksia ja rakkautta

Viime viikonlopun lukuteemoinani olivat kaksi aina yhtä ajankohtaista aihetta: rikokset ja rakkaus. Rikospuolesta huolehti Agatha Christien Neiti Lemon erehtyy (WSOY, 2010) ja rakkaudesta Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen (WSOY, 2015). Laurainin kirja oli ollut minulla jo jonkin aikaa kännykkäkirjana, ja lukaisin sen sunnuntaiaamun ratoksi loppuun. Christien pariin innostuin juuri päättyneen Christie-lukuhaasteen loppukahinoiden innoittamana. Tulipa vaan perjantaina työviikon jälkeen semmoinen olo, että olisi kiva lukaista joku näppärä Poirot-dekkari. Neiti Lemonin tapaus oli sopivasti Elisa-kirjassa tarjolla (joo-o, en ole vieläkään viitsinyt tutustua kirjaston e-lainaussysteemiin). En alkanut puristaa bloggausta enää Christie-haasteeseen, mutta noin kahden päivän viiveellä tajusin, että saan kirjalla alkuun Sheferijm-blogin Kirjaherbario-haasteen. Neiti Sitruunahan se on Poirotin sihteerinä, eikös?


"Hercule Poirot henkäsi syvään.
– Suurenmoista, hän sanoi, – ja aivan – aivan kiehtovaa.
Hän oli lumoutunut. Hän loi silmänsä vuoroin neiti Lemonin ankaran paheksuviin ja rouva Hubbardin lempeisiin, murheellisiin kasvoihin.
– Onnittelen teitä, hän sanoi lämpimästi jälkimmäiselle.
Rouva Hubbard näytti pelästyneeltä.
– Mutta miksi, monsieur Poirot?
– Onnittelen teitä siksi, että teillä on näin ainutlaatuinen ja kaunis ongelma edessänne."


Neiti Lemon erehtyy oli hyvä Poirot-tarina, joskin pikku belgialainen oli lähes sivuosassa tässä kirjassa. Etualalla pyörivät Lontoon Hikkoritien opiskelija-asuntolan asukkaat, ja heitä paimentava rouva Hubbard, joka on neiti Lemonin sisar. Ensialkuun harmittomilta vaikuttavien opiskelijoiden keskuudessa jylläävät melkoiset rikolliset voimat, ja juonikuvio tihentyy mukavasti loppua kohden. Eihän Christien kirjoissa koskaan mitään tärisyttävää jännitystä ole, mutta opiskelijoiden keskinäisen suhteet, kaunat, ihastukset ja kärhämät oli vetävästi kuvattu. Jopa politiikkaa sivuttiin muutamassa sivulauseessa. Ehkäpä kaikkien sattumusten keskittyminen juuri yhteen asuntolaan on kriittisen lukijan mielestä epäuskottavaa, mutta mielestäni tämä ei ole se olennaisin kysymys tässä kirjassa.

Lukaisin kirjan parissa illassa, ja Neiti Lemon erehtyy saa minulta 4 Goodreads-tähteä. Nippelitiedon ystäville on tarjolla herkkupaloja: mikä on neiti Lemonin etunimi? Missä hänen sisarensa rouva Hubbard asui ennen asuntolan valvontapestiään? Enpäs kerro, lukekaa kirjasta. :) Ja mikä olikaan tuo ainutlaatuinen ja kaunis ongelma, joka lumosi Poirotin? Sekalainen lista asuntolassa sattuneita pikku näpistyksiä ja tuhotöitä.


"Pidän pimeydestä, joka kesällä lankeaa myöhään.
Pidän sukeltamisesta silmät auki.
Pidän nimistä Trans-Siberian Express ja Trans-Orient Express (en tule koskaan matkustamaan niillä).
Pidän Lapsang Souchong -teestä.
Pidän Tagada-mansikoista.
Pidän miesten katselemisesta rakastelun jälkeen.
Pidän Mind the gap -kylteistä Lontoon metrossa."


Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen oli minulla kesken kännykässä noin pari viikkoa. Kirjan juonikuvio ei ollut niin monimutkainen, että se olisi kärsinyt pätkissä lukemisesta: naiselta varastetaan käsilaukku, kirjakauppaa pitävä mies löytää sen, lukee naisen muistikirjan merkintöjä ja alkaa etsiä naista. Ja taitaapa mies myös hieman ihastua. Pikantti yksityiskohta: tapahtumissa vilahtaa salaperäinen Patrick Modiano, jonka voi kuulemma bongata aamuvarhaisella Luxemburg-puiston kulmilta.

Modiano ei Hämärien puotien kujan perusteella lukeudu suosikkeihini, mutta Punaisen muistikirjan nainen oli mukavan viihdyttävää luettavaa. Onnellinen, ei-imelä loppu miellytti minua, ja henkilöt olivat sen verran sympaattisia, että pidin noin puolestä välistä kirjaa peukkuja onnelliselle lopulle. Kyseessä on romanttinen kirja, ja vaikken yleensä etsiydy tämän lajityypin pariin, muistikirjanainen oli positiivinen yllätys. Aikuiseen makuun kirjoitettu love story, jota ei onneksi ole ahdettu täyteen kirjallisuusviitteitä, vaikka naista etsivä mies onkin kirjakauppias.

Goodreads: Neiti Lemon erehtyy saa 4 tähteä. Punaisen muistikirjan nainen saa 3 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Omia e-kirjaostoksia.
Muualla verkossa:
* Neiti Lemon erehtyy -kirjaa on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka ja Kirjainten virrassa
* Punaisen muistikirjan nainen -kirjaa on luettu mm. blogeissa Hemulin kirjahylly, Mari A:n kirjablogi ja Sivutiellä
Kirjojen tietoja:

Agatha Christie: Hickory Dickory Dock (1955)
Suomennos Eila Pennanen
WSOY, 2015

Antoine Laurain: La femme au carnet rouge (2014)
Suomennos Lotta  Toivanen
WSOY, 2015

14. tammikuuta 2016

Lovecraftin lähteillä (toim. Markku Sadelehto)

Lovecraftin lähteillä -kauhunovellikokoelma (Jalava, 2013) osoitti minulle heti ensimmäisestä novellista lähtien, miten vieras genre kauhu minulle on. Luin viime kesänä kotimaisen kauhunovellikokoelman Valkoiset varpaat, mutta se oli kesyä tavaraa nyt lukemaani settiin verrattuna: "Ikkunanurkkauksen täytti punainen hehku - verenpunainen hehku. Hitaasti mutta varmasti jonkin Olennon himmeät ääriviivat alkoivat erottua: tähdistä saapuneen näkymättömän kulkijan verellä täyttyneet ääriviivat. Olento oli punainen ja tihkuva, valtava kasa sykkivää, liikkuvaa hyytelöä; verenpunainen möhkäle, josta lähti lukuisia, heiluvia ja huojuvia lonkeromaisia ulokkeita." (s. 24 -25) Häh?! Hyytelömäisiä möhkäleitä ei juuri tule vastaan kirjoissa, joita yleensä luen, joten olin jo Robert Blochin Kulkija tähdistä -avausnovellissa melkoisen huuli pyöreänä.  Lovecraftin lähteillä -kokoelma jatkui samalla linjalla, sillä myös muissa novelleissa oli luvassa outoja olentoja ties mistä avaruuden ulottuvuudesta, aivot maistuivat hyvälle ja ylipäänsä koko ajan novelleja lukiessani minulla oli tunne, että mitä vaan voi tapahtua. 

Kokoelmassa on 12 novellia, ja niiden kirjoittajat ovat genren klassikon H. P. Lovecraftin ihailijoita ja esikuvia. Kirjan toimittaja Markku Sadelehto valottaa kirjoittajien taustatietoja esipuheessaan. Genreä enemmän tunteville esipuhe on varmasti kiinnostavaa luettavaa, mutta minulle kaikki kirjoittajat olivat ranskalaista Guy de Maupassantia lukuunottamatta täysin vieraita nimiä enkä myöskään tunnistanut tekstissä viitattuja teoksia. Mutta enpä ole lukunut mitään H. P. Lovecraftiltakaan. Eli täydellinen kauhu-ummikko täällä moi. Novellien lukemista tämä ei tietenkään haitannut, ja täytyy sanoa, että oli virkistävää lukea pitkästä aikaa jotain itselle aivan uutta ja erilaista.

Lukutunnelmani vaihtelivat kauhistuksesta äimistyneeseen huvittuneisuuteen ja jopa öklötykseen. Novellien överiyden rajamaille meneviin tapahtumiin oli välillä äärimmäisen vaikeaa suhtautua muutoin kuin huumorilla, vaikka henkilögalleriat sisälsivät paljon professoreita ja tutkimusmatkailijoita sun muita luotettavan oloisia henkilöitä. Luin Goodreadsista lukijoiden kommentteja kirjaan, ja ilmeisesti se ei tuo mitään uutta genreen. Minulle Lovecraftin lähteillä -kokoelma sen sijaan tarjosi roppakaupalla uusia lukuelämyksiä. Jos joku ihmettelee, miksi ylipäänsä valitsin kirjan luettavakseni, niin Hämärän jälkeen -lukuhaaste toimi innoittajanani. Lisäksi arvelin, että novellien lukeminen piristäisi lukumaratonia. Siinä olin oikeassa, mutta on myös todettava, että näissä novelleissa mentiin semmoisiin sfääreihin, etten voinut lukea kerralla kuin korkeintaan pari-kolme novellia.

Kokoelma saa genrestä mitään ymmärtämättömältä lukijalta neljä tähteä. Kiitokset säväyttävistä lukuhetkistä.

"Hahmoton kauhu pysähtyi. Se epäröi, siitä huokui huolestuttava päättämättömyys, ja sitten se vetäytyi nopeasti. Palavan saasta tukahduttava katku levisi ilmaan, ja Carson näki kuinka mustasta otuksesta lohkeili suuria paloja jotka alkoivat kutistua niin kuin happo olisi syövyttänyt niitä. Olio valui kiireesti pakoon ja sen kammottava musta liha mureni sen perääntyessä." (s. 129)


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirja on luettu blogissa Ullan luetut kirjat
Kirjan tietoja:
Markku Sadelehto (toim.): Lovecraftin lähteillä
Suomennos Kaisa Ranta, Nana Sironen, Ilkka Äärelä
Jalava, 2013
292 sivua

12. tammikuuta 2016

Maallemuuttajat #2, #3 ja #4

Luin viime vuoden puolella Manu Larcenetin ja Jean-Yves Ferrin Maaallemuuttajat-sarjakuvan ensimmäisen osan Juurevaa elämää, ja sarja-aloitus vaikutti sen verran lupaavalta, että lainasin kolme seuraavaa osaa - Siemenet vakoon (WSOY, 2009), Maailman laveudesta (WSOY, 2010) ja Retikkamäen lautturit (WSOY, 2011) - joululoman viihdykkeeksi. Tämä oli hyvä päätös, sillä sarja tuntuu vain paranevan edetessään. Tai sitten sen aihepiiri on kääntynyt minulle mieluisampaan suuntaan, sillä Maallemuuttajien jatko-osat kertovat päähenkilö-Manun parisuhde- ja perhe-elämästä, eivät niinkään enää maalle sopeutumisesta joka oli Juurevan elämän aiheena.


Albumien perusjuoni on simppeli: Manu koettaa ensin sopeutua ajatukseen, että perheeseen halutaan vauva. Sitten vauva syntyy ja alkaa lapsiperheen arkeen totuttelu. Siinä sivussa Manu piirtää Maallemuuttajat-sarjakuvaa, ja tästä aiheesta saadaan lukijan iloksi metafiktiota ruutuihin.

Lukemani albumit olivat parhaimmillaan tosi hauskoja, ja nauraa hekottelin jopa ääneen joillekin aukeamille. Erityisesti Manun sarjakuvatyön kuvaukset iskivät huumorihermooni. Manu saa mm. toimeksiannon  piirtää paikallisille porsasjuhillille mainosjuliste, ja isäntäväen vaatimukset ajavat taiteilijasielun epätoivoon. Onneksi tarjolla on asiantuntevaa apua:


Maallemuuttajia piirtävä Manu saa huomata, että vaimon suhtautuminen vitseihin on toisinaan nihkeää:


Mutta tehdään näissä albumeissa muutakin kuin piirretään Maallemuuttajia. Ykkösosasta tuttuja hahmoja pyörii mukana, ja rouva Kalmakummusta on tullut eräs suosikkini. Häneltä irtoaa kipakat kommentit mm. ilmastonmuutokseen - ja rouva myös kelpuutetaan lapsenvahdiksi ja Manun työreissuseuralaiseksi:


Goodreads paljasti minulle, että Maallemuuttajista on kirjoitettu vielä viideskin albumi. En löytänyt tietoa, että se olisi suomennettu. Se on  harmillista, sillä ranskan taitoni eivät taida vielä riittää albumin lukemiseen alkukielellä. Maallemuuttajat on mainio sarja, ja sen sympaattinen pääpari, vivahteikkaat sivuhahmot ja arkinen tilannehuumori tuntuivat raikkailta vielä neljännessäkin albumissa. 

Goodreads: Kaikki kolme albumia saavat 4 tähteä
Mistä kirjat minulle? Lainasin kirjastosta.
Muualla verkossa: Maallemuuttajista on luettu Mari A:n kirjablogissa
Sarjakuvien tietoja:

Manu Larcenet (kuvitus) ja Jean-Yves Ferri: Le retour à la terre: Les projets (2003)
Suomennos Heikki Kaukoranta
WSOY, 2009
95 sivua

Manu Larcenet (kuvitus) ja Jean-Yves Ferri: Le retour à la terre: Le vaste monde (2005)
Suomennos Heikki Kaukoranta
WSOY, 2010
95 sivua

Manu Larcenet (kuvitus) ja Jean-Yves Ferri: Le retour à la terre: Le déluge (2006)
Suomennos Heikki Kaukoranta
WSOY, 2011
95 sivua

10. tammikuuta 2016

3 x Viisikko-nostalgiaa

Luin taannoisella Rauhaa maailmaan -lukumaratonilla pitkästä, pitkästä aikaa yhden Enid Blytonin Viisikon, ja onneksi olin varannut niitä lukupinooni myös lisää. Oli niin hauskaa sukeltaa Leon, Annen, Paulin, Dickin ja Timin kanssa seikkailuihin, että lukea hurautin maratonin jälkeen pari muutakin Viisikkoa: ihka ensimmäisen eli Viisikko Aarresaarella ja sarjan yhdeksännen kirjan Viisikko joutuu ansaan. Maratonilla lukemani oli sarjan seitsemäs kirja Viisikko ja aavejuna.

Sarjassa sinne tänne hyppiminen ei haittaa Viisikkojen kanssa, sillä kirjojen välillä ei muistini eikä tuoreiden havaintojen mukaan ole jatkumoa. Peruskuviot ovat tuttuja osasta toiseen: lapsilla on aina loma-aika, ruokaa syödään säännöllisin väliajoin ja luvassa on jänniä seikkailuja. Varhaisimmat kirjastomuistoni liittyvät juuri Viisikoihin, ja Viisikot olivat silloin vuosia sitten todella jännittävää luettavaa. Oli salakäytäviä ja roistoja ja hyvä kun uskalsin sivua kääntää. Näissä nyt lukemissani ei tullut vastaan salakäytäviä, mutta voileipiä ja erilaisia kakkuja syötiin runsain mitoin. Myös tomaatit tuntuivat maistuvan Viisikon jäsenille. Viisikko ja aavejuna -kirjassa joku söi aamiaisella peräti kuusi tomaattia, ja tomaateista puhuttiin muissakin kirjoissa usein ruokajuttujen yhteydessä. Tämä tuntui minusta omituiselta, tai siis ainakaan itse en ole näin suuri tomaattien ystävä. Ehkä tomaatit olivat erikoisen suosittuja 40-luvun Englannissa. Kaikki lukemani kirjat ovat nimittäin tuolta vuosikymmeneltä.


Viisikko aarresaarella aloittaa 21-osaisen Viisikko-sarjan, ja mielestäni sarja-aloitus tuntui leppoisalta kesälomakirjalta esimerkiksi Viisikko joutuu ansaan -osaan verrattuna, jonka koin paljon jännittävämmäksi. Henkilöt esitellään lukijalle ensi kertaa, ja Pauli ja Tim tutustuvat Leoon, Dickiin ja Anneen. Kirjan loppupuolella päästiin viimein seikkailun makuun, ja kirjan viimeiset sivut tuntuivat äiteliltä verrattuna Viisikkojen yleensä erittäin napakoihin lopetuksiin. Mutta aarresaaren aarteen avulla ratkesivat Paulin perheen rahahuolet, ja muissa kirjoissa seikkailut taitavat vain päättyä roistojen kiinnisaantiin, joten onhan siinä jo aihetta pieneen tunnekylläisyyteen.

Viisikko ja aavejuna vie Viisikon nummille retkeilemään maisteri Luffyn kanssa. Viisikko tutustuu Jock-poikaan, joka asuu äitinsä ja isäpuolensa kanssa lähistön maatalossa. Jo alusta asti on helppo aavistaa, kuka on roisto ja kuka ei, mutta eihän se mitään haittaa. Pauli joutuu vangiksi (se näyttää olevan hänellä tapana, sillä samoin käy Viisikko joutuu ansaan -kirjassa), ja aavejunan arvoitusta tutkitaan öiseen aikaan nummilla. Tässä kirjassa oli suurempi seikkailu- ja jännityskerroin kuin sarja-avauksessa, ja tapahtumapaikkana nummiympäristö kiehtoi minua enemmän kuin Paulin kotitalon lähimaisemat.

Viisikko joutuu ansaan on jo kutkuttavan jännittävä Viisikko-kirja. Aikuismaailma tuntuu kirjassa raa'alta ja uhkaavalta, ja pienen Jo-tytön kohtalo on tästä hyvä esimerkki. Viisikko tutustuu Jo'hon kirjan alussa (Viisikossa tutustutaan usein johonkin uuteen lapseen), ja nykymittapuun mukaan hän kokee pahoinpitelyä ja heitteille jättöä isänsä taholta. Kirjassa ei tietenkään puhuta mitään tämmöistä, sen sijaan Viisikon lapset kokevat Jo'n merkilliseksi tytöksi, jolla ei ole samanlaista perhettä kuin heillä. Viisikko-lasten perheet edustavat onnellisia ydinperheitä, mutta sivuhenkilöiden kuten Jon kautta idylliin tuodaan muunkinlaisia sävyjä, ja tämä tuo Viisikkoihin todellisuuden tuntua. Lasten välisiä suhteita kuvataan hienosti juonenkäänteiden lomassa, ja kirja oli mielestäni paras näistä kolmesta lukemastani.

Havaitsen itsessäni pientä Viisikko-kuumetta, eli voipa olla, että palaan sarjan pariin tänä vuonna vielä uudelleen. Lukumaratonlukemistoon sarja on erinomainen valinta.

Goodreads: Viisikko aarresaarella ja Viisikko ja aavejuna saavat 3 tähteä. Viisikko joutuu ansaan saa neljä tähteä.
Mistä kirjat minulle? Viisikko aarresaarella on oma e-kirjaostos. Kaksi muuta Viisikkoa lainasin kirjastosta.
Muualla verkossa: 
* Viisikko aarresaarella -kirjaa on luettu blogeissa Sheferijm, Jokken kirjanurkka ja Kirjanurkkaus.
* Viisikko joutuu ansaan -kirjaa on luettu blogeissa Sheferijm ja Villasukka kirjahyllyssä
* Viisikko ja aavejuna -kirjaa on luettu blogeissa Lumiomena, Sheferijm ja Villasukka kirjahyllyssä
Kirjojen tietoja:

Enid Blyton: Five on a Treasure Island (1942)
Suomennos Lea Karvonen
Tammi, 2015 (e-kirja)
107 sivua

Enid Blyton: Fife Go off to Camp (1947)
Suomennos Lea Karvonen
Tammi
159 sivua

Enid Blyton: Five Fall into Adventure (1945)
Suomennos Lea Karvonen
Tammi
170 sivua

9. tammikuuta 2016

Haastekoonti: Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaaste

Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteessa luettiin Dame Agathan kirjoja ja häneen liittyviä kirjoja. Luin joskus nuorempana aika lailla Christien dekkareita, mutta blogiaikana olen löytänyt hänet pikku hiljaa uudelleen vuosien tauon jälkeen. Christien dekkarit ovat minulle takuuvarmaa, mukavaa luettavaa, ja niissä on parhaimmillaan erittäin terävää henkilökuvausta ja arjen keskelle tuotua draamaa. Jatkan siis varmasti Christien tuotannon parissa silloin tällöin myös haasteen jälkeen.

Minulla kertyi haasteeseen kuusi äänikirjaa, viisi luettua dekkaria, yksi sarjakuvaversio ja tv-Poirotin eli David Suchetin muistelmat:

Kuunnellut kirjat - Christien dekkarit/äänikirjaversio:
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
Agatha Christie: Seitti
Agatha Christie: Ruumis kirjastossa
Agatha Chrstie: Syyttävä sormi
Agatha Christie: Sininen juna

Luetut kirjat - Christien dekkarit:
Agatha Christie: Murha maalaiskylässä 
Agatha Christie: Simeon Leen testamentti
Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus
Agatha Christie: Stylesin tapaus
Agatha Christie: Salainen vastustaja

Luetut kirjat - sarjakuvaversiot Christien dekkareista:
Agatha Christie/François Rivière: The Murder on the Links

Luetut kirjat - muistelmat:
David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Äänikirjoja kuntelin alkuvuodesta, ja niissä oli kaikissa lukijana Lars Svedberg. Hänen äänensä sopii mielestäni täydellisesti Christien kirjoille, ja viihdyin äänikirjojen parissa erinomaisesti. Erityisesti Sininen juna, Askel tyhjyyteen ja Syyttävä sormi jäivät mieleeni hyvinä ääniversioina.

Sarjakuvaversiona Christie ei toiminut minulle laisinkaan, sillä The Murder on the Links oli puisevaa luettavaa. Lukemistani dekkareista sen sijaan jäi erityisen riemastuttavana mieleen Rakkauskirjeiden salaisuus, josta löysin hiljattain divarista hyväkuntoisen kappaleen omaan hyllyyni. Haaste innosti minut tutustumaan ensi kertaa myös Tommy & Tuppence -seikkailuihin, vaikkei Salainen vastustaja Christie-listani parhaimmistoon yltänytkään.

David Suchetin Poirot-muistelmat olivat hieno päätös tälle lukuhaasteella. Luulen, että jos olisin lukenut kirjan kesälomani alussa kuten tarkoitukseni alunperin oli, luettujen kirjojeni listalla olisi vino pino lisää Poirot-dekkareita. Mutta jääpähän Poirot- ja Christie-innostusta ilmoille vielä haasteen päättymisen jälkeenkin. :)

Kiitos Jassulle mukavasta haasteesta!


8. tammikuuta 2016

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Heti kun kuulin David Suchetin Poirot-muistelmista, kirja nousi pakko lukea -listalleni. Suchetin Poirot on ollut minulle aina se oikea tv-Poirot, ja pikku miekkosen tv-sarja on kelpo katsottavaa, olipa kyseessä kuinka mones uusintakerta hyvänsä. Olin todella kiinnostunut Suchetin Poirot-taipaleen vaiheista, ja Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015) vastasi  tiedonhaluuni erinomaisesti. Jos jostain pitää mutista, niin mutisen siitä, että mukana oli vain yksi värivalokuvaliite. Kuvia ei voi olla liikaa! Minulta irtoaa kirjalle 4 Goodreads-tähteä, mutta on rehellisyyden nimissä todettava, että kirja on kirjoitettu Poirot'n hahmosta ja sarjasta kiinnostuneille, ja muille kirja ei liene niin inspiroivaa luettavaa.


"Ironisinta koko jutussa onkin se, että Kokki kadoksissa -jakson lopullisessa versiossa, joka lähetettiin lopulta ympäri maailmaa, näkyy vain Poirot sateenvarjo kädessään seisomassa puiston penkillä istuvan Hastingsin vieressä. Poirot ei missään vaiheessa istahda alas! Kohtaus, jossa Poirot pyyhkii penkin nenäliinallaan, päätyi siis editointihuoneen lattialle. Kun näin sen, huulilleni nousi kuiva pieni hymy.
    En usko, että kohtauksen poisjättämisellä oli minkäänlaista merkitystä yleisölle tarinankerronnan kannalta, ja jos ihan rehellisiä ollaan, en usko, että se heikensi millään lailla tulkintaani Poirot'sta, mutta siitä huolimatta "nenäliinatapauksella" oli minulle tuolloin hyvin suuri merkitys. Jonkun oli noustava puolustamaan Dame Agathan Poirot'ta, ja se puolustaja olin minä - seurauksista välittämättä." (s. 76)

Kirjan mielenkiintoisinta antia olivat Suchetin kuvaukset näyttelijätyön arjesta: kuinka hän 'rakensi' Poirot-hahmon, kaikki tarvittavat pikku käytöksen, pukeutumisen ja luonteen yksityiskohdat. Suchet ei aluksi tiennyt hahmosta juuri mitään, mutta suhtautuu tähän työn edetessä siihen aina vain omistautuvammin. Kiista siitä, voiko Poirot istua suoraan puistonpenkille vai asettaako hän ensin nenäliinan takapuolensa alle, kuvastaa hyvin Suchetin asennetta. Detaljit kunniaan! Suchet kuvaa paljon myös muita töitään teatterissa, ja kirjasta rakentuu hieno kuva hänen ansiokkaasta urastaaan. Pienet sivuraiteille hyppäykset eivät minua haitanneet, sillä ne vain kuvastivat näyttelijätyön epävarmuutta. Poirot-sarjan menestyksestä huolimatta Suchet sai aina tuotantokauden päätyttyä miettiä, jatkuuko sarja vai oliko Poirot-ura ohi.

Epävarmuuden hetkistä huolimatta Suchet pääsi näyttelemään kaikki Poirot-tarinat. Tarinoiden nimiä vilahtelee tekstissä tuhka tiheään, mutta minua ei haitannut vaikken niitä kaikkia muistanut enkä varmaan ole edes lukenut. Aika moni tuntui sen verran tutulta, että pysyin mukavasti kärryillä. Kirjan loppusivuilla kuvataan Esiripun ja muiden sarjan päätöskauden elokuvien kuvauksia, ja kyllä vaan tuli haikea olo, vaikka tiedän että sarjaa on saatavilla DVD:nä ja varmaan uusintoina tv:ssä. Hassu tunnustus: en ole lukenut Esirippua, sillä kirjallisten hyvästien heittäminen Poirotille on tuntunut epämieluisalta. Ja vaikka kirjan lukeminen nostatti kiinnostusta moneen Poirot-seikkailuun, en taida olla edelleenkään valmis Esiripulle.

Pientä Poirot-kuumetta Suchetin kirjan lukeminen kieltämättä sai aikaan. Kirjastosta onneksi löytyy DVD-versioita, ja mm. Kortit pöydällä meni heti varaukseen. Poirot-sarjan ystäville suosittelen kirjaa lämpimästi.

***
Löysin eräästä Goodreadsin ryhmästä hauskan Every Year-haasteen, jonka ideana on valita ajanjakso, ja sen jokaiselta vuodelta luetaan yksi kirja. Innostuin tästä heti, sillä haaste tuntui miellyttävän vapaamuotoiselta viime vuoden listahaasteiden jälkeen. Valitsin omaksi aikajaksokseni vuodet 1982 - 2016 (= 35 kirjaa), ja vuosilista löytyy yläpalkin GR-haasteet -välilehdeltä. Suchetin kirja on julkaistu alunperin vuonna 2013, joten tällä kirjalla pääsen alkuun vuosikeräilyssäni. Kirja myös päättää taipaleeni Agatha Christie 125-vuotta -lukuhaasteessa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kaisa Reetta T, Ullan luetut kirjat, Jokken kirjanurkka ja Hurja Hassu Lukija.
Kirjan tietoja:
David Suchet & Geoffrey Wansell: Poirot and me (2013)
Suomennos Sirpa Parviainen
Minerva, 2015
379 sivua

5. tammikuuta 2016

Lukumaraton (päättynyt)

Klassikkojen lumoissa -blogissa vietetään tällä viikolla Lukumaratonviikkoa, eli viikolla 1 voi maratoonata haluamanaan päivänä. Minulla alkaa jo häämöttää paluu arkeen, ja päätin juhlistaa loman loppumista osallistumalla maratonviikolle. Sen verran opiskeluhommat alkavat kuitenkin jo kangastaa mielessä, että maratonvuorokaudestani taitaa tulla tavallista lyhyempi. Tarkoitukseni on kuitenkin viettää kirjojen parissa tämä ilta ja huominen aamupäivä ja raportoida lukupuuhien edistymisestä tähän postaukseen.

Lukupinoni näkyy alla, ja aikomukseni on viihtyä ensisijaisesti Bram Stokerin Draculan parissa. Dracula on minun valintani Klassikkohaasteen toiselle kierrokselle, ja olisi kiva saada kirja päätökseen jo näin hyvissä ajoin. Kirja on menossa sivulla 243, ja ensimmäinen uhri heitti juuri henkensä runsaasta valkosipulin käytöstä huolimatta. Jo nyt uskallan todeta klassikkovalintani olleen onnistunut, sillä Dracula on upea, tiivistunnelmainen kirja, jota suosittelen myös heille, jotka eivät tavallisesti tunne oloaan kotoisaksi kauhugenren parissa. Kirjaosuuden viimeinen sivu on 566 (jonka jälkeen seuraa huomautuksia ja vampyyritietoutta), eli minulla on matkaa Draculan seurassa vielä noin 320 sivua. Jos saan kirjan loppuun minimaratonini aikana, olen tyytyväinen. Hepburnin Afrikan kuningatar -muistelmat ovat myös kesken, ja Parkkolan Viima ja Vannin Kylmä saari houkuttelevat aloittamaan lukemisen. Näiden pariin etenen, jos siltä tuntuu.


Tiistai 5.1.2016 klo 18.00: Alkaa nyt! Dracula s. 243 ja kolmastoista luku, hautajaistunnelmissa.

klo  20.00: 80 sivua takana eli lukuvauhti on verkkainen mutta sopiva. :) Sivulla 324 Draculan jahti vasta alkaa, eli kirjakin etenee hitaahkosti, tilanteita ja tunnelmia kypsytellen. "Saanko leikata Lucy-neidin ruumiista pään irti?" Siinäpä sulhaselle kysymys mietittäväksi. Lucy-neiti tosin saattuu asumaan jo ruumisarkussa...

klo 21.55: Draculaa jäljellä vielä 200 sivua. Laitoin kreivin pikku tauolle ja aloitin Seita Parkkolan Viiman. Siitä noin kolmannes luettu ja onpas hieno kirja. Meno tuntuu aavistuksen synkemmältä kuin Usva muistini mukaan oli. Surullista, ettei näitä tarinoita tule enää lisää. Nyt vuorossa pientä iltapalaa ja sitten takaisin Draculan pariin.

Keskiviikko klo 10.55: Uups, nukuin aamulla pitkään ja heräsin vasta noin tunti sitten. Lupailee hyvää huomista työpäivää ajatellen... Draculaa on jäljellä enää noin 130 sivua, joten koetan saada sen loppuun maratonin kuluessa. Kreivi on jo näyttäytynyt takaa-ajajilleen ja voi voi, miten mahtaa käydä Mina-rouvan? Loppuhuipennus selvästi lähestyy. Sää ei houkuttele ulkoiluun: -27 astetta. Hurrr.

Klo 13.40: Maratonin päätavoite saavutettu eli Dracula luettu! Jätin huomautukset ja vampyyritietouden silmäilyn asteelle, mutta varsinainen tarina piti minut otteeseen loppua kohden aina vain tiiviimmin. Tarkempia tunnelmia on luvassa kuun lopulla, klassikkohaasteen postauspäivänä. Voisin periaatteessa päätellä maratonini tähän, mutta voi olla, että lueskelen lopputunteina vielä Viimaa. Kirja on puolivälissä ja koulun kellarissa puuhataan jotain kuolinnaamioihin liittyvää. Viiman synkkenevät tunnelmat ovat oiva pari Draculan hyytävälle meiningille.

klo 17.00: Lukumaraton on ohi. Virallista lukuaikaa olisi vielä tunnin verran, mutta sain myös Parkkolan Viiman luettua, ja se riittää minulle. Illaksi on jo muuta puuhaa, ja aion mm. uhmata hurjaa pakkaskeliä (mittari lähentelee edelleen kolmeakymmentä miinusastetta) ja kipaista kuntosalille tuulettamaan päätä.

Luettuja sivua (658) kertyi vähemmän kuin edellisillä maratoneilla, ja myös luettuja kirjoja oli vähemmän. En ole yhdelläkään aiemmalla maratonilla pyörinyt vain kahden kirjan parissa, mutta se tuntui tälle maratonille sopivalta määrältä. Olen huomannut joissain blogeissa myös yhden kirjan maratoneja, mutten tämän kokemuksen perusteella usko sen soveltuvan minulle. Dracula oli todella hyvä ja vetävä kirja, mutta kaipasin kuluneen vuorokauden aikana silti välillä jotain muuta luettavaa. Olen aiemmilla maratoneilla lukenut paljon sitä sun tätä, joten tämmöinen 'luetaan yksi kirja loppuun' -projektityylinen maraton oli minulle uusi kokemus. Oli kiva huomata, että maraton menee mukavasti näinkin. Klassikkohaasteen kirja siirtyy nyt blogattavien jonoon eikä lukeminen jäänyt viime minuuteille.

Kiitos kannustavista kommenteista!

Luetut sivut: 658
Luetut kirjat:
Seita Parkkola: Viima 
Bram Stoker: Dracula (sivut 243 - 566)

3. tammikuuta 2016

Agatha Christie: Salainen vastustaja

Hurja Hassu Lukija -blogin Christie-haaste on jo loppumetreillä, mutta ehdinpäs lukea yhden Tommy & Tuppence -tarinan tähän haasteeseen. Heidän seikkailunsa ovat jääneet minulta aiemmin täysin tutustumatta, ja olin melko utelias kaksikon suhteen. Juuri lukemani Salainen vastustaja -kirjan (WSOY) perusteella täytyy todeta, ettei menetykseni ole ollut suuren suuri. Kaksikon pirtsakkuudessa oli pari astetta liikaa pirteyttä minun makuuni, mutta aion silti antaa heille toisen tilaisuuden. Ehätin nimittäin hankkia Tommyn ja Tuppencen Salomon tuomio -seikkailun omaan hyllyyni ennen kuin koeponnistin sarjaa. Marketin pokkarihyllystä on kiva poimia aina silloin tällöin jotain mukaan, ja myönnän, että takakannen mainoslause (kirjaa kehuttiin parhaaksi T & T -seikkailuksi) ja uuden pokkarisarjan houkuttelevan värikäs ulkoasu tekivät tehtävänsä. Christie-haasteeseen Salomonin tuomio ei enää ehdi, mutta Christien pariin palaan ehdottomasti myös haasteen jälkeen.


"Kun Tommy lähti varjostamaan miehiä, Tuppencen oli käytettävä koko itsehillintänsä ollakseen lähtemättä mukaan. Mutta hän hillitsi itsensä parhaansa mukaan ja lohduttautui ajatuksella että hänen päättelynsä oli osoittautunut oikeaksi. Miehet olivat varmasti tulleet toisen kerroksen huoneistosta ja tuo heikko johtolanka, nimi Rita, oli taas vienyt nuoret seikkailijat  Jane Finnin ryöstäjien jäljille.
    Mutta mitä hän tekisi seuraavaksi? Tuppencen oli vaikea antaa ruohon kasvaa jalkojensa alla. Tommyllä oli runsaasti töitä, ja Tuppence tunsi olevansa jotenkin tuuliajolla kun ei voinut ottaa osaa takaa-ajoon," (s. 86)

Salainen vastustaja on ensimmäinen Tommy & Tuppence -sarjan kirja. Parikymppinen nuoripari (joskaan he eivät ole pari-pari vielä kirjan alussa ja kyllä, Tuppence on nainen ja tuo omituisen kuuloinen nimi on lempinimi) on kirjan alkusivuilla pulassa, kun he koettavat keksiä mihin ryhtyä, jotta saasivat hankittua elontonsa. Sodan jälkeen työpaikat ovat tiukassa, mutta muutamien onnekkaiden yhteensattumien jälkeen he päätyvät selvittämään torpedon upottamalta Lusitania-alukselta pelastuneen Jane Finnin kohtaloa. Janen haltuun on uskottu tärkeitä papereita, jotka vääriin käsiin joutuessaan voivat horjuttaa kansallista turvallisuutta.

Juonikuvio on vauhdikas, ja yllättävän paljon kytköksissä Englannin poliittisiin kuvioihin. Salaisen vastustajan kerronta on poliittisesta aiheestaan huolimatta leppoisan letkeää, ja Tommy ja Tuppence ovat rento pari verrattuna vaikkapa Hercule Poirotiin, joka vaikuttaa heidän rinnallaan asiallisuuden ruumiillistumalta. Tommy ja Tuppence pitävät toiminnasta ja harmaiden aivosolojen hieronta jää toisinaan taka-alalle. Tuppence vertautui mielessäni luonnollisesti neiti Marpleen. Christietä on tullut luettua sen verran, etten millään osaa lukea hänen kirjojaan yksittäistapauksina vaan eri kirjojen pääsankareita tulee tutkailtua yhtenä joukkona. Joten siinä missä herttainen neiti Marple kutoi sukkaa ja mietti, Tuppence oli mukavan nuorekas ja rempseä. Hätkähdin aivan, kun Tuppence päätti ykskaks pestautua epäilyttävän Rita-rouvan sisäköksi vakoillakseen tämän touhuja. Olipas suorasukaista touhua! Tuppence ei tosiaan jäänyt seinäruusuksi tässä tarinassa.

Rikollinen saatiin totta kai lopussa kiinni, ja koko kirjan mittainen kysymys 'kuka on herra Brown?' sai myös vastauksensa. Salainen vastustaja oli harmitonta ja kohtalaisen viihdyttävää luettavaa, vaikkei pompannutkaan Christie-suosikkieni joukkoon. Goodreadsiin kirjaa saa kolme tähteä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka, Paljon melua kirjoista.
Kirjan tietoja:
Agatha Christie: The Secret Adversary (1922)
Suomennos Eva Siikarla
WSOY
310 sivua

1. tammikuuta 2016

Vuoden 2015 parhaat kirjat

Vuosi on vaihtunut, mutta teen vielä pikaisen silmäyksen viime vuoteen parhaiden kirjojen ja pienen tilastonpoikasen muodossa. Tässä, olkaapa hyvä:

Luin 20 viiden tähden kirjaa. Lukekaa nämä, ihmiset, lukekaa:

Kuvakaappaus Goodreadsista.


Viiden tähden kirjoista puolet oli kotimaisia kultahippuja. Tätä pidän suurena ja yllättävänä saavutuksena, sillä en ole mieltänyt itseäni kotimaisen innokkaaksi lukijaksi saati että kotimaisen puolelta nousisi niitä omia suosikkeja esille. Mutta sinnikäs lukeminen auttaa näköjään tässäkin asiassa.

Viime vuoden aikana seurasin kotimaisen lukemistani ensimmäistä kertaa Goodreadsissa, jossa minulla oli oma hylly kotimaisille kirjoille. Merkitsin sinne luetut kirjat ja kuunnellut äänikirjat, mutten sarjakuvia. Sarjakuvia en millään tavoin väheksy, mutta mielsin ne helpommaksi luettavaksi kuin kirjat, ja halusin hyllyn kautta seurata tuota minulle haastavampaa osuutta. Ja hyllyyn kertyi huimat 54 kirjaa. Mututuntumalta sanoisin, että tein oman ennätykseni kotimaisen lukemisessa (tarkempi tuntuma vaatisi viime vuoden luettujen tutkimista blogista, ja siihen puuhaan ei minulta löydy innostusta).

Osallistuin viime vuonna pariin täysin kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyneeseen, penkkiurheiluhenkiseen lukuhaasteeseen (Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista ja Kiekkokaupunkien kirjakierros, joka tosin meni osittain vuoden 2014 puolella), joiden avulla koetin tutustuttaa itseäni paremmin kotimaiseen kirjallisuuteen. Myös muihin haasteisiin pyrin ottamaan kotimaista mukaan, jos vain jotain kiinnostavan oloista tuli vastaan. Ilman näitä haasteita kotimaisen osuus olisi jäänyt huomattavasti pienemmäksi lukupinossani. Molemmat haasteet olivat hauskoja, mutta täytyy todeta, että kotimaiset kaupungit on tällä erää vähäksi aikaa kierretty minun osaltani. Kirjojen etsiminen kaupunkien perusteella oli hupaisaa ja ajoittain kimuranttia puuhaa, mutta taisin saada siitä pienoisen yliannostuksen kahden haasteen myötä. Jotain muuta täkyä pitää siis keksiä kuluvalle vuodelle.

Valitsin luettavakseni usein jo kehuja saaneita kirjoja, ja niitä löytyy myös viiden tähden listaltani. Vaikka muutamat listani kirjoista ovat 'tämänhän ovat jo kaikki muut lukeneet' -tyylisiä (Jää, Totta menevät ainakin tähän sarjaan), niin minulle oli mieluista huomata, että toisinaan suositut kirjat ovat myös oman kirjamaun mukaan todella hyviä.

Tässä viimein ne kotimaiset, viiden tähden kirjat ja niiden jälkeen käännöskirjojen parhaat:


Vuoden parhaat dekkarit:


Ja lopuksi ne muut laadukkaat kirjat:



Lopuksi pieni tilastokatsaus. Innostukseni ei riitä kattavien tilastotietojen keräämiseen luetuista kirjoista, mutta bloggerin tunnisteiden avulla sain helposti kaivettua esiin muiden kuin englannista käännettyjen kirjojen lukumäärät:
Ranska pitää englannin jälkeen ylivoimaista ykkössijaa, ja syynä ovat sarjakuvat: 15/20 lukemistani ranskalaisista oli sarjakuvia. Innostuin viime vuonna mm. Tinteistä monen vuoden tauon jälkeen, ja löysin monta muutakin kiinnostavaa albumia. Blogini käännöskielien joukkoon nousi viime vuonna myös aivan uusi kieli, ja se oli tanska. Pohjoismainen lukuhaaste tsemppasi minut kokeilemaan tanskalaista kirjallisuutta, ja luulen, että ainakin Jussi Adler-Olsenin  dekkarit pitävät jatkossa Tanskan lippua korkealla. 

Norjasta luin 6 käännöskirjaa, ja se on minulle paljon. Loppuvuodesta löysin muutamia erittäin hyviä uutuuskäännöksiä: Siri Pettersenin fantasiauutuus Odininlapsi sekä Gard Sveenin Raskaat varjot ja Jørn Lier Horstin Suljettu talveksi, jotka edustivat ansiokkaasti dekkareita. Näille norjalaissarjoille toivon myös jatkossa suomennoksia, ja ainakin Pettersenin kirjan kohdalla toive toteutuu jo keväällä.

Englannista käännettyjen kirjojen määrää en laiskuuttani viitsinyt alkaa laskemaan, mutta niitä on paljon. Tänä vuonna odotan itämaisten kielien määrään kasvua, sillä aion osallistua Pinon päällimmäinen -blogin Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen, jossa sukelletaan Itä-Aasian kirjallisuuteen.


Tervetuloa kirjavuosi 2016!

Nokka kohti uusia kirjoja.
Kuva: "Amaldus Nielsen-Aften ved Frederiksstad" by Amaldus Nielsen - artscandinavia.dk. Licensed under Public Domain via Wikimedia Commons - https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Amaldus_Nielsen-Aften_ved_Frederiksstad.jpg#/media/File:Amaldus_Nielsen-Aften_ved_Frederiksstad.jpg
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...