31. lokakuuta 2015

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Kirjabloggaus on nostattanut Nobel-tietoisuuttani sen verran, että olen jo toisena vuonna peräjälkeen varannut kirjastosta voittajan kirjan heti palkinnon julkistuksen jälkeen. Viime vuoden voittaja Patrick Modiano ei minua valloittanut, pikemminkin huokaisin helpotuksesta kun hämärä Hämärien puotien kuja oli päässyt viimeiselle sivulleen. Tänä vuonna voittajaksi julistettiin valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš, ja Oulun kaupunginkirjastosta löytyy muutama kappale hänen suomennettuja teoksiaan. Molemmat niistä olivat minulle outoja, joten ilman esitietoja päätin kokeilla vanhempaa, vuonna 1988 suomennettua Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-Kirjat, 1988). Lukukokemus oli täysin toisenlainen kuin Modianon kirjan kanssa.


Sekä Modiano että Aleksijevitš käsittelevät kirjoissaan muistamisen teemaa, mutta siinä missä Modiano onnistui upottamaan minut muistojen häilyvään hetteikköön Aleksijevitš räväyttää muistot päin kasvoja niin että tuntuu. Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirja sisältää Aleksijevitšin haastattelemien naisten rintamamuistoja sotakokemuksista, ja kirjan sivut täyttyvät riipaisevista tarinoista toisen maailman sodan ajalta. Kirjoissa ääneen päässeet naiset menivät velvollisuudentuntoisesti, jopa sinisilmäisesti vapaaehtoisina sotaan ja rintamalla koetut hirveydet olivat pysäyttävää luettavaa. Minua liikuttivat myös naisten kokemukset sodan päättymisen jälkeen. Moni koki, ettei sodassa saavutettuja ansioita kannattanut tuoda julki milloin mistäkin syystä. Tässä eräs kokemus:

"- Jostain syystä emme ole kertoneet lapsillemme sodasta, Olga sanoo mietteliäästi. - En ole käyttänyt kunnianauhojakaan. Kerran raastoin ne pois enkä ole sen koommin kiinnittänyt. Olin silloin leipomon johtajana. Tulin neuvotteluun kunniamerkkinauhat rintapielissä, ja esimieheni, hänkin nainen, sanoi kaikkien kuullen: mitä varten olet nuo rintaasi ripustanut, haluatko näyttää erinomaisuuttasi? Hänet oli palkittu kunniamerkillä työsaavutuksistaan, ja hän käytti merkkiään, mutta minun kunniamerkkini ärsyttivät häntä." (s. 91)

Kirjan sisältö koostuu suurimmaksi osaksi haastateltujen naisten muistoista, mutta niiden lomassa Aleksijevitš pohtii ja kuvaa omaa työtään:

"Toisinaan kuulen sanottavan: eiköhän sodasta ole jo kirjoitettu tarpeeksi? Olen kyllä ajatellut, että sisäistämäni ja tallentamani tieto saattaa tuntua ihmisistä raskaalta ja sietämättömältä. Meille, jotka elämme niin pitkälle teknistynyttä aikakautta, etteivät meitä uhkaa enää entisenkaltaiset sodat, vaan peräti ympäristökatastrofi, on jäänyt toivo: ehkä ihmismuisti on tehokkain ja varmin ase. Ihmismuisti!" (s. 105)

En juurikaan lue sotaa käsitteleviä kirjoja, sillä koen aiheen hyvin ahdistavaksi. Tämä tunne oli vahvasti läsnä myös Aleksijevitšin kirjan sivuja käännellessäni, mutta olen silti tyytyväinen, että luin kirjan. Kirjan todenperäisyys teki siitä vaikuttavan, ja sodan mielettömyys ja sen vaatimat uhraukset yksittäisten ihmisten ja kokonaisten sukupolvien kohdalla tulivat iholle asti.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran jo 30 vuotta sitten, mutta valitettavasti se tuntuu kovin ajankohtaiselta vieläkin. Sodat eivät ole maailmasta poistuneet, ja uudet katastrofit tuottavat jatkuvasti ihmismieliin muistoja, joiden välittäminen jälkipolville olisi arvokasta. Järkevä (pessimistinen?) minäni sanoo, että on naiivia toivoa suurta muutosta ihmisen käytöksessä vain siksi, että menneiden sotien kauheudet tuodaan julki. Silti tällaisen kirjan lukemisen jälkeen en voi välttyä ajatukselta, että voi kun kaikki maailman päättäjät lukisivat tavallisten ihmisten sotakokemuksista ja miettisivät, onko sotiminen sen arvoista. Mielestäni Nobel-komitea teki tänä vuonna erittäin hienon valinnan kirjallisuuden voittajaa valitessaan.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Jokken kirjanurkka. Nuori Voima -lehden blogijuttu Aleksijevitšin Nobel-voitosta.
Kirjan tietoja:
Svetlana Aleksijevitš: U voiny – ne ženskoje litso (1985)
Suomennos Robert Kolomainen
SN-kirjat, 1988
287 sivua

12 kommenttia:

  1. Aleksijevitšin teoksiin on pakko tutustua. Hän tuntuu ajankohtaiselta muutoinkin kuin vain voittonsa vuoksi. Kiitokset hienosta arviostasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieluusti sitä kokisi, ettei näistä asioista tarvitse enää kirjoittaa mutta näin ei kyllä ole. Pikemminkin päinvastoin, tämmöinen faktapohjainen kirjallisuus tuntuu entistä tärkeämmältä.

      Poista
  2. Sotakirjoja ei tuu kyllä luettua, ku harvoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään viihdy sotakirjojen parissa. Viime vuonna blogeissa oli käynnissä Ihminen sodassa -lukuhaaste, ja jotenkin sain pinnisteltyä siihen yli 10 luettua kirjaa. Sen jälkeen en ole juuri sota-aiheeseen tarttunut. Tämä taisi olla ensimmäinen pitkään aikaan.

      Poista
  3. Todellakin, vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta. Nobel-komitea on ottanut valinnallaan kantaa asioihin, jotka ovat ajankohtaisia, mutta silti valitettavan ikuisia. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut tämäntyylistä aiemmin, joten kirja tuntui senkin vuoksi kiinnostavalta. Ja tosiaan aihepiiri on valitettavan ajankohtainen, Kannattaa ehdottomasti tutustua Aleksijevitsin kirjoihin, jos kohdalle sattuu.

      Poista
  4. Pk-seudulta löytyi myös pari kirjaa suomennettuna, joten menin varaamaan ne, heti kun muistin. Muutama muu oli ehtinyt edelle, joten ei auta muu kuin odotella. Ehkä uusintapainoksia aletaan ottaa jo pian? Kiinnostavaa lukea hieman kirjasta etukäteen, eikä Modiano minuakaan erityisesti ihastuttanut (olen tosin lukenut vain yhden kirjan), kiva että tämä on erilainen luettava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oulussakin on jonoa niihin muutamiin suomennoksiin. Uudempaan suomennokseen noin 50 (se on Tammen kustantama, varmaan tulee uutta painosta) ja tähän lukemaani vajaa kolmekymmentä. Koetin lukea oman kappaleeni nopsaan, jotta seuraava jonottaja saa kirjan. Mieluummin olisin kyllä käyttänyt tekstiin enemmän aikaa, sillä tuntui että 20-30 sivua illassa tätä kirjaa oli jo aika paljon. Modianolta en minäkään ole lukenut tuon yhden, mutta luin jostain että ne muut kirjat on kaikki samantyylisiä. :D Eli Modiano saa minun puolestani olla, ei ollut minun kirjailijani.

      Poista
  5. Jaan tunteesi Modianon suhteen. Pari tuli luettua. Hyvin kirjoitettua, tyylikästäkin, mutta sitä muistojen harsoa alkoi kertyä ympärille kuin hämähäkin seittiä. Siitä haahuilusta sai tarpeeksi,sisäinen martta heräsi ja ärisi että ryhdistäydy jo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En saanut oikein mitään otetta Modianon tekstiin, ja se teki lukemisestani melkoisen puuduttavan kokemuksen. Vaikka Hämärien puotien kuja oli lyhyt ja teksti väljää, kirja tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan... haahuilu-sanaa kuvaa erinomaisesti kirjan tunnelmaa. :)

      Poista
  6. Hieno arvio, Marika! Odotan uusia painoksia ja marssin sitten kirjakauppaan. Tämän naisen kirjat kuulostavat niin tärkeiltä, että haluan ne omakseni.

    Sodista pitää kirjoittaa ja lukea, muuten ne unohtuvat. Ihmismuisti tarvitsee apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusia painoksia tulee varmasti, ja toivottavasti myös uusia suomennoksia. Ainakaan Oulun kirjastosta ei löytynyt kuin kaksi suomennettua kirjaa, mutta toivottavasti voittajan muutakin tuotantoa otetaan käännösohjelmiin. Hänellä on tämän lukemani perusteella niin puhuttelevia aiheita, että lukijoita luulisi riittävän.

      Poista

Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...