31. lokakuuta 2015

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Kirjabloggaus on nostattanut Nobel-tietoisuuttani sen verran, että olen jo toisena vuonna peräjälkeen varannut kirjastosta voittajan kirjan heti palkinnon julkistuksen jälkeen. Viime vuoden voittaja Patrick Modiano ei minua valloittanut, pikemminkin huokaisin helpotuksesta kun hämärä Hämärien puotien kuja oli päässyt viimeiselle sivulleen. Tänä vuonna voittajaksi julistettiin valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš, ja Oulun kaupunginkirjastosta löytyy muutama kappale hänen suomennettuja teoksiaan. Molemmat niistä olivat minulle outoja, joten ilman esitietoja päätin kokeilla vanhempaa, vuonna 1988 suomennettua Sodalla ei ole naisen kasvoja (SN-Kirjat, 1988). Lukukokemus oli täysin toisenlainen kuin Modianon kirjan kanssa.


Sekä Modiano että Aleksijevitš käsittelevät kirjoissaan muistamisen teemaa, mutta siinä missä Modiano onnistui upottamaan minut muistojen häilyvään hetteikköön Aleksijevitš räväyttää muistot päin kasvoja niin että tuntuu. Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirja sisältää Aleksijevitšin haastattelemien naisten rintamamuistoja sotakokemuksista, ja kirjan sivut täyttyvät riipaisevista tarinoista toisen maailman sodan ajalta. Kirjoissa ääneen päässeet naiset menivät velvollisuudentuntoisesti, jopa sinisilmäisesti vapaaehtoisina sotaan ja rintamalla koetut hirveydet olivat pysäyttävää luettavaa. Minua liikuttivat myös naisten kokemukset sodan päättymisen jälkeen. Moni koki, ettei sodassa saavutettuja ansioita kannattanut tuoda julki milloin mistäkin syystä. Tässä eräs kokemus:

"- Jostain syystä emme ole kertoneet lapsillemme sodasta, Olga sanoo mietteliäästi. - En ole käyttänyt kunnianauhojakaan. Kerran raastoin ne pois enkä ole sen koommin kiinnittänyt. Olin silloin leipomon johtajana. Tulin neuvotteluun kunniamerkkinauhat rintapielissä, ja esimieheni, hänkin nainen, sanoi kaikkien kuullen: mitä varten olet nuo rintaasi ripustanut, haluatko näyttää erinomaisuuttasi? Hänet oli palkittu kunniamerkillä työsaavutuksistaan, ja hän käytti merkkiään, mutta minun kunniamerkkini ärsyttivät häntä." (s. 91)

Kirjan sisältö koostuu suurimmaksi osaksi haastateltujen naisten muistoista, mutta niiden lomassa Aleksijevitš pohtii ja kuvaa omaa työtään:

"Toisinaan kuulen sanottavan: eiköhän sodasta ole jo kirjoitettu tarpeeksi? Olen kyllä ajatellut, että sisäistämäni ja tallentamani tieto saattaa tuntua ihmisistä raskaalta ja sietämättömältä. Meille, jotka elämme niin pitkälle teknistynyttä aikakautta, etteivät meitä uhkaa enää entisenkaltaiset sodat, vaan peräti ympäristökatastrofi, on jäänyt toivo: ehkä ihmismuisti on tehokkain ja varmin ase. Ihmismuisti!" (s. 105)

En juurikaan lue sotaa käsitteleviä kirjoja, sillä koen aiheen hyvin ahdistavaksi. Tämä tunne oli vahvasti läsnä myös Aleksijevitšin kirjan sivuja käännellessäni, mutta olen silti tyytyväinen, että luin kirjan. Kirjan todenperäisyys teki siitä vaikuttavan, ja sodan mielettömyys ja sen vaatimat uhraukset yksittäisten ihmisten ja kokonaisten sukupolvien kohdalla tulivat iholle asti.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran jo 30 vuotta sitten, mutta valitettavasti se tuntuu kovin ajankohtaiselta vieläkin. Sodat eivät ole maailmasta poistuneet, ja uudet katastrofit tuottavat jatkuvasti ihmismieliin muistoja, joiden välittäminen jälkipolville olisi arvokasta. Järkevä (pessimistinen?) minäni sanoo, että on naiivia toivoa suurta muutosta ihmisen käytöksessä vain siksi, että menneiden sotien kauheudet tuodaan julki. Silti tällaisen kirjan lukemisen jälkeen en voi välttyä ajatukselta, että voi kun kaikki maailman päättäjät lukisivat tavallisten ihmisten sotakokemuksista ja miettisivät, onko sotiminen sen arvoista. Mielestäni Nobel-komitea teki tänä vuonna erittäin hienon valinnan kirjallisuuden voittajaa valitessaan.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Jokken kirjanurkka. Nuori Voima -lehden blogijuttu Aleksijevitšin Nobel-voitosta.
Kirjan tietoja:
Svetlana Aleksijevitš: U voiny – ne ženskoje litso (1985)
Suomennos Robert Kolomainen
SN-kirjat, 1988
287 sivua

29. lokakuuta 2015

Inga Röning: Hippiäinen

Inga Röningin Hippiäinen (Tammi, 2015) on tuhti romaani eräästä raskaudesta. Tuhti siksi, että sivumäärä on hippusen yli 400, ja kirjassa ei juuri muusta puhuta kuin raskaudesta ja sen edistymisestä. Sanottakoon heti kärkeen, ettei minulla ole lapsia eikä suunnitelmia niiden hankkimiseksi, mutta jokin kirjan aiheessa silti kiinnosti minua. Kustantajan esittelytekstistä sain vaikutelman, ettei aihetta lähestytä turhan tiukkapipoisesti ja päätin kokeilla, miltä Kreeta Nymanin 9 kuukauden odotus sujuu.

"- Mitä sä höpötät?
- No täällä on juttu kohtukoulusta, joku amerikkalainen, jota voi kai skypen välityksellä käydä täällä perähikiälläkin.
- En usko. Näytä.
Siinä se juttu oli. Kohtuopiskelua. Vauvalle siis voisi opettaa jotain kätevästi jo mahaan, kai muutakin kuin tuutulaulun jolla vauvaa voisi kuulemma rauhoitella syntymän jälkeenkin. Se oli minusta aivan uskomatonta. Mutta nämä kaverit halusivat sikiön oppivan jo matikkaa, kieliä ja klassista musiikkia. Kvartaalitalouden pirullinen tehokkuusajattelu ulotti siis kyntensä jo kohtuun. Se tuntui surulliselta. Se sintti ei saanut edes siellä polskia rauhassa." (s. 173-174)

Kreeta totuttelee ajatukseen tulevasta äitiydestä, joka pakottaa moottoripyöräilystä innostunutta äitiä rauhoittamaan tahtia. Lapsen saantiin liittyvät jutut aiheuttavat ihmetystä. Kohtukoulu ja mammajooga oudoksuttavat, ja ystävien vauvanhoitotouhut eivät helpota oloa: "Kerroin, etten kestänyt edes katsoa vaipanvaihtoa, yrittämisestä puhumattakaan. Mikkoa puistatti kun kerroin sille yksityiskohtia ruoansulatusjätteen jännittävästä matkasta lavuaariin ja liki vessamme seiniin." (s. 210-211) Kreetaa tukee sympaattisen oloinen aviomies Mikko, joka tosin jäi minulle melko etäiseksi hahmoksi vaikka hän vilahteli siellä täällä kirjan sivuilla.

Vaihtelua juonikuvioihin toivat Kreetan yritykset luoda sisaryhteyttä Meijaan, mutta olisin toivonut Meija-kuviolle isompaa näkyvyyttä. Tämä toive taitaa linkittyä siihen tuntemukseen, että kirjassa olisi voinut olla vähemmän sivuja ja sitä kautta tiiviimpi sisältö. Aloin nimittäin jo ennen 300. sivun rajapyykkiä odotella, milloin päästään synnytyssaliin. Päästiinhän sinne sentään lopulta, ja sitten olikin monta herkkää kohtausta, jotka saivat minut aivan liikutuksen valtaan. Luin kirjan lopun melkoista vauhtia, ja Hippiäinen tuntui parantavan otettaan puolen välin jälkeen.

Hippiäinen oli antoisa lukukokemus lapsettomalle, ja jos odotusajasta on omakohtaisia kokemuksia, kirjasta saa varmasti vielä enemmän irti. Minä pidin kirjan humoristisesta, reippaasta otteesta, joka sai raskausajan näyttämään lämminhenkiseltä kasvu(hah!)kokemukselta. Ne hirveimmät odotustarinat ovat onneksi jossain muualla kuin Hippiäisessä. Lisäplussaa kirja saa värikkäästä kannesta, joka miellytti minua iloisella tunnelmallaan.


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kasoittain kirjoja.
Kirjan tietoja:
Inga Röning: Hippiäinen
Kansi Timo Mänttäri
Tammi, 2015
409 sivua

27. lokakuuta 2015

Lucie Durbiano: Aarre

Lucie Durbianon Aarre (WSOY, 2011) on sarjakuvaromaani, joka olisi todennäköisesti jäänyt minulta lukematta jollen olisi saanut vinkkiä Oulun kaupunginkirjaston lukuoppaalta. Sarjakuvan kansi antaa minulle näet pikasilmäyksellä vaikutelman, että kyseessä on jokin lasten sarjakuva, eivätkä ne ole aivan kiinnostuslistani kärkipäässä. Onneksi luin lukuoppaan kuvauksen ennen kannen tutkimista: "Keskieurooppalaisen seikkailusarjakuvan perinne jatkuu tässä 1950-luvulle sijoittuvassa, hurmaavan naivistiseen tapaan piirretyssä tarinassa.  Kaunis Christine ja hänen professori-isänsä joutuvat keskelle seikkailua, joka alkaa vanhan ja arvokkaan pergamentin katoamisesta." Tämä kuulosti mielenkiintoiselta, joten varasin Aarteen kansikuvasta huolimatta. Huikkaan isot kiitokset vinkkaajalle, sillä Aarre oli erään työviikon jälkeisen perjantai-illan riemastuttava lukuelämys.


Kaunis Christine on sarjakuvan päähenkilö, ja hän hehkuu ranskalaista tyylikkyyttä kotisohvalle asti. Christinellä riittää rakkausseikkailuja aarrejahdin lisäksi, ja nämä rakkauden kiemurat olivat minulle osa albumin viehätystä. Christinen isän assistentti Michel on hulluna Christineen, ja mustasukkaisuus ajaa miehen mitä oudoimpiin tempauksiin. Alla olevassa kuvassa Michel luuraa puun takana, ja kohtaukseen liittyvän tarinan voi lukea Aarteen sivuilta:


Aarretta ei mielestäni kannata lukea kovin ryppyotsaisesti, sillä tarinassa on huumoria ja veikeyttä, jota joku saattaa kuvailla kohellukseksi. Eli juonessa tapahtuu! Hiippaillaan öiseen aikaan talossa ja puutarhassa, jahdataan pergamentin kuvaamaa aarretta ja säntäillään sinne ja tänne. Minusta Aarteen keitos oli hupaisa, ja ihastuttavan ranskalainen. Vaikka piirrosjälki tuntui alkuun liian pelkistetyltä, tulin lopulta siihen tulokseen että osa albumin tunnelmasta syntyi juuri värikkäiden ruutujen ansiosta. Myös sarjakuvan henkilöhahmot olivat herkullisia. Viiniä naukkaileva ja yösyöntiä harrastava professori-isä oli välillä hitusen ulkona todellisista tapahtumista, mutta silti aivan mainio lisä henkilögalleriaan ja eräs suosikkini Aarteen henkilöistä.


Ja olihan albumissa myös kirjallisuusviittauksia:


Albumin takakannessa viitataan Tinttiin, mutta itse en tätä vertausta allekirjoita. Kannattaa silti kokeilla Aarretta, jos haluat sukeltaa kesäiseen, ranskalaiseen, vähän höpsöön seikkailuun.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu mm. blogeissa Kirjoista, Pois työpöydältä.
Kirjan tietoja: 
Lucie Durbiano: Trésor (2008)
Suomennos Saara Pääkkönen
WSOY, 2011
100 sivua

25. lokakuuta 2015

Haastekoonti: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista

Mari A:n kirjablogin Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaaste päättyy tänään. Haasteen nimestä voi jo kenties päätellä, että ideana oli lukea kotimaisia kirjoja, jotka jollain tapaa liittyvät kotoisten jalkapallosarjojen kaupunkeihin. Lähdin haasteeseen vaatimattomin tavoittein, sillä kaupunkien yhteismäärä (22) tuntui hurjalta vaikka lukuaikaa on ollut monta kuukautta. Ennakolta ajattelin, että 3-4 kaupunkia kumpaiseenkin listaan olisi minulle hyvä saavutus. Pienen loppukirin ansiosta sain peräti 7 kirjaa molempiin listoihin, joten olen luettujen määrään oikein tyytyväinen.

Kuva Mari A:n kirjablogista; ks. linkki yllä.

Tässä lukemani kirjat: 

Naisten liigan joukkueet, kaupungit ja luetut kirjat: 
HJK - Helsinki - Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Ilves - Tampere - Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Merilappi United - Kemi
Nice Futis - Pori - Satu Mattila-Laine: Parantola
PK -35 - Vantaa
Pallokissat - Kuopio - Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
TPS - Turku - Jenna Kostet: Lautturi
VIFK - Vaasa
Åland United - Maarianhamina - Ulla-Lena Lundberg: Jää

Veikkausliigan joukkueet, kaupungit ja luetut kirjat:

FC Inter - Turku
FC KTP - Kotka - Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
FC Lahti - Lahti - Timo Sandberg: Mustamäki
FF Jaro - Pietarsaari
HIFK - Helsinki - Anu Holopainen: Ihon alaiset
HJK - HKI - Juha Järvelä - Marjo Vallittu: Komisario Palmun jäljillä
IF Mariehamn - Maarianhamina
Ilves/Tampere - Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
KuPS - Kuopio - Aapeli: Koko kaupungin Vinski
RoPS - Rovaniemi - Paula Havaste: Kolme käskyä
SJK - Seinäjoki
VPS - Vaasa

Lähdin haasteeseen mukaan, jotta saisin lisäkannustinta kotimaisen kirjallisuuden lukemiseen. En siis ole innokas jalkapallon seuraaja saati jalkapallon tuntija. Ns. jalkapalloharrastukseni rajoittuu sivukorvalla suoritettuun penkkiurheiluun (mieheni seuraa innokkaasti mm. Englannin valioliigaa) ja jalkapallon MM- ja EM-kisojen aikaan saatan seurata pelejä tv:stä. Mutta lukuhommissa kaikki motivointikeinot ovat sallittuja, ja kaupunkien metsästely oli hauskaa puuhaa kesän ja alkusyksyn aikana.

Jotkut kirjat löytyivät erittäin helposti, joidenkin kirjojen löytyminen vaati enemmän puuhaa ja moni kirja tuli eteen täysin sattumalta. Viime hetkillä tajusin, että Parantola sopii Porin kirjaksi, ja Lautturista saan Turku-pisteen. Helsingin luulisi olevan helppo nakki, mutta taisin kokea runsaudenpulaa sillä kirjojen valinta tuntui yllättävän vaikealta. Olen silti lukemiini kirjoihin tyytyväinen. Kirjojen kansiliepeet tuli haasteaikana tutkittua tarkkaan, vaikka yleensä sivuutan ne pikasilmäyksellä. Nyt koetin silmä tarkkana etsiä vihjettä siitä, sopiiko kirja johonkin futiskaupunkiin vai ei. Löytämäni kirjat linkitin varsin vaihtelevasti kaupunkeihin: osan tapahtumapaikkojen perusteella, osan kirjailijan syntymäkunnan mukaan.

TOP3 kirjat:

Åland United - Maarianhamina - Ulla-Lena Lundberg: Jää
KuPS - Kuopio - Aapeli: Koko kaupungin Vinski
Ilves/Tampere - Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Top 3 -listalta näkyy se, että nuortenkirjat ovat isosti edustettuna haastekirjoissani - puolet lukemistani kirjoista on nuortenkirjoja! Meillä kirjoitetaan laadukasta luettavaa nuorille, ja lukemani kirjat maistuivat aikuislukijallekin. En etukäteen suunnitellut lukevani näin paljon nuortenkirjoja, mutta mukavinta haasteissa usein onkin se, että luettujen lista muotoutuu itsestään lukufiilisten mukaan.

Huom!! Vaikka en jalkapalloa juuri seuraakaan, tämä uutinen ilahdutti:
Riemukas paluu liigaan ­– Oulu Nice Soccer varmisti nousun Vaasassa 

Oulun naiset ovat ensi vuonna mukana pääsarjassa - onnittelut! :)

Kiitokset Marille mukavasta haasteesta!

23. lokakuuta 2015

Aapeli: Koko kaupungin Vinski

Aapelin eli Simo Puupposen (23.10.1915 - 10.10.1967) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuottaAmman lukuhetki -blogin Amma houkutteli kirjabloggaajia lukemaan Aapelin kirjoja merkkipäivän kunniaksi, ja oma kirjavalintani oli heti selvä. Lapsuuden suosikkini Vinski pääsisi uusintalukuun! Olen valintaani tyytyväinen, sillä Vinski oli ihanan hyväntuulista luettavaa työviikon päätteeksi, ja punatukkaisen pojan edesottamukset saavat minulta varauksetta viisi tähteä Goodreadsiin. Mitä mieltä muissa kirjablogeissa on oltu Aapelista? Kannattaa käydä kurkkaamassa Amman blogissa julkaistu kooste tempaukseen osallistuvista blogeista.


Koko kaupungin Vinski (WSOY, 2007/1954) ilmestyi 61 vuotta sitten, mutta näkymättömyyspulverin kanssa seikkailevan pojan tarina tuntui edelleen valloittavalta ja ajattomalta, ja samalla kertaa herttaisen vanhanaikaiselta. Kirjan alussa Hömpstadin kaupungissa asuva Vinski ostaa pitkältä, surullisen näköiseltä apteekkarilta näkymättömyyspulveria, ja siinäpä onkin ainekset kasassa kirjan tapahtumille. Pojanviikarin eteen tulee monta tapahtumaa, joissa näkymättömyyspulverista on hyötyä. Pitää ojentaa neiti Naranteria, laittaa kuriin Lutikkalinnan laiskat äijät ja pelastaa pikkuinen Liisa pulasta. Eikä Vinskin aina tarvitse yksin näkymättömänä puuhastella, sillä surumielinen apteekkari tekee hänelle välillä seuraa.

"- On oikeastaan aika kaunis ilma, Vinski sanoi.
- Harvinaisen kaunis ilma, kerta kaikkiaan.
- Oikein semmoinen näkymättömyysilma, tarkoitan, että tällaisella ilmassa voisi vielä tehdä yhtä ja toista.
- Sääolosuhteet ovat mitä parhaimmat, mutta minun on ikävä kyllä nyt mentävä, apteekkari sanoi.
- Tuletteko piakkoin toisenkin tekemään kanssani jotain mukavaa? Vinski kysyi.
- Enpä luule. En luule tulevani. Vaimoni ei pidä siitä, että olen usein näkymättömissä. Mutta teille, Vinski, toivotan kaikkea menestystä näkymättömyysalalla!"  (s. 44)


Maija Karma on tehnyt kuvituksen Vinskiin, ja kuvitus heijastelee täydellisesti kirjan lämpimän humoristista tunnelmaa. Vinskin maailma on monella tapaa idyllinen, mutta sisältää näin aikuissilmin katsottuna tarkkoja huomioita aikuisten elämästä ja ihmisten tyhjänpäiväisistä ajanvietteistä. Tärkeät arvot kuten toisista huolehtiminen, hyvät tavat ja työnteko nousevat Vinskin seikkailuissa esille, mutta niin hauskasti ettei tullut mieleenkään ärsyyntyä moisesta kasvattavasta aineksesta. Päinvastoin, meno maailmalla on nykyään niin hurjaa, että kirjaa lukiessani toivoin voivani sujahtaa Hömpstadiin, kaupunkiin josta "ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavana, ellei ota huomioon sitä, että siellä ihmiset puhuivat tarpeettoman paljon jonkun Silakan hinnasta ja niin sanotuista Vuokrista ja siitä, että kukkakaupan rouvan ei olisi pitänyt mennä uusiin naimisiin." (s. 8) Kuulostaa mainiolta paikalta tuo Hömpstad.

***
Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista saa viimeisen haastepisteen Kuopioon, sillä Aapeli syntyi Kuopiossa, ja toimi mm. Savon-Sanomien toimittajana ja pakinoitsijana. Futis-haasteessa on seuraavaksi vuorossa haastekoonti.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Vinskin seikkailuista on luettu blogeissa Luettua elämää ja Kaikkea kirjasta.
Kirjan tietoja:
Aapeli: Koko kaupungin Vinski (1954)
Kuvitus Maija Karma
WSOY, 2007
126 sivua

22. lokakuuta 2015

Haastevastauksia

Sain blogeissa parhaillaan kiertävän kysymyshaasteen eli Liesbter award -tunnustuksen sekä Kirjasähkökäyrän Mailta että Madonluvut-blogin Serentikseltä. Kiitos ihanaiset blogikollegat! Vastaaminen on kestänyt, sillä viikkoni ovat olleet niin täynnä kaikkea, että 22 kinkkistä kysymystä on tuntunut liian suurelta haasteelta. Mutta kahden päivän syyslomanen on mukava aloittaa pohtimalla syntyjä syviä, joten tässäpä viimein tulevat vastaukseni.

Laitan haastetta myös muutamalle blogille eteenpäin. Haastetut blogit löytyvät heti haastesääntöjen jälkeen.


 Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.   

Haastan mukaan seuraavat blogit ja niiden kirjoittajat. Lukijapaneelissani on mukana ainakin pari kynsiblogin kirjoittajaa, joten päätin muistaa myös teitä. Kynsiblogien ihmeellinen maailma on minulle outo paikka, mutta käyn aina silloin tällöin ihastelemassa kauniita tuotoksianne. Haasteen siis saavat:

Lukuneuvos-blogin MeTu,
Kynsitaideterapia-blogin Katarooma,
Kynsinauhatanssi-blogin rose86,
Ei vain mustaa valkoisella -blogin Tiina ja
Lukuhoukka-blogin B. N.

Mukavaa, jos ehditte vastailemaan mutta ei saa ottaa stressiä haasteesta!

Kysymykseni teille ovat tässä (otin myös vapauden lainata pari kysymystä Mailta ja Serentikseltä):

1. Mainitse jokin arjen pieni asia, joka on viime aikoina tuottanut sinulle iloa.
2. Oletko jouluihminen?
3. Mitä lehtiä (sanoma/aikakausi/harraste tms) luet (sähköisinä tai painettuina)?
4. Tuottavatko blogisi valokuvat sinulle päänvaivaa vai onko valokuvaus mieluisaa puuhaa?
5. Oletko aamu- vai iltaihminen?
6. Tykkäätkö katsella söpöjä eläinvideoita tai -kuvia?
7. Mitä mieltä olet sähköisistä kirjoista?
8. Kahvi vai tee?
9. Kiinnitätkö huomiota siihen, minkä värisiä asiat ympärilläsi ovat?
10. Keräätkö jotain astiasarjaa?
11. Minne haluaisit matkustaa juuri nyt, jos sinulla olisi viikko vapaata aikaa eikä raha olisi matkaa rajoittava tekijä?

***

Mailta saamani kysymykset:

1. Mitä mieltä olet sähköisistä kirjoista?

Olin pitkään epäluuloinen e-kirjoja kohtaan, mutta päädyin viimein hankkimaan oman Kobon. Suurena kannustimena olivat mm. hyvät e-kirjatarjoukset, joita en voinut hyödyntää ilman lukulaitetta. E-kirjoja luen silloin tällöin, ja ne ovat esimerkiksi matkoilla tosi käteviä. E-kirja on monin tavoin hyvä keksintö, mutta tunnepuolessa se häviää kirkkaasti perinteiselle kirjalle. Kauniit kannet ja hieno kuvitus tekevät painetusta kirjasta jo aivan esineenä kauniin, ja näyttävää kirjaa on mukava katsella. Tätä tunnesidettä en e-kirjojen kanssa ole vielä saavuttanut.

2. Kuka on lempidekkarikirjailijasi?

Ian Rankinin komisario Rebus -sarja on uusin suosikkini. Pidän myös Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan alkupään kirjoista, mutta sarjan uusimmat kirjat ovat jääneet minulla lukematta. Sarja on tuntunut hieman väsyneeltä, itseään toistavalta. Molempia sarjoja olen kerännyt kotihyllyyn, sillä näitä kirjoja haluan taatusti lukea uudelleen.

3. Mikä on paras lempilukupaikkasi?

Kotisohva tai -sänky.

4. Missä ajoneuvossa et pysty lukemaan tai kuuntelemaan kirjoja?

Autossa lukemisesta minulle tulee huono ole. Juna ja lentokone eivät onneksi aiheuta samaa reaktiota.

5. Mikä on viimeksi lukemasi lastenkirja ja kuinka kauan  siitä on?

Luin viime viikonloppuna Aapelin Koko kaupungin Vinskin, joka oli aivan mainio. Muistan kirjan lapsuudestani, eikä kirja ole vuosien saatossa menettänyt viehätysvoimaansa. Kauaa ei ole siitäkään, kun luin Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita, jonka on kirjastolla luokiteltu lastenkirjallisuudeksi. Kirja on upea, mutta luulen että se olisi ollut minulle liian outo ja vaikea lapsena. Blogijuttu on tulollaan, mutta kirjaa voin suositella jo nyt - erityisesti aikuisille.

6. Kenelle annoit kirjalahjan viimeksi ja mikä kirja se oli?

Ostin miehelleni John Nurmisen säätiön kustantaman tietouutuuden Maailma piirtyy kartalle: tuhat vuotta maailmankartan historiaa -kirjan. Kirja oli hinnakas, mutta runsas kuvitus ja kiehtova aihepiiri saivat minut hankkimaan kirjan.

7. Kenet kirjailijoista haluaisit tavata ja kerro yksi kysymys minkä kysyisit häneltä?

Hmm, tämä on hankala kysymys. Olen kiinnostuneempi kirjoista kuin niiden tekijöistä. Kysyn siis Leena Khronilta, millainen syntytarina Tainaronin taustalla aikanaan oli.

8. Mainitse jokin klassikkokirja, jonka haluaisit muidenkin lukevan. Miksi se on lukemisen arvoinen?

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on iki-ihana klassikko, jota uskallan suositella kaikille. Ihmisluonto ei ole juuri muuttunut Austenin päivistä. Kirjan henkilöhahmot ovat luonteikkaita, ja kirjan ajankuva on hieno. Ja Mr. Darcy  ♥.

9. Mistä maasta ovat kotoisin lempikirjailijasi? Mainitse kolme.

Muutamia lempikirjailijoita: fantasiakirjailija J. R. R. Tolkien on britti, dekkarikirjailija Ian Rankin on skotti ja Arturo Pérez-Reverte on espanjalainen.

10. Edelliseen kysymykseen viitaten voit mainostaa nyt noiden kirjailijoiden kirjoja.

Tolkienin Taru Sormusten herrasta on fantasiakirjallisuuden merkkiteos, klassikko! Joku väittää sitä tylsäksi, mutta minusta on se jännittävä, koskettava, viihdyttävä ja mielikuvituksen taidonnäyte. 

Rankinin Rebus-hahmo on jollain tapaa symppis kaikkine puutteineen, ja tämän työlleen omistautuneen poliisimiekkosen matkassa on mukava sukeltaa Edinburghin pikkurikollisia pursuavaan alamaailmaan. Rebus-kirjojen henkilögalleria on melkoisen runsas, mutta tulee tutuksi sarjaa lukiessa - eli suosittelen, että sarjaa lukisi alusta asti vaikka itse aloitin tyylikkäästi jostain keskeltä. Tykkään siitä, ettei sarjassa ole kertauksia henkilöiden suhteista vaan homma jatkuu siitä missä kulloinkin sattuu olemaan. Samoista piirteistä pidän venäläisen Sergei Lukjanenkon Partio-fantasiasarjassa, joka olisi myös sopinut tähän lempikirjailijakohtaan.

Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti on mahtava viihderomaani ja suosikkini hänen tuotannostaan. Olen lukenut Dumas- ja dekkarihenkisen kirjan useampaan kertaan mutta blogiaikana en ole kirjaan tullut tarttuneeksi, joten blogijuttua on turha etsiskellä blogistani. Jännitysviihteen ja Dumasin ystäville suosittelen Yhdeksättä porttia varauksetta. Kirjasta on tehty Johnny Deppin tähdittämä leffaversio, mutta kirja on - totta kai!! - parempi kuin elokuva.

11. Minkälainen kirjaihminen olet?

Minusta on mukavaa lukea hieman sitä sun tätä, mutta viihdyn enemmän fiktion kuin faktan parissa. Runot koen vaikeiksi, ja lähes välttelen niitä. Tietyt kirjat aiheuttavat minussa ahmimisreaktion, eli sivut kääntyvät vauhdilla ja lukemista on vain jatkettava ja jatkettava. Sitten on kirjoja, joita on nautinnollista lukea hitaasti ja ajatuksen kanssa. Minulla on yleensä vähintään pari kirjaa kesken samaan aikaan, jotta voin tarpeen mukaan vaihtaa tunnelmasta toiseen.

Kirjoissa arvostan eniten sisältöä, eli en laita suurta painoarvoa kansitaiteelle. Tosin kaunis kansi on ilo silmälle, eihän sitä voi kieltää. Mutta myönnän, että minun on vaikea ymmärtää sitä, että joku ei suostu kokeilemaan mielestäni hyvää kirjaa sen vuoksi, että siinä ruma kansi. Vaikka sisältö on se tärkein juttu, pidän siitä että sitä on koristettu kuvituksin. Eli kuvitetut painokset ovat heikko kohtani, ja niitä on mukava hankkia kotihyllyyn. Esimerkiksi Tove Janssonin kuvittamaa Hobittia olen säästellyt joululoman lukemiseksi.

Kirjaihmisenä tunnistan itsessäni myös optimistin. Tunnen ei-lukevia-ihmisiä, mutta ajattelen, että he eivät vain vielä ole löytäneet lukemisen iloa ja niitä 'omia' kirjoja, jotka vetävät heidät tämän minulle rakkaan harrastuksen pariin. Sillä aikuisten oikeastihan kaikki haluavat lukea, jos oikein tarkasti asiaa miettivät - eikös? :)

Kiitos Mai haasteesta ja kysymyksistä!


Serentikseltä saamani kysymykset:

1. Miksi bloggaat, tai mikä sai sinut aikoinaan innostumaan bloggaamisesta?

Bloggaamisen aloitin reilut pari vuotta sitten. Ennen omaa blogia seurasin mm. liikunta/jumppablogeja ja joitakin kirjablogeja. Kesälomalla minulla taisi olla liikaa vapaa-aikaa, kun keksin kokeilla miltä oman blogin pitäminen tuntuisi. Aloittelin tosi varovasti, ja lähes pelästyin, kun sain blogiini ensimmäisen kommentin ja lukijan. Julkaise-nappulan painaminen jännitti, ja kesti tosi pitkään, että kirjoittamiseen alkoi tulla edes jonkinlaista rutiinia ja enin jännitys ja epäröinti karisi pois. Bloggausinnostus sen sijaan ei ole karissut pois. Tässä touhussa on jotain koukuttavaa, ja on hauskaa olla pieni osa mukavaa kirjablogiyhteisöä.

2. Lempiruokasi?

Minulla ei ole yhtä lempiruokaa ylitse muiden, mutta esimerkiksi näin talven lähestyessä pidän mieheni valmistamista muhevista pataruuista. Myös maksakastike on herkullista talviruokaa. Kesällä kevyet vihannesgratiinit (tai onko ne niin kevyitä, kun on juustokastiketta mukana?) ja vihanneskeitot maistuvat hyville.

3. Lempiaineesi koulussa?

Kouluajoista on jo aikaa, mutta pidin paljon kuvaamataidosta, vaikken näin jälkikäteen ajatellen ollut erityisen taiteellinen. Aikuisten värityskirjat eivät silti ole saaneet minusta vielä ystävää. :)

4. Oletko myöhemmin hyödyntänyt ja soveltanut sitä kouluainetta joko työssäsi, opinnoissa tai muussa elämässä?

En. Taisin pitää piirtelystä sun muusta puuhastelusta vain, kun sain valmiin aiheen opettajalta. Minulta puuttuu lahjojen lisäksi mielikuvitusta, joten omatoiminen piirtely ei ole ollut kouluaikojen jälkeen minun juttuni.

5. Lempikirjasi?

Tähän on todella vaikeaa nimetä vain yksi kirja, joten listaan muutamia erittäin hyviä ja minulle rakkaita kirjoja - ja vieläpä sellaisia, joita en maininnut Main kysymyksiin antamissani vastauksissa: historiallisten viihde/jännityskirjojen aatelia on Katherine Nevillen Kahdeksan; lapsuusaikojeni suosikkifantasiasarja on Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja (tämän olen lukenut aikuisiällä jokusen kerran uudelleen ja on huippu edelleen) ja Tove Janssonin muumikirjoissa on viisautta jokaiselle.

6. Onko sinulla lemmikkiä?

Ei ole. Käymme mieheni kanssa molemmat päivätöissä, joten ei ole mukava ajatus että lemmikki olisi yksin päivät kotosalla odottamassa, koska tulemme kotiin. Toisenlaisessa tilanteessa meillä saattaisi olla koira, sillä miehelläni on aikaisempaa kokemusta koirista.

7. Kahvi vai tee?

Tee! Olen niitä hankalia ihmisiä, jotka eivät juo lainkaan kahvia. "Anteeksi, oisko teillä teetä? Ai, no ei se mitään, mehu tai vesi käy oikein hyvin." Montakohan kertaa tämä lausahdus on tullut sanottua? Kahvi tuoksuu toisinaan herkulliselle, mutta sen mausta en ole koskaan oppinut pitämään. En pidä erikoisen makuisista maustetuista teelaaduista, vaan musta tee on minun juttuni. Earl Grey on hyvä maku, tuttu ja turvallinen.

8. Maalla vai kaupungissa?

Enemmän koen olevani kotonani kaupunkiympäristössä, mutta en ahdistu maaseudullakaan.

 9. Mistä blogisi nimi tulee? 

Koetin keksiä blogin nimeksi jotain, joka liittyisi käyttämääni nimimerkkiin. Taisin miettiä myös sitä, että nimen alla voisi kirjoittaa tarpeen vaatiessa muustakin kuin kirjoista. Hyllyllä voi olla vaikkapa cd- tai dvd-levyjä, leffoja tai lehtiä. Näin ei tosin ole tässä blogissa tapahtunut, vaan Oksan hyllyt ovat olleet täynnä kirjoja. Nyt ehkä valitsisin jotain muuta blogini nimeksi, sillä mielestäni blogini nimi on.. äh, tylsä! Olisi hienoa, jos blogini nimessä olisi jokin kekseliäs kirjallisuusviittaus. Blogin nimen vaihtaminen on niin työläs homma, että jos haluan paremman bloginimen täytynee perustaa aivan uusi blogi. Tämä ei tosin ole ollut suunnitelmissa.

10. Inhokkiaineesi koulussa? 

En tiedä inhosinko enemmän fysiikkaa vai kemiaa. Fysiikan lait eivät koskaan auenneet minulle, ja kemia oli kaavojen tylsää ulkolukua. Kotitalouskaan ei viehättänyt, vaikka se oli erittäin suosittua koulutoverieni seurassa.

11. Onko siitä aineesta ollut hyötyä myöhemmin?

Fysiikkaa tai kemiaa en ole tarvinnut, eivätkä kotitaloustaitonikaan ole valtavasti karttuneet. :D Ruuanlaittoinnostus ei ole tarttunut minuun edes aikuisiällä, mutta onneksi mieheni laittaa herkullista ruokaa.

Kiitos Serentikselle haasteesta ja mukavista kysymyksistä!

21. lokakuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Jää + kotimainen lukuprojekti

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu Jää (Teos & Schildts & Söderströms, 2012) valikoitui lukupinooni osittain lukuhaasteiden vuoksi ja osittain siksi, että olen aloittanut pienen henkilökohtaisen uudehkon kotimaisen kirjallisuuden sivistysprojektin. Mielestäni minulla on kotimaisessa kirjallisuudessa nolostuttavan suuria lukuaukkoja. En ole lukuaukoista suuremmin vaivaantunut, mutta aina silloin tällöin tulee tunne, että 'jaa, enpäs ole tältäkään kirjailijalta lukenut mitään ja taas hän on jossain esillä'. Päätin tehdä asialle jotain ja tänä syksynä ja tulevana talvena koetan lukea muutamia kirjoja, jotka mielessäni sijoitan tähän ryhmään. Teemestarin kirjan jo luin, tässä postauksessa tulee Jää ja seuraavaksi jotain muuta. 

Tarkkaa kirjalistaa minulla ei ole, sillä sellaisista tulee minulle herkästi suorituksen maku ja lukuinto lopahtaa. Mutta alla listatut kirjailijat ovat mielessäni juuri nyt (toivottavasti kukaan blogia seuraava ei tipahda järkytyksestä tuolilta, kun nämä kaikki ovat minulle lukematonta maaperää), joten näillä aloitan:

[edit 30.12.2016: lisätty linkit luettuihin kirjoihin - projekti päättynyt]

* Riikka Pulkkinen - Totta
* Kjell Westö - Kangastus 38
* Elina Hirvonen
* Tiina Raevaara - Tiina Raevaara: Korppinaiset
* Heidi KöngäsHeidi Köngäs: Hertta
* Asko Sahlberg - He
* Pirjo Hassinen
* Leena Lander
* Johanna Holmström
* Siiri Enoranta - Nokkosvallankumous
* Maria Turtschaninoff - Maresi

Listani on huomattavan naisvoittoinen. En koe lukeneeni mieskirjailijoiden kirjoja yhtään sen kattavammin kuin naisten, joten kyse taitaa olla siitä, että lukuaukot naiskirjailijoiden tuotannon suhteen aiheuttavat suuremman piston bloggaajan sydämessä. Lista saattaa vielä täydentyä, ja koetan muistaa tehdä keväällä katsauksen projektin tilanteeseen.

Jos edes puolet listan nimistä saa yhden lukumerkinnän, niin olen tyytyväinen. Onneksi en ole aiheen äärellä yksin. Vastaavanlaisen listan olen näet bongannut tänä syksynä Hurja Hassu Lukija -blogista.


Mutta Jää - mitäpä osaan sanoa kirjasta, joka on saanut jo erittäin runsaasti (blogi)huomiota? En mitään sen omaperäisempää kuin että olipa ihana, sydäntä lämmittävä kirja. Jää valloitti minut, ja annan kirjalle täydet viisi tähteä, ja saatan hankkia kirjan myös omaan hyllyyni odottamaan toista lukukertaa.

Aloittelin lukemista varauksellisesti, mutta huomasin pian jääneeni koukkuun lämminsävyiseen, rauhalliseen kerrontaan ja saaristolaiseen elämänmenoon, jossa oltiin luonnon ja ihmissuhteiden armoilla. Kummelin pappisperhe saapuu kirjan alussa Luodoille, ja kirjan pääpari oli sympaattinen, ja Petterin ja Monan luonteet täydensivät hurmaavasti toisiaan. Minulla ei ole kirjasta pahaa sanaa sanottavana. Sen sijaan totean lyhyesti: ♥. Ja nimestään huolimatta Jää soveltuu mielestäni erinomaisesti kesäaikaan luettavaksi, sillä kesäelämän kuvasta löytyy kirjasta erittäin runsaasti.

***
I Spy -haaste etenee kohtaan 10) Form of Water. Saan pisteen myös Maalaismaisemia -haasteeseen, sillä maalaiselämän ilot ja surut, arki ja juhla ovat hienosti esillä Kummelien tarinassa:

"Mona ei ole koskaan niin aurinkoinen kuin heinäaikaan. Se on maanviljelysvuoden paras aika, työväki täytyy pitää hyvällä tuulella ja ruokkia hyvin. Luodoilla moni asia on kuitenkin toisin. Heinää ei esimerkiksi panna seipäille vaan se saa kuivua luokona, ja karheita käännellään auringossa, kunnes heinä on riittävän kuivaa suojaan ajettavaksi. Kauniilla säällä sillä menetelmällä saadaan ensiluokkaista heinää, mutta jos sataa ja heinää käännellään liian monta kertaa, laatu heikkenee katastrofaalisesti. Papinrouva olettaa että luotolaiset soveltavat maanviljelykseen kalastuskäsityksiään: kaikki riippuu onnesta ja sään haltijoista. Jos kalaa tulee hyvin, saa olla iloinen, ja jos heinä saadaan latoon ennen kuin se on heittänyt henkensä, sekin on hyvä." (s. 101)

Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste etenee Maarianhaminaan.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki: Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Sabinan knalli ja Kirja hyllyssä. Akanvirtaa-blogissa vierailtiin Kökarin saarella.
Kirjan tietoja:
Ulla-Lena Lundberg: Is (2012)
Suomennos Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
366 sivua

19. lokakuuta 2015

Ainolan puisto vuosi: Lokakuu 2015 eli vuosi kuvina 3/12

Vuosi kuvina -sarja jatkuu lokakuun kuvalla (syyskuun kuva löytyy täältä). Kävin ottamassa kuvan eilen. Päivä oli harmaa ja pilvinen, eikä maastossa näy dramaattista muutosta verrattuna syyskuun kuvaan tai jopa elokuun kuvaan. Tämä muuttumattomuus on alkanut tympiä kuvausprojektin edetessä. Äkkiseltään sitä luulisi, että kolmessa kuukaudessa tapahtuisi jotain muutakin kuin että puissa on jokunen lehti vähemmän. Ehkä marraskuun kuvassa näkyy jo ensilumi? Enpä olisi uskonut, että alan odottamaan sitä. Ruska hulahti ohi melko vaatimattomasti tänä vuonna, eikä sen kauneus päässyt pujahtamaan valitsemaani kuvauspaikkaan. Mutta lumi muuttaa maisemaa taatusti.

Marmatusten jälkeen kuukauden kuva:



Olen raahannut kuvausreissuille mieheni mukaan, ja tällä kertaa retken vetonaulana toimi Pohjois-Pohjanmaan museolla vastikään avattu Lepakkonäyttely. Jyhkeän näköinen museorakennus on valmistunut vuonna 1931, ja rakennuksen arkkitehtinä on ollut Oiva Kallio. Sisäänkäynnin mahtipontisuudessa on jotain juhlallista, ja museokäyntiin tulee heti miellyttävän vanhahtava ja arvokas tunnelma:



Lepakkonäyttely oli kiinnostava, ja huomasin oman lepakkotietämykseni entuudestaan kovin pieneksi. Näyttelyyn oli koottu asiatietoa lepakoista, ja myös lepakoihin - ja erityisesti vampyyreihin! - liittyviä uskomuksia, jotka olivat kiehtovia. Vampyyriaiheiset leffajulisteet olivat lähes koomista katsottavaa. Lepakkonäyttely oli yllättävän mielenkiintoinen, joten kannattaa poiketa tutustumaan jos liikut Ainolan puistossa. Näyttely on museolla 10.1.2016 asti.


18. lokakuuta 2015

2 x kotimainen: Parantola & Lautturi

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikkoni päättyy kahteen nuortenkirjaan, jotka ovat jo saaneet jonkin verran blogihuomiota. Satu Mattila-Laineen esikoiskirja Parantola (Karisto, 2015) on kirja, jonka poimin Lukuoppaan vinkkilistalta. Tämä aikamatkustuskirja on näkynyt myös monessa kirjablogissa syksyn aikana. Jenna Kostetin Lautturi (Robustos, 2014) voitti viime vuonna Blogistanian Kuopus -palkinnon, ja bloggaajakollegoiden kehut herättivät uteliaisuuteni kirjaa kohtaan. Molemmat kirjat osoittautuvat oikein hyviksi ja ajatuksia herättäviksi, joten näitä kelpaa tarjota nuorille luettaviksi.


Satu Mattila-Laineen esikoiskirja Parantola (Karisto, 2015) tarjoaa erikoisen miljöön tapahtumille. Kirjan päähenkilönä on 15-vuotias epilepsiaa sairastava ja vintageblogia pitävä Elisa. Hänen kotipaikkakunnallaan on vanha, käytöstä poistunut parantola, ja siellä hän kohtauksen aikana huomaa siirtyneensä 1930-luvulle. Tuolloin parantola toimi epilepsiaparantolana, ja Elisa löytää toverin parantolan asukkaasta Annasta. Kirjassa seurataan Elisan ja Annan tutustumista, Elisan sopeutumista menneeseen aikaan ja hoitotoimia, joita epileptikot tuona aikana saivat kokea.

Kirjassa onnistutaan mielestäni hienosti tuomaan esille sitä, miten epilepsian hoito on vuosikymmenten aikana kehittynyt ja mennyt eteenpäin. Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia epilepsiasta lähisukulaisten tai tuttavien kautta, joten kommentoin asiaa täysin mutu-pohjalta. 1930-luvulla kirjassa lääkärillä on paljon valtaa potilaan hoidossa, ja kirjan lääkäri Groman suunnittelee hurjia toimenpiteitä. Näistä aineksista olisi saanut kirjaan jopa enemmän jännitystä kuin siinä nyt oli, mutta ehkä kirjasta olisi silloin tullut liian ahdistava nuoremmille lukijoille. Kirjasta jäi mukava loppufiilis, ja Parantola onnistui käsittelemään vaikeaa sairautta uskottavasti, sortumatta liialliseen imelyyteen tai tunteellisuuteen.

Jenna Kostetin Lautturi (Robostos, 2014) kertoo kahdesta lukiolaisesta, Kaista ja Irasta. Kain tausta tuo kirjaan arvoituksellisen, hyytävän ulottuvuuden, sillä Kai on kotoisin virralta, jonne kuolleet sielut päätyvät. Hän on päättänyt tutustua 'ylhäällä' olevaan maailmaan, jossa ihmiset elävät. Kai päätyy isänsä veljen Eeron luokse, joka koettaa sopeuttaa Kain normaaliin elämään. Siihen kuuluu koulunkäynti, ja koulussa Kai tapaa kauniin Iran. "Iran ääni on pehmeä ja sanat ovat hänen huulillaan kauniita. Minä maistelen sanoja omilla huulillani, lepuutan kynää paperin karhealla pinnalla ja toivon, että voisin muuttaa Iran äänen sävyn sanoiksi paperille ja vangita sen kaiken niin, että muistaisin sen aina. Sittenkin kun häntä ei enää ole." (s. 48)

Lautturin kerronta on todella kaunista, ja soljahtelevia lauseita oli ilo lukea. Kirjan tunnelma on omalaatuinen sekoitus surumielisyyttä, ihastumista, nuorten ja aikuisten valtapelien tuomaa ahdistusta ja pahaa oloa. Kai ja Ira saavat omat puheenvuoronsa kirjassa, ja heidän tarinansa vetäisi minut mukaansa. Ainoastaan loppuratkaisusta annan miinusta, sillä Iran kohtalo oli vähän pliisu. Olisin kaivannut hänen osuuteensa hieman enemmän dramatiikkaa, sillä se olisi sopinut kirjan tunnelmaan. Toisaalta Iran ratkaisu elämänsä suhteen oli uskottava, sitä en kiistä. Kiitosta kirja saa siitä, ettei Kain taustoja selitelty liikaa vaan hän jäi lopulta melko arvoitukselliseksi hahmoksi.


***
Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste päättyy pian, mutta vielä ehdin ottaa pienen loppukirin. Tämän postauksen kirjoista saan pisteet Turkuun ja Poriin, sillä Jenna Kostet on turkulainen ja Satu Mattila-Laine on porilainen kirjailija.

Saan pisteitä myös 50 kategorian haasteeseen, joka onkin ollut hetkisen tauolla. Merkitsen Parantolasta pisteen kohtaan 17) A book a friend recommended. Myönnän venyttäneeni ystävän käsitettä, sillä tätä kirjaa suositteli minulle Oulun kaupunginkirjaston lukuopas. Vinkki on vinkki, antoi sen kuka hyvänsä ja tämä vinkki oli varmasti kuorrutettu ystävällisillä ajatuksilla (tai näin ainakin toivon), joten se sopii tähän kohtaan. Lautturista saan tyylikkään pisteen kohtaan 36) A book set in high school. Jee - 40 / 50 haastekirjaa luettu!

Goodreads: Parantola saa 3 tähteä ja Lautturi 4 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja.
Muualla verkossa: Molempia kirjoja on luettu monessa blogissa, joten tässä vain muutama linkkivinkki ja lisää löytyy googlettamalla:
* Parantolaa on luettu mm. blogeissa: Yöpöydän kirjat, Todella vaiheessa, Luetaanko tämä? ja Dysphoria.
* Lautturia on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjaneidon tornihuone, Kujerruksia ja Hyönteisdokumentti.
Kirjojen tietoja:

Sirkka Mattila-Laine: Parantola
Karisto, 2015
154 sivua

Jenna Kostet: Lautturi
Kansi Johanna Lumme
Robostos, 2014
199 sivua

15. lokakuuta 2015

Hergé: Tintti Afrikassa ja Faaraon sikarit

Innostuin viime kuussa Tintistä, tuosta rehdistä ja reippaasta lehtimiehestä, jota ei juuri tapaa juttuja kirjoittamasta. Seikkailuja nuorella miehellä sen sijaan riittää, ja päätin lueskella Tintti-albumeja vuosikymmen kerrallaan eteenpäin. Nyt junnataan 1930-luvulla, ja vuorossa ovat  ensimmäisen kerran vuonna 1931 ilmestynyt Tintti Afrikassa (Otava, 2006) ja 1934 ilmestynyt Faaraon sikarit (Otava, 2006). Tintti-albumit kuuluivat nuoruuteni lukemistoon, joten tämä bloggaus sopii mainiosti Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikolle. Aivan suosikkieni joukkoon en Tinttiä ole koskaan laskenut, eikä asiaan ole uusintalukukierroksella tullut muutosta mutta Tintti-seikkailut toimivat mukavana välipalalukemisena.



Tintti Afrikassa -albumin juoni oli mielestäni heppoinen. Tintti menee Afrikkaan ja seikkailee eläinten ja paikallisten asukkaiden keskuudessa. Punaista lankaa juonesta saa etsiskellä, mutta jonkin verran tarinan loppupuolella pohjustetaan Tintin seuraavan albumin Amerikan matkaa. Monenlaista kiinnostavaa albumista silti löytyy. Lukijalle esitellään erilaisia eksoottisia eläimiä, ja kilttinä tunnettu Tintti heiluu yllättävän paljon pyssyn kanssa:



Tintin taidot ja oppimiskyky ovat ilmiömäisiä. Hoplaa, Faaraon sikareissa hän oppii norsujn kielen ja Afrikassa pelastuvat sairastuneet:


Wikipedia tietää kertoa, että Tintin Afrikan-seikkailujen ajankuvaa on siistitty, mutta kyllä paikallisten piirrostyyli silti pistää silmään.


Faaraon sikarit oli minusta juoneltaan parempi ja yhtenäisempi, mutta harmittelin sitä, miten vähän siinä seikkailtiin pyramidien sisällä vaikka albumin kansikuva muuta vinkkaa. Bongasin eräästä ruudusta hauskan yksityiskohdan:


Näyttääkö albumin kansi tutulta? Niin minustakin, ja sehän on vuonna 1953 ilmestynyt Päämääränä kuu! Faaraon sikarit oli kelpo seikkailu, jossa Tintti liikkui salaperäisen faaraomerkin jäljillä.  Seikkailusta jäi neutraalimpi jälkimaku kuin Tintin Afrikan-seikkailusta, mutta mukavia yksityiskohtia riitti löydettäväksi. Esimerkiksi parissa ruudussa oli hupaisa huomio markkinoinnin voimasta:


Pieneksi pettymykseksi kirjaan sen, että Kapteeni Haddock ja professori Tuhatkauno eivät vieläkään ilmestyneet ruutuihin kummassakaan albumissa.

Goodreads: Faaraon sikarit saa 3 tähteä ja Tintti Afrikassa 2 tähteä
Mistä kirjat minulle? Kirjaston sarjakuvia
Muualla verkossa: Onko Tintti Afrikassa rasistinen vai ei? Siitä uutisoitiin mm. Ylellä.
Kirjojen tietoja:

Hergé: Tintin au Congo (1931)
Suomennos Heikki ja Soile Kaukoranta
Otava, 2006
62 sivua

Hergé: Les Cigares du Pharon (1934)
Suomennos Jukka Kemppinen
Otava, 2006
62 sivua

13. lokakuuta 2015

Louis Sachar: Paahde

Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikkoa. Olen viime aikoina lukenut muutamia teemaan sopivia kirjoja, joten niistä lisää juttua teemaviikon aikana. Viikon kirjatapahtumiin kuuluu esimerkiksi lastenkirja- ja sanataidefestivaali Kirjalitta, joka ilahduttaa kirjan ystäviä Tampereella ja sosiaalisessa mediassa 16. - 18.10. Lisäksi sunnuntaina 18.10.2015 vietetään virallista Satupäivää. Olen parina aiempana Satupäivänä lukenut satukirjan omaksi ilokseni, mutta vielä en ole ehtinyt etsiä teemaan sopivaa kirjaa ensi sunnuntaille. Jollei sopivaa satukirjaa löydy viimeistään lauantain kirjastoreissulla, lanuilen myös sunnuntaina. :)

Lanuviikkoni ensimmäinen kirja on Louis Sacherin Paahde (Otava, 2003),  jonka löysin kirjastosta täysin sattumalta. Takakansi kertoo kirjan saaneen jo kulttimainetta, mutta minulle Paahde oli täysin tuntematon suuruus. Paahde osoittautui erittäin vetäväksi kirjaksi, ja pienen pähkäilyn jälkeen päätin antaa sille täydet viisi Goodreads-tähteä. Olen heikosti perillä siitä, mitä kouluissa nykyään luetutetaan nuorille, mutta Paahde on sellainen kirja, jota itse vinkkaisin nuorille. Kirjassa on jännitystä, erikoinen tapahtumaympäristö, mielenkiintoiset henkilöt ja ajatuksia herättäviä teemoja. Minulle Paahde oli melkoinen page turner -kirja. :)


"Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille?
     Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri.
    Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika.
    Sillä tavalla jotkut ajattelivat.
    Stanley Yelnatsille annettiin vaihtoehto. Tuomari sanoi: "Voit mennä vankilaan tai voit mennä Greenjärven leirille."
    Stanley oli köyhästä kodista. Hän ei ollut koskaan ollut leirillä." (s. 11) 

Kirjan toisesta luvusta ottamani lainaus kertoo tärkeimmät jutut Paahteesta: päähenkilönä on köyhistä oloista tuleva Stanley, jota syytetään varkaudesta. Stanley passitetaan luonnetta kasvattavalle Greenjärven leirille Texasiin, jossa leiriläiset laitetaan kaivamaan erämaahan kuoppia auringon porottaessa armotta. Pelkkää kuoppien kaivamista kirja ei sentään ole, sillä eräästä kuopasta löytyy jotain mikä herättää leirin Valvojan kiinnostuksen. Siitä saavat alkunsa tapahtumat, jotka myllertävät leiripoikien keskinäistä hierarkiaa ja nostattavat esille jo unohtuneita ihmiskohtaloita.

Poikien kuoppahommat autiomaan keskellä kuulostanevat ankeilta, mutta tässä kirjassa oli tavoitettu kerrontaan iloinen ja optimistinen sävy, ja huumoriakin tarinasta löytyi. Stanley oli kovia kokenut, sympaattinen nuorukainen, ja hänen ponnistelunsa kaivamisessa ja ihmissuhteissa olivat mukavaa seurattavaa. Ensi sivuilta asti halusin todella tietää, miten Stanleylle käy, joten jotain tunteisiin vetoavaa tässä reippaassa ja oikeudentajuisessa nuoressa miehessä oli.

Kirjan vetävään juoneen on taitavasti ujutettu vakavia ja tärkeitä teemoja, kuten ystävyyden merkitys, valtasuhteet ryhmässä ja ylipäänsä ryhmätoiminnan dynamiikka. Ehkei ole suuri spoileri, jos kerron että Stanleyn kohdalla asiat kääntyvät lopulta parhain päin ja kirjasta jäi minulle valoisa mieli. Tällä on osuutensa kirjalle antamaani tähtimäärään, sillä vaikka kirja juonen osalta ehkä olikin 'vain' laadukasta neljän tähden tasoa, kirjan lukemisen jälkeen päällimmäinen ajatukseni oli 'olipas tosi hyvä kirja!' - joten viisi tähteä Paahteelle.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Saran kirjat, Ellen lukee. Kiiltomadon juttu kirjasta.
Kirjan tietoja:
Louis Sachar: Holes (1998)
Suomennos Jaana Kapari
Otava, 2003
239 sivua

11. lokakuuta 2015

Pekka Hiltunen: Varo minua (Studio #3)

Pekka Hiltusen Studio-sarja on koukuttanut minut pikkuhiljaa. Ensimmäinen osa Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) ja Sysipimeä (WSOY, 2012) esittelivät Lian ja Marin, nuo suomalaiset tahtonaiset Lontoon vilinässä. Heidän jännittävät edesottamuksensa rikollisia vastaan saivat minut jo oikein odottamaan alkusyksyllä ilmestynyttä Varo minua -kirjaa. Eikä odotus ollut turhaa - minusta Varo minua on Studio-sarjan paras osa, ja toivon kovasti, että sarja saisi jatkoa. Kansainvälisissä piireissä sulavasti liikkuvaa kotimaista naistoimintaa kun ei ole roppakaupalla tarjolla. Ja juu, tunnustan, että kyllä minua näinä tasa-arvon päivinä miellyttää, että rikollisia jahtaa pari aloitekykyistä naista. Woman power rules!


Mitään uutta ja järisyttävää Varo minua ei tuo Studio-sarjaan, sillä tuttuja elementtejä sarjan aiemmista osista on tarjolla: Studion salaperäinen poppoo puuhailee Marin rahojen turvin parantaakseen maailmaa ja saadakseen rikollisia kiinni. Teknisistä vempaimista ei ole puutetta, mutta Varo minua oli mielestäni astetta raaempi ja väkivaltaisempi kuin sarjan aiemmat osa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin katujengien maailmaan, jossa ei turhia tunteiluja sallita. Väkivalta hiipii tässä uusimmassa kirjassa todella lähelle Studion porukkaa, mutta tarkemmat yksityiskohdat kannattaa lukea kirjasta.

Marin taustoista saadaan kirjassa paljon uutta tietoa, ja tämä oli eräs kirjan mielenkiintoisimpia juonilankoja. Sarjan edetessä henkilöt ovat tulleet aina vain tutummiksi, vaikka kerronta keskittyykin pitkälti Mariin ja Liaan. Henkilöiden ohella pidän Studion omalaatuisesta maailmasta, jossa lähes kaikki tuntuu olevan mahdollista. Teknistä nippelitietoa ei silti ole liikaa, eli tylsä luennoinnin maku ei pääse pilaamaan viihdyttävää lukukokemusta.

Aiemmista osista totuttuun tapaan Varo minua -kirjassa seurataan paria Studion tutkimaa juttua, jotka tuntuvat linkittyvän vain löyhästi toisiinsa, jos ollenkaan. Tämä häiritsi minua sarjan alkuvaiheilla jonkin verran, mutta nyt jo tuntuu, että olisipa tylsää jos koko kirja pyörisi yhden jutun ympärillä. Samat tuntemukset minulla on Lian lehtityön kuvausten kanssa: ensimmäisessä osassa vielä mietin, miksi tätä lehtimaailman hyörinää pitää olla mukana, mutta nyt se on ihan mukava lisä kaikkeen muuhun, mitä Varo minua -kirjassa on. Olen näköjään sopeutunut ajatukseen, että Studio-kirjoihin kuuluu juonen rönsyily sinne tänne niin, että se pysyy silti koossa.

Jos Studio-sarja on mennyt jännäreitten ja dekkareitten ystäviltä ohitse, kannattaa kokeilla!

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjahyllyni ja Rakkaudesta kirjoihin.
Kirjan tietoja:
Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY, 2015
365 sivua

9. lokakuuta 2015

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi (WSOY, 2015) herätti kiinnostukseni sen tosipohjaisuuden vuoksi. Sattouf on ranskalais-syyrialainen sarjakuvan- ja elokuvantekijä, ja Tulevaisuuden arabi kertoo hänen lapsuuden aikaisista kokemuksistaan Libyassa ja Syyriassa vuosina 1978 - 1984. Nämä maat ja niiden kulttuuri ovat minulle vieraita, ja Syyriasta tulee ensimmäisenä mieleen viime aikojen uutisotsikot. Olin melkoisen utelias albumin suhteen - millaisen kulttuurielämyksen sarjakuvamuotoinen muistelmaromaani minulle tarjoaa?


Päähenkilön eli pikku-Riadin äiti on ranskalainen nainen, joka opiskeluaikanaan rakastuu syyrialaiseen opiskelijapoikaan. Rakastumisvaihe tosin sivuutetaan parissa ruudussa, ja sitten siirrytään nuoren perheen arkeen, jossa tohtoriksi väitellyt isä (joka ei oppiarvostaan huolimatta vaikuta järin välkyltä) saa opettajanpaikan Tripolista ja näin kolmikko muuttaa Libyaan. Paikalliset olosuhteet eivät aivan vastaa odotuksia, sillä perheen pitää mm. itse vallata itselleen asunto ja ruokaa saa jonottamalla.

Kritisoiko äiti miehensä valintoja? Ehei, tapahtumat kerrotaan 'näin tapahtui' -periaatteella, ja perheen äidin sisäiset tunnot sivuutettiin kokonaan. Huomasin melko pian lukevani albumia naisasialasit päässä, sillä mitä pidemmälle Riadin muistelot etenivät, sitä kummallisemmalta tuntui yliopistokoulutuksen saaneen fiksunoloisen ranskalaisnaisen sopeutuminen arabikulttuuriin. Toisaalta tarinaa kerrotaan pikkupojan näkökulmasta, eikä perheen äiti liene hänelle avautunut omista mietteistään kulttuurien kohtaamisesta. Peilasin tätä asiaa varmasti myös omien asenteideni kautta, sillä omalle kohdalleni en osaa kuvitella vastaavanlaista hyppyä noin erilaiseen kulttuuriin.

Arabikulttuurin tavat ja asenteet välittyvät ruutujen kautta, ja perhearki ei ole samanlaista kuin täällä kotimaassa. Mies on perheen pää, se käy selväksi moneen otteeseen.



Tulevaisuuden arabi oli ajatuksia herättävä kulttuurihyppy. Tarinassa oli omanlaistaan huumoria mukana, ja pikkupojan näkökulma toi veikeyttä ruutuihin. Mukana oli silti myös paljon tummia sävyjä, sillä esimerkiksi Riadin kokema koulukiusaaminen tuntui raa'alta. Arabikulttuuria ei mielestäni esitetty ihannoivassa valossa, mutta albumi ei liikaa alleviivaa suuntaan tai toiseen.

Sattoufin muisteluiden toinen osa ilmestyy suomeksi ensi vuonna, ja se on lukulistallani. Pitäähän minun saada selville, miten pikku-Riad selviää koulunkäynnistä Syyriassa, jonne perhe taas suunnistaa albumin viimeisessä ruudussa.

***

Osallistun sarjakuvaromaanilla Elämäkertahaasteeseen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi, Kirjojen keskellä ja Kieltenopen kotiblogi.
Kirjan tietoja:
Riad Sattouf: L'arabe du futur (2014)
Suomennos Saara Pääkkönen
WSOY, 2015
158 sivua

8. lokakuuta 2015

Komisario Palmun jäljillä (Juha Järvelä - Marjo Vallittu)

Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste innosti minut etsimään kirjaa, jossa Helsinki olisi hyvin esillä. Kirjaston tietokannasta löysin Juha Järvelän ja Marjo Vallitun tietokirjan Komisario Palmun jäljillä (Avain, 2014). Kirjassa pureudutaan syvällä Palmu-elokuvien ja kirjojen maailmaan, ja niiden tapahtumien näyttämönä oleva pääkaupunkimme on saanut oman lukunsa kirjaan: Palmujen Helsinki.

Komisario Palmu on Mika Waltarin luomus, ja olen lukenut ennen blogiaikaani kaksi ensimmäistä Palmu-dekkaria (Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940)). Myös Palmu-leffat ovat tuttuja, ja ne löytyvät meiltä kotoa useampaan kertaan katsottuna. Kirjan aihepiiri oli siis minulle tuttu, ja täytyy todeta heti alkuun, että epäilen mahtaako kirja jaksaa kiinnostaa heitä, jotka eivät Palmuun ole aiemmin törmänneet. Niin yksityiskohtiin kirjassa mennään, ja jopa murhaajat paljastetaan, jota hieman paheksun. Mutta Palmusta pitäville ja hänestä kiinnostuneille kirja on oivallista luettavaa, ja tarjoaa runsaan annoksen nippelitietoa. Mm. tiedänpä nyt, että Mauno Koivisto sai oman osuutensa Vodkaa, komisario Palmu -elokuvasta purkkiin yhdellä otolla.


Pidin kirjan systemaattisesta tavasta lähestyä aihetta. Ensin käsiteltiin kirjat, sitten elokuvat ja lopuksi niissä olevia teemoja ja tapahtumapaikkoja. Sisällöstä on helppo poimia itse kiinnostavat osiot luettavaksi, jos näin haluaa. Tekstiosuudet etenivät jouhevasti, ja runsas kuvitus saa minulta erityiskiitokset. Kuvat ovat mustavalkokuvia, mutta sehän sopii mainiosti Palmun tyyliin.

Kirjan loppupuolella on melkoinen Helsinki-kierros, sillä Palmu-sarjan tapahtumapaikkoja kierretään osoite kerrallaan ja kerrotaan, mitä missäkin tapahtui. Kansilehden sisäsivulla on pääkaupungin kartta, jonne tapahtumapaikat on selkeästi merkitty. Pääkaupunkiseudulla asuville on täten tarjolla erinomainen kaupunkikierros á la Palmu.


Komisario Palmun jäljillä herätti minussa innostusta katsoa elokuvat taas kerran. Oma suosikkini on vuonna 1961 valmistunut Kaasua, komisario Palmu!, jossa on useita herkullisia henkilöhahmoja ja loistavaa näyttelijäntyötä. Totesin kirjaa lukiessani, että taidan pitää Palmusta eniten valkokankaalla, sillä varsinkin ensimmäisten Palmujen filmatisointi on onnistunut erinomaisesti ja elokuvien katselu on hauska aikamatka menneille vuosikymmenille.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Amman lukuhetki
Kirjan tietoja:
Juha Järvelä ja Marjo Vallittu: Komisario Palmun jäljillä
Avain, 2014
181 sivua

6. lokakuuta 2015

Lukuopas vinkkaa Oulun kaupunginkirjastossa

Voiko kirjavinkkejä olla liikaa? Ei voi! Oulun kaupunginkirjastossa on tänä syksynä aloitettu Lukuopas-palvelu, joka kuulosti niin erinomaiselta tavalta hankkia ilmaiseksi lukuvinkkejä, että pitihän sitä testata:

"Lukuopas kartoittaa toiveesi ja valitsee niiden perusteella kirjoja luettavaksesi tai lähettää sähköpostiisi suosituslistan. Voit halutessasi myös varata keskusteluajan lukuoppaalle."

Kävin täyttämässä lomakkeen (löytyy yllä mainitusta linkistä), ja kerroin 'mitä haluat lukea' -osiossa reilusti, että kirjabloggaaja täällä pyytelee kirjavinkkejä. Lukuopas on mahdollista tavata henkilökohtaisesti, mutta valitsin vinkkien toimitustavaksi kasvottoman sähköpostipalvelun eli pyysin kirjalistan sähköpostiini. Halutessaan vinkatut kirjat saa myös toimitettuna johonkin Outi-kirjastoon, mutta minä tyydyin pelkään kirjalistaan. Aikomukseni on hyödyntää lukuoppaan vinkkejä syksyn ja talven mittaan, ja varailla niitä kirjastosta silloin tällöin muun lukemisen ohessa. Sähköpostilista tuntui minulle kaikkein toimivimmalta vaihtoehdolta, ja eräs palvelun hyvistä puolista on mielestäni juuri se, että vinkkien toimituksessa on useita vaihtoehtoja.

Millaisia kirjavinkkejä pyysin? Tätä pähkäilin aika pitkään, ja hankalaa oli myös nimetä pyydettyjä esimerkkejä hyvistä kirjoista. Niitä kun muistui mieleen liikaa. Päädyin lopulta pyytämään vinkkejä hyvistä romaaneista (heh, tiedostin mainiosti, että tämä on kohtuullisen yleisluontoinen pyyntö mutta luotin siihen että esimerkit ja blogi auttavat vinkkaajaa), sarjakuvaromaaneista ja välipalakirjoiksi sopivista nuortenkirjoista. Mainitsin, etten halua lukea sotaisia kirjoja tai kurjuudessa ja ahdistuksessa kieriskeleviä kirjoja. Harmillisesti en muistanut ottaa tarkkoja pyyntöjäni ylös, mutta jotain edellä kuvatun kaltaista lomakkeeseen naputtelin. Ja sitten jäin odottelemaan, mitä sähköpostiin tupsahtaa.

Vinkkilista tuli sähköpostiini todella nopeasti eli muutaman arkipäivän kuluessa. Tämä toki sanotaan lomakesivulla, mutta kiinnitin asiaan huomiota vasta jälkikäteen listan saatuani. Vinkkilistani sisältää 15 kirjaa, mutta enpäs paljasta niitä kaikkia tässä. :) Vain muutama makupala vinkkaajan kommenttien kera:

Kaunokirjavinkki:

Jay Parini: Viimeinen asema : romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta (2008)
Historiallinen romaani nojaa oikeisiin henkilöihin. Leo Tolstoi on jo 82-vuotias ja hänen perheensä ja seuraajansa riitelevät kirjailijan henkisestä ja aineellisesta perinnöstä. 

Nuortenkirjavinkki:

Henrika Andersson: Sirpale sielua (2014)
Murielin pikkuveli on vakavasti sairas, ja häntä hoidetaan Ranskassa erikoisklinikalla. Muriel kokee jäävänsä syrjään, mutta onneksi on ihana Luc… resuinen, arvoituksellinen ja pelottavakin.

Sarjakuvaromaanivinkki:

Lucie Durbiano: Aarre (2011). 
Keskieurooppalaisen seikkailusarjakuvan perinne jatkuu tässä 1950-luvulle sijoittuvassa, hurmaavan naivistiseen tapaan piirretyssä tarinassa.  Kaunis Christine ja hänen professori-isänsä joutuvat keskelle seikkailua, joka alkaa vanhan ja arvokkaan pergamentin katoamisesta.

Nämä kolme olivat minulle täysin uusia kirjoja, sillä en muista kuulleeni tai lukeneeni näistä mitään. Kirjat vaikuttavat vinkkaajan kuvauksen perusteella erittäin mielenkiintoisilta, ja Durbianon sarjakuvan ehdin jo hakea luettavakseni. Siitä lisää viimeistään ensi viikolla!

Saamallani listalla ei ollut jo lukemiani kirjoja, mutta muutama kirja ja kirjailija oli blogeista tuttu. Valtaosin listalla oli silti täysin uusia nimiä, ja tähän olen tyytyväinen. Listalta pisti silmään runsaasti blogijulkisuutta saanut Haruki Murakami, jonka kirjoja en ole vielä lukenut laisinkaan. Sen sijaan olen lähes vältellyt hänen tuotantoaan, sillä Murakamin kirjat kuulostavat niin erikoisilta, että olen ollut epäileväinen miten ne minulle mahtavat toimia. Mutta ehkäpä olisi viimein aika rohkaistua kokeilemaan, kun olen saanut virallisen vinkin.

Lukuoppaan vinkkilista oli minulle todella positiivinen yllätys. Lomakkeen täyttäminen oli helppoa, ja epämääräisesti kirjatuista toiveistani vinkkaajat jalostivat mielenkiintoisen vinkkilistan, jossa oli minulle paljon uutta ja kiinnostavaa. Nostan hattua vinkkaajan/vinkkaajien ammattitaidolle ja kirjatuntemukselle. Hyödynnän saamiani vinkkejä jatkossa, siitä ei ole epäilystäkään. Palvelu oli niin helppokäyttöinen, että rohkeasti vain oululaiset kokeilemaan, jos kirjavinkkejä kaipaatte. :) Ja hox! myös ei-oululaiset voivat pyytää vinkkejä sähköpostiin toimitettuna.

Syksy vaihtuu pian talveksi ja mitä silloin tehdään? Luetaan lukuoppaan vinkkaamia kirjoja. :)
P. S. Kerään tähän postaukseen Lukuoppaan vinkkaamien kirjojen blogijutut, kunhan ehdin kirjoja lukemaan.

Luetut kirjat:

Satu Mattila-Laine: Parantola
Lucie Durbiano: Aarre
Satu Lusa: Kaunotar ja hirviöt
Henrika Andersson: Sirpale sielua
Jäi kesken: Robert Goolrick: Luotettava vaimo  
Abbas Khider: Kirje munakoisotasavaltaan
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
Jäi kesken: Jessica Schiefauer: Pojat
Kerstin Gier: Lupaus
Kate Morton: Hylätty puutarha
David B.: Epileptikko
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
John Boyne: Leijuva poika (3 tähteä Goodreadsiin, ei blogijuttua)
Lukematta:
Jay Parini: Viimeinen asema : romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta (2008)
Audrey Magee: Sopimus (2015)

Blogijutun kuva on Wikimedia Commons -palvelusta:
"A touch of frost (4964940735)" by Randi Hausken from Bærum, Norway - A touch of frost. Licensed under CC BY-SA 2.0 via Wikimedia Commons - https://commons.wikimedia.org/wiki/File:A_touch_of_frost_(4964940735).jpg#/media/File:A_touch_of_frost_(4964940735).jpg
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...