29. syyskuuta 2015

Syyskuun dekkarivinkit

Olen lukenut alkusyksyn aikana muutamia (erittäin) hyviä dekkareita, ja päätin niputtaa niiden lyhytarviot samaa postaukseen. Joten tässä kuukauden dekkarivinkit:


Ian Rankinin komisario Rebus -hahmo on eräs suurimpia suosikkejani dekkarimaailmassa. Edinburghin rouhean karhea rikollinen maailma ja inhimillinen, sympaattinen ja työlleen omistautuva Rebus on valloittanut minut täysin. Luin ensin pari osaa Rebus-sarjan keskeltä, ja sitten aloitin sarjan lukemisen aivan alusta. Keväällä muutama osa tuli luettua blogin ulkopuolella, kun aika ei tuntunut riittävän edes pienen blogijutun naputteluun. Nyt olen jo menossa osassa 9 eli Riippuva puutarha (Blue Moon, 2007). 

Kirjan kansi on tavalliseen tapaan kammottava, mutta sisältö taattua laatua. Mikään dekkarigenren uudistaja Riippuva puutarha ei ole, mutta Rebuksen ystävälle se tarjosi juuri sitä mitä halusin lukea: jälleen yhden kiharaisen tapauksen, jota alkoholiongelmiensa kanssa painiskeleva Rebus koettaa sinnikkäästi selvittää. Rebus joutuu keskellä gansterien keskinäistä valtataistelua ja juonikuviossa pyörii mukana myös sota-ajan rottareitti. Kiinnostava rottareitti sai lopulta valitettavan vähän huomiota, mutta muutoin Riippuva puutarha oli oikein hyvä Rebus-kirja. Lisäplussaa annan kirjalle siitä, että Rebus näyttää viimein itsekin tajunneen, ettei lasia ole hyvä kallistella holtittomasti - alkoi nimittäin edellisissä osissa ärsyttää se jatkuva tissuttelu. Neljä tähteä Goodreadsiin.

Murhamamma Agatha Christien ensimmäinen kirja oli vuonna 1920 ilmestynyt Stylesin tapaus (WSOY, 2013). Olen lukenut kirjan joskus nuorempana, mutta siitä on jo sen verran aikaa, että syyllinen ei noussut mieleeni kun näin Poirotin ensimmäisen jutun kaupan pokkaritelineessä. Niinpä päätin tutustua uudemman kerran Poirotin ensimmäiseen tapaukseen. Viimeisimmän pokkarisarjan ulkonäkö on aika vetävä, mutta olen vastustanut kiusausta alkaa kerätä sarjaa kotihyllyyn (sen sijaan noita rumakantisia Rebuksia ilmestyy hyllyyni pysyväispaikalle, mutta sisältö onkin se tärkein seikka).

Kertojana Stylesin tapauksessa on tuttuun tapaan Hastings, ja eikä kirja tarjonnut mitään järisyttäviä yllätyksiä. Poirotilla on heti ensimmäisestä kirjasta asti munanmuotoinen pää ja lopuksi kokoonnutaan yhteen, jotta pappa-Poirot voi kertoa, kuka olikaan syyllinen. Tuttuja kuviota Poirotin ystäville, mutta oli silti hauskaa lukea maalaiskartanon ihmissuhteista ja seurata Hastingsin hupaisia askelia ihastumisen mutkikkaalla polulla. Kolme tähteä Goodreadsiin.


Antonio Hillin Kauniit kuolemat (Otava, 2012) jatkaa komisario Héctor Salgadosta kertovaa sarjaa, jonka ensimmäinen osa oli Kuolleiden lelujen kesä. Sarjan aloitusosa oli kelvollinen dekkari, mutta tämä toinen osa oli minusta todella hyvä ja vetäisi minut täysin mukaansa. Salgado tutkii kosmetiikkafirman työntekijöiden outoja kuolemia ja koettaa siinä rinnalla selvitä vaimonsa katoamisesta. Salgado ei ajaudu itse tutkimaan vaimon tapausta (joka sai alkunsa sarjan ensimmäisessä osassa), mutta sen sijaan hänen naispuoleinen työtoverinsa saa päähänsä puuhastella sen parissa. Vauvalomalla kun sattuu olemaan tekemisestä puute.

Juonikuvio kuulostaa kieltämättä erikoiselta, mutta niin se vain tekee tapahtumista sopivan vaihtelevia. Hillin kerronta on mukavan vihjailevaa, ja minua miellyttää se, kuinka siloisen keskiluokkaisen pinnan alka paljastuu synkkiä rikoksia. Henkilöt eivät onneksi ryve omissa ongelmissaan, vaikka siihen toisinaan tuntuisi olevan aihetta. Kirjan pohjavire on kiehtovan jännitteinen ja on kiinnostavaa nähdä, mihin sarja edetessään kehittyy.

Kuolleiden lelujen kommenttiboksissa kävin huolestuttavia keskustelua Serentiksen kanssa. Näyttää siltä, ettei Otava jatka sarjan suomentamista. Toivottavasti tulevissa kirjakatalogeissa on miellyttävä yllätys odottamassa. Jos näin ei käy, niin aion lukea jatko-osa(t) englanniksi. Espanjaksi lukeminen ei onnistu, ja jäin Hillin sarjaan sen verran koukkuun, että haluan ehdottomasti tietää lähtikö Salgadon vaimo omalle lomalle vai tapahtuiko jotain muuta jännää.

***

Stylesin tapaus jatkaa matkaani Agatha Christie 125-vuotta -haasteessa.

Goodreads: Ian Rankinin Riippuva puutarha ja Antonia Hillin Kauniit kuolemat saavat 4 tähteä. Agatha Christien Stylesin tapaus saa 3 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Kaikki kolme ovat omia kirjaostoja. Kauniit kuolemat luin e-kirjana.
Muualla verkossa:
* Stylesin tapausta on luettu blogeissa Jokken kirjanurkkaUusi kuu ja Kirjakertomuksia.
* Kauniit kuolemat -kirjaa on luettu blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Hemulin kirjahylly ja Kirjallisia vilkaisuja
* Riippuvasta puutarhasta on luettu blogissa Luettua elämää
Kirjoen tietoja:

Ian Rankin: The Hanging Garden (1998)
Suomennos Heikki Salojärvi
Blue Moon, 2007
411 sivua

Agatha Christie: The Mysterious Affair of Styles (1920)
Suomennos  Paavo Lehtonen
WSOY, 2013
244 sivua

Antonio Hill: Los Buenos Suicidas (2012)
Suomennos Taina Helkamo
Otava, 2013
413 sivua 

27. syyskuuta 2015

Kirjahankintoja

Päätin tehdä pienen katsauksen kirjoihin, jotka kesän ja alkusyksyn aikaan ovat ajautuneet kotihyllyyni. En ole pitänyt aiheesta tarkkaa kirjanpitoa, vaan muistinvaraisesti aloin kasaamaan kirjapinoa viimeksi tulleista. Olipas silmiä avaava katsaus. En ole kovinkaan paljon ostellut kirjoja, varsinkaan uusia, mutta kirjoja saa muualtakin kuin kaupasta... Kuvia ottaessani aloin vakavasti harkita sitä, että lukisin loppuvuoden pääasiassa oman hyllyni kirjoja. Niitä riittää, ja jopa kesken oleviin lukuhaasteisiin löytyy kirjoja. Kirja kotona on kiva juttu, mutta olisihan järkevää joskus lukeakin oman hyllyn kirjoja, eikö?! Mari A:n kirjablogista kaivoin esille jo päättyneen Kirjavuori Mount Everestille -haasteen, ja taidanpa listata omat vuoreni lähiaikoina ja aloittaa omien kirjojen lukuprojektin. Khröm, ja vain joitakin valikoituja kirjaston kirjoja omien sekaan. :)

Pikaisesti kirjahyllyä tutkimalla löysin seuraavat kirjat, jotka varmuudella olen hankkinut kesä-heinä-elo-syyskuussa:

... kirjanvaihtohyllystä löytyneitä:


* L. M. Montgomery: Sininen linna
* Honoré de Balzac: Eugénie Grandet
* Hemingway: Kirjava satama
* Émile Zola: Nana

... kirjabloggaajakollegoilta saatuja / arvonnassa voitettu:


* Delphine de Vigan: Nothing Holds Back the Night (kiitos Kirjavalas-blogin Elegialle!)
* Virgia Woolf: Mrs. Dalloway (kiitos Ullan luetut kirjat -blogin Ullalle!)
* Vuokko Sajaniemi: Pedot (Kiitos Villasukka kirjahyllyssä -blogin Villis - myös seuraavan rivin kirjasta!)
* Carlos Maria Dominguez: Paperitalo

... nettidivarista tilattuja:


* Donald Spoto: Marlene Dietrich
* Katherine Hepburn: Afrikan kuningatar

... kirjaston poistomyynnin huima tarjous: kassillinen kirjoja 2 eurolla. Hillitsin itseni ja valikoin kahden euron kassiini vain nämä:


* Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swan
* Isaac Bashevis Singer: Shosha
* Anne Taraba: Salaperäinen Garbo
* Henri Troyat: Laulurastas
* Carlos Franz: Siellä missä paratiisi oli
* Jun’ichirō Tanizaki: Unien silta

... ja lopulta, nämä ostin oikeasta kirjakaupasta:


* Mihail Šiškin: Neidonhius
* Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla
* Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja
* Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Yllä olevissa kuvissa on listattuna 20 kirjaa, joten jo nämä lukemalla pääsisin kipuamaan lähes Haltille asti. Retkivarusteiden luettelointi eli TBR-listan laatiminen sai tästä postauksesta niin hyvän alkusysäyksen, että taidan aloittaa hyllyjeni tarkemman läpikäymisen. TBR-lista ilmestyy aikanaan omalle välilehdelleen, ja sitten vain kirjavuoren valloitukseen. :)

26. syyskuuta 2015

Kiki - Montparnassen kuningatar

José-Louis Bocquetin käsikirjoittama ja Catalin piirtämä sarjakuvamuotoinen elämäkerta Kiki - Montparnassen kuningatar (Arktinen Banaani, 2009) esitteli minulle naishahmon, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Kikin oikea nimi oli Alice Ernestine Prin (1901 - 1952), ja tämä maaseudulla varttunut ranskalaisneito päätyi Pariisin boheemeihin taiteilijapiireihin malliksi. Kikin vaiheita kuvaava kirja on sivumäärältään muhkea ja reiluun 400 sivuun mahtuu Montparnassen iloja ja suruja, tunnettuja taiteilijoita, reissu Amerikkaan ja sota-aikaa sivuavia tuntoja.


Kikin yleistunnelma on iloinen, sillä Kiki osaa nauttia elämästä. Hän on sinut alastomuutensa kanssa ja poseeraa maalareille ilman kainosteluja. Kiki valloittaa yleisönsä myös laulamalla ja juhlimalla. Kikin elämän miehillä on hänen elämäntyylissään välillä nieleskelemistä, mutta Kiki elää kuten haluaa. Albumin loppupuolella selviää, että juhlinnalla on lopulta oma hintansa, mutta ainakin Kiki eli loppuun asti kuten halusi.

Pidin albumin piirrostyylistä. Sivut ovat mustavalkoisia, mutta Kikin hahmo on ilmeikäs ja pariisilaisateljeet on jaksettu piirtää täyteen yksityiskohtia:


Kikin tarinan huumori viehätti minua. Mm. taiteelle voi nauraa:


Ja elämän vakavia valintoja kuten lapsien hankkimista Kiki pohdiskelee omaan tyyliinsä:


Kikin tarinaa lukiessa vastaan tulee tuttuja ja vähän tuntemattomampia taidemaailman nimiä. Hemingway ja Picasso olivat minulle niitä tuttuja nimiä, Kikin pitkäaikainen miesystävä Man Ray oudompi nimi. Kirjassa esiintyvistä kuuluisuuksista on kirjan lopussa sivun mittaiset henkilöesittelyt, ja kävinkin lukemisen aikana kurkkimassa sieltä heidän tietojaan. Tarinaa oli mukavampi lukea, kun tiesin taiteilijoiden taustoja. Myös Kikistä löytyy esittely, jonka voi halutessaan käydä lukemassa ennen sarjakuvan lukemista. Elämäkerroissa en koe joutuvani spoilaamisen uhriksi, vaikka saankin tietää että kertomuksen päähenkilö kuolee loppusivulla. :)

Kiki - Montparnassen kuningatar oli tyylikäs ja hyvin ranskalaisen oloinen sarjakuva. Boheemi taiteilijaelämä soveltuu erinomaisesti sarjakuvan aiheeksi, ja elämäkerta tuntui nautittavalta kuvien kera luettuna. Luulen, että Kikin tarina saattoi olla ensimmäinen sarjakuvamuotoinen elämäkerta jonka olen lukenut, mutta toivottavasti näitä löytyy vielä lisää.

***
Osallistun kirjalla Elämäkertahaasteeseen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Matkalla tuntemattomaan, Kirjojen keskellä ja Eniten minua kiinnostaa tie.
Kirjan tietoja:
Catel (piirrokset) & José-Louis Bocquet (käsikirjoitus): Kiki de Montparnasse (2008)
Suomennos Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani, 2009
413 sivua

24. syyskuuta 2015

Nigel Nicolson: Virginia Woolf

Virginia Woolf ei ole minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä kirjailija. Olen lukenut opiskeluaikoinani ainakin Majakan, ja taisin pitää kirjasta, vaikka muistijäljet sen tarkemmasta sisällöstä ovat haalistuneet. Kirjakaupan alelaarissa ollut Nigel Nicolsonin Virginia Woolf -elämäkerta (Ajatus Kirjat, 2007) houkutteli lyhyydellään - tunnustettakoon se tässä. Woolf-tietoni olivat hatarat ennen kirjan lukemista, ja vaikkei Woolfilla olekaan erityistä sijaa kirjallisessa maailmassani, minua houkutteli saada kompaktissa muodossa lisää tietoa tästä kirjallisuudenhistorian vaikuttajanaisesta. Joten kirja lähti mukaani ja nyt onnittelen itseäni valinnasta, sillä Nicolsonin elämäkerta oli kiinnostava, mukaansatempaava ja myös hieman kriittinen.


"Kun olimme eräänä kesäisenä iltapäivänä haavien kanssa etsiskelemässä perhosia korkeasta heinikosta löytämättä mitään, Virginia yhtäkkiä seisahtui. Hän nojautui bambukeppiinsä kuin villi-ihminen keihääseensä ja kysyi minulta: "Miltä oikein tuntuu olla lapsi?" Vastasin häkeltyneenä. "Tiedät toki itsekin, millaista se on. Olethan sinäkin ollut lapsi. Mutta minä en tiedä, millaista on olla sinä, sillä en ole koskaan ollut aikuinen." Se oli ainoa kerta, jolloin vedin häntä pidemmän korren tällaisessa sanailussa." (s. 11)

Nicolsonin kirjan arvoa silmissäni nostaa se, että hänellä on omakohtaisia muistoja Woolfista perhetuttuna. Nicolsonin äiti Vita Sackville-West oli Woolfin rakastajatar, ja oli kiehtovaa kuulla Nicolsonin omia kokemuksia Woolfista, vaikkeivät ne toki hallinneet kirjan sisältöä. Pidin kirjan sujuvasta tyylistä, joka ei ollut sellaista henkilön vaiheiden luettelomaista kerrontaa, jota vierastan elämäkerroissa. Nicolsonin teksti lipuu sulavasti läpi Woolfin elämänvaiheiden ja kirjojen. Kirjoista on turha odottaa pitkiä analyysejä, ja minulle Nicolsonin lähestymistapa riitti mainiosti. Kirjasta saa varmasti enemmän irti, jos Woolfin kirjat ovat tuttuja tai edes jollain tapaa muistissa, mutta koin kirjan varsin antoisana ilman Woolfin tuotannon tarkkaa tuntemustakin.

Woolfin elämänvaiheista minua kiinnosti erityisesti Bloomsbury-ryhmä, jonka toimintaa valotettiin kirjan alkupuolella. "Bloomsburyn ja Cambridgen välisen eron sanottiin olevan siinä, että Cambridgessä ei sanottu mitään nokkelaa, ellei se ollut myös syvällistä, mutta Bloomsburyssä ei sanottu mitään syvällistä, ellei se ollut samalla nokkelaa. Tuo ilmapiirin muutos oli paljolti Virginian ansiota." (s. 47-48) Virginian äly ilmeni toisinaan myös pisteliäisyytenä, eikä kirjan sivuilta piirtyvä luonnekuva ole aina mairitteleva. Mutta toisaalta Nicolsonin välittämä kuva Virginiasta on hyvin inhimillinen, sillä kaikillahan meillä on heikkoutemme ja vahvuutemme.

"Pidän omaa tilannettani  hiukan kiusallisena: olen kirjoittamassa elämäkertaa naisesta, johon olin kovin kiintynyt ja jota ihailin suuresti. Minun on silti todettava olevani eri mieltä hänen syvimmästä vakaumuksestaan, joka koskee hänelle keskeistä kysymystä." (s. 161) Nicolson ei peittele kirjassa omia näkemyksiään, ja osittain sen vuoksi kirjaa oli kiinnostavaa lukea. Pääosan saa silti Virginia, jonka arvoa ja paikkaa kirjallisuudenhistoriassa Nicolson ei kiistä.  

Virginia Woolfia suosittelen lämpimästi heille, jota tämä herkkä ja säkenöivän älykäs nainen kiehtoo. Woolfin elämän lisäksi kirjan sivuilla pääsee matkalle brittiläiseen kulttuurielämään, sillä moni nimekäs henkilö vilahtaa Nicolsonin tekstissä. Oma matkani Woolfin matkassa jatkuu, sillä voitin hiljattain Ullan luetut kirjat -blogin arvonnasta Mrs. Dallowayn, ja sen aion lukea tulevan talven aikana. Minua kiinnostaa myös Michael Cunninghamin Tunnit, joka pyörii saman aiheen parissa. Kuka tietää, ehkä innostun lukemaan myös Majakan ja testaamaan, vieläkö se toimii minulle.

***
Osallistun kirjalla Elämäkertahaasteeseen.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Saran kirjat, Ullan luetut kirjat ja Leena Lumi.
Kirjan tietoja:
Nigel Nicolson: Virginia Woolf (2000)
Suomennos Ruth Jacobson
Ajatus Kirjat, 2007
194 sivua

22. syyskuuta 2015

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Sergei Dovlatovin tuotanto oli jonkin verran esillä taannoisen Venäjää valloittamaan -lukuhaasteen aikana. Hänen kirjojaan kehuttiin, mutta enpä vain tullut lukeneeksi yhtäkään. Nyt minulla tuli erinomainen tilaisuus korjata asian tilaa, sillä Dovlatovin Matkalaukku (Idiootti, 2012) oli valittu mukaan käännöskirjapassiin. Iloisen keltainen kirja houkutteli lukemaan, ja Matkalaukku olikin lyhyen sivumääränsä ja episodimaisen rakenteensa vuoksi nopealukuinen.

"Tarkastelin tyhjää matkalaukkua. Pohjalla Karl Marx. Kannessa Brodsky. Ja niiden välissä toivoton, mittaamattoman arvokas, ainutkertainen elämä.
    Suljin laukun. Naftaliinipallot pyörivät kumeasti sen sisällä. Monenkirjavat esineet lojuivat keittiön pöydällä. Siinä oli kaikki, mitä olin kolmessakymmenessäkuudessa vuodessa saanut koottua, koko kotimaassa vietetyn elämäni aikana. Mietin, tässäkö on kaikki. Ja vastasin: kyllä, tässä on kaikki." (s. 12)


Kirjan kertoja-päähenkilö Dovlatov penkoo New Yorkissa matkalaukkuaan, joka hänen sallittiin ottaa mukaan entisestä kotimaastaan Neuvostoliitosta. Matkalaukun esineet nostattavat Dovlatovin mieleen muistoja, ja niiden siivin lukija pääsee kurkistamaan tarua ihmeellisempään elämään naapurimaassa.

Korruptio ja mielivaltaiset päätökset eivät olleet minulle suuria paljastuksia, mutta viihdyin silti Dovlatovin matkalaukun tarinoiden parissa. Dovlatovin kerrontatyyli on kevyt ja omalaatuisen humoristinen, ja hän tuo arjen omituisuuksien ja sattumuksien kautta esille yhteiskunnan järjetöntä toimintalogiikkaa, joka saa kansalaiset käyttäytymään vähintään yhtä erikoisesti:

"Tämä kaikki saa usein metafyysisen luonteen. Tarkoitan täysin arvoituksellista, vailla minkäänlaista järkevää tavoitetta tapahtuvaa varastelua. Olen varma, että sellaista tapahtuu vain venäläisten valtiossa.
    Tunsin erään hoikan, jalomielisen ja sivistyneen ihmisen, joka varasti työmaalta ämpärillisen laastia. Matkalla laasti luonnollisesti kovettui. Varas heitti kivimöhkäleen pois jossakin kotinsa lähettyvillä." (s. 30 - 31)

Matkalaukku ei ollut minulle ratkiriemukas lukuelämys, mutta silti erittäin kiinnostava tuttavuus, ja voisin lukea Dovlatovilta muutakin. Dovlatovilta on suomennettu kirjat Meikäläiset (Idiootti, 2012) ja Haarakonttori (Idiootti, 2014), joissa hän googlaamieni kuvausten perusteella ammentaa myös omista ja sukunsa muistoista. Dovlatovia tituleerataan moderniksi klassikoksi, mutta klassikkostatusta ei kannata säikähtää. Matkalaukun perusteella Dovlatov on varsin helposti lähestyttävä klassikkokirjailija.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Täällä toisen tähden alla, Luettua elämää ja Lukematon maailma.
Kirjan tietoja:
Sergei Dovlatov: Чемодан (1983)
Suomennos Pauli Tapio
Idiootti, 2012
169 sivua

20. syyskuuta 2015

Käännöskirjapassi

Oulun kaupunginkirjastolla on jälleen uusi passikampanja, jossa olen innolla mukana. Tällä kertaa luetaan käännöskirjoja ja merkintöjä kerätään Käännöskirjapassiin. Passissa on 8 kirjaa, joista viisi pitää lukea 1.4.2016 mennessä. Luetusta kirjasta voi tehdä itse merkinnän passiin, ja passin palauttaneiden kesken arvotaan lahjakortteja. Kannattaa osallistua!


Käännöskirjapassin kirjat ovat [huom! lisään linkit blogijuttuun, kun kirja on luettu]:

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Ranskasta suomentanut Leena Leinonen
WSOY 2013

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Venäjästä suomentanut Pauli Tapio
Idiootti 2012

Eugênio Giovenardi: Isä Belmiron rikos
Portugalista suomentanut Satu Ekman
Gummerus 2005

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Ruotsista suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY 2014

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Saksasta suomentanut Ilona Nykyri
Gummerus 2014

Kyung-Sook Shin: Pidä huolta äidistä

Koreasta suomentanut Taru Salminen
Into 2015

John Williams: Stoner

Englannista suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazar 2015

Gao, Xingjian: Vaarin onkivapa
Kiinasta suomentanut Riina Vuokko
Otava 2009

Passikirjat ovat onneksi sellaisia, etten ole niitä aiemmin lukenut. Kiinasta käännetty Vaarin onkivapa kiinnostaa minua erittäin paljon, samoin portugalista käännetty Isä Belmiron rikos. Dovlatovin Matkalaukun olen jo lukenut, ja siitä lisää ensi viikolla. Jonas Jonassonin kirjaa kokeilin, mutta totesin jälleen kerran, että huumori on vaikea laji. Ei nimittäin napannut tämä kirja. Sinnittelin noin 60 sivua ja totesin, että onpas hyvä juttu, kun viisi luettua riittää. Ainakin Lukutaidoton joka osasi laskea jää siis ilman merkintää minun passissani.

Lista näyttää kaikenkaikkiaan mukavan monipuoliselta, ja lukuaikaa on riittävästi. Harmittelen vain sitä, että passista ovat tipahtaneet arviointihymiöt täysin pois. Aiemmissa passeissa oman mielipiteen ruksaus oli hauskaa hommaa, joten pitänee ehkä lisätä omat hymiöt kirjojen kohdalle. :)

Päivitän tähän juttuun aikanaan linkkejä passikirjapostauksiini.


***
Käännöskirjat ovat lähellä sydäntäni, vaikka olenkin koettanut lisätä kotimaisen kirjallisuuden osuutta blogissani jo aivan yleissivistyssyistä (ja kyllä kotimaisista löytyy myös omia suosikkeja, kun jaksaa kokeilla eri kirjailijoita ennakkoluulottomasti). Laskin blogini tunnisteista, että olen lukenut käännöskirjoja 19 eri kielestä. Englanti pitää ykkössijaa (141 bloggausta), kakkossijalla on ranska (31 bloggausta; joista usea on sarjakuvabloggaus) ja kolmossijan jakavat ruotsi ja espanja (22 bloggausta). Kirjat olen lukenut suomennoksina, joten kiitokset taitaville suomentajille kulttuurielämysten välittämisestä.  Vertailun vuoksi tarkistin, että suomenkielisestä kirjallisuudesta olen postaillut 117 kertaa. Pidän suomenkielisten osuutta hyvänä, sillä jollen kiinnittäisi asiaan erityistä huomiota, saattaisin ilman suurempia tunnonvaivoja lukea vain käännöskirjoja. Luvut näkyvät blogisivun alareunassa, 'alkuperäiskieli'-kohdassa.

Päätin koota oman varjolistani blogiaikana lukemani käännöskirjallisuuden parista. Alla muutama lisävinkki käännöskirjallisuuden pariin. Minulta ei saa suoritusmerkintää, mutta listaamani kirjat ja kirjailijat ovat mielestäni kokeilemisen arvoisia:

Arabia:
Suomentanut Pekka Suni
Tammi, 1992

Espanja:
Suomentanut Satu Ekman
Like, 2009

Italia:
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Suomennos Taru Nyström Abeille
Avain, 2004

Islanti:
Sjón: Skugga-Baldur
Suomennos Tuomas Kauko
Like, 2005

Portugali:
Jorge Amado: Dona Flor ja hänen kaksi aviomiestään
Suomennos Hilkka Mäki
Otava, 1986 

Ranska: 
Philippe Claudel: Harmaat sielut
Suomennos Ville Keynäs
Otava, 2006

Unkari:
Antal Szerb: Pendragonin legenda
Suomentanut Juhani Huotari
Atena, 2008

Venäjä:
Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Suomennos Elina Kahla
Tammi, 2002

Lukemisen iloa. Käännöskirja on matka jonnekin muualle - hyppää kirjan kyytiin. :) 

***
P. S.: Olen aiemmin lukenut Oulun kaupunginkirjaston seuraavat kirjapassit:

Kirjapassi (Oululaista kirjallisuutta)

19. syyskuuta 2015

Ainolan puiston vuosi: syyskuu 2015 (eli vuosi kuvina 2/12)

Vuosi kuvina -juttusarjani alkoi kuukausi sitten, 16.8.2015. Virallinen kuvanottopäiväni olisi siis ollut keskiviikkona, mutta viikkoni oli niin kiireinen, että ehdin Ainolan puistoon vasta tänään. Päivä on ollut pilvinen ja tuulinen (mutta ei sentään isommasti sateinen), +15 astetta. Huomasin kotona, etten napannut kuvaa täysin samalta paikalta kuin kuukausi sitten, mutta koetan jatkossa sijoittaa kuvassa näkyvät puut suurin piirtein samaan kohtaan kuvaa:

Vuosi kuvina: syyskuun virallinen kuva.
Kuvauspaikalla ei pudonneita lehtiä tai syksyn ruskean keltaisia sävyjä juuri näy, mutta muualla puiston alueella vuoden ajan vaihtuminen näkyy jo selvemmin:


Hyvää alkanutta syksyä blogini lukijoille!

18. syyskuuta 2015

2 x tanskalainen: Hallandin murha & Näkijän tytär

Kirjallinen retki Pohjoismaissa  -haaste on ollut minulle haastava Tanskan osalta. Blogiaikani ensimmäiset tanskalaiset käännöskirjat olen lukenut tähän haasteeseen, ja ennen tätä postausta niitä on kertynyt kaksi kappaletta. Siinä karut luvut tanskalaisen kirjallisuuden suosiosta blogissani. Mutta haaste on sentään innostanut minut pitämään silmäni auki kiinnostavien kirjojen osalta, ja niin löytyivät Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) ja Lene Kaaberbølin Näkijän tytär (Otava, 2005). Niputan kirjat samaan juttuun, sillä molemmat kirjat ovat mukavia kolmen tähden kirjoja, joille saa riittää lyhykäinen esittely.


Hallandin murhan päähenkilönä on murhatun Hallandin naisystävä, kirjailijana työskentelevä Bess. Syyllisen etsintä ei ole tämän kirjan keskiössä, vaikka sitäkin sivutaan. Sen sijaan Hallandin murha vie lukijan Bessin sekasortoisiin ajatuksiin, ja miehen murhaa seurannaisiin tapahtumiin. Bess mm. tapaa vuosien jälkeen tyttärensä ja saa selville miehen pitäneen vuokrahuonetta toisen naisen luona.

"Katsahdin kattoon. Nyt voisin purskahtaa nauruun. Mahdollisesti ivalliseen. Halland ja sairaalat... Tiesikö tuo tyttö mihin oli ryhtynyt. Halusinko tietää tiesikö hän.
    "En nyt jaksa", sanoin. Olin ihmeissäni, sillä olin niin utelias etten voinut olla oma itseni, mutta olin päättänyt olla tietämättä enempää, en vielä, ehkä huomenna." (s. 57)

Bess ei ollut henkilönä kovin miellyttävä tai sympaattinen, mutta juuri se taisi olla tämän kirjan paras puoli. Kirjan tunnelma oli hivenen arvoituksellinen, ja Bessin ajatuksissa oli kuilun reunalle joutuneen naisen omalaatuista kiihkeyttä. Pia Juulilta voisin lukea muutakin, sen verran kiehtova kirja tämä oli.


Lene Kaaberbølin Näkijän tytär aloittaa nuorille suunnatun Näkijän tarina -fantasiasarjan. Pääosassa on 11-vuotias Dina, joka on näkijän tytär. Näkijöillä on kyky nähdä ihmisten sisimpään, ja heidät tunnistaa silmien omalaatuisuudesta. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun Dinan äitiä pyydetään tutkimaan murhasta epäillyn syyllisyyttä (näkijää käytetään kirjassa poliisin tehtävissä :)). Näkijän mielestä syytetty on syytön, ja hän ja Dina huomaavat pian itse olevansa ajojahdin kohteena.

Näkijän tytär oli vauhdikas nuortenkirja, ja kun tapahtumiin vielä liittyi runsaasti lohikäärmeitä, lukijan mielenkiinto pysyi mukavasti vireillä. Kirjan henkilöiden menneisyyttä ei suuremmin selitelty, ja itse jäin aikamoisen uteliaaksi esimerkiksi kirjan pahiksen Drakenin hahmon suhteen. Nuori mies tuntuu pystyvän pahoihin tekoihin noin vaan, ja hänen sukulaissuhteensa ovat kirjassa merkittävässä osassa, mutta taustatietoja tästä pahuuden riivaamasta sukuhaarasta ei juuri annettu. Ehkäpä sarjan jatko-osat valaisevat henkilöitä enemmän.

Päähenkilönä oleva Dina on rohkea tyttö, ja kirja on muutoinkin henkilöasetelmaltaan hyvin naisvaltainen. Vieläpä niin, että kirjan pahat jutut tuntuvat tapahtuvan miesten toimesta ja naiset urheasti taistelevat heitä vastaan. Tosin asetelmaa ei mitenkään korostetusti alleviivata, ja ehkäpä kirjailija on halunnut suunnata kirjansa pienille tyttölukijoille tarjoamalla runsaasti samaistumiskohteita.  Näkijän tytär oli mukavan oloinen sarja-aloitus, ja jos kaipaan nopeasti luettavaa fantasiaa talven mittaan, saatan jatkaa sarjan seuraaviin osiin.

***
Pitkästä aikaa saan haastepisteitä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen, sillä Pia Juul ja Lene Kaaberbøl ovat tanskalaisia kirjailijoita. I Spy -haaste etenee Näkijän tyttärellä kohtaan 16) Family Member.

Goodreads: 3 tähteä molemmille kirjoille
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Muualla verkossa:
* Hallandin murhaa on luettu mm. blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka ja Sinisen linnan kirjasto.
* Näkijän tytärtä on luettu mm. blogeissa Niin monta lukematonta ja Cilla in Wonderland 
Kirjojen tietoja:

Pia Juul: Mordet på Halland (2009)
Suomennos Katriina Huttunen
Atena, 2011
203 sivua

Lene Kaaberbøl: Skammerens Datter (2000)
Suomennos Annika Eräpuro
Otava, 2005
218 sivua

16. syyskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Ketun Kätilöstä on kohistu paljon, mutta kirjasta on muodostunut minulle ahdistava ja rankka mielikuva, ja sen vuoksi kirjan lukeminen on jäänyt. Ketun kirjoitustyyli on silti kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, joten päätin tutustua Ketun uutukaiseen, Yöperhoseen (WSOY, 2015). Jokin sen esittelyteksteissä vakuutti minut siitä, että tämä voisi olla minun kirjani. Ja niinhän se olikin. Tarina ei toki ollut mikään kevyt kesäheinän tuulahdus, mutta kirjassa oli sen verran pehmentäviä elementtejä mukana, että Yöperhonen tuntui sopivasti ajatuksia herättävältä ja kerronnaltaan nautinnolliselta. Ketulla on sana hallussa, sillä Yöperhosen maanläheistä ja rujon kaunista tekstiä oli ilo lukea.

"Nyt on Villilinnun aika tehdä parhaansa.
    Istuimme iho höyryten ja punoittaen  jokivarren jyrkällä töyräällä, minä, Elna ja Petje. Kohmeiset villiraparperin lehdet hivelivät kinttuja, ilta ripotti tähdet jäälammikon pintaan. Olimme saunoneet tulisenhehkuviksi  kuumennettujen jokikivien lämmössä. Petje oli valuttanut yllemme pihkavettä ja painanut hopearahan otsaamme vasten, lukenut rukoukset kusikulmaisen rummun säestyksellä. Olin juonut jättimäisestä, Vjatkajoen rantatöyräältä paljastuneesta syöksyhampaasta kanervankukista valmistettua juomaa. Riitin aikana Petje selitti, kuinka palauttaa elinvoima kuolevaan ruumiiseen." (s. 175)

Yöperhonen kertoo kahden naisen suulla kolmen sukupolven tarinaa. Nykyajassa Verna matkustaa Marinmaalle Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaa. Toisella aikatasolla liikutaan Neuvostoliitossa vuodesta 1937 eteenpäin ja seurataan Irga-tytön tarinaa. Raskaana oleva Irga pakenee Suomesta naapurimaahan, jossa häntä pidetään loikkarina, ja niin on edessä matka kohti syrjäistä Vorkutan leiriä. Irga saa ystävän Elnasta, ja näiden kahden naisen selviytymistaistelussa riittää jännitettävää.

Irgan ja Elnan leirikokemuksiin mahtuu julmuutta ja raakuutta, mutta mielestäni niissä ei ylen määrin piehtaroitu. Tätä nimittäin ennakolta pelkäsin ja luin kirjaa jokseenkin varovasti eteenpäin, kun en tiennyt miten hurjaksi meno äityy. Huolehdin turhaa, sillä Irgasta oli kirjoitettu voimakas naishahmo, joka löysi oman tapansa selviytyä päivästä toiseen. Selviytymiskeinoista erikoisin oli salaperäinen Motyljok, josta en tässä kerro sen enempää jottei yllätys paljastu. Vorkutan vankileirillä on valitettavasti ollut historiallinen vastineensa, ja Yöperhonen loi elämänmakuisen kuvan siitä, millaista elämä leirillä kenties on ollut.

Yllätyin siitä, että osa Yöperhosen juonikuvioista olisi voinut olla mukana täysverisessä jännitysromaanissa. En halua spoilata liikaa, joten totean arvoituksellisesti että Vovaan liittyvät luvut toivat minulle jännärit. Yöperhonen oli minulle yhdistelmä naisen taistelua henkensä puolesta, luonnonläheisiä, parhaimmillaan lähes maagisia kohtauksia ja vääjäämättömästi etenevää trilleriä. Erikoinen yhdistelmä, joka tuotti hienon lukukokemuksen ja vei lukijan toisenlaisen kulttuurin pariin.  Minulle Yöperhonen oli keskivertoa paljon parempi kirja, ja annan sille neljä Goodreads- tähteä.


***
I Spy -haasteeseen merkitsen kohdan 18) Time of Day.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki ja googlettamalla löytyy lisää: Kaisa Reetta T., Leena Lumi, Lukuisa, Annelin lukuvikit ja Kirjakaapin kummitus.
Kirjan tietoja:
Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY, 2015
326 sivua

14. syyskuuta 2015

Hergé: Mustan saaren salaisuus & Tintti Amerikassa

Hergén luoma Tintti-sarjakuva kuului vakiolukemistooni lapsuudessani ja vähän vanhempanakin. Jokken kirja- ja runonurkassa oli kesällä muutama mielenkiintoinen juttu Tintistä (Tintti ja minä -juttu Jokken runonurkassa ja Castafioren korut -juttu Jokken kirjanurkassa), ja näiden ansiosta uteliaisuuteni heräsi sen verran, että päätin verestää lukumuistojani, jotka tosin rajoittuvat siihen, että muistan viihtyneeni varsin hyvin nokkelan ja reippaan sanomalehtipojan seikkailujen äärellä. Tinttiä oli edelleen mukavasti tarjolla lähikirjaston sarjakuvahyllyssä, ja paljon luetun näköisistä albumeista valitsin pari sarjan alkupäässä ilmestynyttä seikkailua: Mustan saaren salaisuus (1938/2004) ja Tintti Amerikassa (1932/2006).


Kahden albumin lukeminen peräjälkeen oli hauskaa, ja Tintti oli edelleen viihdyttävää luettavaa. Aikuissilmiini tuntui hämmentävältä, miten miehinen Tintin maailma onkaan. Tintillä ei ole tyttöystävää (ei näissä eikä kai missään muussakaan albumissa??), ja naispuolisia sivuhenkilöitä sai etsiä suurennuslasilla lukemistani albumeista. Tintin rakkauselämän puuttuminen ei minua häiritse, mutta lähes täydellinen naishahmojen sivuuttaminen seikkailujen tiimellyksestä alkoi tuntua sitä erikoisemmalta mitä pidemmälle albumeja luin. Mutta ehkä Tintin julkaisuajankohtana 1930-luvulla seikkailut ovat olleet miesten heiniä.

Muutoin taisin kiinnittää huomiota täysin epäolennaisiin seikkoihin, jotka usein toistuessaan toivat tahatonta komiikkaa Tintin puuhiin. Juonikuvaukset jäävät tällä kertaa vähiin, sen sijaan alla on kuvamaistiaisia tinttimäisestä menosta.

Mustan saaren salaisuudessa säntäiltiin sinne tänne todella paljon (syynä Tintin kiinnostus salaperäisen miesjoukon rikollisen oloisiin puuhailuihin). Kunto on korkealla sekä Tintillä että roistoilla ja lukijalla tuli hengästynyt olo:



Tintti Amerikassa albumissa oltiin tietysti Amerikassa ja putoiltiin erilaisiin luukkuihin riemastuttavan usein. No, ehkä sitä putoajaa ei aina naurattanut:


Molemmissa albumeissa sekä roistojen että Tintin päänuppi on toistuvasti kovalla koetuksella. Kaikenlaista kummaa tipahtelee päähän silloin kun sitä vähiten odottaa:


Lopuksi  vakavampiin asioihin eli Tintti Amerikassa -albumissa oli muutamaan ruutuun saatu oivallisesti tiivistettyä amerikkalainen kapitalismi, intiaanit ja öljylähteet:


Tintti-sarjakuvissa on vetovoimaa edelleen, se on myönnettävä. Eli taidanpa lukea ne sarjan muutkin albumit tässä talven mittaan. Jäin nimittäin kaipaamaan Tuhatkaunoa ja Haddockia. Heistä ei näkynyt vilaustakaan näissä nyt lukemissani Tinteissä.

Goodreads: molemmille albumeille 3 tähteä
Mistä sarjakuvat minulle? Kirjaston sarjakuvia
Muualla verkossa: Jokken bloggauksia Tintistä löytyy täältä ja täältä. Tintin viralliset sivut.
Kirjojen tietoja:

Hergé: Tintin en Amérique (1932)
Suomennos Heikki ja Soile Kaukoranta
Otava, 2006
62 sivua  

Hergé: L'Île Noire (1938)
Suomennos Heikki ja Soile Kaukoranta
Otava, 2004 (8. painos)
62 sivua 

12. syyskuuta 2015

Stanislav Vostakov: Frosjan talo

Stanislav Vostakovin lastenkirja Frosjan talo (Karisto, 2015) kertoo Frosja-tytöstä, joka asuu mummonsa kanssa Isälän kylässä, 1800-luvulla rakennetussa äveriään isännän talossa. Tytön arki saa yllättävän käänteen, kun periaatejuoppo Nikanor saa pahoilla ajatuksillaan aikaan mustan pilven, joka taasen saa mummon tippumaan tikapuilta. Edessä on mummon sairaalareissu, ja Frosja jää hoitamaan oikean maalaisnaisen tapaan kotitaloa.


Frosjan taloa mainostettiin takakannessa huumoripitoiseksi ja muhevan maaläheiseksi. Jälkimmäisestä luonnehdinnasta olen täysin samaa mieltä, mutta kirjan huumori ei minulle kunnolla avautunut. Pikemminkin tunsin olevani kulttuurierojen äärellä. Tarina eteni sujuvasti, mutta jotkin sanonnat tuntuivat erikoiselta suomalaisen korvaan. 'Periaatejuoppo' Nikanor oli kylän persoonallisuus, mutta minulle periaatejuopon käsite oli täysin outo. Jos sellaista suomen kielessä edes on? Frosjan pukiessa liikaa vaatetta ylleen hän tuntee itsensä kaaliksi, mikä ei taida suomalaislapsille olla tuttu tuntemus. Frosjan ja hänen mummonsa kunnon maalaisnaisen olemusta korostetaan useaan otteeseen, ja kun vielä reipas karhu saapui auttamaan Frosjaa talon töissä, aloin jo ihmetellä millaista sanomaa kirja haluaa viestittää.

Kirjan sivuilta välittyy venäläisen maalaiskylän arki, jota ei liika tekninen edistys häiritse. Tämä oli kirjan parhaita puolia. Frosja polki kouluun kana pyörän tarakalla ja jalkansa loukannut mummo vietiin veneellä sairaalaan:


Kirjan kuvitus oli yksinkertaista, mutta siinä oli omanlaistaan viehätystä. Äveriään isännän talo - joka muuten koki melko erikoisen kohtalon - näytti tämmöiseltä:


Frosjan talo saa minulta kolme Goodreads-tähteä. Lukuelämys toi tuulahduksen naapurimaan kulttuurista, mutta en osaa arvioida miten suomalaiset lapset Frosjan tarinasta innostuvat. Suurta seikkailua tai jännitystä siinä ei mielestäni ole, mutta arjen pikku erikoisuuksia riittää ihmeteltäväksi.

***
Saan pisteitä kahteen haasteen: Maalaismaisemia-lukuhaaste etenee pitkästä aikaa, sillä Frosjan talossa kuvataan maaseutuelämää venäläisittäin. Luetaan sateenkaari saa kirjan selkämyksestä vihreän raidan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Stanislav Vostakov: Frosja Korovina 
Suomennos Katri Kulmala
Suomennoksen stilisointi Hannu Hirvonen
Karisto, 2015
109 sivua

10. syyskuuta 2015

E. L. Doctorow: Ragtime

E. L. Doctorowin Ragtime (Tammi, 1976) oli minulle nostalginen lukuelämys. Luin kirjan ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja Doctorowin kerrontatyyli teki minuun vaikutuksen opiskeluaikoinani. Amerikkalainen kertojamestari siirtyi heinäkuussa kirjoittelemaan pilven reunalle, ja pienenä huomionosoituksena päätin uskaltautua kokeilemaan, vieläkö Ragtime maistuu. Kyllä vain. Lukeminen tuntui alkuun sen verran hitaalta, että jätin kirjan suosiolla syrjään elokuisen lukumaratonin aikana, mutta aloitin sen rauhassa maratonin jälkeen ja muutaman kymmenen sivun jälkeen olin taas Ragtimen pyörteissä.

"Ilmassa leijui pieniä kirkkaita sointuja kuin kukkasia. Sävelet olivat kuin kukkakimppuja. Tuntui siltä kuin elämä olisi ollut mahdollista vain musiikin hahmottamalla tavalla. Kun kappale oli päättänyt, Coalhouse Walker kääntyi ympäri tuolillaan ja näki, että hänellä oli kuulijoinaan koko perhe: äiti, isä, poika, isoisä ja Äidin Nuorempi Veli, joka oli tullut huoneestaan alakertaan paitahihasillaan ja huosunkannattimet paidan päällä katsomaan kuka siellä soitti. Heistä kaikista hän oli ainoa joka oli perillä ragtimesta. Hän oli kuunnellut sitä viettäessään New Yorkissa yöelämää. Hän ei ollut ikinä odottanut kuulevansa sitä sisarensa kodissa." (s. 146)


Ragtime kuvaa amerikkalaista elämää 1900-luvun alkuvuosina. Kirjassa vilahtelee historiallisia henkilöitä ja mm. taikuri-Houdinin ja anarkisti-feministi Emma Goldmanin elämä kietoutuu tavallisten kansalaisten arkeen, ja Henry Fordkin vilahtaa sivuosassa. Minulla kesti kotvasen päästä tapahtumiin kiinni, sillä Ragtime ei etene suoraviivaisesti vaan kirja kuljettaa lukijaa sinne ja tänne, mutta niin vain henkilöiden väliset yhteydet hahmottuivat pala palalta kun kärsivällisesti jaksoi odottaa. Ragtime etenee täysin kerronnan voimalla, sillä dialogia ei kirjassa ole laisinkaan. Se saattaa alkuun tuntua raskaalta luettavalta, mutta pidän Doctorowin tyylistä niin paljon, etten kaivannut henkilöiden välisten vuoropuheluiden auki kirjoittamista.

Ragtimessa yhdistyy kerronnan kepeys, historialliset viittaukset ja monenlaiset ihmiskohtalot. Mihinkään ei jääty pureutumaan liian syvällisesti, teksti soljahteli eteenpäin ja välitti tunnelmia menneeltä ajalta. Soljumisen sekaan oli silti upotettu myös vakavia teemoja, sillä esimerkiksi erään ihmisen kokema vääryys ja epäoikeudenmukaisuus sekä rotujen väliset ennakkoluulot laittoivat liikkeelle tapahtumasarjan, jolla ei ollut onnellista loppua. Ragtimessa oli juonikuvioita, joista olisi voinut kirjoittaa melko ahdistavan romaanin, mutta minua Doctorwin tyyli miellytti enemmän.

Ragtime saa minulta viisi tähteä Goodreadsiin. Nostalgiahehkuisen suosikin äärelle kannatti palata. :)

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Deadline Torstaina -blogissa on hieno kirjoitus Doctorowista.
Kirjan tietoja:
E. L. Doctorow: Ragtime (1975)
Suomennos Kalevi Nyytäjä
Tammi, 1976 (Keltaisen kirjaston kirja nro 129)
291 sivua

8. syyskuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa (Teos, 2012) on ylistetty ja palkittu niin paljon, että minulla on lähes vaivautunut olo, kun kirja ei kolahtanut minuun enempää kuin kolmen Goodreads-tähden verran. Kirja ei ollut huono, mutta jotenkin hailakoiksi teeseremoniat kohdallani jäivät. Niinpä keskimääräisen hyvä tähtimäärä tuntuu pettymykseltä, ja kirjan viimeisen sivun luettuani oli vaisu olo. Tämä oli tämmöinen, höh?

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy liialla voimalla, särkyy kappaleiksi." (s. 9)

Näin kauniisti alkaa Teemestarin kirja. Kirjan kieli hivelee korvaa, ja kerronta on sujuvaa, sitä ei käy kieltäminen. Vedestä puhutaan kirjassa paljon, sillä Teemestarin kirja kuvaa aikaa, jolloin vesivarat ovat käyneet vähiin ja vesi merkitsee valtaa. Täytyy myöntää, että kerronnan taidokkuus ei aina estänyt vettä valumasta korvistani ulos, niin paljon siitä riitti juttua ja koin ajoittain pientä kyllästymisen tunnetta vesipohdintoja kohtaan.

Kirjan maalaama tulevaisuudenkuva oli silti mielenkiintoinen. Suomen maaperällä taidettiin olla, sillä henkilöiden puheissa vilahti ainakin Kuusamo. Kotoisiin aineksiin sekoitetut itämaiset piirteet loivat kirjan maailmasta eksoottisen sekoituksen tuttua ja tuntematonta. Kirjan suurin ongelma minun kohdallani taisi olla se, että juoni sisälsi kohtia, joista olisi voinut rakentaa jotain isompaa ja räväkämpää ja kun sitä ei tullut, petyin. Ehkäpä olen lukenut viime aikoina liikaa toiminnallisempia kirjoja, kun tämmöinen rauhallinen kirja vihjauksineen tuntui vaisulta. Teemestari-Norian äidin salaperäinen katoaminen ja Norian ja Senjan pakoyritys ovat esimerkkejä näistä tapahtumista, joista ei kehkeytynyt tarpeeksi jännitystä minun mieleeni. Merkillisten kiekkojen kohtalokaan ei oikein vakuuttanut. Tai se oikeastaan sai minut haluamaan jatko-osaa tälle kirjalle. Mahtaneeko olla tulossa?

Veteen liittyvä vallankäyttö oli kirjan kiinnostavimpia teemoja. Norian ja hänen isänsä vaalima salaisuus kuvasti osaltaan veden valtaa. Oliko oikein omia salaisuus vain Norian perheen käyttöön? Tätä kyseli kirjassa myös Norian ystävä Senja, ja olen samoilla linjoilla Senjan kanssa tämän päästessä perille ystävänsä salaisuudesta. Kirjan henkilöt aiheuttivat välillä kovin ristiriitaisia tunteita, mutta se toisaalta lisäsi kirjan mielenkiintoa.

Vaikka oma tähtimääräni ei noussut korkealle, on Teemestarin kirja ehdottomasti lukemisen arvoinen (vai olinkohan ainut, jolta se vielä oli lukematta?).


***
I Spy -lukuhaaste etenee kohtaan 22) Something to Read.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa. Tässä muutama linkki: Kirsin kirjanurkkaUllan luetut kirjatKirjahilla ja Kirjakko ruispellossa.
Kirjan tietoja:
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
266 sivua

6. syyskuuta 2015

Bouncer - Armottomien laupeus (Boucq / Jodorowsky)

Armottomien laupeus (Jalava, 2015) jatkaa Bouncer-sarjaa, jonka ensimmäisen osan Kainin silmä (Jalava, 2015) luin alkukesällä. Ihastuin kesällä Bouncerin näyttävään kuvitukseen ja lännenhenkisiin seikkailuihin, joissa ei liikoja kaunisteltu ihmisluonnetta tai ajan oloja. Sama tyyli jatkuu myös Armottomien laupeudessa, joka jatkaa Kainin silmän tarinaa. Albumit kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, sillä tässä toisessa osassa ei tuhlata ruutuja vanhojen tapahtumien kertaamiselle.


Bouncerin toisessa osassa orvoksi jäänyt Seth-poika saa koulutusta tulevaa kostoretkeään varten. Sethin tunne-elämää hämmentää kaunis ja rivakkaotteinen opettajatar, joka albumin alussa saapuu kaitsemaan Barro Cityn lapsia. Teemat tuntuivat tutuilta länkkärifilmeistä, mutta kyllä ne maistuivat minulle jälleen myös sarjakuvan muodossa. Armottomien laupeuden tapahtumat hävisivät jonkin verran Kainin silmän juonikuviolle, sillä ennalta-arvattavuus hieman latisti lukutunnelmia albumin loppupuolella. Raakuutta oli jälleen aimo annos mukana juonessa, joten mikään pienten lasten sarjakuva tämä ei ole.

François Boucqin kuvitus on upeaa katseltavaa. Pidän erityisen paljon hänen maisemaruuduistaan, joissa syrjäseutujen jylhät vuoristot saavat ihmiset tuntumaan pieniltä. Ruutujen värimaailma ei ole räikeä, vaan pikemminkin rauhallinen ja maanläheinen:


Bouncerin ensimmäinen ja toinen osa muodostavat hienon kokonaisuuden. Pidin tarinan loppuratkaisusta, jossa paha sai kuin saikin palkkansa ja Kainin silmän kohtalo oli minulle mieluinen. Vaikka sarjassa on raakuuksia, myös jalommat tunteet näyttävät saavan sijaa eivätkä ruudut ole pelkkää veristä mellastusta.

Annan Armottomien laupeudelle neljä Goodreads-tähteä. Toivottavasti sarjaa suomennetaan lisää, sillä osia tässä sarjassa riittää. Kirjojen keskellä -blogissa on luettu sarjaa ruotsiksi, mutta toisen kotimaisen taitoni ovat päässeet sen verran ruostumaan, että mieluummin lukisin sarjaa suomeksi. Kirjojen keskellä -blogista voi käydä kurkkimassa seuraavien osien tapahtumia - hahmojen ja Bouncerin tarinan kehitys vaikuttaa oikein lupaavalta.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogissa Kirjojen keskellä.
Kirjan tietoja:
François Boucq (kuvitus) –  Alejandro Jodorowsky (teksti): La Pitié des Bourreaux (2002)
Suomennos Heikki Kaukoranta
Jalava, 2015
60 sivua

5. syyskuuta 2015

Kesäkooste 2015

Syksy kolkuttelee ovella (täällä Oulussa aamut ovat jo kylmiä - +4 mittarissa työaamuna laittaa miettimään, tarkeneeko autossa istuskella enää pelkällä neuleella vai pitäisikö kaivaa takki esille), joten päätin tehdä katsaukseen menneeseen kesään. Mitä kesä-heinä-elokuussa tulikaan luettua? Ja luinko mitään, mitä olin suunnitellut lukevani?

Alla olevia listoja koostaessani tuli aivan hengästynyt olo - näin paljon kaikkea lukemiseen liittyvää tuli puuhattua kolmen kesäkuukauden aikana?!! Monenlaista on ehtinyt tapahtua, mutta lukumuistoni kesästä 2015 ovat hyvät ja rennot. Löysin kiinnostavia uusia kirjatuttavuuksia ja nautiskelin lukemisesta. Väkisin en tainnut lukea loppuun yhtään kirjaa, vaan keskityin niihin joista sivut kääntyivät ilman suuria ponnistuksia.

Alkuun muutama kirjavinkki. Nämä kesällä lukemani kirjat jäivät minulle erittäin hyvinä kirjoina mieleen, ja suosittelen seuraavia lämpimästi:

Kesäkuun alussa julkaisin Kirjoja kesälle 2015 - postauksen, johon olin listannut lupaavan kuuloista lukemista. Alla luettelo listani kirjoista ja tilannekatsaus:
  • Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni - luettu, mutta bloggaus odottaa vuoroaan.
  • Orhan Pamuk: Lumi - lukematta; säästelen tätä talvisimmille keleille
  • Peter Høeg: Kuvitelma 20. vuosisadasta - lukematta; aloittelin kirjaa, mutta tarina osoittautui liian raskaslukuiseksi, oudoksi tai jotain kesäpäiviin. Mutta kokeilen tätä uudemman kerran joskus toiste. 
  • Goliarda Sapienza: Elämän ilo - lukematta; listallani oli liikaa tiiliskiviä (=liikaa optimismia), ja tämä ja monet muut jäivät väliin kesäkuukausina.
  • Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt - lukematta
  • Eleanor Catton: Valontuojat - lukematta, mutta tämän aion selättää ennen vuoden vaihtumista. 50 kategorian haasteeseen saan tästä pisteen kohtaan 29) A book set somewhere you’ve always wanted to visit.
  • Cecilia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa - aloittelin kirjaa, mutta jokin muu tuntui kiinnostavammalta ja lukeminen jäi siihen. Hieman harmittaa, sillä luulen, että tämä olisi ollut mainio kesäkirja. Ehdottomasti tulevan talven lukulistalla. 
  • Jean Kwok: Käännöksiä - luettu; mielenkiintoinen tuttavuus
  • Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen - luettu; hyvää kesäviihdettä
  • Ulla-Lena Lundberg: Jää - luen tätä juuri nyt, ja on hieno, kaunis kirja. Positiivinen yllätys, vaikka onhan kirjaa toki kehuttu ja palkittu.
  • Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa - mukava välipala
  • Zadie Smith: Valkoiset hampaat - kiinnostava romaani. Aion lukea kirjailijalta lisää, ehdottomasti!
  • Valkoiset varpaat (kauhunovelleja) - hyvä kokoelma, suosittelen myös vähemmän kauhua lukeville.
Luettuna 6/13 ja yksi on vielä kesken. Tarkoitukseni ei ollut 'suorittaa' listaa kesän aikana, joten en suuremmin harmittele vaikka puolet kirjoista jää odottamaan lukuvuoroaan. Kesäni lukuteemaksi taisi muodostua 'kevyttä kesään', ja se näkyy yllä olevalla listalla. Sisällöltään painavimmat tiiliskivet jäivät lukematta. Mutta jäipä hyviä kirjoja odottamaan seuraavaa lomaa (ja kesää!).

Piipahdin heinäkuussa Kööpenhaminassa. Kaunis, rento kaupunki, jossa pyöräilijää hellitään hienoilla pyöräteillä.

Mitäs muuta lukukesääni mahtui? Sadetta pidellessä tapahtui monenmoista:
  • kesän ykköshaasteeni oli Kirjankansibingoon, jonka bingoruudukon onnistuin täyttämään kokonaan. Tämä oli hauska haaste, ja bingoilussa on jotain erittäin koukuttavaa.
  • osallistuin  Klassikkohaasteeseen. Monte-Criston kreivi oli hurmaavaa kesäseuraa.
  • 3 kirjaa -haaste innosti pohtimaan, mitä haluaisin lukea uudelleen
  • Kirjastojen puolesta tempaistiin heinäkuussa ja kävin kuvausreissulla Oulun kaupunginkirjaston pääkirjastolla
  • Elokuussa emännöin lukumaratonia, joka oli hieno kokemus. Omat maratontunnelmani löytyvät täältä.
  • Vastasin mukavaan ja kinkkiseen kysymyshaasteeseen, joka innosti minut mm. kaivamaan esille hauskan jutun teenjuojien ihmeellisistä tavoista.
  • Aloitin pitkällisen pähkäilyn jälkeen vuosi kuvina -haasteen. Ainolan puiston vuodenkierto näkyy blogissani tulevana vuotena aina kuun puolivälin tienoilla.
  • Tein pari uutta välilehteä. Dekkarijutut löytyvät nyt yläpalkista, samoin sarjakuvat.

Kesken olevat lukuhaasteeni ovat edenneet kesän aikana omalla painollaan. Kirjoja on kertynyt haasteisiin, jos on ollut kertyäkseen (luetut kirjat löytyvät Haasteet-välilehdeltä) ja sama linja jatkuu syksyllä. I Spy on alla listatuista ainut haaste, jonka suhteen minulla vakaat aikeet saada haaste kokonaan suoritettua. Muutoin etenen vapaammin eli luen sen verran haastekirjoja kuin hyvältä tuntuu. Ja vaikken ehtisi lukea yhtään haastekirjaa, olisin silti tyytyväinen haasteisiin lukemieni kirjojen määrään. Eli loppuvuosi menee lukuhaasteiden osalta rennolla otteella.
  • Idän pikajuna - junani puksuttaa mukavasti puolivälissä matkaa. 4/8 etappia on käyty. Loppuvuoden aikana Munchen ja Istanbul ovat kohtuullisen varmoja etappeja eli sopivat kirjat odottavat lukemista ja arvelen ne ehtiväni lukemaan.
  • Kirjallinen retki Pohjoismaissa - tilanne nyt: Ruotsi 3 kirjaa, Tanska ja Norja 2 kirjaa, Islanti 1 kirja. Tanska, Ruotsi ja Norja saavat molemmat todennäköisesti vähintään yhden luetun lisää. Kirjojen löytäminen lähialueiden kirjallisuuden parista ei ole ollut niin helppoa kuin ensi alkuun luulin, mutta muutama hyvä kandidaatti on kiikarissa syksylle.
  • Maalaismaisemia-haastekin on tuntunut vaikealta. Minulle on kertynyt 5 luettua (joista muutama tullut aivan puskista eli kesken lukemisen olen huomannut kirjan sopivan haasteeseen), yksi odottaa bloggausjonossa ja pari kandidaattia on mietittynä loppuvuoden lukupinoon. Mutta oikeastaan olen tyytyväinen 6 luettuuni. En koe maalaisympyröitä omaksi alueekseni, joten pidän jo Saarijärven Paavona olemista isona saavutuksena. :)
  • Luetaan sateenkaari on edennyt puoliväliin (vihreä kirja odottelee bloggausjonossa). Vaalean sininen kirja on jo katsottuna. Tämän haasteen haaste on järjestys. Kirjojen löytäminen ei näytä olevan vaikeaa, mutta lukemisen aloittamista ei tahdo malttaa odottaa, jos kirja kiinnostaa juuri nyt mutta sen paikka kaarella vaatisi ensin jonkin toisen värin lukemista. On tässä lukijalla taas ongelmat.
  • Elämäkertahaaste 2015 on ollut haastava. Minihaasteet erityisesti, ja ne ovatkin minulta jääneet tyystin väliin. Luen harvoin elämäkertoja tai muistelmia, mutta tämän haasteen myötä olen hiljalleen inspiroitunut niiden pariin. Alkuvuonna luettujen lisäksi bloggausjonossa odottelee kaksi luettua ja pari sarjakuvamuotoistakin on tarttunut haaviin, joten kokonaisuutena olen tyytyväinen haasteen etenemiseen. 7 luettua elämäkertaa/muistelmaa on enemmän kuin 0-1 luettua, joka olisi tavallinen saaliini tämän genren kirjoihin.
  • Agatha Christie 125-vuotta - alkuvuonna innostuin Christien dekkareista, joten haastepisteitä on kertynyt huimat 10 kappaletta. Ja luulen, että loppuvuoden aikana etsiydyn taas Christien pariin. David Suchetin Poirot-muistelmat pitää vähintään lukea.
  • Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista on ollut minulle hyvä motivaattori kotimaisen lukemiseen. Futisjoukkueita on niin paljon, etten millään usko ehtiväni niitä kaikkia käymään läpi haasteaikana. Mutta hyviä kirjakandidaatteja on ollut mukava etsiä, ja luulen, että jatkan tämän haasteen parissa loppuvuoden ajan ja täyttelen listaa omaksi ilokseni.
  • I Spy -haaste sisältää 25 kohtaa (ks. GR-haasteet: 25/50 -välilehti), joista olen lukenut 19/25 ja yksi kirja on kesken. Hienosti aikataulussa ollaan. Tämä on ollut todella hauska haaste! Sopivien sanojen etsiminen kirjojen nimistä on tuonut eteeni paljon hyviä kirjoja.
  • 50 kategorian haaste sisältää 50 kohtaa (ks. GR-haasteet: 25/50 -välilehti), ja luettuna 37/50 (pari kirjaa odottaa vuoroaan bloggausjonossa). Voi olla, etten saa loppuvuonna listaa aivan täyteen, mutta luulen, että 40-45 luettua voisi onnistua. En aio stressata tämän kanssa. 
Tavoitteet korkealla? Ei lukuhaasteiden suhteen. :) Kuvassa näkyy Kööpenhaminen Vor Frelsers Kirke. En ollut niin uskalias, että olisin lähtenyt kiipeämään tornin spiraalimaisia ulkoportaita (150 askelmaa 90 metrin korkeuteen - hui!).
P. S. Oululaiset kirjabloggaajat ovat syksyn aikana esillä Oulun kaupunginkirjaston sivuilla. Oma blogini sai kunnian olla syyskuun kirjablogi. ♥ Kirjavinkkini löytyvät täältä. Tervetuloa kirjaston käyttäjät seuraamaan blogiani!

 Kiitokset hienolle lukukesälle 2015!

3. syyskuuta 2015

Jenni Kirves: Aino Sibelius - ihmeellinen olento

Tänä vuonna on Jean Sibeliuksen juhlavuosi. Sibeliuksen elämäkerrat eivät ole vielä minua suuremmin houkutelleet, mutta hänen Aino-vaimonsa elämäkerta herätti kiinnostukseni heti, kun siitä kuulin. Millaista elämä lahjakkaan taiteilijan rinnalla on ollut?

Jenni Kirveksen Aino Sibelius - ihmeellinen olento (Johnny Kniga, 2015) kuvaa Ainon ja Jannen (=Jean) (rakkaus)elämää pitkälti heidän kirjeenvaihtonsa kautta, ja tämä vanhahtava viestintätapa vain lisäsi kirjan viehätystä minun silmissäni. Tosin minulla kesti kotvasen tottua kirjan kerrontatyyliin, jossa lainaukset kirjeistä vuorottelivat tiuhaan tahtiin Kirveksen oman tekstin kanssa. Kirjan loppupuolella oli hieman pidempiä kerrontapätkiä, ja niitä oli mukavaa lukea. Niin hurmaavia kuin Ainon ja Jannen kirjeet olivatkin, jatkuva hypähtely kirjeen ja kerronnan välillä teki lukukokemuksesta aavistuksen katkonaisen.

"Pidä nyt itsestäsi hyvä huoli, pikku kulta, niin että olet kyllin vahva kestämään kaiken sen, mitä nuorena rouvana joudut kokemaan, enkelini. Ymmärrätkö? Sinä elät kokonaan minussa, Sinä, joka olet minun toinen minäni. Kirjoitat, että haluat kuolla minun tähteni - ei Sinun kuolla pidä vaan elää!" (s. 129)

Tekstiviestien ja muiden lyhykäisten sanomien aikakautena Ainon ja Jannen kirjeenvaihto on tuulahdus toisenlaiselta aikakaudelta. Tuolloin ihmisillä on ollut aikaa ja tahtoa kommunikoida kirjeen kautta, eikä vaihtoehtoisia viestimiä tietysti ole juuri ollutkaan. Arkiset murheet ja suuret tunteet mahtuvat pariskunnan kirjeisiin, eikä rakkauden sanoja säästelty. Kirjeistä välittyy myös tummempia sävyjä eli Jannen perheelleen aiheuttamat vaikeudet. Miehen liiallinen juominen ja velat toivat huolta Ainolle, ja tämä taiteilijan synkempi puoli oli minulle yllätys.

Kirjeiden kautta Ainon henkilöstä piirtyy miehelleen omistautuvan naisen muotokuva. Nykynaiselle Ainon itselleen valitsema osa saattaa tuntua vieraalta, mutta minä koin hänen tarinansa kauniina ja koskettavana. Ainon omassa kirjassa korostui päällimmäisenä rakkauden voima. Kirjassa oli mukana myös kiehtovaa ajankuvaa viime vuosisadan alkupuolelta. Esimerkiksi tolstoilaisuus ja taiteilijoiden lapsille pidetty kotikoulu toivat elämän makua Ainon tarinaan. Aikakauden kulttuurielämän kuvausta olisi voinut kirjassa runsaamminkin, mutta ainakaan teksti mennyt kuivakkaaksi luennoinniksi. Päinvastoin, kirjeiden katkelmia lukiessa tuntui kuin Aino ja Janne olisivat jutelleet keskenään aivan tuossa seinän takana, niin eläväistä ja paikoin kovin intiimiäkin heidän kielensä on ollut.

Annan kirjalle neljä Goodreads-tähteä. Ainosta on kirjoitettu kaunis kirja, ja suuresta säveltäjämestarista välittyi vaimon kirjeiden sanoista inhimillinen kuva.


***
Jannen poismenosta kertova luku 'vaimo hautaa rakkaan miehensä' oli mielestäni liikuttavaa luettavaa, joten merkitsen itselleni haastepisteen 50 kategorian haasteen  kohtaan 38) A book that made you cry. Osallistun kirjalla myös Elämäkertahaasteeseen.

P. S. Vinkkaan tässä myös Sibelius-aiheista novellikokoelmaa, jonka luin alkuvuodesta. Kannattaa kokeilla Sanasinfoniaa. Mm. Emmi Itäranta on inspiroitunut Sibeliuksesta. Mainio kokoelma!

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus ja Kirjojen kamari.
Kirjan tietoja:
Jenni Kirves: Aino Sibelius - ihmeellinen olento
Johnny Kniga, 2015
288 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...