31. heinäkuuta 2015

Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi

Alexandre Dumas vanhemman klassikkojärkäleet Kolme muskettisoturia ja Monte-Criston kreivi jäivät minulta nuoruusvuosina lukematta, enkä ole näihin aikuisenakaan tullut tarttuneeksi. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun ideoima Klassikkohaaste innosti minut vihdoin ottamaan kesäkaveriksi toisen näistä tiiliskivistä, ja valintani osui Monte-Criston kreiviin (Otava, 2013/1844-45). Monte-Criston kreivistä on julkaistu suomeksi myös lyhennetty versio, mutta vierastan hieman niitä, joten valitsin luettavakseni Jalmari Finnen suomennoksen, jolla on mittaa 1140 sivua.

"Vuoden päästä siirrettiin kuvernööri Hamin linnoituksen päälliköksi. Hän vei mukanaan monet alemmista virkamiehistään, niiden joukossa Dantèsin vartijan. Uusi kuvernööri saapui, vankien nimien oppiminen olisi vienyt liian paljon aikaa, hän esittelytti itselleen vain niiden numerot. Tässä kamalassa matkustajakodissa oli viisikymmentä huonetta ja asukkaita nimitettiin huoneittensa numeron mukaan. Tuota onnetonta nuorta miestä ei enää sanottu Edmondiksi eikä Dantèsiksi. Hänen nimensä oli nyt numero 34." (s. 127)

Numeroksi 34 päätynyt onneton nuori mies on kirjan päähenkilö Edmond Dantès. Hän palaa kirjan alussa meripestiltään satamaan ja rientää tapaamaan rakastettuaan, kaunista Mercédès-neitoa. Aikanaan vietetään nuoren parin kihlajaisia, mutta kesken juhlinnan Edmond viedään vangittuna pois. Hänet tuomitaan vankeuteen bonapartelaisten kätyrinä. Onko rakastunut nuori mies syyllinen? Eihän toki, ja siinä on syy Edmondin raivoisaan vihaan, jota hän tuntee niitä kohtaan, jotka hänet vankilaan toimittivat. Vanki numero 34 näet onnistuu pakenemaan, ja hänestä tulee salaperäinen, mittaamattoman rikas Monte-Criston kreivi, jolla on pitkä muisti ja paljon kärsivällisyyttä odottaa sopivaa hetkeä kostolle.

Reiluun tuhanteen sivuun mahtuu juonenkäänne jos toinenkin, ja tapahtumapaikkoja löytyy mm. Roomasta ja Pariisista, jonka seurapiireihin kirjan loppuvaiheet pääosin sijoittuvat. Juonenkehittelyä ei turhaan kiirehditä Monte-Criston kreivissä. Edmondin päästyä ulos vankilan muurien takaa ajattelin, että nyt vihollisia aletaan napsia yksi kerrallaan tasaiseen tahtiin. Olinpas väärässä. Vankilapako onnistui sivulla 188, mutta vasta sivulla 848 kuultiin sanat: 

"- Ensimmäinen, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet." 

Wikipediasta löytyy henkilökaavio, joka kuvastaa hyvin Monte-Criston henkilösuhteiden rakennetta ja määrää. Etenin kirjan kanssa hitaasti ja varmasti eli luin kreivin edesottamuksia lähes kuukauden verran, ja osa kirjan alussa esitellyistä henkilöistä oli vain etäisesti muistissani muutaman sadan sivun jälkeen. Wikipedian kaaviosta olisi siis ollut apua ajoissa löydettynä, mutta tyydyin takaisinpäin selailuun aina tarpeen vaatiessa. Tarvetta ilmeni silloin tällöin, eikä kreivin lukuisten salanimien käyttö helpottanut tilannetta. Vaikka miten koetin pitää hoksottimeni hereillä, apotti Busonin todellinen henkilöllisyys oli häipynyt mielestäni kirjan loppupuolella.

Edmondin henkilöhahmo kannattelee hienosti kirjan tapahtumia, vaikka myös sivuhenkilöille annetaan runsaasti tilaa. Edmond on alussa hyvin sympaattinen, mutta hänen luonteensa kokee kirjan aikana melko väkevän muutoksen. Mielenkiintoisista henkilöistä huolimatta kirjan lukeminen vaati aavistuksen kärsivällisyyttä, sillä näin jälkikäteen ajatellen ennen kirjan puolta väliä kulutettiin lähes satoja sivuja eräiden juonikuvioiden ja henkilösuhteiden pohjustamiseen. Mietin niitä lukiessani, että mitenkähän luvut x, y ja muutama muu liittyvät kreivin kostoretkeen ja ovatko juuri nämä niitä lukuja, jotka on otettu pois lyhennetystä painoksesta. No, kannatti odottaa, kostoretkeen liittyvät asiat aikanaan selvisivät mutta tuota lyhennetyn painoksen tapausta en osaa kommentoida.

Dumasin kerronta on erittäin sujuvaa, ja minua miellytti henkilöhahmojen puhetapa, joka oli nykylukijan korvaan toisinaan ihastuttavasti vanhanaikaisen koukeroista:

" - Albert, lapseni, sanoi Mercedes, - jos olisin ollut voimakkaampi, olisin neuvonut sinua tekemään juuri noin. Omatuntosi puhui, kun sortunut ääneni vaikeni. Noudata omatuntoasi, poikani. Sinulla oli ystäviä, Albert, katkaise siteet, jotka sinut liittävät heihin, mutta äitisi tähden älä vaivu epätoivoon. Elämä on vielä kaunis sinun iälläsi, ethän ole täyttänyt kahtakymmentäkahta, ja koska puhdas sydämesi tarvitsee puhtaan nimenkin, niin ota isäni nimi: Herrera." (s. 913)

Ajankuva näkyy ja kuuluu henkilöhahmojen käytöksessä. Kaksintaisteluhaaste loukatun kunnian vuoksi tuntuu nykylukijan mielestä aina yhtä jalolta ja kunniakkaalta sen rinnalla, että mentäisiin pihalle nujakoimaan nyrkit aseina. Mutta ihmisluonto ei aikojen saatossa ole juuri muuttunut. Kateus, rahan ja vallan himo, kosto, rakkaus ja anteeksianto välittyvät Monte-Criston kreivin henkilöiden kautta elinvoimaisina ja lukijaa koskettavina tunteina. Mielestäni kirja on kestänyt aikaa erinomaisesti. Näin hienoa klassikkoa lukiessani tulee mieleen, montaakohan tänä vuonna julkaistua kirjaa luetaan ihastunein tuntein 170 vuoden kuluttua?


Monte-Criston kreivi oli hyvä valinta kesällä luettavaksi klassikoksi. Kirja on fyysisesti mittavan kokoinen, mutta seikkailullinen sisältö vei minut kevyesti mukanaan. En halunnut käyttää kesäpäiviäni tahkoamalla puoliväkisin jotain, mikä ei laisinkaan innosta lukemaan. Tätä pulmaa ei Monte-Criston kreivin kanssa tullut, vaan Edmondin ja lukuisten sivuhahmojen seurassa viihdyin niin lomarannan aurinkotuolissa (jossa minulla oli mukana sähkökirjaversio, jonka voi ladata ilmaiseksi ainakin Elisa-kirjalta) kuin kotosalla sadetta pidellen. Rauhallinen lukutahti ja tarpeeksi ajoissa aloitettu lukeminen taisi sekin olla viisas valinta, sillä välillä oli hyvä irrottaa ajatukset 1800-luvun tohinoista ja keskittyä muuhun.

Lukemassani painoksessa on lyhyt esittelyteksti Dumas vanhemmasta, ja siinä kerrotaan, että Monte-Criston kreivin tarinalla on tiettyjä yhtymäkohtia erääseen Dumasin kuulemaan tositarinaan suutarista. Montecriston saari on myös olemassa, ja se sijaitsee Välimerellä, Elban saaren eteläpuolella. On ihailtavaa, millaisen tarinan Dumas onnistui rakentamaan muutaman tosiseikan ympärille. Monte-Criston kreivi soljuu kerronnallisesti jouhevasti eteenpäin ja on teemoiltaan rikas. Kirjassa riittää pureskeltavaa useammalle lukukerralle, ja luulen, että omalla kohdallani toinen lukukerta saattaisi olla erittäin antoisa, sillä kirjan alkupuolen vaiheissa osaisin enemmän kiinnittää huomiota tiettyihin henkilöihin ja heidän toimintaansa.

Saatuani kreivin tarinan päätökseen hänen vaiheensa kangastelivat vielä pitkään mielessäni, ja myönnän, että muutama kreivin jälkeen lukuun tullut lyhyt kirja taisi kärsiä epäreilusta vertailusta maailmankirjallisuuden klassikkoon. Klassikoiden tähdittäminen on minulle usein hankalaa, mutta Monte-Criston kreivi oli niin runsas ja mukaansatempaava lukuelämys, että päädyin antamaan kirjalle täydet viisi tähteä. Kreivin seikkailujen lukeminen alensi myös kynnystä Kolmen muskettisoturin lukemiseen. Se voisi olla seuraava klassikkoni.

Lopuksi hypähdys Pablo Nerudan Tunnustan eläneeni (Tammi, 2008) -muistelmakirjaan, joka on minulla parhaillaan kesken. Monte-Criston kreivi pompahti ykskaks esille sen sivuilta eilen, ja tähän runoilijamestarin muistoon on hyvä päättää klassikkopostaus:

"Kun francolaisten sotajoukko jakoi Tasavallan alueen kahtia, kenraali Herreran oli partioitava  pilkkopimeässä. Linjat oli tarkastettava ja käskyt annettava yöllä. Kenraalin aika kävi pitkäksi. Hän päätti opetella sokeain kirjoituksen, Braillen järjestelmän. Kun hän hallitsi sen, hän suoritti vaaralliset lentonsa  lukien koko ajan sormenpäillään, kansalaissodan tulen ja tuskan hehkuessa hänen alapuolellaan. Kenraali kertoi lukeneensa Montecriston kreivin ja aloittaneensa Kolme muskettisoturia kun tappio ja maanpako keskeyttivät hänen yölliset sokkulukuharrastuksensa." (Tunnustan eläneeni, s. 194)

***
Ompun klassikkohaasteen koonti löytyy täältä. Kannattaa käydä kurkkaamassa, miten klassikot ovat muille bloggaajille maistuneet. Kiitokset haasteen emännälle hienosta ideasta - lukemattomien klassikoiden mittavaa listaa oli mukavaa lyhentää. Ja Dumas oli nappivalinta kesäklassikoksi. Klassikon lukeminen voi olla hauskaa, kannattaa kokeilla!

50 kategorian haaste  etenee komeasti kohtaan 1) A book with more than 500 pages.

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan 'mies':


Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kreivin seurassa on oltu mm. blogeissa Morren maailma, Jokken kirjanurkka, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Amman lukuhetki.
Kirjan tietoja:
Alexandre Dumas: Le comte de Monte-Cristo (1844-45)
Suomennos Jalmari Finne
Otava, 2013 (ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 1911)
1140 sivua

29. heinäkuuta 2015

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Wolfgang Herrndorfin Ladaromaani (Atena, 2012) oli eräs tämän kesän herkullisimpia kirjalöytöjä. Siitä kiitokset Kirjankansibingolle, joka pakotti kuumeisesti etsimään kirjaa, jonka kannessa on ajoneuvo sekä pääkirjaston vinkkipöydän kokoajalle, joka oli valinnut nuorten aikuisten vinkkipöytään Ladaromaanin. Heti kun huomasin kirjan kannessa komeilevan Ladan, nappasin sen lainauspinooni. Auto = ajoneuvo = hurraa! No, sattuipa niin että olin kirjastolla sunnuntaina, itsepalvelupäivänä ja palvelin itseäni heikosti, sillä ensimmäistä kertaa vuosiin olin unohtanut kirjastokorttini kotiin. Arghhh - miten turhauttavaa ajaa 20 km kirjastolle parin viikon tauon jälkeen (lomareissu) ja huomata lainausautomaatilla, että jaa, kortti on edelleen yöpöydän laatikossa, jonne laitoin sen talteen ennen lomalle lähtöä (viis luottokortista, mutta kirjastokorttia ei laiteta varkaille alttiiksi)? Lainaukset jäivät sinä sunnuntaina tekemättä, mutta onneksi kirja löytyi myös lähikirjaston hyllystä. Riemukas Ladaromaani oli ehdottomasti muutoin epäonnekkaan kirjastoreissun - ja viiden Goodreads-tähden - arvoinen. Vaiherikas kirjastoreissuni tosin kalpeni Ladaromaanin kommellusten rinnalla.


Ladaromaanissa berliiniläinen Maik-nuorukainen on jätetty kotivahdiksi sillä aikaa kun isä on reissussa sihteerinsä kanssa ja äiti on luksus-kylpylässä eli katkaisuhoidossa. Maikin tylsältä vaikuttaneeseen kesälomaan tulee vauhtia, kun hän astuu koulussa tutustumansa Tschickin lainaamaan Lada-röttelöön. Salaisten ihailujen kohde Tatjana saa kauan valmistellun lahjan, ja sitten suunnaksi otetaan Valakia. Tosin - onko sitä edes olemassa?

"Sillä äkkiä Tschick perääntyi. Se pinkaisi  juoksuun ja poliisi juoksi perään, mutta Tschick istui jo ratin takana. Se lähti hurjaa vauhtia liikkeelle, ja poliisi, joka oli vieläkin neljänkymmenen metrin päässä, kiihdytti kuin pikajuoksija. Luultavasti ei niinkään ottaakseen auton kiinni, mikä ei onnistuisi missään tapauksessa, vaan lukeakseen rekisterinumeron. Voi pyhä paska. Pikajuoksun maailmanmestari kyläseriffinä. Ja minä seisoin tiellä koko ajan kuin halvaantunut sen kurpitsani kanssa, kun Lada suuntasi jo horisonttiin ja poliisi kääntyi viimein minuun päin. Älä kysy, mitä sitten tein." (s. 149)

Ladaromaani on hilpeä, elämäniloinen roadtrip. Pojilla ei tietenkään ole ajokorttia, kun ei ole ikääkään, mutta niin vain Lada huristelee pois Berliinistä ja arjen kuvioista.  Kertojana toimiva Maik saa poikien pienet ja isot sattumukset kuulostamaan hupaisilta. Esimerkiksi bensan hankkimiseen uhrautuu monta sivua. Rahaa pojilla on, sillä isä jätti Maikille käyttörahaa. Mutta bensaa karkulaiset eivät voi noin vain mennä ostamaan vaan ennen kuin tankki on täynnä, pitää etsiä kaatopaikalta letku, tutustua siivottomaan Isa-neitiin ja selvittää, miten keskusputki-ilmiö toimii. Poliisia pojat koettavat väistellä parhaansa mukaan, sillä he haluavat jatkaa kesäretkeään mahdollisimman pitkään. Aika pitkään se he heiltä onnistuukin, sillä yllä olevan lainauksen pikajuoksijan lahjat omaava konstaapeli ei Maikia ja Tschickiä vielä saanut kiinni.

Maikin ja Tschickin matka on kertomus erikoisesta ystävyydestä. Maik on romaanin kertojahahmo, ja hänen puhettaan leimaa lämmin huumori, joka upposi minuun. Tschickin tausta on vielä rosoisempi kuin Maikin, mutta Ladaromaani onnistuu ponnistamaan arjen epäkohtien yläpuolelle olematta tippaakaan alleviivaavan opettavainen. Rivien välissä kyllä herätellään lukijaa pohtimaan esimerkiksi vastuunottoa omista teoista, minäkuvan kehitystä ja koulumaailman realiteetteja. Kirjasta jäi minulle valoisa mieli, ja tämä hieno kirja toivottavasti on löytänyt tiensä nuorten vinkkilistoille. Soveltuu erinomaisesti myös aikuisille. :)

***
Kirjassa on erikoinen kansi, josta saan pisteet kahteen lukuhaasteeseen:

Lukulampun kesäkirjahaasteesta merkitsen suoritetuksi kohdan 1. Kirja, jonka kansikuva kiehtoo. Nyt minulla on kasassa seitsemän kirjaa tähän haasteeseen. Ajattelin etukäteen, että seitsemän riittää minulle mutta saapa nähdä. Vielä on kuukausi lukuaikaa jäljellä ja esimerkiksi 5. Kirja, jonka löysin luettavakseni ilmaiseksi (esimerkiksi kirjojen vaihtopisteestä) voisi olla helposti hoidettavissa. Kirjaston vaihtohyllystä on näet tullut haalattua kirja jos toinenkin kotihyllyyn (uusimpana löytönä eilen mukaan lähti Salingerin Sieppari ruispellossa). Alla olevat kirjat löytyvät yhtä lukuun ottamatta myös bingoruudukosta, joten tähän haasteeseen olisi mukava lukea vielä jotain 'uutta' eikä vain muiden haasteiden kautta kierrätettyjä kirjoja. :)

1. Kirja, jonka kansikuva kiehtoo - Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani
3. Kirja, joka tekee minulle hyvääHelena Waris: Uniin piirretty polku
4) Kirja, jossa on kesä David Nicholls: Sinä päivänä
7) Kirja, jonka lainasin kirjastosta - Peter Høeg: Susanin vaikutus 
 9) Kirja genrestä, jota en yleensä lue Jeff VanderMeer: Hävitys (Eteläraja #1)
10) TiiliskiviDiana Gabaldon: Sudenkorento

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun 'ajoneuvo' ja pystyriville muodostuu BINGO (ajoneuvo - piirroskuva - rakennus - värikäs - kasvi):


Aika moni rivin kansista on jo esitelty edellisten bingorivien yhteydessä, joten jätän kansikuvat tästä postauksesta pois. Linkit bingorivin kirjoihin löytyvät Haasteet-välilehdeltä.

***

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi ja Ihminen välissä.
Kirjan tietoja:
Wolfgang Herrndorf: Tschick (2010)
Suomennos Heli Naski
Kannen suunnittelu Timo Mänttäri
Atena, 2012
271 sivua

27. heinäkuuta 2015

J. M. Barrie: Peter Pan

Helinä-keijusta on tullut Raikuli ja Mikä-Mikä-Maa on vaihtunut Kaukamaaksi Sari Karhulahden Peter Pan -suomennoksessa (Art House, 2015; 3. painos), joka on tehty J. M. Barrien alkuperäisen Peter and Wendy -kirjan (1911) pohjalta. Peter Pan ei ollut minulle lapsuudessani tai sen jälkeen iso juttu, joten minusta uuden suomennoksen nimistö oli totuttelun jälkeen oikein hyvä ja erityisesti Raikuli-keijun nimi oli hauskan railakas. Alkuun tosin luulin, että kyseessä on jokin toinen keiju kuin Helinä ja Helinä lennähtää kuvaan myöhemmin. Näin ei käynyt vaan luonteikas Raikuli oli Peter Paniin lähes takiaisen lailla kiintynyt keiju.


Kirjassa on mukana Petri Hiltusen tekemä kuvitus, ja se oli minulle yksi houkutin sukeltaa pitkästä aikaa Peter Panin maailmaan. Viimeisimmät Peter Pan -kuvamuistoni taitavat olla Disneyn aikaansaamia, ja oli mielenkiintoista nähdä millaisia vivahteita kotimainen kuvitus toi tarinaan.

Hiltusen kuvitus oli minun mieleeni. Hahmot olivat tunnistettavia Disney-mielikuvien pohjalta, ja erityisesti kapteeni Koukku oli ilmeikkäästi piirretty:


Raikuli näyttää tämmöiseltä - tässä särmikkäässä hahmossa on mielestäni otettu etäisyyttä Disneyn siloteltuun versioon enkä laittanut asiaa laisinkaan pahakseni:


Peter Panin perusjuoni ei suuria yllätyksiä tarjonnut (eli poika nimeltä Peter Pan opettaa Darlingin perheen lapset lentämään ja vie heidät salaperäiseen Kaukamaahan, jossa poppoota odottavat kadonneet pojat ja monet seikkailut), mutta kapteeni Koukun ympärillä leijui raaka ilmapiiri, joka hieman hätkäytti (ne Disney-muistot! Ei kai siellä nyt näin...):

"Tapetaanpa nyt joku merirosvoista, jotta näemme, miten kapteeni käyttää koukkuaan. Kailetti saa kelvata uhriksi. Kun merirosvot kulkevat ohi, kömpelö Kailetti horjahtaa kapteenia vasten niin, että kapteenin pitsikaulus pörhistyy. Rautakoukku heilahtaa, kuuluu rusahdus ja rääkäisy, ja sitten muut rosvot potkaisevat ruumiin syrjään ja jatkavat matkaa. Kapteeni ei ole ottanut edes sikareita suusta." (s. 79)

Ylipäänsä kuolema tuntui olevan toisinaan hämmentävän läsnä Peter Panin seikkailuissa:

"Peter ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat, mutta häntä oli alkanut vihdoinkin pelottaa. Hänen lävitseen kulki väristys, joka muistutti veden kareilua, mutta kareilu jatkuu yleensä kauan, kun taas Peteriä värisytti vain tuokion ajan. Seuraavassa hetkessä hän seisoi taas Kalmankarilla pää pystyssä ja ja tuttu hymy huulillaan, ja hänen sisällään takoi rumpu, joka kumisi: "Kuolemasta tulee valtavan suuri seikkailu."" (s. 134)

En tiedä, miten pienemmät lukijat tähän suhtautuvat. Hämmentääkö alkuperäisversion ajoittain julma, elämän ja kuoleman rajalla seikkaillen poukkoileva satumaailma? Aikuislukijalle Peter Panilla oli paljon annettavaa, sillä jännittävien tapahtumien sekaan oli punottu aikuisten maailmasta tuttuja tunteita. Raikuli ajautuu äärimmäisiin tekoihin mustasukkaisuuden vuoksi, Wendy-tyttönen joutuu tai pääsee leikkimään äitiä kadonneille pojille. Uusin suomennos olikin mukavaa kesäluettavaa, ja vei voiton lapsuuteni Disney-muistoista. Merirosvot, kadonneet pojat ja hyvää käytöstä ihannoiva mutta silti raakalaismainen kapteeni Koukku - Peter Pan on tulvillaan mielikuvituksen lentoa ja edelleen raikasta luettavaa, vaikka alkuperäinen tarina ilmestyi 114 vuotta sitten.

***
50 kategorian haaste  etenee kohtaan 3) A book that became a movie. Kirjan lyhyt esipuhe tietää kertoa, että Peter Pan esiintyi ensi kertaa näyttämöversiossa vuonna 1904, mutta löysi sittemmin tiensä kirjaan ja elokuviin. Ikuinen pikkupoika kelpaa siis mielestäni mainiosti tähän haastekohtaan.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Peter Panista on kirjoitettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Ajatuksia kirjamaasta.
Kirjan tietoja:
J. M. Barrie: Peter and Wendy (1911)
Suomennos Sari Karhulahti
Kuvitus Petri Hiltunen
Art House, 2015 (3. painos)
245 sivua

26. heinäkuuta 2015

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Keväällä lukemani Jari Järvelän Tyttö ja pommi (CrimeTime, 2014) oli niin vetävää ja ajatuksia herättävää luettavaa, että Metron tarinan jatko-osa Tyttö ja rotta (Tammi, 2015) lähti kirjastosta mukaani heti kun näin sen pikalainahyllyssä. Kirjan aloitus oli lupaavan tehokas:

"S-Bahnin kolisevassa vaunussa matkasi kanssani neljä parasta ystävääni. Ainoaa ystävääni. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä meistä olisi kaksi kuollut ja kolmas makaisi asfaltilla jalka paskana.
    Se kolmas olisin minä." (s. 9)

Tyttö ja rotta vie lukijan Berliinin eli maisemat ovat vaihtuneet ykkösosaan verrattuna ja kirja ottaa muutenkin välimatkaa ensimmäisen osaan. Tyttö ja rotta on paljon kovempi ja kiihkeämpi - kirjassa on jonkin verran raakaa ja suoraa väkivaltaa. jota en muista Tyttö ja pommi -kirjasta. Esimerkiksi pari koiraa kokee niin julman kohtalon, että sääliksi kävi.


Metro on päätynyt tekemään spiissejä Berliinin graffitipiireihin. Salaperäinen heppu nimeltä Kielletty on suostunut ottamaan Metron ja tämän ystävät asumaan kanssaan hylättyyn rakennukseen. Vuokranmaksu hoituu graffitikeikoilla, ja kaikki vaikuttaa hyvältä kunnes jotain menee pieleen ja kaksi Metron ystävää saa surmansa. Siitä alkaa tämän kirjan kostotarina. Siinä missä Tyttö ja pommi -kirjan koston kohde oli Metron arvailujen varassa, tässä kirjassa ei arvailuja vaadita vaan syyllisen paikannus on suoraviivaisempaa. 

Tyttö ja pommi laittoi pohdiskelemaan graffitintekijöiden toiminnan ja vaikuttamiskeinojen oikeutusta, mutta tämä moraalinen aspekti laimeni omassa lukukokemuksessani Tyttö ja rotta -kirjan kohdalla. Kielletyn toiminta toki herätteli lukijaa katutaiteen kaupalliseen hyödyntämiseen ja taiteen arvostuksen periaatteisiin, mutta kirjan toiminnallinen puoli tuntui jyräävän tämän osuuden. Tai ehkä vika oli lukijassa. Ahmaisin kirjan todella nopeasti, ja siinä saattoivat syvemmät pohdinnat jäädä Metron kostoretken jalkoihin. 

Tyttö ja rotta on erittäin hyvä jännäri, joka ei jää toistelemaan liikaa ensimmäisen osan kuvioita vaan on omanlaisensa kirja. Metron kostotaival onnistuu olemaan uskottava kaikista huimista vaiheistaan huolimatta ja Metron luonne on sopiva sekoitus kovuutta ja herkkyyttä. Pidin siitä, että Metro heitettiin kansainvälisiin piireihin ja onkin kiinnostavaa nähdä, mihin sarja tästä etenee. Kirjan loppu nimittäin antaa viitteitä jatkosta. Jatkuuko kostoteema vai onko luvassa jotain erilaista? Missä kaupungissa Metro ponnahtaa seuraavaksi pinnalle? Annan kirjalle neljä Goodreads-tähteä ja laitan seuraavan osan 'lue tämä' -listalleni.

Tämä näkemys löytyi Kööpenhaminan Christianiasta.
***
Jari Järvelä on kotkalainen kirjailija ja myös kirjan tapahtumat sijoittuvat osittain Kotkaan. Niinpä merkitsen kirjasta haastepisteen Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen Kotkan FC KTP:lle.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston pikalaina
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa, tässä muutama linkki: Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kujerruksia.
Kirjan tietoja:
Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Kannen suunnittelu Jussi Kaakinen
Tammi, 2015
248 sivua

24. heinäkuuta 2015

Zadie Smith: Valkoiset hampaat

Zadie Smithin Valkoiset hampaat (WSOY, 2001) on kerronnaltaan ja sisällöltään täyteläinen romaani. Lauseet pursuavat sanoja ja yksityiskohtia, henkilöitä on muutaman ohuemman romaanin verran. Kirjan osat on omistettu kuudelle eri henkilölle, ja heidän perheidensä kautta Pohjois-Lontoon lähiön asukkaiden elämä levittäytyy lukijan eteen värikkäänä, kimuranttien sukupuiden ja inhimillisten heikkouksien sävyttämänä. Sukupolvien väliset näkemyserot, luokka- ja kulttuurierot, siirtolaisuuden kokemus, geeniteknologian edistysaskeleiden kohtaaminen - tätä kaikkea mahtuu Valkoisiin hampaisiin. Tapahtumat rönsyilevät sinne tänne, enkä luonnehtisi kirjaa juonivetoiseksi. Silti viimeisissä luvuissa keskeiset henkilöt päätyvät samaan paikkaan, ja minusta loppukäänteet olivat täysin tarinan henkeen sopivat.

Lueskelin kirjaa lähes pari viikkoa, mutta se ei tarkoita, että kirja olisi huono. Smithin teksti vain tuntui vaativan aikaa, sillä 50 sivua Valkoisia hampaita yhdelle illalle oli melkoisen tuhti iltapala. Luin kirjaa hitaasti ja sinnikkäästi, ja loppua kohden tarinan henkilöiden kohtalot alkoivat kiinnostaa siinä määrin, että sivutkin kääntyivät vikkelämmin.


"Cricklewood Broadway aikaisin aamulla vuosisadan myöhäisvaiheessa. Tammikuun 1. päivänä vuonna 1975 kello 06.27 vakosamettiin pukeutunut Alfred Archibald Jones istui pakokaasun täyttämässä Cavalier Musketeer -farmarissa kasvot ohjauspyörää vasten ja toivoi että häntä tuomittaisi liian ankarasti. Hän röhnötti suullaan ristiasennossa, leuka velttona, kädet levällään kupeilla kuin mikäkin langennut enkeli ja puristi toisessa nyrkissä (vasemmassa) armeijan muistomitaleita ja toisessa (oikeassa) avioliittolupaa, sillä hän oli päättänyt viedä kaikki hairahdukset mukanaan. Näköpiirissä vilkkui pieni, vihreä valo merkkinä oikeaan kääntymisestä, josta hän oli päättänyt luopua. Hän oli alistunut siihen. Hän oli valmis. Hän oli heittänyt kruunaa ja laavaa eikö pyörtänyt kolikon tekemään päätöstä. Tämä oli harkittu itsemurha. Oikeastaan se oli uudenvuodenlupaus." (s. 15)

Näin alkaa Valkoiset hampaat. Innostuin tästä aloituskappaleesta jo aiemmin keväällä selaillessani kirjaa kirjastossa, mutta totesin etten ehtisi paneutua kirjan henkilöiden kohtaloihin ja siirsin lukemisen suosiolla kesälle. Se oli hyvä päätös, sillä Valkoiset hampaat on parhaimmillaan ajan kanssa luettuna. Avauskappaleen Archie ei päätöksestään huolimatta päädy kaavailemaansa ratkaisuun, vaan hänen vaiheistaan saadaan tietoa vielä kirjan viimeisellä sivulla. Toivottavasti avauskappaleesta välittyy se, ettei kirja ole mikään synkistelyromaani. Smithin kerrontatyylissä pilkahtelee lämmin huumori jopa elämän synkimmillä hetkillä. Raflaavasta alusta huolimatta kirjassa edetään valoisampiin tai ainakin elämässä kiinni oleviin tapahtumiin.

Miksi annan kirjalle vain kolme Goodreads-tähteä? Vaikka pidin Smithin kerronnasta tavattomasti, kirjan puoliväliin asti en ollut niin innostunut siihen asti esitellyistä henkilöistä kuin neljä tähteä edellyttäisi. Vasta Irielle omistettu osuus ja tytön kasvukipuilu vetäisi minut kunnolla tarinaan mukaan, mutta päädyin silti kolmeen tähteen. Päälle tuleva puolikas pyöristyi tällä kertaa alaspäin. Smithiä aion lukea myös lisää, sillä omaan hyllyyni ovat löytäneet tiensä Kauneudesta ja Risteymiä.

***
50 kategorian haaste saa merkinnän kohtaan 15) A popular author’s first book. Valkoiset hampaat on Zadie Smithin esikoisromaani. 

Kirjankansibingo etenee ruutuun 'abstrakti kuvio'. Kannessa on taustalla erivärisiä neliöitä ja punaisen neliön reunassa kulkee ornamenttikuvio:


Gooreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Yöpöydän kirjat, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja La petite lectrice.
Kirjan tietoja:
Zadie Smith: White Teeth (2000)
Suomennos Irmeli Ruuska
WSOY, 2001
462 sivua

22. heinäkuuta 2015

3 kirjaa -haaste

Kirjasähkökäyrä-blogin Mai muisti minua mukavalla 3 kirjaa -haasteella. Kiitos Mai! ♥ Haasteessa pitää valita bloggaamistaan kirjoista kolme kirjaa, jotka haluaisi lukea uudelleen. Haasteen voi myös laittaa eteenpäin kolmelle bloggaajalle. Haasteen on laittanut liikkeelle Rita Kieltenopen kotiblogista.

Inspiroiduin selailemaan blogini alkuaikoina kirjoittamiani postauksia ja valikoin sieltä kolme kirjaa, joita haluaisin aloitella uudelleen vaikka heti:


En ymmärrä, miksi olen antanut tälle kauniskantiselle kirjalle vain kolme Goodreads-tähteä. Olen varmaankin tähdittänyt kirjan jälkikäteen, ja ollut pihtailevalla tuulella tähtien suhteen. Innostuin Goodreadsin käyttäjäksi vasta useamman kuukauden bloggailtuani, ja silloin kävin tähdittömiä kirjoja vinon pinon läpi. Luulen, että tämä kirja on tainnut kärsiä suurta vääryyttä, sillä muistinvaraisella mututuntumalla antaisin kirjalle nyt neljä tähteä. Muistan vieläkin kirjan erikoisen tunnelman, ja koska kirja nököttää kotihyllyssäni, uudelleen lukemisen aloittaminen on helppoa. 


Tässä kirjassa tähtimäärä on kohdillaan eli kirjan on viiden tähden kirja. Pidin tästä valtavasti. Kirja on oikea aistien elämys, jota suosittelen lämpimästi avioliittotarinoiden ystäville. Oma kappaleeni on juuri äidilläni lainassa, joten uudelleen lukua varten pitäisi tehdä kirjastoreissu. Olen näköjään todennut blogijutussani, etten ole sipulin ystävä. Tarkennus: raaka punasipuli on verraton lisä salaatteihin, ja muitakin sipuleita olen vähitellen alkanut sietämään.


Olen koukussa Lukjanenkon Partio-sarjaan. Synkkäsävyinen sekoitus vampyyritarinoita, fantasiaa ja trilleriä osui täysillä lukuhermooni viime kesänä. Tälle ensimmäiselle osalle annoin neljä tähteä, mutta kaksi seuraavat saivat viisi tähteä. Ja neljännen osan suomennos ilmestyy syksyllä... se on minulle ehdottomasti eräs syksyn odotetuimpia kirjoja, ja sitä odotellessa haluaisin verestää muistojani sarjan aiemmista tapahtumista. Hotkaisin kolme ensimmäistä osaa lähes peräjälkeen viime kesänä, ja hankin kirjat myös omaan hyllyyni. Eli olisikos Partio-maratonin aika Viimeistä partiota odotellessa? 


Olipa lähes nostalginen olo selata blogiaikana luettuja kirjoja! Kiitokset vielä Maille haasteesta.

Haastan mukaan seuraavat blogit - mukavaa, jos ehditte vastailla haasteeseen:



Kuva: "Sonnenblumenfeld 2007" by Charlotte Nordahl, Dresden - flickr.com. Licensed under CC BY-SA 2.0 via Wikimedia Commons - https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Sonnenblumenfeld_2007.jpg#/media/File:Sonnenblumenfeld_2007.jpg

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja tuntuu herättävän joko ihastusta tai vihastusta. Kesän aikana sarjan ensimmäiseen osaan Muukalainen tykästyttiin Tarinoiden syvyydet -blogissa, kun taasen Notkopeikon blogissa oltiin sitä mieltä, ettei edes kaunis kansi pelasta sarja-aloitusta. Itse luin Muukalaisen viime keväänä, ja pidin sitä aivan kelvollisena viihdyttävänä kirjana eli ihastus-vihastus -asteikolla taisin jäädä neutraalisti puoliväliin. Vaikka sarja ei ollut minulle lukuelämyksenä napakymppi, ostin upeakantisen pokkarisarjan kakkososan Sudenkorento (Gummerus, 2013) hyllyyni. Pokkari lähti kesäkuun lomareissulle mukaan, ja kirja saattoi olla parhaimmillaan juuri rantaolosuhteissa. Aurinkovarjon alla oli mukava pulahtaa mukaan Clairen ja Jamien tarinaan. Jotain tapahtui koko ajan ja pääpari oli sopivasti hulluna toisiinsa - se riitti viihdykkeeksi hellepäivinä.

""Tohtori Randall! Claire!" Roger vaipui toisen polvensa varaan ja kietoi käsivartensa Clairen ympäri tukeakseen häntä. Claire näytti niin kauhealta, että Rogeria suorastaan pelotti. Hiki valui pitkin hänen ohimoitaan ja näytti kuin hän olisi voinut pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. "Claire", Roger toisti yrittäen havahduttaa Clairen transsista. "Mitä nyt? Onko siinä joku, jonka sinä tunnet?" Roger kuuli päässään omat sanansa. Tänne ei ole haudattu ketään kahteensataan vuoteen, hän oli sanonut Briannalle. Tänne ei ole haudattu ketään kahteensataan vuoteen." (s. 63-64)

Kirjan parasta antia minulle olivat nykyhetken tapahtumat. Kirjan alussa Claire saapuu Skotkantiin 20-vuotiaan tyttärensä Briannan kanssa, ja paljastaa tyttärelleen tämän syntyperän salaisuuden. Tämä osuus oli vetävästi kirjoitettu, ja Clairen epätoivo Jamien haudalla oli riipaisevaa luettavaa hellepäivänä. Myös kirjan loppuosassa palattiin nykyhetkeen, ja jos siinä välissä olin jo ehtinyt ajatella, että jääköön tämä sarja osaltani tähän, pyörsin päätökseni viimeisillä sivuilla. Ai yllätys, Jamie ei kuollutkaan Cullodenin sotakentillä?! Hmm, taidanpa haluta tietää mitä siis tapahtui.


Valtaosin kirjassa liikuttiin menneisyydessä, eli Claire muisteli vaiheitaan Jamien kanssa 1700-luvun Ranskassa ja Skotlannissa. Tämä osuus olisi kaivannut enemmän punaista lankaa. Toki Jamie ja Claire mm. seurasivat ranskalaista kuninkaallista elämää ja valtataisteluja, ja juonen siirryttyä Skotlantiin mukaan tuli lisää jakobiittien valtataisteluita ja toimintaa. Sivuhenkilöitä putkahteli juoneen mukaan ja sitten taas häipyi pois, mutta esimerkiksi ykkösosan pahis Jonathan Randall oli melkoisen pienessä osassa. Hieman lisäselvyyttä hänen vaiheistaan saatiin, mutta muistelen hänen olleen ykkösosassa paljon vaikuttavampi hahmo. Kiinnostavaa ajankuvaa kirjassa silti oli. Esimerkiksi 1700-luvun sairaanhoidossa hyödynnettiin virtsantutkijoita eikä koiran nenääkään väheksytty.

Höttöinen tai ei, luulen hankkivani myös sarjan kolmannen osan hyllyyni. Valokuvakansin varustettu pokkarisarja on näyttävän näköinen, ja kun olen jo kahden osan verran lueskellut Jamien ja Clairen aikamatkustustarinaa, niin miksei tämän parissa voisi jatkaa seuraavalla lomalla. Kevyenä lomalukemisena tämä sarja on todella paikallaan. Goodreadsissa jatkan samaa linjaa ykkösosan kanssa eli Sudenkorento saa kolme tähteä.

***
I Spy -lukuhaaste saa merkinnän kohtaan 21) Animal.

Lukulampun kesäkirjahaasteessa ruksaan kohdan 10) Tiiliskivi. Kirjassa on sivuja yli 750, joten eiköhän tiiliskiven kriteerit tule täytettyä.

Kirjankansibingo etenee ruutuun 'rakennus' ja kolmas bingo muodostuu riville fiktiivinen hahmo - nainen - kengät - rakennus - eläin:


Bingorivin kirjat ja kannet:




rakennus - Diana Gabaldon: Sudenkorento


***

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjakirppu, Vinttikamarissa ja Kirjamaailma.
Kirjan tietoja:
Diana Gabaldon: Dragonfly in Amber (1992)
Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2013 (6. painos)
763 sivua

21. heinäkuuta 2015

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) oli dystopiaa minun makuuni eli hyvin hillitty. Kirjan sivuilta hahmottuu pala palalta eurooppalainen todellisuus, jossa ihmisillä on tasoluokituksia, profiileja ja siruja ja datapukujen avulla saa monenlaisia elämyksiä. Päähenkilönä ja kertojana kirjassa on nainen nimeltä Tiksu P. (sivuhuomautus: onneksi tätä mielestäni hölmön kuuloista nimeä ei liiemmin viljellä kirjassa; kirja on päähenkilönsä nimeä paljon parempi). Hän elää elämäänsä päivä kerrallaan eteenpäin, tavoitteenaan selvitä seuraavaan päivään ja sitten sitä seuraavaan. Kirjan alussa lukijalle paljastuu, että Tiksu on joutunut raha-asioidensa kanssa vaikeuksiin, joista seuraa hänen statuksensa aleneminen. Tiksu selvittää itsensä kuiville esiintymällä erikoisessa dokumentissa, mutta sen jälkeen hänen toimeentulonsa on hanttihommien varassa. Niissä keskeisellä sijalla on solaaripallo, jonka kuljettajaksi hän onnistuu saamaan lisenssin.

"Lyhyt mittauslento aamuvarhaisella helmikuun viimeisenä päivänä vahvisti, että paikallinen säämanipulointi toimi täyttä vauhtia. Lähdimme heti iltapäivällä valokuvauslennolle.
    Minun kohteeni oli pohjoissaksalainen aurinkovoimala, joka sijaitsi melko lähellä rajaa, keskellä energiapeltoja ja -metsiä ja lähellä lukuisia tuulipuistoja. Pienen matkan päässä vallitsevan tuulen yläpuolella oli moottoritien risteys ja kauppakeskus, jonka pysäköintialueesta oli vielä osa kattamatta. Sieltä oli hyvä nousta lentoon." (s. 80)

Tiksu ajautuu mm. auttamaan ilmastonmuutosta tutkivaa ryhmää ja jäljittämään siruttomia ihmisiä. Näistä aineksista olisi varmasti saanut aikaan huikeaa jännitystä ja toiminnantäytteistä kerrontaa, mutta Kirkkaan selkeää etenee hyvin rauhallisesti ja ohittaa ilman suurta draamaa niinkin mielenkiintoisen aiheen kuin sään manipuloinnin. Tiksun kerronnan kautta hahmottuu henkilökuva naisesta, joka ei tuhlaa energiaa nykytilanteen voivotteluun tai sitä vastaan taistelemiseen. Tiksu koettaa hyödyntää kulloisetkin olosuhteet parhaansa mukaan, ja hän onkin omalla tavallaan hyvin vahva naishahmo, selviytyjätyyppi.

Kirkkaan selkeää -kirjan maailmassa pelottavinta taisi olla se, joka kerrottiin kirjan salaperäisen piilokoordinaattorin aloitussanoissa: "Nyt arvelen, että jos kaikki paljastuisi, mitään ei tapahtuisi. Kaikki jatkaisivat elämäänsä kuten ennenkin." (s. 5) Kirjan tapahtumat sijoittuvat tuttuun Eurooppaan - ollaan Tanskan rannikolla, etelä-euroopan maissa - mutta ihmisten arkitodellisuuteen ei enää kuulu esimerkiksi uimarannoilla lekottelu vaan todellisista elämyksistä on vieraannuttu säädeltyyn keinotodellisuuteen. Ja se tuntuu olevan kaikille ihan ok. Tai jos ei ole, niin sitten tyydytään niihin todellisuuden rippeisiin, joita vielä on saatavilla. Hyväksyminen, sopeutuminen ja mukautuminen eivät tunnu mukavilta asioilta tässä kirjassa.

Kirkkaan selkeää voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2011. Palkinnon jakaa vuosittain Helsingin Science Fiction Seura, ja se myönnetään vuoden parhaalle tieteiskirjalle.


***
Maarit Verronen on helsinkiläinen kirjailija, joten merkitsen kirjasta haastepisteen Kotimaisten futiskaupunkien lukuhaasteeseen HJK:lle.

50 kategorian haaste  saa merkinnän kohtaan 35) A book set in the future.

Kirjankansibingo etenee ruutuun 'maisema' ja saan Verrosen kirjalla kesän toisen bingon kaupunki - siluetti - mustavalkoinen - piirroskuva - maisema:


Bingorivin kannet näkyvät alla. Suosikkini on mustavaloinen kansi, joka on hypnoottinen ja vangitseva. Tiedoksi: 'piirroskuva' ruudun kansi on vaihtunut. Alunperin siinä oli Huckleberry Finnin seikkailujen äänikirjakansi, mutta kesän mittaan huomasin, että tähän ruutuun kertyy runsaasti valinnanvaraa. Päätin vaihtaa ruutuun Saku Heinäsen Zaida ja elovalkeat -kirjan kannen, joka kuvastaa mukavasti suomalaisia kesäfiiliksiä:





maisema - Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

***
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa KirjamielelläSallan lukupäiväkirjaBooking it some more ja Sonjan lukuhetket.
Kirjan tietoja:
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Tammi, 2010
211 sivua


19. heinäkuuta 2015

Sunnuntaisarja: Saniaislehdon salaisuudet & Mustasuon mysteeri - Kati Närhi

Tutkailin kesällä ilmestyvien kirjojen listaa, ja huomasin WSOY:n listoilla Kati Närhen Seitsemäs vieras -albumin (WSOY, 2015). Sen kannessa on omalaatuisen näköinen nuori neiti. Kirjan juonikuvaus vaikutti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukaista trilogian kaksi jo ilmestynyttä osaa: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY, 2010) ja Mustasuon mysteeri (WSOY, 2012). Olipa hyvä, että lukaisin, sillä Agnes-neiti on mainio tapaus, häneen kannatti tutustua. Taidan hankkia tämän trilogian myös kotihyllyyni, niin veikeät ruudut albumissa on. Ja jottei kellekään jää epäselvyyttä tähtimäärästä, niin 5 tähteä ropsahtaa molemmille albumeille.


Parasta albumeissa on päähenkilö Agnes, joka on mumminsa kanssa asuva orpotyttö. Hänellä on utelias ja pohdiskeleva mielenlaatu, ja minulla tuli Agneksesta mieleen Alan Bradleyn nuori sankaritar Flavia de Luce. Agnes ei harrasta Flavian tavoin kemiaa, mutta salaisuudet ja oudot jutut kiehtovat heitä molempia. Luulen, että näistä tytöistä tulisi ystävät, jos heidät laitettaisiin samaan kirjaan ja kylään.

Suurisilmäinen (mulkosilmäinen?) Agnes on mainiosti piirretty. Hän on todella ilmeikäs hahmo. Letit, nenä, suu, hupullinen takki ja ilmeet - kyllä osaa olla veikeän näköinen tyttö. Alla muutama ruutu Saniaislehdon salaisuudet -albumista, jossa Agnes mm. käy työharjoittelussa, saa uuden ystävän, ihastuu oopperaan ja miettii vanhempiensa kohtaloa:

Mustasuon mysteeri -albumissa Agnes on vaihtanut koulua, ja albumin tapahtumat liittyvät koulun asioihin. Kadonneet tytöt askarruttavat Agneksen mieltä, ja myös vanhempien kohtalo on edelleen hänelle arvoitus. Surrealismikerho on albumin parhaita oivalluksia. Kahden alimmaisen kuvan mustahuppuinen pikkuhahmo on tietenkin Agnes:

Agnes oli minulle tämän kesän toistaiseksi paras sarjakuvalöytö. Toivottavasti sarjan kolmas osa ilmestyy kauppoihin pikapuoliin, sillä Agnuksen vanhempien tarina alkoi kummasti kiinnostaa myös minua.

***
50 kategorian haasteessa on mukana kohta 8) A funny book, johon olen pitkään pähkinyt sopivaa kirjaa. Ei niitä kuoliaaksi naurattavia kirjoja niin vain kävele vastaan, mutta koska Saniaislehdon salaisuudet nostatti hymyn huulilleni useamman kerran olkoon se haasteen funny book.

Kesän tärkein haaste Kirjankansibingo saa ruksin ruutuun 'lapsi'. Tunnustus: koska lukuhaaste on vakava asia, varmistin Wikipediasta, miten vanha lapsi on virallisesti. Mutuni sanoi, että lapsi on ei-aikuinen ja näinhän se todella on:  "Yhdistyneitten kansakuntien Lastenrahasto UNICEF ja Suomen ratifioima Lapsen oikeuksien sopimus määrittelee lapsen alle 18-vuotiaaksi. Myös Suomessa oikeudellisesti täysivaltaisen ikäraja on 18 vuotta." Agnes-neidin tarkkaa ikää ei taidettu albumeissa paljastaa, mutta hän on varmasti alle 18-v., joten 'lapsi' ruutuun tulee oikea merkintä:


Goodreads: molemmat albumit saavat 5 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Muualla verkossa:
* Saniaislehdon salaisuuksia on tutkittu mm. blogeissa La petite lectrice, Lukuisa, Kirjanurkkaus ja Kirjamuistikirja.
* Mustasuon mysteerin jäljillä on oltu mm. blogeissa Lukukausi, Tarinauttisen hämärän hetket ja Ei vain mustaa valkoisella.
* Molemmista albumeista on blogannut myös Villasukka kirjahyllyssä.
Kirjojen tietoja:

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY, 2010
129 sivua

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
WSOY, 2012
133 sivua

18. heinäkuuta 2015

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen (+ naistenviikko alkaa!)

Kirjablogeissa vietetään 18. - 24.7.2015 naistenviikkoa. Tuijata-blogista voi käydä kurkkaamassa teemaviikkoon osallistuvat kirjablogit. Ja kenties aiheeseen sopivia kirjoja näkyy muissakin blogeissa. Omat bloggaukseni nostavat esiin naisten kirjoittamia kirjoja, joita olen kesä-heinäkuussa lukenut. Naiseus tai tyttöys ei muodostu kovin monessa tämän viikon kirjassani erityiseksi teemaksi, mutta päähenkilöinä naisia ja tyttöjä sentään kirjoista löytyy. Teemoista viis, naiset kirjoittavat hyviä kirjoja siinä missä miehetkin - se on tärkeää.
Aloitan teemaviikon Daphne Kalotayn kirjalla Bolšoin perhonen (WSOY, 2011), joka oli viihdyttävää kesälomalukemista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Moskovan balettimaailmaan, ja se minua kirjassa etukäteen eniten kiehtoi. Tapahtumat etenevät kahdella aikatasolla: nykyajassa ollaan Bostonissa, jossa Drew Brooks valmistelee kuuluisan balettitanssijan Nina Revskajan korujen huutokauppaamista. Drew koettaa selvittää korujen historiaa, ja se toimii aasinsiltana toiselle aikatasolle, jossa ollaan Moskovassa, Ninan nuoruudessa, keskellä baletin ja neuvostovallan kovaa maailmaa.

"Mutta nimenomaan tahdonvoima - omistautuminen, kunnianhimo ja ankara itsekuri - erotti Ninan muista. Syvä keskittyminen, joka sai hien norumaan kasvoilla, kaulalla, pitkin käsivarsia ja rintaa, vaikka harjoitus olisi ollut näennäisesti miten helppo tahansa. Oman täydellisyyden tyrannia, pakottava halu pyrkiä aina parempaan, tuntea oman ruumiinsa rajat, vaikka hän samalla yritti ylittää ne jäsenet uupumuksesta vapisten. Nina tanssi aina täysillä, diagonaalit lattian poikki olivat lennättää hänet seinään. Hän jäi harjoittelemaan vielä tunnin jälkeen, kunnes oppi tekemään tour jeténsä ääntäkään päästämättä, harjoitteli kolmoispiruetteja kasvot sinipunaisina. Hän harjoitteli jopa nimikirjoitustaan - ikään kuin sekin saattaisi taata hänen tulevaisuutensa. Sodan loppuessa hän oli solisti." (s. 59)


Moskovan tapahtumat - balettimaailman ja Ninan rakkauselämän kuvaus - olivat kirjan parasta antia, mutta iholle asti tämä kirja ei tullut. Tuntui, että neuvostovallan aikaisesta elämän kovuudesta ja kurjuudesta oli jokin taso pudotettu pois, jotta lukijalla olisi miellyttävämpää. Kurjuudessa rypemistä en halua lukemiltani kirjoilta, mutta tähän tarinaan oli mielestäni sopinut myös vähemmän viihdyttävämpi ote. Annan Bolšoin perhoselle silti kolme Goodreads-tähteä. Kirjassa on kaunis kansi, ja sisältö onnistuu välittämään lukijalle baletin kauneutta.

***
50 kategorian haaste saa ruksin kohtaan 42) A book you own but have never read.

Kirjankansibingo  etenee (teemaviikon kunniaksi ja lähes sattumalta) ruutuun 'nainen' (ja ensi viikolla on luvassa bingoviikko):


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkki ja google löytyy niitä lisää: Sinisen linnan kirjastoTäällä toisen tähden allaUllan luetut kirjat ja Kirjakirppu.
Kirjan tietoja:
Daphne Kalotay: Russian Winter (2010)
Suomennos Irmeli Ruuska
WSOY, 2012
416 sivua

15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Alla oleva kuva on napattu Oulun kaupunginkirjaston edustalla. Takana näkyvän lasiseinän takana majailee tuhansia tarinoita, jotka odottavat lukijoita. Bloggaajaa edustaa kuvassa poronen, joka sai kunnian toimia blogin perustamisen aikaan profiilikuvani mallina:


Kirjaston sisällä...

... voi ihastella ala-aulan vitriineissä esillä olevia posliinimaalauksia (Oulun posliininmaalaajat ry):

... lehtisalin edustan kirjanvaihtohyllystä voi tehdä ilmaisia löytöjä (ja laittaa omia kirjoja kierrätykseen):

... kuvausreissulla Lucy löysi Luigin ja pariskunta asustelee toistaiseksi kirjahyllyssäni (kyseessä ei ole lavastus vaan hauskasti yhteen sopivat kirjat odottelivat oikeasti noutajaansa vaihtohyllyssä. Kevään aikana olen löytänyt vaihtohyllystä myös mm. Hemingwayn Kirjavan sataman, Emile Zolan Nanan ja Daphne du Maurierin Rebekkan)):


... vinkkipöydät ovat suosikkejani. Aina voi bongata kivan kirjan, jonka kirjastontäti -tai setä on ystävällisesti laittanut tyrkylle:


... ja niin, niitä kirjoja SAA LAINATA:


... aikuisten hyllyillä on toisinaan erittäin järeää luettavaa:


... ja lastenosaston alahyllyillä luuraa salaperäisen näköisiä kasseja!


... jos haluaa, voi istahtaa ja lukea kirjaa. En ole vielä sisäistänyt tätä ajatusmallia. Jos minulta kysytään, niin kirjastoon mennään lukemaan takakansia ja ehkä ensimmäinen sivu, jos kirja oikein kiinnostaa. Vai että ihan tuoliin pitäisi istua lukemaan, vaikkei sitä luettavaksi tarjottua kirjaa saa edes lainata?! :)


.. sarjakuvaosaston perimmäinen nurkka on aina osittain kärryjen valtaama. Niissä on oudon näköisiä pikkuopuksia, jota myös mangaksi kutsutaan:


... kirjaston näyttelytilassa on kiinnostavia, ilmaisia näyttelyitä. Heinäkuun loppuun asti on tarjolla Eläköön Rantakatu 1984 -näyttely, jossa on esillä Oulun ylioppilaskunnan kameraseuran ja Oulun lääketieteellisen killan kameraseuran valokuvia vuosilta 1980-1983:



♥♥♥ kirjasto ♥♥♥

***
Oulun kaupunginkirjastossa käytiin viime vuoden aikana 1 850 441 kertaa. Aineistolainoja / asukas kertyi 19,3 lainaa. Yleinen kirjasto sai tutkimuksessa asiakaspalveluyrityksistä parhaan arvosanan kuluttajilta. (lähde: Oulun kaupunginkirjaston toimintakertomus 2014)

Maamme kirjastolaitos on säilyttämisen arvoinen. Milloin sinä kävit viimeksi kirjastossa?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...