16. huhtikuuta 2015

Jussi Valtonen: Siipien kantamat - ja eräs yhdentekevä novelli

Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi, 2007) muistutti minua jälleen siitä, miten suuri vaikutus omiin mielikuviini kirjailijan tuotannosta on sillä, minkä kirjan satun häneltä ensimmäisenä lukemaan. Kolahtaako ensimmäinen luettu kirja vai ei? Jos kolahtaa, olen valmis koettamaan aika montaa muuta hänen kirjaansa vain löytääkseni jotain samantasoista tai kenties vielä parempaa. Toisaalta, jos ensimmäinen luettu on aivan yltiömäisen erinomainen, siitä saattaa muodostua kynnys, jonka yli ei harpata kirjailijan muuhun tuotantoon. Sillä mitäs jos se kaikki muu on huonompaa kuin se ensimmäinen, ja ensimmäisen luetun jälkimaku alkaa latistua niiden kökömpien rinnalla? Ja jos ensimmäinen luettu ei innosta laisinkaan, kynnys tarttua muihin kirjailijan kirjoihin on hitusen korkeammalla kuin aiemmin. Näin se vain on, vaikka totta kai jokaiseen kirjaan pitäisi kauniisti ajateltuna suhtautua yksilönä ja antaa sille oma tilaisuutensa tulla luetuksi. Harmi, etten ole näin jalomielinen lukija.

Esimerkkejä menneiltä vuosilta: Peter Høegin upean Lumen tajun jälkeen olen kokeillut yhtä muuta kirjaa Høegilta, mutta lukeminen hyytyi alkumetreille ja jopa kirjan nimi on häipynyt mielestäni. Julian Barnesilta luin ensimmäisenä hykerryttävän Puhumalla paras -kirjan, ja tartuin suurin odotuksin Kuin jokin päättyisi -kirjaan. Lukuelämys oli niin vaisu ja ankara pettymys, että luonnospostaus odottaa edelleen julkaisua luonnoksissa ja olen alkanut kallistua sen deletoinnin puolelle. Tuskin muistan kirjastakaan enää mitään, ja tähtimäärä asettuu kuukausien takaisen tuomion perusteella kahteen. Mitäs jos olisin lukenut nämä kirjat toisessa järjestyksessä? Kuin jokin päättyisi ja tuo nimettömäksi unohtunut Høegin kirja eivät olisi olleet minun kohdallani kummoisiakaan sisäänheittotuotteita ko. kirjailijan tuotantoon, joten ehkä olisin jättänyt ne huipummat kirjat kokonaan lukematta? Kääk, mikä hirmuinen ajatus.

Tuorein esimerkki: Olen aivan hiljattain lukenut Jussi Valtoselta kaksi minuun hyvin eri tavoin kolahtanutta tekstiä, ja voin vain onnitella itseäni siitä, että luin ne juuri siinä järjestyksessä kuin sattumalta tein. Siipien kantamat -kirjan klikkasin alkuvuodesta lukulaitteeseeni, ja viime viikonloppuna viimein luin sen. Kirja oli sopivan lyhyt, sillä halusin lukea jotain, jonka ehtisin saada loppuun viikonlopun aikana. Sain luettavakseni tarinan, joka alkoi miesopettajan ja nuoren naisoppilaan tuttavuuden kuvauksella ja laajeni pikku hiljaa käsittelemään keski-iän tuntemuksia elämästä - siitä kuinka sitä alkaa tyytyä johonkin ja luopumaan asioista, jotka ennen olivat tärkeitä. Nuoruuden unelmat muodostavat riipaisevan vastakohdan keski-ikäiselle, ja kirjan loppu onnistui liikuttamaan minua toden teolla. Siipien kantamat onnistui ponnistamaan melko keskinkertaisesta alkutaipaleesta koskettavimmaksi lukuelämykseksi, jonka olen vähään aikaan kohdannut.
Suuri sydän tälle kauniille kirjalle. <3
Ja se toinen vastikään lukemani Valtosen teksti oli jotain minulle täysin yhdentekevää. Yöpöydän kirjat -blogin Niina postaili novellihaasteesta, johon minäkin innostuin mukaan. Rohmusin lähikirjastosta pinon novellikokoelmia, ja joukossa oli Miehen rakkaus -niminen kokoelma (Gummerus, 2008), josta panin heti merkille Valtosen Nyt se on joka tapauksessa ohi -novellin. Nyt se on joka tapauksessa luettu, ja onneksi oli lyhyt, sillä tämä ei napannut laisinkaan. Novellissa on samoja perusaineksia kuin Siipien kantamissa: jätetty mies, joka märehtii mennyttä suhdetta ja nuori nainen, joka kohtaa miehen. Mutta mitään puhuttelevaa tai koskettavaa en lyhyestä tekstistä ja sen väkivaltaisesta lopusta löytänyt, ja sanonpa vaan, että jos tämä olisi ollut ensimmäinen kosketukseni Valtosen kirjalliseen tuotantoon, niin voipa olla, että lukeminen olisi jäänyt tähän. Siipien kantamien muiston voimalla taidan sen sijaan jossain vaiheessa ponnistaa Finlandia-voiton tuoneeseen kirjaan.
Ei sydämentykytyksiä.
Samaisessa kokoelmassa on muuten Joel Haahtelan Zaia-novelli. Se aion lukaista myös, sillä Haahtelan pisteet ovat jo nousseet korkealle Kaksi kertaa kadonnut -kirjan myötä. Kirjan blogijuttu lojuu luonnoksissa, mutta paljastettakoon, että ihastuin kirjaan viime vuoden lopulla. Perhoskerääjä sen sijaan jäi vaisuuttaan kesken, ja jännittää jo, miten novellin kanssa käy.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useissa blogeissa, tässä muutama linkki: Mari A:n kirjablogi, Sininen linnaKirjasähkökäyrä ja TuijaTa.
E-kirjan tietoja:
Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Kansi: Saku Heinänen
Tammi, 2007 (e-painos 2015)
146 sivua

10 kommenttia:

  1. Tässä minun ristiriitaiset ajatukseni. Valtonen ei vain osu.

    Peter Høegin Lumen tajun upeuteen voin yhtyä. Rajatapauksia... luin, en tehnyt edes blogitekstiä.

    Julia Barnes Puhumalla paras vakuutti minut, mutta Kuin jokin päättyisi ei iskenyt, ei sitten yhtään.

    Haahtelasta olen pitänyt kovasti, Kaksi kertaa kadonnut on lukematta. Perhoskerääjä ihastutti. Ainoa lukemani Haahtela, joka tylsistytti minut sanattomaksi on Tule risteykseen seitsemältä. Se on roihunnut blogisavuissa, mutta minä en saanut mitään otetta.
    Eli jotain samaakin meidän tuntemuksissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaksi kertaa kadonnut oli todella hieno kirja, suosittelen jos Haahtelasta pidät. :) Minulla on ehdottomasti tarkoitus tutustua hänen kirjoihinsa laajemmalti, vaikkei tuo Perhoskirja minuun iskenytkään.

      Googlasin Rajatapaukset, ja se taitaa olla juuri se kirja, jota koetin aikoinaan lukea. Oman kokemuksen perusteella en ihmettele, ettei innostanut bloggaamaan... olen silti harkinnut, että voisin uskaltaa taas pitkästä aikaa Hoegin pariin, kun häneltä taitaa olla jokin uusi suomennoskin tulossa.

      Poista
  2. Minä olen juuri nyt lukemassa Valtosen uusinta, mutta en ole oikein päässyt sen kanssa vielä vauhtiin. iPadilla odottelee Siipien kantamat, mutta ehkä nyt yritän ensin lukea tuon Finlandia-voittajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Finlandia-voittajassa on pituutta sen verran, että se tuntuu jotenkin uuvuttavalta juuri nyt. Mieluummin otin lukuun jotain huomattavasti lyhyempää, ja ainakin tällä kertaa valinta osui nappiin. Ja odotukseni vain kasvoivat tuota voittajakirjaa kohtaan. :)

      Poista
  3. Siipien kantamat oli kyllä todella hieno kirja. Mietin mikä kirjassa oikein viehätti niin kovasti, mutta ehkä se on sittenkin se rakkaus sekä kirjallisuus, jota tässä kirjassa käsiteltiin. Valtonen laittaa päähenkilöt ajattelemaan syvällisiä, filosofisia pohdintoja, joka myös viehätti sekä minua että miestäni. Nämä äänikirjat ovat yhteisiä lukuhetkiä meille ja molemmat tykkäsimme todella paljon Siipien kantamat kirjasta.
    Tämä oli nyt kolmas Valtosen kirjani ja vielä on jotain jäljellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei ehkä äänikirjana olisi toiminut minulle niin hyvin, sillä minusta Valtosen teksti vaati varsinkin loppupuolella enemmän keskittymistä kuin mihin itse pystyn äänikirjojen kanssa (kuuntelen niitä autoa ajaessani). Minua tässä kiehtoi loppua kohden kasvava surumielisyys ja se, että tarina silti pysyi todella kauniina. Eli rakkaus toki oli tärkeä osa tätä kirjaa.

      Poista
  4. Katselin tätä kirjaa juuri äsken, noin unti sitten, e-kirjaversiona ja ajattelin, että pitäisikö kokeilla. Kiitos monipuolisesta arviosta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, no ei tässä jutussa loppujen lopuksi ollut montaa riviä itse teoksesta, mutta kivaa jos kiinnostuit. Tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen. :)

      Poista
  5. Iloista lauantaipäivää. Voitit kirjapalkinnon arvonnostani. maimalaak@gmail.com
    Laita osoitteesi niin pistän postipojat asialle pohjoista kohti :)
    Onnea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten ihana yllätys, kiitoksia oikein paljon! Laitoin juuri sähköpostilla osoitteeni. :)

      Poista

Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...