28. huhtikuuta 2015

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Flavia de Luce #1)

Aloitin Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjaan tutustumisen viime syksynä lukemalla sarjan kakkososan, Kuolema ei ole lasten leikkiä -kirjan (Bazar, 2014), joka oli riemastuttavan raikasta luettavaa. Luettuani nyt sarjan aloitusosan Piiraan maku makea (Bazar, 2014) jäin miettimään, oliko kakkososan lukufiiliksissäni mukana aimo annos uuden sarjan uutuudenviehätystä, sillä Piiraan maku makea tuntui jotenkin laimealta verrattuna Kuolema ei ole lasten leikkiä -kirjaan. Flavia on edelleen suloinen myrkynkeittäjä ja nokkela tytöntypykkä, mutta hänen kotipihalleen putkahtava murhajuttu ei vienyt minua samalla tavoin mennessään kuin Kuolema-kirjan teatteripiireihin liittyvä tapaus.
 

"Suljin tislausastian kannen ja yhdistin astian toiselta puolelta pulloon, jossa oli kiehuvaa vettä, ja toiselta puolelta kierteiseen lasiseen jäähdytysputkeen, jonka avoin suu oli tyhjän maljan yläpuolella. Kiehuva vesi kupli hurjasti, ja seurasin katseellani kuinka höyry kulki putkea pitkin tislausastian lehtien joukkoon. Ne käpristyivät jo ja pehmentyivät höyryn avatessa solujen välisiä pikku lokeroita, joista vapautui öljyä, elävän kasvin uutetta.
    Juuri tällä tavalla muinaiset alkemistit olivat tehneet taikojaan: tulen ja höyryn, höyryn ja tulen avulla. Tislaamalla.
    Miten minä tätä työtä rakastinkaan.
    Tislaus. Sanoin sen ääneen: "Tis-la-us!"" (s. 14-15)

Flavian kemistinpuuhat ovat kirjan ehdoton piristysruiske. Lainauksen kohdassa hän valmistelee yllätystä sisarelleen, ja Flavian perhe on muutoinkin kirjan tapahtumien keskiössä. Heidän maalaiskartanonsa puutarhasta löytyy tuntemattoman miehen ruumis, ja ruumiiseen kompastuu kukas muu kuin Flavia. Flavia on myös sattunut kuulemaan miehen riitelevän isänsä kanssa edellisenä yönä, ja tästä käynnistyy tapahtumavyyhti, jonka kuluessa selviää yhtä ja toista Flavian perheestä, postimerkkeilystä ja siitä, kuka söi palan piirasta ja miksi.

Aloitusosassa kirjailija on luonnollisesti halunnut esitellä sarjan keskeiset hahmot, ja Flavian perheen historia ja perheenjäsenten melko erikoiset keskinäiset välit tulevat tapahtumien edetessä tutuksi. Lähdin sarjan kanssa liikkeelle väärästä päästä eli toisesta osasta, joten Flavia oli jo minulle entuudestaan tuttu tapaus enkä jaksanut innostua hahmojen esittelyistä taas uudestaan (olennaiset seikat kun olivat käyneet selville Kuolema-kirjasta) - varsinkaan, kun rikostapaus ja siihen liittyvät henkilöt eivät tuntuneet niin herkullisilta kuin toisessa osassa. Tämä taisi olla suurin ongelmani  Piiraan maku makea -kirjan kanssa, mutta viihdyttävää luettavaa kirja silti oli. Kevyiden dekkarien ystäville ehdottoman suositeltava lukupaketti. :)

Syksyllä ilmestyy jälleen uusi Flavia-dekkari, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, ja aion totta kai lukea myös sen. Kustantajan esittelysivun perusteella kirjan juoniaines sisältää perhepiirin ulkopuolella tapahtuvan murhan ja Flavian äitiin liittyviä salaisuuksia, ja tämä tuntuu lupaavan kiinnostavalta yhdistelmältä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa, tässä muutama linkki: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjakaapin kummitus, Ihminen välissä ja Kirjasähkökäyrä.
E-kirjan tietoja:
Alan Bradley:  The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
Suomennos Maija Paavilainen
Bazar, 2014
289 sivua

25. huhtikuuta 2015

Ingmar Bergman: Laterna magica

"Nyt aloitin siis hänen [Bergmanin] omaelämäkertansa lukemisen, mutta en kyennyt laskemaan sitä ulottuviltani ennen kuin olin lopussa." Näin tuumaa Jörn Donner Ingmar Bergmanin Laterna magica -kirjan (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1988) alkupuheessaan. Jörkka on elokuvamiehiä ja Bergmanin ystävä monen vuosikymmenen ajalta, joten hänen innostuksensa on ymmärrettävää. Minä satunnaisena elokuvankatsojana ja vielä satunnaisempana teatterinkävijänä en hurmioitunut niin että olisin lukenut Bergmanin muistelmat kertaistumalta, vaan etenin hitaan varmasti loppua kohden.

Löysin kirjan sattumalta lähikirjaston kirjanvaihtohyllystä, ja taianomainen otsikko sai minut ottamaan kirjan mukaani. Lukuelämykseni oli varmasti ollut enemmän taikaa täynnä, jos olisin tutumpi Bergmanin elokuvien tai teatterituotannon kanssa. Nyt teatterimaailman nimet sujahtivat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta Bergmanin elämänkaaresta ja tuntemuksista vaiherikkaan taipaleen varrelta sentään sain jonkinlaisen yleiskuvan.

Bergmanin kirjoitustyyli on ehdottoman sujuvaa ja pidin siitä, että hän liikkuu sulavasti elämänsä aikajanalla. Kirja alkaa loogisesti lapsuudesta ja päättyy kirjoittajan nykyhetkeen, mutta välissä ei ole tylsää kronologiaa vaan paloja sieltä täältä, ystäviä ja rakkaita kunnioittaen. Bergman nimittäin kommentoi kirjan loppupuolella, ettei kirjoita heistä ja ikävät repostelut ja paljastukset eivät onneksi kuulu tähän kirjaan. Sen sijaan sivuilta välittyy surumielisyyttä, raakaa rehellisyyttä omia valintoja ja elettyä elämää kohtaan sekä tunnelmoivia muistoja lapsuudesta:

"Päivä oli kuuma. Uin Svartsjönin mustassa vedessä, jonka läpi syvyydestä kohosi lumpeiden helposti uimariin takertuvia kukkavanoja. Vesi oli aina jääkylmää, ja järveä pidettiin pohjattomana ja tutkimattoman maanalaisen kanavan oletettiin johtavan siitä jokeen. Muuan Svartsjöniin hukkunut poika löydettiin muutamaa kuukautta myöhemmin, hän oli juuttunut Solbackenin luona olevaan tukkipuomiin. Hänen mahansa oli täynnä ankeriaita, niitä pisti ulos suusta ja takapuolesta.
    Valitsin suon kautta johtavan reitin, se oli kiellettyä, mutta tunsin polun, siellä tuoksui kirpeästi ja ja ruskea vesi kupli varpaiden välistä. Pieni kärpästen ja paarmojen pilvi seurasi minua." (s. 75)

Kirjaa lukiessani kurkkasin muutamia Bergman-faktoja Wikipediasta, sillä Laterna magica ei liikoja selittele, vaan tapahtumia ja ihmisiä pompahteli välillä eteen kuin tyhjästä. Vaikka henkilöhahmot eivät aina olleet tuttuja, lukija pääsi kurkistamaan teatterityöskentelyn arkeen ja juhlaan, kulissien takaiseen elämään menneinä vuosikymmeninä. Myös lapsuusmuistoissa oli jotain kiehtovaa, vaikkei Bergmanin lapsuudenkotia voikaan kuvata lämmön tyyssijaksi. Joidenkin erityisen kiinnostavien tapahtumien kohdalla harmittelin sitä, ettei Bergman intoutunut laajempiin pohdintoihin. Esimerkiksi hänen vierailunsa Saksassa vuonna 1934 16-vuotiaana opiskelijana sisälsi jo esimakua natsien tulevasta vallasta, mutta näihin nuoruudenkokemuksiin ei montaa sivua uhrata.

Bergman-faneille kirja lienee kiehtovaa luettavaa. Minä pidin Laterna magicasta kolmen tähden verran.

***
Aloitan kirjalla uuden lukuhaasteen eli Elämäkertahaaste 2015 -haasteen, joka on laitettu liikkeelle les! lue! -blogissa. Haasteeseen sopivat onneksi myös muistelmat, ja muistelmapisteen nappaan lisäksi 50 kategorian haasteeseen, joka saa ruksin kohtaan 26) A memoir. Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaaste saa jälleen yhden Ruotsi-merkinnän.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Löysin kirjan lähikirjaston kirjanvaihtohyllystä
Muualla verkossa: Suomen kuvalehden laaja juttu Ingmar Bergmanista.
Kirjan tietoja:
Ingmar Bergman: Laterna magica (1987)
Suomennos Heikki Eskelinen
Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1988
272 sivua

23. huhtikuuta 2015

Kirjan ja ruusun päivän löydökset

Kirjan ja ruusun päivä -häppening alkoi tänään, ja vaikka aikomukseni oli odotella lauantaihin kirjaostosten kanssa, en sitten malttanutkaan vaan menin heti työpäivän jälkeen kirjakauppaan tutkimaan hyllyjä. Johan minä niitä jo vähäsen olin ennakkoon silmäillyt, mutta tänään olin tositarkoituksella liikkeellä. Ja tämmöistä lukemista valitsin:


David Suchetin Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015) löytyi muistelmahyllystä sinnikkään etsimisen jälkeen. Viime viikonloppuna tätä kirjaa oli Oulun Akateemisessa kunnon pino esillä, mutta kävin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa ja löysin yhden ainokaisen kappaleen hyllystä juuri kun olin päättänyt mennä kysymään myyjältä apua. Voihan toki olla, että se iso pino meni ohi silmieni tai kirjan kaikki muut kappaleet on jo ostettu. Niin tahi näin, Poirot-hahmon muistelot ovat minun ja aikas pakollista luettavaa. :)

Peter Wattsin Sokeannäkö (Gummerus, 2013) oli heräteostos. En lue scifiä kovin usein, mutta jokin tässä kirjassa on kiehtonut minua pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt kirjaa kirjastossa, jokunen blogijuttu muistui mieleen kaupassa ja takakannen luettuani ja kirjaa plärättyäni päätin ostaa sen omaan hyllyyn. Kansiliepeen tekstit lupaavat kirjan olevan mestariteos, ja olen tyytyväinen, jos saan edes mieltä kutkuttavan lukuelämyksen.

Bonuksena kaupan päälle tuli Kari Hotakaisen Kantaja, ja sen kalmanhuuruinen tarina. "Kumipuku ja sidonnat eivät ole minun juttujani, mutta ehkä minun tuona iltana olisi pitänyt olla kokeilevampi." Hmmm, alku kuulostaa lupaavalta. :)

21. huhtikuuta 2015

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan Lumikki Andersson -trilogia on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Se alkoi Punainen kuin veri -kirjalla, joka esitteli vahvan, itseään puolustamaan oppineen Lumikin, ja pidin kirjan synkän vauhdikkaasta menosta todella paljon. Valkea kuin lumi -kirjasta minulle jäivät varsin toisenlaiset fiilikset, sillä sarjan kakkososa oli ankara pettymys. Lukaisin kirjan läpi, mutta ensimmäisen osan tiivistä, uhkaavaa tunnelmaa en enää tavoittanut. Sarjan viimeinen osa, Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2014) hieman arvelutti minua ennakolta - mihin suuntaan sarja kääntyy viimeisessä osassaan? Onneksi mentiin hyvään suuntaan, vaikkei päätösosa aivan noussut sarja-aloituksen tasolle.

Musta kuin eebenpuu -kirjassa sarjan osia yhdistävä punainen lanka eli Lumikin perheeseen liittyvä salaisuus alkaa nousta kunnolla pinnalle. Lumikki on jälleen jännittävien tilanteiden äärellä, sillä hän alkaa saada merkillisiä uhkailukirjeitä, ja kirjeiden kirjoittaja tuntuu tietävän hämmentävän paljon Lumikin asioista. Romantiikkaa mukaan tuovat Lumikin poikaystävä Sampsa ja vanha rakkaus Liekki. Paljastettakoon, että kirjan lopussa salaisuudet selviävät ja Lumikki löytää oman tiensä kulkea elämäänsä eteenpäin.


Koko trilogiaa ajatellen sarjan päätösosan heikkoutena oli se, että minulle Musta kuin eebenpuu olisi toiminut lähes itsenäisenä kirjana. Jos sarjaa mainostetaan trilogiana, odotan että osat liittyvät suhteellisen kiinteästi toisiinsa ja ne kaikki on pakko lukea, jotta pysyy juonessa mukana. Nyt tämän seikan suhteen oli hieman niin ja näin. Trilogian yleismielikuvaksi minulle jäi se, että sarjan aikana nuori nainen nimeltä Lumikki joutuu vaaratilanteesta toiseen ja selvittää lopuksi erään itseään koskevan salaisuuden. Osien välisenä yhteytenä toimii lähinnä sama päähenkilö. Voi tietysti olla, että muistini tekee tepposet tämän asian suhteen, sillä luin sarjan ensimmäisen osan noin vuosi sitten.

Pidin silti kovasti Lumikin vahvasta, itsenäisestä naishahmosta, vaikka hänen maailmansa on epätavallisen väkivaltainen. Trilogiassa on dramaattisen synkkä pohjavire, mutta Lumikin hahmossa on silti optimismia ja valoisuutta, kykyä luottaa tulevaisuuteen. Lumikki on erittäin rohkea, omaehtoinen päätöksentekijä elämässään, sillä hän ei juuri muiden kanssa neuvottele miten pitäisi toimia. Toisaalta tuntuu kovin surulliselta, miten erilleen toisistaan Lumikki ja hänen vanhempansa ovat kirjassa ajautuneet. Vanhemmat eivät ole Lumikille se taho, josta hakea tukea ja turvaa vaikeina hetkinä. Sarjan päätösosan loppuratkaisu nostaa hienosti esille sitä, miten vaikeita ratkaisuja perheen sisällä voidaan joutua tekemään ja mitä niistä saattaa seurata.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja äänitoteutus oli keskiverto eli varsin kelvollinen. Lukijan ääni oli neutraali, lukutahti rauhallinen, ja jopa liian rauhallinen, sillä tekstin lukemisessa oli välillä erikoisen pitkiä taukoja. Kirja soveltui silti oikein hyvin automatkojen viihdykkeeksi.

Huom! Tällä viikolla vietetään Lukuviikkoa. Simukan jännittävä trilogia toivottavasti innostaa nuoria lukemaan, sillä lukeminen on hieno harrastus.

Juttuni sarjan aiemmista osista löytyvät täältä:
Punainen kuin veri (#1)
Valkea kuin lumi (#2)
***
Mari A:n kirjablogissa potkaistiin käyntiin futisteemainen lukuhaaste, ja nyt kun jääkiekkoliiga on lähes paketissa, on minunkin aika siirtyä kesälajeihin. Mari sisällytti haasteeseensa sekä miesten että naisten sarjat, ja päätin aloittaa kirjojen luvun mimmiliigan puolelta. Simukka on syntynyt Tampereella, joten ensimmäinen merkintä menee Tampereen Ilvekselle.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston äänikirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa, tässä muutama linkki: Luettua elämää, Todella vaiheessa, Notko, se lukeva peikko ja Kirjasähkökäyrä.
Äänikirjan tietoja:
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Lukija Anna Saksman
Tammi, 2014
Kesto 3 h 57 min

19. huhtikuuta 2015

Kirjan ja ruusun päivän ennakkovinkit

Kirjan ja ruusun päivä -tapahtuma on jälleen ensi viikolla, 23. - 25.4.2015. Tempauksen idea on varsin yksinkertainen: saat kaupanpäällisiksi Kari Hotakaisen kirjoittaman Kantaja-kirjan, jos ostat kirjoja 15 eurolla (mukana olevan kirjakaupat löytyvät täältä). Minä aion suunnata kirjakauppaan viimeistään lauantaina (ja niitä kylkiäiskirjoja olisi sitten parempi olla vielä jäljellä silloin!!), mutta kävin jo ennakolta tutkimassa Oulun kirjatarjontaa ja kokosin kuvien muodossa pienen vinkkilistan, jossa on vinkkejä itselleni ja tätä juttua lukeville kirjanostajille.

Ehdin piipahtamaan vain Akateemisessa kirjakaupassa, joten kaikki alla olevat kirjakuvat ovat sieltä napattuja. Ensi viikon ostosreissulla olisi kuitenkin tarkoitus käydä myös Oulun Suomalaisessa kirjakaupassa, ja nautiskella siitä ylellisyydestä, että kaupungissani on vielä kaksi eri ketjun kirjakauppaa.

Löysin kirjakaupan hyllyistä muutamia jo lukemiani, oikein hyviä kirjoja, erään lahjaksi ostamani kirjan, muutaman potentiaalisen lahjakirjan ja myös jotain, mitä haluaisin ostaa omaksi ilokseni (ja jotain jo ostinkin):

Sanasinfonia - novelleja Sibeliuksesta -kirjan (Karisto, 2015) muutamat kappaleet huomasin lähes sattumalta. Kirja on hieno, ja toivottavasti se on isommin esillä muissa kirjakaupoissa, jotta lukijat löytävät sen. En lue novelleja kovin usein, mutta tämä kokoelma oli niin monipuolinen, että jokaiselle löytynee oma suosikkinovelli.

Sibeliuksen puoliso Aino on myös saanut oman kirjansa eli Jenni Kirves on kirjoittanut kirjan Aino Sibelius - Ihmeellinen olento (Johnny Kniga, 2015). Aino Sibelius tuntuu nousevan esille siellä täällä kun suomalaisen kulttuurin kehityksestä puhutaan, mutta tiedän hänen elämästään hämmentävän vähän. Maamme historian tärkeä vaikuttajanainen kiinnostaa minua, joten Jenni Kirveksen kirja on erittäin korkealla ensi viikon ostoslistallani. Ja jos ihmettelet, miksi Sibelius ja kaikki häneen liittyvä on ajankohtaista juuri nyt, niin syynä on säveltäjämestarin juhlavuosi.

Sibelius on pujahtanut myös tähän kuvaan, mutta minua houkuttelee tällä kertaa David Suchetin Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015). Suchetissa ruumiillistuu Agatha Christien luoma pieni, ärsyttävä belgialainen vainukoira ja vaikka en yleensä juuri perusta tv-sarjojen tiimoilta julkaistuista kirjoista, tämä on minulle kevään kiinnostavimpia kirjoja. Ostoslistani kärkisijoilla, ehdottomasti.

Kirja on mainio lahja, ja kirjakauppojen Historia-osastoilta olen hankkinut monet lahjat miehelleni, jonka kirjamaku on hieman toisenlainen kuin omani. Historia ja tietokirjat on lähellä hänen sydäntään, ja John Nurmisen säätiön kustantamat historialliset tietokirjat ovat löytäneet monta kertaa tiensä mieheni lahjapakettiin. Merelliset aiheet ovat usein näiden kirjojen aiheena, vaikka kirjat ovat jonkin verran normaalia hintavampia, ne ovat niin näyttäviä ja kookkaita, että olen ollut valmis sijoittamaan muutaman kympin tietoa ja upeita kuvia täynnä olevaan lahjaan. Bongasin hyllyjen tarjonnasta oitis yhden uutuuden, jota meillä ei vielä ole eli Mikko Huhtamiehen kirjoittaman Pohjolan Atlantis - uskomattomia asioita Itämerellä -teoksen (John Nurmisen säätiö, 2014). Kirjaa oli jäljellä vain yksi kappale, mutta jospa sitä on jossain varastohuoneen kätköissä vielä lisää. Mieheni syntymäpäivä mennä hurahti jo ohi, mutta ainahan voin ostaa kirjan hänelle muuten vaan. Sillä Kirjan ja ruusun päivän alkuperäinen idea on se, että naiset antavat miehelle kirjan ja saavat vastineeksi ruusun. ♥ Pitänee ehkä vinkata tuosta ruususta miehelleni...

Seuraavasta kuvasta löytyy lahjakirja, jonka hankin miehelleni maaliskuussa syntymäpäivälahjaksi eli Ranskan kuninkaan viimeinen retkikunta -kirja (John Nurmisen säätiö, 2014). Kirjan sivujen ja kuvien kautta lukija pääsee matkalle 1800-luvun Suomeen. Kuvan sininen kirja on myös potentiaalinen lahjakirja historiasta kiinnostuneelle: Vrouw Marian viimeinen matka (Paasilinna, 2014) valottaa 1770-luvun kohtalokasta laivamatkaa, jonka myötä Katariina Suuren taideaarteet löysivät uuden kodin Itämeren syvyyksistä. Myönnän, että kotiin lahjapaketeissa kantamani historiaopukset eivät ole kuluneet minun käsissäni, mutta sekä Vrouw Maria -kirja että ranskalaisten retkikunnan vaiheet kiinnostavat myös minua. Historian suurvaltojen yhteydet pieneen pohjoiseen Suomeen tuntuvat kiehtovilta aiheilta.

Keittokirjojen osaston ohitan yleensä vauhdikkaasti, mutta nyt huomasin erään kirjan, josta kokkauksesta ja tiedeasioista kiinnostunut mieheni saattaisi pitää:
Se EI ole tuo mehudieettikirja, vaan Trenton yliopiston professorin Massimiano Bucchin kirjoittama Newtonin kana - tiede keittiössä (Gaudeamus, 2014), joka kustantajan esittelysivun mukaan "selittää, miksi majoneesi leikkaa ja miksi kerma muuttuu voiksi, ja pohtii, mikä olisi optimaalinen perunalastujen lukumäärä olutlasillista kohti." Majoneesin leikkaaminen kuulostaa omituiselta, mutta ehkä tämä kirja toisi syvyyttä kotikeittiön ilmiöihin.

Italialaista tunnelmaa oli tarjolla myös jännityshyllyssä, josta huomasin Marco Malvaldin Kolmen kortin temppu -kirjan (Tammi, 2015). Jännitystä tästä kirjasta ei juuri löydy, mutta leppoisaa italialaista tunnelmaa on sitäkin enemmän. Erittäin mainio, kesäinen dekkari, joka voi nostattaa matkakuumetta.

Tammen Keltaisen kirjaston kirjat ovat hyvin esillä Oulun Akateemisessa, ja käyn aina kaupassa käydessäni tutkimassa sekä kovakantisten hyllyä että pokkarien pinoa. Olen myös Otavan sinisen kirjaston suuri ystävä, joten on harmillista, ettei siihen kuuluvia kirjoja ole ainakaan Oulussa ryhmitelty omiin hyllyihinsä, vaan käännösuutuudet ovat sikin sokin muiden kirjojen joukossa. Enpä tosin löytänyt kustantajan sivuiltakaan listaa ko. sarjaan kuuluvista kirjoista. Keltainen väri sen sijaan loistaa (ja minun pitää ehdottomasti tarkistaa, joko Pamukin Lumi löytyy hyllystäni vai onko se ensi viikon ostoskohde):


Ja näistä hyllyistä tein pienet ennakko-ostokset... eli kaksi keltaista sai majapaikan kirjahyllystäni:


John Steinbeckin tuotanto nousi hot-listalleni luettuani alkuvuodesta Tyytymättömyyden talven, ja Steinbeck vaikuttaisi sellaiselta nobelistilta, jonka kirjoja voisin kerätä hyllyyni palatakseni niihin uudelleen aina silloin tällöin. Helmestä on hyvä aloittaa, ja kun se on mukavan lyhyt kirja, saatan aloittaa sen aivan pikapuoliin. Amoz Oz on minulle entuudestaan lukematon nimi, mutta Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kuulosti lukemisen arvoiselta. Olen alkanut kaivata pitkien kirjojen lukemista, mutta ennen kesää en taida ehtiä tämän pariin.

***
Ensi viikolla on luvassa se 'varsinainen' ostospostaus. :)

16. huhtikuuta 2015

Jussi Valtonen: Siipien kantamat - ja eräs yhdentekevä novelli

Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi, 2007) muistutti minua jälleen siitä, miten suuri vaikutus omiin mielikuviini kirjailijan tuotannosta on sillä, minkä kirjan satun häneltä ensimmäisenä lukemaan. Kolahtaako ensimmäinen luettu kirja vai ei? Jos kolahtaa, olen valmis koettamaan aika montaa muuta hänen kirjaansa vain löytääkseni jotain samantasoista tai kenties vielä parempaa. Toisaalta, jos ensimmäinen luettu on aivan yltiömäisen erinomainen, siitä saattaa muodostua kynnys, jonka yli ei harpata kirjailijan muuhun tuotantoon. Sillä mitäs jos se kaikki muu on huonompaa kuin se ensimmäinen, ja ensimmäisen luetun jälkimaku alkaa latistua niiden kökömpien rinnalla? Ja jos ensimmäinen luettu ei innosta laisinkaan, kynnys tarttua muihin kirjailijan kirjoihin on hitusen korkeammalla kuin aiemmin. Näin se vain on, vaikka totta kai jokaiseen kirjaan pitäisi kauniisti ajateltuna suhtautua yksilönä ja antaa sille oma tilaisuutensa tulla luetuksi. Harmi, etten ole näin jalomielinen lukija.

Esimerkkejä menneiltä vuosilta: Peter Høegin upean Lumen tajun jälkeen olen kokeillut yhtä muuta kirjaa Høegilta, mutta lukeminen hyytyi alkumetreille ja jopa kirjan nimi on häipynyt mielestäni. Julian Barnesilta luin ensimmäisenä hykerryttävän Puhumalla paras -kirjan, ja tartuin suurin odotuksin Kuin jokin päättyisi -kirjaan. Lukuelämys oli niin vaisu ja ankara pettymys, että luonnospostaus odottaa edelleen julkaisua luonnoksissa ja olen alkanut kallistua sen deletoinnin puolelle. Tuskin muistan kirjastakaan enää mitään, ja tähtimäärä asettuu kuukausien takaisen tuomion perusteella kahteen. Mitäs jos olisin lukenut nämä kirjat toisessa järjestyksessä? Kuin jokin päättyisi ja tuo nimettömäksi unohtunut Høegin kirja eivät olisi olleet minun kohdallani kummoisiakaan sisäänheittotuotteita ko. kirjailijan tuotantoon, joten ehkä olisin jättänyt ne huipummat kirjat kokonaan lukematta? Kääk, mikä hirmuinen ajatus.

Tuorein esimerkki: Olen aivan hiljattain lukenut Jussi Valtoselta kaksi minuun hyvin eri tavoin kolahtanutta tekstiä, ja voin vain onnitella itseäni siitä, että luin ne juuri siinä järjestyksessä kuin sattumalta tein. Siipien kantamat -kirjan klikkasin alkuvuodesta lukulaitteeseeni, ja viime viikonloppuna viimein luin sen. Kirja oli sopivan lyhyt, sillä halusin lukea jotain, jonka ehtisin saada loppuun viikonlopun aikana. Sain luettavakseni tarinan, joka alkoi miesopettajan ja nuoren naisoppilaan tuttavuuden kuvauksella ja laajeni pikku hiljaa käsittelemään keski-iän tuntemuksia elämästä - siitä kuinka sitä alkaa tyytyä johonkin ja luopumaan asioista, jotka ennen olivat tärkeitä. Nuoruuden unelmat muodostavat riipaisevan vastakohdan keski-ikäiselle, ja kirjan loppu onnistui liikuttamaan minua toden teolla. Siipien kantamat onnistui ponnistamaan melko keskinkertaisesta alkutaipaleesta koskettavimmaksi lukuelämykseksi, jonka olen vähään aikaan kohdannut.
Suuri sydän tälle kauniille kirjalle. <3
Ja se toinen vastikään lukemani Valtosen teksti oli jotain minulle täysin yhdentekevää. Yöpöydän kirjat -blogin Niina postaili novellihaasteesta, johon minäkin innostuin mukaan. Rohmusin lähikirjastosta pinon novellikokoelmia, ja joukossa oli Miehen rakkaus -niminen kokoelma (Gummerus, 2008), josta panin heti merkille Valtosen Nyt se on joka tapauksessa ohi -novellin. Nyt se on joka tapauksessa luettu, ja onneksi oli lyhyt, sillä tämä ei napannut laisinkaan. Novellissa on samoja perusaineksia kuin Siipien kantamissa: jätetty mies, joka märehtii mennyttä suhdetta ja nuori nainen, joka kohtaa miehen. Mutta mitään puhuttelevaa tai koskettavaa en lyhyestä tekstistä ja sen väkivaltaisesta lopusta löytänyt, ja sanonpa vaan, että jos tämä olisi ollut ensimmäinen kosketukseni Valtosen kirjalliseen tuotantoon, niin voipa olla, että lukeminen olisi jäänyt tähän. Siipien kantamien muiston voimalla taidan sen sijaan jossain vaiheessa ponnistaa Finlandia-voiton tuoneeseen kirjaan.
Ei sydämentykytyksiä.
Samaisessa kokoelmassa on muuten Joel Haahtelan Zaia-novelli. Se aion lukaista myös, sillä Haahtelan pisteet ovat jo nousseet korkealle Kaksi kertaa kadonnut -kirjan myötä. Kirjan blogijuttu lojuu luonnoksissa, mutta paljastettakoon, että ihastuin kirjaan viime vuoden lopulla. Perhoskerääjä sen sijaan jäi vaisuuttaan kesken, ja jännittää jo, miten novellin kanssa käy.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useissa blogeissa, tässä muutama linkki: Mari A:n kirjablogi, Sininen linnaKirjasähkökäyrä ja TuijaTa.
E-kirjan tietoja:
Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Kansi: Saku Heinänen
Tammi, 2007 (e-painos 2015)
146 sivua

14. huhtikuuta 2015

Philip Kerr: Kalpea rikollinen (Berlin noir #2)

Philip Kerrin Berlin noir -dekkarisarjan kakkososa Kalpea rikollinen (Atena, 2013) oli minulle mustaakin mustempaa noiria. Tämä johtui kirjan tapahtumien ajankohdasta ja paikasta: ollaan Berliinissä vuonna 1938, jolloin toinen maailmansota siintää horisontissa. Täytyy myöntää, että koin kirjan lukemisen aika ahdistavana. Berlin noir -sarjan vahvuus on juuri se, että sen vie dekkarin historian polttopisteeseen, ja sehän siinä ahdistaa. Historian pimeän vaiheen äärellä tuntuu oudolta lukea sen genren kirjaa, jonka yleensä valitsen niihin hetkiin, kun kaipaan rentouttavaa viihdettä. Kalpea rikollinen ei oikein sujahtanut tähän kategoriaan, mutta hieno dekkari se oli.

Kerr kytkee kirjan tapahtumat tiiviisti aikakauden synkkään historiaan ja politiikan voimahahmoista mm. Himmlerillä on oma osuutensa kirjan juonikuviossa. Kalpeassa rikollisessa yksityisetsivä Bernie Gunther joutuu takaisin poliisin leipiin, sillä hänet palkataan etsimään raa'asti murhattujen saksalaistyttöjen surmaajaa. Lisäksi Bernie on kiristäjän jäljillä, joten kirjan rikosvyyhti on monitahoinen. Kaiken tapahtuvan yllä leijuu juutalaisiin kohdistuva kasvava viha, natsien julmuudet ja koko arjalaisen yhteiskunnan mielettömyys. Bernie tiedostaa, mihin suuntaan tilanne on luisumassa:

'"Ja sitten on Streicherin pornokokoelma, jonka hän kehuu olevan kaupungin kattavin. Kehumisessa hän on parhaimmillaan: aviottomien lasten lukumäärä, menneellä viikolla nähtyjen märkien unien määrä, päivän kuluessa ruoskittujen poikien määrä ja niin poispäin. Sellaisia yksityiskohtia hän mainitsee jopa julkisissa puheissaan."
    Pudistin päätäni ja kuulin huokaisevani. Miten ihmeessä elämä oli mennyt näin kaameaksi? Miten Streicherin kaltainen sadistinen hirviö on päässyt valtaan? Entä kuinka monta samanlaista tyyppiä maassa  oikein oli? Ehkä yllättävintä  oli kuitenkin se,  että kykenin yhä yllättymään siitä, mitä Saksassa tapahtui.' (s. 166)


Luin Goodreadsista kommentin, jossa todettiin, että 'oikeassa elämässä' Bernie olisi tapettu natsien toimesta kymmenen kertaa ensimmäisen 50 sivun aikana. Tämä on ollut sarjan ainut ongelma omissa silmissäni: kuinka uskottavaa Bernien kyyninen, hirtehishuumorin siivittämä kiperien tilanteiden hanskaaminen on? Olen onnistunut kohtuullisen hyvin pääsemään tästä pulmasta yli, sillä eihän fiktion tarvitse olla täydellisen uskottavaa. Lisäksi sarjan avausosassa minua ärsyttänyt liiallinen huumori ei enää ollut ongelma Kalpeassa rikollisessa. Hymy hyytyi sekä lukijalla että Berniellä. 

Juttuni sarjan avausosasta Liekit Berliinissä löytyy täältä.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Nipvet ja Kirjakolo
Kirjan tietoja:
Philip Kerr: The Pale Criminal (1990)
Suomennos Jukka Jääskeläinen
Atena, 2013
318 sivua

12. huhtikuuta 2015

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus & kohtalokkaan voikanan tapaus

Tarquin Hallin luoma Vish Puri -hahmo on kiinnostanut minua jo pitkään, mutta sain vasta nyt sen verran aikaiseksi, että tutustuin tähän delhiläiseen yksityisetsivään. Kirjahyllystäni löytyi peräti kaksi Vish Purin tapausta, joten lukaisin ne molemmat. Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (Gummerus, 2012) aloittaa Vish Puri -sarjan, ja Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus (Gummerus, 2014) on sarjan kolmas kirja. 

Alkuvuodesta ilmestyi jälleen uusi Vish Puri -tapaus, mutta näiden kahden lukemani perusteella minun on pakko todeta, etten aio hakeutua lemmenkommandojen pariin. Vish Purin leppoisa olemus kun ei purrut minuun laisinkaan. Tämä oli hieman odottamatonta, sillä yleensä pidän aurinkoisista ja hyväntuulisista dekkareista. Ongelmaksi Vish purin tapauksessa muodostui se, että minun oli äärimmäisen vaikeaa suhtautua vakavasti tähän Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtajaan, jonka tottelee lempinimeä Pullukka. Ja kun ei voi suhtautua vakavasti, pitäisi olla oikeasti hauskaa, jotta kirjan äärellä viihtyy. Nyt jopa ärsyynnyin, ja rikostapaukset lähes jäivät kaiken muun mieltä kaihertaneen jalkoihin.

Kirjoissa minua vaivasivat erityisesti kieliasiat: Vish Purin toimiston nimi vaikuttaa huonolla tavalla hassulta, kun kyseessä on sentään aikuisten eikä lasten etsivätoimisto. Lisäksi Vish Puria tutkimuksissa avustavien henkilöhahmojen suomenkieliset kutsumanimet tekevät heistä jo lähtökohtaisesti hölmöjä:  Loisteputki, Käsijarru, Kasvovoide. Voi hyvänen aika - Kasvovoide! Ehkä englanninkieliset nimet olisivat toimineet paremmin, tai sitten törmäsin kulttuurien väliseen kuiluun tässä nimiasiassa - ja kenties muussakin.  Ihmettelin näet myös sitä, miksi Vish Purin äiti (joka muuten vaikuttaa poikaansa terävämmältä) on aina 'äiti'. Kai hänellä on myös nimi? Äiti ratkoi molemmissa kirjoissa tapauksien kiemuroita sivutolkulla, joten minusta tämän aikaansaavan naisen hahmottaminen vain Vish Purin kautta tuntui oudolta.

Toisaalta, molempien kirjojen plussapuoliin kuului intialainen kulttuuri, jota tihkui sivuilta mukavasti suomalaisen lukijan olohuoneeseen. Korruptoituneet poliisit, byrokratian rattaat ja perinteisen intialaisen elämäntavan kokemat muutokset toivat mukavasti paikallisväriä rikoksen ratkaisun keskelle. Kohtalokkaan voikanan tapaukseen liittyi myös poliittisia kuvioita, sillä Intian ja Pakistanin väliset vihamielisyydet ja maiden yhteinen historia tekivät kirjan loppuosasta todella mielenkiintoisen. Plussaa kirjat saavat myös värikkäistä kansilehdistä, jotka alunperin minun huomioni kiinnittivät sarjaan. Harmi, ettei intialainen eksotiikka vedonnut minuun tämän sarjan kohdalla.

***
I Spy Challenge etenee kohtaan 25) Occupation kirjalla The Case of the Missing Servant.

Goodreads:
* Kirjalle Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus annan 2 tähteä.
* Kirjalle Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus annan 3 tähteä.
Mistä kirjat minulle?
* Sain Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus -kirjan omasta pyynnöstäni Kirsin kirjanurkan Kirsiltä. Kiitos!
* Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus -e-kirjan ostin itse verkkokaupasta.
Muualla verkossa:
* Kirjaa Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Notko, se lukeva peikko ja Ja kaikkea muuta.
* Kirjaa Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus on luettu mm. blogeissa Ullan luetut kirjat, Nenä kirjassa ja Mari A:n kirjablogi.
Kirjojen tietoja:
Tarquin Hall: The Case of the Missing Servant (2009)
Suomennos Tero Valkonen
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka
Gummerus, 2012
360 sivua

Tarquin Hall: The Case of the Deadly Butter Chicken (2012)
Suomennos Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2014
281 sivua (e-kirja)

11. huhtikuuta 2015

Kiekkokaupunkien kirjakierros - lopputunnelmat

Kiekkokevään tunnelma alkaa sopivasti tiivistyä play off -pelien edetessä (Kärpät go go finaalipeleihin!), ja oma kiekkoaiheinen lukuprojektini, Kiekkokaupunkien kirjakierros, on jo finaalinsa saavuttanut. Olen syksyn, talven ja alkavan kevään aikana lukenut 14 kotimaista kirjaa, jotka jollain tavoin liittyvät jääkiekon SM-liigassa pelaavien joukkueiden kotikaupunkeihin.


Viihdyn mainiosti käännöskirjallisuuden parissa, ja kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseni voisi olla roimasti parempi. Kierroksen tavoitteena oli motivoida minua tutustumaan itselleni uusiin kotimaisiin kirjailijanimiin, ja siinä onnistuin. En asettanut kierroksen kirjoille korkeita vaatimuksia, eli kyseessä EI ollut suuri henkilökohtainen sivistysprojekti tyyliin 'ota haltuun kotimaisen kirjallisuuden klassikot ja tärkeät nykykirjailijat'. Päällimmäisin tavoitteeni oli sen sijaan tutustuttaa itseni edes muutamaan uuteen nimeen, ja tietysti - suosikkilistallani on aina tilaa uusille kirjoille.

Oma koosteeni löytyy alta. Kaupunkeja kierrettiin myös näissä blogeissa:
Pähkinäkukkula
Kirjan pauloissa 

Marjaanan ja Paulan koosteista löytyy kiinnostavia kotimaisia lukuvinkkejä moneen makuun. Kiva, että olitte tässä mukana. :)

Kierrokseni alkoi tutulla ja turvallisella kirjalla, mutta siitä eteenpäin valitsin lukupinooni vain sellaisia nimiä, joihin en ollut aiemmin törmännyt. Kierros eteni alkuun erittäin vaivattomasti, kirjoja tuntui löytyvän lähes itsestään. Kirjojen kansiliepeitä tuli luettua tavallista tarkemmin, josko siellä olisi kerrottu mistä ko. kirjailija on kotoisin tai missä hän asuu. Neljän viimeisen luetun kohdalla piti jo hieman tutkia kirjaston tietokantaa, ja Rauman ja Porin kohdalla sanan 'hieman' voi korvata sanalla 'ahkerasti'. Mutta viimein jokaiseen kaupunkiin löytyi ennakolta kiinnostava kirja, jota oli mukava lähteä lukemaan:

Lappeenranta/Saipa: Kari Välimäki: Todensanat
Pori/Ässät - Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

Reitti näyttää kartalla tämmöiseltä:
Arvioitu matka-aika 47 h 14 min Matka 3498.84 km

Käytin reitin piirtoon Fonectan reittihakua. Välietappien järjestys ei kartasta juuri erotu, mutta melkoisesti kirjakilometrejä ehti kertyä mittariin. Autolla matkan huristeluun olisi mennyt lähemmäs 50 tuntia, ja nyt harmittaa, etten hoksannut laittaa lukemiseen käyttämiäni tunteja ylös. En uskalla edes arviota heittää.

Kierrokset timantit - suosittelen!

Lappeenranta/Saipa: Kari Välimäki: Todensanat

Muita erittäin hyviä löytöjä:


Kierroksen parhaimmiston lista tuntuu minusta hämmentävältä, sillä se koostuu yksinomaan lyhytproosasta ja sarjakuvista. Olen mieltänyt itseni enemmän romaanien lukijaksi, mutta näemmä suosikkeja voi pompahdella esiin myös muun pituisesta ja -tyylisestä kirjallisuudesta. Lähdin etsimään uusia lukuelämyksiä, ja niitä sain. :)

10. huhtikuuta 2015

Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

"Kaikki alkoi siitä naisesta. En tiedä mitä on rakkaus ensisilmäyksellä, mutta tiedän miltä tuntuu kun näkee jonkun ihmisen, joka on kuin ilmestys. Joka avaa uuden näkökulman kaikkeen, silloin kun sitä vähiten osaa odottaa.
   Olin ensimmäistä kertaa elämässäni rehellisissä töissä. Lähdin sieltä tosin heti, kun työssäoloehto täyttyi ja pääsin liiton rahoille. Ilman sitä työtä kaikki kenties olisi toisin. Tai sitten olisin törmännyt Susannaan jossain muualla ja kaikki olisi melko lailla samalla tavalla. Ei, en usko. Sen oli oltava juuri silloin, juuri sinä päivänä." (s. 11)

Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjon (Like, 2011) avauskappaleiden jälkeen odotin kirjalta paljon. Puhujana oleva Kerttu vaikutti kiinnostavan boheemilta tyypiltä, ja mitä mahtaakaan paljastua ihmeellisen Susannan tiimoilta? Lupaavan alun jälkeen harmistuin, kun huomasin kirjan keskivaiheilla pohtivani, miksi kirja tuntuu polkevan paikallaan eikä tilanteita rakenneta eteenpäin. Kerttu pohtii edelleen pahaa oloaan ja peilaa tuntemuksiaan ilmestyksenomaisen Susannan kautta, ja Susanna on myös päässyt ääneen esittämään vankkumattomia mielipiteitään. Kirjan kolmantena kertojana on Anton, jolla on yhteinen menneisyys Susannan kanssa ja hänkin käy läpi elämänsä kipupisteitä. Vastakkain on asetettu hyvin- ja pahoinvointi, yhteiskunnan hyväosaiset ja nurjempaa puolta nähneet. Mutta tätä läpikäyntiä oli kunkin henkilön kohdalla jatkunut jo jonkin aikaa, ja aloin lukijana kaivata jotain mikä toisi eteeni uutta. 

Kirjan loppuratkaisu tuntui minusta vaisulta, sillä suuri loppukierre ja huipennus jäivät omasta lukukokemuksestani puuttumaan niin tapahtumien kuin kertojien kehityksen tasolla. Kerttu, Anton ja Susanna -triangeli olisi kaivannut joko lisää vauhtia tai syvyyttä, mutta molemmat jäivät uupumaan. Pidin silti monissa asioista Sydänvarjossa: kolmen kertojan ratkaisu toimi hyvin, vaikka henkilöiden välinen jännite olisi mielestäni voinut olla huomattavasti suurempi. Kuisman kerronta oli minun mieleeni. Selkeää ja sujuvaa tekstiä, jossa ei ollut turhia krumeluureja, ja lauseet rytmittyivät mukavasti. Minulle syntyi vaikutelma, että kertojat oikeasti kertoivat tarinaansa, vaikkei kirjassa ollut juurikaan varsinaista dialogia. Pienistä puutteista huolimatta Sydänvarjo oli hyvä lukukokemus, ja Kuismalta voisin lukea muitakin kirjoja.

***
Kiekkokaupunkien kirjakierros on saapunut päätepysäkille eli Poriin, sillä Hanna-Riikka Kuisma on syntyjään porilainen kirjailija. Takana on yli kolme tuhatta kirjakilometriä reissausta ympäri puolikasta Suomea. Puuh! Koostetta kierroksen kulusta ja lukutunnelmista luvassa viikonloppuna.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjanurkkaus, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Booking it some more.
Kirjan tietoja: 
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo
Like, 2011
249 sivua

7. huhtikuuta 2015

Terry Pratchett: Naamiohuvit (Discworld #18)


Yöpöydän kirjat -blogin Niina innosti kirjabloggaajia lukemaan Terry Pratchettin kirjoja. Syy on surullinen: englantilainen fantasiakirjailija kuoli 12.3.2015. Vaikka luen fantasiaa silloin tällöin, Pratchettin tuotanto on jäänyt minulta kokonaan väliin. Päätin silti lähteä mukaan Niinan haasteeseen, ja lähikirjaston fantasiahyllyssä oli runsaasti valinnanvaraa. Tutkailtuani hetkisen kirjojen selkämyksiä päädyin kirjaan Naamiohuvit (Karisto, 2006), jonka kansikuva oli varsin hillitön ja kansilieve vinkkasi, että kyseessä on oopperaan sijoittuva kuolemantapauksia sisältävä tarina. Sanat 'murhanhimoinen' ja 'kummitus' tuntuivat niin lupaavalta yhdistelmältä, joten en edes harkinnut muuta kirjaa. Kansikuva sopii muuten erinomaisesti kirjan tunnelmaan.


Tiesin Pratchettin tekstin olevan huumoripitoista, mutta aivan minun makuuni kirjan huumori ei ollut. Ei se ärsyttänyt, muttei myöskään naurattanut. Lukemani kirjan tapahtumat sijoittuvat oopperaan, ja Naamiohuveissa piikitellään monin tavoin siihen liittyviä mielikuvia. 

    "...Mitä täällä on tapahtunut?"
    "Tuota noin... herttua lauloi pitkän pätkän sanoakseen, että hänen pitää mennä ja kreivi on laulanut laulun siitä kuinka mukavaa onkaan, että kevät on taas tullut ja kuollut ruumis putosi katonrajasta."
    "Oopperassa tapahtuu aina paljon kaikkea sellaista, vai mitä?"
    "En sanoisi aivan niinkään."
    "Ahaa. Olen pannut merkille, että teatterissa kuolleet liikkuvat, jos niitä katselee tarpeeksi kauan."
  "Enpä usko, että tämä liikkuu enää mihinkään. Kuristettu. Joku murhaa oopperalaisia. Olen jututtanut balettityttöjä."
    "Todellako?"
    "Se on tämä Kummitus, josta kaikki puhuvat."
    "Hmm. Pitääkö hän sellaista mustaa oopperapukua ja valkoista naamaria?"
    "Mistä sinä sen tiesit?"
    Muori näytti omahyväiseltä.
   "Tarkoitan, etten pysty kuvittelemaan kuka haluaisi murhata oopperan ihmisiä..." Nannyn mieleen juolahti Dame Timpanin kasvoilla näkynyt ilme. "Paitsi ehkä toiset oopperan ihmiset. Ja ehkä muusikotkin. Ja ehkä vielä jotkut yleisöstä." (s. 154)

Kirjan päähenkilöinä ovat noidat Nanny Auvomieli ja Esmeralda Säävirkku sekä neiti Agnes, joka haaveilee erilaisesta elämästä oopperan lavoilla. Oopperatalossa ja sen värikkäässä ilmapiirissä pyörivä juoni oli mielestäni viihdyttävä, mutta tarinan henkilöiden suomenkielisiin nimiin en meinannut millään tottua. Nanny Auvomieli menetteli vielä jotenkuten, mutta herra Ämpäri?! Walter Pingahdus? Kahden kielen yhdistäminen samaan nimeen ei toiminut minulle laisinkaan.

Naamiohuvit kuuluu Discworld -sarjaan (suom. Kiekkomaailma), ja kirja on sarjan 18. osa. Onneksi en tiennyt tätä kirjaa lainatessani, sillä olisin saattanut aivan turhaan jättää kirjan hyllyyn. Naamiohuveja näet pystyy lukemaan oikein hyvin ilman sen kummempia pohjatietoja Discworldin taustoista tai periaatteista. Ne taustat ovat tämmöiset: "Se [Discworld] on jättimäinen kiekko, jota kannattelevat neljä elefanttia: Berilia, Tubul, Great T'Phon ja Jerakeen. Nämä taas seisovat maailmankilpikonna Suuren Kaksosen (Great A'Tuin) kuoren päällä, joka lipuu hiljalleen halki universumin. Kiekkomaailma on halkaisijaltaan noin 10 000 mailia ja sitä kiertävät kiekkomaailman kuu ja aurinko. Magia vaikuttaa Kiekkomaailmassa voimakkaasti, ja vaikka Kiekkomaailma monilta osin muistuttaa Maata, se noudattaa omia fysiikan lakejaan." (ks. Wikipedia)

Luin Discworldistä lähes huuli pyöreänä Wikipediasta, sillä mistään elefanttijutuista saati maakilpikonnasta ei ollut pienintäkään mainintaa Naamiohuvien sivuilla. Ehkä Discworldin maailma on jo sarjan aiemmissa kirjoissa niin puhki kaluttu, että sarjan loppupuolella voidaan keskittyä seikkailuihin. Uudelle lukijalle helppo ratkaisu, mutta itse pidän enemmän kirjasarjoista, joita pitää huolella lukea alusta asti, jotta pysyy kärryillä (esim. Sergei Lukjanenkon Partio-sarja). Naamiohuvit oli silti mukavan leppoisaa luettavaa, ja oopperan kummituksen arvoitus ratkesi noitavoimin oopperakiljunnan ja muun häsellyksen keskellä. Tämän kirjan perusteella Discworld-sarjasta ei tullut uutta suosikkiani, mutta oli silti mielenkiintoista sukeltaa Pratchettin hilpeään fantasiamaailmaan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Valopolku. Discworldille ja Pratchettille omistettu sivusto.
Kirjan tietoja:
Terry Pratchett: Maskerade (1995)
Suomennos Mika Kivimäki
Karisto, 2006
310 sivua

5. huhtikuuta 2015

Tapio Koivukari: Maista, niin muistat

Jääkiekkokauden huipennus lähenee ja jee! Kärpät on vielä peleissä mukana, vaikka eilen tulikin takkiin JYPiä vastaan. Kotimaisen kirjallisuuden lukuprojektini Kiekkokaupunkien kirjakierros alkaa myös olla lähellä finaalia, sillä olen saanut kierroksen viimeiset kirjat luettua. Kierrokseni hännänhuipuiksi jäivät Rauma ja Pori (joista vain Rauma on 'oikeissa' peleissä edelleen mukana), ja jostain syystä kiinnostavien kirjojen löytäminen näihin kaupunkeihin vaati jonkin verran työtä ja kirjaston tietokannan ahkeraa selailua. Mutta viimein onnisti, ja löysin molempiin kaupunkeihin juuri sitä, mitä kierrokselta lähdin hakemaan: itselleni uuden, mielenkiintoisen kirjailijanimen. Ensimmäisenä esittelyvuoron täällä blogissa saa Rauman kirja eli Tapio Koivukarin novellikokoelma Maista, niin muistat (Johnny Kniga, 2008).

Koivukarin kokoelmassa on viisi novellia, jotka olivat sen verran pitkiä, että tunsin pääseväni hyvin sisälle kuhunkin kertomukseen ja koin lukevani jotain 'kokonaista', enkä vain pientä vaikeasti tavoitettavaa tunnelmapalaa. Novellien aiheet liikkuivat varsin laajalla asteikolla:

Jotain tuttua on nykyaikaan sijoittuva suhdedraama, jota kerrotaan miesnäkökulmasta. Kirjan avausnovellista käy ilmi Koivukarin rauhallinen kerrontatyyli, johon ei juuri dialogia mahdu.

Seminaari vie lukijan menneille vuosikymmenille, opettajaseminaarien aikaan. Päähenkilöksi on vaihtunut nuori nainen, ja novellista hahmottuu hienosti ajankuvaa siltä ajalta, jolloin koulutusmahdollisuudet eivät olleet niin hyvät kuin nykyaikana. Tämä surullisen naiskohtalon sisältävä novelli nousi kokoelman suosikkieni joukkoon.

Moision herra ja hänen palvelijansa kertoo balladin Liivinmaalta, ja historiassa on siirrytty vielä kauemmas, vaikkei tapahtumien tarkkaa ajankohtaa määritellä. Tämä oli toinen suosikkinovellini Koivukarin kirjassa. Pidin menneen ajan tunnelmasta, joka heijastuu tapahtumista ja tekstin hiotun oloisista sanamuodoista. Valta, vallan käyttö ja sen seuraukset ovat novellin teemoja, ja näihin pureudutaan palvelusväkeen kuuluvan miehen kautta.

"Armollinen herra antoi minulle muitakin luottamustehtäviä ja kyseli, mimmoiset olivat mielialat palvelusväen keskuudessa, oliko heidän keskuudessaan nurjamieltä tahi muuta petollisuutta. Niin minä tajusin oman onneni ja myös armollisen herran menestyksen riippuvan osaltaan koko palvelusväen kuuliaisuudesta ja käytin tässä jo lapsuuteni metsissä oppimaani taitoa kulkea äänettömästi, kuulostella tarkkaan vaikka ovenkin läpi sekä lukea jälkiä. Näin saatoin toimittaa moniaita asioita moision erinomaiseksi hyödyksi, kuten silloin, kun muuan kyökkipiika oli varastanut hopealusikan aikoen sen myydä ja käyttää rahat mihin käyttää, kiinnisaatuna hän väitti, että olisi käyttänyt ne vanhan äitinsä puoskarointiin." (s. 82)

Maista, niin muistat -niminovelli oli kokoelman yllätyksellisin. Kunnallispolitiikan ja globaalin talouden kiemuroita kritisoidaan juonikuviolla, joka alkaa näennäisen tavanomaisesti mutta päättyy nostamaan esille minulle uusia kauhukuvia tuotekehittelyn vaaroista.

Merisumu jäi minulle kokoelman vaisuimmaksi novelliksi. Aikatasoilla liikkuminen ja kerronnan hypähtely eri tapahtumissa heittivät minut pois kyydistä, vaikka novellin loppupuolen sumuinen meritunnelma minua viehättikin.

Kokonaisuutena Koivukarin kokoelma oli hyvä. Novellit olivat aiheiltaan ja teemoiltaan sopivan vaihtelevia. Esimerkiksi Liivinmaa-novellin jälkeen tullut kokoelman niminovelli hätkäytti, niin eri maailmaan Liivinmaalta siirryttiin. Koivukarin teksti kulki eteenpäin sujuvasti, mutta dialogin lähes täydellinen puuttuminen teki lukemisesta paikoin hidasta. Siitä huolimatta pidin kovasti tekstin rauhallisesta rytmistä. Historiallisen fiktion kirjoittaminen tuntuu olevan Koivukarilla todella halussa, siis siinä mielessä, että lukija tuntee oikeasti siirtyvänsä historialliseen aikaan. Koivukarin tuotantoon kuuluu Rauman edustan saaristoon sijoittuva romaanitrilogia, ja se nousi oitis lukulistalleni. Wikipedian mukaan trilogian aikajana ulottuu Oolannin sodasta 1960-luvulle, joten luvassa tuntuisi olevan kiintoisaa aikamatkustusta.

***

50 kategorian lista saa ruksin kohtaan 12) A book of short stories. Koivukari on erinomainen vinkki myös Anna minun lukea enemmän -blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen, sillä esimerkiksi Oulun kirjaston tietokannasta löytyy islantilaista käännöskirjallisuutta Tapio Koivukari -hakusanalla. Koivukari on ollut näissä kirjoissa kääntäjänä, ja itse aion kokeilla ainakin Vigdís Grimsdóttirin kirjoja.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kiiltomato-verkkolehden juttu kirjasta. Videoklippi Koivukarin esiintymisestä Prosak-proosaklubilla. 
Kirjan tietoja:
Tapio Koivukari: Maista, niin muistat
Johnny Kniga, 2008
166 sivua

3. huhtikuuta 2015

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu (Bar Lume #2)

Toscanalainen pikkubaari Bar Lume on ehdottomasti eräs kirjallisia suosikkipaikkojani. Viiden korttipeli  esitteli baarin hurmaavan (?) isännän Massimon ja omapäisen pappaseurueen, joka on myös ottanut baarin kantapaikakseen. Marco Malvaldin Kolmen kortin temppu (Tammi, 2015) vei minut jälleen keväiseen Toscanaan. Sain kirjan hyppysiini eilen, ja Bar Lumen uusin murhatapaus oli erinomainen pääsiäisen aloitus. Kirja on nopeaa luettavaa (aloitin lukemisen illalla ja lopettelin kirjan tänä aamuna) ja viihdyttävää ajankulua. Suuria yllätyksiä sarjan aloitusosan esittelemiin henkilöihin ja tunnelmiin ei tullut, mutta hyvä niin. Kolmen kortin temppu tarjosi minulle kevyen hyppäyksen italialaisen pikkukylän juoruja täynnä olevaan arkeen, ja muuta en kirjalta halunnutkaan. Ja olihan mukana tosiaan myös yksi murha. Siitä huolimatta dramaattisempi juonenkäänne mielestäni oli Bar Lumen joutuminen sisustusrempan kohteeksi.
"Rakas idiootti,
    sinun päin helvettiä parkkeeratun skootterisi vuoksi en päässyt tästä autolla. Niinpä jouduin pysäköimään hevon perseeseen ja raahaamaan kauppakassit kotiin auringon paahteessa, kuin mikäkin kuormajuhta.
    Kuten näet, skootterisi etupyörän ympärillä on nyt kunnollinen ketju. Vapautuaksesi siitä ja päästäksesi ajamaan päin jotain seinää sinun on parasta aukaista lukko avaimella. Nyt mietit missä avain on. Älä huoli, en vienyt sitä mukanani. Avain on haudattuna yhteen ravintolan edessä olevista kukkaruukuista. En kerro mihin niistä, jotten pilaisi hupiasi. Toivottavasti sen etsiminen on vähintään yhtä rasittavaa kuin mitä minun kotimatkani oli. Paskamaista päivää toivoen, vilpittömästi sinun,
    Batman." (s. 181-182)

Sapekkaan kirjeen kirjoittanut Batman on baarinpitäjä Massimo, ja kirjeellä ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä kirjan murhan kanssa. Bar Lume -kirjoissa on näet erittäin paljon tapahtumia, joilla ei ole suoranaista yhteyttä rikokseen. Siinäpä taitaa olla syy, miksi pidän tästä sarjasta todella paljon jo kahden luetun kirjan jälkeen: Bar Lume -kirjat vievät lukijan keskelle eläväistä italialaista arkea, ja mausteena sopassa on jokin rikos. Tuo jokin rikos liittyy Kolmen kortin tempussa tiedekonferenssiin, jossa Massimo on yhden pappaseurueen jäsenen kanssa hoitamassa väliaikatarjoilua. Eräs konferenssin japanilaisista osallistujista löydetään kuolleena, ja kuinkas ollakaan, Massimo löytää itsensä avustamassa poliisia mm. tulkin hommissa.

Massimo sai innoituksen lukkotempaukseensa Frederico Moccian Kolme metriä taivaan yllä -kirjasta. Kyseinen kirja on levittänyt lemmenlukkovillitystä, ja löytyyhän niitä myös Oulusta. Kuva napattu tänään päiväkävelyltä Ainolan puistosta. Ympäristöä ei tähän aikaan vuodesta voi parhaalla tahdollakaan väittää romanttiseksi.
Kolmen kortin temppu ei mielestäni ollut aivan yhtä valloittava kuin sarjan avausosa, joka rullasi ensimmäisiltä sivuilta asti hivenen paremmin. Kolmen kortin tempussa korostui japanilaisen ja italialaisen kulttuurin kohtaaminen, ja tästä aihepiiristä ei noussut esille mitään järisyttävän uutta tai terävänäköistä, joten tämä latisti lukufiiliksiäni jonkin verran. Suosittelen silti kirjaa ja myös sarjan ensimmäistä osaa, Viiden korttipeliä, kevyiden, hyväntuulisten dekkarien ystäville. Sekä tietenkin myös Italian ystäville ♥.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Marco Malvaldi: Il gioco della tre carte (2008)
Suomennos Inkeri Koskinen
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
Tammi, 2015
283 sivua

2. huhtikuuta 2015

Annelies Verbeke: Nuku!

Annelies Verbekellä on taito kirjoittaa kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka ovat kiehtovasti hieman irrallaan arjen normikuvioista. Verbeke jäi mieleeni jo viime vuonna lukemani Kalanpelastaja-kirjan ansiosta, josta tosin olen kirjoittanut postaukseeni 'valju, eikä oikein koskettanut minua". Miksiköhän silti vielä muistan kirjan, hassun Moniquen ja oudon kalakonferenssirumban? Ok, kirjan juoni vertautui bloggaukseni perusteella toiseen, erittäin hyvään kirjaan, mutta siitä huolimatta omatuntoni hieman kolkuttelee sen vuoksi, että annoin Kalanpelastajalle vain kaksi tähteä. Olisiko kolme ollut parempi tähtimäärä? Verbeken kirjoissa on tämän toisen lukemani perusteella sellaista pikkuisen vinksallaan olevaa arkea, josta pidän. Verbeken Nuku! -kirjan (Avain, 2006) kohdalla en epäröi, vaan kolme tähteä kuuluvat ilman muuta lyhyelle, omalaatuiselle kirjalle, jossa on erittäin kaunis kansilehti.
"Eikö ole kiva tehdä joskus jotain kiellettyä?" Olga sanoi leikkisän ärtyisästi. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän työnsi savukkeen suuhuni ja sytytti sen. Tunsin nikotiinin kihelmöinnin varpaissani asti.
    Minä olin Magda, jolla oli sänkitukka ja pandalasit. Vieressäni istui ystäväni Olga, jolla oli tatuointi näyttelijästä, joka oli käynyt lihavaksi ja hankalaksi. Fysiossa tehtiin ihmeitä, ja me tupakoimme paikassa, jossa se oli kiellettyä. Välillä kaikki on yllättävän yksinkertaista. (s. 70)

Kuten kirjan nimi kertoo, kirjassa pohditaan nukkumista. Tai pikemminkin sitä, ettei nukuta. Ja mitä sitten tehdään, kun ei nukuta? Toinen kirjan kertojista, Magda eli Maya, käy mm. pimputtelemassa naapureiden ovikelloja, jotta saisi kohtalotovereita. Erään oven takana hänen soittoaan odottaa Benoit, joka laittanut Mayan toimet merkille. Benoit ja Maya saavat vuorotellen kertojavuoroja, ja pikkuhiljaa lukijalle valottuu heidän menneisyytensä ja unien puutteen täyttämä nykyhetki.

Verbeken kerrontatyyli on melko eleetöntä, ja suuret tunteet tuntuvat hautautuvan viileän pinnan alle. Mutta kirjan rivien välissä on pientä huumoria, ja vaikka juonikuvio ei ollut hulvaton ja loppuhuipennuksen kanssa oli vähän niin ja näin, kirjan tunnelma viehätti minua. En kaipaa unettomuutta omaan arkeeni, mutta jos niin kävisi, tuskin reagoisin kuten Maya. Olisin tylsä ja kaivaisin lukulaitteen esille sen sijaan, että laittaisin vahingon kiertämään ja huutaisin kurjaa oloa ulos. Lukulaitteen kanssa ei tosiaan ole vaarana joutua pitämään pandalaseja sairaalaan, mutta kirjasta on kiva lukea, että räväkämpiä arkiratkaisuja löytyy.

***
50 kategorian listahaaste etenee kohtaan 11) A book with a one-word title.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain kirjan Villasukka kirjahyllyssä -blogin Villikseltä. Kiitos! <3
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Villasukka kirjahyllyssäKirjainten virrassa, Tarukirja ja Eniten minua kiinnostaa tie.
Kirjan tietoja: 
Annelies Verbeke: Slaap! (2003)
Suomennos Titia Schuurman
Kansi Jussi Jääskeläinen
Avain, 2006
156 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...