31. maaliskuuta 2015

Maaliskuu 2015

Maaliskuun kirjakuukauteni kohokohtia kuvittavat Floralia - Kevät alkaa Kempeleestä -puutarhanäyttelystä nappaamani kuvat. Näyttely pidettiin viime viikonloppuna OSAO:n Kempeleen yksikössä, ja se oli rakennettu opiskelijoiden ideoiden pohjalta. Kaunista oli jälleen kerran! Harmi, että näyttelystä tuliaisina saatu keväinen tuulahdus jäi lähinnä mielen nurkalle kykkimään, sillä ulkoilmassa kevään merkit antavat vielä odottaa itseään. Tiet ovat täynnä loskaa, aurinko luuraa pilvien takana ja taivaalta tippuu vuorotellen vettä ja lunta. Viime yönä tuli lähes 10 senttiä lunta ja päivällä oli vuorossa vesi. Olen alkanut harkita kumisaappaiden ostamista.

Ennen Floralia-kuvia pakollinen :) kirjakuva:

  
Maaliskuun värit...
musta - Axel Madsen: Coco Chanel
punainen - Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto - parasta elämässä
valkoinen - Donna Tartt: Tikli

Eli kirjaostoksia kuluneelta kuukaudelta. Tikliä jo ehdin aloittaa, mutta totesin 200 sivun jälkeen, ettei nyt ole sopiva hetki tällä kirjalle. En pysty enkä ehdi keskittymään vain ja ainoastaan Tikliin, ja pätkälukeminen ei minun kohdallani soveltunut laisinkaan tälle paksukaiselle. Uusi yritys kesällä. Ehkä jo ensi kesänä.  Sen sijaan Kamalan luonnon huumoripätkät sopivat minulle - nyt ja aina. Innostuin tilaamaan ilveksen, kärpän & kumppaneiden sutkauksia viimein myös omaan hyllyyn. Jihuu! Coco-kirja oli heräteostos. En tiedä Chanel 5 -naisesta juuri mitään, mutta toivottavasti pokkarin yksinkertaisen tyylikäs ulkoasu enteilee hyvää lukuelämystä.


Kukkien ystävät ovat myös kirjojen ystäviä. Floraliassa oli myynnissä vinkeitä kirjanmerkkejä kahden euron huokeaan hintaan. <3


Maaliskuun päättynyt haaste...
Oulun kaupunginkirjastaon Sarjakuvapassi. Passi houkutteli minut lukemaan 8 kiinnostavaa kotimaista sarjakuvaa, joukossa Sarjakuva-Finlandian voittanut Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki -albumi. Minä ihastuin tähän värikylläiseen ja taidokkaaseen albumiin, joka sekoittaa historiaa ja paikallispolitiikkaa nuoren parin arkeen. Viisi Goodreads-tähteä. <3

Floralia-näyttelyyn oli tehty minikokoisia puutarhoja. Nämä olivat upeita - ja pikkuruisia. :)


Maaliskuun riemastuttavin dekkari...
Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus. Kovaksikeitettyjen ystävät, älkää vaivautuko lukemaan. :)


Maaliskuun iloisin sarja...
Siri Kolun Me Rosvolat -sarjan 3 viimeistä osaa. Kuuntelin sarjaa äänikirjaversiona, ja vaikka lukija vaihtui matkan varrella peräti kahteen otteeseen, Rosvoloiden matkassa ei voi kuin viihtyä.


Maaliskuun aikamatka...
Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö. Työläistytön nuoruus 1990-luvun Englannissa oli hieman erilainen kuin oma nuoruusaikani. Jotain virkistävän raikasta tässä ajoittain ronskissa kertomuksessa oli.


Kuplivan iloisia lukuhetkiä kaikille!

28. maaliskuuta 2015

Romantiikkahyllyn maalaislöytöjä - Enni Mustonen: Morsiuskesä & Irène Némirovsky: Veren polte

Maaseudun tarinoita kirjaston romantiikkahyllyltä. Tässä on minulle harvinainen yhdistelmä, mutta 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaaste houkutteli minut lainaamaan Irène Némirovskyn Veren poltteen (Gummerus, 2008) ja Enni Mustosen Morsiuskesän (Otava, 2009). Molemmat kirjat löytyivät lähikirjaston romantiikan teemahyllystä, jonka luona harvemmin vierailen. Joskus hämärässä nuoruudessani pläräsin hyllyn tarjontaa säännöllisesti (kirjasto oli eri, mutta romantiikkahylly taitaa löytyä kaikista kirjastoista?), kunnes irtaannuin rakkauden ympärillä pyörivistä juonikuvioista - tai ainakin hyllystä, joka pursuaa vain tätä aihepiiriä.

Némirovskyn kirjalta en odottanut perinteistä rakkauden huumaa ja kuumia suudelmia, mutta ennakolta arvelin, että Morsiuskesä saattaisi olla lähempänä nuoruuteni kokemuksia romantiikkahyllyn annista. Kirjat luettuani en suuremmin yllättänyt, kun Veren polte sopi mielikuviini ranskalaisesta romaanista - hienostunut, monimutkaisia tunteita täynnä oleva. Morsiuskesä sen sijaan oli erittäin epäromanttinen. Kirja oli helppolukuinen ja ennalta-arvattava viihderomaani, joka oli helppo kytkeä kotimaiseen arkeen. Romanttista rakkautta en siitä silti löytänyt, ja luin sen loppuun lähinnä haastepisteen innoittamana sekä silkasta uteliaisuudesta viihdegenren edustajaa kohtaan.

Maaseudun kuvausta sentään löytyi molemmista kirjoista, joten ne sopivat kansikuvaa myöten mainiosti maaseutuhaasteeseen. Veren poltteessa ollaan Ranskan maaseudulla, jonne kirjan kertoja ja päähenkilö Silvio palaa vuosien jälkeen:

"Tänään olen yksin, ensilumi satoi. Tämä Keski-Ranskan seutu on eristäytynyttä mutta vaurasta. Ihmiset pysyttelevät omissa oloissaan, omilla maillaan, kyräilevät naapureitaan, korjaavat satonsa, laskevat rahojaan, viittaavat kintaalla kaikelle muulle. Ei asuta linnoissa, ei harrasteta seuraelämää. Täkäläinen porvaristo on vielä lähellä maalaisia, vasta äskettäin toiseen säätyyn siirtynyttä; veri virtaa suonissa sakeana ja kaikki maan antimet maistuvat." (s. 6)

Pienessä kylässä monet asiat ovat kuten ennenkin, mutta ajan myötä pinnan alta alkaa paljastua kuohuntaa ja tunnemyrskyjä. Kirjassa on erittäin rauhallinen ja seesteinen tunnelma, mutta minun on todettava, että henkilöiden kokemat rakkausdraamat jäivät etäisiksi. Némirovskyn kerronta on silti hienovireistä, ja siinä syy antamaani kolmeen Goodreads-tähteen. Hän tuo kirjassa kauniisti esille maaseudun ihmisten elämäntyyliä ja -asennetta, joka heijastuu niin käytännön maanviljelykseen liittyviin kysymyksiin kuin tunne-elämän käsittelyyn.
Heinäpelto, mies ja nainen, punainen koukeroinen punainen fontti. Onkos tässä romanttisen maalaistarinan kannen peruselementit? Morsiuskesän lehmä sentään on pirteä yksityiskohta.
Enni Mustosen Morsiuskesä liikkuu Maajussille morsian -tv-sarjan tunnelmissa. Kirjan naispäähenkilönä on maailman sotatantereilla ansioitunut tv-kuvaaja Laura, joka saa sairaslomansa loppupuolella pestin kotimaisen tosi-tv:n kuvaajaksi. Laura löytää itsensä Jussin isännöimältä maatilalta, jonne saapuu emäntäehdokkaita vuorokauden mittaiselle tutustumiskäynnille. Kamera käyntiin ja reaktiot talteen.

Laura ja Jussi, olisikos tässä se kirjan pääpari? Tämän asian keksimiseen ei kauaa mennyt, vaikkei Laura ollut edes virallinen emäntäkokelas. Laura on kliseisesti yltiömäisen pätevä sekä kameran takana että maatilan töissä, sillä hänen perheellään on (totta kai!) ollut maatila. Hurmioituneet kauneuden ja komeuden ylistykset oli jätetty kirjasta pois, sen sijaan ammatillinen pätevyys korostui Lauran ja Jussin suhteessa. Tuntui, että Jussi hakee yhtä työntekijää tilalleen, ja kynttilät ja rakkauden täyteinen silmiintuijotteluromantiikka sopivat heikosti siihen kuvioon.

Maatilan työt olivat esillä kirjassa useaan otteeseen, sillä kuvauksia tehtiin navetassa, vastaan tuli lehmän poikimista ja peltotöitä. Kirja soveltuu näin ollen erinomaisesti lukuhaasteen Maa ja metsä elinkeinona & maaseutu murroksessa -osioon. On siinä lehmänkantturoilla ihmettelemistä, kun lypsykoneen ympärillä pörrää tv-väkeä:

"Kikka oli suunnitellut, että navetalla kuvataan, miten Jussi opettaa Sinille lypsykoneen käyttöä.
    Hei, ei sitä voi opettaa tosta vaan kesken aamulypsyn, minun oli pakko sanoa, kun sekä oppilas että opettaja seisoivat alhaalla montussa hämmentyneen näköisinä.
    - Jos tehdään niin, että Sini on vaan alhaalla katsomassa, kun Jussi pyörittää lypsyä. Jussi voi selostaa jos ehtii, mitä tehdään ja miksi.
    Kikka ja Milla näyttivät supattelevan nyrpeän näköisinä keskenään, mutta Jussi näytti huojentuneelta. Lypsyaseman portilla odottelivat jo ensimmäiset lehmät vuoroaan." (s. 50)

Kirja oli nopeasti lukaistu, ja samalla saattoi oikein hyvin kuunnella The Voice of Finlandin perjantailähetystä. Morsiuskesä oli leppoisa välipalakirja, josta ei jäänyt suuria muistijälkiä - kaksi Goodreads-tähteä.

***
50 kategorian listahaaste saa Veren poltteesta ruksin kohtaan 41) A book that was originally written in a different language.

Goodreads: Morsiuskesä saa 2 tähteä ja Veren polte 3 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Molemmat ovat kirjaston kirjoja
Muualla verkossa: Veren poltetta on luettu blogissa Sanojen jano. Morsiuskesää on luettu blogissa Sivujen sanat.
Kirjojen tietoja:
Irène Némirovsky: Chaleur du sang (2007)
Suomennos Anna-Maija Viitanen
Gummerus, 2008
168 sivua

Enni Mustonen: Morsiuskesä
Otava, 2009
255 sivua

25. maaliskuuta 2015

Sarjakuvapassi - täynnä!

Syksyllä innostuin Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassi-kampanjasta, jossa on yksinkertainen idea: luetaan passiin merkityt kahdeksan sarjakuvaa ja pyydetään kirjan palautushetkellä kuittaus passiin kirjastotädiltä tai -sedältä. Passiin oli valittu kotimaista sarjakuvaa, ja kaikki albumit olivat minulle entuudestaan lukemattomia. Nyt luku-urakkani on ohi, ja blogijuttuni luetuista kirjoista löytyvät täältä:

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros (WSOY, 2013) - Goodreads: 5 tähteä
Petri Hiltunen: Väinämöinen Hollywoodin lumoissa (Arktinen Banaani, 2013) - Goodreads: 2 tähteä
Terhi Ekebom: Kummituslapsi (Asema, 2013) - Goodreads: 3 tähteä
Ville Hänninen & Harri Römpötti: Hittiparaati (Like, 2014) - Goodreads: 3 tähteä
Ville Ranta: Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014) - Goodreads: 1 tähti
Anni Nykänen: Mummo 2 (Sammakko, 2012) - Goodreads: 3 tähteä
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014) - Goodreads: 5 tähteä

Täydet viisi Goodreads-tähteä annoin kahdelle hienolle sarjakuvalle, jotka olivat minulle todellisia wow!-elämyksiä: Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki -albumille sekä JP Ahosen ja KP Alaren Perkerokselle. Nämä olivat visuaalisesti näyttäviä sarjakuvia ja tarinoissa oli imua. Eli minulle aivan täydellinen yhdistelmä. Sarjakuvissa minua viehättää erityisesti se, että tarinat on kuvitettu ja hienoa, taidokasta kuvitusta toki katselee mielellään. Myönnän, että omassa lukukokemuksessani tyylikäs kuvitus korvaa usein kepoisen juonen puutteita, mutta näiden kahden albumin kohdalla pidin myös niiden kerronnallisesta annista. Lisäksi Perkeros oli hauska ja sai minut nauramaan. Suosittelen näitä lämpimästi!

Passiin oli valittu mukavan erilaista luettavaa. Oli huumoria ja vakavampaa sarjakuvaa. Pidin erityisesti siitä, että mukana oli tietokirja kotimaisesta sarjakuvasta (Hittiparaati). Kyseinen kirja toivottavasti innostaa myös nuorempia lukijoita, sillä sen ote on kevyt ja kuvia on paljon. Joukon erikoisin outolintu oli Dead Genesis -pienkustantamon El Caca Divino -albumi, ja vaikkei albumi ollut minulle aivan napakymppi, oli lukukokemus virkistävän raikas.

Hymynaama vai ei? On/off -tyylinen arvosteluasteikko sai minut antamaan surullisen naaman parille albumille: Köyhän miehen Jerusalemille ja Väinämöinen Hollywoodin lumoissa -albumille. Muut nousivat plussan puolelle:

Kiitokset kirjastolle ja Oulun sarjakuvakeskukselle mainiosta ideasta ja hyvistä lukuvinkeistä!

24. maaliskuuta 2015

Ville Hänninen ja Harri Römpötti: Hittiparaati

Ville Hännisen ja Harri Römpötin Hittiparaati - Suomalaisen sarjakuvan menestystarinoita (Like, 2014) tuo minulle viimeisen merkinnän Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassiin. Hittiparaati jäi passin viimeiseksi luettavaksi kirjaksi sattumalta, mutta tämä oli varsin oivallinen sattuma, sillä seitsemän hyvin erityylisen albumin jälkeen oli mielenkiintoista sukeltaa kotimaisen sarjakuvan historiaan ja nykypäivään.  

Hittiparaati sisältää 16 taustatarinaa menestyneiltä kotimaisilta sarjakuvantekijöiltä. Joukossa on vanhoja ja vähän uudempia tuttavuuksia, ja vaikken heti kaikkia tekijöitä (ks. jutun lopussa oleva Kirjan tietoja -osio) tunnistanut nimeltä, aika moni lehtien sivuilta ja muista yhteyksistä tuttu sarjakuva yhdistyi kirjaa lukiessani sarjaa kirjoittavaan ja piirtävään henkilöön. Luen esimerkiksi B. Virtasen toimistoelämästrippejä kun niitä jossain näen, mutta vasta nyt tiedän, että kyseistä sarjaa piirtää Ilkka Heilä. Fingerporin, Kiroilevan Siilin ja Mummon tekijät minulla sentään olivat tiedossa, mutta oli mielenkiintoista saada tietoja piirtäjien muista töistä ja projekteista. Esimerkiksi ennen menestyssarjaansa Fingerporia Pentti Jarla piirsi toistakymmentä vuotta huumorikuvituksia Jari Sarasvuon Trainer's House -firman yritysluentoihin. Hoksasikohan kukaan ottaa niitä talteen?
Kirja oli nopealukuinen ja siinä oli runsaasti työnäytteitä, joten sarjakuvapiirtäjien kädenjäljestä sai monipuolisen kuvan. Vaikkei Hittiparaatissa menty syvällisiin analyyseihin, kirja onnistui välittämään kuvaa suomalaisen sarjakuvan kehityksestä, ruutujen takana olevasta luomisen työstä ja sarjakuvan piirtäjän arjesta. Minulle oli uusi tieto, että suomalainen sarjakuva on sanomalehdelle kalliimpi kuin ulkomainen sarjakuva. Osaanpa nyt arvostaa enemmän sitä, että sanomalehtien sarjissivuilla sentään on mukana kotimaista sarjakuvaa. Itse voisin tiputtaa esimerkiksi Kalevasta pois iän ikuisen Mustanaamion, ja ottaa tilalle jonkin uuden raikkaan kotimaisen nimen.

Kirjan innostamana laitan tähän päivän piristykseksi (?) sunnuntaistripin Jarkko Vehniäisen Kamala luonto -sarjakuvasta, joka on oma suosikkini Kalevan  tämän hetkisistä sarjakuvista. Vehniäinen ei ole mukana Hittiparaatissa, mutta Kamala luonto on mainio:
Strippi on ilmestynyt Kalevassa su 22.3.2015.
Kamala luonto ilmestyy Kalevassa onneksi myös arkisin, ja eläinhahmojen suusta tulevat pienet raadolliset totuudet ovat hyvä ponnahduslauta päivään kuin päivään.

Goodreads: 3 tähteä ja passiin hymynaamamerkintä. :)
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kvaak.fi -sivuston juttu Hittiparaati-kirjasta.
Kirjan tietoja:
Ville Hänninen ja Harri Römpötti: Hittiparaati - Suomalaisen sarjakuvan menestystarinoita
Mukana kirjassa: Veikko 'Joonas' Savolainen, Jorma 'Jope' Pitkänen, Tarmo Koivisto,  Timo 'Timppa' Mäkelä, Ilkka Heilä, Pauli Heikkilä ja Markus Paretskoi, Pauli Kallio, Sari Luhtanen ja Tiina Paju, Mikael Gylling, Stephane Rosse ja Teppo Sillautaus, Jussi 'Juba' Tuomola, Petri Hiltunen, Julia Vuori, Pertti Jarla, Milla Paloniemi, Anni Nykänen ja Tuuli Hypén.
Like, 2014
175 sivua

21. maaliskuuta 2015

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (CrimeTime, 2014) liikkuu samalla aihealueella kuin viime vuoden puolella lukemani Arturo Pérez-Reverten Kärsivällinen tarkka-ampuja eli graffitien maailmassa. Siinä missä Pérez-Reverten kirjassa syvennyttiin taiteen määrittelyyn, Järvelän kirjassa ollaan kostoteeman äärellä. Kirjan päähenkilönä on 19-vuotias tyttö nimeltä Metro. Hänen ystävänsä Rust kuolee yöllisessä takaa-ajossa, jossa Rotat eli vartijafirman miehet jahtaavat VR:n vaunuja sotkevia Bakteereja eli Metroa ja Rustia. Metro saa selville vartijafirman työntekijöiden tiedot, ja päättää kostaa rakastamansa Rustin kuoleman. Ennen pitkää myös Metro huomaa joutuvansa takaa-ajetuksi.
Tyttö ja pommi kiihdytti vauhtiaan loppua kohden, ja oli yllättävän viihdyttävää luettavaa, vaikkei mitään päätä huimaavaa jännitystä sivuille mahtunutkaan. Viihtymiselementtien ohella kirja sisälsi aineksia, jotka kuvastivat nykyajan armotonta työilmapiiriä: pomot ajavat alaisiaan äärimmäisiin tekoihin, jotta saadaan aikaan haluttuja tuloksia. Alaiset sinnittelevät aikansa omien arvojensa puolella, kunnes antavat periksi vaatimuksille. Lopputulokset eivät vain aina ole halutunlaisia, kuten myös Tyttö ja pommi osoittaa. Työelämän kuvaus ja kritiikki oli mielestäni eräs kirjan vahvuuksia, sillä näitä en odottanut löytäväni kirjasta, jonka etukäteen mielsin dekkariksi.

"Bakteerit eivät piittaa kylmästä, märästä, tuulesta, räntätuiskusta eivätkä etenkään säännöistä. Sen takia Bakteerit onnistuvat työssään, me emme. Tämä pampuillaan elvistelevä porukka on täynnä laiskoja, mukavuudenhaluisia, tytiseviä aladobeja, jotka viettävät mieluummin aikaa sohvannurkassa kaukosäädin kädessä kuin todellisissa töissä. Porukka jolle on täysin vierasta poistua omalta mukavuusalueeltaan. Jos hänen edessään seisovalla räkänokkaisella, niiskuttavalla, kaksoisleukojaan kasvattavalla aladobisohvasohvaperunaporukalla olisi neljäsosakaan samanlaista intohimoa työhönsä kuin Bakteereilla, olisimme saaneet töhrijät kiinni jo vuosi sitten." (s. 23)

Kirjassa seurataan rinnan Metron ja vartijafirman Jeren näkökulmaa tapahtumiin, ja Jeren osuus oli hykerryttävä ja samalla surullinen. Jere parka, millainen onkaan graffititytön kosto. Kirjan tunnelmassa nuoruuden kapina ja ehdottomuus yhdistyi suomalaiseen arkeen ja ripaukseen toimintajännäriä, ja lopputulos viehätti minua. Siinä on suurin syy sille, että päädyin antamaan kirjalle neljä Goodreads-tähteä. Juoni kun ei sujuvuudestaan huolimatta tarjonnut sellaista suurta yllätystä tai loppuhuipennusta, jota hieman odottelin.

Onko kosto avain onneen? Ei, mielestäni Metro saavutti korkeintaan mielenrauhaa, ja myös sen koston kanssa kävi vähän niin ja näin. Kyseenalaista esimerkkiä koston autuaaksi tekevästä vaikutuksesta ei kirjassa siis anneta. Minusta on mukava spekuloida vaihtoehtoisilla juonenkuluilla, ja tässä kirjassa olisin mieluusti nähnyt hiljaiseen vaikuttamiseen perustuvan koston, joka nyt jäi pelkäksi maininnaksi. Metron valitsema toiminnallisempi tie oli silti mukavaa luettavaa, ja Järvelän kirjaa kirjaa uskallan suositella jännäreitten ja dekkarien ystäville. Kirjaa on arvostettu myös palkinnon muodossa, sillä Tyttö ja pommi sai jokin aika sitten Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan Suomen Dekkariseuralta.

***

I Spy Challange saa merkinnän kohtaan 8. Weapon.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus, Lukukausi ja TuijaTa. Lisää linkkejä löytyy googlettamalla.
Kirjan tietoja:
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Kannen ulkoasu Jussi Kaakinen
CrimeTime, 2014
261 sivua

19. maaliskuuta 2015

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku & vaakunaväijy & ryöväriliitto

Sirin Kolun Me Rosvolat -sarjan äänikirjaversio on viihdyttänyt minua työmatkoillani alkuvuoden aikana. Sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat on nyt kuunneltu loppuun, ja hieman on haikea olo. Vilja, Hele, Kaija ja kumppanit ovat seikkailunsa tällä erää seikkailleet, mutta voisin melkein aloittaa sarjan kuuntelun uudelleen alusta, sillä Rosvoloiden seura on ollut mitä parhainta autoiluseuraa. Hyväntuulista ja jännittävää menoa.

Sarjan kolme viimeistä osaa muodostavat niin tiiviin kokonaisuuden, että ne sopivat oikein hyvin samaan blogijuttuun. Helmeri Kvistin rosvousoppaan etsinnän alkutahdit soiteltiin jo sarjan toisessa osassa (juttuni sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta löytyy täältä), mutta kunnolla vauhtiin päästään Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku (Otava, 2012) -kirjassa. Sarjan kahta ensimmäistä osaa voi mielestäni lukea ja kuunnella lähes itsenäisinä kirjoina, mutta nämä kolme viimeistä ovat oma kokonaisuutensa, jossa punaisena lankana kulkee sata vuotta kadoksissa olleen rosvousoppaan etsintä. Onneksi löysin tieni Rosvoloiden matkaan niin myöhään, että kaikki osat olivat heti saatavilla. Juoni jäi aina pahasti kesken kirjojen lopussa, mutta kirjaston varaukset saapuivat niin sopivasti, että saatoin työntää heti uuden kirjan aloitus-cd:n- auton soittimeen.


Iso-Hemmin arkussa rosvomaailma tunkee aivan Viljan kotiovella asti, ja jopa ovesta sisään. Vilja joutuu kiperiin tilanteisiin, ja joutuu niihin aivan yksin. Pikkutytön harteilla tuntuu olevan raskas vastuu, mutta Vilja osoittaa olevansa kova luu rosvomaailmassa. Sarjan kolmas osa ottaa tapahtumien tasolla kunnolla etäisyyttä kahteen aiempaan osaan, joissa molemmissa oltiin rosvoperheiden kesäjuhlilla. Ehdin jo pelätä, alkaako sarja toistaa samaa kaavaa osasta toiseen: Vilja napataan Rosvoloiden mukaan, kierrellään Suomen pölyisiä maanteitä ja remutaan kesäjuhlilla. Onneksi näin ei käynyt, vaan sarjan kolmessa viimeisessä osassa on aivan eri kuviot kuin aloitusosissa.

Rosvoloissa on mielestäni erittäin paljon kiinnostavia teemoja, jotka vain korostuvat mitä edemmäs sarja etenee. Viljan ja Vanamon sisarussuhde kokee melkoisen mullistuksen, ja Vanamosta kehkeytyy vallan eräs suosikkihahmojani koko sarjassa. En to-del-la-kaan olisi tätä uskonut ensimmäisen osan jälkeen. Muutoksen kourissa ovat myös Vainiston tyttöjen vanhemmat, ja heidän päätymisensä jonkinasteisen rosvoshiftauksen kouriin on mielestäni hyvä käänne sarjassa. Jouni Vainiston tempoilu rosvomaailman ja vema-maailman välillä tuo sopivasti säpinää Ryöväriliitto-kirjan loppupuolelle, ja osoittaa, ettei koira niin vain karvoistaan pääse. Vema on vema, sanoisin, vaikka välillä piipahtaa irrottelemassa rosvomaailmassa. Perheenjäsenten väliset suhteet ja valta-asemat korostuvat sarjassa monin tavoin, ja pienemmistä lukijoista lienee mieluisaa, että nuorempi polvi pyörittää aika usein varttuneempaa väkeä miten tahtoo.

Kahdessa viimeisessä osassa, Me Rosvolat ja vaakunaväijy (Otava, 2013) ja Me Rosvolat ja ryöväriliitto (Otava, 2014), Vilja joutuu harjoittamaan diplomatiaa ja suoranaista massojen hallintaa ja kompromissien jaloa taitoa. Kyseessä on iältään noin 11-12-vuotias tyttö (tai ehkä vähän vanhempi, en muista enää tarkkaan eikä äänikirjasta niin vain tarkisteta), joten suurien asioiden äärellä ollaan. Tokihan kirjoissa korostuu myös ystävyys ja kumppanuus, sillä vaikka Vilja ottaa koko ajan suurempaa roolia tapahtumissa, edes hän ei pysty taistelemaan yksi kaikkia muita rosvoperheitä vastaan.

Me Rosvolat -sarja säilytti mielestäni tasonsa loppuun asti. Sarjan värikäs ulkoasu heijastelee hienosti tapahtumien yleisfiilistä, mutta pinnan alla väreilee myös synkempiä sävyjä. Rosvomaailman mörköä eli vankilakorttia ei kirjoissa usein vilautella, mutta siellä se jossain taustalla aina on muistuttamassa siitä, ettei rosvoilu oikeasti ole laillista puuhaa. Ääniversiossa minulle aiheutti pieniä ärsyyntymisen tunteita se, että lukija vaihtui peräti kaksi kertaa - eli kuuntelin sarjaa kolmen eri lukijan lukemana. Onneksi kaikki lukijat olivat omalla tavallaan hyviä, kun ehdin uudenlaiseen äänimaailmaan tottua. Mieluusti olisin silti kuunnellut sarjan kokonaisuudessaan H-P Björkmanin lukemana.

Haluanko sarjaan jatkoa? Vaikea kysymys. Sarja päättyi nyt oikein hyvin, enkä haluaisi lukea tai kuunnella osaa, joka vesittäisi Me Rosvolat ja ryöväriliitto -kirjan hyvät loppufiilikset. Mutta totta kai mahdollista uutta osaa pitäisi edes kokeilla... tulipa semmoista tai ei, viisi ensimmäistä osaa ja erityisesti niiden äänikirjaversiot saavat minulta lämpimät suositukset.

Goodreads: 4 tähteä kaikille kirjoilla. Arvion kirjat tällä kertaa enemmän kokonaisuutena kuin yksittäisinä kirjoina.
Mistä äänikirjat minulle? Kirjaston äänikirjoja
Muualla verkossa: Kirjoja on luettu tai kuunneltu blogeissa:
Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku: Amman lukuhetki, Kujerruksia
* Me Rosvolat ja vaakunaväijy: Kirsin kirjanurkka (jutussa mukana sarjan neljä ensimmäistä osaa), Hemulin kirjahylly
* Me Rosvolat ja ryöväriliitto: Löytöretkellä Piilomaassa, Lukutoukan kulttuuriblogi
Aänikirjojen tietoja:

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Lukija Elsa Saisio
Kuvittaja Tuuli Juusela
Otava, 2012
Kesto 5h 49 min

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy
Lukija Eija Ahvo
Kuvittaja Tuuli Juusela 
Otava, 2013
Kesto 5h 22 min

Siri Kolut: Me Rosvolat ja ryöväriliitto
Lukija Eija Ahvo
Kuvittaja Tuuli Juusela 
Otava, 2014
Kesto 6h 26 min

17. maaliskuuta 2015

Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Terhi Ekebomin Kummilapsi (Asema, 2013) päätyi luettavakseni Sarjakuvapassin kautta. Tai oikeastaan tämän kirjan yhteydessä olisi parempi käyttää sanaa 'katseltavakseni', sillä kirjan juoni etenee suurimmaksi osaksi kuvallisin keinoin. Sanoja on käytetty vain vähän, mutta ne nousevat sitten sitäkin paremmin esille.
Kirjan värimaailma on kauttaaltaan siniharmaa, ja värit kuvastavat mielestäni hyvin sivujen tunnelmaa. Räväkkyyttä Kummituslapsessa ei ole, sen sijaan herkkiä vivahteita riittää. Tarina alkaa siitä, kun nuori nainen asettuu asumaan syrjäseudulle, vuoren juurella olevaan taloon. Naisella on menneisyys, johon viitataan vain sanoilla 'kaiken tapahtuneen jälkeen' ja kuvista löytyy myös vihjeitä. Läheisestä metsästä kuuluu öisin outoja ääniä, ja koettaessaan selvittää niiden alkuperää nainen pääsee kummitusten jäljille.


Albumin piirrosjälki miellyttää minun silmääni, mutta nimettömäksi jääneen naisen hahmosta on sanottava, että hameen peittämät jalat näyttävät suhteettoman pitkiltä vartalon yläosaan verrattuna. Aivan kuin nainen kävelisi puujaloilla. Vaikutelma on outo, enkä ole aivan varma tukeeko mielikuva tarinaa. Juoni oli mukavan arvoituksellinen ja monitasoinen, ja sanojen vähyys sopi tähän kirjaan oikein hyvin. Pidin myös siitä, että talon sisustus on piirretty hyvin vanhanaikaiseksi ja ainut modernin oloinen esine kirjan sivuilla on alkusivujen auto.

Kummituslapsi on kaunis ja herkkä albumi, mutta sen lukemisesta jäi suurin säväys puuttumaan. Ehkäpä loppusivut olisivat voineet tarjota jonkinlaisen tarinasta selvästi erottuvan loppuhuipennuksen, jolloin jälkimaku olisi ollut voimakkaampi. Kummituslapsi on silti hymynaaman arvoinen:

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukuisa, Taikakirjaimet, Hurja Hassu Lukija ja Hyllytontun höpinöitä.
Kirjan tietoja: 
Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Asema, 2013
244 sivua

15. maaliskuuta 2015

Pierre la Mure: Punainen mylly

Henri de Toulouse-Lautrec (1864-1901) on ollut minulle tuttu vain maalaustöidensä kautta, joita voi kurkata vaikkapa täällä. En ole mikään taiteentuntija, mutta de Toulouse-Lautracin työt miellyttävät silmääni, ja erityisesti julisteiden eläväinen, värikylläinen tunnelma välittyy lähes käsinkosketeltavana katsojalle asti. Lähikirjastoni kirjanvaihtohylly tarjosi hiljattain mieluisan yllätyksen, sillä bongasin hyllystä Pierre la Muren Punaisen myllyn (Suuri suomalainen kirjakerho, 1996), joka on romaani de Toulouse-Lautrecin elämästä. En ollut entuudestaan laisinkaan tietoinen kirjan olemassaolosta, mutta nappasin sen oitis mukaani, sillä mies värikkäiden julisteiden takana kiinnosti minua kovasti.
Punainen mylly on kaunokirjallinen kirja, ja pidin siitä juuri sen vuoksi. Kunhan faktat ovat kohdillaan, luen tunnettujen henkilöiden elämästä mieluummin taiteilijaromaanin muodossa kuin puhtaasti tietokirjana. Pierre la Mure onnistuu erinomaisesti herättämään henkiin Henri de Toulouse-Lautrecin elämän onnistumiset ja kipeät hetket. Aatelistaustainen Henri sairastaa luunhaurastumistautia, joka vaikuttaa hänen fyysiseen kehitykseensä tavalla, joka saa naiset reagoimaan kauhistuneina:

" - Poikani kertoi vuokranneensa tänä aamuna huoneiston...
- Poikanne! Madame Laubert vetäisi henkeään. - Tarkoittako - tuo kääpiö... sanat olivat lipsahtaneet hänen huuliltaan ennen kuin hän ehti panna kätensä suunsa eteen. - Suokaa anteeksi, rouva, hän sopersi. - En tarkoittanut...
    Rouvat huulet olivat vaalenneet. Hetkisen hänen kasvonsa ilmaisivat pohjatonta surua. - Aivan niin, hän sanoi vihdoin, - hän on poikani. Hän katkaisi jalkansa ollessaan vielä lapsi...
    Huoneen kirkkaasti valaistussa hiljaisuudessa hän kertoi Henristä. Salaperäisestä sairaudesta, katkenneista jaloista, turhista leikkauksista, 'hyökkäyksistä'." (s.81)

Sairaudestaan huolimatta Henri pyrkii sinnikkäästi kohti unelmaansa, taiteilijanelämää. Hän asettuu asumaan Pariisin Montmartelle, ja kirjan sivuilla päästään seuraamaan kuuluisan Punaisen myllyn syntyvaiheita ja moni tunnettu taiteilija -  kuten Vincent van Gogh - vilahtaa Henrin tuttavapiirissä. 1800-luvun loppupuolen pariisilainen ajankuva on ehdottomasti kirjan vahvuuksia, sillä Henrin  tuttavapiiri ulottuu prostituoiduista seurapiirien kermaan ja lahjakkaisiin taiteilijoihin. Henrin sairauden kautta välittyy myös kuvaa tuon ajan lääketieteen hoitomuodoista. 

Henrin fyysinen kohtalo on räikeässä ristiriidassa hänen taiteellisen lahjakkuutensa kanssa, mutta kirjassa on silti mielestäni positiivinen yleisvire. Henrin elämän nurjaan puoleen ei jäädä piehtaroimaan, vaan lukijalle piirtyy hyvin lämminsävyinen kuva taiteilijan lyhyestä elämästä. Kirjaan ei sisälly luetteloa de Toulouse-Lautrecin töistä, mutta alaviitteissä on huomautuksia hänen töidensä nimistä ja myöhemmistä vaiheista, ja tämä oli mielestäni romaaniin sopiva tapa käsitellä hänen töitään. Etusijalle asettuu taiteilijan tarina, eivät hänen työnsä.

***
Haastepisteitä ropisee useampia, sillä pääsen aloittamaan peräti kaksi uutta lukuhaastetta Punaisella myllyllä. Reader, why did I marry him? -blogin Luetaan sateenkaari -haasteen ensimmäinen, punainen raita on nyt luettu. Kirja tarjoaa myös matkan Pariisiin, joten sheferim-blogin Idän pikajuna on saapunut ensimmäiselle asemalle. Lisäksi 50-kategorian listahaaste saa ruksin kohtaan 37) A book with a color in the title.
Punainen selkämys = sateenkaaren ensimmäinen raita.
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Nappasin kirjan mukaani kirjaston kirjanvaihtohyllystä.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Lurun luvut ja Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Pierre la Mure: Moulin Rouge (1950)
Suomennos Inkeri Hämäläinen
Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1996
359 sivua

13. maaliskuuta 2015

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö (Schildts & Söderströms, 2015) on kirja, josta tuntuu laimealta kirjoittaa 'hieno aikamatka 1990-luvun Englannin työväenluokan tyttären arkeen, joka on täynnä nuoruuden säröä ja itsensä etsintää'. Moran kirjoittaa niin terävää, särmikästä kieltä ja Johannan teinihahmo on niin eteenpäin pyrkivä, hullu ja hurja, ettei tämmöinen kiltin perhetytön menneisyyden omaava ja vähemmän hohdokkaita it-hommia päätyökseen tekevä bloggaaja oikein osaa kuin pyöritellä päätään, ihastella ja vähän kauhistella. Melkoisen tytön Moran on kirjaansa kirjoittanut, ja Wikipediaa luettuani Johannan vaiheet tuntuvat olevan jossain määrin yhteneväiset Moranin oman henkilöhistorian kanssa.
""Nämä nörtit pitää rampauttaa!" J Arthur Rank -kolumni kehottaa. "Käykää näiden Kirjoituskoneiden takana piileskelevien Pellejen kimppuun""
    Tämä on selvästikin surkeaa journalismia. Musiikkilehdistö on ilmiselvästi jonkinlainen Versailles, tulvillaan dekadentteja pitsihihaisia keikareita, jotka takovat mahtipontista mölinää niska limassa raatavasta muusikosta ja bändeistä. He ovat pöhöttyneitä narreja ja loisia, jotka ratsastavat jalon rockpedon vahvassa selässä. Vetelehtijöitä, diivoja, - senttareita, jotka suoltavat joutavuuksia ja saivartelevat myöhään yöhön ilman järjen häivää ja tekevät samalla maailmasta entistä huonomman paikan. He eivät ole pohjamutaa parempaa.
    Ja minä ajattelen: ihan mahtavaa kamaa. Minä pystyisin tähän. Vitut romaanista joka kertoo lihavasta tytöstä ja lohikäärmeestä. Minä voisin olla musiikkitoimittaja." (s. 89)

Näin miettii Johanna Morrigan, 14-vuotias tyttö Wolverhamptonin vuokratalosta. Perhe elää sosiaalituilla, ja kirjoittamisessa Johanna näkee tien ulos vuokratalojen maailmasta. Nyt ei olla runotyttöhaaveiden äärellä, vaan lukija pääsee aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa musiikki tulee tutuksi kirjastosta lainattujen c-kasettien kautta, yöllisten radiokuunteluhetkien kautta ja jossa musiikista kirjoittamaan päästään raivokkaalla asenteella. Fake it 'til you make it. Johanna alkaa luoda nahkaansa ja esiin putkahtaa Dolly Wilde, 16-vuotias musiikkitoimittaja, jonka veitsenterävä kynä sivaltaa pois indiebändien turhat luulot musiikkinsa tasosta.

Johannan tarina on valloittava kaikessa riehakkuudessaan, ja nautin suuresti kirjan tarjoamasta kurkistuksesta työväenluokan tytön maailmaan. Sen verran sisäinen täti-ihmiseni nosti kirjaa lukiessani päätään, että hämmennyin siitä, että seksistä ja ehkäisystä puhumisen suhde kirjassa on 100-0. Kai sukupuolitautien vaaroista tiedettiin myös 90-luvun Englannissa? Kirjan perusteella voisi väittää, ettei mitään ilkeitä pöpöjä ole olemassakaan - sen verran vapautuneesti Johanna itseään kirjan loppupuolella etsii. Mutta lukijat toivon mukaan ovat valveutuneita. Suomalaisesta vinkkelistä katsottuna Johannan nuoruusvuodet ovat räväköitä senkin vuoksi, että hän jättää koulun kesken musiikkitoimittajan hommiensa vuoksi. Olisikohan tuo sallittua meillä byrokratian ihmemaassa? Wolverhamptonissa asia hoitui lähinnä ilmoittamalla kouluun, että tämä oli tässä nyt.

Näin minusta tuli tyttö on Johannan matka kohti omaa, aitoa minuutta. Tuo matka ei ole kivuton, eikä ehkä aivan perille asti kirjassa edes päästä. Sivut olivat kiehtovaa luettavaa, ja pidin Moranin kirjoitustyylistä, jossa surullisetkin kokemukset kuorrutetaan Johannan särmikkäällä asenteella ja huumorilla. Asenne - sitä tämä kirja on täynnä. Jos haluat sukeltaa nuoruuden kasvukipuihin, Näin minusta tuli tyttö on erittäin elämänmakuinen ja rosoinen mahdollisuus tehdä niin. Goodreadsiin merkitsen kirjalle neljä tähteä.

**
I Spy Challenge -lukuhaaste etenee kohtaan 23) Gender Identifier.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on kuunneltu äänikirjana Ihminen välissä -blogissa ja luettu Kirjapolkuni-blogissa. The Guardian -lehden juttu kirjasta.
Kirjan tietoja:
Caitlin Moran: How to Build a Girl (2014)
Suomennos Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms, 2015
361 sivua

10. maaliskuuta 2015

Sanasinfonia - Novelleja Sibeliuksesta (toim. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen)

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Sanasinfonian (Karisto, 2015) kiinnitti huomioni Kariston kevään katalogissa, ja vaikken ole Sibeliuksen musiikin suuri ystävä saati tuntija (en inhoakaan, mutta klassinen ei erityisemmin ole minun juttuni), kokoelman idea tuntui kiinnostavalta. Sibelius - minkälaisia novelleja musiikin suurmiehestä syntyy? Miten eri tavoin kuuluisa merkkihenkilö pujahtaa mukaan fiktiivisiin teksteihin?

Tänä vuonna on Hämeenlinnassa 8.12.1865 syntyneen Sibeliuksen 150-juhlavuosi, ja novellikokoelma on mielestäni erinomainen kunnianosoitus taiteilijalle. Kirjassa on kahdeksan novellia (kaikki tekijät on lueteltu jutun lopussa), ja mukana on sekä minulle tuttuja että outoja nimiä. Silti kokoelman kirjoittajista vain Petri Tamminen oli minulle entuudestaan tuttu nimi lukukokemusten kautta, joten sain kokoelmasta melkoisen annoksen maistiaisia suomalaisesta kirjallisuudesta.
Suosikkinovelleikseni  kokoelmasta nousivat Jyrki Vainosen Lintu, Anneli Kannon Syvä iskumme on sekä Emmi Itärannan Luukanteleen kantaja. Yhtään todellista floppinovellia ei kokoelmaan mahtunut, mutta nämä kolme olivat mielestäni selkeästi muita edellä.

Jyrki Vainosen Lintu-novellissa Sibelius on yhdistetty surun kokemiseen ja käsittelyyn. Novelli on tummasävyinen, mutta pieni mustahkon huumorin pilkahduskin on otettu mukaan. Pidin Linnun kauniin rauhallisesta tunnelmasta, ja siitä, miten Sibeliuksen musiikki yhdistyy tavallisen ihmisen tunteisiin.

Anneli Kannon novellissa Syvä iskumme on huomioni kiinnitti aluksi tekstin rakenne, jossa kertojat vaihtuvat tiiviiseen tahtiin. Lukeminen vaati keskittymistä, mutta Suomen sisällissodan aikaan sijoittuva tarina vei mennessään. Kanto kertoo kirjan lopussa, että novellin tarinalla on todellisuuspohjaa, ja tämä teki siitä entistä kiinnostavamman. Novellissa esiintyy myös toinen säveltäjä, Toivo Kuula.

Emmi Itärannan Luukanteleen kantaja on kiehtovan erikoinen tarina 1800-luvulta. Yliluonnollinen kummitusjuttu oli ehkä kauimpana siitä, mitä Sibelius-novelleilta odotin, mutta novelli oli miellyttävä yllätys. Musiikin voima pääsee tässä tarinassa valloilleen, ja suomalainen kansanperinne yhdistyy hienosti mm. Sherlock Holmesilta haiskahtaviin aineksiin.

Kokonaisuutena Sanasinfonia jäi reilusti plussan puolelle, ja annan kirjalle 4 tähteä. Sibeliusta on lähestytty novelleissa monelta kulmalta, ja minulle oli erityisen mieluista, ettei novelleissa pysytelty vain tylsän arkirealismin parissa vaan kuroteltiin hyvinkin kauas sävelten ja säveltäjän persoonan kautta.

Vainosen, Kannon ja Itärannan romaanit ovat minulle vielä tuntematonta maaperää, mutta Sanasinfonia herätteli intoani tutustua niihin. Vainosen kirjoja olen jo lähes lainannut alla mainittuun lukuhaasteeseen (esim. Tornit on pyörinyt käsissäni useamman kerran kirjastossa), Kannon uusin kirja Pyöveli vaikuttaa kiinnostavalta blogijuttujen perusteella ja Itärannan Teemestarin kirja on ollut lukulistallani jo aika pitkään. Hyviä kotimaisia kirjavinkkejä kevään varalle.

*** Kirjallinen kiekkokierros: Hämeenlinna ***

Johan Christian Julius ”Jean” Sibelius syntyi Hämeenlinnassa, joten hänen kunniakseen kirjoitettu novellikokoelma edustakoon säveltäjämestarin synnyinkaupunkia Kiekkokaupunkien kirjakierroksella. Pudotuspelit lähestyvät (jee, Kärpät  vei runkosarjan voiton, mutta eihän se vielä takaa mestaruutta), ja minulla on kierroksella jäljellä enää rannikon taistelupari Pori - Rauma.

Kiekkokierroksen reitin pituus tähän mennessä: 3260 km

KARTTA 1:
Nordenskiöldinkatu 11-13, 00250, Helsinki (Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema) -
Rinnakkaistie 1, 65350, Vaasa (Marko Hautala: Torajyvät) -
Rautpohjankatu 10, 40700 Jyväskylä (Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas) -
Kisakatu 9, 53200 Lappeenranta (Kari Välimäki: Todensanat) -
Teuvo Pakkalankatu 11, 90130 Oulu (Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari) -
Artukaistentie 8, 20251 Turku (Risto Isomäki: Con rit) -
Svinhufvudinkatu 29 , 15110 Lahti (Timo Sandberg: Kärpäsvaara)

KARTTA 2:
Svinhufvudinkatu 29 , 15110 Lahti (Timo Sandberg: Kärpäsvaara) -
Urheilupuistontie 3, 02200 Espoo (Johan Bargum: Syyskesä) -
Keltinkatu 2, 33539 Tampere (Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki) -
Keltinkatu 2, 33539 Tampere (JP Ahonen & KP Alare: Perkeros) -
Hannes Kolehmaisen katu 4, 70110 Kuopio (Elina Karjalainen: Murha C-mollissa) -
Poltinahontie 11, 13130 Hämeenlinna (Sanasinfonia - Novelleja Sibeliuksesta (toim. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen) 
Kuvakaappaukset otettu Fonectan reittihausta.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjoja ja muita kauniita ja Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Päivä Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia - Novelleja Sibeliuksesta
Kirjoittajat & novellit: 
Petri Tamminen: Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa
Maritta Lintunen: Rapallo
Olli Jalonen: Ihmisten ja Luonnon ystävät ry.
Jarkko Martikainen: Jossain ruoho on vihreämpää
Jyrki Vainonen: Lintu
Miina Supinen: Kadonnut sinfonia
Anneli Kanto: Syvä iskumme on
Emmi Itäranta: Luukanteleen kantaja
Kansi: Mika Wist
Karisto, 2015
147 sivua

8. maaliskuuta 2015

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus

Agatha Christien Rakkauskirjeiden salaisuus (WSOY, 2013/1925) oli riemastuttavaa luettavaa. Kirja on erittäin kaukana vakavamielisestä dekkarista, ja siksi se kai osui lukuhermooni täydellisesti. Arkeni on juuri nyt niin täynnä kaikenlaista, etten tahdo jaksaa keskittyä mihinkään kovin syvälliseen kirjalliseen tuotokseen. Rakkauskirjeiden salaisuus oli semmoinen ilottelu, jota saatoin lukea vähäisemmälläkin keskittymiskyvyllä ja jonka lukemisesta ei voinut tulla kuin hyvälle tuulelle.

Kirjan pääpoliisi oli minulle täysin uusi hahmo, Scotland Yardin tarkastaja Battle. Hän ilmestyi mukaan juoneen vasta sadan luetun sivun jälkeen, eikä noussut kovin keskeiseksi henkilöksi missään vaiheessa kirjaa. Takakansi tietää silti kertoa, että tarkastaja Battle esiintyy peräti neljässä muussa kirjassa. En saanut Battlen persoonasta kummoistakaan otetta, vaikka hän vaikutti älykkäältä ja elämää ymmärtäväiseltä kaverilta.

"'Saanko polttaa?'
  Lordi Caterham nyökkäsi, ja Anthony sytytti savukkeen ja terästäytyi koettelemukseensa.
    Hän tajusi paremmin kuin kukaan, millaisessa vaarassa hän oli. Yhden ainoan vuorokauden aikana hän oli sotkeutunut kahteen eri rikokseen. Hänen toimensa ensimmäinen rikoksen yhteydessä eivät kestäisi sekunninkaan tarkastelua. Hankkiuduttuaan varta vasten eroon yhdestä ruumiista ja tehtyään sillä tavoin tyhjäksi oikeuden pyrkimykset hän oli saapunut toisen rikoksen tapahtumapaikalle juuri siihen aikaan kun se tehtiin. Vaikeuksia etsiväksi nuoreksi mieheksi hän olisi tuskin voinut onnistua paremmin.
    'Etelä-Amerikka ei kerta kaikkiaan vedä vertoja tälle', Anthony ajatteli mielessään."   (s. 106)

Battlen hääriessä taustalla etualan valloitti toimelias maailmanmies nimeltä Anthony Cade. Hän saa kirjan alussa ystävältään haltuunsa murhatun kreivi Stylptitchin muistelmat, jotka hän lupaa toimittaa kustantajalle Lontooseen. Cade saa mukaansa myös rakkauskirjeiden nipun, joihin Caden ystävä epäilee liittyvän kiristystä. Muistelmien ja kirjeiden ympärille kehittyy vauhdikkaasti etenevä tapahtumavyyhti, johon liittyy kuvitteellinen Herzoslovakian valtio, poliittisia valtataisteluita, romanttisia sivujuonia ja onnekkaita sattumuksia. Englannissa tapahtumat keskittyvät Chimneys-nimiseen maaseutukartanoon, jonka isäntä lordi Caterham koettaa säilyttää mielenrauhansa sekalaisen vierasjoukon keskellä, mutta minkäs teet, kun tapahtuu murha ja vieraat innostuvat tutkimaan kartanon salakäytäviä.

Juoniaineksia Rakkauskirjeiden salaisuudesta ei puutu, ja olin valmis antamaan kirjalle viisi tähteä siinä vaiheessa, kun keskeiset henkilöt pujahtivat kartanon salakäytäviin. Melkoinen hurlumhei jo takana, ja sitten heitetään vielä perinteiset salakäytävät mukaan! Sekametelisoppa pysyi koossa erinomaisesti, ja jos nyt jotain mutinoitavaa pitää löytää, niin romanttinen sivujuoni eteni yllättävän vauhdikkaasti, mutta sekin sopinee kirjan luonteeseen. Päädyin antamaan kirjalle viisi Goodreads-tähteä kevyessä viihdesarjassa.

***
Christie-viikkoni on ohi, ja rikoksia tutkivat Anthony Caden ohella Neiti Marple, rouva Clarissa Hailsham-Brown ja Hecrule Poirot. Clarissa-rouvan murhamysteerin kuuntelin jo ennen vuodenvaihdetta, mutta nämä muut luin aivan viime viikkoina, lyhyen ajan sisällä. Hauskaa oli, sillä Christien kirjoissa on aivan omanlaisensa tunnelma. Hivenen vanhanaikainen, toisinaan jopa hienostunut, ja aina hyvin brittiläinen. Kirjoista oli mukava bongailla samansuuntaisia juoniaineksia, hieman eri tavoin muunneltuina. Esimerkiksi Rakkauskirjeiden salaisuudessa on erään henkilöhahmon osalta yhteneväisyyttä Simeon Leen testamentti -kirjaan, mutta jotteivät uusien lukijoiden yllätykset mene pilalle, en paljasta tämän enempää.

Tajusin bloggauksia kirjoitellessani, että taisin nuorempana keskittyä täysin neiti Marplen ja Hercule Poirotin edesottamuksiin. Rouva Clarissa ja tarkastaja Battle edustavat kevyempää ja humoristisempaa Christietä, ja tätä puolta en Christien tuotannosta ole paljonkaan lukenut. Samoin Mary Westmacott -nimellä julkaistut kirjat ovat minulle tuntematonta maaperää. Uusi Christie-viikko houkuttelee ajatuksen tasolla kovasti, luettavaa kun tuntuu löytyvän. :)

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka ja Uusi kuu.
Kirjan tietoja:
Agatha Christie: The Secret of Chimneys (1925)
Suomennos  Kirsti Kattelus
WSOY, 2013
278 sivua

6. maaliskuuta 2015

Agatha Christie: Simeon Leen testamentti

Kerrankin kirjan suomennettu nimi on mielestäni alkuperäistä nimeä parempi. Agatha Christien Simeon Leen testamentti (WSOY, 2005/1939) suomalainen nimi kuvaa kirjan tapahtumia osuvasti. Vanha, rikas mies kuolee viettäessään joulu sukulaistensa kanssa. Millainen on Simeon Leen henkinen perintö? Lyhyesti: täynnä synkkiä, mustanpuhuvia tunteita. Aineellista perintöä miljonäärillä riittää yllin kyllin jaettavaksi, mutta seuraako siitäkään mitään hyvää?

Simeon Leen testamentin alkukielinen nimi Hercule Poirot's Christmas nostaa etusijalle Hercule Poirotin, mutta terävä-älyinen belgialainen oli kirjassa lähes sivuosassa eikä joulukaan suuremmin korostunut tapahtumien yksityiskohdissa. Enemmän kirjassa keskityttiin miljonääri Simeon Leen sukulaisiin, jotka olivat kokoontuneet joulunviettoon pahansisuisen ja ilkeän isäntänsä luokse. Kenties juuri tämän vuoksi kirja oli eräs parhaita Poirot-kirjoja, joita olen lukenut. Harmaita aivosoluja ei taidettu mainita kertaakaan, Poirotin ärsyttävä oman nerokkuutensa korostus lähes loisti poissaolollaan eikä hölmön oloinen Hastings pyörinyt jaloissa. Sen sijaan sukulaisten välisiä kaunoja ja kyräilyä oli riittämiin ja suljetun huoneen arvoitus kutkutti sopivasti mieltä.

"- Isäsi tietää varsin hyvin, etten voi sietää häntä. Pahinta on että luulen sen huvittavan häntä.
- Ei, kuulehan Lydia. Olen varma siitä, että erehdyt. Hän on usein puhunut minulle siitä, kuinka viehättävä sinä hänestä olet.
-  Olen tietenkin ollut aina kohtelias ja aion edelleenkin olla. Haluan sinun vain tietävän mitä todella tunnen. En voi sietää isääsi, Alfred. Minun mielestäni hän on rajattoman ilkeä ja tyrannimainen. En halua puhua siitä, miten hän rankaisee ja masentaa sinua ja väärinkäyttää sinun kiintymystäsi mitä häpeällisemmin. Sinun olisi monta vuotta sitten pitänyt panna kova kovaa vasten." (s. 17)
Christie on kirjoittanut Simeon Leen testamenttiin vahvoja naishahmoja, ja heistä espanjalaisverta omaava Pilar-neiti on kaikkein eksoottisin kukkanen. Pilarin kautta tarinaan tuodaan muutama viittaus Francon aikaisiin sotatoimiin. Muutoin politiikka ei nouse kirjassa esille, vaan kirja keskittyy englantilaisen suvun sisäisiin kärhämiin. Pilar nousi silti omassa lukukokemuksessani kiinnostavimmaksi hahmoksi, sillä hänen kuohuvan verensä rinnalla englantilaisten pidättyväisyys korostui. Lieneekö tässä syy, että Pilar oli ainut hahmo, jonka kirjasta muistin edellisestä, vuosien takaisesta lukukerrasta. Murhaajaa en sentään muistanut, mutta kirjan loppuratkaisu oli erittäin onnistunut. Kirja saa minulta neljä Goodreads-tähteä.

***
Kirja sujahtaa 50 kategorian listalla kohtaan 45) A book set during Christmas.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Lukemisen kartasto.
Kirjan tietoja:
Agatha Christie: Hercule Poirot's Christmas (1939)
Suomennos Helena Luho
WSOY, 2005
290 sivua

4. maaliskuuta 2015

Agatha Christie: Seitti (äänikirja)

Murhamamma Christie yllätti minut positiivisesti Seitillä (WSOY, 2013/1953), jonka kuuntelin Lars Svedbergin lukemana äänikirjana. Poimin kirjan heräteostona ostoskoriin alennusmyynnistä, ja muutamalla eurolla sain veikeän humoristisen murhajutun kuunneltavakseni. Seitti on kirjoitettu alunperin näytelmäksi, ja epäilen, ettei se olisi kirjana ollut minulle niin hyvä lukukokemus kuin kuunneltuna. Svedbergin lukema versio osui minun huumorisuoneeni, ja suosittelen ääniversiota lämpimästi etenkin heille, joita kiinnostaa kevyt, vanhanaikainen tunnelma.

Seitissä pääosaa näyttelee viehkeän kujeellinen rouva Clarissa Hailsham-Brown, ja Sverbergin mainion äänitulkinnan ansiosta hän voitti viihdyttävyyspisteissä Poirotin ja Marplen mennen tullen minun silmissäni. Kirjan tapahtumat sijoittuvat brittiläisen yläluokan piiriin. Rouva Clarissa on naimisissa ulkoministeriön diplomaatin kanssa, ja asuu miehensä kanssa maaseudulla. Clarissalla on hupaisiin kepposiin taipuvainen mieli ja ilmeisiä näyttelijän lahjoja, mutta jopa Clarissa hämmentyy hetkeksi löytäessään ruumiin olohuoneensa lattialta. Katastrofin ainekset ovat kasassa, sillä hänen miehensä aikoo pitää kotonaan samana iltana tärkeä ja salaisen diplomaattisen kokouksen merkillisen herra Jonesin kanssa.

Clarissa turvautuu miespuoliseen tuttavapiirinsä apuun koettaessaan selvitä tilanteesta, ja melkoisen hämähäkin seitin he onnistuvat kutomaan. Tylsää politiikkaa ei tässä kirjassa puhuta, sillä diplomaattinen tapaaminen tarjoaa lähinnä sopivat kulissit Clarissan omalle pikku mysteerille. Clarissan hahmo on todella hieno, ja kirjassa on muitakin hyviä naishahmoja, jotka kokonaisuutena taitavat jättää miespolot varjoonsa. Henkilögalleria ei ollut aivan niin runsas kuin joissakin Christien kirjoissa, ja tämä oli kirjalle vain plussaa. Kokonaisuus tuntui sopivan tiiviiltä, eivätkä henkilöt päässeet unohtumaan vaikka kuuntelin kirjaa pikku pätkissä automatkoilla.

Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Clarissan kotiin, ja etenkin sen olohuoneessa oleskellaan paljon. Kirjaa kuunnellessani näin tapahtumat näytelmänä silmissäni, sillä juoni eteni lähes täysin dialogin voimin. Osittain juonenkäänteet olivat ennalta-arvattavia, mutta enpä tuosta suuremmin häiriintynyt. Oli hauskaa edes kerran arvata jotain oikein. Haa, tiesin, tiesin! En löytänyt tietoja mistään muusta kirjasta, jossa nokkela Clarissa olisi ollut päähenkilönä. Harmi, sillä olisin mieluusti kuunnellut lisää hänen edesottamuksistaan. Kirja saa minulta neljä tähtöstä Goodreadsiin.
Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu ja kuunneltu blogeissa Kirjahamsterin lukuvinkit ja Jos vaikka lukisi. Kirjallisen version historiatietoja voi kurkata wikipediasta englanniksi ja suomeksi. Charles Osborne on muokannut Christien näytelmästä kirjallisen version vuonna 2000 Christien perikunnan luvalla.
Äänikirjan tietoja:
Agatha Christie: Spider's Web (1954; näytelmäversio)
Suomennos Kaisa Kattelus
Lukija Lars Svedberg
Kesto 5h 8 min
WSOY, 2013

2. maaliskuuta 2015

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

Agatha Christien kirja Murha maalaiskylässä (WSOY, 2007/1930) aloittaa neiti Marplesta kertovien dekkarien sarjan. Olen lukenut kirjan joskus vuosia sitten, mutta muistikuvani juonesta olivat niin hatarat, että uusintalukuni vastasi lähes ensimmäistä lukukertaa. Lukiessani nuorempana neidin salapoliisihommista hän ei ollut suurin suosikkini Christien hahmoista, sillä vanhaneiti tuntui minusta kovin tylsältä hahmolta hohdokkaan Poirotin rinnalla. Maalaiskylän murhan uusintaluvun jälkeen täytyy sanoa, ettei neiti Marple vieläkään kohonnut ohi Poirotin, mutta luulen osaavani arvostaa tätä herttaista, tarkkanäköistä neitiä enemmän kuin nuorempana. St. Mary Meadin kylässä asuvassa neiti Marplessa on lempeää huumorintajua ja hämmentävän syvää ymmärrystä ihmismielen pimeitä puolia kohtaan.
"Griselda tuli sisään samalla hetkellä.
- Neiti Wetherby soitti juuri, hän sanoi, - Rouva Lestrange lähti ulos kello neljännestä yli kahdeksan eikä ole vielä palannut. Kukaan ei tiedä mihin hän on mennyt.
- Miksi heidän sitten pitäisi tietää?
- Mutta hän ei mennyt tohtori Haydockin luo. Neiti Wetherby tietää sen, koska hän soitti neiti Hartnelille, joka asuu tohtorin vieressä ja olisi varmasti nähnyt rouva Lestrangen.
- En käsitä, sanoin, - kuinka kukaan tässä paikassa voi syödä koskaan. Heidän täytyy nauttia ateriansa seisten ikkunan vieressä ollakseen varmoja etteivät jää mitään vaille." (s. 42-43)

Minulle hieman yllättäen kertojana oli St. Mary Meadin kirkkoherra, jonka pappilassa tapahtuu murha: iäkäs, ei-niin-suosittu eversti murhataan päähän ampumalla. Kirkkoherra ja hänen perheensä olivat etualalla kirjan tapahtumissa, ja neiti Marplen astumista näyttämölle sain odotella hyvän tovin. Kerronnan sävy oli lämmin, ja siitä pilkotti humoristinen ote kyläläisiä kohtaan, jotka vahtivat siinä määrin toinen toistensa tekemisiä, että tuntui lähes ihmeeltä, miten joku oikeasti onnistui tekemään murhan siten ettei syyllinen heti ollut kaikkien tiedossa. 

Neiti Marple vilahteli aina silloin jutun setvinnässä, mutta hän ei juossut haastattelemassa todistajia vaan teki päätelmiä saamistaan tiedoista. Niitä hänelle tarjoili mm. kirkkoherra, joka oli mielestäni jopa huomiota herättävän paljon mukana kaikessa juttuun liittyvässä. Poliisejakin pyöri jaloissa, mutta poliisivetoisen dekkarin sijaan Murha maalaiskylässä oli kirja pikkukylän asukkaista, joiden rauhallista elämää murha hämmentää. 

Kirja oli leppoisaa luettavaa, mutta kirjan keskivaihe tuntui ajoittain puisevalta. Kellonaikojen tutkinta ja ihmisten menemisten ja tulemisten setvintä eivät aina jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä. Loppua kohden kirja onneksi paransi otettaan, ja hupaisana sivujuonteena kirkkoherran oman perheen pieni rakkausdraama sai myös onnellisen lopun. Annan kirjalle kolme Goodreads-tähteä.

***
Murha tapahtui alkukielisessä kirjassa pappilassa, joten tämä arvokas rakennus edustakoon arkkitehtuuria I Spy Challenge -lukuhaasteessa (13) Architecture).

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka ja Uusi Kuu.
Kirjan tietoja:
Agatha Christie: Murder at the Vicarage (1930)
Suomennos Eila Pennanen
WSOY, 2007 (7. painos)
318 sivua

1. maaliskuuta 2015

Helmikuu 2015

Helmikuu vilahti ohi, ja kevään (ja kesän!) odotus on alkanut. Käväisin tänään Nallikarin hyytävän tuulisella rannalla, jossa puhuri tuiversi ajatuksia mutta aurinko pysytteli tänään(kin) sinnikkäästi harmaan pilviverhon takana. Alla mietteitä helmikuun lukupuuhista ja muutama kuva päivän kävelyreissulta.

Helmikuun lukukuukauden kohokohtani oli totta kai Ystävänpäivän lukumaraton, sillä osallistuin ensimmäistä kertaa lukumaratonille. Lähdin maratonille ilman sen kummempia tavoitteita, mutta sain luettua 904 sivua. Huomioita itselle seuraavia maratoneja varten (ehkä kesällä?):
  • kannattaa valita lukupinoon paljon erilaista ja mieluisaa luettavaa, jotta on mistä valita ja lukeminen maistuu. Huomaa: mieluista - nyt luetaan, ja sehän sujuu parhaiten, jos sivut kääntyvät lähes itsestään.
  • paljon lyhyitä kirjoja, niin voi vaihtaa usein luettavaa kirjaa eikä pääse tylsistymään
  • jos sivumäärän optimointi kiinnostaa: kaikki kirjat eivät ole nopealukuisia. Sarjakuvista sivuja tullee nopeiten (omassa saldossani sarjissivuja oli 70).
  • Jos kirja ei nappaa, kannattaa jättää ajoissa kesken eikä tuhlata lukuaikaa tympeästi etenevään kirjaan. Menee aikaa hukkaan ja lukufiilis voi kadota.
  • Heti alkuun kannattaa lukea joku lyhyt kirja, jonka saa varmuudella luettua loppuun. Rentouttaa kummasti oloa, kun voi todeta, että on lukenut edes sen yhden kirjan alusta loppuun.
En lukenut koko ajan luettujen sivujen määrää päässäni laskien, joten maraton hurahti yllättävän rennossa tunnelmassa. Postauksen päivittely katkaisi kivasti lukemista aina välillä, ja tein vuorokauden aikana myös muuta kuin luin (ja söin ja nukuin). En usko, että olisin ahdistumatta pystynyt todella vain lukemaan jokaista mahdollista minuuttia vuorokaudesta.

Maratonista bloggaaminen oli aivan erilaista kuin tavallisten postausten naputtelu, sillä nyt piti raportoida lukemisen edistymisestä ja jättää tarkemmat fiilistelyt myöhempiin postauksiin. Yhteismaratoonaaminen oli erityisen hauskaa, sillä toisten kanssalukevien edistymistä oli mukava käydä kurkkimassa. Luin yksin, mutta silti oli sellainen 'hei, me luetaan' fiilis.

Maraton kesti 24 tuntia, mutta vei lopulta yllättävän paljon 'blogiaikaa'. Ensin suunnittelin lukupinoa (joka oli lähes yhtä hauskaa puuhaa kuin itse maratoonaus), sitten oli tietysti maraton ja maratonin jälkeisellä viikolla postailin luetuista kirjoista yhteensä kolmessa postauksessa. Lyhytarvioiden naputtelu tuntui sopivalta tavalta käsitellä maratonilla luettuja kirjoja, ja niitä oli pitkästä aikaa hauskaa kirjoitella. Kaiken kaikkiaan olin lukumaratontunnelmissa reilun viikon verran, ja näköjään vieläkin tekstiä riittää aiheesta. :)

Onnistuin ilmeisesti valitsemaan hyviä kirjoja maratonin lukupinooni, sillä olen napsinut sieltä luettavaa myös maratonin jälkeen. Lukupinossani oli 11 kirjaa, ja tällä hetkellä niistä vain kaksi on sellaista, etten ole ko. kirjaan laisinkaan koskenut (Munron Valkoinen tunkio ja Rivaksen Timpurin kynä). Pari kirjaa (Vish Puri & Punainen mylly) on kesken ja Neko-kirjan olisin lukenut eilen loppuun, jos siinä olisivat olleet kaikki sivut paikoillaan (mutta tästä lisää myöhemmin...).

Osallistunko uudestaan lukumaratonille? Aivan varmasti!



Helmikuussa saattelin päätökseen kaksi lukuhaastetta: P.S. Rakastan kirjoja -blogin Runohaasteen ja Ullan luetut kirjat -blogin Talven lukuhaasteen. Kesken olevien lukuhaasteiden listani vain lyhenee ja lyhenee (ks. oikea sivupalkki/Haasteet-välilehti), mutta saatuani loppuun Pierre la Muren Punainen mylly -kirjan pääsen aloittamaan kaksi uutta lukuhaastetta: Idän pikajunan ja Sateenkaari-haasteen. Tammikuun kuukausikatsauksessa hahmottelin jo sateenkaaren kirjoja, mutta kaari lähtee näköjään ainakin punaisen raidan osalta eri tielle.

Vaikka haasteiden määrä vähenee, riittää Goodreadsin listahaasteissa lukemattomia kohtia. Helmikuussa sekä 50 kohdan lista että 25 kohdan lista saivat kumpikin 5 uutta merkintää. Tilanne: 50-listalta luettuna 11/50 ja 25-listalta luettuna 7/25.


Helmikuun...

floppikirja: Petri Hiltunen: Väinämöinen Hollywoodin lumoissa

Jollei vimmatusti puhaltava tuuli olisi ollut niin jäätävä, olisin kiivennyt torniin. Sieltä näkee... no, enemmän jäätä.

Kurkistus maaliskuuhun:

Maaliskuun ensimmäinen viikko on Oulussa koulujen hiihtolomaviikko. Itse lomailen vain perjantaina, mutta lomaviikon kunniaksi blogissani on teemaviikko: viikolla 10 blogijuttuja ilmestyy Agatha Christien dekkareista. Luvassa on yksi neiti Marple, yksi Poirot ja sitten pari aivan muuta kirjaa. Christie on ollut vuosia tauolla lukupinostani muutamia yksittäisiä kirjoja lukuun ottamatta, mutta viime aikoina minulle on maistunut useampi murhamamman kirja. Henkilögalleriat ovat herkullisia, liikoja raakuuksia kirjoissa ei ole, murhien sekaan on yllättävän usein kieputettu jokin romanttisviritteinen sivujuonenpätkä ja lämmintä huumoriakin kirjoista löytyy (paitsi Poirotit näyttävät keskittyvän lähinnä syyllisen etsintään). Tämä yhdistelmä iskee minuun juuri nyt erittäin hyvin.


Valoisaa kevään odotusta kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...