31. tammikuuta 2015

Sarjakuvapassi #5: Ville Ranta: Köyhän miehen Jerusalem

Olen bloggaillut Sarjakuvapassin etenemisestä, ja nyt passi on edennyt ruutuun, jonka mieluusti hyppäisin yli täällä blogin puolella. En nimittäin pitänyt laisinkaan Ville Rannan albumista Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014), ja ellei sarjakuva kuuluisi passin kirjoihin, olisin jättänyt sen kesken hyvin nopeasti.
Sarjakuvan lukeminen on minulle aina erittäin visuaalinen elämys, ja se puoli jäi köykäiseksi tämän albumin kohdalla. Anteeksi vaan, mutta en halua lukea tekstejä, joiden tekstausten käsiala on vielä huonompaa kuin omat harakanvarpaani. Ruutuja en sarjakuvaan kaipaa, sillä kirjahan voi olla myös sarja kuvia, mutta en vain pidä näin horjuvasta piirrostyylistä, mutuhuttutermiä käyttääkseni:
Mistäs Köyhän miehen Jerusalem sitten kertoo? Takakansi vinkkaa, mistä se ei kerro: se ei ole tilityskirja eikä paljastuskirja. Hyvä, sillä olisin voinut vaikka erehtyä. Varmaankin kirjan päähenkilönä olevan miehen parisuhde- ja isäkokemuksista voi tehdä elämänfilosofisia päätelmiä, mutta minua negatiivissävyiset sivut eivät suuremmin innostaneet. Sivuilla oli välillä silti aivan hyviä ideoita, kuten yllä olevassa kuvassa isän ei-niin-hellä juttelutuokio tulevalle perheenlisäykselle. Hyvät väläykset vain hukkuivat piirrosjäljen aiheuttaman ärsyyntymisen alle. 

Kahlasin sentään albumin urhoollisesti loppuun asti, ja onneksi albumin loppusivuilla odotti esimerkiksi tämä tunnelmasivu, joista pidin:
Kirjan loppupuolella saadaan myös kuvallisia tunnelmia Oulusta:
Tullista tulleena oululaisena esitän kuva-arvoituksen ratkaisuksi Torinrantaa. Kävin kuluneella viikolla nappaamassa valokuvan kadunvarrelta, kun sielläpäin satuin liikkumaan. Valotaulun Metallica-mainos oli vaihtunut suksimerkkiin, mutta karaokebaarin valot ja katulamppu ovat edelleen paikoillaan, eli luulen tunnistaneeni paikan oikein:
Kuvanäppäys täysin aiheen vierestä - Torinrannan kauppahalli on upea iltavalaistuksessa:




Lopputunnelmat kirjasta: Pienistä hyvistä hetkistä huolimatta päädyin pitkästä aikaa antamaan lukemalleni kirjalle vain yhden Goodreads-tähden.

Goodreads: 1 tähti
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kalevan juttu kirjasta ja kirjailijasta.
Kirjan tietoja:
Ville Ranta: Köyhän miehen Jerusalem
Asema Kustannus, 2014
225 sivua

30. tammikuuta 2015

Agatha Christie: Vaarallinen talo & Aikataulukon arvoitus

Viikon Christie-annos koostuu kahdesta Hercule Poirot -kirjasta: Aikataulukon arvoituksen (WSOY, 2010/1935) kuuntelin äänikirjana tammikuun aikana ja Vaarallisen talon (WSOY 2010/1932) luin viime vuoden loppupuolella. Vaarallinen talo palautti minut Poirotin maailmaan pienen tauon jälkeen. Nuorempana luin Christietä paljonkin, mutta jossain vaiheessa Poirot ja neiti Marple väistyivät jonnekin unholaan. Viime kesän dekkarihaasteen innostamana päätin uudistaa tuttavuuteni Agatha Christien dekkareiden kanssa, ja Vaarallinen talo päätyi lukupinooni lähinnä sattumalta. Suomenkielisen painoksen nimi kuulosti jännittävältä, ja olin lähes varma, etten ollut ko. kirjaa aiemmin lukenut. Tässä erehdyin, mutta kirja palautui mieleeni vasta aivan sen loppupuolella.

Poirot ei tässä vuosien saatossa ollut muuttunut yhtään vähempää ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hän muistini mukaan oli silloin joskus. Eh bien, harmaat aivosolut ja se pikkutarkkuus! Vaarallisessa talossa Poirot on vetäytymässä eläkkeelle maineikkaalta uraltaan (itse asiassa, Wikipedia kertoo, että Poirot oli eläkeiän kynnyksellä jo Christien luodessa hahmon, ja tätä eläkeasiaa korostettiin lähes hupaisan paljon molempien lukemieni kirjojen alussa), mutta innostuu Cornwallin rannikolla lomaillessaan tutkimaan nuoren Nick-neitokaisen murhayrityksiä. Kirjan jujuna ei ole tehdyn murhan ratkaisu, vaan sen estäminen:

"Ajattele toki vähän, Poirot huudahti. - Koeta käyttää noita pieniä harmaita solujasi, Hastings. Kuinka sidotut ovatkaan meidän kätemme! On helppo ajaa takaa murhaajaa sitten kun murhatyö on tapahtunut. Tai ainakin se on helppoa minunlaiselleni miehelle. Murhaaja on niin sanoakseni kirjoittanut rikoksellaan oman nimensä selvästi näkyviin. Mutta tässä ei ole vielä tapahtunut rikosta - päinvastoin me koetamme kaikin tavoin estää sellaista tapahtumasta. Keksiä rikos ennen kuin se on tehty - kas se on hyvin vaikea urakka." (s. 51)
Kirja luettu loppusyksyllä, ennen lumien tuloa.
Hämmästyin sitä, miten dialogivoittoista kirjan teksti oli. Puhetta riitti henkilögalleriassa, eikä tapahtumapaikkojen tai henkilöiden kuvailuun tuhlattu liikaa sanoja. Lyhyet siirtymät, ja sitten oltiin jo seuraavassa kohtauksessa. Taidan lukea näin dialogimaista tekstiä erittäin harvoin, kun välillä kaipasin kovasti jotain muuta kuin puhetta ja taas lisää puhetta. Toisaalta henkilöhahmot rakentuivat kirjassa hienosti myös vuorosanojen kautta.

Arvelin aluksi, etten ollut lukenut tätä kirjaa aiemmin, mutta kirjan loppupuolella oli eräs kasvoihin liittyvä yksityiskohta, jonka muistin varmuudella kohdanneeni aiemmin. Kirjan loppukohtauksessa oli dramaattisuutta, ja Vaarallinen talo parani mielestäni loppua kohden. Syyllinen löydettiin ja sai rangaistuksensa, vaikkakaan ei aivan perinteisellä tavalla. Ei mikään suurenmoisen säväyttävä lukukokemus, mutta annan kirjalle kolme Goodreads-tähteä. Christie-nostalgian äärellä ei onneksi odottanut suuri floppi.

Aikataulukon arvoituksen klikkasin itselleni Elisa-kirjan alesta. Lars Svedberg lukijana houkutteli kokeilemaan, miltä Poirot maistuu äänikirjan muodossa. Dialogia kirjassa taisi olla yhtä paljon kuin Vaarallisessa talossa, mutta äänikirjaa kuunnellessa se ei häirinnyt minua laisinkaan. Svedbergin lukutyyli istui tähän kirjaan mainiosti, ja vaikken osaa ranskaa, hänen ranskan ääntämyksensä kuulosti minun korvaani erinomaiselta. Poirot viljeli puheessaan kohtuullisen usein äidinkielisiä lausahduksia, ja kömpelön ääntäjän lukemana niiden kuunteleminen olisi voinut olla jopa kieliummikolle tuskallista.
Kirjassa on hyvin erityyppinen rikos kuin Vaarallisessa talossa, sillä Poirot huomaa joutuneensa sarjamurhaajan jäljille. Murhaaja lähettää Poirotille etukäteen kirjeitse tiedon seuraavasta murhasta, ja aika monta ruumista ehtii tulla ennen kuin merkillinen, Poirotia ja poliisia härnäävä A.B.C-murhaaja on saatu kiinni. Murhamysteeri oli mielestäni aavistuksen kekseliäämpi kuin talokirjassa.

Aikataulukon arvoituskaan ei ollut minulle uusi tuttavuus, eikä sen tajuaminen kestänyt kovin kauaa. Muistin kirjan perusidean, vaikken tosin murhaajan tarkkaa henkilöllisyyttä. Kiva tätä silti oli kuunnella, ja puhelimessani odottaa jo pari muutakin Poirot-äänikirjaa työmatkojen viihdykkeeksi. Minulle nimittäin jäi näiden kahden kirjan perusteella semmoinen tunne, että Poirot-kirjat toimivat minulle paremmin äänikirjoina. Jotain jännää viehätystä Poiroteissa on edelleen. Hieman vanhanaikainen tunnelma, ei hurjaa actionia vaan hillittyä brittiläisyyttä ja tietysti belgialaista älyä - tämä kaikki oli jotenkin niin tuttua ja turvallista.

Ei minulle varsinaista Poirot-kuumetta noussut, mutta hox hox! Eräs kevään kiinnostavista kirjoista on ehdottomasti tämä: David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015). Suchetin tähdittämää Poirot-sarjaa on tullut sen verran katseltua, että herran muistelukset uran varrelta ovat MUST-luettavaa. Sitä odotellessa saatan koeponnistaa muutaman neiti Marplen ja kenties Tommy & Tuppence -seikkailun.

Goodreads: Molemmat kirjat saavat 3 tähteä
Mistä kirjat minulle? Vaarallinen talo oli kirjaston kirja. Aikataulukon arvoituksen ostin äänikirjojen alennusmyynnistä.
Muualla verkossa: Vaarallista taloa on luettu blogissa Kirjahullun päiväkirja. Aikataulukon arvoitusta on luettu tai kuunneltu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Nipvet ja Jokken kirjanurkka.
Kirjojen tietoja:
Agatha Christie: Peril at End House (1932)
Suomennos O. A. Joutsen
WSOY, 2010 (12. painos)
258 sivua

Agatha Christie: The A.B.C. Murders (1935)
Suomennos Aune Suomalainen
Lukija Lars Svedberg
Kesto 7h 18 min
WSOY, 2010

28. tammikuuta 2015

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Minulla on ollut jostain syystä ennakkoluuloja Rosa Liksomin kirjoja kohtaan, vaikken ollut niistä ainuttakaan lukenut ennen Hytti nro 6:ta (WSOY, 2011). Liian vaikeita, aiheet eivät kiinnosta - jotain tämänsuuntaista olen ajatellut. Hytti nro 6:sen huomasin syksyllä e-kirjojen alessa, ja jostain syystä klikkasin sen itselleni. Kannessa komeilee iso kuutonen, ja se inspiroi minua viimein kokeilemaan kirjaa (ks. haaastepojo alempana). Ja hei, tämä oli hyvä! Matkustamisen hidasta tunnelmaa, surumielisyyttä, kaihoa ja muistoja, talvi. Siinä Hytti nro 6:n aineksia, ja kirja sopi oivallisesti talven hyytävän kylmyyden keskellä luettavaksi. Kun ulkona oli -20 astetta pakkasta, pystyin hyvin eläytymään Siperian arojen talven kurimukseen. Kesähelteillä tämä kirja olisi saattanut saada minulta toisenlaisen vastaanoton.



"Taakse jää Irkutsk, hiljainen, jään sitoma keväinen kaupunki. Taakse jää Irkutsk, yliopiston kirjaston keltaiset kaakelit, vaaleanpunainen sipulikirkko, puistot ja puistikot, kovaääniset ja höyryävät yleiset saunat, väsynyt maa, ruosteisen tulvaveden peittämä puistikko, klassinen musiikki pienessä kaiuttimessa puistikon portinpielessä, lumi ja pehmeät kinokset puutarhoissa, taakse jää Irkutsk ja vastaantuleva sähköjuna huojahtaa viereisellä raiteella, taloja ja taas pieniä jykevästi seisovia taloja, valkoisia ikkunapuitteita, kukkakoristeisia luukkuja, veikeästi veistettyjä räystäitä, yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen elementtitalo peltojen keskellä, kevättalven aurinko, savuavia piippuja, halkopinon päällä seisova mies. Tämä on vielä Irkutskia, ryssänsininen asemarakennus ja läpitunkematon, viidakkoinen metsä." (s. 95)

Hytti nro 6 ei ole (onneksi!) mikään pitkien lauseiden tajunnanvirtaromaani, mutta lukujen alussa oli yllä olevan näytteen kaltaisia tunnelmapaloja, jotka johdattivat lukijaa junan kyydissä halki Neuvostoliiton, kohti Ulan Batoria. Kirjassa junamatkaa tekee suomalainen opiskelijatyttö, ja hänen hyttitoverinaan matkustaa elämää nähnyt ja kokenut venäläismies. Tyttö enimmäkseen kuuntelee, ja mies tarinoi. Välillä lukijalle valotetaan tytön muistojen kautta tämän menneisyyttä ja syitä, miksi hän junassa istuu. Miehen jutut ovat aika usein roiseja, mutta samalla niissä maistuu elämä - ja vodka.

Voisi kai sanoa, ettei tässä kirjassa tapahdu juuri mitään. Istutaan junassa ja turinoidaan, välillä pysähdytään asemalla ja odotellaan junan lähtöä. Loppukohtaus oli pliisu ja suomalaisen tytön olemus jäi hieman ponnettomaksi, sen tunnustan, mutta muutoin Hytti nro 6 tavoitti jotain olennaista matkustamisen olemuksesta. Matkalla tavataan uusia ihmisiä, kohdataan erilaisuutta, löydetään ehkä jokin vastaus mielen perukoilla olevaan kysymykseen. Aina ei tarvitse kiitää vauhdilla paikasta toiseen, vaan voi matkustaa hitaasti, ottaa asiat sellaisina kuin ne sattuvat tapahtumaan. Kiitos matkasta, Hytti nro 6.

***
50 kategorian listahaaste saa ruksin kohtaan 5) A book with a number in the title.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos e-kirja-alesta
Muualla verkossa: Kirjasta löytyy useita bloggauksia. Tässä muutama linkki: Jokken kirjanurkka, Pihin naisen elämää, Kirja-aitta ja Opuscolo.
E-kirjan tietoja:
Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY, 2011
152 sivua

27. tammikuuta 2015

Liz Williams: Demonien taivas

Liz Williamsin komisario Chen -dekkarit ovat riemastuttavaa luettavaa. Realismin voi heittää romukoppaan, kun ollaan Singapore Kolmessa, jossa taivas ja helvetti ovat alati läsnä ja mitä ihmeellisimpiä asioita voi tapahtua. Demonien taivas (Like, 2013) on dekkarisarjan toinen osa, ja vaikkei se ollut mielestäni aivan niin hyvä kuin aloitusosa Aavekauppiaan tytär, nautin yliluonnollisiin rikoksiin erikoistuneen Chenin ja demonietsivä Zhu Irzh'n seikkailuista. Tavanomaisemmat dekkarit tuntuvat Williamsin mellastuksen jälkeen totisesta tylsän tasaisilta.
Demonin taivaassa pääosassa on demonietsivä Zhu Irzh, sillä Chen on lähtenyt Thaimaahan lomailemaan ja palaa alaisensa avuksi vasta kirjan keskivaiheilla. Zhu Irzh ajautuu tutkimaan Deveth Sardai -nimisen neitosen murhaa, joka tuntuu kytkeytyvän paikallisen teollisuusjohtajan Jai Tserain bisneksiin. Jain ja Zhun välille kehkeytyy melkoisen kiihkeää tiedonvaihtoa, ja kiihkeää meno on kirjassa muutoinkin, kun loppua lähestytään. Tarina kuljettaa lukijan aina taivaaseen asti, ja kirjan värikkääseen henkilögalleriaan kuuluu muiden outojen otusten lisäksi muutama jumala. He vain eivät ole pelkkää hyvyyttä täynnä, sillä eräs heistä laittaa maan meridiaanit järisemään päästäkseen tavoitteisiinsa.

"Laivaan noustuaan Zhu Irzh piti sitä heti vastenmielisenä. Se lemusi taivaalta: kuvottava persikankukan löyhkä läpäisi sen ikiaikaisen puun joka rakosen. Puu itsessään oli tummaa ja kiiltävää, ja siinä oli outo kimallus, kuin se pitäisi otteessaan tähtien valoa. Ehkä pitikin - kun taivaallisten touhut otti huomioon. Demoni kuljetti kättään kaidetta pitkin ja huomasi, että se poltti hänen sormiaan. Hän veti vikkelästi kätensä pois.
    "Olen kovin pahoillani", taivaallinen neito sanoi, joskin Zhu Irzhistä vaikutti, ettei tämä oikeastaan ollut lainkaan pahoillaan. Neito taatusti ajatteli, että demoni sai, mitä ansaitsikin." (s. 240)

Kirja oli viihdyttävää luettavaa, ja sen parhaita puolia oli tapahtumien ennalta-arvaamattomuus. Lukija ei päässyt pitkästymään, ja ykkösosan suosikkini mäyrä-teepannukin vilahti juonessa muutamassa kohtauksessa. Taivaassa vierailu tuntuu ajatuksena kovin jännittävältä, mutta tämä tapahtumasarja mennä vilahti ohi nopeasti eikä taivaan ihmeistä otettu irti kovinkaan paljon. Jumalat jäivät kovin etäisiksi, eikä heidän arkipuuhiaan - mitä lienevätkään - kuvattu laisinkaan, mutta eipä Williams tuhlaa rivejä liikoihin selityksiin muidenkaan hahmojen kohdalla. Lukijan ei auta muuta kuin hypätä mukaan railakkaaseen menoon, mutta silti olisi ollut kiva saada tietää enemmän fiktiivisestä taivaasta ja sen jumalista.

Dekkarien ystävät - suosittelen Williamsin kirjoja, jos tavanomaiset dekkarit alkavat maistua puulta.

***

I Spy Challenge saa merkinnän kohtaan 24. Paranormal Being. Kirjan alkuperäinen nimi on The Demon and the City, ja käännöskirjojen osalta bongailen sopivia sanoja alkuperäisistä nimistä. Tässä tapauksessa demoni on toki löytänyt tiensä myös suomenkieliseen nimeen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa TaikakirjaimetKirjaston kummitus ja Käännä jo sivua.
Kirjan tietoja:
Lix Williams: The Demon and the City (2005/2011)
Suomennos Sirje Niitepõld
Like, 2013
397 sivua

26. tammikuuta 2015

Blogistanian-äänestys 2014

Blogistanian kirjapalkintoäänestys on juuri NYT, ja päätin osallistua ensimmäistä kertaa äänestyksiin. En väitä lukeneeni uutuuskirjoja kattavasti viime vuonna, mutta sehän ei näissä karkeloissa estä äänestämästä. Osallistun silkasta äänestämisen ilosta. :) Ainut kriteeri annetuille äänille kun on, että kirja on julkaistu viime vuonna, bloggaaja on sen lukenut ja lukemastaan blogannut. Tarkemmista säännöistä ja ohjeista kiinnostunut voi kurkata emäntä- ja isäntäblogien postauksia aiheesta.

Äänestysvalintani pohjaavat kirjoille antamiini Goodreads-tähtiin, ja tähtösissä painottuvat voimakkaasti omat lukufiilikseni. Tiedossa ja Kuopuksessa minulla ei ollut valinnanvaraa eli luettuja kirjoja kolmea enempää, mutta tarkistin sen, että äänestämäni kirjat olivat saaneet minulta vähintään kolme Goodreads-tähteä. Se on merkki siitä, että kirja on yltänyt vähintään keskitasolle lukufiilisten puolesta, joten se on silloin minun silmissäni ansainnut äänestyspisteensä.

Äänestän Tieto-, Kuopus-, Globalia- ja Finlandia-sarjoissa ja ääneni menevät kirjoille:

Blogistanian Tieto -kisaa emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile. Annan ääniä kirjoille:

1 piste: Jani Kiiskilä: Ikioma Itämeri. Näkin kengissä pintaa syvemmälle (Karisto, 2014)

Tämä oli helppo. Luin lahjomattoman kirjanpitoni (=Bloggerin tunnisteet) mukaan viime vuonna kolme ko. vuoden aikana ilmestynyttä tietokirjaa (joista yksi on muistelma, ja ne ymmärtääkseni kelpaavat tähän sarjaan ehdolle), ja ne ovat suositusten arvoisia, joten ääneni menevät sota-ajan sarjakuville, hienon hienoille muistelmille ja Itämeri-tietoudelle.

Blogistanian Kuopus -kisaa emännöi Notko, se lukeva peikko -blogin Notkopeikko. Annan ääniä vain kahdelle kirjalle, sillä juuri enempää en tähän ryhmään sopivia kirjoja tullut viime vuonna lukeneeksi. Nämä kaksi ovat silti oikein hyviä, joten pisteitä saavat:

3 pistettä: Helena Waris: Vuori (Otava, 2014)
2 pistettä: Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali (Karisto, 2014)

Blogistanian Globalia -kisaa emännöi Kirsin Book Club -blogin Kirsi. Tässä sarjassa minulla oli eniten valinnanvaraa. Kaksi ensimmäistä sijaa vallannutta kirjaa saivat minulta vuoden aikana viisi tähteä, ja kolmas kirja neljä tähteä. Laatulukemista! Pieni harmistuksen aihe itselleni on se, etten tullut lukeneeksi Donna Tarttin Tikliä enkä Eleanor Cattonin Valontuojia. Nämä olisivat saattaneet kivuta listani kärkisijoille, mutta onpahan lupaavia lukuelämyksiä tiedossa viimeistään ensi kesälle.

3 pistettä: David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä (Sammakko, 2014)
2 pistettä: Sergei Lukjanenko: Hämärän partio (Into, 2014)
1 piste: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014)

Blogistanian Finlandia -kisaa isännöi Kirjavinkit-sivusto. Valinnanvaraa eli luettuja kotimaisia ei minulla ollut kovinkaan runsaasti, sillä esimerkiksi kaikki paljon blogijulkisuutta saaneet kotimaiset jäivät minulta viime vuonna lukematta. Mutta jotain sentään luin, ja nämä olivat lukemistani minulle mieluisampia:

3 pistettä: Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014)
2 pistettä: Kari Välimäki: Todensanat (Osuuskumma, 2014)
1 piste: Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus, 2014)

24. tammikuuta 2015

David Nicholls: Kaikki peliin

David Nichollsin Kaikki peliin (Otava, 2012) tarjosi sukelluksen brittiläiseen yliopistoelämään ja erityisesti sen vapaa-ajanviettoon. Niin noloa. Niin totta. Niin hauskaa. Näin julistaa suomenkielisen painoksen kansi, ja 'tämän-pitäisi-olla-nolostuttavan-hauskaa' -tilanteita riitti koko kirjan verran. 'Pitäisi'-sanasta voi päätellä, etten kokenut kirjaa hykerryttävän hauskana, mutta aivan kelpo viihdykettä Kaikki peliin sentään oli.
Pääosassa kirjassa on työväenluokasta lähtöisin oleva Brian, joka kirjan alussa aloittaa kirjallisuuden opiskelunsa yliopistossa (ei Oxfordissa tai Cambridgessa vaan jossain muussa, nimettömäksi jäävässä opinahjossa - vai eikö se nimi vain enää osunut silmääni, kun yritin sitä metsästää kirjan sivuilta tätä blogijuttua varten?). Brianin korvissa soi Kate Bush ja haaveissa siintää osallistuminen tv:ssä pyörivään Yliopistovisaan. Haaveissa saa pysyvän paikan myös kuvankaunis Alice Harbinson, ja suurin osa kirjan tapahtumista pyörii Alicen ja/tai Yliopistovisan ympärillä. Brianilla on tietoa päässään, mutta pörrääminen Alicen ympärillä sekoittaa nuoren miehen täydellisesti.

"Minun on silti vaikea keskittyä, koska Alice päästelee outoja tuhisevia ääniä olkapääni takana. Käännyn vilkaisemaan häntä, ja hän todellakin on kumartunut kasvot punaisina koepaperinsa ylle tukahdutetusta naurusta täristen. Minä palaan takaisin kokeen pariin.
  "Kysymys 4. Millä nimellä muinainen Istanbul tunnettiin ennen kuin se sai nimen Konstantinopoli?"
Helppo. Bysantti.
    "Kysymys 5. Helium, neon, argon ja ksenon ovat neljä jalokaasua. Mitkä ovat kaksi muuta?"
    Ei aavistustakaan. Krypton ja vety, ehkä? Krypton ja vety.
    "Kysymys 6. Mistä tarkalleen ottaen koostuu Alice Harbinsonista lähtevä ihana tuoksu?"
    Jostakin kalliista, kukkaisesta mutta kevyestä. Olisiko ehkä Chanel vitosta? Joukossa on hienoinen leyhähdys Pears-saippuaa, Silk Cut -tupakka ja olutta...
    Jo riittää. Keskity." (s. 62)

Ei liene suuri spoileri, jos kerron, että Alice pyörittää Briania kuten tahtoo ja yleensä melkoisen ennalta-arvattavasti. Voisinpa sanoa, että Brian kokee kirjan aikana suuren henkisen kasvun Alicen suhteen, mutta en havainnut loppuratkaisusta tämänsuuntaisia viitteitä. Myönnän, että Alice-kuvio alkoi jo maistua puulta loppua kohden. Opiskeluelämän kuvaus rajoittui kirjassa lähinnä vapaa-ajan viettoon, mutten olisi laittanut pahakseni vaikka sitä opiskelupuolta olisi ollut enemmän ja Alicea vähemmän. Brianin työläistausta ja vaatimattomat kotiolot edustivat kirjassa mukavaa arjen realismia, mutta lukukokemuksessani Alice onnistui jotenkin jyräämään nekin.

Yliopistovisa-kuvio sen sijaan oli kiva ja loppua kohden jopa oikeasti hivenen hauska kaikessa noloudessaan. Kirjan lukujen alussa on kysymyksiä visasta, ja totesin, ettei oma tietämykseni riittänyt kaikkiin kysymyksiin. Esimerkiksi tämä Talo jalavan varjossa -aiheinen nippelitieto ei ole jäänyt päähäni, vaikka olen nähnyt elokuvan ja kirja on tullut luettua pariin kertaan:

"KYSYMYS: Millä ikävällä tavalla Leonard Bast sai loppunsa E. M. Forsterin kirjassa Talo jalavan varjossa?" (s. 329)

En pitänyt kirjaa omista oikeista ja vääristä vastauksistani, mutta tuskin olisin päässyt Brianin seuraksi hänen yliopistonsa joukkueeseen. Ja Briankin pääsi sinne vain pienen mutkan kautta. Ja mutkan nimi oli totta kai Alice.

***
I Spy Challenge -lukuhaaste käynnistyy viimein bloggausten osalta (muutaman muunkin kirjan olen jo ehtinyt lukea, niiden postaukset odottelevat vielä vuoroaan luonnoksissa). Käännöksinä lukemieni kirjojen kohdalla tarkoitukseni on (ainakin näin alkuun, kun ei ole paniikkia deadlinen suhteen) etsiä sanat alkuperäisistä kirjojen nimistä. Nichollsin kirjan alkuperäinen nimi on Starter for Ten, joten aloitan haasteen kohdasta 2) Number.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos e-kirja-alesta
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkki: Annelin kirjoissa, Kirjaston kummitus, Hemulin kirjahylly ja Ilselä.
Kirjan tietoja:
David Nicholls: Starter for Ten (2003)
Suomennos Sauli Santikko
Otava, 2012
348 sivua

22. tammikuuta 2015

Guy Delisle: Shenzhen

Eräässä kirja-aiheisessa FB-ryhmässä, johon kuulun, valittiin alkuvuoden lukuteemaksi Aasia (toinen teema on dystopia, ja sen tiimoilta odottelen vielä lukuinnostusta). Aasia-teema antoi minulle inspiraation sarjakuvahyllyllä: päätin viimeinkin tutustua kehutun Guy Delislen sarjakuviin. Lähikirjaston hyllyssä oli tarjolla albumit Shenzhen (WSOY, 2010) ja Pjongjang (WSOY, 2009), ja näistä ensin mainittu veti pitemmän korren. Arvelin, että kohtaamisesta kiinalaisten ja kiinalaisen kulttuurin kanssa irtoaa enemmän kuin valvotusta oleskelusta Pohjois-Koreassa. Molemmat albumit nimittäin kertovat Delislen kokemuksista työkomennuksilta, ja Shenzhen-albumi syntyi kolmen kuukauden työreissun aikana. Kohteena oli paikallinen animaatioelokuvastudio, jonka päällikköä Delisle pääsi tai joutui tuuraamaan.
Täytyy sanoa, että albumin mustanharmaa ulkoasu oli minulle pettymys. Edellisessä postauksessani komeili upean värikäs Perkeros-albumi, ja vaikka sen lukemisesta on jonkin aikaa, vertautui Shenzhen väistämättä mielessäni siihen ja hävisi kirkkaasti. Delisle piirtää silti hyvin, ja pidin ihmishahmojen ilmeistä, jotka oli saatu aikaan vähäisillä silmien ja suiden asennoilla. Albumissa oli totta kai runsaasti kulttuurien kohtaamiseen liittyviä arjen pikku sattumuksia, mutta myös animaattorin työnkuvaa valaistiin. Ala on minulle tuttu vain lopputuotosten kautta, ja oli hauskaa saada sisäpiirin infoa työnkuvasta:
Delislen kokemukset kiinalaisesta kulttuurista tuntuivat mukavan arkisilta. Delisle kommunikoi paljon tulkin välityksellä, ihmetteli paikallisten ajatuksen juoksua ja päätyi tilaamaan samaa muna-annosta, kun se oli turvallinen, hyväksi havaittu ruoka. Animaattorin työmatka ei ole glamourilla kyllästetty, se kävi selväksi viimeistään silloin kun hän seurasi työpöydälleen homehtuvien (aivan!) papereiden värikästä elämää päivästä toiseen. 

Minulle jäi albumista hieman surumielinen lukufiilis, vaikka siinä oli paljon hauskoja sattumuksia. Jotenkin kuvaava on, että Delisle tutustui kunnolla tulkkinsa kanssa vasta juuri ennen kotiin lähtöään. Delisle yrittää kovasti koko matkansa ajan olla yhteyksissä paikallisiin, mutta kommunikaatio- ja kulttuurikuilu on usein liian iso ja paikallisten arki tuntuu vieraalta.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lurun luvut, Aamuvirkku yksisarvinen ja Mari A:n kirjablogi.
Kirjan tietoja:
Guy Delisle: Shenzhen (2000)
Suomennos Saara Pääkkönen
WSOY, 2010
147 sivua

21. tammikuuta 2015

Sarjakuvapassi #4: JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Nauran harvoin ääneen kirjojen parissa, ja vielä harvemmin sarjakuvan parissa, mutta JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros-albumi (WSOY, 2013) kirvoitti minulta useammankin naurunpurskahduksen eräänä tammikuun alun iltana sarjakuvaa lukiessani. Melkoinen huippuvalinta Sarjakuvapassin lukulistalle. Ilman passia en varmastikaan olisi tarttunut bänditouhuista kertovaan sarjakuvaan, niin kaukana albumin aihemaailma on tavanomaisista kiinnostuksen kohteistani.
Perkeros kertoo tamperelaisen Perkeros-bändin kivisestä taipaleesta musiikin maailmassa. Perkeros-bändin jäsenenä on mm. erikoinen karhuhahmo, joten aivan keskinkertainen ryhmä ei ole kyseessä. Albumin sivuilla seurataan bändin uurastusta keikkapaikoilla ja harjoituksissa, ja kitaristin tyttöystäväkuvio tuo mukaan ihmissuhteiden arkea.

En kokenut albumin aihetta itselleni läheiseksi, sillä bändikeikoilla ei tule usein heiluttua saati että seuraisin asuinpaikkakuntani bänditoimintaa. Silti Perkeroksen huumori kolahti minuun, nauroin ääneen mm. Aydin alkuspiikeille keikalla, ja kun mukana oli vielä varsin hurjaksi äitynyt juonikuvio liittyen kilpailevaan bändiin, viihdyin Perkeroksen kyydissä viiden Goodreads-tähden arvoisesti. Ja minulle Perkeroksen kuvioista välittyi myös aitoa innostusta musiikkiin.

Piirrosjälki miellytti minua. Värimaailman yleissävy oli ruskeahko:

Mutta mukaan mahtui myös enemmän värejä, kun musiikin flow sai ihmiset valtaansa:

Ja upeita kokosivun kuvia kelpasi ihastella:

Sarjakuvapassiin Perkeros saa tietenkin hymynaaman. Harmi, ettei passiin voi erotella mitenkään erityisen hyviä sarjakuvia niistä keskinkertaisen hyvistä. Pitäisiköhän kirjoitella tyhjään tilaan lisäkommentteja kirjastontätien iloksi.

Haastepisteitä:
50 kategorian listahaaste saa merkinnän kohtaan 40. A graphic novel. Kiekkokaupunkien kirjakierros pysyy Tampereella, ja merkitsen bändialbumista pisteen Tapparalle. Kaupunkia paremmin tuntevat voivat Goodreadsin arvioiden mukaan tunnistaa tuttuja paikkoja albumin sivuilta, joten Tampere olkoon kiekkokierroksessa edustettuna täysin sarjakuvan voimin. Miellyttävä yllätys - enpä olisi uskonut tätä kierrokselle lähtiessäni. Toki kunnia Tampere-aiheisista sarjakuvalöydöistä kuuluu täysin Sarjakuvapassille. Bändiaiheinen sarjakuva saattaa kiinnostaa myös poikia, joten Pojat lukemaan! -lista saa uuden merkinnän.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Sallan lukupäiväkirja ja Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
JP Ahonen (piirrokset, teksti) & KP Alare (teksti): Perkeros
WSOY, 2013
185 sivua

19. tammikuuta 2015

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (äänikirja)

Olen viime aikoina viihtynyt dekkarien parissa, ja äänikirjojen puolella kuuntelussa työmatkoilla on ollut Agatha Christien Askel tyhjyyteen (WSOY, 2010/1934). Sain kirjan loppuun viime viikolla, ja se oli niin mainio, etten malttanut jättää kuuntelua pelkästään työmatkoille vaan sopivan tilaisuuden tullen laitoin napit korviin myös kotona. Esimerkiksi tylsät silityspuuhat sujuivat kuin itsestään, kun korvissa kuului Lars Svedbergin miellyttävä ääni ja Frankie ja Bobby keksivät mitä ihmeellisimpiä juonia saadakseen murhaajan kiinni.

Kustantajan esittelyteksti mainostaa kirjaa erääksi Christien hauskimmista kirjoista, ja vaikken aivan täydellistä vertailua murhamamman tuotantoon voi tehdä, allekirjoitan väitteen kirjan hauskuudesta. Ei tämä kuoliaaksi naurattaja ollut, mutta hupaisaa kepeyttä ja iloa tarinassa oli. Ja pikkuisen (siis todella pikkuisen, mutta olipa kuitenkin) oli myös romantiikkaa mukana, mikä oli kiva yksityiskohta.
Askel tyhjyyteen -kirjassa rikosta selvittävät papinpoika-Bobby ja hänen ystävänsä lady Francis eli Frankie (joka on nuori, viehättävä nainen). Jo se oli piristävää, ettei pääosissa ollut Poirotia tai neiti Marplea, ja kekseliäs ja aikaansaapa Bobby-Frankie -parivaljakko valloitti minut täysin. Tapahtumat käynnistyvät, kun Bobby on sattumalta paikalla tuntemattoman miehen pudotessa kalliolta kuolemaan. Tämä esittää viimeisinä sanoinaan merkillisen kysymyksen: 'Mikseivät he pyytäneet Evansia?' Bobby huomaa miehen taskusta pilkistävän valokuvan, joka esittää eteerisen kaunista nuorta naista. Nämä kaksi seikkaa ovat keskeisessä osassa, kun Bobby ja Frankie alkavat monen mutkan jälkeen epäillä, että miehen kuolema ei ollut puhdas vahinko. Ja monta mutkaa on edessä - mm. lavastettu auto-onnettomuus ja kidnappaus - ennen kuin selviää, kuka on Evans, kuka otti askeleen tyhjyyteen ja miksi myös Bobby yritetään murhata.

Kirjan tarinaa ei ole turhalla ankeudella pilattu, vaikka siinä käsitellään niinkin vakavaa aihetta kuin huumeriippuvuutta. Luokkaerot korostuvat hauskasti, kun lady Francis ja tavallinen rahvas kohtaavat. Frankie ei asemallaan pöyhkeile, ja sehän hänessä sitten onkin niin ihmeellistä, toteaa moni työväestön edustaja. Askel tyhjyyteen -kirjan murhajutusta tuli minulle vaikutelma, että sitä ratkoessaan ylempi luokka huvittelee ajankulukseen leikkimällä poliisia, kun heillä ei muutakaan tekemistä ole. Mutta mitäpä luokkaeroista, sillä kirjan ääniversio on ehdottomasti suositusten arvoinen. Jos haluaa lukea tai kuunnella jotain muuta kuin kovaksikeitettyä dekkaria, niin tässä on erinomainen vaihtoehto.
***
50 kategorian listahaaste etenee kohtaan 10) A mystery or thriller.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos äänikirjojen alesta.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu tai kuunneltu mm. blogeissa Sallan lukupäiväkirja, Tarinauttisen hämärän hetket ja Kasoittain kirjoja.
Äänikirjan tietoja:
Agatha Christie: Why Didn't They Ask Evans? (1934)
Suomennos Kirsti Kattelus
Lukija Lars Svedberg
WSOY, 2010
Kesto 7h 18 min

18. tammikuuta 2015

Bloggauksen kiemuroista & Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri

Tiedotus: koetan pikkuhiljaa päästä täällä blogin puolella siihen, että luetut kirjat ilmaantuvat blogiin päivän, parin viiveellä. No olipas dramaattista. :) Tässä on taustalla semmoinen minulle erikoinen tilanne, että Bloggerin luonnoksissa odottelee julkaisuaan juttuja kirjoista, jotka olen lukenut joulu-, jopa marraskuussa. Yleensä olen postaillut lukemistani kirjoista viimeistään viikon kuluttua lukemisesta, mutta joulukuussa ja vuodenvaihteen tienoilla tilanne repsahti täysin, kun oli kaikenlaista haastekoontia, arvontapostausta, katsauksia menneeseen ja tulevaan, jotka veivät tilaa kirjajutuilta. Kirjapostauksia alkoi kertyä luonnoksiin (mikä oli aiemmin hyvin harvinaista minulle) ja vaikka olen koettanut purkaa sumaa tammikuun aikana (jee, Sarjakuvapassin postausten suhteen enää yksi odottaa luonnoksissa eli ainakin sen suhteen olen lähes saanut lukuvauhtini kiinni), kirjajuttuja on edelleen jemmassa useampia.

Samaan aikaan tammikuussa lukemani kirjat ja niistä naputtelemani jutut päätyivät luonnoksiin odottamaan mukamas sopivaa hetkeä julkaisulle (kun on niitä vanhempia postauksia, jotka pitää ensin julkaista alta pois) ja kas, näyttää etteivät Goodreadsista löytämäni listahaasteet edisty mihinkään vaikka olen oikeasti lukenut niihin monta kirjaa. Olen siis joutunut melkoiseen bloggaajan noidankehään, mutta tilanne kyllästyttää sen verran, että päätin repäistä ja alkaa julkaisemaan postaukset juuri lukemistani kirjoista HETI enkä n:n viikon kuluttua. Tuntuu ihan hölmöltä lukea jokin tosi hyvä kirja, ja haudata sitten ihasteleva postaus luonnoksiin! Esim. eräs John Steinbeckin kirja ja pari Agatha Christien mainiota äänikirjaa ovat kokeneet tämän kohtalon.

Nämä aiemmin luettujen kirjojen postaukset aion julkaista lomittain tuoreiden juttujen kanssa. Kyllä ne aina johonkin väliin mahtuvat. :) Toki voisin jättää vanhat jutut kokonaan julkaisematta, mutta toisaalta olen aikanaan käyttänyt muutaman hetken niiden naputteluun, joten miksi heittää sitä 'työtä' hukkaan? Varsinkin kun siellä on niitä erittäin hyviä kirjoja odottamassa...

Joten: sain eilen loppuun Mons Kallentoftin Malin Fors -dekkarin, ja se aloittakoon uuden, lukutahdin hermolla olevan blogielämäni. Ajan hermolla -sanontaa tässä en oikein tohdi käyttää, sillä juuri nyt kaupoista löytyy jo sarjan kuudes osa ja minä intoilen sarjan ensimmäisestä kirjasta. :)
Ilmoituksen kuvitukseksi sopii Oulun Rotuaarin tiernapoikapatsas. Komia on. :)
Mons Kallentoftin Malin Fors -dekkarisarjan avausosa Sydäntalven uhri (Schildts, 2009) jätti ristiriitaiset fiilikset viimeisen sivun lukemisen jälkeen. Kirjan kerronta ja tunnelma olivat minulle jopa viiden tähden arvoisia, mutta rikosjuoni kehittyi hitaasti eikä suuremmin säväyttänyt, joten en voi antaa sille enempää kuin kolme tähteä. Keskiarvoksi tulee silti neljä tähteä, ja aion totta kai jatkaa sarjan parissa. Sarjan kuudes osa Vesienkelit (WSOY, 2015) näkyi kevään kirjakatalogeissa ja on jo kaupoissa, mutta Malin Forsin tarina kiinnostaa minua sen verran, että aion tutustua siihen osa kerrallaan, järjestyksessä. Jospa vaikka ensi jouluna olen päässyt Vesienkeliin asti.

Erikoisinta Sydäntalven uhrissa olivat rikoksen uhrin puheenvuorot, jotka olivat lähes runollisen kauniita. Näitä kursivoituja pätkiä oli siellä täällä kirjassa, ja ne toivat kirjan tunnelmaan unenomaista kauneutta:

"Tuntuu hyvältä maata tässä odottamassa, kun ei tarvitse kaivata mitään, voi olla kaikessa rauhassa, olla niin painava kuin minä mutta silti leijua.
    Niinpä minä nousen nyt, lennän ulos ruumiskylmiön ahtaasta lokerosta, ulos huoneesta, ulos kellarin ikkunasta (pidän siitä reitistä, vaikkeivät seinät minua estäisikään).
    Entä toiset?
   Me näemme toisemme vain jos molemmat tahtovat, olen siis useimmiten yksin, mutta tunnen kaikki toiset, kuin molekyylit jättiläismäisessä, hajanaisessa ruumiissa." (s. 96)

Kauneus sinänsä on kaukana kirjan rikoksesta, jonka taustalta paljastuu mm. lapsuuden julmia kokemuksia. Sydäntalven uhrin rikosjuoni alkaa siitä, että lihavan miehen alaston ruumis löydetään roikkumasta tammipuun oksasta eräänä hyisen kylmänä helmikuun aamuna. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, Linköpingiin, ja rikoksen tutkintaa seurataan poliisina työskentelevän 33-vuotiaan Malin Forsin näkökulmasta. Murhatutkinnassa saadaan viitteitä jopa rituaalimurhan piirteistä, mutta tämä juoniaines jää lopulta melko köykäiseksi.

Malin on eronnut, hänellä on 13-vuotias Tove-tytär ja mm. tyttären poikaystävä aiheuttaa Malinille päänvaivaa murhatutkinnan aikana. Eli kyllä, kaikenlaista yksityiselämää on taas dekkariin ujutettu mukaan, mutta eipä tuo minua tässä kirjassa häirinnyt. Kallentoftin kirjoitustyyli on sellainen, ettei se kieriskele sen enempää rikoksen raakuuksissa kuin yksityiselämän kiemuroissakaan. Sen sijaan kirjassa on hienovivahteisia viittauksia juonenkulkuihin, joiden taakse tuntuu kätkeytyvän tarina jos toinenkin. Esimerkiksi Malinin merkillistä suhdetta lehtimies Danieliin ei liiemmin avattu, mutta ehkä jatko-osissa lukijalle annetaan lisää tietoa. Juuri tämä kerronnan hienovaraisuus miellytti minua eniten Sydäntalven uhrissa, ja Malin Fors -sarjan avaus oli lupaavan hyvä tuttavuus. Jotain positiivista on siis siinä, että löytää jonkin sarjan myöhäisessä vaiheessa: suomennoksia on heti saatavilla monen osan verran.

***
Osallistun kirjalla Retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen, jossa mitä ilmeisemmin tulen viipymään Ruotsin dekkaririntamalla useamman kirjan verran. Talven lukuhaasteeseen saan pisteen talvikirjojen ryhmään. 50 kategorian lukuhaaste saa merkinnän kohtaan 13) A book set in a different country, sillä Itä-Göötanmaan maakunnassa sijaitseva Linköping on kirjassa kohtalaisen paljon esillä.

Tammikuun alun tunnelmakuva.
Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kolmas linja ja Rakkaudesta kirjoihin.
Kirjan tietoja:
Mons Kallentoft: Midvinterblod (2007)
Suomennos Mirja Hovila
Schildts, 2009
439 sivua

16. tammikuuta 2015

Sarjakuvapassi #3: Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki

Kiitokset Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassille, sillä ilman tätä mainiota kampanjaa tuskin olisin lainannut Tiitu Takalon albumia Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014). Onneksi passin laatijat olivat ottaneet Takalon albumin listalle mukaan, joka takakantta lainaten on "omaelämäkerrallinen rakkaustarina ja remonttipäiväkirja". Lisäksi albumi on hieno sukellus Tampereen historiaan ja nykyiseen kunnallispolitiikkaan. Pidin albumista niin paljon, että innostuin antamaan sille täydet viisi Goodreads-tähteä.
Luin albumin viime vuoden puolella, kun lumi oli vain kaukainen haave. Nyt sitä  lunta sitten piisaa, ja albumi on toivottavasti löytänyt jo uuden lukijan.
Albumin nykyhetkessä päähenkilönä on sarjakuvataiteilija itse. Hän kertoo ensi tapaamisestaan Mikon kanssa, suhteen etenemisestä ja siitä, kuinka he viimein päättävät hakea asuntoa Tampereen Annikinkadulta, purkamiselta säästyneestä puutalokorttelista. Asuntohakemus hyväksytään ja nuoripari saa remonttilainan, joten edessä on pitkä, aikaa ja hermoja vievä remppa. Minulla ei ole vastaavia remonttikokemuksia (enkä niitä haluakaan), mutta aidon tuntuisia remonttitunnelmia albumin sivuilta mielestäni välittyi. Kovin syvälle remontin ahdistukseen ei silti menty, vaan sivuilla oli pääosin iloinen, toiveikas ja työteliäs fiilis. Onneksi sarjis-Tiitun ja Mikon suhde kesti remppakoetuksen. :)
Remppahommia enemmän minua viehätti se, että mukaan oli otettu jääkaudelta asti ponnistava katsaus Tampereen historiaan. Juuri historiapuolen vuoksi albumi sai minulta täydet pisteet Goodreadsissa. Historiaosuuteen palattiin sarjis-Tiitun ja Mikon tarinan lomassa, ja ilokseni huomasin, että muutama Tampereen historiallinen tapahtuma (kuten sisällissodan aikaiset vaiheet) olivat minulle pääosin tuttua juttua. Lähihistorian asioista puutalokorttelien kohtalo ja asukkaiden kamppailu niiden säilyttämisen puolesta sen sijaan oli minulle täysin uutta asiaa. En ole Annikinkadulla koskaan vieraillut, mutta albumin perusteella korttelin säilyttäminen ja sen vireä kulttuuritoiminta ansaitsee hatunnoston.

Albumin kuvitus oli taidokasta, ja värien käyttö miellytti minua. Nykyhetkessä värit loistavat, historiaosuuksissa oli harmaampaa. Pidin valtavasti kokosivun kuvista, jotka pysäyttivät ajan hetkien äärelle:


Tampereen historiasta ja Annikinkadun taloista kiinnostuneille Minä, Mikko ja Annikki on mielestäni makupala. Ehkä aivan kaikkia historian pikku yksityiskohtia ei ole otettu mukaan, mutta albumi herätti menneet tapahtumat henkiin aivan eri tavalla kuin moni kuivakkaampi tietokirja. Paikallispolitiikkakin tuntui kiehtovalta jännitysnäytelmältä, jolla Annikin osalta oli onnellinen loppu.


*** Kiekkokierros: Tampere 1/2 ***

Kiekkokaupunkien kirjakierros on saapunut Nääsvilleen ja Tiitu Takalon hieno albumi saa kunnian edustaa Ilvestä. Tampereen kirjoiksi on ollut tunkua, sillä alkukuusta bloggasin Anni Polvan Tiina saa ehdot -kirjasta, jonka tapahtumat sijoittuivat Tampereelle. Lukemassani kirjassa Tampere ei ollut mielestäni näkyvästi läsnä, joten kiekkobussi huristeli vielä ohi kaupungin. Olin suunnitellut myös Lumikki-trilogian loppuun lukemista tälle etapille, mutta Sarjakuvapassi jyräsi tämän suunnitelman. Löysin passisarjakuvista nimittäin myös toisen Tampereelle sijoittuvan albumin, josta lisää ensi viikolla.

Reitin pituus tähän mennessä: 2632 km.

KARTTA 1:
Nordenskiöldinkatu 11-13, 00250, Helsinki (Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema) -
Rinnakkaistie 1, 65350, Vaasa (Marko Hautala: Torajyvät) -
Rautpohjankatu 10, 40700 Jyväskylä (Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas) -
Kisakatu 9, 53200 Lappeenranta (Kari Välimäki: Todensanat) -
Teuvo Pakkalankatu 11, 90130 Oulu (Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari) -
Artukaistentie 8, 20251 Turku (Risto Isomäki: Con rit) -
Svinhufvudinkatu 29 , 15110 Lahti (Timo Sandberg: Kärpäsvaara)
KARTTA 2:
Svinhufvudinkatu 29 , 15110 Lahti (Timo Sandberg: Kärpäsvaara) -
Urheilupuistontie 3, 02200 Espoo (Johan Bargum: Syyskesä) -
Keltinkatu 2, 33539 Tampere (Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki) - ?

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjoja ja kakkuja. Tiitu Takalon sivut. Annikin puutalokorttelin sivut.
Kirjan tietoja:
Tiitu Takalo (teksti ja kuvat): Minä, Mikko ja Annikki
Ulkoasu Noora Federley
Suuri Kurpitsa, 2014
237 sivua

15. tammikuuta 2015

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Christian Rönnbackan uusin Antti Hautalehto -dekkari Rakennus 31 (Bazar, 2014) löysi tiensä lukulaitteeseeni Kirsin kirjanurkan Kirsin valitsemana, kun osallistuimme Elisa-kirjan jouluiseen kirjaystävärinkiin. Kiitokset Kirsi valinnasta! Aloitin tutustumiseni Hautalehtoon lukemalla sarjan aloitusosan, Operaatio Troijalaisen. Sarjan toinen osa Julma (Bazar, 2013) jäi minulta välistä, mutta Rakennus 31 valotti sen juonenkulkua riittävästi: kyseessä näyttää olleen jonkinlainen jatkolämmittely sarjan aloitusosalle. Rakennus 31:ssä oltiin onneksi jo aivan uuden rikoksen kimpussa.

Rakennus 31 alkaa lupaavan tummanpuhuvasti rakennuksesta 31, joka on aikaisemmin toiminut mielisairaalana. Aloituskohtaus antaa viitteittä synkkäsävyisestä tarinasta, mutta kirjan loppuosa on paljolti lähempänä ykkösosan leppoisaa meininkiä. Kirjan alussa Porvoon lähimetsiköistä löytyy tyhjä hautakuoppa, sitten vielä muutama lisää ja viimein löytyy ruumis. Tätä juttua Hautalehto kollegoineen alkaa selvitellä. Rikostarina oli paljon ehyempi ja mielenkiintoisempi kokonaisuus kun sarjan ykkösosan juonivyyhti, joten Hautalehto-sarja on mielestäni kehittynyt rikosten osalta parempaan suuntaa ykkös- ja kolmososien välillä.

Dialogien huumoripitoinen sävy ei ollut kadonnut mihinkään, mutta ehkä vitsikkäiksi tarkoitettu heittoja oli aavistus vähemmän kuin ykkösosassa. Niiden tilalle oli tullut roima annos viittauksia petipuuhiin, noin kauniisti sanottuna.

"Lindforsin puhelin piippasi viestiä, ja hän kaivoi sen taskustaan ja hymyili leveästi.
- Joudut menemään yksin syömään. Mulle tuli lähipoliisikeikka.
- Just, Lund hymähti. - Ei se ihminen pelkästä leivästä elä.
- Ei niin, Lindfors huikkasi olkapäänsä yli. - Se tarttee piparia kans!
- Odota hetki, Lund huikkasi. - Ehditkö takaisin niin että kuulet sen galleristin? Päästäisiin joskus pois täältä.
    Lindfors nosti peukalon merkiksi että ehtisi. Sitten hän tunki käden farkkujensa taskuun ja kaivoi sieltä esiin sinisen pillerin jonka heitti huiviin. Toiveikkaana hän lompsi kohti päiväkahvejaan." (s. 157)

Joo-o. Rönnbacka on entinen poliisi, ja siinä hommassa varmasti näkee monenlaista. Myönnän, että seksihullu ylikonstaapeli Lindfors onnistui ärsyttämään minua. Lindforsin räikeänä vastakohtana toimi Jonna-poliisi, joka oli oikea malliesimerkki näppärästä, neuvokkaasta nuoresta naisesta, joka hoiti (aivo)työt kun mieskollegat heittävät vieressä vitsiä. Rönnbackan poliisigalleria ei jättänyt tätä lukijaa kylmäksi, se on todettava. Antti Hautalehto sen sijaan oli edelleen semmoinen symppis, joka yritti hoitaa asiat oikein ja kunnolla, ja onnistui tietenkin lopussa ratkomaan rikoksen.

Pienistä ärsytyksen aiheista huolimatta Rakennus 31 oli varsin kelvollinen dekkari, ja kirjan rikosjuttu oli kekseliäs. Jos vain sitä ns. huumoria olisi vähemmän... Hautalehto-sarja on silti osoittautunut leppoisaksi luettavaksi, joten kiitokset Kirsille dekkarivalinnasta! 
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirsin kirjanurkan lahjakirja Elisa-kirjan kirjaystävärinki -kampanjassa.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirja-aitta, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Hemulin kirjahylly.
Kirjan tietoja:
Christian Rönnbacka: Rakennus 31
Bazar, 2014
233 sivua

13. tammikuuta 2015

Sarjakuvapassi #2: Anni Nykänen: Mummo #2

Sarjakuvapassi etenee Mummo-kuplaan. Passiin kelpuutettiin jokin Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan kolmesta ensimmäisestä osasta, ja valitsin niistä luettavakseni keskimmäisen, kun se sattui olemaan paikalla lähikirjaston hyllyssä. Mummo 2 (Sammakko, 2012) tutustutti minut ensimmäistä kertaa Mummo-sarjakuvaan, vaikka olenkin Mummoon ohimennen törmännyt blogeissa ja kenties jossain sanomalehdessä. On/off-arvio heti alkuun: ympäröin passista hymynaaman, sillä jos mummo ei saa hymyä huulille niin ei sitten mikään.

Yllätyin siitä, että Mummossa ollaan ajan hermolla. Mm. nettiajan härpäkkeet otetaan hyötykäyttöön:

Mummo valittaa, mutta vain aiheesta!

Mummoelämän realiteetteja:

Aika mainio tapaus tämä mummo! Positiivinen mummoenergia jyrää tässä albumissa, ja se oli Mummon parhaita puolia. Vaikka se suurin Mummo-innostus jäi lukufiiliksistäni puuttumaan, oli lukemani albumi hauska välipala. Olisinpa itsekin näin virkku ja oivaltava mummo, jos siihen ikään joskus pääsen. :)

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Mummo-sarjakuvia on luettu mm. blogeissa Le petite lectrice, Sabinan knalli ja Kirjoista. Mummo verkossa.
Kirjan tietoja:
Anni Nykänen: Mummo 2
Sammakko, 2012
104 sivua

11. tammikuuta 2015

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen

Christian Rönnbackan esikoisdekkari Operaation Troijalainen (Bazar, 2012) oli odotellut lukulaitteessani jo tovin, kun Kirsin kirjanurkan Kirsi paljasti Elisa-kirjan jouluisen kirjaystäväringin lahjakirjavalintansa minulle. Kirsin valinta oli Rönnbackan uusin kirja, Rakennus 31 (Bazar, 2014). Molemmat kirjat kuuluvat Antti Hautalehto -dekkarisarjaan, ja lahjakirja innosti minut aloittamaan lukemisen sarjan ensimmäisestä osasta, jonka olin joskus napannut mukaani e-kirja-alesta.
En tiennyt Antti Hautalehto -sarjasta mitään lukemista aloittaessani, mutta varsin pian kävi selväksi, että kirja sujahtaa kesäkirjakategoriaan: leppoisaa luettavaa, joka lienee parhaimmillaan kauniina hellepäivänä, jolloin mitään erityisen raskasta ei tee mieli lukea. Mikään kovaksikeitetty dekkari Operaatio Troijalainen ei synkänpuhuvasta kannesta huolimatta ole, vaan meno on yleissävyltään hurtin humoristiseen kallellaan. Jopa liikaa minun makuuni, sillä kirjan dialogit olivat tulvillaan vitsikkäiksi tarkoitettuja ilmauksia: "Pörräähän Paarma peremmälle", "Kato, Kauhavan soma vallesmannihan se siinä", "Sama mies", "Eli kävi vanhanaikaisesti?", "Joo, tai pikemminkin trendinmukaisesti.", "Mitäs pahaa Antin äitimuorin ainokainen poikalapsi nyt on tehnyt?", "Porvoon Punainen  paronihan se siinä!". Nämä esimerkit löytyivät sivuilta 7-9 ja meno jatkuu yhtä lupsakkaana loppuun asti. Olen kai tottunut astetta asiallisempaan vuoropuheluun kirjojen sivuilla, kun en oikein meinannut jaksaa tätä leikkisää sanailua.

Juonen puolella kirjassa oli mukana monenlaista: soluttautumisoperaatio, joka oli kirjan parasta antia sekä Heli-neitosen ahdistelujupakka ja vielä puutarhatonttujen vainoamista. Tonttujuoni osoittautui todella tonttumaiseksi, mutta soluttautumisjuoni oli vetävä ja loppupuolella kirjaan saatiin mukaan kunnon toimintaa. Kirja parani loppua kohden, mutta minulle jäi Rönnbackan esikoisdekkarista hieman hajanainen kokonaisvaikutelma, sillä juonenpätkiä tuntui olevan liikaa näin lyhyeen dekkariin. Sankari-Hautalehto vaikutti silti symppikseltä, ja pidin kirjan kesäisestä tunnelmasta. Tapahtumat sijoittuvat Porvooseen, vaikken tosin osaa arvioida kuinka autenttinen paikallistunnelma kirjan sivuilta välittyi.

Annan kirjalle vain kaksi Goodreads-tähteä, mutta voin sanoa jo nyt, että Rakennus 31 oli parempi lukukokemus kuin tämä esikoinen. Oli erittäin mielenkiintoista lukea osat lähes peräkkäin, ja juttu lahjakirjastani ilmestyy pikapuoliin.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos e-kirja-alesta.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Nenä kirjassa.
E-kirjan tietoja:
Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen
Bazar,  2012
227 sivua

10. tammikuuta 2015

Johan Bargum: Syyskesä

Johan Bargumia on luettu havaintojeni mukaan muutamassa blogissa Ullan luetut kirjat -blogin Talvi-haasteeseen. Liityn seuraan Bargumin kirjalla Syyskesä (Tammi, 1993), joka on pieni romaani suurista asioista. Veljekset Carl ja Olof kohtaavat äidin kuolinvuoteen äärellä, ja Olofin muistojen kautta palataan palataan menneisyyden kaunoihin ja salaisuuksiin. Romaanin kertojaääni on Olofin, ja muut henkilöt jäivät syrjemmälle jopa siinä määrin, että he jäivät minun lukukokemuksessani vaisuiksi. Erityisen värikkäältä persoonalta ei Olofkaan vaikuttanut, ja henkilöiden haaleus kuvastaa tunnelmiani kirjan lukemisen jälkeen. Tarina oli haikean surumielinen, jopa kaunis, mutta jotenkin siitä jäi puuttumaan se säväys, joka olisi tehnyt kirjasta minulle erityisen mieleenpainuvan lukukokemuksen.

"Merilokki liiteli ohi siivet liikkumattomina ja tähyili valppaana laituria.
    - Kumma kyllä, sanoin, vaikka äiti tekee tuolla kuolemaa, se... menee vain ohitse.
    Klara katseli yhä minua. Hän näytti edelleen huvittuneelta.
    - Kaikki on aina mennyt ohitsesi, Olof, hän sanoi.
    Sen jälkeen istuimme hiljaa, tuulen puhaltaessa, diakonissan ja poikien onkiessa, kuutosen kadotessa kaukaisuuteen ja äidin tehdessä kuolemaa." (s. 35)

Pidin eniten kirjassa Bargumin hienovivahteisesta kerronnasta. Pienillä huomautuksilla ja Olofin itselleen esittämillä kysymyksillä hän esimerkiksi rakentaa kuvaa veljesten välisestä suhteesta. Kaikkea ei tarvitse selittää lukijalle juurta jaksaen. Minulle jäi tunne, että tästä kirjasta olisi toisenlaisella otteella saanut paljon laajemman romaanin. Laajuuden puuttuminen ei silti ole syynä kirjan saamaan alhaiseen tähtimäärään. Lukutunnelmat vain jäivät sen verran hailakoiksi, että tähtiä ei tällä kertaa irtoa kahta enempää.

*** Kiekkokaupunkien kirjakierros: Espoo ***

Johan Bargumin asuinkaupunki on Espoo, joten Blues saa edustajan suomenruotsalaisen kirjallisuuden puolelta. Kiekkokaupunkien kirjakierroksen kartta jakaantuu nyt kahteen osaan. Tekniikan rajat tulivat vastaan, sillä Fonectan reittihakuun ei näemmä pysty laittamaan kuin viisi välietappia. Ensimmäisellä kartalla on reitti Helsingistä Lahteen (sinne on kuulkaas yllättävän pitkä matka) ja toisella kartalla jatketaan matkaa Lahdesta Espooseen. Kierroksen puolivälissä olen päätynyt lähes lähtöpisteeseen.

Kiekkokierroksen reitti tähän asti - yhteensä 2447 km (kaupunkien nimiä klikkaamalle pääset kurkkaamaan kierroksen bloggauksia):

KARTTA 1:
Nordenskiöldinkatu 11-13, 00250, Helsinki (Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema) -
Rinnakkaistie 1, 65350, Vaasa (Marko Hautala: Torajyvät) -
Rautpohjankatu 10, 40700 Jyväskylä (Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas) -
Kisakatu 9, 53200 Lappeenranta (Kari Välimäki: Todensanat) -
Teuvo Pakkalankatu 11, 90130 Oulu (Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari) -
Artukaistentie 8, 20251 Turku (Risto Isomäki: Con rit) -
Svinhufvudinkatu 29 , 15110 Lahti (Timo Sandberg: Kärpäsvaara)
KARTTA 2:
Svinhufvudinkatu 29 , 15110 Lahti (Timo Sandberg: Kärpäsvaara) -
Urheilupuistontie 3, 02200 Espoo (Johan Bargum: Syyskesä) - ?


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkki, ja lisää löytyy googlettamalla: Ullan luetut kirjat, Ajatuksia kirjamaasta, Leena Lumi ja Kujerruksia.
Kirjan tietoja:
Johan Bargum: Sensommar (1993)
Suomennos Rauno Ekholm
Tammi, 1993
126 sivua

8. tammikuuta 2015

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Joulun alla minulle tuli semmoinen olo, että teki mieli lukea jotain kivaa fantasiaa. Päätin kokeilla Patrick Rothfussin Tuulen nimeä (Kirjava, 2010) Kirjaneidon tornihuoneen suositusten tai ehkä voisi sanoa hehkutusten perusteella. Lupaavan tuntuisen sisällön lisäksi kirja oli sopivan paksu joulunseudun pyhien ajaksi. Valinta oli oivallinen, sillä Tuulen nimi oli mukavan koukuttavasti kirjoitettu -  luvun loputtua teki aina mieli aloittaa taas uusi luku ja sitten vielä yksi, joten kirja oli mitä parhainta lomalukemista.
"Oli taas yö. Taivalpaaden majatalossa vallitsi hiljaisuus, ja tuossa hiljaisuudessa oli kolme osaa.
    Ilmeisin osa siitä oli kumeaa, kaikuvaan hiljaisuutta, joka koostui puuttuvista asioista. Jos olisi tuullut, tuuli olisi huokaillut puiden lomitse, saanut majatalon kyltin narisemaan kannakkeissaan ja sipaissut hiljaisuuden tietä pitkin kuin syksyn lehdet. Jos siellä olisi ollut väkeä, edes kourallinen ihmisiä majatalon sisällä, he olisivat täyttäneet hiljaisuuden keskustelulla ja naurulla, kolinalla ja räminällä, jota olisi voinut odottaa voivansa kuulla juottolassa yön pimeinä tunteina. Jos siellä olisi ollut musiikkia... mutta ei, tietenkään siellä ei ollut musiikkia. Itse asiassa siellä ei ollut yhtäkään noista asioista, joten hiljaisuus oli ja pysyi." (s. 11)

Kirja alkoi esinäytöksellä, joka oli nimetty Kolmiosaiseksi hiljaisuudeksi. Luku oli lyhyt, mutta tyylikäs. Minusta oli hienoa lukea heti kirjan alkuun sivun kuvaus hiljaisuudesta. Kolmiosaisuus lisäksi korotti tuiki tavallisen äänettömyyden astetta salaperäisempiin sfääreihin.

Varsinainen tarina ei ollut aivan näin runollinen, mutta jouhevasti sekin eteni ja tapahtumia riitti koko kuuden ja puolen sadan sivun mitalle. Kirjassa kerrotaan päähenkilö Kvothen elämästä, tai oikeastaan Kvothe kertoo siitä itse Kronikoitsija-nimiselle henkilölle. Kvothen hahmolla on sankarille sopivia ominaisuuksia: hän on älykäs ja ällistyttävän nopea oppimaan uusia asioita, ja hänen tarinansa sisältää nousun kurjuudesta yliopiston taikuuden maailmaan, arkkivihollisen kanssa mittelöintiä ja kauniin neidon rakkauden tai ainakin huomion tavoittelua.

Tuulen nimessä tapahtui koko ajan, mutta mukana ei ollut hurjia toimintajaksoja tai suuria fantasiaefektejä. Sankarihahmo on hyvin sympaattinen, vaikkakin minua hieman hymyilyttivät useiden lukujen lopussa olevat synkät ennusteet tulevasta. Odotin alussa, että seuraavaksi tapahtuu jotain uskomattoman kammottavaa ja kaikenlaista tosiaan tapahtui, mutta enin terä synkkäsävyisistä viittauksista taittui jossain vaiheessa kirjaa. Koko tarina päättyi silti näin: "Olin tietysti väärässä. Täydellisen ja kertakaikkisen väärässä. Ambrose oli vain oppinut odottamaan aikansa. Hänen onnistui saada kostonsa, ja kun se tuli, minut yllätettiin täysin ja pakotettiin lähtemään Yliopistolta." (s. 640) Toivottavasti Yliopistolta pois potkimisen jälkeen tapahtuu myös jotain jännää, sillä tykkäsin Kvothen Yliopisto-ajan seikkailuista. Yliopisto tuntuu olevan kovin salamyhkäinen paikka, ja esimerkiksi Arkisto taitaa kätkeä uumeniinsa jotain todella mielenkiintoista.

"Olemme nyt tehneet kaiken pohjatyön. Luoneet perustukset, jolle tarinan voi rakentaa." (s. 641) Näin toteaa Kvothe kirjan lopuksi, joka on siis ensimmäinen osa Kuninkaansurmaajan kronikkaa. Kvothen tarina pääsi todellakin vasta alkuun, ja minua jäivät eniten kutkuttamaan erikoinen Chandrian-juonikuvio, Arkiston salaisuus ja Elodinin henkilöhahmo. Juonenpätkiä jäi niin paljon auki, että seuraava osa vilahti lukulistalleni. Suomennoksen pitäisikin ilmeisesti ilmestyä tämän vuoden puolella.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjaneidon tornihuone, Vinttikamarissa, Taikakirjaimet ja Kirjasirkus.
Kirjan tietoja:
Patrick Rothfuss:  The Name of the Wind (2007)
Suomennos Satu Hlinovsky
Kansi Maija Pietikäinen
Kirjava, 2010
649 sivua

6. tammikuuta 2015

Anni Polva: Tiina saa ehdot

"Tiina pisti juoksuksi heti portilla. Tänään hän varmasti myöhästyisi, sillä ketään tuttuja ei näkynyt enää missään. Leilakin, joka lähti aina viime tipassa, oli jo mennyt, Juhasta ja Elvistä puhumattakaan.
- Senkin pahuksen kello, se on sen syy jos minä myöhästyn!"(s. 6)

Näin alkaa Anni Polvan Tiina saa ehdot (Karisto, 1996/1966), joka on Tiina-sarjan 11. osa. Elvi, Juha ja tietysti Tiina - tuttuja nimiä jostain vuosien takaa nuoruusajoiltani. Tiina-sarja ei ollut ykkössuosikkini, mutta aika monta sarjan osaa taisin silti lukea. Anni Polvan syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta, joten päätin sen kunniaksi osallistua kirjabloggaajien Anni Polva -päivään, jonka kaikki osallistujat on kerrottu Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Kannattaa käydä lukemassa bloggauksia, joita ilmestyy koko päivän ajan! Tiina saa ehdot -kirjan valitsin luettavakseni siitä syystä, että sen muistan varmuudella lukeneeni joskus aiemmin, ja halusin palata Tiina-muistoihin jonkun tutun kirjan kautta.
Kirjan nimessä mainittu ehtojen saaminen liittyy Tiinan ruotsin opiskeluun, joka ei suju aivan mallikkaasti. Tiinalla on kahnausta opettajan kanssa, ja lopulta tapahtumat johtavat Tiinan koulutaipaleen ensimmäisiin ehtoihin. Mahtaakohan moinen nykyisessä koulussa olla edes mahdollista? Ei varmaankaan. Ei tainnut olla silloinkaan, kun itse olin koulussa. No, vaikka ehtojupakka on nostettu kirjan otsikkoon, kirja sisältää paljon muitakin tapahtumia Tiinan kouluvuoden varrelta. On melukonsertti, retki kavereiden kanssa mökille keskellä talvea ja jopa tuhkarokko iskee. Reipas, rehellinen ja lämminsydäminen Tiina kokee monenmoista.

Lukemani kirja on julkaistu ensimmäisen kerran lähes 50-vuotta sitten, mutta se tuntui sisältönsä puolesta raikkaalta ja ajankohtaiselta. Kaverisuhteet, koulussa pärjääminen ja tiukka taloudellinen tilanne eivät aiheina ole vanhentuneet. Ainoastaan kirjassa käytetty kieli ja jotkin tapakulttuuriin liittyvät asiat tuntuivat paikoin hupaisan vanhanaikaiselta. Esimerkiksi Tiinan äiti kauhisteli tyttärensä hinkua päästä melukonserttiin, ja hameen ja housujen käytöstä tehtiin iso numero konserttiin lähtiessä. Mutta pieni vanhanaikaisuus vain lisäsi kirjan viehätystä, kun sitä luin.

Perheiden taloudellinen tilanne on yllättävän paljon läsnä kirjassa. Tiinan perhe ei ole varakas, ja sen Tiina tarvittaessa uskaltaa jopa hieman uhmakkaasti tuoda esille. Rahasta johtuvat erot perheiden välillä nousevat kirjassa usein esille: Matin perheellä on varaa konserttilippuun, joka on Tiinan äidin mielestä pyöristyttävän kallis; Leilalla ei käy mielessä, että maksamakkara voi olla Tiina perheen sunnuntaiherkku ja Elvin yksinhuoltajaperhe on kaikkein tiukimmilla. Varsinaista kiusaamista kirjassa ei rahaan liittyen ole (kuten ehkä nykyaikana kirjoitetussa kirjassa saattaisi olla), sen sijaan lapsille tuntuu olevan lähes itsestään selvää, että kaikki tietävät kunkin perheen tilanteen, mihin kullakin on varaa ja mihin ei. Esimerkiksi Tiina tarjoutuu syömään voileipiä, jotta Elvi saa ylimääräisen välipalan:

"- Ottaisitteko voileipää? äiti kysyi, kun mehulasit olivat puolillaan. Lämpö oli hänen mielestään päässyt jo niin paljon vaikuttamaan, että lopun mehuista voi juoda haukattavankin kanssa.
    Tiina aikoi sanoa, että hän ei halunnut mitään, koska hän oli juuri syönyt, mutta vilkaisu Elviin sai hänen muuttamaan mielensä. Se ei varmaankaan ollut syönyt mitään sitten aamun. - Voidaan me ottaa pari kumpikin, jos sinä vain viitsit tehdä." (s. 88)

Kirjassa vilahtaa mökkireissun aikaan myös lähes näkymättömäksi jäävä laitapuolen kulkija, mutta hänellekin Tiinalla riittää ymmärrystä. Nämä hieman synkemmät vivahteet eivät silti hallitse kirjaa, vaan minulle jäi kirjasta iloinen jälkilämpö - ehkäpä siksi, että ystävyyden merkitystä korostetaan kirjassa todella paljon.

Pidin Tiina saa ehdot -kirjasta hämmästyksekseni erittäin paljon, varmasti enemmän kuin lukiessani sarjaa nuorempana. Tiina on valloittava, reilu tyttö, sydän paikallaan ja pilkettä silmissä, ja sen huomaavat myös Tiinan tuttavapiirin pojat. Tarinassa tuodaan esille hyviä arvoja, mutta ei häiritsevän opettavaisella tyylillä tai imelästi. Täytyy tunnustaa, että muistikuvieni mukaan Tiina-kirjat olivat tylsempiä kuin tämä lukemani Tiina saa ehdot. Innostuin Tiinasta niin, että tekisi mieli lukea koko sarja alusta asti. Lähikirjaston hyllyssä jo näin Tiina-kirjojen yhteisniteitä, mutta jostain kumman syystä niihin oli niputettu osia sieltä täältä sarjasta. Pitänee siis alkaa lainata sarjaa osa kerrallaan.


***
Tiina saa ehdot on kirja lapsuusajoiltani, joten saan ensimmäisen merkinnän 50 kategorian listahaasteeseen: 33. A book from your childhood.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Anni Polva: Tiina saa ehdot (1966)
Karisto, 1996 (12. painos)
154 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...