30. marraskuuta 2014

Kirsi Kunnas 90 vuotta -haaste kaikille runon ystäville

Kaisa Reetta muisti minua Kirsi Kunnas -haasteella, jonka on lähettänyt liikkeelle Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi:

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa. 

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle. 

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka.

Haasteaikaa on niin vähän jäljellä, etten enää laita haastetta eteenpäin. Jos Kirsi Kunnas innostaa kirjoittamaan, haasteen voi toki poimia tästä omaan blogiinsa.

***

Tähän haasteeseen tuntuu erikoiselta vastata, sillä Kirsi Kunnas ei ole koskaan kuulunut minun lukemistooni. Syynä välttelyyn tai pikemminkin huomiotta jättämiseen on se, etten ole kokenut runoutta omaksi alueekseni, joten eipä Kunnaksen runous ole tuntunut sen vetoavammalta kuin muutkaan runot. Käännöskirjoissa sentään olen törmännyt Kunnaksen kädenjälkeen. Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa on varmuudelle yksi lukemistani kirjoista, jonka suomennoksen on tehnyt Kirsi Kunnas (yhdessä Eeva-Liisa Mannerin kanssa). Päätin, etten takerru tähän 'en ole koskaan lukenut' -asiaan, vaan korjaan asian tilaa tässä bloggauksessa.

Koskaan ei liene liian myöhäistä tutustua juhlitun kirjailijan omaan tuotantoon, joten käväisin kirjastossa ja lainasin pari Kunnaksen lastenrunokirjaa. Hyllyssä olivat paikalla klassikko Tiitiäisen satupuu (WSOY, 1956/2009) ja Tiitiäisen tuluskukkaro (WSOY, 2000), joten ne lähtivät mukaan. Lainaamani kirjat edustavat Kunnaksen tuotannon alku- ja loppupäätä. Molemmissa kirjoissa runot ovat täynnä eläinhahmoja ja luonnonläheisyyttä. Lempirunon asemaan en osaa tämän ensitutustumisen perusteella yhtään runoa nostaa, mutta valitsin tähän haasteeseen pari runoa kummastakin kirjasta, jotka tuntuivat erityisen omilta:

Newtonin omena

Putosi omena omenapuusta.
- Mikä kiihtyvyys! mikä massa!
huusi omenamato omenassa.
- Mikä painovoima omenalla!
Mikä vetovoima kaikkialla!
(Tiitiäisen tuluskukkaro, s. 66)

Hauska näkökulma erään kuuluisan tiedemiehen keksintöön. Näinkös se menikin?

Pimeä ratsastaa

Pimeä ratsastaa äänetöntä laukkaa,
tähtisellä tammalla
hiuksiansa kampaa,
kuusta palan haukkaa
ja sitten menee pöllön silmiin nukkumaan.
(Tiitiäisen satupuu, s. 31)

Vuoden viimeisten kuukausien hämäryys ja pimeys muuttuvat saduksi tässä runossa.

Joskus näemmä tarvitaan pieni ystävällinen sysäys, jotta uskaltaudun aukaisemaan runokirjan. Kirsi Kunnaksen runoissa oli hellyttävän sadunomainen tunnelma, josta viehättyi myös tämmöinen runoummikko. Kiitos Kaisa Reetalle haastamisesta ja Valkoiselle kirahville hienosta haasteideasta!

Kirjojen tietoja:
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
Kuvitus Maija Karma
WSOY, 1956/2009 (37. painos)
48 sivua

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tuluskukkaro
Kuvitus Kristiina Louhi
WSOY, 2000
106 sivua

29. marraskuuta 2014

Haastekoonti: Nostalgiset nuortenkirjat

Jälleen on aika heittää haikeat heipat yhdelle lukuhaasteelle. Kirjakaapin avain -blogin Jonna emännöi huomenna päättyvää Nostalgiset nuortenkirjat - lukuhaastetta, jossa palattiin muistojen kultaamien kirjojen pariin:

"Haasteeseen kelpaavat kaikki (lasten- ja) nuortenkirjat, jotka ovat jääneet nostalgisina lukijansa mieleen. Raja lasten- ja nuortenkirjallisuuden välillä voi olla toisinaan häilyvä, samoin kuin raja lasten ja nuorten ikäryhmien välillä voi toisinaan olla veteen piirretty viiva. Siksi tässä haasteessa ei ole mitään erityistä rajaa minkä ikäisenä ensikosketus kirjaan olisi pitänyt hankkia: ajatuksena on se, että jokainen itse päättää minkä ikäisenä on kokenut olevansa nuori. Siis kaikki kirjat, jotka olette lukeneet ja kokeneet nuorina kelpaavat." 

Haaste kesti kolme kuukautta, ja ehdin lukea siihen seitsemän kirjaa:

Helen D. Boylston: Helenan oppivuodet 
Helen D. Boylston: Sisar Helena
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Helen Wells: Ursula
Helen Wells: Ursula maailmalla
Edgar Rice Burroughs: Talttumaton tarzan
Diana Wynne Jones: Noidan veli

Peräti neljä lukemistani oli sairaanhoitajasarjojen kirjoja: Ursulat ja Helenat. Erityisesti Helenat olivat aivan yhtä ihastuttavaa luettavaa kuin silloin joskus, ja aion lukea sarjan loput osat omaan tahtiini viimeistään kevään aikana. Samat sanat lausun Runotyttö-sarjalle. Runotyttö on minulle edelleen tyttökirjaklassikkojen ehdoton ykkönen! 

Omien vuosien takaisten suosikkien lukeminen oli todella mukavaa. Kirjan aukaisu oli aina jännittävä hetki. Mitä jos edessä on kamala pettymys? Tunnustan, että muutama uusintaluku jäi kesken, eikä niistä sen enempää. Mutta nämä blogiini päätyneet olivat myös aikuisiällä hyvää luettavaa. Haasteaika tuntui tällä kertaa lyhyeltä, sillä pääsin vasta alkuun omien nostalgisten kirjojeni kanssa. Jatkan siis nostalgialinjalla vähintään ensi kevään ajan. Tammikuulle olen suunnitellut kirjoitussarjaa eräästä suosikkisarjastani, jonka pariin en haasteaikana kerennyt laisinkaan ja loput Helenat ja Runotytöt ilmestyvät blogiini, kun ehdin niitä lukemaan. Ja kuka tietää, mitä muistojen arkistosta vielä löytyy. :)

Kiitokset Jonnalle ihanaisen haasteen emännöinnistä ja Anulle (Anun ihmeelliset matkat) haasteen ideasta!

Kuvalähde: https://www.flickr.com/photos/ylearkisto/14288313834/. Vapaasti käytettävissä oleva valokuva Ylen arkistoista. Lue lisää täältä.

28. marraskuuta 2014

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

"Taivas on kuin mustikasta turskahtava mehu." 
Tyhjien sielujen saari, s. 31
"Taas kävi kuin silloin, kun menetin vielä mantereella asuessani kaksi ensimmäistä sormeani ja sairauteni alkoi paljastua: autoin tänään sisarta lakanapyykin keittämisessä ja tartuin huomaamattani paljain käsin muurivadin kahvoista, jotka olivat kiehuvan kuumat. Vasta kun palaneen ihon käry herätti nenäni, ymmärsin päästää irti. En tuntenut mitään. Se on pelottavaa." (s. 31)

Olen tänä syksynä aloittanut lukemaan kahta kirjaa, jossa nainen sairastuu spitaaliin ja joutuu sairautensa vuoksi eristyksiin saarelle. Toisen jätin kesken 52 sivun jälkeen, toisen luin vaikuttuneena loppuun. Toinen kirja kietoi (lukemani 52 sivun perusteella) tarinan höttöiseen pumpuliin, toinen räväytti sairastuneen naisen todellisuuden suoraan lukijan kasvoille. Kesken jäänyt kirja oli Victoria Hoslopin Saari (Bazar, 2012) ja loppuun luettu kirja Hanna Haurun Tyhjien sielujen saari (Like, 2005).

Haurun kirja paljastaa spitaalisen naisen tuskan tämän joutuessa eroamaan perheestään. Saarella hänen seuranaan on hulluja ja sairaita, ja lohtua kipujen täyttämään arkeen tuovat vain lääkärin välittämät paperiarkit, joille nainen voi muilta salaa kirjoittaa tuntojaan ylös. Aika kulkee hitaasti eteenpäin, toivoa paranemisesta ei ole. Ja silti kirjan teksti onnistuu olemaan jotain muuta kuin silkkaa ankeutta ja kurjuutta. Nainen iloitsee pienistä asioista, kun on vielä elossa: voikukkaseppeleestä, värjätyistä  pellavaliinoista, lempeästä talvesta. En yleensä suuremmin innostu luontoon liittyvistä kielikuvista, mutta Tyhjien sielujen saaressa kiinnitin niihin aivan erityistä huomiota. Mustikasta turskahtavan mehun värinen taivas kuulosti väkevältä, ja talven viipyilevyys rinnastui arkiseen askareeseen kauniisti: "Talvi kävi vain kiusaamassa meitä - toi lumipeitteen, mutta lakaisi sen muutamassa päivässä takaisin itselleen." (s.59)

Kirjan luvut olivat lyhyitä, mutta kirja tuntui juuri sen vuoksi todelta ja karun kauniilta. Vähemmän oli tällä kertaa enemmän. Hoslopin kirjan kohdalla lukuintoni katosi, kun sivuja tuhlattiin kehyskertomukseen, jossa nuori nainen ihmettelee idioottimaisen sulhasensa käytöstä ja päättää selvittää sukujuuriensa saloja. Hauru onnistui tässäkin paremmin: naisen poika päätti selvittää äitinsä kohtaloa, mutta siinä tarinassa ei ollut yhtään turhaa sanaa.

Luulenpa, että etsiydyn Haurun kirjojen äärelle toistekin.

***
Haurun Tyhjien sielujen saari saa kunnian edustaa asuinkaupunkiani Oulua Kiekkokaupunkien kirjakierroksella. Hauru on syntynyt Oulussa, ja hänen omaleimainen proosansa sopii mielestäni mainiosti puolen Suomen joukkueen kirjalliseksi keulakuvaksi.

Kiekkokierroksen reitti tähän asti - yhteensä 1488 km (kaupunkien nimiä klikkaamalle pääset kurkkaamaan kierroksen bloggauksia):
Nordenskiöldinkatu 11-13, 00250, Helsinki -
Rinnakkaistie 1, 65350, Vaasa -
Rautpohjankatu 10, 40700 Jyväskylä -
Kisakatu 9, 53200 Lappeenranta -
Teuvo Pakkalankatu 11, 90130 Oulu - ?

Suomenmaata on näköjään reissattu siksaktyylillä ristiin rastiin. No, tässä haasteessa onkin tärkeintä matka ja lukufiilikset, ei lyhyimmäksi optimoitu reitti. Seuraavaksi fanibussi taitaa suunnata rantatielle, kohti Turkua.
Kuvakaappaus Fonectan reittihausta.
Goodreads: 4 tähteä  Edit 14.6.2016: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjapolkuni, Kirjavalas ja Kirjojen keskellä.
Kirjan tietoja:
Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari
Like, 2005
112 sivua

26. marraskuuta 2014

Anna Jansson: Haudankaivaja (äänikirja; Maria Wern #10)

Anna Janssonin Haudankaivaja (Gummerus, 2010) oli ensikosketukseni Maria Wern -dekkareihin. Hyppäsin Marian matkaan sarjan osassa numero 10, mutta täydellinen pohjatietojen puute Marian aiemmista vaiheista (kirjoittaakohan enää kukaan sarjamuotoista dekkaria, jossa keskityttäisiin aina vaan uusiin ja uusiin rikoksiin?) ei haitannut juonessa pysymistä. Henkilökohtaisella puolella Marialla oli menossa tunnedraama ampumisvälikohtauksessa haavoittuneen miesystävän tiimoilta, mutta oleelliset seikat kuvattiin riittävällä tarkkuudella, eikä minun tarvinnut ihmetellä huuli pyöreänä mitä tapahtuu ja ketäs tässä triangelissa onkaan mukana.

Tosin kirja ei olisi paljoakaan minun silmissäni kärsinyt, vaikka oltaisiin vain pyöritty rikosten ympärillä. Niitä nimittäin riitti kiitettävästi. Aina kun ehdin miettiä, muuttuuko kirja tylsäksi kun on niin paljon kuunteluaikaa jäljellä ja rikos ehti jo tapahtua, sattui uusi rikos. Tulipalo, jännitystä uimahallilla, vanhojen hautojen kaivuuta... ja mausteena pikkupaikkakunnan kaunoja, jotka olivat tämän kirjan suola. Maria Wern ei itse asiassa tuntunut kuin korkeintaan keskinkertaisen kiinnostavalta fiktiopoliisilta, mutta - ehkä onneksi - hän jäi paikoin jopa sivuosaan kylän asukkaiden rinnalla.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja heitän kiitokset hyvälle lukijalle, Kaija Kärkiselle. Hänellä on miellyttävä, pehmeän vivahteikas ääni, joka sopi hyvin tähän kirjaan. Etsiydyin Haudankaivajan pariin täysin sattumalta, sillä kyseinen kirja löytyi nettikaupan tarjouslaarista. Viihdyin niin mukavasti Gotlannin maaseudun pikkupitäjässä, että latasin samaisesta tarjouslaarista vielä toisenkin Wern-dekkarin. Toivottavasti Haudan takaa -dekkarista löytyy yhtä kiinnostava sekoitus poliisityöskentelyä ja pitäjän asukkaiden elämää kuin Haudankaivasta. Ja joku Frida-rouvan kaltainen pirteä ja sitkeä tapaus, joka edusti tomeraa mummoenergiaa ja oli lempihahmoni kirjan runsaasta henkilögalleriasta. Miten luulinkaan, että Wern-dekkarit olisi pullautettu ulos pohjoismaisesta, usein tylsäksi kokemastani dekkarimuotista? Haudankaivaja oli kiva löytö, joka toimi minulle oikein hyvin työmatkojen viihdykkeenä äänikirjamuodossa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma äänikirjaostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu tai kuunneltu mm. blogeissa Villasukka kirjahyllyssä, Kirjan pauloissa ja Rakkaudesta kirjoihin.
Äänikirjan tietoja:
Anna Jansson: Först när givaren är död (2000)
Suomennos Arja Gothóni
Äänikirjan lukija Kaija Kärkinen
Gummerus, 2010
Kesto 12h 40min

25. marraskuuta 2014

Iain Banks: Ampiaistehdas

Lastenkirjojen iloinen teemaviikkoni päättyi sunnuntaina, ja tällä viikolla blogissani on aikuiskirjojen puolella toiset tunnelmat. Loppuviikosta luvassa on hyvää mieltä täynnä oleva haastekoonti, mutta sitä ennen synkkiä sävyjä:

Iain Banksin Ampiastehtaan (WSOY, 1986) löysin Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteen kautta. Kirja sopii mainiosti haasteen hyönteisteemaan, mutta lukuiloon heikommin. Iloisuutta kun oli kirjassa niukalti. Sen sijaan lukijalle tarjotaan sairaan kiero maailma, jossa 17-vuotias päähenkilö asuu isänsä kanssa, juttelee puhelimessa hullun veljensä kanssa ja kertoo tappaneensa kolme henkilöä kiinni jäämättä. Päähenkilön moraali on venyvää laatua eikä sovi yleisiin normeihin:

"No, ihmisethän ovat typeriä, mutta ennen kaikkea alttiimpia noudattamaan mielialoja, oikkuja ja muotivillityksiä kuin tarkoin punnittuja periaatteita. Samanlainen meininki tuntuu vallitsevan myös minun päässäni. Minun ajatukseni ja tuntemukseni eivät aina lyö yksiin toistensa kanssa, ja niinpä minä uumoilenkin, että pääkopassani kuhisee iso liuta erilaisia ihmisiä.
    Osa minusta on esimerkiksi aina potenut syyllisyyttä Blythin, Paulin ja Esmeraldan tappamisesta. Tuo samainen osa tuntee nytkin syyllisyyttä siitä, että kostin viattomille kaniparoille kun yksi häijy roikale tohti hyppiä silmilleni. Mutta vertaan sitä parlamentissa motkottavaan oppositiopuolueeseen, tai repostelevaan sanomalehdistöön: se toimii omatuntona ja jarruna, mutta se ei ole vallassa eikä ole kai koskaan pääseväkään." (s. 84-85)

Kirjan maailma avautui hitaanpuoleisesti. Esimerkiksi kirjan nimenä oleva ampiaistehdas sai selityksensä varsin myöhään, mutta en antanut tämän liikaa häiritä vaan luin kirjaa uteliaana. Uteliaisuuteni heräsi jo aloituskappaleen jälkeen: "Olin kierrellyt tarkastamassa uhripaaluja sinä päivänä jolloin kuulimme, että veljeni oli karannut. Tiesin kyllä jo, että jotakin tapahtuisi; Tehdas kertoi minulle." (s. 5) Mihin tämä kaikki mahtaa johtaa? Loppuhuipennukseen tietenkin. Semmoinen löytyi, ja tapahtumien käänne oli minulle yllätys, mutta taisin silti odottaa jotain vieläkin järisyttävämpää.

Vaikka loppurutistus jäi odotettua laimeammaksi, nostan hattua Banksin taidolle luoda kolkon hyytävää ja outoa tunnelmaa. Ampiaistehdas ei saarnaa tai tuomitse, vaan tyynen kylmästi se antaa päähenkilön kertoa omaa tarinaansa ja lukija saa päättää itse, mitä mieltä on hänen toimistaan. Minun sympatioitani päähenkilö ei voittanut puolelleen, vaikka hänen taustastaan paljastui traaginen tarina. Banks sen sijaan onnistui vakuuttamaan minut kirjoittajan taidoillaan. Esimerkiksi viime vuonna julkaistu Siirtymä alkoi kiinnostamaan aiempaa enemmän. Takakannen olen jo lukenut kirjastossa, ja taidan poimia kirjan jossain vaiheessa lainauskoriini.

Kirjan erikoiset lukujen nimet saavat erityiskiitoksen. Miksi tyytyä pelkkiin tylsiin numeroihin?

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Iain Banks:  The Wasp Factory (1984)
Suomennos Juhani Koskinen
WSOY, 1986
261 sivua

23. marraskuuta 2014

Martti Haavio & A. Lindeberg: Kalevalan tarinat

Päätän lastenkirjojen teemaviikkoni suomalaiskansallisiin tunnelmiin, sillä löysin kirjastosta Martti Haavion suorasanaisen version kansalliseepoksestamme Kalevalasta. Kalevalan tarinat -kirjaa (WSOY, 2010) kaunistaa Aleksander Lindebergin upean värikäs kuvitus, ja painos on kansiliepeen mukaan suunnattu lapsille ja nuorille. Oman lukukokemukseni jälkeen voin todeta, että itse taisin lukea tätä versiota juuri sopivan ikäisenä (eli nyt). Lapsena mielenkiintoni kohdistui akselille Viisikot-Neiti Etsivä, ja epäilen, että olisin katsellut tästä kirjasta vain kuvat ja siirtynyt sitten johonkin helpommin lähestyttävään kirjaan. Näin varttuneemmalla iällä osaan jo arvostaa sitä, että kansalliseepoksestamme on tehty tämmöinen kevyempi versio, ja kaunista painosta suosittelen varauksetta aikuislukijoille. Lapsosille kirjaa voi koettaa tyrkyttää harkinnan mukaan.
Kirja koostuu lyhyistä, parin kolmen sivun mittaisista tarinoista, joista ensimmäinen on nimeltään Väinämöisen syntymä ja viimeinen Väinämöisen lähtö. Minulla on hyvin epämääräiset muistikuvat Kalevalan sisällöstä (vaikka SKS:n 29. painos majailee omassa hyllyssäni, tosin ei lukemisesta puhki kuluneena), mutta mutufiilikseni on, että eepoksen tärkeimmät kohdat välittyvät lukijalle Haavion kertomana. Sampo ryöstetään, Väinämöinen ja Lemminkäinen visiteeraavat Pohjolassa ja häitä päästään viettämään. Vaikka kerronta on suorasanaista, sitä ei ole liikaa siloteltu. Esimerkiksi Kullervon itsemurha on kerrottu ilman kiertelyitä, ja sanomaa vahvistaa kuva, jossa on miekkaa rintaan työntävä nuori mies:

"Paikka oli autio: heinä ei kasvanut, ei kukkinut kanervan kukka; aho valitti ja nurmi itki.
     Kullervo tempaisi tupesta terävän miekkansa.
KULLERVO: Sano, miekka, tekeekö mielesi syödä syyllistä lihaa ja juoda syyllistä verta?
MIEKKA: Miksi en söisi? Syön syytöntäkin lihaa ja juon syytöntäkin verta.
    Kullervo, Kalervon poika sysäsi miekan kahvan maahan ja käänsi sen kärjen rintaansa. Hän syöksyi miekkaan ja kuoli.
    Niin sai surmansa onneton Kullervo." (s. 69)

Väkivalta tuntuu olevan Kalevalan tarinoissa usein ratkaisu ongelmiin: "Tätä hetkeä käytti Lemminkäinen hyväkseen. Hän sivalsi uudelleen miekallaan, nyt entistä tarkemmin. Niin väkevästi hän iski, että Pohjolan isännän pää irtosi ruumiista kuin naatti nauriista, kuin tähkä oljesta, kuin evä kalasta. Pää pyörähti pihalle kuin lintu puusta." (s. 54) Raakuuksien ja kuoleman määrä tuntui minusta jopa hämmentävältä. Kovin on alkukantainen tämä eepoksemme. Esimerkiksi tuo miekalla irti isketty pää laitettiin vielä seipään nokkaan näkösälle, ja sen jälkeen Lemminkäinen meni tyynesti pesemään veriset kätensä. Että näin ne esi-isät hoitivat asioita.

Kalevalan tarinoissa ei ole minkäänlaista selitysosaa tai kirjan taustoja valottavaa tekstiä. Se on harmi, sillä minua jäi kiinnostamaan teoksen syntyprosessi. Mitä jäi pois, miten vuoropuhelut rakennettiin runomitasta? Kirjahyllyni Kalevala-versiossa on 340 sivua, joten melkoisen reippaalla kädellä tekstiä on saanut muokata. Mutta ilman selityksiäkin kirja oli kiehtovaa luettavaa. Joskin tunnustan, ettei se herättänyt minussa suurta innostusta oikeaa, runomittaista Kalevalaa kohtaan. Mieleni minun tekevi suorasanaista aikuisproosaa seuraavaksi!

Lopuksi maistiaisia kuvituksesta. Jos teksti ei kiinnosta, tämä kirja kannattaa selata läpi pelkästään kuvien vuoksi:

*** Teemaviikon lopputunnelmat ***

Lastenkirjojen teemaviikkoni on ohi. Teemaviikkoon mahtui viisi erilaista ja omalla tavallaan ihanaa lastenkirjaa. Niitä oli tosi kiva lukea, katsella kauniita kuvituksia ja nautiskella jopa runoriimeistä - lastenkirjojen maailma oli valoisa tuulahdus aikuiskirjojen lukemisen keskellä. Taisin kaivata teemaviikoltani erityisesti iloista luettavaa, sillä Kalevalan tarinoiden ajoittaisia raakuuksia lukuun ottamatta satsini ei sukeltanut elämän pimeisiin puoliin. Löysin myös uuden suosikin viikon kirjoista: Kaija Pispan Kärpäslätkää oli hieno ja hauska kirja. Pispaa aion ehdottomasti lukea lisää.

Luetut ja blogatut kirjat:

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja
Kaija Pispa: Kärpäslätkää
Pekka Vuori: Korvatunturi
Tove Jansson: Taikurin hattu

***
Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjamielellä ja Koko lailla kirjallisesti.
Kirjan tietoja:
Martti Haavio (suorasanainen kerronta): Kalevalan tarinat (1966)
Kuvitus A. Lindeberg
WSOY, 2010 (3. painos)
88 sivua

21. marraskuuta 2014

Tove Jansson: Taikurin hattu

"Kerran vuodessa hattivatit kokoontuvat saareen ennen kuin lähtevät loputtomille retkilleen ympäri maailmaa. Ne saapuvat kaikilta ilmansuunnilta hiljaisina ja vakavina pienine, valkeine, tyhjine kasvoineen. On vaikea sanoa, miksi ne pitävät tämän vuosikokouksen, vaikka ne eivät voi kuulla tai puhua eivätkä koskaan kiinnitä katsettaan muuhun kuin kaukaiseen päämääräänsä, jota kohti ne vaeltavat.

Ehkä niistä on kuitenkin mukavaa, että niillä on paikka, missä ne tuntevat olevansa kotonaan ja missä ne voivat hiukan levätä ja tavata tuttuja."
Taikurin hattu, s. 52
Hattivatit ovat muumimaailman outoja vieraita. He elävät omassa todellisuudessaan, jonka lainalaisuuksia muumit voivat vain arvailla. Muumimaailman suvaitsevaisuudesta viestii se, että hiljaisten hattivattien toivotaan olevan tyytyväisiä elämäänsä omalla tavallaan. Taikurin hattu -kirjassa (WSOY, 2010/1948) hattivateilla oma erityinen sijansa, sillä kesäisellä purjehdusretkellään muumiperhe osuu samalle saarelle hattivattien kanssa. Hattivateilla on saaressa vuosikokous, jonka pääosaa näyttelee suuri ja mahtava ilmapuntari. Vaan voi Hemulia, minkä teit kun himoitsit ilmapuntaria!

Hattivattiepisodi on eräs kirjan seikkailuista, jotka liittyvät Muumipeikon, Nipsun ja Nuuskamuikkusen löytämään merkilliseen Taikurin hattuun. Pidin eniten hattivateista, mutta sen lisäksi muumit mm. lentelivät pilvenhattaroilla, kalastivat Mamelukin ja kuulivat Taikurin kiehtovan tarinan. Kaikenlaista jännää tapahtui, mutta oikeastaan tapahtumien ainut yhdistävä tekijä oli Taikurin hattu. Hatun ympärille punottu vauhdikas juoni pursusi meheviä yksityiskohtia, ja rönsyili sinne tänne. Taikurin hattu oli varsin viihdyttävää luettavaa, mutta jäin kaipaamaan vahvempaa punaista lankaa kirjan tarinaan. Siksi annan vain kolme Goodreads-tähteä tälle kirjalle, vaikka kuvitus oli täyden viiden tähden arvoista:
Tunnistatko kuvasta Muumipeikon? Muumimamma tunnisti, totta kai!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Luettua elämää, Jokken kirjanurkka, Kirjakirppu ja Todella vaiheessa.
Kirjan tietoja:
Tove Jansson: Trollkarlens hatt (1948)
Suomentanut Laila Järvinen, suomennoksen tarkistus Päivi Kivelä
WSOY, 2010
140 sivua

20. marraskuuta 2014

Pekka Vuori: Korvatunturi - Tarinoita Joulupukin valtakunnasta

Lähikirjastossani on ollut jo jonkin aikaa joulukirjoja näkyvästi esillä. En yleensä niistä suuremmin innostu, mutta päätin napata yhden kirjan mukaan lastenkirjojen teemaviikolleni. Pekka Vuoren Korvatunturi (Otava, 1999) tuntui suomalaiseen jouluun sopivalta kirjalta, joten se päätyi lukupinooni. Vuori on tehnyt kirjaan sekä kuvituksen että tekstin.
Myönnän heti aluksi, että kirjan tekstiosuus jäi omassa lukukokemuksessani kuvituksen varjoon. Tekstissä kerrotaan elämästä Korvatunturilla. Millaisia tonttuja siellä asustaa, missä kääpiötontuilla on asunto, missä Joulupukki lomailee, kuinka hoituu tonttuväen pyykkipäivä ja monta muuta asiaa. Teksti ei ole jatkuvajuoninen, mutta jutut noudattavat vuodenkiertoa. Korvatunturin elämää seurataan uudestavuodesta seuraavaan jouluun. Mukavia juttuja, mutta minulle kirjan kuvitus oli se varsinainen ihastelun aihe. Näissä kuvissa on aitoa joulun taikaa, kauniita värejä, tontttufiilistä ja reipasta menoa. Vaikka en ole kovin kummoinen jouluihminen, Vuoren kuvituksesta välittyy juuri se jouluidylli, jossa voisin jouluni viettää:
Jouluaattoon on noin kuukausi aikaa. Vuoren kuvien kautta matkasin hetkeksi joulun maisemiin. Nyt alkaa jännittäminen: saadaanko jouluksi lunta vai ei? Sataisi edes vähän, sillä vihreät nurmikot latistavat sen vähäisenkin joulutunnelman.
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Pekka Vuori (kuvat ja teksti): Korvatunturi - Tarinoita Joulupukin valtakunnasta
Otava, 1999
82 sivua

18. marraskuuta 2014

Kaija Pispa: Kärpäslätkää

"Maailmaa ei voi kaventaa:
lisää tunkiota nähdäkseen
täytyy näköalaa laventaa."
Kärpäslätkää, s. 37

Kaija Pispan Kärpäslätkää (WSOY, 2006) esittelee lukijalle filosofeeraavan kärpäsen ja monta muuta hyönteismaailman hassua ottiäistä. Riemastuttava Kärpäslätkää on runomittainen kirja, jonka huumorilla höystettyihin lurituksiin kätkeytyy...

... paremman tulevaisuuden reseptejä:

"Sinä päivänä tehtiin sopimus:
Viis veisattaisiin sodista ja kahakoista
sen sijaan pidettäisiin hyvää huolta ipanoista." (s. 71)

... hyönteiselämän realiteetteja:

"Tuli traktori ja myrkkyruisku
saatiin niskaan tuima tuisku
huh mikä kuoleman muisku!" (s.41)

... hyvä tarkoitus:

    "Kärpänen toivoo
että sen kosketus ihmisen iholla
tulkitaan hellittelyksi
    mutta varsin usein
kärpänen tulee 
väärinymmärretyksi." (s. 81)

Kirjan mustavalkoisen kuvituksen on taitellut Elina Warsta. Veikeä kuvitus sopii runoihin täydellisesti:
Lueskelin Kärpäslätkän runosia useamman illan aikana, ja tämän kirjan aatoksiin oli mukava nukahtaa. Elämän kiertokulkua oli hauska tutkailla ruohonjuuritasolta, ja päivän mietelauseeni tällä ja ehkä seuraavallakin viikolla voisi olla:

"Kuin silli purkissa
vanha ajatus haisee nurkissa"
Kärpäslätkää, s. 21
Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle: Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Kaija Pispa: Kärpäslätkää
Kuvitus ElinaWarsta
WSOY, 2006
111 sivua

17. marraskuuta 2014

Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf: Hämäräkirja

"Mikä neuvoksi silloin, kun on niin paljon kultaa
vartioitavana, ettei ehdi ajatella mitään muuta?"
Hämäräkirja, s. 15

Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittama ja Lena Frölander-Ulfin kuvittama Hämäräkirja (Teos & Söderströms, 2009) kertoo erilaisen prinsessasadun, jossa onni löytyy jostain muualta kuin yltäkylläisyyden ja materian keskeltä. Hämäräkirjan prinsessa Pieni lukee uutta satukirjaa, pyörittää tukkaansa takkuun mutta ei pysty pitämään loitolla hovimarsalkan lietsomaa huolta siitä, että joku ryövää hänen linnansa aarteet. Mitä tekee Pieni? Aukaisee linnan portit avoimeksi kaikille ryöväreille ja porhaltaa itse pimeään, vaaralliseen metsään. Ja sieltä löytyy... ? Kannattaa lukea Hämäräkirja, niin saat tietää.
"Metsän synkän syvyyksissä, kukaties,
ihmissusi kuiskaa palavakruunuiselle
saksanhirvelle:

- HHHHuomatko saman kuin minäkin?
Linnasta HHHHHuokuuuu kauHHHHHHuuu.
Tänne asti! HHHHajotetaan ovet, puHHkaistaan
ikkunat! Tule, pusHHketaan portti tuleen!"
Minua Hämäräkirja viehätti kovasti. Perinteinen satumaailma on käännetty kirjassa päälaelleen, mutta onnellinen loppu tässäkin tarinassa on. Ainakin prinsessalla. Pidin kirjan viestimästä ajatuksesta, että ystävyys, kirjan lukeminen ja toisesta välittäminen ovat tavoittelemisen arvoisia ja onnea tuovia asioita. Erityisesti näin joulun mainostulvan ja ostohysterian alla Hämäräkirjan aatokset tuntuivat lämpöisiltä. Kirjan kuvitus on upea, ja kuvien mustavalkoisuus luo tarinaan synkänpuhuvan, jopa kauhumaisen tunnelman. Silti loppukohtauksen nuotion kajo lämmitti myös ilman värejä.

Teemaviikkoni ensimmäinen lastenkirja sopii mielestäni erinomaisesti myös aikuislukijalle.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Värikäs päivä ja Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Hannele Mikaela Taivassalo: Mörkerboken (2009)
Kuvitus Leena Frölander-Ulf
Suomennos Henriikka Tavi
Teos & Söderströms, 2009
35 sivua

16. marraskuuta 2014

Ensi viikolla: Lastenkirjojen viikko! (+ uusi tunniste)

Ensi viikolla blogissani on pitkästä aikaa teemaviikko. Halusin jotain pientä piristystä marraskuun pimeyden ja harmauden keskelle, ja teemaviikko tuntui inspiroivalta ajatukselta. Teemaviikon aihetta pähkiessäni huomasin, että Oulussa on ensi viikolla kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali. Elokuviin en ehdi, mutta päätin kompata ihastuttavaa festivaalia kirjallisesti bloggaamalla koko ensi viikon lastenkirjoista. Olen monta kertaa ihastellut kauniita ja ajatuksia herättäviä lastenkirjoja toisten blogeissa, ja nyt sain hyvän tekosyyn nautiskella niistä myös itse. Kirjat olen valinnut mutuilemalla oman fiiliksen mukaan. Lapsilukijoiden mielipiteitä en ole valitsemistani kirjoista kysellyt, mutta ainakin itse viihdyin mainiosti haaviini tarttuneiden kirjojen äärellä. Kirjaston lastenosastolla oli kiva penkoa kirjoja, vaikka mieheni alkuun arveli, että suuntavaistoni on mennyt sekaisin. "Hmm, oletko huomannut, että olet lastenosastolla? Juu-u, olen!"

***

 Mistä tietää, että bloggaajalla on liikaa vapaa-aikaa? Siitä, että blogiin ilmestyy uusia tunnisteita.
 
Näpertelin hiljattain uuden tunnisteryppään oikeaan sivupalkkiin: Mistä kirjat? Aiemmin olin merkinnyt kirjan alkuperän vain arvostelukappaleisiin (joita on huikeat 10 kappaletta), mutta päätin pitkällisen tuumailun jälkeen merkitä muutkin. Puuhaa riitti kiitettävästi, kun bloggauksia on ehtinyt kertyä jokunen. Mutta sainpas sentään kaikki postaukset viimein päivitettyä.

Kirjastolainoista olen blogannut lähes 190 kertaa, ja omat ostokset ovat löytäneet tiensä blogiin noin 40 kertaa. Ostettujen määrä yllätti minut, sillä luulin bloganneeni paljon vähemmän omista kirjoistani. Aioin aluksi eritellä ale- ja normaalihintaiset omiksi tunnisteikseen, mutta luovuin tuumasta melko pian. Jos ostohetkestä on vaikkapa yli kolme vuotta, en enää luota omaan muistiini sen suhteen, ostinko kirjan alesta vai en. Divari- ja kirppishankinnat luulen muistavani, joten ne erottelin omiksi ryhmikseen.

Tunnusteiden päivittäminen kaikkiin postauksiin on ISO urakka. Onkohan joku bloggari onnistunut saamaan heti aikaiseksi täydellisen nipun 'perus'tunnisteita, joihin ei koskaan ole tarvinnut lisätä mitään? Onneksi mielessäni ei pyöri enää mitään niin tärkeää asiaa, että se pitäisi merkitä kaikkiin postauksiin. Tähdet ovat siellä jo, samoin alkuperäiskieli ja nyt tuli alkuperätieto. Eiköhän tämä jo riitä. :)


Oulu tänään.

14. marraskuuta 2014

Haastekoonti: Ihminen sodassa

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -lukuhaaste viekoitteli minut mukaansa salakavalasti. Ensin ajattelin, etten osallistu moiseen haasteeseen laisinkaan. Satun kuulumaan siihen joukkoon, joka on aina sanonut 'äh, ei kiitos' sotakirjallisuudelle. Sehän on ankeaa ja kurjaa, pommit paukkuvat ja ihmisiä kuolee. Sitten luin Antony Beevorin & Artemis Cooperin kirjan omien kirjojen lukuprojektin tiimoilta, ja kas, sehän oli haasteen lukuvinkkilistalla. Haastepiste kelpaa aina, joten ajattelin ponnistaa sotamieheksi. Yksi sotakirja lisää ei voi olla kovin hankala juttu. Kun antaa haasteelle pikkusormen... Niin siinä lopulta kävi, että vuoden mittaan onnistuin lukemaan itseni kenraaliksi 15 luetulla kirjalla! Enpä olisi uskonut.

Taipaleeni eteni näin:

Sotamies - 2 luettua kirjaa:
Antony Beevor & Artemis Cooper: Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949 (II maailmansota)
Enni Mustonen: Lapinvuokko (Sodan liepeillä)

Raskas tietojärkäle ja tasapainon vuoksi kevyempi viihdekirja. Tietokirjojen ystävälle Beevor & Cooperin kirja lienee hienoa luettavaa.

Korpraali - 4 luettua kirjaa:
Carlo Sgorlon: Menetettyjen jokien armeija (II maailmansota)
Ilpo Koskela: Paholaisen kuiskaus  (Vallankumoukset)

Sgorlonin kirja nousi suosikkilistalleni. Hieno kirja, pidin tästä todella paljon. Koskelan sarjakuva edustaa viihteellistä lähestymistapaa aiheeseen. 

Kersantti - 6 luettua kirjaa:
Mika Waltari: Johannes Angelos  (Kaukaiset sodat)
Rosa Meriläinen: Nainen punainen  (Sodan liepeillä)

Meriläisen kirja oli mukava yllätys. Häneltä voisin lukea muutakin. Waltari ei noussut Sinuhen tasolle, mutta vuosisatojen takainen sodankäynnin kuvaus oli kirjan parasta antia.

Vääpeli - 8 luettua kirjaa:
Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (Moderni sota ja sodankäynti)
Peter Englund: Pultava (Kaukaiset sodat)

Englund oli haasteen toinen tietokirja, joka kuvasi elävästi Pultavan taistelua. Kourouman kirja oli haasteen kehnointa antia.

Luutnantti - 10 luettua kirjaa:
Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari (Sodan liepeillä)
Slavenka Drakulić: Balkan Express (Sodan liepeillä)

Pérez-Reverte ei pettänyt eli tykkäsin, oli hyvä! Drakulićin kirja oli hyytävän omakohtainen.

Majuri - 12 luettua kirjaa:
Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt (II maailmansota)
Mona Leo: Elämä rakastaa sinua (Sodan liepeillä)

Ah, luin runoja tähän haasteeseen! Vieläpä nobelistilta. Hyvä minä, sillä runot ovat minulle sotaakin oudompaa aluetta. Leon kirja viritteli sekin omalla tavallaan runollisiin tunnelmiin.

Eversti - 14 luettua kirjaa:
Helen Wells: Ursula maailmalla (Sodan liepeillä)
Ville Hänninen & Jussi Karjalainen: Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat (Sodan liepeillä)

Otin haasteeseen mukaan yhden nuortenkirjan, jossa sota muistutti enemmän huviretkeä kuin raakaa taistelua. Haasteen paras (tieto)kirja oli Sarjatulta!, joka valotti maamme sotahistoriaa minulle uudesta, kiehtovasta näkökulmasta.

Kenraali - yli 14 luettua kirjaa:
Joe Kubert: Faksi Sarajevosta (Moderni sota ja sodankäynti)

Sattumalta kirjastosta löytynyt sarjakuvaromaani, joka osoitti, että sarjakuva taipuu mainiosti erittäin vakavan aiheen käsittelyyn.

Kuntoisuuslomahakemuksen jätän täyttämättä, sillä liikuin mielestäni omien mukavuusrajojeni sisällä. En lukenut keskitysleirikuvauksia, sotamuistelmia, Anne Frankin päiväkirjaa tai mitään muutakaan sotatodellisuuden ytimeen pureutuvaa, ahdistavaa tai kyynelkanavat avaavaa kirjaa. Jätin väliin myös raskaan tietokirjallisuuden. Ne muutamat lukemani tieto-opukset olivat kohtuullisen helposti lähestyttäviä. Varsinkin Sarjatulta!. Olen silti tyytyväinen, että sain näinkin monta kirjaa luettua. Ei minusta suurta sotakirjallisuuden ystävää tullut, mutta jonkinlaisen henkisen mörön taisin selättää. Sodastakin voi näemmä lukea, ja pitää lukemastaan.

Kenraali Oksa kuittaa haasteen suoritetuksi ja kiittää haasteen emäntäblogia hienosta lukuhaasteesta!

Kuva Eniten minua kiinnostaa tie -blogista.

13. marraskuuta 2014

Kari Välimäki: Todensanat

Mitäpä jos hissi viesi sinut yläilmoihin, näyttäisi kerrankin maisemia oikein kunnolla ja kertoisi satuja? Tai jos hyttysistä saisi parhaat hoidot? Tai jos hemaiseva typykkä Tuonelasta tulisi toimistoosi töihin? Tämmöistä ja paljon muuta tapahtuu Kari Välimäen Todensanoissa (Osuuskumma, 2014), joka on kokoelma lyhytproosaa. Todensanoissa maailmaa katsotaan omalaatuisesta vinkkelistä, joka vääristää tutut, arkiset asiat oudoiksi ja absurdeiksi. Huumoriakin löytyy, jos omituisuudet sattuvat lukijaa huvittamaan. Jokainen kirjan lyhyt tarina on yllätys, jonka juonenkäänteitä ainakaan minä en osannut arvata ennalta.
Kiinnostuin Kari Välimäen Todensanoista luettuani Ruumiittomat-novellikokoelman, jossa oli mukana Välimäen Uudet perunat -novelli. Uudet perunat viehätti minua omintakeisella näkemyksellään rikoksen tekijöiden rankaisuun, ja se löytyy myös Todensanat-kokoelmasta. Odotukseni olivat korkealla kokoelman suhteen, ja sain kerrankin vastinetta odotuksilleni. Todensanat oli juuri niin hyvä kuin Uudet perunat vihjaisi. Kaikki tarinat eivät tietenkään kolahtaneet täysillä omaan makuun, mutta yleisfiilikseni Todensanoista on, että sopivan pieninä annoksia nautittuna se oli erittäin nautittavaa luettavaa.

Olen huomannut jo aiemmin, etten pysty ahmaisemaan kovin montaa novellia kerralla. Ilmeisesti jatkuva uudelleen orientoituminen eri henkilöihin ja juonenkulkuun on liikaa minulle. Todensanoissa on 30 tarinaa, joten lukemista riitti useammaksi illaksi. Yllätyksellisten näkökulmien lisäksi pidin siitä, että kokoelman jutut tuntuivat juuri oikean mittaisilta. Niitä ei oltu venytetty liikaa, mutta ei myöskään katkaistu liian äkkiä, vaikka osa tarinoista oli vain parin sivun mittaisia. Erityisiä suosikkejani olivat Kolmonen (jutusteleva olematon hissi kelpaisi myös minulle), Varsieväsiika (tässä kalajutussa oli potkua), Käenpoika (lapset voivat tosiaan olla hankalia), Tytti (Tuonelan neiti on tehokas työntekijä) ja Todensanat (mieti, mitä sanot...). Tykkäsin! Ja erityisplussan saa kirjan kansi, joka johdattelee lukijaa onnistuneesti Todensanojen maailmaan.

Lopuksi pikku maistiainen Kolmosesta:

"Oletko kuullut sadun sudenmetsästäjästä ja ilkeästä isoäidistä? naisääni kysyi.
    - En ole! vastasin. - Aiotko kertoa?
    - Kaikkea ne keksivätkin, ajattelin. Ehkä hississä olisikin mukavampi kuunnella tarinoita kuin hissimusiikkia. Hissi nytkähti liikkeelle ja lempeä naisääni rupesi kertomaan satua. Se oli hyvä kertomaan ja sai sadun elämään, osasi painottaa oikeita asioita ja värittää kerrontaa äänensävyillään. Minä kuuntelin ja unohdin kaiken muun.
    Kun satu loppui, hissi pysähtyi ja ovi aukeni. Astuin ensimmäistä kertaa uudelle työpaikalleni ja suoraan sihteerin eteen. Hän katsoi hissimatkalla rähjääntynyttä olemustani. Ihmettelin ääneen omituista tapaa ottaa uudet ihmiset vastaan pelottelemalla heitä hississä. Hänen hymynsä leveni.
    - Se oli Kolmonen, hän naurahti. - Se kulkee yleensä mutkan kautta. Eikä sitä oikeasti ole edes olemassa. Talossa on vain kaksi hissiä." (s. 171)

***

Todensanat jatkaa Kiekkokaupunkien kirjakierrosta. Viimeksi oltiin Jyväskylässä, ja nyt on körötelty Lappeenrantaan. Kustantajan sivuilla Välimäen todetaan 'vaikuttavan' Kangasalla ja Lappeenrannassa, joten hän edustakoon idän ihmettä eli Saipaa kiekkohaasteessa.

Kiekkokierroksen reitti tähän asti - yhteensä 930 km:
Nordenskiöldinkatu 11-13, 00250, Helsinki -
Rinnakkaistie 1, 65350, Vaasa -
Rautpohjankatu 10, 40700 Jyväskylä -
Kisakatu 9, 53200 Lappeenranta - ?
Kuvakaappaus Fonectan reittihausta.
Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjavinkit ja Kannesta kanteen, sivuista sivuille.
Kirjan tietoja:
Kari Välimäki: Todensanat
Kansi Jaana Ojalainen
Kannen taitto Maria Carole
Osuuskumma, 2014
199 sivua

11. marraskuuta 2014

Joe Kubert: Faksi Sarajevosta

Joe Kubertin sarjakuva-albumi Faksi Sarajevosta (Egmont Kustannus, 2014) perustuu tositapahtumiin. Kubertin ystävä Ervin Rustemagic jäi perheensä kanssa loukkuun Sarajevooon 18 kuukauden ajaksi vuosina 1992-1993, kun serbit piirittivät kaupunkia. Kubert kertoo bosnialaisten ystäviensä tarinan: kuinka he pitivät yhteyttä ulkomaailmaan faksikoneen avulla, kuinka he oppivat pärjäämään pommitusten keskellä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa. Ja kuinka he ponnistelivat sen eteen, että pääsisivät pois piirityksen keskeltä.
Valtaosa albumista on perinteistä, värikästä sarjakuvaa, joka kuvittaa sodan kauhuja. Pommitukset, julmuudet, nälkä ja puute nousevat esille kuvissa:
Kirjassa on myös mukana faksin kautta käytyä viestienvaihtoa. Rustemagic kuvailee fakseissa perheensä epätoivoa ja epäuskoa sen tosiseikan edessä, miten vähän ulkomaailma näyttää välittävän Sarajevon tilanteesta:
"Jos joku muu tappaisi ja teurastaisi pingviinejä samaan malliin kuin serbit lahtaavat bosnialaisväkeä, maailma olisi puuttunut siihen ja turvautunut vankempiin ja nopeampiin toimenpiteisiin. Meidän tapauksessamme kuitenkin kaikki vain istuvat, puhuvat ja katselevat, kuinka tuhansia viattomia siviilejä surmataan ja tusinoittain koteja tuhotaan ja kuinka kokonainen uusi valtio, jonka koko maailma ja YK ovat tunnustaneet, ajetaan epätoivoon... kuka siitä välittäisi?!?" (s. 80)

Rustemagicilla on työnsä kautta suhteita, joiden avulla hän viimein saa sekä itsensä että perheensä ulos piiritetystä kaupungista. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi väistämättä ajatus, että hänen tarinansa on omalla tavallaan onnekas, sillä kaikilla piiritetyillä ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia paon yritykseen. Totta kai on silti hyvä, että selviytyneiden tarinoita tuodaan julki.

Kirjassa on mukana epilogi, jossa on sanallisesti kerrottu kirjan lukuihin liittyviä yksityiskohtia. Mukana on myös paljon mustavalkoisia valokuvia, jotka havainnollistavat Sarajevon sodan aikaista tilannetta. Lisämateriaalista huolimatta jäin kaipaamaan pientä historiakatsausta sodan loppuvaiheisiin. Wikipedia kertoi, että Sarajevon piiritys keski vuoden 1995 syyskuuhun asti ja oli nykyajan pisin piiritys. Tämän tiedon olisin mieluusti lukenut Kubertin kirjasta, vaikkei se mikään sotahistorian oppikirja olekaan.

Olin alkuun epäileväinen, miten sarjakuva taipuu näin vakavan aiheen käsittelyyn, mutta Kubert on luonut hienon kirjan. Esimerkiksi Rustemagicin ajomatkat Sarajevon keskustaan neuvottelemaan pakoon pääsystä tuntuivat erittäin todellisilta kuvien kera: metallilevyin suojattu pikku-Opel huristaa tulituksen keskellä, ja autossa olevat sarjakuvalehdet eivät ole lukemista varten vaan niiden tarkoituksena on pysäyttää luoteja. Yleensä viihteelliseksi kokemani esitysmuoto oikeastaan vain korosti sitä, että tässä kirjassa on tosi kyseessä.

Ylenen Kubertin kirjan myötä kenraaliksi Ihminen sodassa -haasteessa. Huh! Sotaisassa lukuhaasteessa on jäljellä enää loppuviikosta ilmestyvä haastekoonti.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Savon sanomien kritiikki.
Kirjan tietoja:
Joe Kubert: Fax From Sarajevo (1996)
Suomennos Asko Alanen
Egmont Kustannus, 2014
203 sivua

9. marraskuuta 2014

Sarjakuvapassi

Oulun kaupunginkirjastolla on jälleen uusi passikampanja! Nyt vuorossa on: Sarjakuvapassi, jonka kirjasto on toteuttanut yhdessä Oulun sarjakuvakeskuksen kanssa.
Laskujeni mukaan Sarjakuvapassi on kolmas kirjaston passikampanja. Ensimmäinen keskittyi oululaiseen kirjallisuuteen (omat bloggaukseni löytyvät täältä), toinen nuortenkirjallisuuteen (tämä jätin väliin, kun haaste- ja lukulistaähky yllätti) ja nyt ollaan sarjakuvan äärellä. Passin idea on yksinkertainen: lainaa kirja, lue se, merkitse passiin arvio ja pyydä suoritusleima kirjastontädiltä tai -sedältä. Oululaisen kirjallisuuden passissa oli tarjolla myös neutraali naamankuva, mutta nyt arvostelussa mennään iloisella tai surullisella linjalla:
Passikirjoiksi on valikoitu nämä kotimaiset sarjakuvat (lisään listaan aikanaan bloggausteni linkit):

Anni Nykänen: Mummo 2 (Sammakko, 2012)
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014)

Lukuaikaa on 30.4.2015 asti, ja passin palauttaneiden kesken arvotaan kirjakaupan lahjakortteja.

Nappasin oitis passin mukaani, ja ensimmäinen kirja on jo varattuna. Tulossa näyttää olevan mukava katsaus kotimaiseen sarjakuvaan, sillä kaikki listan albumit ovat minulle uusia lukututtavuuksia. Ekebomin Kummituslapsesta ja Nykäsen Mummosta sentään muistan lukeneeni blogijuttuja, mutta muiden albumien sisältö paljastuu, kun saan kirjan luettavaksi.

8. marraskuuta 2014

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Olen liittynyt 'luin uunituoreen nobelistin kirjan, mutta vain Nobel-palkinnon vuoksi' -kerhoon. Jokken kirjanurkan 14 Nobelistia -lukuhaaste on kasvattanut Nobel-tietoisuuttani sen verran, että olin tutkimassa kirjaston tietokantaa HETI, kun kirjallisuuden Nobel-palkinnon tämän vuoden voittaja julkistettiin. Patrick Modianon suomennoksia löytyi muutama kappale, ja sain varattua Hämärien puotien kujan (WSOY, 1979) itselleni ennen varausjonon muodostumista. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, millainen kirja minulle ojennetaan kirjaston varaustiskiltä, ja ensimmäinen ajatukseni oli: 'onneksi tämä on lyhyt. 200 sivua pystyy lukemaan, vaikka kirja olisi sekavinta tajunnanvirtaa ikinä'.

Jee, nyt se on luettu! Oliko hyvä, Nobel-huumaa ilmassa lukemisen aikana vai menikö tajunnanvirran puolelle? Krhöm, no ei virrannut tajunta mutta ei tämä minun kirjani ollut. Kirjan luettuani voin todeta, että minulle olisi riittänyt Heikki Kaskimiehen esipuhe, jossa on erinomainen tiivistelmä kirjan juonesta ja teemoista. Todettuani spoilaantumisen ilmeisen vaaran jätin esipuheen odottamaan vuoroaan, ja lähdin lukemaan kirjaa avoimin mielin, suuren mielenkiinnon kera. Kävipä silti niin, että muistinsa menettäneen miehen minuuden ja menneisyyden etsintä ei voittanut minua puolelleen. "Kuka minä olen?" (s. 98) -kysymyksen äärellä oleva mies koettaa tavoittaa itsensä tunteneita henkilöitä ja varjokuvamaisia oman muistinsa väläyksiä. Ehkä tunnen itseni liian hyvin, kun en saanut otetta tähän häilyvään tarinaan, jonka dialogi vajoaa kolmeen pisteeseen minun makuuni aivan liian usein:

"Hän tuli sekatavarakaupasta paperipussi kädessään.
    - Oletteko herra Stioppa de Djagoriew?
    Hän oli todella hämmästyneen näköinen. Meidän päämme olivat samalla korkeudella mikä kiusasi minua vielä enemmän.
    - Olen. Mutta kuka te olette?
    Ei, hän ei tunnistanut minua. Hän puhui ranskaa ilman korostusta. Täytyi olla rohkea.
    - Minä... minä olen jo kauan halunnut tavata teidät...
    - Ja miksi?
    - Minä kirjoitan... kirjoitan kirjaa emigraatiosta... Minä...
    - Oletteko venäläinen?
    Toisen kerran minulle esitettiin sama kysymys. Taksinkuljettaja oli kysynyt samaa. Ehkä minä loppujen lopuksi olin ollutkin venäläinen." (s. 38)

Kiitos ja anteeksi, Modiano saa osaltani jäädä tähän. Kirjaa jonottaa Oulussa 10 henkilöä, joten toivotan jonossa oleville parempia lukufiiliksiä kun aikanaan saatte kirjan kätösiinne. Innostuneemman arvion kirjasta voi lukea esimerkiksi Ullan luetut kirjat -blogista.
Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Ullan luetut kirjat ja Kirjavinkit. Hesarin juttu Modianosta palkinnon julkistamisen jälkeen.
Kirjan tietoja:
Patrick Modiano: Rue des boutiques obscures (1978)
Suomennos Jorma Kapari
Esipuhe Heikki Kaskimies
WSOY, 1979
224 sivua

6. marraskuuta 2014

Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja

Novellikokoelma Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014) herätti huomioni muutamissa blogijutuissa. Novelleja kiiteltiin, ja vaikka luen novelleja harvakseltaan, kaunis kansi ja lupaukset aavemaisesta menosta houkuttelivat minut tämän kokoelman pariin. Ruumiittomat olikin mukava lukupaketti, ja pidin erityisesti siitä, että kokoelmaa saattoi lukea silloin tällöin sopivassa välissä. Minulla on ollut syksyllä toisinaan harmillisen vähän lukuaikaa, ja kiireisenä aikana on ollut kiva lukea yksi lyhyt novelli kokonaan sen sijaan että jatkaisin luvun tai kaksi pidempää romaania.
Kirjassa on yhteensä 14 novellia, kaikki eri kirjoittajilta. Kaikki kirjoittajat olivat minulle uusia kirjallisia tuttavuuksia, ja kokoelman huippujutuksi minulle nousi Kari Välimäen Uudet perunat. Reilussa viidessä sivussa Välimäki kertoo murhajutun, jossa on varsin originelli lähestymistapa syyllisten rankaisemiseen.

"Uusia perunoita nostettiin jo kesäkuussa. Tulin keitetyksi ja syödyksi sillin kanssa. En ollut koskaan pitänyt sillistä, ja minussa leimahti viha ryöstäjiäni ja murhaajiani kohtaan. Heidän takiaan makasin sillin kanssa rinnakkain samalla lautasella. Jouduimme samaan haarukkaan ja meidät pureskeltiin yhdeksi mössöksi, nieltiin samaan suoleen." (Ruumiittomat/Uudet perunat, s. 54)

Innostuin novellista ja sen vinonkierosta maailmasta niin, että tarkistin löytyykö Välimäeltä mitään muuta kirjastosta. Löytyihän sieltä, ja lyhytproosakokoelma Todensanat (Osuukumma, 2014) on ollut erittäin mainiota luettavaa. Siitä tarkemmin juttua ensi viikolla, kunhan saan kirjan luettua loppuun.

Muita minulle erityisen mieluisia novelleja olivat Taru Luojolan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa sekä Anne Leinosen Tyttö niityllä. Luojolan novellissa pidin taianomaisesta tivolitunnelmasta ja Leinosen novellissa oli aavemaista hyytävyyttä. Muutoinkin kokoelma oli hyvä, ja pidin novelleista omiin odotuksiini nähden yllättävän paljon. Erityisen karmaisevia jutut eivät olleet, mutta mukavan erilaisiin miljöisiin aavejuttuja oli sijoitettu. Supisuomalaiselta tuntuva arki, Meksiko ja Kuun kamaralla sijaitseva siirtokunta oli kokoelman äärimmäisiä kiintopisteitä. Pelottavan lähelle omaa avokonttorityöarkeani osui Jani Kankaan Tyhjiö 29B. Piileeköhän toimistorakennukseni uumenissa globaali kummitus?

Ruumiittomat sisältää sen verran erilaisia kummitusjuttuja, että jokaiselle löytynee oma suosikki. Kannattaa kokeilla!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Todella vaiheessa, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Taikakirjaimet ja Kirjakuu.
Kirjan tietoja:
Heikki Nevala - Anni Nupponen - Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
Kansi Sandra Cunningham
Osuuskumma, 2014
285 sivua

4. marraskuuta 2014

Haastekoonti: Italialainen ateria

Tuulevin lukublogissa alkoi tammikuussa herkullinen Pasto italiano eli italialainen ateria -lukuhaaste. Italia oli hiljan päättyneiden Helsingin kirjamessujen teemamaa, ja Tuulevi haastoi kirjabloggaajat lukemaan kirjoja, jotka on alunperin kirjoitettu italiaksi. Haasteen asettelussa piili ansa, josta uskon selvinneeni: "Nykyinen Italia syntyi 1850–1870-luvuilla ns. risorgimentossa. Italian valtio perustettiin 1861. Nyky-Italia on siis nuori. Silti haasteeseen ei kelpuuteta mukaan valtion nykyisellä alueella ennen Italian perustamista kirjoitettua kirjallisuutta. Boccaccio, Dante, Petrarca jne. eivät siis kelpaa tähän haasteeseen."

Haasteaika päättyy 1.12.2014, mutta tarjoilen oman ateriani jo nyt. Pääsin nauttimaan digestivoa eli ruuansulatusjuomaa kymmenellä luetulla kirjalla. Viralliset haasteviinilasilliset jäivät väliin, vaikka Oriana Fallacista kertovaa kirjaa lukiessani muutaman kulauksen punaviiniä taisin nauttia.

Lukemani kirjat:

Aperitivo - Carlo Sgorlon: Menetettyjen jokien armeija
Antipasto - Andrea Camilleri: Hämähäkin kärsivällisyys
Primo piatto - Giorgio Todde: Donna Milenan kuolema
Secondo piatto - Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Contorno - Alessandro Baricco: Silkki
Insalata - Giulio Leoni: Mosaiikkimurha
Formaggi - Marco Malvaldi: Viiden korttipeli
Frutti - Alberto Moravia: Sivustakatsoja
Caffé -   Enrico Morovich: Pudotus
Digestivo - Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

Haasteen huippukirjaa on hieman vaikea valita, sillä listaa katsoessani kirjat ovat valtaosin joko hyviä, erittäin hyviä tai erinomaisia. Silti vain Morovichin Pudotus sai minulta täydet viisi tähteä, joten olkoon se haasteen paras kirja. Ja paljon eivät jääneet jälkeen Ferranten Hylkäämisen päivät, Sgorlonin Menetettyjen jokien armeija, Malvaldin Viiden korttipeli tai de Stefeanon Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa. Siinäpä onkin haasteen TOP5. josta löytyy elämäkerta, kesänmakuinen dekkari, sotakirja, suhdekirja ja railakkaan aavemainen pienoisromaani. Näitä uskallan huoletta suositella!

Mutufiilikseni haastekirjoista on, että niitä piti jonkin verran etsiä, sillä italialainen kirjallisuus ei pomppinut kirjaston hyllyistä erityisen voimakkaasti esille. De Stefanon kirjan huomasin syksyn kirjakatalogeista, mutta muut kirjat tulivat lukupinoon lähinnä sattumalta. Umberto Econ upeaa Ruusun nimeä kaavailin tämän haasteen loppuhuipennukseksi, mutta sen uusintaluku jäi ajan puutteen vuoksi tuleville talvikuukausille.

Kiitos Tuuleville maukkaasta haasteesta! 

PS. Mihin se lukukesä 2014 oikein hurahti?! Vuodenvaihde lähenee ja monen lukuhaasteen päättymispäivät ovat pian edessä... varoitus: haastekoonteja luvassa tulevina viikkoina!

2. marraskuuta 2014

Ville Hänninen & Jussi Karjalainen: Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat

Kiinnostukseni Ville Hännisen ja Jussi Karjalaisen kirjaan Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat (Jalava, 2014) juontaa juurensa viime toukokuuhun, jolloin kävin katsomassa Ateneumin hienoa Tove Jansson -näyttelyä. Näyttelyssä oli esillä useita Janssonin Garm-lehteen piirtämiä kuvia, ja vaikutuin Janssonin pilapiirtäjän taidoista. Selatessani kesällä tulevan syksyn kirjakatalogeja huomasin, että Hännisen ja Karjalaisen kirjassa on mukana ihastelemiani Janssonin Garm-kuvituksia. Lisäksi kirja tuntui tarjoavan erilaisen näkökulman maamme sotaisaan ajanjaksoon. En ole sotakirjojen ystävä, mutta Ihminen sodassa -lukuhaasteen loppusuoralla päätin kokeilla kirjaa, jossa yhdistyy jotain erityisen kiinnostavaa (se Garm!) ja jotain, mitä yleensä välttelen (sota-aihe). Ja niinhän siinä kävi, että Sarjatulta! oli minun kirjani.
Sarjatulta! esittelee suomalaisia sarjakuvia ja pilapiirroksia koko sodan ajalta eli talvisota, välirauha, jatkosota ja Lapin sota käydään läpi kuvien kautta. Kirjassa ei selitetä sodan kulkua juurta jaksaen vaan pelkästään viittaillaan sodan vaiheisiin. Pääosan saavat kuvat, ja kuvanäytteiden määrä kirjassa on huikea. Kuvia löytyy joka aukeamalta, ja takakannen mukaan kuvanäytteiden määrä on lähes neljäsataa kappaletta. Kuvien määrä oli minun silmissäni ehdottomasti plussaa kirjalle, sillä pelkkä sarjakuvasta tai pilapiirroksesta lukeminen taitaisi olla äärimmäisen tylsää. Pohjatietoni suomalaisen sarjakuvan historiasta olivat olemattomat ennen kirjan lukemista, ja kirjan sivuilta tunnistin vain muutaman nimen Tove Janssonin lisäksi. Uusien nimien vyöry oli siis melkoinen, mutta koska kuvanäytteitä oli niin runsaasti, kirjan lukeminen ei ollut raskasta yksityiskohtien tulvaa vaan pikemminkin kuvien tutkimisen iloa.

Tove Janssonin Garm-kuvituksia on kirjassa mukana useamman näytteen verran, mutta Jansson ei mielestäni silti ole muita tekijöitä näkyvämmin esillä. Garmin kansikuville on sentään annettu tilaa kokosivun verran, joten Janssonin oivaltavat pilakuvat pääsevät oikeuksiinsa:
Propaganda-aineisto on luonnollisesti kirjassa laajalti esillä, ja kiinnostava yksityiskohta oli esimerkiksi se, että Mannerheim jätettiin suomalaisissa sarjakuvissa ja pilapiirroksissa täysin käsittelyn ulkopuolelle. Sen sijaan neuvostopropaganda ei maamme ylipäällikköä säästellyt:
Kirjan tekstiosuudet tarjosivat taustatietoa kuvanäytteille, ja tällä kertaa kannatti lukea myös kuvatekstit. Niissä kun oli paljon muutakin tietoa kuin piirroksen tekijän nimi. Kuvatekstien ajoittainen tietoiskumaisuus teki tekstiosuuksista hieman pirstalemaisia, mutta en antanut tämän häiritä lukemistani. Sivut olivat niin näyttäviä, että samapa tuo vaikka asiaa riitti myös kuvateksteihin:
Kirjan sisältö oli kauttaaltaan todella kiehtova kaltaiselleni sarjakuvaummikolle, joka lukee sarjakuvia satunnaisesti mutufiiliksellä. Janssonin Garm-kuvitusten lisäksi pieni pala propagandanmakuista sotahistoriaa tuli hiukan tutummaksi, ja haaviin tarttui nippelitiedon murusina esimerkiksi se, että osoitetrilogiastaan tunnettu Henrik Tikkanen piirsi sota-aikana veljensä kanssa Konrad-nimistä sarjakuvaa. Sanaton sarjakuva tosin tyytyi sivuamaan sotaa vain ohimennen. Harvoin olen lukenut sota-aiheeseen liittyvää kirjaa näin innoissani, ja uskon palaavani kirjan pariin vielä uudestaan. Sarjatulta! kestää useamman lukukerran mainiosti (myös fyysisesti: kirja on kookas ja jykevän oloinen). Innostuin kirjasta niin paljon, että annan sille täydet viisi Goodreads-tähteä. Jos sarjakuvat tai pilapiirrokset kiinnostavat edes vähäsen, tähän kirjaan kannattaa tutustua!
Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu Kiiltomato-verkkolehdessä. Ville Hänninen Ylen aamu-tv:ssä. Hesarin kritiikki.
Kirjan tietoja:
Ville Hänninen & Jussi Karjalainen: Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat
Kansi, typografia ja taitto Petri Latvala
Käännösapu Maria Laukka ja Anna Voronkova
Jalava, 2014
206 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...