30. syyskuuta 2014

Kirjaostoksilla

Syyskuun alussa haastoin kirjabloggaajia lähtemään kirjaostoksille ja bloggaamaan ostosreissuistaan. Ostosreissupostausten julkaisupäivä on tänään. Minusta on aina mukava lukea muiden kirjaostoksista ja ihanista löydöistä, ja toivottavasti tätä iloa on tänään tarjolla runsain mitoin. :) Haasteeseen osallistuvat bloggaajat voivat linkittää omat juttunsa yllä mainittuun aloituspostaukseen. Teen bloggauksista pienen koosteen, jonka julkaisen huomenna.

***

Toteutin oman ostosreissuni viime lauantaina (27.9). Päätin käydä pitkästä aikaa divarissa, ja suuntasin Oulun Isokadulla sijaitsevaan antikvariaattiin. Oulun keskusta-alueella ei ole kovinkaan montaa divaria, mutta tämä kuvassa näkyvä on kohtuullisen lähellä Stockmanin ja Viman tavarataloja (juu, kävin sielläkin samalla reissulla), joten poikkesin kurkkaamassa, josko löytäisin jotain kivaa.
Ja löytyihän sieltä.
Osallistun parhaillaan Nostalgiset nuortenkirjat -haasteeseen, ja innostuin ensimmäistä kertaa tutkimaan divarin lasten- ja nuortenkirjahyllyä. Lisbeth Pahnken Brittan ponikesä soitti kelloja päässäni, ja nappasin kirjan mukaani. Heppanostalgiaa! Vanhoille dekkareille oli oma hylly, ja sieltä löysin pari kulunutta Edgar Wallacea. Smaragdi ja Petturi lähtivät mukaan, ja jos niitä varovasti lukee, sivut saattavat pysyä paikoillaan. Pokkarihyllystä löysin hyväkuntoisen Jhumpa Lahirin Kaiman, josta muistelen lukeneeni hyviä blogiarvioita. Muistelmahyllystä bongasin  Pierre la Muren Punaisen myllyn, joka valottaa Henry de Toulouse-Lautrecin elämää. Tämä kirja saattaa kiinnostaa myös miestäni.

Rahaa näihin kului yhteensä 19 euroa. Minua ei haittaa, vaikka divarikirjat eivät ole aivan priimakuntoisia. Näiden kirjojen sisältö kiinnosti, ja olen sitä mieltä, että divarireissuni oli kohtalaisen antoisa.

Kävin myös hypistelemässä uutuuskirjoja, kivijalkakaupassa - joka tällä kertaa sijaitsi Oulun Stockmanin kolmannessa kerroksessa. Ostan uutuuskirjoja harvoin (ne hinnat!), mutta kun oli tämmöinen erityinen ostospäivä, ajattelin käydä katsomassa, mitä on tarjolla. Suunnistin Akateemiseen, missä olen viimeksi käynyt ehkä joskus keväällä (!). Se kun sijaitsee Stockmanin 3. kerroksessa, ja katutason Suomalainen kirjakauppa tuntuu yleensä paljon helpommalta poikkeamispaikalta.

Päästyäni kolmanteen kerrokseen ja Akateemisen ovelle onnittelin itseäni. Olinpa kerrankin oikeaan aikaan paikalla. Silmäni osuivat näet heti vastustamattomaan tarjouspöytään: erä Tammen Keltaisen kirjaston kovakantisia kirjoja 9,90 euroa!! Ja pokkareista -20 % ja pokkaripaketit 12,50 euroa!

Kovakantiset vetivät minua puoleensa, ja valitsin mukaani kaksi: Orhan Pamukin Mustan kirjan ja Pablo Nerudan Tunnustan eläneeni. Nämä maksoivat suurin piirtein saman verran kuin divarisaaliini, ja toivon kantaneeni kotiini paksuja, laadukkaita lukuelämyksiä. Huomasin pokkaripinossa myös uuden uutukaisen Lahirin Kaiman. Hinta oli alennuksen jälkeenkin jossain kahdeksan euron tietämillä, mutta sain oman kappaleeni divarista hintaan 3,50 euroa. Tämä reissuhan oli siis silkkaa säästöä...

















... kunnes keksin, että katsotaanpa niitä uutuuksiakin. Ne tuntuivat taas kerran kovin hinnakkailta, varsinkin divarireissun ja tarjouspöydän antimien jälkeen. Mietin pitkään, viitsinkö laittaa lähes sokkona (=takakannen tekstin & aloitussivujen selailun perusteella) kirjaan yli 30 euroa, mutta päädyin viimein ostamaan Amity Gaigen Schroderin. Hinta 34,90 euroa. Harmittaa vietävästi, jos tämä ei olekaan hyvä, mutta ostettu mikä ostettu. Nämä lähtivät kotiin Akateemisesta:
Rahaa kului: 2 x 9,90 euroa + 34,90 euroa = 54,70 euroa. Mutta mutta... kassalla odotti vielä ylläri. Myyjä kysyi, tuleeko minulle Stockmanin uutiskirje. Ei tule. Laitetaanko sinut meililistalle, niin saat -10% etukupongin ja pienen yllätyslahjan? Joo, miksikäs ei. Sain siis kaupantekijäisiksi kupongin ja yllätyslahjana Tammen Keltaisen muistikirjan 2014. Mukavaa! Muistikirjassa oli hintalappuna 14,90, joten kirjabloggaajan matematiikalla voin ajatella maksaneeni Gaigen kirjasta vain parikymmentä euroa. Ei se niin kallis ollutkaan, eihän?

Mietin Muistikirjaa selaillessani, että mikäs se tämä on, lista Keltaisen kirjaston kirjoista aloituslauseen kera... mitäs minä tämmöisellä, olkoon miten ilmainen vaan? Mutta hetken tuumailtuani taidan ottaa Muistikirjan käyttöön. Keltaisia tulee luettua silloin tällöin, ja miksei jotain huomioita voisi merkitä muistiin kynä-paperi-tekniikallakin - jos vain raaskin tuhertaa kovakantiseen kirjaan:

Minulle jäi tästä ostosreissusta semmoinen fiilis, että löysinpä hyvää luettavaa, eikä mopo pahasti karannut käsistä tuolla Akateemisessa. Tarjouskirjojen edessä menee helposti pää sekaisin, mutta kaksi paksua, laadukasta kirjaa alle kympin kappalehintaan tuntuu järkiostokselta. Muistikirja oli kiva yllätys (näitä lisää, kiitos!), joka lievitti uutuuskirjan hintatuskaa. En kovin usein käy kirjaostoksilla 'oikeissa' kirjakaupoissa, mutta voisihan tätä harrastaa useamminkin. Kirjapinot ja uutuuttaan hohtavat kannet ovat melkoista silmäkarkkia. :)

28. syyskuuta 2014

Alberto Moravia: Sivustakatsoja

Alberto Moravia ei taida olla erityisen tunnettu humoristisista kirjoista, mutta Sivustakatsoja (Tammi, 1988) vetosi minun huumorintajuuni. Kirja tarjoaa akateemisen lähestymistavan vaimoni taitaa pettää minua -pulmaan. Päähenkilönä on 35-vuotias ranskan kielen professori Dodo, jonka hekumallinen vaimo Silvia on muuttanut kotoa pois. Koti sattuu sijaitsemaan Dodon isän asunnossa, eli arvostettu tiedemiesisä, poika ja pojan vaimo asuvat samassa - toki isossa - huoneistossa. Kirjan kolmiodraaman asetelma paljastuu melko omalaatuiseksi, sillä sen osapuolina ovat juuri mainitsemani isä, poika ja hekumallinen vaimo. Ottaa aikansa, ennen kuin tilanne selviää hämmentyneelle Dodolle, joka yrittää ymmärtää vaimonsa käytöstä:

"Siten suhteeni omaan vaimooni on alkanut vähän muistuttaa kuulustelijan ja arvoituksellisen, vähäpuheisen todistajan suhdetta. Kaikki muu, jopa rakkaus, tuntuu nyt riippuvan siitä onnistunko minä tässä yrityksessä, pystynkö löytämään jonkun totuuden. Sillä mitään yhtä totuutta ei luultavasti ole, vaan useita samanarvoisia, vaihtoehtoisia totuuksia. Missään tapauksessa en ole suostunut Silvian jollakin tavoin kyyniseen ehdotukseen, että rakastelisimme hänen tätinsä luona kun viimeksimainittu on poissa kotoa. Silvia oli ällistynyt kieltäytymisestäni ja kysyi minulta omituisen harmistuneena, enkö enää rakastanut häntä." (s. 55)
Voi Dodoa, ei ole helppoa päästä selville naisen tarkoitusperistä... Sanoisinpa, että Silvia vie Dodoa miten haluaa. Tässä olikin syy siihen, miksi Sivustakatsoja tuntui niin hupaisalta. Dodo pohtii skopofiliaa eli voyerismia, seksuaalista tirkistelyä, ja Silvia puuhaa.. no, puuhaa mitä puuhaa. Pettäminen ei tietenkään ole oikein, mutta jotain huvittavaa Sivustakatsojan draamassa on. Skopofilian äärellekin kirjassa päästään, sillä kuten kansilieve tietää kertoa, Moravia tapaa luonnehtia henkilöitään seksuaalisen käyttäytymisen kautta. Tätä luonnehdintaa Sivustakatsojassa riittää yllin kyllin. Ja onhan tässä kirjassa aistittavissa sellaisiakin teemoja kuin isäsuhteen pohdinta ja valtasuhteet pari(ssa)suhteessa.

Italialaisen aterian hedelmät eli frutti olivat... hmm, sanoisinko mehukkaita.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Alberto Moravia: L'uomo che guarda (1985)
Suomennos Tuula Saarikoski
Tammi, 1988
192 sivua

L niinkuin Limerikki-blogihaaste

Kaisa Reetta T. heitti minulle kirjablogeja kiertäneen Limerikki-haasteen, joka on laitettu alulle Opuscolo-blogissa. Haasteen säännöt ovat: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA (Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

En laita haastetta enää eteenpäin, sillä limerikkirunoiluun oli varattu aikaa vain syyskuu. Tässä oma viritelmäni. Pilailukriteerit eivät ehkä täyty, mutta loppusoinnut lienevät paikoillaan:

Pohjolan valkea ihme, Oulu
kännykät oli vaikea koulu.
Saa pohtia insinööri:
työkkäri vai kaljakööri?
Lisää tervaa vai koittaako kultainen joulu?

Kiitokset Kaisa Reetalla haasteesta. :)

27. syyskuuta 2014

Haastekoonti: Rikoksen jäljillä

Vappuna alkoi blogini ensimmäinen lukuhaaste, Rikoksen jäljillä, jossa haastoin itseni ja muut kirjojen ystävät lukemaan fiktiivistä kirjallisuutta, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa, tutkijoita, rikollisia ja heidän motiivejaan. Asetin omaksi tavoitteekseni lukea itselleni uusia dekkarinimiä, ja toivoin löytäväni uusia dekkarisuosikkeja. No, muutama vanha tuttu pujahti lukupinoon (Queen, Heino, Hurma), mutta muutoin onnistuin pysyttelemään uusien nimien parissa. Ja suosikkilistakin karttui! Ehdin lukea touko-syyskuun aikana yhteensä 18 haasteeseen sopivaa kirjaa, ja mukaan mahtui monenlaista:

Noir-sarjoja Budapest-Berliini-Glasgow-Helsinki -akselilla:
Vilmos Kondor: Budapestin varjot - noir-tunnelma jäi vaisuksi, mutta silti jatko-osatkin ovat pienen mutustelun jälkeen alkaneet kiinnostaa.
Philip Kerr: Liekit Berliinissä - tässä päästiin jo asiaan eli synkkyyttä löytyy. Oli hyvä, jatko-osat ovat korkealla syksyn lukulistalla.
Malcolm Mackay: Lewis Winterin on kuoltava - Glasgow-noir oli alkuun piristävä, mutta kerrontatyyli puudutti loppua kohden.
Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema - noiria ja vähän romantiikkaa... ihana!

Stockholm-noir eli Jens Lapidus jäi odottamaan vuoroaan. Ja mitä kaikkia kirjallisia noir-kaupunkeja sitä mahtaa ollakaan... vanha suosikkini James Ellroy tuntui liian synkältä kesähelteille, mutta ehkä kaivan vaikkapa Los Angeles -kvartetin esille syksyn pimeinä iltoina.
 
Kevyttä kesään:
Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas - shamppanjaa ja Ranska-miljöö - Voilà!
Marco Malvaldi: Viiden korttipeli - baaritunnelmaa Italiassa

Täydellisiä kesädekkareita. Ei liikaa raakuuksia, mutta pientä jännitystä ja jopa jotain romanttisia viritelmiä.

Dekkareita vuosikymmenten takaa:
Ellery Queen: Salaperäiset varoitukset
Outsider: Ampiaisen arvoitus

Ellery Queen on hieno, suosittelen. 

Historiallisia dekkareita:
Jyrki Heino: Kello
Giulio Leoni: Mosaiikkimurha

Mitäpä sitä kaunistelemaan: nämä olivat pettymyksiä. 

Kaupunkivisiittejä:
Lissabon - Robert Wilson: Mitätön murha Lissabonissa
Rooma - Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Lontoo - Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Barcelona osa 1 - Alicia Gimenez-Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt
Barcelona osa 2 - Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä
Edinburgh - Ian Rankin: Henkiin herätettävät

Eniten pidin Edinburghin reissusta (ts. sinne on pakko päästä uudestaan ja pian!), mutta viihdyin hyvin myös Lontoossa.

Fiini ranskalainen:
Philippe Claudel: Harmaat sielut

Tätä uskaltaisin suositella lukijalle, joka ei yleensä dekkareista juuri perusta.

Luulin, että tämä olisi fiini brittiläinen...
Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
... mutta fiiniys muuttui tylsyydeksi.
 
Suosikkilistalle vilahtivat ainakin Philip Kerr ja Ian Rankin. Molempien pariin aion palata kuluvan syksyn mittaan. Vaikka mukaan mahtui muutama heikompi lukuelämys, jäi tästä dekkarikesästä hyvät muistot. Silti kesä vierähti ohi nopeasti, ja paljon kiinnostavaa jäi lukematta. Kun katselen luettujen listaani, siellä ei ole esimerkiksi ainuttakaan amerikkalaisdekkaria - koko kesä tuli pyörittyä tutulla ja turvallisella vanhalla mantereella. James Ellroy kyllä korjaisi tätä puutetta...

* * *
Haaste päättyy tiistaina 30.9.2014, joten vielä on reilusti aikaa postailla luetuista kirjoista. Teen haasteen aikana luetuista & blogatuista kirjoista yhteenvedon, jonka julkaisen todennäköisesti sunnuntaina 5.10.2014. Jo nyt julkaistujen koosteiden perusteella on selvää, että tänä kesän on luettu ahkerasti dekkareita - luvassa on melkoinen vinkkilista.

26. syyskuuta 2014

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) viihdytti minua elo-syyskuun aikana työmatkoillani. Heitän heti aluksi kiitokset äänikirjan lukijalle, Pinja Flinkille, jonka ääni ja lukutyyli sopivat erinomaisesti tähän kirjaan. Jaksoin kuunnella kirjaa hyvin, vaikka se lähti verkkaan liikkeelle enkä ollut vielä reilun kymmenen kuunnellun äänitiedoston jälkeenkään varma, mikä juonen punainen lanka on. Lopulta lankoja oli kaksi: auton takakontista löytyneet raa'asti murhatut naiset ja äärioikeistolaisen poliitikon hämäräperäiset puuhat. Ja kolmantena, kaiken yhteen kietovana lankana toimi kirjan päähenkilö, graafikkona Lontoossa työskentelevä nuori suomalaisnainen Lia Pajala.

Vilpittömästi sinun oli (taas) niitä dekkareita, joissa rikoksen ratkontaa seurataan jonkun muun kuin poliisin näkökulmasta. Tällä kertaa myös rikosten ratkojan yhteys uhriin oli harvinaisen ohut: Lia sattuu työmatkallaan näkemään, kuinka poliisit tutkivat auton takakonttia eli rikospaikkaa. Lia järkyttyy raa'asta murhasta ja ottaa asiakseen seurata tapausta lehdistä. Ollessaan työkavereidensa kanssa iltaa istumassa Lia tutustuu toiseen suomalaisnaiseen, Mariin, jolla on erikoinen kyky aistia ihmisten perimmäiset tarkoitusperät (jonkinlainen 'näkijäkyky'). Lialle selviää, että Marilla on jännittävä yritys nimeltä Studio, jossa pieni porukka toteuttaa taidokkaita, laillisuuden rajamailla olevia projekteja. Studio-kuvion kautta päädytään tutkimaan automurhia (niitä tulee vielä lisää kirjan edistyessä) ja mukaan vetäistään myös se poliitikkojuoni.

Kirjan juoniaines kuulostaa melkoiselta viritykseltä, mutta vaikka tapahtumien yhteys toisiinsa tuntui osittain keinotekoiselta, kokonaisuus toimi äänikirjamuodossa yllättävän hyvin. Päädyin lopulta siihen, että kirja oli jonkinlainen kuvaus Lian henkisestä kasvusta (totta kai Liallakin on menneisyyden trauma, jota työstetään kirjan aikana), ja siihen tarinaan tällä kertaa liittyi yksi raaka murhatutkinta ja poliitikon menneisyyden pengonta. Lukijan ääni sopi kirjan antamaan mielikuvaan työteliäästä, lahjakkaasti graafikosta, joka yrittää sitkeästi päästä eteenpäin suurkaupungin hektisessä työelämässä. Mikäs siinä oli autoa ajaessa seurata tämän nuoren naisen elämää.

Muutakin kiinnostavaa kirjassa oli. Marin kylmänviileä takapiruhahmo oli hieno, ja hän olisi ansainnut useampiakin omaäänisiä lukuja. Kirjassa oli voimakas naiset vastaan miehet asetelma, sillä naiset olivat kirjassa joko koston enkeleitä tai rikoksen uhreja, ja miehet pahiksia. Hyvismiehet saivat vain sivuosia. Koston enkeli -puuhat eli siis Marin Studio-bisnes toi esille sitä, miten paljon voidaan liikkua ns. harmaalla alueella, jotta saavutetaan jotain hyvää. Tämän aiheen käsittely tosin jäi harmittavan vähälle eli muutamiin Lian ajatuskulkuihin.

Annan Vilpittömästi sinun -äänikirjalle kolme Goodreads-tähteä, ja totean, että kenties olisin jättänyt tämän kirjan painettuna versiona kesken.  Lukijana taidan olla kärsimättömämpi, enkä ehkä olisi jaksanut odotella, mitä tapahtumista oikein kehkeytyy. Valmiiksi luettuna versiona kuuntelukokemus oli varsin kelvollinen, ja kuunneltavaa riitti useamman viikon ajaksi.
Vilpittömästi sinun on viimeinen kirjani Rikoksen jäljillä -haasteeseen. Jäljellä on enää koostepostaus. Sitten dekkarikesäni on ohitse.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjasta löytyy useita bloggauksia. Tässä muutama linkki, ja Googlen kautta voi etsiä lisää: Kirjakaapin kummitus, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia, Kirsin kirjanurkka ja Luettua elämää.
Äänikirjan tietoja:
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Lukija Pinja Flink
Äänikirjan kesto: 12h 40 min
Gummerus, 2011

24. syyskuuta 2014

Haastekoonti: Vive la France!

Anna minun lukea enemmän -blogissa käynnistyi viime vuoden marraskuussa Vive la France! -lukuhaaste, jossa haastettiin lukemaan ranskalaista kirjallisuutta. Haaste päättyy ensi viikon keskiviikkona, mutta bloggasin eilen Marguerite Durasin Rakastajasta, ja se olkoon viimeinen kirjani  tähän haasteeseen.

Tavoitteenani oli lukea haasteen aikana 6 kirjaa eli kolme lipun raitaa: sininen, valkoinen, punainen. Tämä tavoite täyttyi helposti. Haasteaika oli niin pitkä, että vaikka lähdin verkkaisesti liikkeelle, ehdin lukea 12 kirjaa. Osa luetuista tuli toki muiden lukuhaasteiden siivellä, mutta muutaman kirjan otin lukupinoon yksinomaan tätä haastetta varten. Tavoitteeni oli myös lukea oman kirjahyllyn ranskalaisia, mutta tälle tavoitteelle kävi köpelösti. Vain kolme kirjaa luettujen listalta löytyi omasta hyllystä (Stendhal, Dumas & Sardou), muut lainasin kirjastosta.

Lukemani kirjat:

Sininen raita - 2 luettua kirjaa:
Stendhal: Italialaisia kronikoita
Henri Troyat: Dostojevski 

Valkoinen raita - 2 luettua kirjaa:
Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse
Martin Page: Sudenkorennon lento

Punainen raita - 2 luettua kirjaa:
Alexandre Dumas: Punainen sfinksi
Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

+ Timothee de Fombelle: Tobi Lolness osa 1 ja 2 
Joël Egloff: Taju kankaalla
Romain Sardou: Kolmastoista kylä
+ Philippe Claudel: Harmaat sielut  
Jules Verne: Kiinalaisen koettelemukset
+ Marguerite Duras: Rakastaja

Luin haasteen aikana yhden elämäkerran (Troyat), jokusen vanhemman ranskalaisen (Stendhal, Dumas, Verne), pari sarjakuvaa (Mathieu, Pedrosa), hieman jännitystä ja dekkaria (Sardou, Claudel), muutaman pienoisromaanin (Egloff, Duras), nuortenfantasiaa (de Fombelle) ja yhden sen kummempaa kategoriaa vailla olevan romaanin (Page). Mukavasti kaikenlaista, ja silti paljon kiinnostavaa jäi lukematta. Siilin eleganssi (joo-o - tiedän, että tämän pitäisi olla hyvä!) odottelee edelleen hyllyssäni, enkä ehtinyt nobelistienkaan pariin.

Haasteen parhaiksi kirjoiksi nostan Troyatin Dostojevski-elämäkerran, Pedrosan Kolme varjoa -sarjakuvan ja Durasin Rakastaja-pienoisromaanin. Erityyppisiä kirjoja, jotka tarjoavat laadukkaita lukuelämyksiä. Varsinaisia floppikirjoja ei haastesaaliistani löydy, mutta Egloffin kirja jäi lukemistani kirjoista vaisuimmaksi. Vaikka haaste päättyykin, ranskalainen kirjallisuus näkyy varmasti blogissani myös jatkossa. Ne oman hyllyn kirjat! Sitä pinoa kun saisi talven aikana kahlattua läpi.

Kiitokset Annamille mukavasta haasteesta!

23. syyskuuta 2014

Marguerite Duras: Rakastaja

Vive la France! -lukuhaaste päättyy ensi viikolla, ja tutkiessani luettujen kirjojen listaani huomasin, etten ole lukenut haasteeseen ainuttakaan naiskirjailijan kirjaa. Vaikka en erityisemmin pyri tasa-arvoon lukemisteni suhteen, päätin paikata noloa tilannetta ja lukea edes yhden naiskirjailijan teoksen. Luettavaksi valikoitui ohut, kauniskantinen, Goncourt-palkittu kirja eli Marguerite Durasin Rakastaja (Otava, 2006). Muualla verkossa -kohdan bloggauksista ilmenee, että tämä kirja onkin ollut suosittua lukemista ko. haasteeseen.
"Koko yhteisen tarinamme, puolentoista vuoden ajan me keskustelemme samalla tavalla, emme koskaan puhu itsestämme. Heti ensi päivistä me tiedämme ettei yhteinen tulevaisuus ole mahdollinen joten emme puhu tulevaisuudesta, vaihdamme vain ajatuksia kuin sanomalehdet, sisällöltään milloin vastakkaisia, milloin yhteneväisiä." (s. 56)

Kirjassa kertoja muistelee Indokiinassa viettämäänsä nuoruutta, ja aikaa, jolloin hänellä, 15 ja puoli vuotiaalla naisenalulla oli aikuinen rakastaja. Valkoinen tyttö ja kiinalainen mies muodostavat epäsäätyisen parin, ja epäsuhtaiset ovat heidän tunteensakin toisiaan kohtaan. Mies on rakastunut, tyttö ei. Suhdemuistojen lomassa kertoja kuvailee perhettään, jonka muodostavat äiti ja kaksi veljeä. Perheyhteisö ei ole kirjassa sen onnellisempi kuin tytön suhde kiinalaiseen mieheen, joten laitan kirjan lokeroon 'kauniisti kerrottu tarina ei-niin-kauniista asioista".

Duras vakuutti minut taidoillaan, sillä Rakastaja on mielestäni erinomainen pienoisromaani. Kerronta hypähtelee sinne tänne, mutta kokonaisuus pysyy kasassa ja väläyksenomaisista palasista muodostuu kertomus, johon mahtuu erilaisia ihmiskohtaloita. Duras kirjoittaa taidokkaan kaunista tekstiä, jossa kuva henkilöhahmoista rakentuu pienistä, väliin jopa unenomaisista hetkistä. Dialogia kirjassa ei ollut laisinkaan, ja hyvä niin. Luulen, että vuorosanat olisivat rikkoneet kirjan sivuilta välittyvän tunnelman.

Minun on silti todettava, että Rakastaja jätti minut aika kylmäksi. Ihailin kirjaa, mutta kertoja ei saanut sympatioitani puolelleen. Toki hänen perheensä oli kokenut kovia, isoveli oli ilkeä tyyppi, äiti omalla tavallaan hullu jne, mutta kerronnan sävyssä oli sen verran viileyttä, etteivät edes intohimoa tihkuvat kohtaukset tulleet aivan 'iholle'. Annan kirjalla 4 Goodreas-tähteä. Kylmän taidokas hekuma on hyvä päätös Ranska-haasteelle.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Marguerite Duras: L'Amant (1984)
Suomennos Jukka Mannerkorpi
Esipuhe Anne Fried
Otava, 2006 (3. painos)
121 sivua

22. syyskuuta 2014

Muistutus: Rikoksen jäljillä -lukuhaaste päättyy ti 30.9.2014

Heippa kaikki Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen osallistujat!  

Pieni muistutus: haaste päättyy ensi viikon tiistaina eli 30.9.2014. Vielä tiistaina ehdit siis blogata lukemistasi kirjoista ja linkittää koontipostauksen haasteen aloitukseen, joka löytyy täältä. Jos et halua tehdä koontipostausta, voit kertoa yksittäisten bloggausten linkit aloituspostauksen kommenttiboksissa. Eli jokin ilmineeraus tarvitaan haasteen suorituksesta. :) Koontipostauksessa ei tarvitse olla suuria liirum laarumeita, vaan yksinkertaisimmillaan se on linkkilista haasteeseen kuuluvista bloggauksista.

Omat haastekirjani olen todennäköisesti jo lukenut - ellen sitten veny ihmesuorituksiin kuluvalla viikolla. Vain yksi bloggaus puuttuu - ja se kooste. :)

Lukuiloa kaikille haasteen loppusuoralle!


21. syyskuuta 2014

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Luin Nina Hurman Yönpunaisen höyhenen viime syksynä, ja pidin siitä kovasti. Helsinki, 1920-luku, noir-tunnelmaa... aika mainio yhdistelmä. Silti minulle jäi kirjasta tunne, että tarina oli pelkistetty, ja sen olisi voinut kertoa laveamminkin. Tänä syksynä ilmestynyt Hatuntekijän kuolema (Gummerus, 2014) vastasi toiveisiini: Rougen ja Korpelan taival jatkuu ja on saanut lihaa luidensa ympärille. Ahmaisin 346 sivua 20-luvun noiria tässä viikonlopun aikana ja tykkäsin!
Jos joku ei kuvasta hoksaa, niin lukemani kirja on PIKALAINA.
"Frisk veti syvään henkeä hänen hiuksissaan, nuolaisi sitten ohimolta, niin että hiuksia tarttui hänen kieleensä, ja kun hän veti ne pois, ne osuivat märkinä Rougen poskelle. He olivat niin lähekkäin että nenät koskettivat.
    "Älä juokse karkuun Saikku, muista.Tällä kertaa mä saan sut kiinni."
    "Sä et tiedä missä mä asun", Rouge kuiskasi. Frisk nosti suupieltään ja katsoi häntä, sovitti hatun tarkasti niin että koriste osui oikean ohimon kohdalle, kiersi hiukset korvan taakse. Hänen käsissään oli likaa. Hän läimäytti Rougea päälaelle niin lujasti että niskassa vihlaisi.
    "Mutta mä haistan sun joka askeleen." (s. 138-139)

Kirjan nimi viittaa Rougen eli Saimi Helainkarin työtoveriin Sirkkaan, joka tippuu kerrostalon ikkunasta kadulle ja kuolee. Sattumalta Korpela ja Mustaoja, Rougen (ex-)poliisituttavat (Korpela on siirtynyt tullin palvelukseen), näkevät Sirkan putoamisen ja siitäpä tapahtumat lähtevät hiljalleen liikkeelle. Kirjan aloituskohtaus esittelee toisen juonipolun, johon liittyy ikävä vieras Rougen ja hänen veljensä Toivon menneisyydestä. Unto Frisk on päässyt vankilasta vapaalle jalalle ja haluaa tietää, kuka laverteli hänen syyllisyydestään murhaan.

Minua viehätti Hatuntekijän kuolemassa erityisesti henkilöiden vähäeleisen toimiva dialogi ja laitapuolen tunnelma. Kirjassa on viinatrokareita, salakapakoita, liiankin yritteliäs ikkunanpesijä, poliisin vasikoita ja korruptoituneita poliiseja. Hurma onnistui loihtimaan silmieni eteen menneen vuosikymmenen Helsingin, jossa miehet koettavat olla karskeja ja kovia, ja naiset moderneja. Pidin siitä, että kirjaan on taitavasti otettu mukaan ajankuvaa, mutta sitä ei tuputeta silti liikaa. Minun piti aivan googlettaa, mikä ihme on varpunen (=taskumatti). Ja avioliiton kunnioituskin tulee hienosti esille Rougen ja Korpelan suhteen kautta. Enkä moiti Rougen miesmakua. :)

Kirjassa ei sen kummemmin selitellä keskeisten henkilöiden yhteistä historiaa, joten Rougen, Korpelan ja muiden aiemmasta osasta tuttujen henkilöiden taustaan pääsee parhaiten kiinni aloittamalla lukemisen Yönpunaisesta höyhenestä. Itse asiassa epäilen, miten kirja mahtaa toimia, jos lukemisen aloittaa vasta tästä toisesta osasta... toisaalta, minulle kirja toimi erinomaisesti juuri siksi, ettei mitään kömpelöitä juonenkertauksia tullut vastaan.

Jos nyt jotain nillitettävää löysin, niin muutama silmiinpistävä yhteensattuma juonikuvioissa oli. Miten sattuikin, että Korpela ja Mustaoja kulkivat ohitse juuri, kun Sirkka tippui ikkunasta? Miten Seidi sattuikin tuomaan tätinsä, Korpelan vaimon, juuri siihen kauppaan, jossa Saimi on töissä? Vaan enpä antanut näiden suuremmin häiritä, sillä juoni eteni todella taidokkaasti. Ei tyhjäkäyntiä, muttei liikaa vauhtiakaan. Aloitus- ja lopetuskohtaukset Suvisaariston perintötalolla olivat erityisiä suosikkikohtiani kirjassa. Niissä oli sopivasti tihenevää tunnelmaa, luotiin asetelmia tulevaa varten ja vietiin loppuun matkan aikana punottuja juonia.

Kaiken muun hyvän lisäksi tässä kirjasarjassa on upeat kannet, vaikka kirkuvankeltainen pikalainatarra latistaakin hämyistä kuvaa ja kauniin naisen kohtalokasta katsetta.

Haastepisteet: Aloitan Hurman kirjalla Kiekkokaupunkien kirjakierroksen, ja Helsingin vierailu oli tyylikäs aloitus haasteelle. Rouge on sen verran kova luu, että hänen tarinansa sopii edustamaan karski-imagoista HIFKiä. Myös kuun vaihteessa päättyvä Rikoksen jäljillä -lukuhaaste saa vielä yhden merkinnän.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Tuijata.
Kirjan tietoja:
Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka
Gummerus, 2014
346 sivua

20. syyskuuta 2014

Ian Rankin: Henkiin herätettävät

Olen aiemmin nauttinut Ian Rankinin luomasta komisario Rebus -hahmosta vain tv-sarjan muodossa. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että tuo varsin kelvollinen poliisisarja perustuu kirjasarjaan, mutten viitsinyt etsiä sen osia käsiini. Oman Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeni viime hetkillä (haaste päättyy 30.9.2014) päätin kokeilla, ovatko Rebus-kirjat niin hyviä kuin olen antanut itseni ymmärtää. Suomennoksia löytyy useita, ja valitsin luettavakseni Henkiin herätettävät -kirjan (Blue Moon, 2011), jolle on myönnetty Edgar-palkinto vuonna 2004. Kirja ei totisesti houkuttele näyttävällä kannella lukemaan, mutta luotin tällä kertaa palkintolautakunnan suositukseen. Se kannatti - tämä oli hyvä!
Henkiin herätettävät on perinteinen poliisi ratkoo rikosta -kirja, jossa seurataan poliisin työskentelyä Edinburghissa. Tämä tuntui mukavalta vaihtelulta, sillä tänä kesänä lukemissani dekkareissa rikoksia ovat ratkoneet mm. rikosreportteri, baarinpitäjä ja yksityisetsiviä on tullut vastaan useampikin kappale. Henkiin herätettävät on sarjan 12. suomennos, mutta koska komisario oli minulle tv:stä tuttu, pääsin kirjan henkilöihin hyvin sisälle ja tv-Rebus seikkaili päässäni koko kirjan lukemisen ajan. Kirjassa ei kovinkaan paljon selitellä komisarion tai muiden henkilöiden menneitä vaiheita, mutta luulen, ettei se haittaa uuttakaan lukijaa. Kirja keskittyi kuitenkin tiukasti rikosten ratkontaan.

""Katsokaa kuvaa. Hänen nimensä on Eric Lomax." Rebus tunsi nimen. Häneltä jäi sydämenlyönti väliin. "Hakattu kuoliaaksi pesäpallomailalla tai biljardikepillä. Isketty sellaisella voimalla, että puunpirstaleita oli uponnut kalloon." Valokuva laskeutui Rebusin eteen. Siinä näkyi ruumis rikospaikalla, kujalla jota valaisi valokuvaajan salama vesipisaroiden putoillessa lammikoihin. Rebus kosketti kuvaa, mutta ei tarttunut siihen, pelkäsi kätensä vapisevan. Pitikö sen kaikista niistä laatikoissaan ja varastoissaan maatuvista ratkaisemattomista jutuista olla juuri tämä?" (s. 27)

Rikoksia on tutkittavana kaksi: taidekauppias Edward Marberin murha ja vuosia aiemmin tapahtunut Eric Lomaxin kuolemaan johtanut pahoinpitely. Komisario Rebus on kirjan alussa passitettu yhteistyötaitoja parantavalle kurssille, jossa hän kohtalotovereidensa kanssa päätyy penkomaan ratkaisemattomaksi jäänyttä Lomaxin tapausta. Rebuksen naispuolinen kollega Siobhan Clarke puolestaan on taidekauppiaan jutun kimpussa.

Minulle kirjan juju ei ollut rikosten eksoottisuudessa, sillä ne tuntuivat lähes tusinarikoksilta. Pidin sen sijaan siitä poliisityön tunnelmasta, joka kirjasta välittyi. Rebuksen kurssilla istuminen kääntyy yllättäen salaiseksi operaatioksi, jossa Rebus ei aina tiedä, kuka on kunkin puolella. Ilmassa on jopa vainoharhaa. Toisaalta Siobhanin tutkinnan kautta lukija pääsi lähelle arkista poliisityötä. Naisnäkökulmaa ei onneksi ylikorostettu, vaan Siobhan oli poliisi siinä missä muutkin. Kirjan rikolliset eivät ole mitään suurroistoja, vaan jopa nuhjuisia pikkurikollisia. Ja poliisityöskentelystäkin tulee semmoinen hikisen kuulustelusellin tunnelma, jossa pala palalta hivuttaudutaan kohti ratkaisua ja  tunnelma tihenee koko ajan loppua kohden. Glamouria kirjassa ei ole, mutta siksi tämä taisikin olla niin hyvä.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Valopolku.
Kirjan tietoja:
Ian Rankin: Resurrection Men (2001)
Suomennos Ulla Ekman-Salokangas
Blue Moon, 2011
460 sivua

19. syyskuuta 2014

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö

L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö (WSOY, ) oli minulle lähes 'pakollista' luettavaa Nostalgiset nuortenkirjat -haasteeseen. Runotyttö-sarja oli minulle erittäin rakas kirjasarja silloin joskus, ja pidin luonteikkaasta Uuden kuun Emiliasta enemmän kuin saman kirjailijan Vihervaaran Annasta. Lukiessani sarjan ensimmäistä osaa vuosien jälkeen uudestaan voin vain todeta, että klassikko on pitänyt pintansa - nostalgia-arvo on edelleen täyden viiden Goodreads-tähden arvoinen. Mitä kirjasta nousi esille uusintalukukierroksella numero n?
Muistan ihailleeni Emilian päiväkirjaa - eli hänen kirjeitään kuolleelle isälle. Siinä missä omat päiväkirjayritelmäni lopahtivat aina viimeistään viikon kirjoittelun jälkeen, Emilia vuodattaa elämänsä tapahtumia ja tunteitaan isälleen sivutolkulla, ja kirjeluettelot täyttyvät hurjaa vauhtia. En tosin taida tietää vieläkään, millaisia ne kirjeluettelot oikeasti ovat.

Ilse oli muistini mukaan kiinnostava hahmo, ja sellainen hän oli uusintakierroksellakin. Villi tyttö, jolla on upeat hiukset ja välinpitämätön isä. Ilsen äidin kohtalo selviää kirjassa merkillisellä tavalla, ja se on eräs esimerkki siitä, miten Runotytöissä toisinaan pikkuriikkisen kurotellaan arkirealismin tuolle puolen. Ilse ei ole mikään siloteltu, hyveellinen 'paras ystävä', vaan särmikäs vahvaluonteinen tyttö. Pieni runotyttö ei yleensä sorru imelyyksiin, mutta Ilsen tarinan päätös oli vahvasti siihen suuntaan kallellaan. Suotakoon se kovia kokeneelle Ilselle.

Kirjan henkilögalleria on muutoinkin hieno aikuislukijan näkökulmasta: alkoholismista kärsivä opettaja eli herra Carpenter, Pönttöselkä-Priest, jäyhä Elisabet-täti, kaivoon pudonnut Jimmy-serkku, Teddyn omistushaluinen äiti. Sivuhenkilöissä riittää erikoisia persoonia, jotka ovat lähes yhtä kiehtovia kuin Emilia. Arvelen, että vivahteikkailla sivuhenkilöillä on oma osuutensa siihen, miksi pidin tästä kirjasta niin paljon nuoruudessani - Emilia ei elä vaaleanpunaisessa kiiltokuvamaailmassa.

Kirjailija, taiteilija, näyttelijä - melkoinen ystäväkolmikko (Emilia, Teddy, Ilse) kirjaan on sattunut, mutta silti kenenkään taitoja ei liioitellusti ylikorosteta tai hehkuteta, vaan niitä tuodaan esille muiden tapahtumien ohella. Emilian kirjoitusharrastus on tietenkin keskeisesti esillä, mutta  yllättävän paljon kirjaan mahtuu muutakin.

Runot. Vaikka kirjasarjan suomenkielinen nimi on Runotyttö ja runoja on mukana sarjan avausosan sivuilla, en ollut niistä sen innostuneempi nyt kuin aiemminkaan. Emilian päiväkirjakirjoittelut ja romaaniviritelmät ovat jääneet muistiini paremmin kuin säkeet. Muistelen yhden hänen romaaninsa kokeneen melkoisen kovan kohtalon, mutta se juonenkäänne ei tullut vastaan tässä ensimmäisessä osassa.

Pieni runotyttö on edelleen hieno kirja, ja harmittelen, että minulta on mennyt täysin ohi kirjoista vuonna 2005 ilmestynyt yhteisnide. Pitää tyytyä lainaamaan myös jatko-osat kirjastosta. Ja jos joku ei ole vielä kirjaa lukenut, niin tässäpä lyhykäinen juonitiivistelmä: Emilia-tyttösen äiti on kuollut hänen ollessaan 4-vuotias ja isä kuolee kirjan alussa. Emilia joutuu sukulaistätien hoiviin, ja kirja kertoo hänen elämästään tätien luona. Koulunkäynnistä, ystävistä, kirjoituspuuhista, leimahduksista, Tuulen tytöstä, Tuhmasta Töpöstä... Emilia Byrd Starrista.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjasta on useita bloggauksia. Tässä muutama, googlettamalla löytyy lisää linkkejä: Jokken kirjanurkka, sheferijm, A girl of thousand lives ja Eniten minua kiinnostaa tie.
Kirjan tietoja:
L. M. Montgomery: Emily of New Moon (1923)
Suomennos I. K. Inha
WSOY, 2006 (Seitsemästoista painos)
306 sivua

18. syyskuuta 2014

Mona Leo: Elämä rakastaa sinua

Mona Leo kirjoitti kirjan Elämä rakastaa sinua (Imogen, 2014) toisen maailmansodan alussa, juuri ennen talvisotaa. Kirjassa nuori nainen, Ina, työskentelee sairaanhoitajana sodan keskellä ja lukee kuolleen taiteilijaystävänsä Marien muistiinpanoja. Kirja ei ole juonivetoinen, vaan pääosan saavat Marien huomiot taiteesta ja elämästä, sen pienistä ihmeistä ja suurista kysymyksistä. Inan lukiessa ystävänsä tekstejä hän kulkee itsekin eräänlaisen henkisen matkan. Tässä kirjassa näyttäytyvät rinnakkain sodan julmuus ja elämän hyvät, kauniit asiat, joita on toisinaan kovin vaikeaa tavoittaa ympäröivän pahuuden keskellä:

"Tuli aika, jolloin Inaa pelotti nukahtaminen, sillä kun hän lopen väsyneenä raskaan päivän jälkeen kävi lepäämään ja torkahti, hänen unensa olivat niin hirvittäviä, että hän heräsi itkien ja vaikertaen. Öistä ja päivistä tuli yhtä tuskantäyteisiä. Elämän kauhistuttavimmat puolet hyökyivät hänen päälleen. Hänestä tuntui kuin jokin olisi halunnut pakottaa hänet tunnustamaan, että elämä on julmaa, alhaista, tarkoituksettoman kovaa ja inhottavaa, juuri sellaista, miltä se nyt näytti. Jokin halusi murskata hänen uskonsa puhtauden ja ylevyyden olemassaoloon. Jokin tuntui huutavan ivallisesti ja kyynisesti: "Katso, katso,  tällaista se on todellisuudessa."" (s. 76)
Olen yleensä juonivetoisemman romaanin ystävä, mutta uskaltauduin kokoilemaan Leon kirjaa, kun sitä kustantajalta minulle tarjottiin. Pienoisromaanin (kirjassa on vain 96 sivua) muodossa pidän yleensä myös teksteistä, joissa tapahtuu vähemmän ja pohditaan enemmän. Näin kävi Elämä rakastaa sinua -kirjankin kanssa, sillä se tuntui sopivan mittaiselta, napakalta tarinalta, joka kantaa loppuun asti ja tarjoaa pienen loppuhuipennuksenkin. Kirjassa on mukana suomentajan ja kirjailijan esipuheet, ja niistä käy ilmi, että julkaistu suomennos perustuu vuonna 1970 ilmestyneeseen kirjailijan lyhentämään toiseen painokseen. Kirjailija päätti tiputtaa alkuperäistekstistä pois mm. pari julmaa sotakokemusten kuvausta. Kunnioitan toki kirjailijan näkemystä, mutta olisin todennäköisesti pitänyt kirjasta enemmän, jos se olisi ollut vielä lujemmin kiinni sodan todellisuudessa. Kirjailijan lyhentämässä versiossa korostuvat ylevät ajatukset ja sota jää niiden taustalle. 

"Ja minä näin, että pahuus maan päällä, kaikki se mikä aiheutti kärsimystä ja surkeutta, oli yksinkertaisesti tämän valon täydellistä kieltämistä. Näin miten ihminen on vapaa hyväksymään tai kieltämään valon mutta vapaa vain siinä suhteessa, että kaikki kieltäminen, kaikki vastustus, saattaa hänet epätoivon surkeuteen; ja juuri tämän kärsimyksen ansiosta hänen oli pakko yrittää "uskoa" johonkin uutteen. Ja kaikki usko hyvyyteen vei häntä lähemmäksi rauhaa, lähemmäksi hänen omaa valo-olentoaan." (s. 45) 

"Salaisuus on siinä, että täytyy olla taju kokonaisuudesta. Kaikilla sitä ei voi olla. Mutta ne, jotka saavat silmänsä avatuiksi, eivät enää kärsi, vaan heistä tulee ihmiskunnan hyväntekijöitä. He ovat ratkaisseet ikuisen elämän arvoituksen. Elämän joka on. Ikuinen on." (s. 84)  

Kolahtavatko jalot aatteet vai eivät, se lienee keskeistä tämän kirjan lukukokemuksessa. Mietin kirjaa lukiessani, olinko liian ivallinen ja kyyninen lukija, kun kirjan kauniit mietteet jäivät 'ihan kiva, toisinaan hieman korkealentoista' tasolle. Kirjan ajatuskulut tuntuivat silti ajankohtaisilta nykyisessä epävarmassa maailmantilanteessa. Leo kirjoitti kirjansa sodan keskellä, ja minulle jäi lukemastani tunne, että kirjailija halusi tekstillään tavoitella kaiken kauheuden keskellä elämän parempia puolia. Vaikka Elämä rakastaa sinua ei ollut minulle erityisen järisyttävä lukuelämys, kirja on silti sisällöltään kaunis.

Merkitsen kirjasta itselleni haastepisteen Ihminen sodassa -haasteeseen, ja ylenen majuriksi.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!
Kirjan tietoja:
Mona Leo: Livet älskar dig (1940/1970)
Suomennos Klaus Rahikainen
Päällys Petra Pirinen
Imogen, 2014
96 sivua

15. syyskuuta 2014

Malcolm Mackay: Lewis Winterin on kuoltava

Noir-sarjoja riittää näköjään kaupunkiin jos toiseenkin. Nyt on vuorossa Glasgow noir -trilogian avausosa eli Malcolm Mackayn Lewis Winterin on kuoltava (Like, 2014). Glasgowin kaupunki tosin ei näyttele kovin suurta osaa tarinassa, joka keskittyy kaupungin huumerikollisten välienselvittelyyn liittyvään murhaan ja sen seurauksiin. Kirjan alussa freelancer-palkkatappaja Calum MacLean saa keikan: tapa Lewis Winter. Winter on huumediileri, jonka paikkakunnan rikollispomo kokee uhkaavaksi tekijäksi. Calum on ammattilainen viimeisen päälle, ja hoitaa työn kylmän viileästi. Rikoksen tekijää ei tässä kirjassa tarvitse arvuutella. Sen sijaa voi jännittää, jäävätkö tekijät kiinni.
"Asunnossa ei ole mitään, mikä kertoisi, mitä hän tekee elannokseen. Siellä ei todellakaan ole asetta. Kukaan aseiden kanssa työskentelevä, jolla on vähänkään älliä päässään, ei säilytä asetta kotonaan. Todisteita ei ole. Ei pidä pitää muistoesineitä. Jotkut pitävät. He ovat tyhmiä. Vaarallisen tyhmiä. Ehkä jotenkin sairaita. He jäävät kiinni. Poliisin ratsia ei kertoisi Calumista mitään. Ei sähköposteja. Ei twiittejä. Ei  tekstiviestejä. Puheluiden jäljittäminen kertoisi hänen olleen yhteyksissä Youngin kaltaisten ihmisten kanssa, mutta ei ketään voi panna vankilaan kaverisuhteiden takia." (s. 22)

Kirja tuntui aluksi jopa erittäin piristävältä. Kerronnan jäyhä, pelkistetty tyyli miellytti minua ja Calum oli hahmona niin cool ettei juuri coolimpi voi olla. Ei syvällistä pohdintaa tai elämää suurempia teemoja. Vain joukko henkilöitä, joilla on kullakin oma tehtävänsä, josta he yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. Rosvoja ja poliiseja. Ja poliiseja, jotka ovat rosvoihin päin kallellaan. En ihannoi väkivaltaa, mutta palkkatappajan laittaminen päähenkilöksi toi rikosromaaniin hieman erilaista näkökulmaa, ja pidin tästä ratkaisusta. Veri ei silti lennä kirjassa juuri ollenkaan - onneksi. Kuvaillessani kirjaa 'piristäväksi' en viitannut ylenpalttiseen huumehörhöilyyn tai väkivallassa kieriskelyyn, vaan pikemminkin pelkistettyyn kerrontaan, joka jotenkin etäännytti kirjassa esiintyvät raakuudet ja laittomuudet. Mackay sai palkkatappajan tuntumaan lähes tavalliselta duunarilta.

Jossain kirjan puolenvälin jälkeen kerrontatyyli alkoi jonkin verran tökkiä, sillä se pysyi vähäeleisenä alusta loppuun, eikä juonikaan saanut aivan hirmuisia kierteitä. Aloin kaivata syvyyttä henkilökuvaukseen ja mutkia juoneen. Olin jo antamassa kirjalle neljää tähteä alun perusteella, mutta tähtimäärä hiipui lopulta kolmeen, joka ei toki ole huono saavutus. Noir-tunnelmaa kirjasta silti löytyi, ja taisin jäädä vähän koukkuunkin. Jatko-osat siis kiinnostavat.

Kirjassa käyvät hyvin esille palkkatappajan työn realiteetit, joten liitän kirjan Mikä minusta tulee isona -haasteeseen. Myös oma Rikoksen jäljillä -haasteeni alkaa kääntyä loppusuoralle. Vieläköhän tässä ehtisi jonkun dekkarin lukea ennen kuun vaihdetta? Hiukan kyllä pukkaa jo ähkyä...

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjavinkit ja Hengityskeinu.
Kirjan tietoja: 
Malcom Mackay: The Necessary Death of Lewis Winter (2013)
Suomennos Elina Koskelin
Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen
Like, 2014
288 sivua

14. syyskuuta 2014

Peter Higgings: Susikoiran aika (ja Kobo-kokemuksia + Kummaaetu)

Peter Higginsin Susikoiran aika (Gummerus, 2013) on kirja, jossa enkelit eivät toivo kaikkea hyvää ihmisille. "On oltava pelkoa. On oltava sotaa. On oltava kuolemaa. Kaikki on heikkoa. Kaikki on murtuva. Annan tämän maailman sinun käsiisi. Ja muiden. Monien, monien muiden. Ja sinä teet minulle palveluksen. Yhden pienen palveluksen. Tuhoa Pollandore." (s. 32) Jonnekin syvälle ikivanhaan metsään on tippunut Arkkienkeli, joka pystyy tunkeutumaan tiettyjen ihmisten mieliin vaikuttaakseen omaan kohtaloonsa. Josef Kantor on kuullut Arkkienkelin äänen, ja kylvää tuhoa ympäri Mirgorodin kaupunkia. Häntä pysäyttämään kutsutaan etsivä Vissariom Lom. Lom tulee maan syrjäseuduilta enkelimerkki otsassaan ja alkaa etsiä Kantoria.

Susikoiran aika oli hyvää fantasia(toiminta/jännitys)viihdettä. Kirja piti minua otteessaan viime viikonloppuna aika mukavasti. Kirjan tarina on sopivan kimurantti, se ei avaudu heti ensimmäisten sivujen aikana, mutta lukijalle annetaan lisää tietoa sopivin väliajoin, joten kirjan maailmaan pääsee koko ajan paremmin sisälle. Juoni ei junnaa paikoillaan, tapahtumat ovat yllätyksellisiä, henkilöitä kuolee, ei pliisua pakkoromantiikkaa, vaikka Lom saa maailmanpelastusparikseen nuoren naisen.

Raakaa väkivaltaa kirjassa on jonkin verran, ja kirjan kuvaama maailma on henkisesti kylmä paikka. Vaihtoehtoinen, stalinistinen Neuvostoliitto, kuvaillaan kustantajan sivuilla. Tähän vaihtoehtotodellisuuteen on upotettu etsi roisto -tarina, joka muuttuu kirjan loppupuolella pelasta maailma -tarinaksi. Kirja etenee hyvin pitkälle Lomin hahmon varassa, ja hän on henkilönä toisaalta perusetsivä, toisaalta arvoituksellisen menneisyyden omaava mies. Kyllä, taas ollaan menneiden traumojen äärellä, mutta tällä kertaa en valita. Lomin otsassa olevaan enkelimerkkiin kietoutuvat kirjan loppupuolella kiintoisat juonenkäänteet, ja paljon asioita jää kirjassa myös auki. Susikoiran aika on näet trilogian avausosa (tämän saa selville vaikkapa Goodreadsista), ja tarina jää melko kutkuttavaan paikkaan. Jäin koukkuun, myönnetään.

"Hän tiesi, ettei hänen näkemänsä ollut olemassa. Ei vielä. Se oli kaupunki, jota ei ollut olemassa mutta joka voisi olla. Joka olisi. Hän tunsi sen muotoutuvan ja kiinteytyvän. Hän näki omin silmin välähdyksiä, joista Marussia ja Višnik olivat puhuneet edellisyönä. Näkymän Višnikin valokuvista. Mutta tämä oli erilaista: Višnikin kaupunki oli täynnä heiveröisiä mahdollisuuksia, äkillisiä avautumia kohti sisäisyyttä ja totuutta; tämä kaupunki oli kova, julma ja äänetön. Sulkeutunut. Yhtenäinen. Mahtipontinen pelon kaupunki. Kuiskaajien ja Kantorin mahdin kaupunki, majesteettinen ja mittaamaton. Mirgorod oli taistelukenttä: kaksi mahdollista kaupunkia, jotka molemmat yrittivät toteutua. Kova kaupunki oli voitolla." (s. 130)

*** Kobo-kokemuksia: ***
E-kirjojen lukulaiteen hankita on pyörinyt mielessäni alkuvuodesta asti. Pieni, kevyt laite, johon mahtuu tuhansia kirjoja - melkoinen houkutus! Painettu kirja on kaunis, mutta koska kotonani ei ole tilaa rajattomasti ja haluan ostaa kirjoja jatkossakin, lukulaitteen hankinta alkoi tuntua (lähes) järkevältä ostokselta. Pitkällisen vatuloinnin jälkeen päädyin tilaamaan itselleni Kobo Aura HD -laitteen. Tabletti ei minua kiinnostanut, sillä ymmärtääkseni 'oikeassa' lukulaitteessa lukumukavuus on parempi. Lisäksi minulle riittää, että laitteella pystyy lukemaan kirjoja, ja niitä mahtuu laitteeseen PALJON. Koboni saapui postin kautta ehjänä perille joitakin viikkoja sitten, ja nyt takana on yksi kokonaan luettu kirja (Susikoiran aika), yksi kesken jäänyt (36% Andalusialaista ystävää riitti ainakin tällä erää) ja yksi kesken oleva kirja (46% Metro 2033:ta luettuna), jonka aion lukea loppuun. Miltä nyt tuntuu?

Lukeminen on kivaa ja helppoa. Laitetta on helppo käyttää, ja sivut kääntyvät näppärästi näyttöä täppäämällä. Kobossani on valo, joten jos herään aamuyöllä klo 04.15 enkä saa unta, ei muuta kuin laite esille ja valo siihen, niin voin lukea häiritsemättä miestäni. Toimii, olen testannut tätä muutamaan kertaan. Kobolla pystyy tekemään tekstiin muistiinpanoja, ja tämä on todella iso apu bloggauksia ajatellen. Kynä-paperi-systeemi ei oikein koskaan ole toiminut minulle, joten uusi tekniikka on enemmän kuin tervetullut tämän bloggaajan arkeen.

Kaipaan kaikkea oheissälää, joka liittyy painettuun kirjaan. Takakansi. Niin paljon kuin sen tekstejä joskus jutuissani taivastelen ja moitin, olen ikävöinyt sitä e-kirjoja lukiessani. Se kun puuttuu (!) e-kirjoista. Etukansi sentään löytyy, mutta siinä ei ole takakannen tekstejä. Minusta on joskus mukava lukea takakansitekstejä kesken kirjan, ja vaikka tarkistaa, että mistäs tässä pitikään olla kyse. Kirjanmerkkejäkään ei tarvitse käyttää, kun laite muistaa automaagisesti, mihin kohtaa lukeminen jäi. Tehokasta, mutta vähän tylsää. Kauniit kannet. Lukulaitteessa on todellakin vain teksti ja mustavalkoinen kansikuva. Kansilehtien ihastelu on historiaa. Onneksi ne todella kauniit kirjat voi hankkia painettuina.

Kirjojen hankkiminen laitteeseen on vaarallisen helppoa. Klik klik, ostin kirjan eikä sitä näy hyllyssä vaan se on 'piilossa' laitteen muistissa. E-kirja-aleissa kun pystyisi pitämään päänsä kylmänä.

Huono juttu bloggauksen kannalta: lukulaite on mustavalkoinen, joten blogijuttuun tulee kirjasta tylsän näköinen kuva. Aionkin käyttää e-kirjajutuissa kustantajien kansikuvia, sillä mustavalkoversio kirjan kannesta on jotenkin lattea (laitteen suojakuoret eivät ole vielä saapuneet, joten olen säilyttänyt sitä mukana tulleessa pahvipakkauksessa):
Toistaiseksi olen ollut Kobooni erittäin tyytyväinen. Näppärä laite.

*** KUMMAAETU: ***
Sain kirjan luettavaksi Elisa-kirjalta, sillä osallistuin Blogat-palvelun järjestämään kampanjaan, jossa sai valita luettavaksi kirjan Elisa-kirjan scifi/fantasiaosastolta. Osana kampanjaa voin tarjota blogissani vieraileville etukoodin, jolla voi ladata ilmaiseksi Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta -kirjan. Etukoodi on: KUMMAAETU. Huomaathan, että etukoodi on voimassa vain 12.10.2014 asti.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle: E-kirja Elisa-kirjalta.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu myös Kirjavinkeissä ja RisingShadow'ssa. Trilogian kotisivut.
Kirjan tietoja:
Peter Higgins: Wolfhoud Century (2013)
Suomennos Jussi Korhonen
Gummerus, 2013
343 sivua

12. syyskuuta 2014

Helen D. Boylston: Helenan oppivuodet & Sisar Helena

Kirjakaapin avain -blogissa alkoi hiljattain Nostalgiset nuortenkirjat -lukuhaaste, josta olen ollut aivan innoissani. Ennen blogiaikani alkua kirjaston nuortenpuoli sai elää omaa elämäänsä rauhassa, sillä en siellä piipahdellut sitten aktiivisten nuortenkirjavuosieni. Blogin perustamisen jälkeen havahduin siihen, että voihan vanhoja nuortenpuolen lukumuistojakin verestää ja hankkia jopa uusia lanusuosikkeja. Luin esimerkiksi Salaisen puutarhan monen vuoden jälkeen uudelleen, ja aika ihana se oli edelleen. Kovin usein en kuitenkaan ole luettavaa hamunnut nuortenpuolelta (eikä niitä ammoisia suosikkeja löydy omastakaan hyllystä), mutta tämä haaste on inspiroinut minua muistelemaan, mitä ihania kirjoja sitä tulikaan nuorena ahmittua. Tai ainakin ne ovat omissa muistoissani ihania. Sehän tässä haasteessa pelottaa, romuttuvatko kaikki mielikuvat vanhoista lemppareista ja tuleeko uusintaluvuista lähinnä vaivautunutta kiemurtelua tyyliin 'siis oikeasti, krhöm krhöm  - tätä luin x kertaa uudestaan ja uudestaan?!'. Se riski on vain otettava, ja ensimmäisenä laitoin testiin sairaanhoitajasarjan, jonka seitsemän osaa luin aikoinaan ties kuinka monta kertaa:
Helen D. Boylstonin Helena-sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Helenan oppivuodet (Tammi, 1993) ja Sisar Helena (Tammi, 1993), ovat alunperin ilmestyneet niinkin varhain kuin vuosina 1936 ja 1937. Lukiessani näitä kirjoja nuorena tohtori Barry taisi kiinnostaa enemmän kuin kirjan alkuperätiedot, joten en tiedostanut lukevani näin vanhaa sarjaa. Ilmeisesti Helenan vaiheet ovat kiinnostanut lukijoita vielä 1990-luvullakin, sillä sain kirjastosta käsiini vuoden 1993 painokset, järjestysnumeroiltaan kahdeksannen ja yhdeksännen. Huomasin vasta nyt myös sen, että Helena ei olekaan oikeasti Helena vaan hän on alunperin ollut Sue Barton. Helena-nimi on niin iskostunut tajuntaani, että Sue kuulostaa kovin omituiselta. Sinänsä on erikoista, miksi vain Helenan nimi on suomalaistettu, mutta hänen läheisimmät sairaanhoitajaystävänsä Connie ja Kit ovat luullakseni saaneet pitää alkuperäiset nimensä. Ehkä 'Helena' kuulosti mainosmiesten mielestä paremmalta kannessa.

Helena-sarjan päähenkilönä on punatukkainen (totta kai hiusten väri on olennaisen tärkeää!!) Helena Barton, joka Helenan oppivuodet -kirjan alussa aloittaa opiskelunsa sairaanhoitajaoppilaitoksessa. Hän ystävystyy parin muun opiskelijan kanssa, ja Helena, Connie ja Kit ovat ystäviä sarjan loppuun asti, jos oikein muistan. Connie ja erityisesti Kit jäävät tosin aika sivuraiteille lukemieni kirjojen tapahtumissa, jotka keskittyvät Helenan edesottamuksiin. Sarjan kahden ensimmäisen osan aikana Helena saa opintonsa päätökseen ja valmistuu sairaanhoitajaksi. Ja totta kai kuvioissa pyörii nuori, komea tohtori nimeltä William Barry. Ah ja voi, tohtori Barry, tuo nuoruuden romanttisten kuvitelmieni kohde (hih!) ♥. Mutta aikuisten oikeasti, näissä kahdessa kirjassa romantiikkaa on loppujen lopuksi erittäin vähän, ja se on jotenkin ihanan viatonta. Olikohan Sisar Helenassa yksi suudelma? Taisipa olla, suloista!

Halusinko nuorena sairaanhoitajaksi? Muistaakseni en. Tämä oli silti yksi suosikkisarjoistani, ja luulen, että minua sarjassa viehätti tyttöjen välinen ystävyys, erikoiselta tuntunut sairaalaympäristö (joka kiehtoo edelleen, sillä sairaalasarjat ovat hyvää tv-viihdettä) ja Helenan toisinaan jopa jännittävät työkokemukset. Lukiessani sarjaa nyt hämmästyin siitä, miten ihanteellisen kuvan se välillä antaa Helenan kutsumuksesta:

"Helena ajatteli, ettei mikään maailmassa saa toista ihmistä niin valtaansa kuin vaikeasti sairas potilas. Hänelle piti antaa kaikki mitä oli annettavaa, koko taitonsa, lämmin myötätuntonsa ja ymmärryksensä. Hän rakasti tätä osastoa, korkeita aurinkoisia huoneita, valkeita ovia, lystikästä pikku keittiötä, vakavuutta ja kiirettä. Mutta eniten hän rakasti itse potilaita, koko olemuksellaan  hän otti osaa heidän avuttomuuteensa ja iloitsi jokaisesta pienestä käänteestä parempaan." (s. 30)

Onneksi lukemani kirjat eivät sentään ole täynnä jaloa kutsumusta, vaan mukaan mahtuu Helenen työjuttuja eri osastoilla ja opiskeluarkea. Molemmat Helena-kirjat olivat viehättävää luettavaa edelleen. Näissä kirjoissa ei kiroilla tai olla ilkeitä, sen sijaan sivuilta välittyvät hyvät arvot: ystävyys, toisten auttaminen, opiskelun tärkeys. Siirapin puolelle Helena-kirjat eivät silti mene edes kriittisen aikuislukijan mielestä. Helena on jalat maassa -tyyppi, ja vaikka asiat tietenkin kääntyvät kirjoissa aina lopulta parhain päin, mahtuu Helenan matkaan myös sopivasti mutkia. Aion ehdottomasti lukea haasteen aikana sarjan loputkin osat.

Sairaanhoitajan työtä kuvataan kirjoissa siinä määrin, että liitän tämän hienon ammatin  mukaan Mikä minusta tulee isona -lukuhaasteeseen.

Goodreads: 4 tähteä - nostalgiakerroin on korkea!
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Muualla verkossa: Helena-sarjaa on luettu blogeissa Luetut, lukemattomat ja Noannan kirjablogi.
Kirjojen tietoja:
Helen D. Boylston: Sue Barton, Student Nurse (1936)
Suomennos Kaisa Orjatsalo
Tammi, 1993
153 sivua

Helen D. Boylston: Sue Barton, Senior Nurse (1937)
Suomennos Helena Anhava
Tammi, 1993
141 sivua

10. syyskuuta 2014

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali (WSOY, 2000) voitti vuonna 1998 Pulizer-palkinnon Fiction-kategoriassa. Palkinto myönnetään yhdysvaltalaiselle kirjalle, joka kuvaa ensisijaisesti elämää Yhdysvalloissa. Amerikkalainen pastoraali sopii tähän määritelmään erinomaisesti. Kirjassa kuvataan erään isän ja tyttären välisen suhteen kautta amerikkalaisen unelman murtumista, sen nurjaa puolta. Kirjan isällä, Seymour Irving Levovilla on loistava urheilutausta, hän perii isältään menestyvän hansikastehtaan ja menee naimisiin Miss Amerikka -kisaajan kanssa. Silti hänen hyvässä kodissa kasvaneesta Merry-tyttärestään tulee kapinallinen, joka ajautuu terroristiksi ja kääntyy lopulta jainalaisuuteen. Seymour eli Swede yrittää kirjassa ymmärtää, miten näin saattoi käydä, miksi aluksi niin kirkkaana ja kauniina loistanut (perhe)elämä murenee hänen ympäriltään.
"Merrylle amerikkalaisuus merkitsi Amerikan inhoamista, mutta Swede ei voinut lakata rakastamasta Amerikkaa aivan niin kuin hän ei voinut lakata rakastamasta isäänsä ja äitiään tai luopua arvokkuudestaan. Miten Merry voisi "vihata" tätä maata kun hänellä ei ollut mitään käsitystä tästä maasta? Miten hänen tyttärensä saattoikin olla niin sokea että parjasi "mätää systeemiä", joka oli antanut hänen perheelleen kaikki mahdollisuudet menestyä? Miten hän saattoi haukkua omia vanhempiaan "kapitalisteiksi" niin kuin heidän vaurautensa olisi ollut peräisin jostakin muualta kuin kolmen sukupolven ylettömästä uurastuksesta. Kolmen sukupolven miehet, Swede mukaan luettuna, olivat kahlanneet limassa ja nahkurin verstaan löyhkässä. Tätä perhettä, joka oli ponnistanut menestykseen parkitsimosta yhtä jalkaa ja rinta rinnan kaikkein kurjimpien kanssa, tyttö haukkui "kapitalistikoiriksi". Ja hän tiesi ettei Amerikan ja suvun vihaamisessa ollut niin kovin suurta eroa. Swede rakasti sitä Amerikkaa jota hänen tyttärensä vihasi ja jota hän syytti kaikesta siitä mikä elämässä oli epätäydellistä ja minkä hän halusi väkivalloin kumota, Swede rakasti "porvarillisia arvoja" joita Merry vihasi ja pilkkasi ja jotka hän halusi tuhota, Swede rakasti äitiä jota tytär vihasi ja jonka hän oli vähällä ollut tappaa tekemällä sen minkä teki. Tietämätön pikku lutka!" (s. 223-224)

Luin Amerikkalaista pastoraalia kauan ja hitaasti, mutta tämän kirjan kohdalla se ei tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Teksti tuntui niin täyteen ahdetulta ja vahvalta, ettei sitä voinut ohimennen lukaista vaan sille piti antaa aikaa. Tapahtumat kirjassa eivät etene kovinkaan vauhdikkaasti, vaan Levovin perheen tarinaa ja vaiheita avataan lukijalle pala palalta, ja samoihin aiheisiin palataan kirjassa useampaan kertaan. Kirjassa on paljon pohdintaa, ja vähän dialogia. Kerronnan tyyli ei mielestäni ole saarnaava tai julistava, ja vaikka kirja aihe on täysin sidoksissa amerikkalaisuuden kokemukseen ja olemukseen, en kokenut kirjaa liian nurkkakuntaisena. En muista lukeneeni hetkeen kirjaa, jossa olisi näin hienosti ja kriittisesti pureuduttu jonkun tietyn maan keskeiseen ytimeen. Jos jotain jäin kirjassa kaipaamaan, se oli Merryn näkökulma tapahtuneeseen. Nyt kerronta painottui vahvasti isä-Sweden näkökantoihin.

Vaikka Amerikkalaista pastoraalia voi mielestäni kuvailla raskaslukuiseksi, koin sen kuitenkin melko antoisana lukukokemuksena. Jos haluaa terävää näkökulmaa amerikkalaiseen keskiluokan unelmaan, suosittelen kokeilemaan tätä kirjaa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirja kirjalta.
Kirjan tietoja:
Philip Roth: American Pastoral (1997)
Suomennos Kristiina Rikman
WSOY, 2000
438 sivua

8. syyskuuta 2014

Kiekkokaupunkien kirjakierros kaudella 2014-2015

Jääkiekon SM-liiga käynnistyy ylihuomenna, keskiviikkona 10.9.2014. Asuinkaupunkini Oulun ylpeys Kärpät kohtaa Tampereen Tapparan heti liigan avausiltana klo 18.30. Taidan seurata kauden etenemistä lähinnä sanomalehtien välityksellä kuten aina ennenkin, mutta keväisen futishaasteen innoittamana kehittelin urheiluhenkisen lukuhaasteen myös tulevalle syksylle ja talvelle:

Kotimaisen kirjallisuuden lukeminen jää minulla helposti käännöskukkasien jalkoihin. Haaste tuo mukavasti pientä lisäintoa lukemiseen, joten päätin, että syksyn ja talven aikana rynnistän kotimaisen kirjallisuuden kimppuun urheiluhengessä ja teen kirjakierroksen kotimaan jääkiekkokaupungeissa. Luen kirjoja, joiden kirjoittaja voidaan jollain kriteerillä katsoa kaupungin x kirjailijaksi TAI kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kaupunkiin x (ja kirjailija on suomalainen). Mitäs ne kaupungit x sitten ovat? Jääkiekon SM-liigajoukkueiden kotikaupunkeja, joita on yhteensä 14:

Espoo/Blues, Helsinki/HIFK, Hämeenlinna/HPK, Tampere/Ilves, Tampere/Tappara, Jyväskylä/JYP, Kuopio/Kalpa, Oulu/Kärpät, Rauma/Lukko, Lahti/Pelicans, Lappeenranta/Saipa, Vaasa/Sport, Turku/TPS, Pori/Ässät (huom! Tampereelta pitää totta kai lukea kaksi kirjaa)
Viime kevään finalistit Oulu ja Tampere. Ja kukas sen pystin voittikaan? :)
Tämä on lähinnä haaste itselleni, mutta jos kiinnostuit ja haluat käynnistää oman kirjakierroksesi, olet tervetullut mukaan. Kirjapalkintoja osallistujille ei ole luvassa, mutta kaikille 14 kaupunkia kiertäneille myönnän virtuaalisen kultaisen pelikirjan. :) Haasteaika alkaa 10.9.2014 ja päättyy 25.4.2015, jolloin on viimeinen mahdollinen pudotuspelipäivä.

Lukuvinkkejä [Edit 11.9.2014: kommenttiboksin vinkit lisätty luetteloon] - ja lisää löytyy esim. tekemällä kirjaston tietokantaan hakuja kaupungin nimellä:

Espoo: Espoon kirjailijat, mm. Matti Remes, Mia Vänskä, Kari Enqvist, Ilkka Auer
Helsinki: Wikipedian suppea lista, lisää löytynee vaikkapa Googlen avulla. Mm. Elena Mady, Kari Hotakainen.
Hämeenlinna: Kanta-Hämeen kirjailijayhdistyksen sivuilta löytyy kirjailijavinkkejä. Mm. Terttu Autere, Olli Jalonen.
Tampere: Kirjasammon lista Pirkanmaan kirjailijoista. Mm. J. S. Meresmaa, Juha Siro, Salla Simukka, Lauri Viita, Seppo Jokinen, Terhi Rannela, Kristiina Harjula, Kari Aronpuro, Jyrki Vainonen.
Jyväskylä: Kirjasammon lista Keski-Suomen kirjailijoista. Mm. Pirjo Hassinen, Pasi Ilmari Jääskeläinen.
Kuopio: Kuopion kaupunginkirjaston sivujen kirjailijaluettelo. Mm. Marko Kilpi, Sirpa Kähkönen.
Oulu: Oulun kirjailijaseuran sivut. Mm. Heli Slunga, Hannu Väisänen, Joni Skiftesvik, Kauko Röyhkä.
Rauma: Rauman kaupunginkirjaston sivut. Mm. Tapio Koivukari, Juha Numminen.
Lahti: Salpausselän kirjailijoiden sivut. Mm. Mila Teräs, Timo Sandberg, Jere Laine.
Lappeenranta: Vinkkejä löytyy sivulta Etelä-karjalaisia kirjailijoita. Mm. Laila Hietamies, Pirjo Tuominen.
Vaasa: Mm. Marko Hautala. Vaasan kirjailijoista en löytänyt valmista vinkkilistaa, mutta esim. tekemällä Kirjasampoon haun 'vaasa'-hakusanalla löytyy vinkkejä.
Turku: Wikipedian lista. Mm. Hannu Hirvonen, Reijo Mäki.
Pori: Wikipedian lista. Mm. Kirsti Ellilä, Ilkka Auer, Juha Seppälä, Jenni Haukio.

Jo ennen kauden alkua selvisi, ettei tietyn kaupungin kirjailijavinkkien etsiminen niin vain käykään pikagooglauksella. Edes kirjastojen sivuista ei aina ole apua. Luottoni kirjaston tietokantaan ei kuitenkaan horju, sillä eiköhän sieltä löydy vinkki jos toinenkin. :)

Matka kohti kevään finaalihuumaa alkakoon. :) 

[Edit 24.4.2015: Haasteen loppukoonti löytyy täältä]

7. syyskuuta 2014

Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt

Aleksandr Solženitsynille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1970. Vuonna 1950 hän kirjoitti runoelman Preussin yöt (Sammakko, 2014), joka laitettiin Neuvostoliitossa kiellettyjen kirjojen listalle. Runoelma ei anna mairittelevaa kuvaa maan armeijan toimista: Preussin yöt kuvaa sitä, kuinka puna-armeija vuonna 1945 taistelee Itä-Preussissa, raiskaa naisia ja ryöstää omaisuutta. Solženitsyn kirjoitti runoelman vankileirillä, mutta toimitti sen sittemmin länteen piiloon. Preussin yöt julkaistiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1974 Ranskassa.

"Kasakat. Kilahdus miekan,
kiväärin tukin jyrähdys.
"Ulos! Laituriin tavarat!"
Hattuineen, takeissaan, kengin,
avatta kuin karjalauma,
laahaa kauhuissaan siviilit
halki kaupungin lumisen 
kokoamispaikkaan. Reitin
varrella valitaan naiset,
joiden kanssa vietetäänkin
portin alla, tässä, tuolla
kuuma viisiminuuttinen." (s. 87)

Preussin yöt oli tyyliltään  - anteeksi, nyt tulee maallikkotermi - kerronnallinen, joten sitä oli helppo lukea, vaikkei runoista mitään oikeasti ymmärräkään. Kirjassa on mukana suomentajan jälkisanat, joissa kerrotaan, että "Preussin öiden mitta on nelipolvinen dynaaminen, painoon perustuva trokee, suomennoksen kalevala - eli suomalainen mitta, joka painon huomioon ottaen pohjautuu ensisijaisesti tavulaajuuteen." (s. 142) Jos lukija on venäjäntaitoinen, voi koettaa lukea runoelmaa myös alkukielellä, sillä jokaisen aukeaman vasen sivu on varattu venäjänkieliselle tekstille.

Runoelman historia tuntui minusta säväyttävämmältä kuin itse runoelma. Luin runoelmaa tietenkin täysin ulkopuolisena, vailla kulttuurillista sidettä sen aiheeseen, joten se oli minulle teksti siinä missä joku toinenkin. Täytyy myöntää, että runomuoto jonkin verran latisti sotarintaman tapahtumia. Proosan lukijana olen tottunut laajempiin kuivailuihin ja dialogeihin, joten niiden puuttuminen sai aikaan tunteen, että kaikki tapahtuu kovin nopeasti. Näin kävi, vaikka koetin tietoisesti lukea runoelmaa hitaasti ja keskittyen. Taitaa olla bloggaajalla vielä opettelemista runojen lukemisessa. Pidin hyvänä seikkana sitä, että kirjassa oli selitystekstit mukana eli alku- ja loppusanat, joissa kerrottiin teoksen historiaa ja suomennoksen taustoja. Näin runoelma sai hieman kontekstia ympärilleen, eikä jäänyt pelkäksi sotaisaksi rynnistykseksi.

Runohaaste 2014 on odottanut aloituskirjaansa pitkään, mutta viimein saan myös tämän haasteen käynnistettyä. Kuten mainitsin, en juuri ymmärrä runojen hienouksien päälle, ja sopivien kirjojen löytäminen tähän haasteeseen on ollut työlästä. Jos runojen sisältö ei avaudu, niin mitä ihmettä niistä voi blogiin kirjoittaa? Onneksi lopulta löysin jotain, jota tämmöinen runoummikkokin pystyy lukemaan ilman runouden syventävän teorian tuntemusta. Preussin yöt antaa minulle pitkästä aikaa pisteen myös Ihminen sodassa -haasteeseen, ja Nobel-haastekin karttuu yhdellä kirjalla. Aika moni edellinen viikonloppu onkin blogissani hurahtanut nobelistien parissa, mutta seuraavalle viikonlopulle pitää keksiä jotain muuta. Yhtään nobelistia kun ei luuraa lukupinossani. Sen sijaan sinne ovat tiensä löytäneet nostalgiset nuortenkirjat.

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Aleksandr Solženitsyn: Прусские ночи (1974)
Suomennos Olli Hyvärinen
Esipuhe Jukka Mallinen
Sammakko, 2014
144 sivua

6. syyskuuta 2014

Jules Verne: Kiinalaisen koettelemukset

Löysin hiljattain divarista kaksi paksua pokkaria, joihin on koottu Jules Vernen romaaneja Merkilliset matkat 1 ja 2 -otsikoiden alle. Vive la France! -haasteen lähestyessä loppuaan innostuin Vernen kimppuun, ja päätin aloittaa ensimmäisen kirjan ensimmäisestä romaanista. Merkilliset matkat 1 (WSOY, 1987) sisältää romaanit Kiinalaisen koettelemukset, Höyrytalo ja Robur Valloittaja, joista valitsin luettavakseni vuonna 1897 julkaistun seikkailun Kiinalaisen koettelemukset. Kuten nimi kertoo, tarina vie lukijan Kiinaan.

Kirjan juoni ei ole kovinkaan mutkikas. Varakas kiinalainen Kin Fo pyytää erinäisten sattumusten päätteeksi filosofiystäväänsä tappamaan hänet, muuttaa sitten mielensä muttei löydäkään ystäväänsä kertoakseen tälle ettei 'toimeksianto' ole enää voimassa. Seuraa pakomatka, jonka aikana Kin Fo oppii jotain olennaista elämästä. Eli juttu on vaikeuksien kautta voittoon -tyylinen opettavainen kertomus.
Kiinalaisen koettelemukset oli kuin fiktiivisen tarinan muotoon puettu luento Kiinan oloista ja tavoista silloin joskus, sillä yksityiskohtaista kuvailua piisasi aiheesta jos toisestakin. Tämmöiset ylenpalttisesti detaljeja sisältävät valistusosuudet eivät tavallisesti minua suuremmin innosta, mutta ehkä Vernen romaani oli tarpeeksi vanha, sillä Kiinalaisen koettelemukset tuntui kovin viehättävältä kirjalta. Tarinassa painotettiin myös usein eurooppalaisen ja kiinalaisen näkökulman välisiä eroja, jotta lukija varmasti huomaa, miten erilaisen kulttuurin äärellä tekstissä ollaan. "Joku länsimaalainen, ranskalainen tai englantilainen, olisi saattanut suhtautua filosofisesti uuteen asemaansa ja koettanut työtä tekemällä korjata elämänsä ennalleen. Mutta taivaan poika katsoi oikeudekseen ajatella ja toimia kokonaan toisella tavalla. Vapaaehtoinen kuolema oli se keino, jonka Kin Fo aitona kiinalaisena, tunnonvaivoja tuntematta, valitsi pulasta päästäkseen. Hän osoitti siinä keltaiselle rodulle ominaista välinpitämättömyyttä." (s. 55)

Kiinalaisen koettelemukset ei sisältänyt kovinkaan paljon teknisiä vempeleitä, joiden muistelen olleen isommassa osassa joissakin hänen muissa kirjoissaan (joiden lukemisesta on aikaa). Noin sadan vuoden takaista Kiina-tietoutta sen sijaan tarjoillaan viihdyttävän seikkailun siivellä. Ja olihan kirjassa ripaus romantiikkaakin mukana. Kuin pisteenä i:n päälle kirjan loppuun on liitetty aakkosellinen hakemisto, jossa on selitetty tarinassa käytettyjä termejä. Diadeemi lienee kaikille Potterien lukijoille tuttu kapine, mutta minulle oli uutta, että kaapelinmitta on 200 metriä ja far niente tarkoittaa suloista toimettomuutta. Jos Ranska-haasteeni päättyi tähän (kuten todennäköisesti käy), haasteen päätös oli mukavan eksoottinen ja vanhanaikainen.
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos divarista
Kirjan tietoja:
Jules Verne: Les tribulations d'un Chinois en Chine (1897)
Suomennos Pentti Kähkönen
WSOY, 1987
172 sivua

4. syyskuuta 2014

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli

Olipas Italialaisen aterian juustotarjotin (formaggi) maukas ja pirteä! Marco Malvaldin Viiden korttipeliin (Tammi, 2014) taisin kiinnittää huomiota ensimmäisen kerran Tuulevin blogissa. Baarinpitäjä rikoksia ratkomassa kuulosti mukavan erilaiselta asetelmalta dekkariin, ja kun huomasin kirjan kirjaston uutuushyllyssä, otin sen hetken mielijohteesta lainauskoriin. Päähänpisto kannatti, sillä tämä oli hyväntuulisin dekkari, jonka olen hetkeen lukenut. Niin kun ei usein käy, että dekkarin huumori iskee minuun aivan oikeasti. Ehken aivan ääneen nauranut, mutta hymyilin sentään lukiessani.
"Herätyskello. Onko tuo herätyskello? Mitä vittua. Hyvä, minä nousen nyt. Tarvitsen tohvelit. Missä tohvelit ovat? Tohveli-kullaaaat... No, olkoon. Jeesus Maria miltä minun suussani maistuu, ihan kuin olisin syönyt kilon pölyä. Nyt kahvia. Onneksi kahvi sentään on olemassa. Kukahan se briljantti tyyppi on ollut, joka keksi kahvin? Sen on täytynyt olla sukua sille nerolle, joka keksi sängyn. Nobel-palkinto kummallekin, eikä millekään Dario Fo'lle. Heille, ja lisäksi sille joka keksi Nutellan. Ja patsas kirkkoon, San Gasparen patsaan tilalle. Saisi vaihteeksi nähdä vähän vilpitöntäkin hurskautta. No niin, nyt suihkuun ja menoksi." (s. 69)

Bar Lumen isäntä Massimo on mainio tyyppi, ja eikä hänen baariinsa ukkokööri jää hänestä paljoakaan jälkeen. Tätä kirjaa lukiessani mieleeni palasivat kesälomareissut eteläisessä Euroopassa: ajelut läpi kylien, joissa papparaiset istuvat lasin ääressä kantapaikassaan parantamassa maailmaa ja juoruamassa kylän asioista. Bar Lumen kantaporukka keskittyy juorujen lisäksi murhan selvittelyyn ja naiskauneuden ihasteluun. Kirjan viehätys taisi minun kohdallani piillä juuri sen herättämissä kesämuistoissa, sillä juoni ei ollut kovin koukeroinen. Kesäistä Italia-tunnelmaa oli sitten vaikka muille jakaa - Viiden korttipeli oli oikea hyvän mielen dekkari, ihana kesäkirja.

Bar Lume -sarjaa on ilmestynyt Italiassa useampikin osa. Vaikka pidin kovasti tästä ensimmäisestä osasta, mietin mahtaako sarjan idea kestää jatko-osia vai alkaako nokkelan, sympaattisen baarinpitäjän karisma ja uskottavuus kulua. Miten monta murhaa sopii samaan pikkukylään vai laajeneeko reviiri? No, tämä toivottavasti selviää aikanaan - toivon nimittäin, että myös ne jatko-osat suomennetaan. Kyllä Massimo niin verraton tuttavuus oli.

Saan kirjasta haastepisteen myös Mikä minusta tulee isona -haasteeseen, sillä baarinpitäjän vaativa ammatti on kirjassa kiitettävästi esillä. Ei se kuulkaas niin mene, että asiakaalle toimitetaan tilattu juoma noin vaan. Ehei, esimerkiksi aperatiivi lounasaikaan kesähelteellä on sulaa mielettömyyttä, ei semmoista voi asiakkaalle tarjoilla. Ainakaan Bar Lumessa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Tuulevin lukublogi, Anna minun lukea enemmän ja Mari A:n kirjablogi.
Kirjan tietoja:
Marco Malvaldi: La briscola in cinque (2007)
Suomennos Inkeri Koskinen
Tammi, 2014
231 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...