31. elokuuta 2014

Kutsu kirjabloggaajille: Kirjaostoksille!

Kirja omassa kirjahyllyssä on mukava asia. Oman kirjan pariin voi palata milloin tahansa, lempiluvun voi lukea vaikka keskellä yötä ja kauniit kannet ilahduttavat silmää. Itse ostelen kirjoja silkasta lukemisen riemusta ja ilosta, mutta kylmä fakta on, että kirjojen ostoon käytetyt rahat hyödyttävät myös kirjailijoita, kirjakauppiaita, divarinpitäjiä - koko pitkää, monivaiheista ja monimuotoista ketjua, jonka kautta kirjoja kulkeutuu lukijoille. Toki myös kirjastot ovat osa tätä ketjua, mutta vaikka käytänkin kirjastoa erittäin ahkerasti, joskus on kivaa ostaa kirja aivan ikiomaksi.

Kirjablogeissa näkyy silloin tällöin bloggauksia kirjaostoksista, ja minusta on aina mielenkiintoista käydä katselemassa, millaisia löytöjä bloggaajat ovat tehneet ja mistä kirjalöytöjä on tehty. Nyt haastankin kirjabloggaajat lähtemään kirjaostoksille syyskuun aikana, ja bloggaamaan ostoksistaan ja ostosreissustaan kuun viimeisenä päivä, tiistaina 30.9.2014. Ostoksilla voit käydä milloin tahansa syyskuussa, ja kaikki ostosreissupostaukset julkaistaan kuun lopussa.

Kirjan matka kirjailijan näppäimistöltä lukijan käsiin voi olla joskus hyvinkin mutkikas. Miten kirja syyskuussa päätyy sinulle omaksi, lukemista odottamaan? Onko sinun syyskuun kirjasi sattumalta tehty löytö, kiertänyt kenties jo monet lukijat, kiinnostavalta vaikuttava uutuuskirja tai jo pitkään hankintalistalla ollut kirja? Kipaise kirjaostoksille ja kerro, mitä löysit!

Voit käydä tutussa kivijalkakaupassa, kirjoja myyvässä lähimarketissa, nettiostoksilla, kirpparilla, suosikkidivarissa tai sellaisessa kirjakaupassa, jossa et ole koskaan aiemmin tullut piipahtaneeksi. Ostamasi kirja voi olla alekirja tai normaalihintainen. Formaatilla ei ole väliä, vaan kaikki käy: kovakantiset ja pokkarit, äänikirjat, e-kirjat, miki-kirjat. Voit hankkia lukemista syksyn pimeitä iltoja varten tai vaikkapa lahjaksi.

Haasteen säännöt lyhyesti:
  • osta kirja syyskuun aikana eli 1. - 30.9.2014
  • bloggaa ostoksestasi / ostosreissustasi tiistaina 30.9.2014 otsikolla 'Kirjaostoksilla'.
  • lisää linkki bloggaukseesi tämän postauksen kommenttikenttään. Teen bloggauksista koosteen, jonka julkaisen keskiviikkona 1.10.2014.
Tervetuloa mukaan tekemään kirjalöytöjä ja jakamaan ostoskokemuksia muille!
Kirjoja, joita olen itse käynyt ostamassa - milloin mistäkin.

30. elokuuta 2014

Haastekoonti: Keltainen kesä

Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi käynnisti toukokuun lopulla mainion kesähaasteen, Keltaisen kesän. Haasteessa luettiin Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Oma saaliini on viisi luettua kirjaa:

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja - nro 415 
Colm Tóibín: Brooklyn - nro 419
Orhan Pamuk: Istanbul - muistot ja kaupunki - pokkari nro 64
Naguib Mahfouz: Palatsikatu - nro 261
Toni Morrison: Rakkaus - nro 357; pokkari nro 66

Lisäksi mainitsen kirjan, jonka luin jo keväällä, mutta postaus ilmestyi blogissani juhannuksen jälkeen. Tämä kirja on hieno kesäkirja:
Truman Capote: Kesän taittuessa - nro 378

Luettujen pinostani muodostui yllättäen Nobel-painotteinen (Pamuk, Mahfouz, Morrison). Tämä ei ollut tavoitteeni, mutta loppukesästä näemmä löytyi kiinnostavia ja hyviä nobelisteja useamman kirjan verran. Kesän huippukirjaksi nostan Mahfouzin Palatsikadun, joka oli kiehtova kulttuurimatka Egyptiin. Kirja aloittaa Kairo-trilogian, jonka aion ehdottomasti lukea sopivalla aikavälillä loppuun. Kesän floppikirja oli Brooklyn. Kiitos ja anteeksi, mutta lukuelämykseni jäi valjuksi. Yösoittoja ja Rakkaus olivat hyviä kirjoja, jotka jättivät mieleen halun lukea lisääkin ko. kirjailijan teoksia. Pamuk oli minulle entuudestaan tuttu, ja vaikkei Istanbul aivan huippukirja ollutkaan, sen siivillä pääsin kurkistamaan tarunhohtoisen menneisyyden omaavaan kaupunkiin. Paksu pokkari oli oivaa lomalukemista, joka tarjosi tietoa ja nobelistin nuoruudenmuistoja kiinnostavassa paketissa.

Keltainen kesäni tarjosi siis lukureissuja eri puolille maailmaa: Egyptiin, Istanbuliin, Amerikan itärannikon värillisen väestön keskuuteen ja siirtolaisten Brooklyniin, hieman Irlantiinkin. Kirja on hyvä matkalippu silloin, kun ei itse pääse paikan päälle, mutta monta matkaa jäi vielä varastoon seuraavia kesiä varten. Ja taitaapa keltainen lukumatkailuni jatkua jo syksyllä, kertoo lukupinoni.
Kuvan on ottanut Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi.
Kiitokset Valkoiselle kirahville mukavasta kesähaasteesta - Keltainen oli kesän kaunein väri!

Toni Morrison: Rakkaus

Keltaisen kesäni päätöskirjani on Toni Morrisonin Rakkaus (Tammi, 2004). Muistelen lukeneeni Morrisonilta jotain joskus vuosia sitten, mutta mitä - ei aavistustakaan. Mutu-fiilikseni mukaan Morrisonia kehutaan säännöllisin väliajoin blogeissa, joten aloittelin Rakkautta suurella mielenkiinnolla. Kolahtaako vai ei?


"Koska he olivat ilkeitä kuin mitkä ja nirppanokkia, heitä tarkkaillaan alati kuten inhottuja ihmisiä aina. He elelevät herra Coseyn talossa kuin kuningattaret, mutta siitä saakka kun se likka äskettäin muutti sinne pikkuhousujen kokoisessa hameessa ja ilman pikkuhousuja, minä olen pelännyt, että minut jätetään tänne ainoina eväinäni vanhan kansan tarina. Minä tiedän, että se on roskaa: joutava tarina, joka on sepitetty syntisten naikkosten pelotukseksi ja kurittomien kakaroiden ojennukseksi. Mutta se on ainoa mitä minulla on." (s. 15)

Rakkaus on tarina naisista, joiden elämään yksi mies on vaikuttanut merkittävästi. Tämä mies, herra Cosey, on kirjassa koko ajan läsnä mutta vain naisten muisteloiden kautta. Herra Cosey oli varakas mies, joka isännöi lomahotellia, rakasti naisia ja otti vaimokseen 11-vuotiaan lapsosen, Heedin. Häntä muistelevat mm. Heed, hotellin keittäjätär L ja Heedin lapsuudenystävä Christine. Coseyn persoona välittyy tarinassa aluksi positiivisena, lähes seudun mustien asukkaiden hyväntekijänä, mutta lopulta hänen luonteestaan välittyy synkkiäkin piirteitä - herra Coseyn taloon ei jäänyt asumaan onnellisia naisia. Rakkaudessa rakkaus on monimutkainen ja moniulotteinen tunne.

Taisin pitää Rakkaudesta eniten teknisellä tasolla. Kirjan rakenne miellytti minua: luvut esittelivät otsikkoa myöten eri puolia herra Coseystä, ja monen eri näkökulman tarina toimi hienosti ja sulavasti (kunhan ensin sai selviteltyä itselleen kuka kukin on). Pidin myös kirjan naishahmoista, erityisesti elinvoimainen Junior oli valloittava henkilö. Kirjan loppuun oli säästetty pieni paljastus, joka selkeytti sopivasti erään juonikuvion. Juoni sen sijaan - no, se ei ollut huono mutta odotukseni saattoivat olla liian korkealla. Tai ehkä henkilöitä oli liikaa, eikä kukaan naishahmoista todella noussut muiden yläpuolelle, kaikkein kiinnostavimmaksi. Jotenkin Rakkauden kertomus jäi semmoiselle mukavalle tasolle, ja jotain jää puuttumaan oikein erinomaisen säväyttävästä lukuelämyksestä.

Arvelen, että tämä kirja saattaa parantua toisella lukukerralla. Kirjan alussa minulta kului jonkin verran aikaa siihen, että pääsin kärryille henkilöistä ja heidän taustoistaan. Jos nämä olisivat jo selvillä, tekstin ja henkilöiden vivahteet nousisivat varmaankin paremmin esille. Morrison on taitava kirjoittaja, ja Rakkaus herätteli intoa tutustua laajemminkin hänen teoksiinsa - suomennoksia onneksi löytyy useita.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Voitin kirjan Kirjasähkökäyrä-blogin arvonnasta. Kiitos, Mai! ♥
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakuiskaaja, Kirjapolkuni.
Kirjan tietoja:
Toni Morrison: Love (2003)
Suomennos Seppo Loponen
Tammi, 2004
276 sivua

28. elokuuta 2014

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllän kirous (Gummerus, 2014) on kolmas osa Roomaan sijoittuvassa dekkarisarjassa, jossa rikoksia ratkoo yksityisetsivä Arianna. Hyppäsin Ariannan kyytiin vasta tässä sarjan uusimmassa osassa. Luin jostain bloggauksesta (niitä tämän kirjan kohdalla löytyykin yllin kyllin), että sarjan kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät chick lit -piirteitä, mutta tämä kolmas liukuu enemmän normidekkarin suuntaan. Chick lit ei kuulu lempparigenreihini, joten liekö siinä syy siihen, että avausosa Kuolema sypressin varjossa (Gummerus, 2013) jäi minulta kesken kesän alussa. Uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan Villa Sibyllan kirousta, sillä Italia-miljöö tuntui kiinnostavalta. Kokeilu kannatti, sillä Ariannan yksityisetsivätouhut olivat viihdyttävää luettavaa. Ei tämä mikään veret seisauttava dekkari ollut, muttei huonokaan. Ja hei - contessa Arianna de Bellis - olen aidosti kateellinen romaanihenkilölle, jolla on mahdollisuus käyttää näin hohdokkaan kuuloista nimi+titteli -yhdistelmää.
Kirjassa rikoksena selvitellään Ariannan tuttavan Katian saamia uhkauskirjeitä, joiden lähettäjän Katia pelkää uhkaavan perhettään. Katia on ammatiltaan menestyvä juristi, ja hänen miehensä Lorenzo vaikutusvaltaisen pankin investointijohtaja, joten kirjassa liikutaan varsin varakkaissa piireissä. Juoniaineksia Villa Sibyllan kirouksessa on riittävästi, jopa liikaa: antiikista juontava salaperäinen mithra-kultti, poliittinen ja taloudellinen korruptio, Ariannan merkillinen, salattu menneisyys, Rooman rikollisliigat, Ariannan suhde Italian ulkoministeriin... lukijalla ei ole tylsää, mutta osa langanpätkistä jäi minusta ohuiksi. Kaikki pysyi silti sen verran kasassa, että Villa Sibyllan kirous kulki jouhevasti loppuun asti. Se minua tosin huvitti, että ilmeisesti Ariannan asiakkailla tuppaa olemaan epätavallisen huonoa karmaa. Kirjassa kun viittailtiin aiempiin asiakkaisiin, joiden kohtalo oli yhtä epäonninen kuin Katiankin. Jos sana leviää, kuka enää uskaltautuu Ariannan asiakkaaksi? :)

Kun kirjasarjaan hyppää mukaan kesken kaiken, on aina jännityksen paikka, pääseekö mukaan tapahtumiin vai pitääkö peruuttaa sarjan ensimmäiseen osaan. Ariannan aiempia vaiheita valotettiin Villa Sibyllan kirouksessa sen verran hyvin, että tällainen uusikin lukija pysyi juonenkäänteissä mukana. Mikä toisaalta laittaa miettimään, kokevatko sarjaa alusta asti seuranneet, että uusimmassa kirjassa on liikaa aiemmin kerrotun toistoa? Toistoa tai ei, minusta Ariannan salaperäinen menneisyys oli kiva lisä kirjan juoneen. Tavanomaisia 'ammuin roiston, näen siitä painajaisia' -tyylisiä traumoja on tullut vastaan dekkareissa jo aivan tarpeeksi, joten contessa Ariannalle (pakkohan tuota komeaa arvonimeä on käyttää vielä edes kerran, vaikka se oikeasti kuuluu Ariannan äidille) sopi jokin erikoisempi menneisyyden kimurantti kuvio.

Luokittelen Villa Sibyllan kirouksen mukavaksi kesädekkariksi (=ei liian raaka tai verinen, tapahtumat sijoittuvat kesään ja mieluusti ulkomaille, yleissävy on kevyt). Sarjan pari ensimmäistä osaa eivät minua houkuttele (se chick lit!), mutta tarina ilmeisesti jatkuu uusien tutkimusten ja menneisyyspaljastusten kera, joten miksei Ariannan vaiheita voisi tulevinakin kesinä lukea riippumatossa tai rantsussa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset Blogat-palvelulle ja kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa. Tässä muutama linkki, googlettamalla löytyy lisää: Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Anun ihmeelliset matkat ja Assyriologin lifestyle -blogi.
Kirjan tietoja:
Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Gummerus, 2014
426 sivua

26. elokuuta 2014

Roberto Bolaño: Amuletti

"Siellä minä siis olin, rakkaat ystävät, minä, meksikolaisen runouden äiti, ja seurasin veitsi taskussa kahta runoilijaa, jotka eivät vielä olleet edes kaksikymmentäyksivuotiaita, yli levottoman virran, joka oli silloin ja on yhä Guerreron puistokatu, ei kuitenkaan verrattavissa Amazoniin, ei nyt sentään, vaan Grijalvajokeen, josta Efrain Huerta aikoinaan lauloi (jollei muistini petä), vaikka öinen Grijalva, joka oli silloin ja on yhä Guerreron puistokatu, oli jo aikoja sitten kadottanut alkuperäisen viattomuutensa. Toisin sanoen yössä virtaava Grijalva oli joka suhteessa tuomittu joki, sen virrassa lipui ruumiita tai tulevia ruumiita, mustia autoja jotka ilmestyivät, katosivat ja ilmestyivät taas, joko samat autot tai niiden hulluiksi tulleet kaiut, kuin helvetin joki olisi virrannut ympyrää, ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, näin luultavasti onkin." (s. 70)

Roberto Bolaño pudottelee lauseitaan parhaimmillaan kuin runoa, johon haluaa vain uppoutua ja nauttia. Mutta ne tarinat... Bolañon Amuletti (Sammakko, 2014) meni paikoin niin oudoksi, etten oikein tainnut päästä sisälle sen hienouksiin. Vaikka onhan se virkistävää, että kirjan keskeinen tapahtumapaikka on Mexico Cityn yliopiston neljännen kerroksen naistenvessa. Siellä istuu nainen runokirja seuranaan ja muistelee menneitä. Tapahtumien poliittisena taustana on vuosi 1968 ja armeijan tekemä rynnäkkö yliopistolle. Tässä lyhyt tiivistys kirjan juonesta, jota ei ollut ennalta-arvattava, muttei myöskään kiihkeästi otteessaan pitävä. Vessassa kököttävän naisen kohtalo tuntui minusta yhdentekevältä, mutta uteliaisuus erikoista tarinaa kohtaa sai minut silti kääntelemään sivuja.

Amuletti löytyi kirjaston uutuushyllystä, ja lainaamista innoitti jokin aika sitten lukemani Jääkenttä-romaani. Nipotin bloggauksessani loppuhuipennuksen puuttumisesta, mutta nyt voin todeta että mitä pienistä - Jääkenttä oli juoneltaan helposti lähestyttävä verrattuna Amulettiin. Mutta jos Jääkentässä ihastuin rosoiseen, eläväiseen kerrontaan, niin Amuletti oli kielen osalta jotain vieläkin parempaa. Jos vain Bolañolta löytyisi tarina, joka vetäisisi minut mukaansa ja olisi kieleltään samaa tasoa kuin Amuletti, viisi tähteä irtoaisi kyseiselle kirjalle kevyesti. Nyt tähtimäärä jäi tylsästi kolmeen (kerronta 4, tarina 2 = keskimäärin 3 tähteä). Pitänee lukea loputkin Bolañon suomennokset, sillä ehkä se huippukirja vain odottelee lukemistaan.
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu verkkolehdessä Kiiltomato. HS:n arvostelu. Savon sanomien arvostelu.
Kirjan tietoja:
Roberto Bolaño: Amuleto (1999)
Suomennos Anu Partanen
Sammakko, 2014
139 sivua

25. elokuuta 2014

Kesän paras lukuhetki

Luettua elämää -blogin Elina haastoi bloggaajat kirjoittamaan kesän parhaasta lukuhetkestä. Kesääni mahtui semmoisia paljonkin - aurinkoinen sää ja leppoisa lomailu teki lähes poikkeuksetta kaikista lukuhetkistä kesän parhaita. Nostan tässä esille uimarannan lukuhetket, joista nautiskelin heinäkuun helteiden aikaan Oulussa. Aurinko porottaa, järvivesi odottaa vieressä, kirjan äärellä on mukava lepuuttaa ajatuksia eikä mihinkään ei ole kiire - mikäpäs sen mukavampaa. Parhaat lomahetket on usein tehty pienistä asioista, ja kesästä nauttiakseen ei aina tarvitse lähteä kovin kauas kotinurkilta.

Kuvassa näkyvä kirja ei aivan tarjonnut kesän laadukkaimpia lukufiiliksiä, mutta rannalla kulki mukana myös esimerkiksi Naguib Mahfouzin Palatsikatu. Siihen kirjaan taisin uppoutua sen verran tiiviisti, etten muistanut napata lukuhetkistä kuvaa, vaikka kirjasta riitti lukemista useammallekin uintireissulle.


Kiitokset Elinalla mukavasta haasteesta, joka palautti mieleen lämpimän kesän ja ihanan loman!

24. elokuuta 2014

Doris Lessing: Hyviin naimisiin (Martha Quest #2)

Aloittelin kesällä Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarjan lukemisen. Sarjan aloitusosan lukutunnelmat löytyvät täältä. Hyviin naimisiin (Otava, 2007/1979) jatkaa Martha Questin tarinaa siitä, mihin Parempien ihmisten lapsi jäi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Martha on saapunut avioliiton satamaan. Hyviin naimisiin -kirjasta voin todeta, että sen lukeminen saattaa olla puuduttava kokemus, jos avioliitto ja naisen tunne-elämän analysointi eivät kiinnosta. Näissä aiheissa kun oikein piehtaroidaan sarjan kakkososassa. Tosin piehtarointi-sana kuvaa huonosti Lessingin hienostuneen tyylikästä kirjoitustyyliä.
"Martha oli järkyttynyt Alicen romahduksesta. Seuraavana päivänä hän kuitenkin tunsi itsensä surulliseksi, välinpitämättömäksi ja väsyneeksi; ilon siivet olivat taittuneet suppuun. Hän ajatteli, että kotiin päästyään hän olisi ruma ja muodoton; hän olisi kuukausiksi ja taas kuukausiksi sidottu orjuuteen, josta ei olisi pakoa. Hän silmäili Caroline-lasta viileän tutkivasti ja ajatteli epämääräisen ikävystyneenä, että se oli kuin mikä tahansa lapsi, joka ei kiinnostanut ketään, ei edes häntä itseään. Varmasti hänestä tulisi samanlainen kuin nämä naiset tässä hänen ympärillään, ikävä perheenemäntä, jolla ei ollut elämässään muuta tarkoitus kuin jatkaa lisääntymisen kiertokulkua. Martha huomasi inhoavansa lasta, vihaavansa paisuneita rintojaan, ja häntä iljetti maito, joka tulvi hänen päälleen kymmeniä kertoja päivässä kuin nousuvesi. Hän ei enää istunut vuoteessa pirteänä ja eloisana jutellen Douglasin kanssa kutsuista, kysellen mitä Se ja se oli sanonut vaan makasi selällään tuntien haluavansa jäädä siihen iäksi." (s. 199-200)

Hyviin naimisiin -kirjassa Marthan elämä avautuu lukijalle jotenkin paljaampana ja raadollisempana kuin sarjan avausosassa. Martha on varttunut nuoren naisen ikään, lapsuusvaihe on ohitettu ja hän etsii omaa tapaansa elää yleisesti onnistuneeksi luokitellussa avioliitossa - avioliitossa, jonka kohtalon Martha aavisti jo Parempien ihmisten lapsi -kirjan loppupuolella. Elämän kipupisteitä ovat lapsen saaminen, vaikea äitisuhde, avioliiton arkeen totuttautuminen, oman poliittisen näkemyksen toteuttaminen, yhteiskunnan normien noudattaminen. Aineksia kirjassa riittää, mutta lukijalle tarjotaan vain naisen näkemys niihin. Marthan aviomies Douglas ei pääse kirjassa ääneen, vaikka kirjan keskivaiheen jälkeen hän saakin hetkeksi pääosan sotakokemuksiensa kautta. Marthan persoona hallinnoi kirjaa jättäen aviomiehen sivuosaan. Marthan hahmo toki kestää tämän, mutta lukijana kaipasin tekstiin välillä toistakin vahvaa ääntä.

Politiikka ja rotujen väliset suhteet nousivat kirjassa vahvemmin esille kuin sarjan avausosassa. Julistuksen puolelle teksti ei onneksi lipsunut, mutta Rhodesian valkoisen luokan olot ja suhtautuminen mustaan väestöön eivät jääneet vain ohuiksi viittauksiksi. Myös toisen maailmansodan alkuhetket osuvat kirjan tapahtumien aikajanalle, ja kirjassa kuvataan 'kotimaan' (=Englannin) sotilaiden saapumisen vaikutuksia rhodesialaiseen pikkukaupunkiin. Hyviin naimisiin oli sarjan avausosaa enemmän kiinni ympäröivässä todellisuudessa, ja tämä toi kirjan sisältöön monipuolisuutta. Siitä huolimatta kirja ei aivan ollut minulle niin hieno lukuelämys kuin Parempien ihmisten lapsi. Ehkä kirja oli hieman liian pitkä, sillä se tuntui keskivaiheilla aavistuksen tylsältä. Saattoihan olla, että luin kirjaa vääränä hetkenä, mutta en vaan jaksanut innostua kaikista Marthan elämänkäänteiden vatvomisesta.

Aion silti jatkaa Marthan vaiheiden seuraamista syksyn ja talven mittaan. Kirjastossa jo vilkuilin seuraavan osan takakantta, joka lupasi parempaa rakkauselämää Marthalle. Lessing on tässä sarjassa luonut hienon naishahmon, jonka kohtalo jää kiinnostamaan vaikkei Martha henkilönä aina minun sympatioitani herätäkään.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Illuusioita.
Kirjan tietoja:
Doris Lessing: A Proper Marriage (1964)
Suomennos Heidi Järvenpää
Otava, 2007/1979
445 sivua

22. elokuuta 2014

Yhdeksän 1 tähden kirjaa ja 39 kahden tähden kirjaa - miksi?

Olen blogini olemassa olon aikana (heinäkuun 2013 jälkeen) lukenut tai kuunnellut äänikirjana 9 kappaletta kirjoja, joille olen antanut Goodreadsissa yhden tähden. Kahden tähden kirjoja olen lukenut/kuunnellut 39 kappaletta. Blogini karut luvut selvisivät minulle eilen, kun sain päätökseen postausten tunnistetietojen päivitysurakkani, jossa lisäsin tunnistetietoihin kirjojen Goodreadsin tähtimäärät. Infernaalinen homma, kun tunnistetta vailla oli noin puolen vuoden postaukset - tämä ei aivan yhden illan päivityspuuha ollut. Tunnisterypäs on lisätty oikeaan sivupalkkiin, jos joku on ko. kirjoista kiinnostunut. Sivupalkin tunnisteiden lukumäärät eivät aivan täsmää otsikon lukuihin, mutta selityksenä on se, että muutama kirja löytyy Lyhyesti-välilehdeltä ja yksi kirja odottaa bloggauspinossa.


Arvoasteikossani 3 tähteä tarkoittaa, että kirja on ylittänyt vaikeasti määriteltävän hyvän kirjan rajan. Yhden tähden kirjat edustavat omien lukufiilisteni osalta rupuluokkaa ja kahden tähden kirjat keikkuvat jossain ruputason ja hyvän välimaastossa. Kun maailma on täynnä hyviä kirjoja, miksi ihmeessä olen reilun vuoden aikana tuhlannut aikaani 50 kohtalaisen heikkoon kirjaan? Tein pienen katsaukseni tähän ei-niin-hyvään kirjakoriin ja omiin lukumotiiveihini:

1 tähden kirjat (=täysin yhdentekevä kirja minulle, lukufiilikset lähinnä ärtyneet - miksi käytin aikaani tähän?):  

Näiden kirjojen kohdalla lukemistani ovat innoittaneet pääasiassa lukuhaasteet - ja sitten iski laiskuus. Lukuhaaste yhdistettynä laiskuuteen on jokusen kerran saattanut minut tilanteeseen, jossa haasteeseen on löytynyt sopiva kirja, mutta kirja ei laisinkaan inspiroi minua lukemaan. Uuden kirjan etsiminen on tuntunut liian vaivalloiselta, joten luen sitten sitä huonoa kirjaa - jonka lukemiseen varmaan kuluu enemmän aikaa kuin paremman kirjan etsimiseen. Lukuharrastus ei aina kulje käsi kädessä logiikan kanssa.

Joku lukuhaastekriittinen henkilö voi miettiä, että mitä järkeä on osallistua lukuhaasteisiin, jos lukeminen on tämmöistä? Ei se onneksi aina ole, eikä edes kovin usein. Ja jos on, lukija voi katsoa peiliin tai avautua blogissaan. Enemmän haasteista saa iloisia yllätyksiä, mutta ei niistä tässä sen enempää.

Myös se seikka, että olen ostanut kirjan omaksi (yleensä kirja-alesta), on motivoinut lukemiseen. Sinnitellään loppuun asti vaikka väkisin, kun kirjaan on jokunen oma euro tuhlaantunut - asennetta peliin, jaksaa jaksaa! Heitän siis mieluummin hukkaan aikaani kuin muutaman euron. Tosin ne eurothan ovat jo kuluneet, ei niitä saa kirjaa lukemalla takaisin. Lukuharrastus ei edelleenkään kulje käsi kädessä logiikan kanssa.

Uteliaisuus ja toiveikkuus auttaa kääntelemään sivuja. Ehkä kirja on parempi, jos luen vielä pari sivua? Ehkä se on parempi vasta viimeisellä sivulla, jonne kirjailijan on onnistunut säästämään jonkin nerokkaan käänteen, joka saa minut arvioimaan koko kirjaa uusin silmin? Näinkin käy joskus. Mutta valitettavan usein viimeisellä sivulla odottaa... ei mitään odottamisen arvoista. Kannatti silti yrittää. Vai kannattiko...?

2 tähden kirjat (=ei aivan umpisurkea, muttei hyväkään. Jokin kirjassa hiertää sen verran, ettei se jäänyt hyvänä kirjana mieleen):

Lukumotiiveista löytyy yllä mainittuja syitä, mutta uteliaisuuden ja toiveikkuuden osuus korostuu tässä ryhmässä. Kahden tähden kirjoissa on paljon niitä, joilta olen odottanut parempaa mitä lopulta sain. Kirja vaikuttaa lupaavalta, muttei oikein nouse lentoon. Ja silti sitä toivoo, että se nostaisi tasoaan ja hups, kirja on lähes luettu eikä sitä enää viitsi jättää kesken.

Kuuntelen äänikirjoja työmatkallani autossa, ja silloin korvasta sisään ja toisesta ulos menee moni kirja, jonka painettuna jättäisin armotta kesken. Autossa minulle riittää, että tarjolla on jotain muutakin viihdykettä kuin edessä ajavan perävalot. Mutta kun pitää myös ajaa, ei haittaa vaikkei äänikirja vaadi intensiivistä keskittymistä. Niinpä sitä tulee kuunneltua puolella korvalla kaikenlaista.

Joskus tulee olo, että on saatava jotain kirjallista pikaruokaa. Jotain, mikä on nopealukuista ja viihdyttävää. Tämmöisissä kirjoissa on erittäin hyviäkin kirjoja, mutta omalle kohdalle on sattunut niitäkin, joita tulee vaan luettua kun ei muutakaan viitsi lukea. Aikaa saa kulumaan, mutta ei tähtiä voi parhaalla tahdollakaan antaa kahta enempää.
***
En halua sensuroida yhden tai kahden tähden kirjoja blogistani pois, koska alusta asti ajatukseni on ollut pitää lukupäiväkirjaa ja jättää itselleni muistiinpanoja kirjoista, joita olen lukenut viimeiselle sivulle asti. Pitäisikö minun sitten koettaa parantaa kirjasihtiäni ja etsiä vain hyvää luettavaa? Miksi? Siksikö, että kirjabloggaajan pitäisi koettaa lukea vain omasta mielestään hyvää kirjallisuutta? Ei taida onnistua tässä blogissa. Itsetuntemusta on kertynyt jo sen verran, että tiedän edelleen sortuvani kirja-alennusmyynneissä takakansiostoksiin, joita sitten koetan pinnistellä loppuun asti. Kirjojen suhteen jaksan olla optimisti ja odotella viimeisen sivun ihmettä. Joten eiköhän näitä yhden ja kahden tähden opuksia ilmaannu jatkossakin postauksiin (bloggauspinossa semmoinen jo odotteleekin...).

Jos jotain saisin toivoa, niin puolikas tähti toisi vivahteita Goodreadsin tähtiasteikkoon. Sitä odotellessa pitää tyytyä raaempiin arvioihin. Kun en minä näistä tähtösistä halua luopuakaan. Tähtiin on hyvä tiivistää postauksen jaaritukset.
Ihana Amsterdam kesällä 2014!

21. elokuuta 2014

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Carlos Ruiz Zafónin Marina (Otava, 2013) sisältää Tuulen varjosta tuttuja aineksia: poika/nuori mies ihastuu tyttöön, kohta ollaan mysteerin jäljillä ja mysteeriin liittyy talo. Takakansitekstien laatijatkin lienevät yhteneväisyydet huomanneet (vai olisiko sittenkin kyseessä vain maineikkaalla esikoisella ratsastaminen?), sillä Marinan mainostetaan olevan 'Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko'. Enkelipeli (Otava, 2009) puolestaan on 'Tuulen varjon paha sisarpuoli', joten lukijalle avautuu varsinainen Ruiz Zafónin sisarussarja. Marina ei kuitenkaan liiku unohdettujen kirjojen hautausmaalla, vaan kirjassa ollaan hieman perinteisemmällä hautausmaalla.
"Askeleeni johdattivat minut Sarriàn hautausmaan portille. Sade sylki vettä tummuneille kivikasvoille ja kallistuneille risteille, jotka erottuivat aavemaisena galleriana portin tuolla puolen. Kostea maa tuoksui kuolleille kukille. Nojasin pääni kaltereita vasten. Metalli tuntui kylmältä. Ruostevana valui ihollani. Kurkistelin pimeyteen aivan kuin olisin odottanut löytäväni tuosta paikasta selityksen kaikkeen mitä oli meneillään. En onnistunut näkemään muuta kuin kuolemaan ja hiljaisuutta. Mitä oikein olin tekemässä?
[...]
Kuulin kavioiden kopsetta kivetyksellä ja huomasin mustien hevosvaunujen lähestyvän sadeverhoa raastaen. Sysimustien hevosten hengitys huokaili ilmoille huuruaaveita. Toiseen aikaan kuuluva ajurin hahmo erottui kuskipukilla. Yritin löytää tiensivusta piilopaikkaa mutta kohtasin vain paljaan kivimuurin. Tunsin maan värähtelevän jalkojeni alla. Minulla oli vain yksi vaihtoehto: kääntyä takaisin. Likomärkänä ja henki kurkussa kiipesin portille ja loikkasin hautuumaan sisäpuolelle." (s. 168-169)

Kriittinen lukija voisi helposti tuumata, että Ruiz Zafón on yhden kirjan kirjailija, jolla on päähänpinttymä hautausmaista. Minulla taitaa olla heikko kohta Ruiz Zafónin kohdalla, kun en ole hänen kirjoihinsa vielä kyllästänyt enkä laisinkaan häiriinny pienistä yhteneväisyyksistä. Marina eroaa sentään Tuulen varjosta siinä, että se on varsinkin loppupuolen tapahtumiltaan paljon synkempi - goottipiirteitä kirjassa vilisee. Juoni sen sijaan on yksinkertaisempi, mutta silti varsin viihdyttävä ja mukavan koukuttava. 

Kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta tapahtumat olisivat mielestäni sopineet aikuistenkirjaankin. Päähenkilö on 15-vuotias Oscar, joka käy sisäoppilaitosta, mutta koulu on äärimmäisen vähän kirjassa esillä. Oudot, arvoitukselliset tapahtumat ovat etusijalla, ja juoni olikin rakennettu vetäväksi. Kirja oli nopealukuinen, ja innostuin valvomaan sen kanssa parina iltana liiankin myöhään. Pientä miinusta kirjalle tulee loppusivuista, joissa oltiin hiukka liian sentimentaalisia minun makuuni. Marina ei yltänyt lukufiilisten osalta Tuulen varjon tai Enkelipelin rinnalle, mutta oikein mukava kirja se silti oli. Suosittelen kirjaa synkkävivahteisten hautuumaatarinoiden ystäville.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kirjaneidon tornihuone, Sivujen viemää ja Kirjakolo.
Kirjan tietoja:
Carlos Ruiz Zafón: Marina (1999)
Suomennos Antero Tiittula
Otava, 2013
282 sivua

19. elokuuta 2014

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Haa, Stephen Fryn sisällä asuu pieni (tai ehkä vähän isompikin) nörtti!

"Vuoden alkupuolella olin soittanut innoissani Hugh'lle. "Ostin juuri Macintoshin. Maksoi tuhat puntaa."
    "Mitä?"
    Noin viikon ajan Hugh kertoili ihmisille että minä olin maksanut uskomattoman summan niin absurdista ja yhdentekevästä kapistuksesta kuin sadetakista, englanniksi macintosh, kunnes hänelle valkeni että kyseessä olikin uudentyyppinen tietokone." (s. 313)

Muistelmien lukemisessa on ainakin omalla kohdallani kyse usein silkasta uteliaisuudesta. Jos on tarjolla kirja, jossa kerrotaan omakohtaisia muistoja parivaljakosta Stephen Fry - Hugh Laurie, niin tokihan kiinnostuspisteeni ovat huipussaan. Kyseinen kirja on Stephen Fryn kirjoittama Fryn aikakirjat (Shildts & Söderströms, 2014), joka jatkaa Fryn muistelmia siitä, mihin Koppava kloppi (Shildts & Söderströms, 2012) jäi. Luin Koppavan klopin hieman ennen blogiaikaani, ja Fry todella osaa kirjoittaa, se kävi silloin selväksi. Eivätkä taidot ole mihinkään kadonneet, sillä Fryn aikakirjat on mielestäni samalla erinomaisella tasolla edeltäjänsä kanssa.
Kiinnostukseni Fryn ja Laurien edesottamuksiin juontaa juurensa brittiläisiin tv-sarjoihin Jeeves and Wooster ja Blackadder. The House -sarjaakin seurasin vain siksi, että Laurie on siinä pääosassa. Nämä kaikki ovat täyttä timanttia (ja löytyvät omasta DVD-hyllystäni) - tai no, The House häviää noille kahdelle brittisarjalle, mutta Laurie on siinä silti hyvä. Mitäs Fryn aikakirjat sitten paljastaa sen lisäksi, että Fry on kiinnostunut tietokoneista? 

Mitään skandaaleja tai ilkeitä juttuja kirjassa ei ole. Fry kertoo, ettei pysty kirjoittamaan edes teilaavia kirja-arviota, joten kuranheittoa on turha odottaa hänen omassa kirjassaankaan. Sen sijaan Fry tarinoi opiskeluajoistaan Cambridgen yliopistossa ja valmistumisen jälkeisistä vuosistaan aina elokuuhun 1987 asti. Laurie vilahtelee muisteloissa mukana, muttei nouse kohtuuttomasti esille. Myös ihastuttava Emma Thompson mainitaan, mutta hän nousee vielä vähemmän esille. Lukija pääsee kurkistelemaan eliittiyliopiston teatterimaailmaan ja Fryn tv, radio ja ties mihin töihin. Niistä nörttihommista vielä: Fryn kertoo vaihtavansa Maccinsa uuteen aina uuden mallin julkaisun myötä, ja hänen juttunsa ajasta ennen Windowsia ovat jotenkin hellyttävää luettavaa. Ja tämäkin vielä: "Teidän tarvitsee vain tietää, että minä ja 128 kilotavun Macintoshini, Imagewriter-bittikarttatulostimeni ja pieni levykekokoelmani olimme kaikki hyvin, hyvin onnellisia yhdessä. Miten ihmeessä voisin kaivata seksiä tai ihmissuhteita, kun minulla oli tämä?" (s. 314)

Fry kuvailee omaa kirjoitustyyliään näin: "Jos jonkin  asian voi sanoa kymmenellä sanalla, minä käytän siihen takuuvarmasti sata sanaa. [...] Minähän olen, kuten olette varmasti jo huomanneet, sellainen ihminen joka kirjoittaa tyyliin "merkitsen niiden kohdalle yläindeksiin typografisen ristin". Jos kurittoman nautiskeleva kirjoitustyylini saa teidät kiristelemään hampaitanne, olen pahoillani, mutta olen liian vanha koira oppiakseni uusia haukahduksia." (s. 12) En kiristellyt hampaitani, vaan pidin lukemastani. Kerronta ei ole jäykkää ja muodollista, vaan hypähtelee iloisesti aiheesta toiseen itsekritiikin ja nokkeluuden säestämänä. Fryn aikakirjat on sujuvaa, rönsyilevän pulpahtelevaa ja eläväistä tekstiä, jota oli ilo lukea. Tekstissä vilisi paljon brittiläisiä suuruuksia (?), joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta enpä antanut tuon haitata. Muistelmat ovat vaisuja ilman kuvia, mutta onneksi kirjassa oli mukana kolme värikuvaliitettä - ja olihan siellä muutama kuva nuoresta Hugh Lauriesta ja Emma Thompsonistakin.

Luulen, että Fryn aikakirjat on parhaimmillaan silloin, jos Fry on ns. tv:stä tuttu. Mutta uskallanpa suositella kirjaa heillekin, jotka tykkäävät muistelmista noin ylipäänsä. Fry kirjoittaa hyvin, todella hyvin. Vinkkaan lopuksi myös kirjaa, johon Fryn aikakirjojen yläindeksin typografiset ristit viittaavat (huom! tässä kirjassa sitten ei puhuta Hugh Lauriesta):
Nyt tekee mieli kaivaa Musta Kyy -sarja esille ties monettako kertaa - Fry on mukana kakkoskaudella.

Goodreads: 4 tähteä (saman tähtimäärän saa myös Koppava kloppi)
Mistä kirja minulle? Fryn aikakirjat -kirja on pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle! Koppava kloppi on oma ostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kujerruksia ja Pilvien tarkkailuun.
Kirjan tietoja:
Stephen Fry: The Fry Chronicles (2010)
Suomennos Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2014
388 sivua

17. elokuuta 2014

Naguib Mahfouz: Palatsikatu / Kävele naiselle ammatti

Egyptiläiselle Naguib Mahfouzille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1988. Egyptiläinen kirjallisuus on minulle kohtalaisen tuntematonta aluetta, joten Mahfouzin Kairo-trilogia, nobelistin pääteos, tuntui erityisen kiinnostavalta. Myönnän, että kulttuurikurkistelu oli voimakkain lukumotiivini tämän kirjan kohdalla. Trilogian aloittava Palatsikatu (Tammi, 1992) kuvaa takakannessa kirjasarjan olevan "elämää ja tunteita kuohuva panoraama kolmen sukupolven vaiheista Egyptin historian murrosaikana". Tämä kuulosti sen verran helposti lähestyttävältä tavalta vieraaseen kulttuuriin, että uskaltauduin paksun kirjan kimppuun. Ja takakansi ei tällä kertaa johtanut lukijaa harhaan - elämää ja tunteita todella kuohui Palatsikadulla, ja sitä vierasta kulttuuriakin sain roiman annoksen. Jos kaipaat kirjallista matkaa Egyptiin, niin Palatsikatu on oivallinen matkalippu.


Palatsikadun päähenkilöinä ovat kauppias Sayyid Ahmad ja hänen perheensä. Kirjassa seurataan perheen elämää ensimmäisen maailmansodan loppuaikoina. Sota ei tosin nouse pinnalle kirjassa juuri muutoin kuin tapahtumien ajoittajana ja joidenkin loppupuolen juonenkäänteiden taustatekijänä. Kirjan tapahtumat liittyvät paljolti perheen lasten vaiheisiin: tytöt saadaan kirjan aikana naimisiin, pojat seikkailevat naisten parissa ja kokevat poliittisen aatteen nousun hurmaa. Tapahtumien keskiössä on kauppias Sayyid. Hänen persoonansa hallitsee Palatsikadun tapahtumia samalla tavoin kuin hän kirjassa hallitsee omaa perhettään. Palatsikatu on melkoista patriarkaatin juhlaa, sillä Sayyidin perheessä noudatetaan jopa hänen egyptiläisten ystäviensä mielestä äärimmäisen vanhoillisia tapoja: naiset eivät saa liikkua ulkona kodin ulkopuolella laisinkaan (kunnian varjelun vuoksi), he eivät käy koulua ja saavat hajanaiset tietonsa maailman tapahtumista perheen miesten välityksellä.

Länsimaisen naislukijan näkökulmasta tämä tietenkin tuntui täysin vieraalta elämäntyyliltä, eikä samaistumispintaa kirjan esittämään elämään löytynyt. Luin kirjaa hieman kulmiani kohotellen: eiköhän kirjan kuvaamalla elämäntavalla ole pohjansa todellisuudessa, tämmöistä on ollut ja saattaapa olla vieläkin jossain päin maailmaa. Oma elämäni alkoi kirjaa lukiessa tuntua vapaalta liihottelulta. Hoplaa, lähdenpä tästä käymään kirjastossa. Nopeat heipat aviomiehelle ja menoksi! 

Palatsikadussa ei silti ryvetä kurjuudessa tai ankeudessa (onneksi, semmoiset kirjat tuppaavat jäämään minulla kesken), vaan kirja on sävyltään jopa valoisa. Kun pelottava perheenpää ei ole paikalla, Sayyidin perheen naiset ja lapset elävät aivan toisenlaista elämää, jossa on iloa, leikinlaskua, rakkautta ja välittämistä. Ja myös Sayyidin persoona on aivan toisenlainen kodin ulkopuolella. Sayyidin hahmo on erittäin kiehtova, ja hänen vaikuttumiaan ja käytöstään ruoditaan kirjassa hyvinkin paljon. Palatsikadun esittelemä naiskuva ei onneksi jää pelkästään Sayyidin perheeseen, vaan kirjasta löytyy myös vapaampaa elämää viettäviä naisia. Mitään suurta feminismin aatetta kirjassa ei silti ollut, sillä naiset tuntuivat hyväksyvän elämänsä sellaisena kuin se sattui olemaan eivät pyrkineet kapinoimaan miesten valtaa vastaan.

Kielen ja kerronnan tasolla Palatsikatu oli helppoa, nopeaakin luettavaa. Henkilögalleria oli kiinnostava ja kirjan ehdoton vahvuus minun silmissäni. Kirjan juoni sai minut sillä tavoin koukkuunsa, että halusin todella tietää, miten Sayyidin perheen jäsenille käy ja tapahtuuko perheenpään asenteissa minkäänlaista muutosta. Taidanpa lukea trilogian seuraavatkin osat (Intohimon palatsi ja Sokerikuja).

Osallistun tällä bloggauksella Kävele Naiselle Ammatti -tapahtuman tukemiseen. Tapahtuman järjestää Naisten Pankki, ja sen avulla kerätään lahjoituksia tukemaan kehitysmaiden naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Kävele Naiselle Ammatti -tempaus järjestetään sunnuntaina 14.9.2014 jo viidettä kertaa, ja tänä vuonna mukana on 25 paikkakuntaa. Tässä Oulun aikataulu: klo 12.00 Ravintola Rauhalan piha, Mannenkatu 1, Myllytulli. Tarkemmat tiedot tapahtumasta ja eri paikkakuntien aikatauluista löytyvät yllä olevasta linkistä.

Naguib Mahfouzin Palatsikatua lukiessani naisen asema nousi niin vahvasti etusijalle omassa lukukokemuksessani, että mielestäni kirja sopii hyvin nostamaan esille Kävele Naiselle Ammatti -tapahtumaa. Suomalaiselle naiselle itsestään selvät asiat eivät ole arkitodellisuutta kaikille maailman naisille, ja Palatsikadun naisille kävelytapahtumaan osallistuminen tai oma ammatti olisi tuntunut utopistiselta ajatukselta. Sunnuntaina 14.9.2014 on tilaisuus liikkua hyvän asian puolesta.

Haastekatsaus: Kirja jatkaa taivaltani Opuscolo-blogin Keltainen kesä -haasteessa. Toivoakseni kesää on jäljellä vielä yhden keltaisen verran, sillä olen säästellyt Toni Morrisonin Rakkautta Keltaisen kesäni päättäjäiskirjaksi. Palatsikatu tuo minulle haastepisteen myös Jokken kirjanurkan 14 Nobelistia -lukuhaasteeseen. Nobel-haasteen osalta kevät oli minulle vaisuhkoa aikaa (ts. lukuelämykset eivät aina olleet kovin kaksisia), mutta syksyllä pitäisi olla luvassa parempaa. Tarkoitukseni on jatkaa lupaavasti alkaneen Kairo-trilogian parissa ja Lessingin Väkivallan lapset -sarjaankin olen jäänyt koukkuun (ensi viikolla on luvassa bloggaus sarjan kakkososasta). Kotihyllyssä odottelee myös yksi Pamuk, ja näiden kaikkien suhteen odotukseni ovat korkealla. Tässähän on aivan Nobel-huumaa ilmassa!

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjamielellä. Myös J. A. Niemisen tietoa, arvauksia, mielipiteitä -blogissa on juttua Kairo-trilogiasta ja Mahfouzin taustoista.
Kirjan tietoja:
Naguib Mahfouz: Bayn al-Qasrayn (1956)
Suomennos Pekka Suni
Tammi, 1992
575 sivua

15. elokuuta 2014

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Philippe Claudelin Harmaat sielut (Otava, 2006) viehätti minua kauniilla, viipyilevän surumielisellä kerronnalla, joka on kaukana keskivertodekkarista. Mielestäni sana 'dekkari' jopa latistaa tätä kirjaa, mutta tokihan tämä sellaiseksi voidaan määritellä, sillä rikosta Harmaissa sieluissa selvitellään - ranskalaisella tyylillä. Kertojana on poliisimies, joka muistelee vuoden 1917 aikoihin tapahtuneita asioita: "On vaikea päättää mistä aloittaa. Se ei ole helppoa. Kaikki se mennyt aika, jota sanat eivät koskaan tuo takaisin, ja myös kasvot, hymyt, haavat. Silti minun on yritettävä sanoa kaikki. Kaikki se, mikä on kaksikymmentä vuotta painanut sydäntäni. Tunnonvaivat ja suuret kysymykset. Minun täytyy leikata salaisuus auki, kuten patologi avaa vatsan, ja upottaa siihen käteni, vaikkei se muuttaisikaan mitään." (s. 9)

Kymmenvuotias tyttö, Belle de jour, löydetään kuolleena joesta. Mitä on tapahtunut? Liittyykö tapahtumiin viehättävä opettajatar, joka jostain syystä on päättänyt tulla opettajaksi syrjäiseen pikkukylään sota-ajan keskellä? Onko virallinen totuus jutusta se oikea? Tässä joitakin kiinnekohtia Harmaiden sielujen tarinaan. Se ei ole perinteinen 'Kuka sen teki? Käydään läpi todistajien lausunnot yksi kerrallaan' -tyylinen juttu, vaan menneisyyden tapahtumissa hypähdellen, polveilevasti etenevä kertomus. Tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan, ja sota vilahtelee kirjassa jonkin verran, mutta vain taustana. Harmaat sielut valottaa ihmiskohtaloita, julmia tapahtumia, kertojan omaa traagista historiaa. Ja loppuratkaisu on kuin piste i:n päälle. Lukiessani kirjaa hieman pelkäsin, että tarina kenties latistuu loppua kohden ja minua odottaa tylsä ratkaisu, joka laittaa ihmettelemään, miksei sen eteen nähty enemmän vaivaa. Näin ei tällä kertaa käynyt, vaan Harmaat sielut säilytti tasonsa loppuun asti.

Tämä tarina olisi varmasti voitu kertoa monella eri tyylilajilla, mutta Claudel teki sen tyylikkäästi ja kauniisti. Harmaita sieluja uskallan suositella niillekin lukijoille, jotka eivät perinteisestä dekkarista jaksa innostua.
Löysin kirjan Martin Beck -palkittujen käännösdekkarien listalta. Ruotsin dekkariakatemia myöntää palkinnon vuoden parhaalle käännösromaanille, ja ensimmäisen kerran se jaettiin vuonna 1971. Suomalaiselle dekkarille palkinto on myönnetty vain vuonna 1987, jolloin palkittiin Matti Joensuun Harjunpää ja pahantekijät. Ehdokaslista ei näytä sen paremmalta, sillä ainoa suomalainen ei-voittanut-ehdokas on jälleen Joensuun kirja, Harjunpää ja rakkauden nälkä, joka kisaili vuonna 1995. Kai meiltä muitakin huippudekkareita löytyisi naapurin palkintoraadin reposteltaviksi kuin Joensuuta, häntä mitenkään väheksymättä? Taidan tosin olla jäävi huomauttelemaan, kun en kesän aikana ole juurikaan kotimaisia dekkareita lukenut.
***
Olen viime aikoina ollut uusien kirjavinkkien tarpeessa, joten aloin kaivella niitä Palkintokierrokselta, josta Claudelin kirjakin löytyi. Palkintokierros on viime syksynä aloittamani pitkän aikavälin projekti, jossa tavoitteeni on lukea omaan tahtiin palkittuja kirjoja. Projekti hiipui keväällä pienelle tauolle, mutta nyt tuntui sopivalta hetkeltä ottaa se taas esille. Pari muutakin palkittua kirjaa on jo luennassa, ja hyviä kirjoja tällä systeemillä tuntuu löytyvän - eivät ne palkinnot aina väärään osoitteeseen mene. Moni keväällä ja kesällä lukemistani kirjoista on saatettu palkita jollain palkinnolla, mutta projektini idea ei ole napsia pisteitä palkinnoista vaan poimia lukupinoon kirjoja, jotka sinne eivät muutoin kenties löytäisi tietään. Eli kirjavinkkien perässä tässä taas mennään.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kuuttaren lukupäiväkirjaSatun luetut ja Leena Lumi.
Kirjan tietoja:
Philippe Claudel: Les âmes grises (2003)
Suomennos Ville Keynäs
Otava, 2006
215 sivua

13. elokuuta 2014

Roberto Bolaño: Jääkenttä

Roberto Bolañon Jääkenttä on kolmen kertojaäänen tarina siitä, mitä eräänä kesänä tapahtui, ja miten tapahtumiin lopulta liittyi henkirikos. Kirja oli lähikirjastossani laitettu jännityshyllyyn, mutta ei Jääkenttä minusta oikein kuulu dekkarigenreen - jännityksestä puhumattakaan. Rikoksen selvittely ei ole millään tavoin pääosassa, enkä edes minä jännittänyt kirjaa lukiessani. Mutta silti tuohon rikokseen ja kirjan loppuratkaisuun liittyi oman lukukokemukseni heikkous: odotin kirjan lopussa jonkinlaista huipennusta, suurta paljastusta tai jippoa, mitä tahansa joka olisi nostanut tarinan tasoa entisestään. Vaan eipä tullut huippukohtaa. Syyllinen paljastui (ei kai tämä suuri spoileri ole), mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjan kerronnasta nautin silti suuresti, ja jo sen ansiosta kirjan ääreen kannattaa etsiytyä, jos haluaa lukea hieman lyhyempää, hyvin kirjoitettua tarinaa. Joku lukija tosin oli vahvasti eri mieltä, mutta siitä lisää tuolla alempana.
"On epätodennäköistä, että johtajat ilmestyisivät leirintäalueelle puolen yön jälkeen, sitä paitsi Ryyppy varmisti selustani. Hän ei välittänyt, vaikka tulin töihin myöhässä, varsinkaan, jos minulla oli hyvä syy. Kerroin tietenkin hänelle, että olin viimein löytänyt Caridadin. Kuvaillessani rakennusta Z:n liepeillä Ryyppy ilmoitti, että se oli  Palacio Benvingut ja että siinä helvetillisessä rakennuksessa yöpyminen vaati munaa. Hän lisäsi, että oopperalaulajatar varmaan oli Caridadin seurassa ja että he pitivät toisistaan huolta. Ainakin toinen heistä on vahva, hän sanoi. Mitä hän tarkoitti? En tiedä." (s. 71)

Minulla kesti hetken aikaa, että opin muistamaan kertojien taustat eli tunnistamaan, kuka milloinkin puhuu (vaikka se kerrottiinkin jokaisen luvun alussa). Henkilöiden taustoja valotetaan pikku hiljaa muun jutustelun lomassa, ja sieltä hahmottuu omien intressiensä puolesta keplotteleva poliitikko (edut tosin eivät ole aivan niitä tavanomaisimpia), leirintäalueen yövartijana hiipparoiva rahaton, oleskeluluvaton runoilija ja kirjavan työhistorian omaava leirintäalueen omistaja. He kertovat elämästään, kesän tapahtumista, ihmissuhteistaan. Tapahtumien keskeiseksi paikaksi muodostuu Palacio Benvingut, paikallisen miljonäärin loistelias, nyttemmin hylätty asumus, johon liittyy toiveita ja unelmia: "Miten monta mukavaa iltapäivää vietinkään siellä Nurian kanssa silloin kun Palacio Benvingutin projekti oli pelkkä suunnitelma ja mahdollisuus, joka täytti sieluni runoudella ja innolla ja jonka kuvittelin enteilevän rakkautta!" (s. 35)

Jääkentässä liikuskellaan jonkin verran elämän laitapuolen kulkijoiden joukossa, eli kirja ei kuvaa pintaliitoelämää. Pidin tästä sopivan rosoisesta henkilögalleriasta, joka toi elämän makua tarinaan. Juonellisesti Jääkenttä ei ollut niitä kirjoja, jotka saavat lukijan pidättelemään henkeä ja odottamaan, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuu. Tunnelmaa oli sitten senkin edestä, ja pidin siitä, että eri kertojien tarinat avautuivat vähitellen ja niiden kytkökset toisiinsa eivät olleet aluksi kovinkaan ilmeisiä.  Minua hieman yllättäen miellytti myös dialogin täydellinen puuttuminen, eli Jääkenttä on puhdasta kerrontaa. Yleensä kaipaan edes vähän vuorosanoja tekstiin, mutta nyt oli hyvä näin. Ja kun kirjan sisältöä ei onneksi oltu liiaksi venytetty, lukukokemus oli napakka ja mielenkiintoinen - mitä nyt sitä loppuhuipentumaa jäin kaipaamaan. 

Sivu 56 sisälsi lukijapalautetta:
 "Täysin "höpö, höpöä" tämä kirja! En ymmärrä ollenkaan, miten tälläista "sontaa" voi lukea joku? Jos pääsit tähän, kommentoi tähän!"

Luin kirjan loppuun ja a) kirjaston kirjoja EI SAA SOTKEA, joten jätinpä kommentoimatta 'tähän'; b) kommentoin sen sijaan tänne omaan kirjahiekkalaatikkooni, että onpa tuota pahempaakin höpö höpöä tullut luettua. Aika moneen kirjaan verrattuna Jääkenttä on mielestäni erittäin laadukas kirja. Jos arvoisa kirjaston kirjojen sotkija lukee tämän, niin avaudu kommenttiboksiini, älä kirjaston kirjojen sivuille; c) ei 'tälläista', vaan 'tällaista'. Kiitos ja lukuiloa!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Tarukirja, Leena Lumi ja Mari A:n kirjablogi.
Kirjan tietoja:
Roberto Bolaño: La pista de hielo (1993)
Suomennos Einari Aaltonen
Sammakko, 2012
173 sivua

11. elokuuta 2014

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali

Hannu Hirvosen Tohtori Kalikali (Karisto, 2014) houkutteli minua kirjaston lanupuolen esittelyhyllyssä sekä erikoisella nimellään että kauniilla kannella. Tohtori Kalikali olikin mukava kirja, joka sopi oikein hyvin myös aikuiseen makuun. Kirja sai odottaa vuoroaan jonkin aikaa lukupinossa, mutta kun kaipasin jotain 'kivaa' lukemista raskaampien aikuiskirjojen välissä, oli Tohtori Kalikali oiva valinta.

Kirjan päähenkilönä on Mikko-poika, joka asuu helsinkiläisessä vanhassa kerrostalossa. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun kerrostaloon muuttaa uusi asukas, tohtori Kalikali: "Frenologian, ossologian ja odontologian dosentti, humoraalilääketieteen sekä paleontologian asiantuntija, laillistettu lääkäri vuodesta 1382 (Bologna, Sorbonne, Regesnburg)." Vuodesta 1382? Ei sentään, vaan kerrostalon alakerran ilmoitukseen on pujahtanut virhe - tai ainakin ilmoitusta korjataan. Tämä kertoo kirjan tapahtumien luonteen: Mikko huomaa omituisia juttuja tapahtuvan, vaikka aikuiset kovasti koettavat olla kuin kaikki olisi aivan normaalisti. Ja kaikki outo pyörii salaperäisen tohtori Kalikalin ympärillä.
Tohtori Kalikali ei ollut mitenkään hirmuisen jännittävä aikuisnäkökulmasta, ja sen juoneen oli laitettu mukaan uusperhekuvio, jonka olisi mielestäni voinut jättää poiskin. Tuntui, että kirjaan oli väkisin haluttu laittaa jotain kasvatuksellista aineistoa mukaan. Ei se minua häirinnyt, mutta olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos siinä olisi keskitytty enemmän Kalikalin erikoiseen persoonaan. Nyt tämä merkillinen hahmo jäi jopa hieman etäiseksi, sillä hän ei esimerkiksi lausunut kovinkaan montaa vuorosanaa koko kirjan aikana.

Kirjan juonen keskeisimmät erikoisuudet on kuvattu kannessa - simpanssi, hienot lenkkarit, talo, zeppeliini ja tohtorin uhkaava hahmo - ja niistä oli rakennettu sympaattinen, pikkuisen outo tarina. Kirja eteni lyhyiden, ytimekkäästi nimettyjen lukujen ('Loistava komero' - Mikon huoneen komero onkin muuten lähes tapahtumien ydinpaikka tässä kirjassa, 'Lakritsia helvetistä', 'Rapu-Simppa') kautta ja teksti oli nopealukuista. Arvelen, että tämän kirjan uskaltaa antaa lapselle luettavaksi, jos halutaan jotain pikkuisen jännää, vaan ei liian jännää eikä raakaa kirjaa. Ja kansihan tässä kirjassa on oikein hieno. Pidän väreistä, fonteista ja kuvasta, joka antaa sopivasti vinkkejä kirjan sisällöstä. Hyvä nosto esittelyhyllyyn. :)

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Turun sanomien arvostelu.
Kirjan tietoja:
Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali
Kannen piirrokset Mikko Metsähonkala
Karisto, 2014
183 sivua

9. elokuuta 2014

Tove Jansson: Maailmanloppu tulee!

Ny Tid -lehden lastenpalstalla julkaistiin vuosina 1947-48 Tove Janssonin sarjakuva Jorden går under! (Maailmanloppu tulee!). Muutama vuosi sitten sarjakuva julkaistiin uudelleen painettuna kirjana, ja kirjassa on mukana sarjakuvan taustoja valottavia saate- ja lopputekstejä:
Maailmanloppu tulee! on Janssonin ensimmäinen sarjakuvamuodossa oleva Muumi-kertomus, eikä se vielä aivan sujahda perinteiseen sarjakuvamuotoon. Tekstit eivät ole kuplien sisällä, vaan Jansson kirjoitti ne omalla käsialallaan kuvien alapuolelle. Suomenkielisessä painoksessa käännökset on sijoitettu alkuperäisten kuvien alapuolelle, joten lukija voi valita haluamansa kielen. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä vaikka sarjakuvaa ei ruotsiksi haluaisikaan lukea, on mukava nähdä Janssonin tarkalla pienellä käsialalla kirjoitetut tekstit. Ne luovat erilaista ts. oikeaa Muumi-tunnelmaa verrattuna tylsään ladottuun käännöstekstiin.
Luin keväällä Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan, joten sarjakuvan tarina oli minulle tuttu (ja siitäkin syystä, että olen tämän kyseisen sarjakuvan jo ennen blogiaikaani hankkinut ja lukenut ensimmäisen kerran). Se kun noudatteli pääpiirteissään kirjan tarinaa - vain loppu oli todella erilainen kirjaan verrattuna. Sarjakuvan loppu oli minulle näistä mieluisampi. Siinä oli hippunen enemmän kekseliäisyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Kirjan ja sarjakuvan eroista ja yhtäläisyyksistä kiinnostuneille on tarjolla juttua kirjan loppupuolen tekstiosuuksissa.

Tarinapuoli ei tarjonnut minulle suuria elämyksiä, mutta Janssonin Muumi-piirroksia oli hauska ihastella taas kerran. Tässä kirjassa piirretyt sarjismuumit tuntuvat olevan vielä jonkinlaisella esiasteella verrattuna niihin Muumeihin, joita on myöhemmin ilmestyneissä sarjakuvissa (joista bloggasin kesällä). Esimerkiksi Muumien korvat ja käpälät on piirretty tarkemmin myöhemmissä Muumeissa. Mutta herttainen tämä ensimmäinenkin Muumi-sarjakuva on!

Pidän kovasti Janssonin kirjamuumeista, mutta nämä sarjakuvat ovat minusta erityisen valloittavia. Ehkäpä juuri siksi, että niissä on niin runsaasti ilmeikästä kuvitusta. Luin kesällä Boel Westinin kirjoittaman Tove Jansson -elämäkerran, ja sitä lukiessa kävi erittäin selväksi, miten kova urakka sarjakuvien tekemisestä Janssonille muodostui. Hassua kyllä, mutta tämä tieto sai minut lähes syyllistymään siitä, että nautiskellen luen sarjakuvamuumeja. Mutta höps, miksi kovan työn tuloksista ei saisi nauttia? Sehän vasta kurjaa olisi, jos Janssonin tekemä työ ei enää ketään miellyttäisi. Sarjakuvien ja Muumien ystäville Maailmanloppu tulee! on viehättävä kurkistus siihen, mistä kaikki alkoi sarjakuvien osalta. Kannattaa tutustua!

Osallistun tällä postauksella Bokbabbel-blogin Tove Jansson -blogimaratoniin, jolla juhlistetaan Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlapäivää. Hieno idea, jossa on kiva olla mukana! Koko päivän blogeihin ilmaantuu mukavia Tove-postauksia. Käykäähän lukemassa.

Tämän postauksen myötä jatkan myös osaltani Janssonin kirjakiusaus-lukuhaastetta, joka on laitettu liikkeelle Opuscolo-blogista.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Lukisinkohan, Nannan kirjakimara ja Hyllytontun höpinöitä.
Kirjan tietoja:
Tove Jansson: Jorden går under! (Ny Tid 1947-1948)
Suomennos Juhani Tolvanen
Graafinen suunnittelu Lena Malm
Tigertext Ab/Ny Tid, 2007
79 sivua

8. elokuuta 2014

Outsider: Ampiaisen arvoitus

Outsiderin Ampiaisen arvoitus (Jalava, 1985/1948) löytyi kirjaston tietokannasta etsiessäni kirjoja Lukuiloa perhoslaaksossa -lukuhaasteeseen. Värikäs kansikuva kiinnitti huomioni ja mietin jopa, olenko lukenut tämän joskus. Kirjan sisältö ei kilistellyt kelloja päässäni, joten ehkä olen vain tutkinut kirjan kantta joskus vuosia sitten. Nyt luin kirjankin, ja Ampiaisen arvoitus osoittautui omalla tavallaan viehättäväksi salapoliisitarinaksi, joka sijoittuu 1940-luvun Helsinkiin. Päähenkilönä kirjassa on arkkitehti-salapoliisi Klaus Karma, jota poliisi pyytää avukseen selvittämään rikossarjaa. Rikospaikoilta löytyy käyntikortteja, joihin on painettu teksti 'Ampiainen', eikä poliisi usko voivansa selvittää tapausta omin neuvoin.
"Kun sisäänkutsutut etsivät olivat vieneet pidätetyn pois, Halla tarjosi Karmalle sikarin.
    'Te näytätte olevan syvemmällä tässä jutussa kuin luulinkaan... Taidatte olla jo Ampiaisen jäljillä...?
    Karma myhäili ja koputti sormellaan otsaansa.
    'Salaperäiset sähkeeni vain kuiskuttivat yhtä ja toista. Aion joka tapauksessa lähteä pistäytymään Varpus-apteekissa ja haastatella eräitä henkilöitä. Näkemiin, komissaari!'" (s. 66)

Ampiaisen arvoituksessa minua kiehtoi eniten vanhanaikainen kieli ja tunnelma. Kirjassa oli muutamia sanontoja, jotka palauttivat mieleeni vaikkapa vanhat Suomisen Olli -elokuvat. Eikös niissä ollut moni asia 'eri jännää'? Hupaisilta kuulostivat myös salapoliisi Karman salaperäiset sähkeet, joilla viitattiin hänen nerokkaisiin oivalluksiinsa. Tosin minun on todettava, että Karman menestys tuntui pohjautuvan enemmänkin uskomattoman hyvään tuuriin. Hänellä oli taito olla paikalla aina silloin, kun sopiva epäilty teki jotain hämärää. Kuinkas sattuikin.

Salapoliisi Karman toinen leipätyö eli arkkitehdin ammatti tuntui erikoiselta. Etenkin kun arkkitehdin hommat jäivät muutamaan viittaukseen, eivätkä sen kummemmin nousseet esille. En tunne Karma-sarjan historiaa, joten en tiedä, onko sarjan muissa osissa kerrottu miksi arkkitehti on laajentanut reviiriään rikollisten jahtaamiseen. Melkoisen erikoinen ammattiyhdistelmä!

Kirja oli perinteinen salapoliisiromaani, jossa keskityttiin rikollisten jahtaamiseen. Karman henkilöhahmon taustoja tai yksityiselämää ei kirjassa tuotu juurikaan esille, mutta enpä sellaista kaivannutkaan. Ampiaisen arvoitus oli mukavan leppoisaa luettavaa. Oikea vanhanaikainen tunnelmapala.

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Outsider: Ampiaisen arvoitus (1948)
Kansi Jukka Murtosaari
Jalava, 1985
157 sivua

7. elokuuta 2014

Blogiarvonnan tulokset

Kiitokset kaikille blogisynttäreistä onnitelleille ja arvontaan osallistuneille! ♥ Palkinnot on nyt arvottu perinteisellä lippu-lappu-systeemillä. Onnetar heitteli arpalippusia näin:

1. Yann Martel: Piin elämä - voittaja: secretninja

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo - voittaja: Nina Mari

3. Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
- voittaja: Tilda

4. Helen Dunmore: Keskustelua kuolleiden kanssa - voittaja: Kristaliini

5. Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo - voittaja: Suketus

6. Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina - Elegia

7. Mummo-muistio
- Jonna / Kirjakaapin kummitus

Onnittelut voittajille! Laitan teille sähköpostia aivan pian, ja kyselen postitusosoitetta. Pyrin postittamaan kirjapaketit viikonlopun aikana, jos vain saan osoitetiedot. Ja jos Itella suo, paketit ovat teillä jo ensi viikolla.

Hyvää loppukesää ja alkavaa syksyä kaikille!

6. elokuuta 2014

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2012) johdattelee lukijansa Englantiin, 1400-luvun loppupuolen kuninkaallisiin valtataisteluihin. Aloittelin kirjaa ilman ennakkokäsityksiä tai -odotuksia, sillä en ole katsonut kirjan pohjalta tehtyä BBC:n tv-sarjaa, jonka jaksoja on Yle Areenassa nytkin nähtävillä. Valkoinen kuningatar alkaa lupaavasti, kun voimakastahtoisen Elisabet Woodvillen tarina kytketään veden jumalatar Melusinan taruun. Elisabet on päättänyt kääntää nuoren Edward-kuninkaan huomion puoleensa, ja sen hän ylväästi ja hieman viekkaasti onnistuu tekemään. Elisabet ja Edward menevät salaisesti naimisiin, kunnes aika viimein on otollinen sille, että heidän avioliittonsa julkistetaan kansalle ja hoviväelle.
Tähän asti lueskelin kirjaa hyvissä tunnelmissa, mutta jo ennen kirjan puolta väliä totesin, että hyvin käynnistynyt juoni oli typistynyt York- ja Lancaster-sukujen välisten valtataisteluiden ja Elisabetin ja Edwardin lasten syntymien selvittelyyn. Valkoisesta kuningattaresta tuli lyhyesti sanottuna tylsä ja puuduttava. Jossain vaiheessa kyllästyin myös siihen, että mukaan tuli Edward-niminen henkilö numero n eli kohtalaisen tarkkana sai olla, että muisti kuka kukin Edward kirjassa oli. Sehän tosin ei ole kirjailijan vika, että ennen muinoin on suosittu samoja nimiä vauvasta vaariin. Elisabetin henkilöhahmo alkoi käydä rasittavaksi vallanhimoisuudessaan, ja kirjan alussa hänen hahmoonsa kiedottu Melusinan taru jäi aika pinnalliseksi osaksi juonta. Kyllähän Elisabet äitinsä kanssa teki taikoja ja kirosi vihollisiaan, mutta jotenkin minulle jäi tunne, etteivät he nyt aivan oikeita noitia olleet.

"Kesäkuussa Edward antaa pidättää Geogren maanpetoksesta ja toimittaa hänet valtakunnanneuvoston eteen. Vain minä tiedän, kuinka raskas miehelleni oli syyttää veljeään siitä, että tämä juoni hänen kuolemaansa. Hän kätki surunsa ja häpeänsä kaikilta muilta. Neuvoston kokoukseen ei tuoda yhtäkään todistetta; todisteita ei tarvita. Kuningas itse toteaa, että maanpetos on tapahtunut, eikä kukaan voi väittää kuninkaalle vastaan kun syyte on mikä on. Ja toden totta, neuvostossa ei ole yhtäkään miestä, jonka takinliepeeseen Geogre ei olisi joskus tarrannut jollain hämärällä käytävällä kuiskutellakseen mielipuolisia epäilyjään." (s. 288) 

Kaipasin kovasti kirjaan sivujuonia, jotka olisivat elävöittäneet kilpaa kruunusta ja Englannin herruudesta. Nyt paikoin jopa luettelomainen kerronta jätti henkilöt minulle etäisiksi, eikä Elisabet herättänyt sympatioitani. Kirjailijan loppusanoissa häntä kuvataan epäsuosituksi kuningattareksi, mutta se ei käy ilmi varsinaisen tekstin puolelta, sillä kuningattaren ja hänen alamaistensa vuorovaikutuksesta ei ollut kuvauksia oikeastaan laisinkaan.

Luin kirjan urhoollisesti loppuun asti, kun sen joskus olen kirja-alesta mukaani poiminut. Hyllyssäni odottaa myös Punainen kuningatar, mutta enpä taida siihen aivan heti tämän jälkeen tarttua. Lukupinooni on eksynyt samalle aikakaudelle (noin suurin piirtein... eli ollaan 1500-luvun alkupuolella) sijoittuva Hilary Mantelin Susipalatsi, jonka suhteeni odotukseni ovat hivenen korkeammalla sille myönnetyn Booker-palkinnon vuoksi. Samoin myös keskeytyskynnys on matalampi, kun se on kirjaston kirja. Saas nähdä miten sen kanssa käy. 

Goodreads: 1 tähti. 
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki ja googlemalla löytyy lisää: Kirsin kirjanurkka, A girl of thousand lives, Cilla in WonderlandMorren maailma ja Kirjakirppu.
Kirjan tietoja:
Philippa Gregory: The White Queen (2009)
Suomennos Natasha Vilokkinen
Bazar, 2012 (toinen painos)
470 sivua

5. elokuuta 2014

John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen

Mies ja nainen, jonka tunteet ja käytös eivät mahdu viktoriaanisen ajan normeihin. Kertoja, joka tiirailee 1860-luvulla eläviä päähenkilöitään 1960-luvulta ja tekee heistä huomioita, minkä kerkiää. Siinäpä keskeiset elementit John Fowlesin kirjassa Ranskalaisen luutnantin nainen (Karisto, 1982). Olen lukenut kirjan ehkä jopa useamman kerran vuosia sitten. Tänä kesänä sain pinon kirjoja kierrätyksenä äitini kirjahyllystä (näistä ehkä lisää myöhemmin), ja siitä pinosta ensimmäisenä lukuun lähti Ranskalaisen luutnantin nainen. Muistoni kirjasta olivat hyvät, eikä muistini - onneksi! - pettänyt: Ranskalaisen luutnantin nainen oli minulle edelleen viiden tähden lukuelämys ja mukava kurkistus viktoriaaniseen aikakauteen. Kirjan juoni ei ole ylettömän monimutkainen, mutta kertojan ääni johdattelee Ranskalaisen luutnantin naisen lukijaa niin taitavasti viktoriaanisen ajan tapoihin ja ilmiöihin, että voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille tuon aikakauden ystäville.

Ranskalaisen luutnantin naisen juonikuviona on kolmiodraama, joka sijoittuu Englantiin vuoden 1867 tienoille. Triangelin päähenkilöinä ovat maalaisaateliston edustaja Charles, hänen kauppiassuvusta tuleva kihlattunsa Ernestine (jonka osuudeksi jää lähinnä todistaa draamaa) ja viktoriaanisen ajan sovinnaisuuksia järisyttävä Sarah, lempinimeltään Tragedia. Tapahtumat saavat alkunsa Lyme Regisin pienessä rannikkokaupungissa, jonne Ernestine on tullut hoitamaan terveyttään, jossa ei oikeasti ole pienintäkään vikaa. Charles harrastaa Lyme Regisin rannikolla paleontologiaa aikansa kuluksi, pitää seuraa viehättävälle kihlatulleen ja kiinnostuu seudulla pahennusta, uteliaisuutta ja sääliä herättävän Sarahin kohtalosta. Sarah kun on menneisyydessään erehtynyt haksahtamaan ranskalaisen merimiehen pauloihin, mikä on kyseisenä aikakautena enemmän kuin tuomittavaa.
"Charles seisoi auringossa. Silmäruoho ja kevätpiippo täplittivät nurmikon ja meiramikimput, jotka olivat jo eloisan vihreitä, valmistautuivat kukkimaan. Sitten hän siirtyi tasanteen reunalle.
    Ja siellä, hieman alapuolellaan, hän näki ihmishahmon.
[...]
    Hän siirtyi tasangon ivallisena kaareutuvaa reunaa pitkin paikkaan, josta näki paremmin nukkujan kasvot ja tajusi vasta silloin kenen seuraan oli tunkeutunut. Ranskalaisen luutnantin nainen. Osa tytön hiuksista oli valahtanut auki ja peitti puoliksi hänen toisen poskensa. Cobbilla ne hiukset olivat näyttäneet tummanruskeilta, nyt Charles näki niiden vivahtavan punaisilta, lämpimän punaisilta, ja ilman siihen aikaan välttämätöntä hiusöljyn kiiltoa.
[...]
    Hän seisoi kykenemättä tekemään muuta kuin tuijottamaan tämän odottamattoman kohtaamisen lumoamana ja yhtä oudon tunteen valtaamana - tunteen, joka ei ollut sukupuolinen vaan veljellinen, ehkäpä jopa isällinenkin - varmuuden siitä että tämä olento oli viaton, että hänet oli tuomittu syyttä, ja tämä tunne sai hänet vaistoamaan tytön kammottavan yksinäisyyden. Charles ei voinut kuvitella mikä olisi - epätoivoa lukuunottamatta - saattanut ajaa tytön tähän villiin paikkaan aikana, jolloin naiset olivat puolittain apaattisia, arkoja ja kykenemättömiä kestämään ruumiillisia ponnistuksia." (s. 51 - 52)

Kirjan alkupuolella lukija pääsee Charlesin ja Sarahin matkassa useamman kerran (niin usein, että siihen todella alkaa jo kiinnittää huomiota.. ) katseilta suojassa olevaan niemenkärkeen, joka tuntuu olevan kuin viktoriaanisen ajan ulkopuolella oleva vyöhyke. Siellä Charles kohtaa naisen, joka ei mahdu ajan ahteeseen muottiin. Sarah tuntuu olevan eksyksissä aikakaudella, jonne hänen luonteensa ja kasvatuksensa ei häntä auta sopeutumaan. Ja mikä vaikutus hänellä onkaan Charlesiin... Enempää en halua Charlesin ja Sarahin vaiheista paljastaa, vaan kehotan lukemaan niistä kirjasta.

Minulle tämän kirjan koukku ei ole juonessa, vaan siinä, että tapahtumat kerrotaan kirjan kirjoitusajankohdasta käsin. Kirjan kertoja tutkailee Charlesin ja Sarahin kohtaloita 1960-luvun näkövinkkelistä, ja tekee itsensä lukijalle hyvinkin näkyväksi kirjan edistyessä. Kertoja esittää huomioitaan aikakaudesta, sen ilmiöistä ja aatteista, tarinan henkilöiden luonteista ja vaikuttimista, ja peilaa niitä ajoittain 1960-luvun tapoihin. Viktoriaanisen ajan oloja katsellaan kuin luupin läpi tulevalta vuosisadalta. Pidin tästä kerrontatavasta erittäin paljon, vaikka teksti ei aina ollutkaan kovin nopealukuista. Suomennoksen lauserakenteet olivat paikoin monimutkaisia, ja mietin, olisiko jotain lauseita voinut hioa sujuvimmiksi. Toisaalta kirjan sivuilta syntyi vanhahtava vaikutelma varsin uskottavasti. Tosin yllä olevaan tekstilainaukseen liittyen pohdiskelin, kaareutuiko tasangon reuna todellakin ivallisena.. ja miten ivallisesti oikein kaareudutaan? :)

Jokaisen luvun alussa on lainauksia 1800-luvun runoista tai muista teoksista. Hardy, Tennyson, Darwin, jopa Marx johdattelevat lukijaa uuteen lukuun. Analysoitavaa siis riittää, jos semmoiseen haluaa ryhtyä. Minä tyydyin nautiskelemaan kirjasta, joka kestää useammankin lukukerran.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Saatu kierrätyksenä äidin kirjahyllystä
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kasoittain kirjoja ja No, But I Read the Book.
Kirjan tietoja:
John Fowles:  The French Lieutenant's Woman (1969)
Suomennos Kaarina Jaatinen
Runot suomentanut Hannu Sarrala
Karisto, 1982
327 sivua

3. elokuuta 2014

1v 1kk - synttäriarvonta!

Vuosi ja kuukausi sitten painoin jännittyneenä ensimmäisen kerran 'Julkaise' painiketta. Bloggaamisen aloittaminen oli lähinnä kokeilu. Miltä tuntuisi naputella jotain tekstiä virtuaaliavaruuteen muutaman kerran viikossa sen sijaan, että vain lueskelen toisten blogeja? Ihan kivaahan se oli - ja koukuttavaa. Nyt voin jo todeta, että minulla on aivan uusi harrastus, kirjabloggaaminen. Tähän postaukseen en laita tämän kummempia avautumisia, vaan kiitän kaikkia seuraajiksi rekisteröityneitä (Googlen paneeli, Bloglovin ja Blogilista - linkit näihin löytyvät sivupalkista), satunnaisia kävijöitä ja kirjajuttujen kommentoijia. Kommentti on aina iloinen asia, ja mukavaa on huomata sekin, että vaikkei kommentteja tulekaan, joku näitä kirjajaaritteluja käy lukemassa. ♥, blogini lukijat!

Haluan juhlistaa ensimmäisiä blogisynttäreitäni pienellä arvonnalla. Varsinainen synttäripäivä oli heinäkuun alussa, mutta päätin siirtää synttäriarvontaa kuukaudella, jotta arvontapuuhat eivät osuisi aivan keskelle omaa ja lukijoiden kesälomaa. Oman kesälomani viimeinen päivä alkoi juuri, joten synttäriarvonta on - nyt! Arvonnan palkinnot ovat tietenkin kirjoja ja säännöt ovat seuraavat:
  • voit osallistua arvontaan kommentoimalla tähän postaukseen
  • laita kommenttiin
    • niiden kirjojen numero/nimi, joiden arvontaan haluat osallistua. Voit osallistua 1-7 kirjan arvontaan valintasi mukaan.
    • sähköpostiosoitteesi, jotta voin tiedustella osoitettasi palkinnon postittamista varten. Osoitetiedot ovat tietenkin luottamuksellisia, en jakele niitä eteenpäin. Jos sähköpostiosoitteesi löytyy blogistasi, se riittää - löydän sen sieltä.
    • voit osallistua myös anonyymisti, mutta liitä silloin kommenttiin mukaan nimimerkki. Myös ei-rekisteröityneet lukijat voivat siis osallistua arvontaan, mutta totta kai lukijaksikin saa rekisteröityä. :)
  • To 7.8.2014 klo 17 mennessä saapuneet kommentit osallistuvat arvontaan. Arvon palkinnot torstai-iltana. Jos en ole saanut voittajien yhteystietoja sunnuntai-iltaan mennessä, arvon ko. palkinnon maanantaina uudemman kerran.
  • Jokaisella osallistujalla on yksi arpalipuke / arvonta
Arvottavat kirjat (joista yksi on muistio) olen itse valinnut ja hankkinut, ja kaikki kirjat ovat uusia:
1. Yann Martel: Piin elämä. Tammi. Pokkari. 394 sivua.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. WSOY. 328 sivua. Pokkari. Klassikon uusi suomennos.

3. Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu. Otava. 352 sivua. Pokkari.

4. Helen Dunmore: Keskustelua kuolleiden kanssa. Like. 255 sivua. "Hitchcockmaisen hiostava jännitysdraama", kuvailee takakansi. Kovakantinen.

5. Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo. Atena. 150 sivua. Novelleja. Kovakantinen.

6. Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina. Like. 109 sivua. Pokkari.

7. Mummo-muistio. Sammakko. Kovakantinen. Huom! Muistion sisäsivuilla ei ole kuvia, eli sivut ovat valkeita ja viivattomia.

Tervetuloa mukaan arvontaan!

1. elokuuta 2014

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Henrik Langen 90 kirjaklassikkoa kiireisille (WSOY, 2009) tiivistää oivallisesti Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon (Otava, 2005) juonen pääpiirteet:
Langen kirjasta huikkaan kiitokset There's no such thing as too many books -blogin Minnalle - mainio kirjavinkki!

Tuulen varjo kolahti minulle heti, kun sen ensimmäisen kerran luin joskus vuosia sitten. Edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten pakkasin Tuulen varjon kesälomareissulle mukaan ja lueskelin kirjan uudestaan hitaasti nautiskellen aurinkovarjon alla. Hyvä se on edelleen! Toisenlaisiakin lukukokemuksia löytyy. Le petite lectrice -blogissa luettiin hiljattain myös Tuulen varjoa, eikä se aiheuttanut suurta tunnemyrskyä. Kun joku kirja on itselle viiden tähden kirja (niin kuin Tuulen varjo minulle on), siitä on aina kiinnostavaa lukea muiden bloggauksia - erityisesti silloin, kun kyseinen kirja jollekin toiselle on korkeintaan keskinkertainen lukukokemus. Miksi se sitten minulle on niin hyvä kirja?

Vaikkei Tuulen varjo mikään maailman kirjallisuushistorian suuri merkkiteos ole minunkaan mielestäni, siinä on paketoitu onnistuneesti yhteen aineksia, joista kovasti pidän. Tuulen varjo on minulle tuttu ja turvallinen kirja, joka tarjoaa viihdyttävää todellisuuspakoa hämärään, hieman mystiseenkin Barcelonaan. Tuulen varjoa lukiessa minun ei tarvitse kiemurrella tökeröiden, valjujen juonenkäänteiden parissa vaan tarinan käänteet ovat sopivan kimurantit ja koukuttavat. Henkilöhahmot pääosin ovat sympaattisia, rakkaus dramaattista ja tunnepitoista, ja loppu onnellinen. Luulen, että Tuulen varjo on minulle SE 'kirja kirjoista' -tyylinen kirja, joka asettuu muiden vastaavien kirjojen yläpuolelle. Sillä kirjojen maailmassahan Tuulen varjossa pyöritään. Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Tuulen varjossa minua miellyttää kirja(sarjan) rakenne, jossa kerrotaan tarinoita tarinoista:
"Sivujen myötä kertomuksen rakenne alkoi muistuttaa venäläistä puunukkea, joka kantaa sisällään lukemattomia miniatyyrikokoisia kopioita itsestään. Vähitellen koko tarinarypäs hajosi sen sadaksi pikku tarinaksi aivan kuin se olisi astunut peilisaliin, missä siitä lähti kymmeniä eri suuntaa heijastuvia säteitä."

Pidän siitä, että Barcelona (kaupunki, jossa en ole koskaan vieraillut) näyttäytyy kirjassa usein salaperäisenä ja kohtalokkaana, kielikuvin koristeltuna:
"Kun astuin ulko-ovesta, oli alkanut sataa lunta, taivas tuntui sulavan valkoisiin valokyyneliin, jotka pysähtyivät hengityksen huuruun ja katosivat. Juoksin Katalonian aukiolle, missä ei näkynyt ketään. Vain keskellä kohosi vanhan miehen hahmo, tai ehkä se oli vain taivaasta karannut enkeli, joka oli naamioitunut harmaisiin hapsiin ja valtavaan harmaaseen takkiin."

Usein on myrskyisää ja synkkää. Ilma enteilee tunnepitoisia juonenkäänteitä:
"Myrskyn hyiset henkäykset riuhtoivat harmaata huntua, joka naamioi sumuun hautautuneiden palatsien ja huviloiden aavemaiset ääriviivat. Niiden joukossa kohosi Aldayan palatsin pimeä ja yksinäinen torni, joka häämötti tuulessa aaltoilevan puistokujan päässä. Vedin otsaan liimautuneet hiukset silmiltäni ja lähdin juoksemaan sitä kohti aution puistokadun toiselle puolen."

Ja rakkaus, no sitähän riittää useammankin tarinan verran:
"Kumarruin hänen puoleensa ja sivelin sormenpäilläni hänen vatsaansa. Bea painoi silmät kiinni ja hymyili varmana ja vahvana.
    - Tee minulle mitä haluat, hän kuiskasi.
    Hän oli 17-vuotias ja hänellä oli elämä huulillaan."

Mistä Tuulen varjo siis kertoo? Hieman runsaampia juonitiivistelmiä löytyy alempana olevista blogilinkeistä. Voit myös lukea kirjan tai tyytyä Langen tiivistelmään. :)
Tarkoitukseni oli lukea Ruiz Zafónia enemmänkin kesän mittaan, mutta näköjään niin pientä lukusuunnitelmaa ei voi tehdä, etteikö se menisi plörinäksi. Kesälomani hiipuu kohti loppuaan, ja vain yksi neljästä oman hyllyn Ruiz Zafónista on luettu. Kaikkea muuta kivaa ja mielenkiintoista on tullut nenän eteen, enkä ole malttanut ottaa Enkelipeliä luettavaksi, vaikka tiedän, että se on minulle aivan yhtä hyvä kirja kuin tämä Tuulen varjo. Onneksi kirjat odottavat kiltisti lukemistaan tuolla hyllyssä, ja 'et toteuttanut lukusuunnitelmaa' -huomautukset kuuluvat vain oman pääni sisältä. Syksylläkin on aikaa lukea, joten ehkäpä Ruiz Zafóneita ilmaantuu lisää blogiini tulevina kuukausina.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos kirpparilta
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjaneidon tornihuone, Kirja kirjalta, Kahvia, kingia ja empatiaa ja La petite lectrice.
Kirjan tietoja:
Carlos Ruiz Zafón: La sombra del viento (2001)
Suomennos Tarja Härkönen
Otava, 2005
479 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...