29. kesäkuuta 2014

Jonathan Carroll: Naurujen maa

Jonathan Carrollin nimen olen löytänyt kirjablogeista. Hurja Hassu Lukija ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogeissa on hiljattain luettu Carrollin Valkoiset omenat -kirjaa, ja kirjailija jäi kiinnostavana nimenä mieleeni. Yllätyksiä, arvoituksellisia juonenkäänteitä - kirjoja minulle! Omena-kirja ei ollut kirjastossa paikalla, joten nappasin mukaani Naurujen maan (Lokikirjat, 2005). Siinä päähenkilönä on Thomas Abbey, joka päättää ottaa opettajantöistään virkavapaata kirjoittaakseen elämäkerran Marshall Francesta, kirjailijasta, jonka lastenkirjat ovat tehneet Thomakseen suuren vaikutuksen. Thomas matkustaa Marshallin kotikaupunkiin Galeniin, ja seuraksi tuppautuu toinen Marshall-fani Saxony. Ja Galenissa sitten odottavat ne yllätykset ja arvoitukselliset tapahtumat.
Mielestäni yllätyksiä ja outoja tapahtumia sai odotella aika pitkään, kirjan loppupuolelle asti. Kun tiesin semmoisia olevan tulossa, arvuuttelin koko ajan, että 'joko nyt, joko nyt' - äh, ei vieläkään. Tämä hieman pilasi lukunautintoani, mutta syytän lähinnä kärsimätöntä luonnettani enkä kirjaa. Kirjan juoni oli ihan näppärästi rakennettu lopun koukkuineen, ja vinkeinä koirahahmoina Nuija ja Nuppu olivat ehdottomasti 'henkilö'gallerian huippua. Sen sijaan päähenkilö Thomas sujahti kategoriaan 'ärsyttävät vieraissa hyppijätyypit', mutta muutoin henkilöt eivät suuria tunteita minussa herättäneet, mitä nyt Saxonyn kohtalo kävi vähän sääliksi.

Naurujen maa oli mukavaa kesälukemista, jossa olisi tosin voinut olla vähän enemmänkin jännitystä mukana. Pidin kirjasta silti kolmen Goodreads-tähden arvoisesti, ja aion ehdottomasti lukea myös sen Omena-kirjan. Naurujen maan kannessa on veikeä koira, joten saan jälleen merkinnän Kirjabingoon:
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lempeä hulluus, Morren maailma, Satun luetut ja Valopolku.
Kirjan tietoja:
Jonathan Carroll: The Land of Laughs (1980)
Suomennos Laura Lahdensuu
Lokikirjat, 2005
279 sivua

27. kesäkuuta 2014

Siri Kolu: Me Rosvolat #1 ja #2

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja viihdytti minua kevään mittaan työmatkoillani. Kuuntelin ensin ykkösosan Me Rosvolat (Otava, 2011) äänikirjana, ja kun kakkososakin oli paikalla kirjaston hyllyssä, en voinut vastuusta kiusausta vaan otin myös Me Rosvolat ja konnakaraoken (Otava, 2012) kuunteluun. Nyt on kesäloma ja päivittäinen kuunteluaika (20 minuuttia/suunta) on otettu muuhun käyttöön. Rosvoloiden jatko-osien kuuntelu jää siis syksymmälle, mutta ensimmäiset osat olivat niin miellyttävää autoajankulua, että päätin tehdä niistä pienen kuuntelukoosteen.


Ykkösosa esittelee lukijalle Rosvoloiden perheen ja elämäntavan. Kahden lapsen perhe viettää melkoisen erikoista elämää: kesät ollaan tien päällä, rosvotaan ruokatarpeet ohi kulkevista autoista, nautiskellaan elämästä ja irtokarkeista. Kesän huipennuksena toimii kaikkien rosvoperheiden yhteiset kesäjuhlat. Eräänä kesänä rosvoperheen isä Hurja-Kaarlo saa tarpeekseen lastensa 'ei ole kavereita' -valituksista, ja nappaa eräästä ryöstettävästä autosta mukaan pikkutytön nimeltä Vilja Vainisto. Neuvokas ja reipas Vilja välittää lukijoille kokemuksiaan Rosvoloiden perheen matkassa.

Tämän peruskuvion ympärillä pyöritään sarjan ykkösosassa. Rosvoloiden maailma on aivan kuten äänikirjan kansi: iloinen ja värikäs. Arjen inhorealisimi (poliisit, vankilaan joutuminen, kylmissä mökeissä asuminen talvella) pysyttelee aika kaukana Rosvoloiden maailmasta, jossa keskitytään lähinnä elämän iloiseen puoleen. Löysin itsestäni hieman yllättäen sisäisen täti-ihmisen, joka ei tykännyt siitä, että maantierosvoamisesta annetaan siloteltu kuva. Ei kai se oikeasti voi noin mukavan jännää olla kuin Rosvolat antavat ymmärtää?

No, sisäinen täti oli tyytyväinen, kun rosvokesän lopuksi hiven arjen todellisuuttakin tuli kuvioihin mukaan. Paljastetaan nyt sentään se, ettei kukaan joudu vankilaan. Sen sijaan Vilja joutui palaamaan takaisin kotiinsa kesän päätteeksi. Me Rosvolat oli kivan kesäinen autokirja (erityisesti kuunneltuna keskellä lopputalvea), ja Hannu-Pekka Björkman oli aivan loistava lukija. Näin hänet koko kertomuksen ajan mielessäni isä-Rosvolan osassa.
 

Me Rosvolat ja konnakaraoke näytti aluksi toistavan ykkösosan juonikuvioita. Vilja napataan ikävältä viululeiriltä Rosvoloiden matkaan, ja taas ollaan menossa kesäjuhlille. Manasin mielessäni, että eikö mitään uutta ole keksitty? Manasin myös sitä, että ihana HPB oli vaihdettu naislukijaan. Ei hänkään huono lukija ollut, mutta kyllä HPB oli vallan omassa sarjassaan. Onneksi juoni sai kesäjuhlien alla lisää kierteitä, ja totuin uuteen lukijaankin. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että kakkososa oli mielestäni ykköstä parempi. Kesäjuhlilla Vilja osallistuu Rosvoloiden kanssa juhlien kisalajeihin, ja Huijan seuraaminen oli erittäin jännittävää. Meinasin jopa jäädä työpaikan parkkipaikalle kuuntelemaan, miten kisassa käy (kunnes sisäinen täti totesi, että nyt höpsötykset pois ja työn ääreen).

Kakkososassa oli jonkin verran enemmän tummia sävyjä ykkösosaan verrattuna. Kesäjuhlat eivät olleet pelkkää iloista rallattelua, vaan myös rosvojen valtapeliä. Rosvoperheen poika Kalle on päässyt koulunkäynnin alkuun, mutta on huolissaan siitä, ettei hänen perheensä ole esittelykelpoinen koulussa. Vilja ei tunne oloaan kotoisaksi oman perheensä parissa. Perheenjäsenten väliset (valta)suhteet ovat kovasti pinnalla tässä sarjan kakkososassa. Taitavasti Rosvolat on kirjoitettu, sillä Konnakaraoken perusvire on edelleen positiivinen, ja ikävämmät asiat on sujautettu luontevasti juoneen ja henkilöhahmoihin. Saarnaavaa tai opettavasta sävyä ei kirjassa ei ole, kekseliäitä juonenkäänteitä sen sijaan riittää.

Kunhan syksy ja työelämä taasen alkavat, taidan etsiä kuunneltavaksi sarjan seuraavan osan.

Lopuksi heitän vielä vinkkauskiitokset Kirsin kirjanurkkaan, jonka koontipostauksen innoittamani päätin kokeilla sarjan ykkösosaa.

Goodreads: Molemmat osat saavat 3 tähteä
Mistä äänikirjat minulle? Kirjaston äänikirjoja
Muualla verkossa: Kirjoja on luettu tai kuunneltu blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luen ja kirjoitan ja Kirjavinkit. Hesarin arvio kakkososasta.
Kirjojen tietoja:
Siri Kolu: Me Rosvolat 
Lukija Hannu-Pekka Björkman
Otava, 2011
Kesto 5 h 4 min

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
Lukija Elsa Saisio
Otava, 2012. 
Kesto 9 h 17 min

26. kesäkuuta 2014

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Huumoria näkyy löytyvän kirjoista silloin, kun sitä vähiten odottaa kohtaavansa. Kazuo Ishiguron Yösoittoja (Tammi, 2011) sisältää viisi kertomusta, joita yhdistää henkilöiden kokemus musiikista. Henkilöt vaihtuvat tarinasta toiseen (no yksi poikkeus toki mahtuu joukkoon), mutta jossain vaiheessa kutakin kertomusta mukaan astuu musiikki, joka tekee arjen hetkistä jotain vallan erityistä. Se huumoripuoli löytyi toisesta ja neljännestä kertomuksesta nimeltään Come Rain or Come Shine ja Yösoittoja. Harvoin mieleni tekee nauraa ääneen kirjaa lukiessa, mutta nyt pääsi tämmöinen ihme tapahtumaan. Molemmat kohtaukset olivat samantyylisiä, eli mies tekee jotain älytöntä ja saakin yhtäkkiä omituisille touhuilleen yhden hengen hämmentyneen yleisön. Tarjosikohan kyseinen tilanne minulle jonkinlaista samaistumispintaa... ehkä, mutta olipa kerrankin oikeasti hauskaa kirjaa lukiessa.

"Kevät teki tuloaan tänne Venetsiaan, kun eräänä aamuna huomasin turistien joukossa Tony Gardnerin. Takana oli ensimmäinen kokonainen viikko ulkona piazzalla, ja se oli todella helpottavaa kaikkien niiden tunkkaisten tuntien jälkeen, jotka olimme soittaneet kahvilan perällä, portaisiin pyrkivien asiakkaiden tien tukkona. Aamulla puhalsi navakka tuuli, ja tuliterä markiisi paukahteli, mutta meillä kaikilla oli vähän iloisempi ja virkumpi olo, ja sen taisi kuulla musiikistakin" (s. 11)

Tässä on kirjan aloituskappale, joka viehätti minua Venetsia-ympäristöllään ja sujuvalla kirjoitustyylillä. Sujuvuus jatkui läpi kirjan, Venetsiassa sen sijaan ei oltu jokaisessa tarinassa. Yösoittoja ei ollut minulle erityisen huikea elämys, mutta yllätyin hieman, kun jaksoin kiinnostua kirjan tarinoista kolmen Goodreads-tähden arvoisesti. Novellit eivät yleensä ole minun juttuni, mutta tämmöiset vähän pidemmät erilliset kertomukset sopivat jo paremmin omaan kirjamakuuni. Jokaisessa tarinassa kun oli selkeä juoni, eikä pelkästään jokin vaikeasti tavoitettava tunnelmapala. Yösoittoja oli semmoinen mukava kirja, joka ei ärsyttänyt vaan tarjosi muutaman hupaisan hetken. Ja jos on tiukkaa ajan kanssa, tätä kirjaa voi helposti lukea tarina kerrallaan silloin tällöin.
Yösoittoja pyöräyttää osaltani käyntiin Opuscolo-blogin kesäisen haasteen eli  Keltaisen kesän. Myös kirjabingo saa uuden ruksin kohtaan 'Kuuluu kirjasarjaan', sillä Yösoittoja on Keltaisen kirjaston kirja numero 415. Bingoruudukkooni on jo muodostunut muutama kolmen ruksin rivi, mutta 'romantiikka' ja 'kirja & elokuva' ruutuja pitää hieman pohdiskella, jotta niihin löytyy mukavan kesäistä luettavaa. 'Dekkari' ja 'yli 500 sivua' ovat jo helpompia ruutuja, ja 'palkittu kirja' löytynee vaikkapa omasta hyllystä. Pitää näistä hajarukseista ainakin yksi bingorivi saada aikaiseksi. :)
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Amman kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto, Narseskan kirjanurkkaus ja Mustikkakummun Anna.
Kirjan tietoja:
Kazuo Ishiguro: Nocturnes (2009)
Suomennos Helene Bützow
Tammi, 2011
226 sivua

24. kesäkuuta 2014

Peter O'Donnel: Modesty Blaise - Vapauden tyttäret

Mikä sarjakuvasankari haluaisit olla? Minun valintani olisi - Modesty Blaise!! Muodokas typykkä, jolla on kiehtova rikollismenneisyys, rahaa, komea Will seuranaan ja joka peittoaa pahat roistot älykkyytensä, teknisten (vaan ei kyberteknisten) vempeleidensä ja tietenkin Willin avulla. Tämän zäpäkän mimmin seikkailuja on julkaistu suomeksi kokonaisen albumillisen verran, ja pakkohan se oli katsastaa. Vapauden tyttäret (Jalava, 2014) sisältää neljä tarinaa: Merlinin labyrintti, Vapauden tyttäret, Herttainen Caroline ja Platon valtakunta.
Tarinat voi tiivistää aika lyhyesti: Modesty kamppailee rosvoja vastaan Willin avustuksella, ja yllätys yllätys - Modesty ja Will voittavat aina. Kolmessa tarinassa rosvot ovat Modestylle ja Willille tuttuja heidän menneisyydestään, ja Herttainen Caroline nostaa esille aivan uuden rikollisjengin. Kaavamaisuus ja ennalta-arvattavuus kuvaavat Modestyn seikkailuja, mutta minua se ei häiritse. En jaksa suhtautua Modesty-albumeihin kovin vakavasti, vaan ne yksinkertaisesti ovat minulle toimivaa kesäviihdettä. Jos kaipaan jotain ns. korkeampaa kirjallista ajankulua, sitä osaan etsiä muiden kirjailijoiden opuksista. Modestyt ovat Modestyjä, ja hyvä niin.

Albumin piirroksista vastaa kaksi nimeä. Merlinin labyrintin on piirtänyt Pat Wright, ja hänen kättensä jälki miellytti minua enemmän kuin Neville Colvinin, joka on piirtänyt loput kolme tarinaa. Wrightin Modesty näytti omaan silmääni paremmalta, vaikka tarinassa olikin jonkin verran ruutuja, joissa Modesty lähinnä loi ilmeikkäitä silmäyksiä lukijaan:
Colvinin piirtämät Modesty-hahmot näyttivät välistä jopa omituisilta Wrightin tarinaan verrattuna:
Jos Modestyn varhaiset vaiheet kiinnostavat, niistä tehdään selkoa ainakin Modesty Blaise -kirjassa, jonka luin viime kesänä. Oman kappaleeni löysin kirpparilta, mutta on näitä kirjastossakin näkynyt.

Vapauden tyttäret on julkaista tänä vuonna, joten saan jälleen ruksin Kirjabingoon:
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle: Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu Kirjavinkeissä.
Kirjan tietoja:
Brethren of Blaise, 1980
The Lady Killers, 1980-1981
Sweet Caroline, 1983-1984
Plato's Republic, 1984-1985
Käännös Asko Alanen
Jalava, 2014
125 sivua

22. kesäkuuta 2014

Truman Capote: Kesän taittuessa

Postuumisti julkaistu Kesän taittuessa (Tammi, 2007) on ensitutustumiseni Truman Capoten tuotantoon. Kansilieve kertoo, että kyseessä on Capoten esikoisromaani, joten aloitinpa lukemiseni kerrankin kronologisesti oikeasta kirjasta. Kirjan julkaisua edeltäneet vaiheet ovat mielenkiintoiset, ja Sothebyn huutokauppaan tarjotun neljän käsinkirjoitetun ruutuvihkon tarina on kerrottu kirjan jälkisanoissa. Kurkin nykyään erittäin harvoin kirjojen loppuratkaisuja, joten aloitin lukemiseni melkoisen puhtaalta pöydältä, kirjan historiaa sen kummemmin tuntematta.
"Kolme rouvaa Westchesteristä, tulossa lounaalle ja iltapäivänäytökseen; Grady jäi autoon odottamaan, kun Clyde meni palvelemaan heitä. Grady piti Clyden kävelytyylistä, siitä miten miehen jalat näyttivät ottavan aikansa, harppoivat verkkaiseen tahtiin: se oli pitkän miehen kävelyä. Mutta Clyde ei ollut paljon Gradya pitempi. Pysäköintialueella hänellä oli aina yllään kesähousut ja flanellipaita tai vanha villapusero; ne vaatteet olivat hänen päällään paljon paremman näköiset ja pukevammat kuin puku, josta hän oli tavattoman ylpeä. Sininen, kaksirivinen liituraitapuku hänellä kuitenkin oli yllään aina kun hän tuli Gradyn uniin; Grady ei käsittänyt miksi, mutta hänen unensa Clydestä olivat muutenkin järjettömiä." (s. 37-38)

Kirjan päähenkilönä on 17-vuotias Grady McNeil, rikkaan perheen tytär, joka jää yksin New Yorkiin viettämään kesää vanhempien matkustaessa Eurooppaan. Kesän taittuessa kuvaa Gradyn suhdetta työläispoika Clydeen. Grady on pitänyt suhteen salassa perheeltään ja ystäviltään, mutta jossain vaiheessa kirjaa kaikki tulee ilmi.

Pidin Capoten esikoisesta. Gradyssä on omanlaistaan raikkautta ja naiivia kapinahenkeä vanhempien seurapiiriodotuksia vastaan. Tarina kerrotaan suureksi osaksi hänen näkökulmastaan, välillä takautuvasti ja välillä hieman eteenpäin hypähdellen. Clyde jäi minulle henkilönä hieman Gradya etäisemmäksi, vaikka hänenkin taustojaan jonkin verran valotettiin. Kesän taittuessa oli minulle ensisijaisesti Gradyn tarina. Gradyn tunteita tai rikas-köyhä -asetelmaa ei analysoida ja selitetä puhki kirjan sivuilla. Lukijalle kerrotaan kohtauksia kesän tapahtumista, ja välillä tuntui, että aukkopaikkoja sai melko paljon itse täydennellä päässään. Tämä kerrontatyyli miellytti minua, ja tarinassa pysyi aukoista huolimatta hyvin mukana. Mielestäni se vain parani loppua kohden, kun alun viaton salasuhde sai synkempiä sävyjä.

Kirjasta jäi tunne, että siinä olisi ollut aineksia pidempäänkin romaaniin toisenlaisella kerrontatyylillä. Välillä on kuitenkin miellyttävää lukea tarinaa, jota ei ole paisuteltu määrättömästi vaan jossa kerrotaan sopivan lyhyesti olennaiset jutut, ja se on siinä sitten se. Reilut sata sivua oli Gradyn ja Clyden tarinalle oikein sopiva mitta, ja vaikka Kesän taittuessa ei ollut mikään järisyttävä lukuelämys, on se aivan mukavaa luettavaa lyhyiden (suhde)tarinoiden ystäville.

Luin kirjan jo aiemmin keväällä, joten Opuscolo-blogin Keltainen kesä -haaste odottelee vielä aloituskirjaansa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Nipvet, Sinisen linnan kirjasto ja Jäljen ääni.
Kirjan tietoja:
Truman Capote: Summer Crossing (2005)
Suomennos Kaijamari Sivill
Tammi, 2007
128 sivua

19. kesäkuuta 2014

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot IV

Muumi-sarjakuvia on kertynyt hyllyyni muutaman albumin verran, ja Janssonin kirjakiusaus -haaste oli mukava tekosyy kurkistaa sarjismuumien maailmaan. Logiikka ei ole niin tärkeää Muumien kanssa touhutessa, joten aloitin lukemisen Sarjakuvaklassikoiden nelosalbumista (WSOY, 2011). Se kun sattuu olemaan tuoreimpia Muumi-hankintojani, enkä muista lukeneeni albumia aiemmin kirjastolainana. Lukematon muumi kiinnosti enemmän kuin uusintalukeminen ja järjestyksessä eteneminen.
Albumissa on viisi tarinaa: Muumipeikko Villissä lännessä, Niiskuneiti rokokoossa, Muumi ja velvollisuudentunto, Muumipeikko ja pyrstötähti sekä Muumipeikko ja kultainen häntä. Muumisarjisten tyylin jokainen tarina alkaa takalistokuvalla:

Pyöreä kumpu on tietenkin veikeä aloitusruutu (vaikka eihän Muumipeikolla ole edes housuja...), mutta onneksi samaa ideaa ei ole käytetty esimerkiksi supersankarisarjakuvissa. Lapsuuteni suosikit Hämähäkkimies ja Mustanaamio (nii-i-in!) tuskin olisivat olleet olleet edukseen vastaavissa ruuduissa.

Paria ensimmäistä tarinaa yhdistää Muumipapan keksimä aikakonehärveli. Sillä matkataan Villiin länteen ja Ranskan rokokooaikaan. Näistä aikamatkailujutuista rokokootarina oli enemmän minun mieleeni, sillä siinä pääosassa oli Muumipeikon sijasta Niiskuneiti, joka haikaili romantiikan perään. Muumipeikko ei ainakaan ensi alkuun kelvannut romantiikan kohteeksi, sillä Niiskuneidin mielestä "Romantiikka merkitsee jotain uutta, tyhmyri!!" (s. 28). Romanttishenkiset ruudut henkivät suloista kesää:
Muumi ja velvollisuudentunto -tarina sopii kuin nakutettu kesälomafiiliksiin. Työelämä ja sen velvollisuudet... tekisipä mieleni heittäytyä Muumi-vaihteelle muulloinkin kuin kesälomalla:
Hieman samantyylistä kritiikkiä yhteiskunnan älyttömyyksiä kohtaan on tarinassa Muumipeikko ja kultainen häntä. Huutia saa kuuluisuutta tavoitteleva tosi-tv... eikun siis Muumi. Nuuskamuikkunen saa kunnian esiintyä tarinassa järjen äänenä. Eikö muka laiturin rakentaminen ystävän kanssa ole tärkeämpää kuin nimikirjoitusten jako? Nämä kaksi tarinaa eivät - valitettavasti - ole vanhentuneet päivääkään, vaan tuntuivat erittäin ajankohtaisilta.

Albumin lopussa on lyhyt infosivu, jossa kerrotaan muun muassa, että pyrstötähtiaihe on Muumi-tarinoiden uudelleenkäytetyin aihe. Tässä kirjassa siitä on mukana sarjakuvaversio, joka ei juoneltaan ole täysin yhtenevä aiemmin keväällä lukemani kirjaversion kanssa. Niinpä vain kävi, että sarjakuvatarina tuntui laimealta kirjan rinnalla. En lämmennyt, vaikka Muumilaakso melkein kärventyi.

Kokonaisuutena klassikkoalbumi numero 4 oli hyvä (vaan ei loistava) ja annan sille kolme Goodreads-tähteä. Tarinoiden aihevalinnat poikkesivat mukavasti toisistaan, eli minulle ei tullut tunnetta, että samaa juttua toistetaan joka tarinassa. Kesämielellä nostan albumin suosikkitarinakseni Niiskuneiti rokokoossa -kertomuksen - ja suosittelen sarjismuumeja kaikille Muumien ja/tai sarjakuvien ystäville. Mainiota juhannuslukemista!

Kirjabingosta ruksaan tällä kertaa ruudun 'sarjakuva':
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa (ja Google paljastaa loput linkit) Nenä kirjassa, Kirjainten virrassa, Le petite lectrice ja Lukuisa.
Kirjan tietoja:
Englannin kielinen alkuteos: The Complete Tove Jansson Comic Strip
Suomennos Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen
WSOY, 2011
111 sivua

17. kesäkuuta 2014

Sergei Lukjanenko: Hämärän partio

Taisin kuluttaa adjektiivit loppuun jo postauksessa, jossa ylistin Sergei Lukjanenkon Partio-sarjan kakkososaa, Päiväpartiota. Voinkin vain todeta, että tässä sarjassa ei taso laske - kolmososa Hämärän partio (Into, 2014) on hienon hieno kirja. Annan täydet viisi Goodreads-tähteä tällekin kirjalle. Ja erikoismaininta upealle kannelle:
Hämärän partion juoni on lähempänä ykkösosaa kuin kakkosta, sillä Valon velho Anton on jälleen pääosissa kirjan kolmessa tarinassa. Valon ja Pimeyden puuhien lisäksi kirja tarjoaa pieniä kurkistuksia Antonin perhe-elämään - kyllä, jossain vaiheessa hän on ehtinyt semmoisen perustaa Svetlanan kanssa. Suuri juonipaljastus: velhoperheessä luetaan Muumeja iltasaduksi. Hämärän partio antaa myös aiempia osia enemmän tietoa Muista, Hämärän tasoista, Valon, Pimeyden ja Inkvisition suhteesta. Ja totta kai tämä kaikki on kieputettu mestarillisen taitavasti superkoukuttavaan juoneen.

Lukjanenkon fantasia ei ole mitään rymistelyfantasiaa, jossa mennään sata lasissa alusta loppuun. Tokihan kirjoihin on upotettu muutamia toiminnallisempia kohtauksia, ja Muihin kuuluvilla on kaikenlaisia maagisia taitoja ja voimia, mutta Partio-kirjoissa velhot soittelevat kännyköillä, hyppäävät taksin kyytiin ja lomailevat mökillä. Näissä kirjoissa ei liikuta outojen otusten omissa oudoissa sfääreissä vaan ihmisten arkitodellisuuden keskellä. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat pääosin Moskovaan, ja jonkin verran kirjoissa viittaillaan venäläiseen yhteiskuntaan. Poliittisia luentoja ei kuitenkaan tyrkytetä lukijalla, vaan pohdinnat ja kritiikit on sujautettu sulavasti osaksi juonta. Kun tähän liitetään ripaus huumoria  - siis onhan aika hupaisaa, kun Anton huutaa "Yöpartio! Olet pidätetty! Kädet niskan taakse ja torahampaat sisään!" (s. 320) - ja henkilöhahmot ja Muiden todellisuus, joista paljastuu kaikenlaista outoa, kylmän kolkkoa ja kiehtovaa, niin minä tykkään ja tosi paljon.

"Asunnossa ei ollut myöskään sinisammalta, Hämärän loiseläjää, joka käyttää ravinnokseen kielteisiä tunteita. Ainakaan kotonaan isäntä ei ollut ollut masentunut, Tai sitten hän oli pitänyt erittäin vilpittömästi ja avoimesti hauskaa, jolloin sinisammal oli palanut pois.
    Sitten istuin alas ja aloin viipaloida meetvurstipötkön loppua. Tarkistin kaiken varalta Hämärän läpi, kannattiko sitä edes syödä." (s. 39)

Partio-sarja on viisiosainen. Nyt pitäisi jaksaa joko odotella kahden viimeisen osan suomennusta tai repsahtaa ostamaan englanninkieliset versiot. Hmmm.... tässäpä yksi kesän visaisia ongelmia. :)

Kirjabingo etenee Hämärän partiolla ruutuun 'fantasia':
Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Sergei Lukjanenko: Sumerechniy Dozor (2004)
Suomennos Arto Konttinen
Into, 2014
369 sivua

15. kesäkuuta 2014

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt

Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -dekkarisarja vaikutti ennakolta erittäin kiinnostavalta, lähinnä Barcelona-miljöönsä vuoksi. Kyseinen kaupunki on korkealla matkustuslistallani, joten positiiviset mielikuvat kaupungista hiipivät helposti sinne sijoittuviin kirjoihinkin. Nyt vain kävi niin, että sarjan aloitusosa Petra Delicado ja merkityt tytöt (Tammi, 2012) ei yltänyt ennakko-odotusteni tasolle. Suurimpana syynä jonkinasteiseen floppaukseen oli päähenkilö, komisario Petra Delicado, jota pidin läpi kirjan ärsyttävänä, harrastelijamaisena tyyppinä.

"Oli kuohuttavaa päästä kokemaan katujen todellisuus, nähdä moraalittomuutta, köyhyyttä ja muita rankkoja asioita. En ollut uskonut kestäväni sellaista työtä, mutta se olikin yllättävän helppoa niin kauan kuin ei tuominnut mitään, ei sekaantunut mihinkään ja kuoletti tunteensa. Lopulta alkoi jo uskoa saneensa tehtävän taivaan armosta, jotta voisi taistella oikeuden puolesta vääryyttä vastaan. Totuus ei vain ollut sellainen. Vaikka jutun onnistuisi ratkaisemaan, voisi vain lähettää joka iikan takaisin omaan paskaläjäänsä: uhrit traumojensa pariin ja rikolliset linnaan. Oikeuden puolustaminen ja valta-asema olivat vaarallinen yhdistelmä, kuin vahvaa huumetta, jota en halunnut enää maistaa." (s. 126-127)

Petra on entinen lakimies, joka uranvaihdoksen kautta on päätynyt poliisikomisarioksi. Rikollisten nappaamisen sijaan hänet on laitettu työskentelemään poliisilaitoksen arkistoon. Yllättäen Petralle kuitenkin annetaan selvitettäväksi raiskausjuttu, ja alaisekseen hän saa eläkeiän kynnyksellä olevan ylikonstaapeli Garzónin. Petra on kaikkea muuta kuin hillitty, varmaotteinen poliisi. Päinvastoin, minulle tuli tunne, että kirjassa seurataan poliisiharjoittelijan selviytymistä ensimmäisen oikean tehtävän kanssa. Petra tuntui melko usein ylireagoivan tarpeettoman karskilla käytöksellä tilanteessa, jossa hänen yhtäkkiä oletetaan ottavan oikeita rikollisia kiinni. Garzón puolestaan vaikutti olevan paljon enemmän tilanteiden tasalla. Kaksikko hitsautui yhteen tapahtumien edetessä, mutta en minä heille missään vaiheessa erityisemmin lämmennyt.

Kirjan takakannessa Petra Delicado -sarjaa kuvattiin humoristiseksi, mutta omaan makuun natsaavaa huumoria en kirjasta löytänyt. Silmiin sen sijaan pisti mies-nais -kysymyksen paikoittainen alleviivaus, joka tuntui hieman kömpelöltä. Mutta ehkä se on ollut/on ajankohtainen aihe kirjailijan kotimaassa Espanjassa. Meikäläisittäin tuntuu erikoiselta, että naispoliisi lykätään arkistohommiin vain siksi, että hän on nainen - tämän kuvan kirjasta nimittäin sai.

Vaikka Petran henkilöhahmo ei minua viehättänytkään, kirjan positiivista antia oli lehdistön rooli tapauksen setvimisessä. Toimittajien riepottelu toi omaa väriään juoneen, ja se tuntui paljon uskottavammalta kuin Petran rikoksen selvittely. Petran kunniaksi on kuitenkin todettava, että lopulta juttu sentään ratkesi. Ja koska kirjalle on ilmestynyt jatko-osiakin, Petra & Garzon jatkanevat harjoituksia uusien rikosten parissa.

Annan kirjalla kaksi Goodreads-tähteä, ja erityiskiitoksen herkullisen värisestä kannesta. Upeita punaisen ja lilan sävyjä!

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Lukuneuvoja, Kirjabrunssi ja Nenä kirjassa.
Kirjan tietoja:
Alicia Giménez Bartlett: Ritos de muerte (1996)
Suomennos Jukka Koskelainen
Tammi, 2012
323 sivua

13. kesäkuuta 2014

Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev: Päiväpartio

Millainen on täydellinen, tyylikäs jatko-osa? Esimerkiksi sellainen kuin Sergei Lukjanenkon ja Vladimir Vasiljevin Päiväpartio (Into, 2013): siinä on jotain tuttua, jotta lukijalla on tarttumapintaa tarinaan, mutta kuitenkin jotain uutta, joka vie tarinan täysin uudelle tasolle. Sarjan ensimmäinen osa Yöpartio oli niin hieno, että se koukutti minut Moskovan Muiden maailmaan kertarysäyksellä, ja sarjan toinen osa oli pakko ottaa heti luettavaksi. Ja kyllä Päiväpartio teki vaikutuksen (sarjan perusidean voi kurkata Yöpartion bloggauksestani, johon linkki yllä).

Päiväpartion rakenne on samanlainen kuin ensimmäisessä osassa, eli kirja koostuu kolmesta kertomuksesta, joissa on Esinäytös-niminen luku, ja sen jälkeen alkaa tapahtua. Siinä missä ensimmäisen osan jokaisessa tarinassa pääosissa oli Anton, Valon joukkojen velho, Päiväpartiossa jokainen tarina on omanlaisensa. Kirjan alussa voimansa menettänyt noitatyttö lähetetään toipumaan Artekin pioneerileirikeskukseen. Noidilla onkin täysin oma tapansa toipua, mutta keinovalikoimaan ei kuulu Valon velhoon rakastuminen. Partio-sarjan tyyliin ei kuulu imelyys ja herkkä romantiikka, joten kirjan rakkaustarina saa synkkiä, dramaattisia sävyjä.

En halua paljastaa enempää kirjan varsinaisia tapahtumia, koska itse nautin suunnattomasti siitä, että Päiväpartion juoni oli täynnä yllätyksiä, ja kirjaa oli pakko ahmia eteenpäin. Kerron kuitenkin sen, että todella upeasti Päiväpartiossa vedetään kolme erilaista tarinaa lopuksi yhteen niin, että niistä tulee yhtenäinen kokonaisuus. Taidokasta, rauhallista juonenkehittelyä - Partio-sarjassa maltetaan rakentaa henkilöhahmojen ulottuvuuksia ja tilanteita, eikä vain rytistellä eteenpäin. Ja koska sarjan ensimmäinen ja toinen osa nivoutuvat hienosti yhteen ilman, että kaikkea jo tapahtunutta kerrataan ärsyttävyyteen asti, lukija voi vain nautiskella. Olen vaikuttunut.

Sarjan osien lukeminen suht peräjälkeen kannattaa. Päiväpartiossa viittaillaan jonkin verran ykkösosan tapahtumiin, ja kun samoja henkilöitäkin vilahtelee mukana, lukijan on parasta olla perillä Yöpartion tapahtumista. Laajoja kertauskursseja ei tipu matkan varrella. :)
Fantasian ystävät, tässä on upea kirjasarja!

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjoihin kadonnut, Karkutie ja Sanojen sirottaja.
Kirjan tietoja:
Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev: Dnevnoi Dozor (2000)
Suomennos Arto Konttinen
Into, 2013
412 sivua

12. kesäkuuta 2014

Haastekoonti: Kirjallisuutta futis-maista

Mari A:n kirjablogi heitti viime vuoden puolella ilmoille hienon idean: luetaan kirjallisuutta futismaista. Kirjablogeissa on näkynyt maailmanvalloitusprojekteja, mutta koko maapallon valloittaminen on tuntunut minulle liian massiiviselta projektilta. 32 futiksen MM-kisoihin selvinnyttä maata sen sijaan houkutteli. Puolen vuoden kokeilu, ja kun kisakatsomossa istuminen on joka tapauksessa edessä (mieheni on innokas penkkiurheilija, ja kisat kiinnostavat hippusen minuakin vaikken mikään lajiniilo olekaan), päätin lähteä mukaan haasteeseen.
Etukäteisarvioni oli: eihän tämä kovin vaikeaa voi olla, kun luen aika paljon käännöskirjallisuutta muutenkin. Heh, niin sitä lähdettiin soitellen kisoihin. Tiettyyn pisteeseen asti napsin helppoja maapisteitä, mutta kevään edistyessä maakeräilyyn ja itselle mieluisten kirjojen etsimiseen piti keskittyä aivan tosissaan. Ja siltikään niitä mieluisia ei aina löytynyt, vaan muutaman kohdalla sivujen kääntely tapahtui jokseenkin hampaat irvessä. Kriteerini kirjojen valintaan oli, että kirjailija on syntynyt ko. maassa. Portugali oli ainut maa, jonka kohdalla joustin ja otin mukaan brittiläisen kirjailijan kirjan, jonka tapahtumat sijoittuivat Portugaliin.

Loppusaldo: 27/32 maata. Kirjat olen lukenut 1.1.2014 - 10.6.2014 välisenä aikana. Puu-u-uh!!! Tämän kokemuksen jälkeen nostan isosti hattua kaikille maailmanvalloittajille - ei oo helppoo. Tsemppaan teitä, mutta en aio moiseen urakkaan ryhtyä (ainakaan aivan heti). :) Pidemmittä puheitta siirryn kirjalliseen jälkipeliin eli käyn lohko kerrallaan läpi lukufiiliksiä:

Lohko A:
Brasilia - Fábio Moon ja Gabriel Bá: Daytripper
Kroatia - Slavenka Drakulić: Balkan Express
Meksiko - Carlos Fuentes: Aura
Kamerun - ei luettua kirjaa
Jälkipeli: Lohkosta löytyy huippu, floppi ja jotain siltä väliltä. Aura ei ollut minun kirjani, vaikka odotukseni olivat korkealla. Daytripperistä pidin viiden tähden arvoisesti, ja olen valmis julistamaan Brasilian maailmanmestariksi - erinomainen, näyttävä sarjakuva. Balkan Express ei ollut niin raaka, kuin pelkäsin, mutta säväytti silti subjektiivisella otteellaan.

Lohko B:
Espanja - Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari
Hollanti - Saskia Noort: Ruokakerho
Chile - Antonio Skármeta: Nerudan postinkantaja
Australia -  P. L. Travers: Maija Poppanen
Jälkipeli: Australia oli hankala maa, mutta tuttu ja turvallinen Maija Poppanen ei ollutkaan niin turvallinen valinta - uusi painos ja uusi look eivät minuun iskeneet. Chilen ja Hollannin kirjat olivat pettymyksiä ja lukukokemus lattea. Espanja - no, onko se yllätys jos Pérez-Reverten kirja on hieno? Ei kuitenkaan niin hieno kuin Brasilian Daytripper. Selkeä lohkovoitto Espanjalle.

Lohko C:
Kolumbia - Gabriel García Márquez: Rakkaudesta ja muista riivaajista
Kreikka - Andreas Staikos: Herkullisia suhteita
Norsunluurannikko - Ahmadou Kourouma: ei Allahin tartte
Japani - Banana Yoshimoto: Kitchen
Jälkipeli: Lohkon yllättäjä oli Kreikka. Herkulliset suhteet olivat erittäin herkullisia, suosittelen kesälukemiseksi! Japanin kirjan hienoudet eivät auenneet minulle laisinkaan, mutta Kolumbian edustaja oli kohtalaisen vetävä (vaikka kalpeneekin mestarillisen Sadan vuoden yksinäisyyden rinnalla). Norsunluurannikon kirjassa piisasi omanlaistaan eksotiikkaa, mutta raakuuksia oli liikaa minun makuuni.

Lohko D:
Uruguay - Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa
Costa Rica - ei luettua kirjaa
Englanti - Robert Galbraith: Käen kutsu
Italia -  Carlo Sgorlon: Menetettyjen jokien armeija
Jälkipeli: Erittäin tasokas lohko. Jos jätetään huomiotta edustajaa vaille jäänyt Costa Rica, lohko tarjosi vain hyviä ja erittäin hyviä matseja. Italian edustaja oli kaunis ja tyylikäs. Englanti puolestaan yllätti hyvyydellään, ja Uruguayn kirja oli aivan must luettavaa tähän haasteeseen - knoppitietoa ja rakkautta hienoon peliin.

Lohko E:
Sveitsi - Carl Spitteler: Turun pommitus
Equador - ei luettua kirjaa
Ranska - Alexandre Dumas: Punainen sfinksi
Honduras - ei luettua kirjaa
Jälkipeli: Kaksi maata jäi ilman kirjaa. Sveitsi lähti peliin nobelistilla, muttei kuitenkaan vakavalla naamalla. Ranskan Dumas vilisi pelaajia eikun henkilöitä, ja teki Richelieusta hyviksen. Pieni, mutta laadukas lohko.

Lohko F:
Argentiina - Federico Andahazi: Hurskaat sisaret
Bosnia-Herzegovina - ei luettua kirjaa
Iran - Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu
Nigeria - Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo
Jälkipeli: Lohkon yllättäjäksi nousi Iran. Ei synkistelyä, vaan lukija koukkuun! Muuten oli vaisumpaa. Argentiinan esitys meni vähän vitsin puolelle, ja Nigerian peliä katselin huuli pyöreänä.

G-lohko:
Saksa - Kerstin Gier: Rubiininpuna
Portugali - Robert Wilson: Mitätön murha Lissabonissa
Ghana - Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina
USA - Alice Hoffman: Punainen puutarha
Jälkipeli: Saksan peliesitys oli herttainen ja suloinen. Ah, lohkovoittaja! Muut maat olivat keskinkertaisuudessaan tasaväkisiä.

H-lohko:
Belgia - Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Algeria - Boualem Sansal: Hyvitys
Venäjä - Boris Akunin: Asaselin salaliitto
Etelä-Korea - Eun-Ha Jo: Les Bijoux #1 - Ennustus
Jälkipeli: Julistan lohkovoittajaksi Venäjän - ylivoimainen pelisuoritus. Etelä-Korea oli eksoottinen jopa siinä määrin, ettei lukija ehtinyt juoneen mukaan. Algeria ja Belgia yrittivät parastaan, mutta kuviot eivät tällä kertaa minua koskettaneet.

Kiitokset Mari A:lle mahtavasta haasteesta! Ja nyt... kisakatsomoon valmistautumaan illan peleihin. :)

10. kesäkuuta 2014

Slavenka Drakulić: Balkan Express

Slavenka Drakulićin Balkan Express (Kääntöpiiri, 1994) on alaotsikkonsa mukaisesti 'katkelmia sodan toiselta puolelta'. Drakulić on kroatialainen kirjailija ja toimittaja, joka kirjoitti Balkanin sodan aikana ajatuksiaan ylös tarinoiden muotoon. Balkan Express kokoaa ne yhteen kirjaan, ja vie lukijan uutisotsikoiden taakse. Miten sota vaikuttaa tavallisen ihmisen elämään? Miten hänen arvonsa ja maailmankuvansa muuttuvat? Näitä kysymyksiä Drakulić käsittelee pääosin hyvin omakohtaisissa teksteissään, joiden hän kuvailee olevan puoliksi novelleja ja puoliksi esseitä.
"Oloni tuntuu kuitenkin näin itsenäisyyden aattona (kuulin uutisista, että Euroopan Yhteisö aikoo tunnustaa Kroatian huomenna, tammikuun 19. päivänä vuonna 1992) kaksijakoiselta. Minusta tuntuu, että minulta on riistetty menneisyyteni, lapsuuteni, kasvatukseni, muistoni ja tunteeni, ikään kuin koko elämäni olisi ollut väärää, pelkkää erehdystä ja valhetta. Olen häviäjä, itse asiassa me olemme nyt häviäjiä kaikki. Kroatian "uusi demokratia" ei ole antanut meille vielä mitään muuta kuin lupauksia uskoa. Hinta on kallis: meidän on kiellettävä koko menneisyytemme ja uhrattava nykyisyytemme." (s. 65-66)

Balkan Expressin lähestymistapa sotakokemuksiin oli mielestäni hieno. Kirjan tarinat eivät muodosta juonellista jatkumoa, vaikka ne olikin järjestetty ajallisesti peräkkäin. Aiheet hyppivät yksittäisistä muistoista ja kokemuksista kirjeeseen omalle tyttärelle, armeijan sotilaan haastatteluun. Sisällöstä ei silti tullut minulle liian sekava vaikutelma, vaan erilliset palaset jäsentyivät yllättävän hyvin kokonaisuudeksi, josta hahmottuu yhden ihmisen ja hänen läheistensä kokemus sodasta. Hyvin paljon kirjassa keskitytään siihen, mitä tapahtuu ihmisen pään sisällä, kun ympäröivä todellisuus alkaa rajusti muuttua: "Olin luullut, että ruumiin kuolema oli pahinta mitä sodassa voisi tapahtua; en tiennyt että pahempaa oli mielen irtoaminen ruumiista, oman sisimmän lamaantuminen, tuhoutuminen ennen kuolemaa, kipu ennen kipua." (s. 56)

Drakulićin kirjassa lukijalle ei vyörytetä numerofaktoja, poliitikkojen nimiä ja tekemisiä ja suuria sotatapahtumia. Kylmien faktojen osalta lukija joutuu tyytymään kirjan lopussa olevaan pieneen karttaliitteeseen sekä lyhyeen kuvaukseen sodan vaiheista. Balkan Express oli minulle silti koskettavampi kirja kuin moni faktojen kyllästämä historiateos, ja tätä kirjaa voinkin suositella Euroopan lähihistoriaan tutustuville.

Saan kirjasta Kroatia-pisteen futishaasteeseen sekä kuittaan itselleni luutnantin arvon Ihminen sodassa -haasteessa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: HS:n juttu kirjasta; lukiolaiset arvioivat kirjaa.
Kirjan tietoja:
Slavenka Drakulić: Balkan Express (1993)
Suomennos Marja Haapio
Kääntöpiiri, 1994
174 sivua

8. kesäkuuta 2014

Robert Wilson: Mitätön murha Lissabonissa

Robert Wilsonin Mitätön murha Lissabonissa (WSOY, 2005) antaa minulle Portugali-pisteen Futishaasteeseen. Portugali oli (edellisen bloggauksen Australian ohella) hankala maa. Saramago ei minua innostanut, joten mistä haastekirja, joka ei jää kesken? Päädyin lopulta Robert Wilsonin kirjaan, vaikka Wilson onkin britti eikä syntyperäinen portugalilainen. Lissaboniin sijoittuva dekkari kuulosti sellaiselta, että jaksan lukea kirjan loppuun - sen kimppuun siis. Futishaasteessa olen tähän asti pitäytynyt kirjailijoissa, jotka ovat kotoisin ko. maista, mutta kyllä joukkoon aina yksi poikkeus mahtuu eli tapahtumapaikka oli Portugalin kohdalla riittävä kriteeri haastekirjalle.
Kirjan alussa kerrotaan lyhyesti, kuinka nuori tyttö murhataan (ei raakoja yksityiskohtia). Sitten tarina haarautuu kahteen osaan: murhatutkimuksiin nykyajassa ja toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Aikanaan nämä kaksi tarinalinjaa kytkeytyvät toisiinsa, mutta sitä lukija joutuu odottamaan aivan kirjan loppusivuille asti. Murhatutkimusten alkuakin lukija saa odotella tovin jos toisenkin, sillä kirjan alussa keskitytään SS-upseeri Klaus Felseniin, joka saa tehtäväkseen toimittaa volframia Portugalista Saksan armeijan käyttöön. Kirja etenikin melko pitkään niin, että juoni tuntui kohtuullisen kiinnostavalta, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, miten volframin salakuljetukseen kytkeytyvät tapahtumat liittyvät yhtään mihinkään.

Murhatutkintaa hoitaa komisario Ze Coelho, jonka parina häärii nuori poliisi nimeltä Carlos. Ze & Carlos eivät ole dekkarihistorian vetävin kaksikko, muttei huonoinkaan. Zen yksityiselämää tuodaan himpun verran esille tutkinnan aikana, ja esimerkiksi hänen tyttäreensä liittyvät juonikuviot olivat mukavan piristäviä. Suuria julmuuksia tai raakuuksia kirjassa ei ollut, sen sijaan juoneen oli upotettu viittauksia Portugalin menneisyyteen ja poliittisiin oloihin. Yhteiskunnallista tai historiallista paatosta ja luentoja kirjassa ei onneksi ollut, vaan viittaukset maan oloihin oli upotettu kohtuullisen sulavasti osaksi juonta. Kytkennät tapahtumapaikan historiaan olivat mielestäni plussaa kirjalle, vaikkei kyseessä ollutkaan mikään syväluotaava teos Portugalin oloihin.

Mitätön murha Lissabonissa ei ollut erityisen järisyttävä dekkari, mutta se toimi leppoisana kesälukemisena. Lueskelin kirjaa työpäivien jälkeen, ja kirja oli hyvä 'aivot vapaalle' -kirja: sen verran tapahtui, että pysyin hereillä, mutta liian paljon ei tarvinnut pinnistellä juonikuvioiden kanssa. Loppuratkaisu ei silti ollut heppoinen, vaan mukavan kimurantti.

Wilsonin kirja antaa minulle toisen rastin Kirjabingoon. Laitan merkin ruutuun 'lainattu kirja':
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjailijan kotisivusto.
Kirjan tietoja:
Robert Wilson: A Small Death in Lisbon (1999)
Suomennos Eva Siikarla
WSOY, 2005
447 sivua

6. kesäkuuta 2014

P. L. Travers: Maija Poppanen

Futishaasteen Australia tuotti minulle aika lailla päänvaivaa. Kokeilin useampaakin australialaisen kirjailijan kirjaa (Peter Careyn Oscar ja Lucinda, Murray Bailin Eucalyptus, Randa Abdel-Fattahin Näyttääkö pääni tässä isolta?), mutta kirjat eivät vieneet mennessään ja jäivät kesken. Maija Poppanen (WSOY, 2010) pelasti viimein minut ja Australian, sillä Poppiksen kirjoittaja P. L. Travers on australialainen ja oikealta nimeltään Helen Lyndon Goff. Löysin kirjastosta vuonna 2010 ilmestyneen uuden painoksen, jonka suomennoksen on tehnyt Pottereista tunnettu Jaana Kapari-Jatta. Olen lukenut Poppas-kirjoja viimeksi joskus ammoin lapsuudessani (ja muistelen pitäneeni kirjoista), joten aloittelin näyttävän näköistä kirjaa melkoisella mielenkiinnolla.
Hämmästyksen aiheita lukijalle, joka palasi Maija Poppasen pariin vuosien tauon jälkeen:

Anja ja Veikko? Tauno ja Inkeri? Lähikirjastossa ei ollut paikalla vanhempia suomennoksia, mutta voisin vannoa, ettei niissä ollut tämmöisiä suomalaisia lasten nimiä. Siis niiden lasten niminä, joita Maija Poppanen hoitaa. Kirjaa on luettu muissakin blogeissa, ja luulen, että oma korvani tottui aikoinaan englantilaisiin nimiin, joita on ainakin ollut Maailman ääreen -blogissa luetussa painoksessa. Herra ja rouva Banks, Jane ja Michael, John ja Barbara - kiitos! Mukavaahan se tietenkin on (kai..), että kirja sijoitetaan nimiä myöten suomalaiseen ympäristöön, mutta - entäs jos Kapari-Jatan suomentamille Harry Potterille tehdään joskus samoin? Hermionesta tulee vaikkapa Henriikka ja Ronista Roni i:llä tai kenties Rami? Hmm.... toisaalta, Maija Poppanen kuulostaa oikein hyvältä omaan korvaan, kun siihen on tottunut. Maija on ollut aina Maija. Millähän perusteella kirjoihin joskus valitaan suomalaiset nimet ja joskus pysytään alkukielisissä? Suomennetaanko nimet vain käännettyihin lastenkirjoihin? En tiedä, mutta en tainnut tottua Anjaan ja Veikkoon koko kirjan aikana.

Maija ei ole mikään miellyttävä henkilö. Hän onkin paljon tylympi, kuin muistin. Ei nyt ehkä sentään ilkeä, mutta itserakas ja peilikuvaansa kovin tyytyväinen. Tokihan itseään pitääkin arvostaa, mutta Maijan tapauksessa aloin jo hieman kyllästyä häneen kirjan loppupuolella.

Lapset eivät olleet niin ilkeitä vintiöitä, kun muistin. Mielikuvissani Maija saapui taltuttamaan todellisia riiviötä, mutta aika nätisti Anja ja Veikko käyttäytyivät Maijan tullessa taloon.

Kuvat (Marika Maijala) - no, ne ovat erilaisia. Lapsena lukemissani painoksissa taisi olla mustavalkoisia piirroskuvia. Uudessa painoksessa on värejä, ja henkilöillä on isot päät ja tikkumaiset raajat. Pidin väreistä, ja kuvat olivat parhaimmillaan vekkuleita, mutta... jotenkin erilainen tunnelma tässä uudessa Maija Poppasessa oli. Huokaus ... ehkä lainaan seuraavaksi jonkun niistä vanhoista painoksista, jotka varmaan ovat tylsiä nykylasten mielestä.

Ai niin, mistä Maija Poppanen kertoo? Maija lennähtää itätuulen mukana Kirsikkatielle, ja aloittaa lastenhoitajana Anjan, Veikon, Tanelin ja Inkerin perheessä. Sitten alkaakin tapahtua kaikkea merkillistä, vaikka Maijahan ei sitä koskaan myönnä. Lue itse lisää, uudesta tai vanhasta painoksesta!

Aloitan Kirjabingon Maija Poppasella ja merkkaan ruksin kohtaan 'alle 200 sivua'.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Lumiomena.
Kirjan tietoja:
P. L. Travers: Mary Poppins (1934)
Kuvitus Marika Maijala
Suomennos Jaana Kapari-Jatta
WSOY, 2010
177 sivua

4. kesäkuuta 2014

Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari

Arturo Pérez-Reverten Taistelumaalari (Like, 2009) on kirja, jossa keskustellaan. Tunnettu sotavalokuvaaja Faulques on lopettanut uransa ja omistautunut maalaukselleen, joka kattaa kokonaisen rappeutuvan vartiotornin seinän. Eräänä päivänä tornille löytää tiensä mies, jonka elämän Faulquesin ottama valokuva on muuttanut. Mies on päättänyt tappaa hänet kuvanneen miehen, mutta sitä ennen... hän haluaa saada Faulquesin ymmärtämään jotain kuvasta ja itsestään. Kun alkuasetelma on tehty selväksi, loppuosa kirjasta kattaakin lähes yksinomaan näiden kahden miehen keskusteluja sodasta, ihmisyydestä ja elämästä.

"Kosteus teki kuumuudesta kestämättömän, ja Faulques oli tutkinut maassa makaavia miehiä varovasti, hiljakseen, paita läpimärkänä, yrittänyt säästää voimiaan pienimmissäkin liikkeissä ja pysähdellyt välillä hengittämään suun kautta jähmeää, kuumaa ilmaa, joka löyhkäsi likaiselta jokivedeltä ja törmällä riutuvilta ihmisruumiilta. Raa'alta lihalta. Afrikkalaisten ruumiit eivät olleet koskaan haisseet hänestä niin paljon raa'alta lihalta. Ja kun hän oli kumartunut yhden haavoittuneen ylle ja lähestynyt objektiiveineen - mies oli ollut kuin lihaa teurastajan pölkyllä, valmis hotkaistavaksi - tämä oli säikähtäneenä kohottanut sidottuja käsiään peittääkseen jotenkuten kasvojaan, silmämunat entistä pahemmin harittaen. Faulques oli avannut himmennintä yhdellä aukolla, tarkentanut edessään ammottaviin silmiin, painanut laukaisinta ja ottanut teknisesti karmaisevan täydellisen kuvan... " (s. 122)

Sota näyttäytyy Taistelumaalarissa julmana ja raakana, mutta Pérez-Reverten kerrontatyyliä on pakko ihailla. Kirjassa on muutamia todella kauhistuttavia kohtauksia, kuten lainaus osoittaa, mutta taitavasti Pérez-Reverte kuljettaa lukijaa läpi Faulquesin sotamuistojen. Sotaa ei kaunistella, sen sijaan sitä tarkastellaan kuin kameran linssin läpi, kylmästi ja aika tunteettomasti. Sotamuistojen rinnalla kulkee tarina Faulquesin rakkaussuhteesta kauniiseen Olvidoon. Suhteen kaari purkautuu lukijalle vähitellen, ja sanonpa, että niin katkeraa suhteen loppua en muista vähään aikaan kirjan sivuilla kohdanneeni.

Taistelumaalari löytyi omasta hyllystäni, jossa se odotteli lukemistaan aika pitkään. Ostin kirjan divarista heräteostona, mutta sotaisa aihe sai minut lykkäämään kirjan lukemista. Arvelin myös, että tämmöinen keskustelukirja olisi varmaankin tylsä. Futishaaste (piste Espanjalle) innoitti minut viimein tarttumaan kirjaan, ja olen siitä iloinen. Arturo Pérez-Reverte osoitti jälleen lahjansa - hänen kirjansa eivät todellakaan tule samasta muotista. Taistelumaalarin juonella ei ole mitään yhteistä suosikkini Yhdeksännen portin kanssa, mutta kerronta on aivan yhtä taidokasta ja annakin tälle hienolle kirjalle neljä Goodreads-tähteä.

Ja mitä onkaan sota?

" - Sodassa kaikki näkyy ilmeisemmin. Loppujen lopuksi sota on vain elämää, joka on viety dramaattisuuden äärirajoille... Rauha sisältää samoja aineksia, mutta vähäisemmässä määrin." (s. 211)

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle: Oma ostos divarista.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Satun luetut, Tarukirja ja Lempeä hulluus.
Kirjan tietoja:
Arturo Pérez-Reverte: El pintor de batallas (2006)
Suomennos Satu Ekman
Like, 2009
313 sivua

3. kesäkuuta 2014

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY, 2008) päätyi luettavakseni 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin synttäriarvonnasta (kiitokset vielä Marilelle ja suloiselle onnettarelle). Olen haudutellut kirjaa hyllyssäni jonkin aikaa, sillä arvonta suoritettiin jo viime vuoden puolella. Nyt kesän kynnyksellä tuntui viimein olevan sopiva aika tälle pienoisromaanille, jota takakannessa kuvataan "muistelmiksi" lainausmerkeissä.
Kirjassa on lyhyitä lukuja, joissa kuvataan lapsen näkökulmasta arjen pieniä, suuria ja pieniä suuria tapahtumia. Juonivetoisuus tai loppuratkaisu eivät ole tämän kirjasen juttuja, sen sijaan kertojan matkassa siirrytään tunnelmasta ja paikasta toiseen, tavataan lapsen elämän tärkeitä henkilöitä. Tavallisetkin asiat ovat kirjassa lapsen silmin nähtynä usein kuin runoa:

"Eräänä iltana juuri ennen pimeäntuloa kuului heikkoa korisevaa ääntä. Mentiin ulos katsomaan, ja meri oli ryöminyt viisi metriä alaspäin itsensä sisään ja kaikki rannat olivat vihreitä ja limaisia. Veneet kuristivat itsensä kiinnitysköysillään. Ahvenet hyppivät sumpussa kuin hullut. Kaikki tyhjät pullot ja säilyketölkit ryömivät merestä esille ja häpesivät. Meri laski laskemistaan. Karikiven kohdalla vesi pulputti siinä missä meri luiskahtaa alas turskanotkoon. Se ryömi aina vain kauemmaksi, aina vain alemmaksi, ja pohjassa lojui satamäärin vanhoja luurankoja ja kuolleita sikoja ja kaikenlaista nimeämätöntä." (s. 49)

Kuvanveistäjän tytär oli kirja, joka toimi minulle parhaiten rauhallisissa lukuhetkissä ja levollisessa mielentilassa. Ehkä en semmoisia onnistunut löytämään riittävästi, sillä vaikkei Kuvanveistäjän tytär missään nimessä ollut huono kirja, se ei ollut minulle myöskään loistava kirja. Pidin kauniista lauseista, lämminhenkisyydestä... mutta jokin  taso lukukokemuksesta jäi puuttumaan, kun lukemisen jälkeen minulle jäi 'ihan kiva' fiilis - ja tunne, että parempaankin lukuelämykseen olisi ollut tällä kertaa aineksia. Ehkä palaan kirjan pariin vielä jossain sopivassa vaiheessa, ja kokeilen, kolahtaako se enemmän.

Pikantti yksityiskohta: huumoripitoiseksi Kuvanveistäjän tytärtä ei voi kuvailla, mutta tämä mopsianalyysi oli melkoisen hilpeä:

"Jossain on vikaa silloin kun ihmisellä on mopsi. Jos jollain rouvalla on mopsi niin siitä tietää heti että hän on jäänyt lehdellä soittamaan." (s. 86)

Saan Kuvanveistäjän tyttärestä toisen merkinnän Opuscolo-blogin Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen. Huomaan, että Jansson ja Muumi-innostus nostaa hiljalleen päätään. Kesä - mikä olisikaan sopivampi aika sukeltaa Toven ja Muumien maailmaan?

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Voitin kirjan 1001 kirjaa ja yksi pieni elamä -blogin synttäriarvonnassa.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki (ja Google paljastaa loput): Kirjasähkökäyrä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasfääri ja Kulttuuri kukoistaa.
Kirjan tietoja:
Tove Jansson: Bildhuggarens dotter (1968)
Suomennos Kristiina Kivivuori
Päällys J. S. Karjalainen
WSOY, 2008
127 sivua

1. kesäkuuta 2014

Kesä, haastepuuhia ja oma hyllyprojekti - eli mitäs seuraavaksi luetaan?

Kirjablogeissa on näkynyt mukavia 'kesä tulee & lukusuunnitelmat' -postauksia. Kesälomani alkaa kahden viikon kuluttua, joten kesäiset lukufiilikset alkavat nousta minullakin pintaan. Parin seuraavan kuukauden ajalle minulla on täsmälleen yksi varma lukusuunnitelma:
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki ja Marina. Ei muuta kommenttia kuin: ♥!

Ruiz Zafónit edustavat minulle kesän lukuteemaa: anna kirjan viedä. Aion nautiskella kirjallisuudesta, kiehtovista tarinoista ja hyvistä lukuhetkistä. Hus hus haastesuorittaminen. Hylkäänkö siis lukuhaasteet kesän ajaksi? En, mutta osallistun niihin rennolla otteella. Kirjoja kertyy haasteisiin, jos on kertyäkseen. Haastekesä näyttää silti oikein kiinnostavalta:

Keltainen kesä -haaste starttasi Opuscolo-blogissa. Keltaisen kirjaston tarjonnasta minua houkuttelee ainakin Orhan Pamuk, jonka Nimeni on punainen valloitti minut keväällä. Pari Pamukin kirjaa on vaivihkaa hiipinyt kotihyllyyni odottelemaan lukemistaan.

Kirjabingo -haastetta emännöi Le Masque Rouge -blogi. Mainio idea, totta kai olen mukana!

Rikoksen jäljillä -haasteeni on jo innostanut minua tutustumaan pariin minulle uuteen dekkaristiin, ja samalla linjalla aion jatkaa.

Vuoden alusta pyörineet lukuhaasteet ovat mukavassa vauhdissa nekin, joten tässä pieni tilannekatsaus:

Kirjallisuutta futismaista on ollut kevään mittainen, mielenkiintoinen kokeilu. Miten maakeräily onnistuu? 23/32 maata on kasassa, ja loppukirivaihe on menossa. Muutama futismaa olisi tarkoitus selättää ennen deadlinea, joka on 12.6.2014. Tähän loppukiriin ei välttämättä päde rento ote, sillä kyllähän minä ne muutamat kirjat luen, vaikka mikä olisi. :)

Ihminen sodassa -haaste on edistynyt kirjan verran aina silloin tällöin. Vääpelin natsat ovat minun 8 luetulla kirjalla. Olen sopeutunut ajatukseen, että kenraalin natsat (14 luettua) ovat - hieman yllättäen - realistinen tavoite.

14 Nobelistia  -haaste heitti eteeni Orhan Pamukin. Vaikka en lukisi tähän haasteeseen enää ainoatakaan kirjaa, tästä löydöstä olen onnellinen. Kuusi luettua tähän mennessä.

Italialainen ateria -haaste on puolivälissä eli pääruuan lisuke (contorno) on nautiskeltu, seuraavaksi on salaatin vuoro. Totta kai aion nauttia täydellisen pasto italianon!

Lukuiloa perhoslaaksossa -haaste on tarjonnut iloisia lukuyllätyksiä. Puolivälissä ollaan tässäkin haasteessa eli liihottelen amiraalitasolla kolmella luetulla kirjalla.

Vive la France!  -haasteessa lipun raidat ovat jo kasassa. Katherine Pancol voisi kuitenkin olla sopivaa kesälukemista.

Mikä minusta tulee isona? -haaste on myös saavuttanut puolivälin. Luetuista kirjoista on löytynyt jo 11 kiinnostavaa ammattia. Tämä haaste antaa aivan uutta näkökulmaa kirjoihin.

Janssonin kirjakiusaus -haaste on edennyt rauhallisesti, kun olen homssuillut vasta yhden luetun kirjan. Petraan kesän aikana, ja itse asiassa jo ensi viikolla.

Esikoiskirjahaasteeseen suhtauduin jo ennakolta hieman varauksellisesti, sillä 12 esikoista kuulosti isolta tavoitteelta tälle vuodelle. Koetan siis saada luettua edes yhden esikoisen sen jo luetun kaveriksi.

Runohaaste on osoittautunut minulle todelliseksi haasteeksi. Ei vielä postauksia, mutta ainakin se yksi tulee jossain vaiheessa. Onneksi on aikaa.

Tilannekatsaus jatkuu oman kirjahyllyn lukuprojektilla:

Innostuin viime syksynä Projekti 12 -ideasta, joka lähti liikkeellä Täällä toisen tähden alla -blogista. Päätin toteuttaa oman kirjahyllyn lukuprojektini neljässä vaiheessa. joista viimeisin alkoi täällä. Tilanne maalis-huhti-toukokuun osalta: luettuja 1/5. Pöh ja pöh, listaamani kirjat eivät yhtä lukuun ottamatta innostaneet lukemaan näiden kolmen kuukauden aikana - joten luin muuta. Mutta mutta: listan ulkopuolelta luin 7 oman hyllyn kirjaa. Eli oman hyllyn kirjojen lukeminen edistyi sittenkin ihan mukavasti? Päätinkin tehdä niin, etten aseta projektin viimeiseen vaiheeseen kesä-heinä-elokuulle mitään tiettyä lukulistaa, vaan tavoitteeni on lukea 5 mitä tahansa oman hyllyn kirjaa. Kirja kuin kirja, sanon minä. Heippa, kirjalistat! Luen radikaalisti mitä haluan! :)

Luen ehkä näitä:
 Anna Karenina - tämän kesän klassikko?

.. tai näitä:

... tai jotain muuta! Joka tapauksessa olen varma, että odotettavissa on mukava ja rento kirjakesä. ♥

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...