30. toukokuuta 2014

Eun-Ha Jo: Les Bijoux #1 - Ennustus

Blogiini lennähtää eksoottinen outolintu Etelä-Koreasta: Eun-Ha Jon Les Bijoux -sarjan (Punainen jättiläinen, 2005) ensimmäinen osa on nimeltään Ennustus, ja se edustaa manhwaa eli korealaista sarjakuvaa. Kerronpa heti alkuun, että ainut syy, jonka vuoksi luin tämän julkaisun oli futishaaste. Etelä-Korea on mukana pian alkavissa MM-karkeloissa, ja uteliaisuuttani päätin kokeilla sikäläistä sarjakuvaa. Wikipediasta löytyi muutama lukuvinkki, ja satunnaisotannalla päädyin Ennustus-albumiin. Wikipedia tiesi kertoa, että manhwa on sukua japanilaiselle mangalle, mutta enpä ole siihenkään tutustunut. Tunsinkin astuvani melkoisen vieraalle maaperälle aloittaessani Ennustusta.
Ennustuksen tarina on fantasia-aiheinen. Rujon kääpiön ja kyttyräselkäisen naisen liitosta syntyy lapsi, joka on tarinan päähenkilö Lapis. Hänet on mainittu vanhassa ennustuksessa henkilönä, joka voi palauttaa kulta-ajan siihen maailmaan, jossa tarinassa eletään. Ennustuksen nykymaailma tuntuukin olevan kovin julma, sortava luokka vastaan sorretut.

En oikein päässyt sisälle Ennustuksen tarinaan. Albumissa on kauniita ja taidokkaasti piirrettyjä kuvia, jos sattuu pitämään nukkemaisiksi piirretyistä suurisilmäisistä hahmoista (sen verran olen nähnyt vilauksia manga-sarjakuvista, että tämmöistä piirrostyyliä näytetään suosivan sen parissa). Kaipasin kuitenkin erittäin usein enemmän taustatietoja henkilöhahmojen historiasta, juonen tapahtumista ja tarinan maailmasta. Ennustuksessa ei nimittäin kovin paljon selitelty, vaan lukija rymäytettiin suoraan tapahtumien ja toiminnan keskelle. Voihan olla, että yksityiskohtia alkaa tipahdella sarjan seuraavissa osissa, mutta nyt voin vain todeta, että Ennustus meni minulla jokseenkin läpilukaisuksi ja -katseluksi.
Painotan Goodreads-tähdissä omia lukufiiliksia aika voimakkaasti, joten päädyin harkinnan jälkeen antamaan Ennustukselle yhden tähden sillä perusteella, etten saanut kirjasta ihmeempiä irti. Piirrosjälki oli toki hyvää (vaikka en niin suurisilmäisten hahmojen ystävä olekaan), mutta minulle lukijana tarinapuoli on tärkein juttu. Eikä se tällä kertaa kolahtanut, vaan jätti minulle tunteen, että jotain kirjan annista jäi tavoittamatta; muodonmuutosten ja maagisten eläinhahmojen syvin olemus kätkeytyi kuvien taakse. Syynä voi toki olla kulttuurierokin, mutta arvelen, että Ennustuksen tarina olisi voinut toimia kohdallani paremmin, jos se olisi kirjoitettu romaanin muotoon. Romaanissahan on enemmän tilaa tekstille, taustojen selittelyille ja kuvailulle. Manhwa ei siis ainakaan tällä lukuyrityksellä saanut itselleen uutta fania, mutta tulipahan kokeiltua jotain erilaista.

Goodreads: 1 tähti
Mistä kirja minulle: Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Albumia on luettu Risingshadow-sivustolla ja Nulla dies sine legendo -blogissa.
Kirjan tietoja:
Eun-Ha Jo: Re Bijyu (2000)
Taide Sang-Sun Park
Suomennos Antti Grönlund
Punainen jättiläinen, 2005
175 sivua

28. toukokuuta 2014

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Vilmos Kondorin Budapestin varjot (Tammi, 2012) aloittaa Budapest noir -dekkarisarjan, jossa on yhteensä viisi osaa. Jostain syystä olin ladannut sarja-aloitukseen aika paljon odotuksia. Ehkä 'noir' oli se maaginen sana, joka laittoi minut odottamaan synkkiä, koukuttavia juonenkäänteitä. Aivan semmoisia ei Budapestin varjoista löytynyt, mutta ei tämä silti huono dekkari ollut. Lukufiilikset jäivät keskitasolle - Kondorin kirja oli kelvollinen genrensä edustaja, mutta suurta kiinnostusta sarjan jatko-osiin minulla ei syntynyt.
"Viisisataa pengőa oli harkittu ja suuri sijoitus. Sillä, joka uhrasi tyttöön tuollaisia summia, oli vakavasti otettava asiakaskunta palveltavanaan. Sellainen ei lähettäisi naisiaan eikä asiakkaitaan terézvárosilaisen asunnon palvelijanhuoneeseen. Gordonin oli turha vakuutella itselleen, ettei tytössä mitään erityistä ollut. Mutta yksi asia oli varmaa: saisipa hän selville mitä tahansa - jos ylipäätään pystyisi jotain selvittämään - se ei olisi mitään mukavaa. Ja hyvin todennäköisesti hän ei voisi siitä kirjoittaakaan. Sillä vaikka hän löytäisikin tytöt, yksikään lehti ei hänen juttuaan julkaisisi." (s. 87)

Budapestin varjojen päähenkilönä rikoksia ratkoo rikosreportteri Zsigmond Gordon, joka työskentelee budapestiläisessä sanomalehdessä. Hän saa vihiä kauniista, surmatusta juutalaistytöstä, joka on löytynyt kaupungin ilotyttöalueelta. Viranomaiset yrittävät painaa tytön kuolemaa villaisella, mutta Gordon kiinnostuu tytön menneisyydestä. Jäljittäessään syyllistä Budapestin kaduilla Gordon huomaa pian olevansa itsekin ajojahdin kohteena.

Kirjan juoni ei ole mitenkään erityisen originelli, mutta kiinnostavaa lisävivahdetta siihen tuo tapahtumien ajankohta, vuosi 1936. Natsit vilahtelevat muutaman kerran sivulauseissa, ja juutalaisaihe on enemmänkin esillä. Pääpaino on koko ajan kuitenkin tytön kuoleman selvittelyssä, eikä mitään historialuentoja kirjassa onneksi ollut. Budapestin katuja ja muita paikkoja mainitaan nimeltä kiitettävästi, ja kaupunkia hyvin tunteva lukija nähnee silmiensä edessä tapahtumapaikat. Minun muistikuvani ainoalta Budapestin reissultani ovat niin ylimalkaiset, että jouduin tyytymään mielikuvituksen voimaan.

Gordon on päähenkilönä mielestäni tasokkaampi kuin kirjan juoni, vaikka hän onkin hieman kliseisesti ammatilleen yliomistautunut toimittaja. Pidin siitä, että rikosta selvitteli joku muu kuin poliisi. Harvat kirjassa esiintyvät poliisin edustajat olivat täysin sivuraiteiden hahmoja, mutta selvisipä syyllinen ilman heitäkin. Hyviä sivuhenkilöitä olivat Gordonin taiteellinen naisystävä ja erikoinen naapuri, he toivat omanlaistaan lisäväriä rikoksen selvittelyyn. Naisystävään liittyvät juonenkäänteet antoivat ymmärtää, että tätä suhdetta puidaan sarjan seuraavissakin osissa.

Budapestin varjot saa minulta kolme Goodreads-tähteä. Kovin jännittävää noir-tunnelmaa kirjassa ei ollut, mutta ainakin Budapest-faneille kirjassa riittää bongailtavia paikkoja.

Saan kirjasta haastepisteen omaan Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseeni, ja saavun Budapestin varjoista rikospaikalle. Rikostoimittajan ammatti on kirjassa hyvin esillä, joten sanomalehtiväki saa oman edustajansa Mikä minusta tulee isona -haasteeseen. Ammattihaaste on osaltani sivuuttanut puolivälin etapin, kun jo 11. ammatti napsahti pistelaariin. Mestarin arvonnimen saavuttaminen (20 ammattia) näyttää edelleen realistiselta tavoitteelta, vaikka aionkin edetä haasteessa samalla taktiikalla kun tähänkin asti - tuuriin luottaen. Ammatteja nousee kirjoista esille jos on noustakseen. Ennen pitkää näin on aina käynyt, miksei siis jatkossakin. :)
 
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa LukuneuvojaAnnelin kirjoissaHemulin kirjahylly ja Nenä kirjassa. Turun sanomien arvio kirjasta.
Kirjan tietoja:
Vilmos Kondor: Budapest Noir (2008)
Suomennos Tähti Pullinen
Tammi, 2012
296 sivua

26. toukokuuta 2014

Harri Kalha: Ihme ja kumma

Harri Kalhan Ihme ja kumma (WSOY, 2012) on silmäkarkkia kirjan muodossa. Kirjan alaotsikko Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun postikorttitaiteessa kertoo, minkä äärellä ollaan: kirjassa esitellään viime vuosisadan alun postikorttien hullua, kaunista ja outoa maailmaa. Näkökulmana on "se mitä kortit ilmaisevat taideteoksina ja osana modernin taiteen kehityskertomusta" (s.6). Kalha on kirjassaan "tiedostetun esteettinen: kehyksenä on modernin taiteen historia, fokuksessa monistettu käyttökuva." (s.6)
Lukijalle tarjotaan aluksi lyhyt, noin 40 sivun mittainen johdatus aiheeseen. Postikorteilla on oma kiehtova historiansa, ja Kalhan esittämät kytkökset surrealismiin ovat kiintoisaa luettavaa. Sitten päästään itse asiaan eli postikortteihin. Niistä on kuvia todella paljon (eli koko loppukirja) ja korttikuvat on ryhmitelty aihepiirien mukaan. Ihasteltavia ja kummasteltavia kortteja on moneen lähtöön, tässä muutama esimerkki:

'Alastonkortteja', joissa naiset on puettu sukkapukuihin ja aseteltu näyttämään klassisilta veistoksilta:
Nykyvinkkelistä sukkaan puettu naisveistos näyttää lähinnä hupaisalta, mutta Kalha mainitsee, että eräs eroottinen suuntaus oli näistäkin kiinnostunut.

Fotomontaasin tuotoksina syntyi lumoavan kauniita ja outoja kortteja:

Tämä kortti on... mykistävä:
Ihme ja kumma on erittäin kaunis kirja, ja kuvien lisäksi se tarjoaa mukavan tietopaketin korttien historiasta. Kalhan kirjoitustyyli on mielestäni helposti lähestyttävää semmoisellekin lukijalle (=minä), joka ei tunne taidehistoriaa kuin omia taskujaan. Postikorttien historia on myös kiinnostavaa ajankuvaa: Kalhan mukaan 1900-luvun alussa posti saattoi kulkea ison kaupungin sisällä vähintään (!) viisi kertaa päivässä, joten korttikommunikaatio oli lähes reaaliaikaista. Postikorttihan on siis jonkinlainen multimediaviestin esi-isä?! Itella-uutisten keskellä viisi jakelua päivässä kuulostaa ylelliseltä. Nythän saa tyytyväinen, kun saa lehden aamulla laatikkoon ja päiväpostin siihen päälle.

Annan tälle kauniille kirjalle neljä Goodreads-tähteä. Mainio lahjaidea, jos tätä vielä saa kaupoista!

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Harri Kahla: Ihme ja kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun postikorttitaiteessa
WSOY, 2012
224 sivua

24. toukokuuta 2014

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenkon Yöpartio (Into, 2012) on jokusen kerran kiinnittänyt huomioni blogiteksteissä, viimeksi Ja kaikkea muuta -blogin Minnan lukemana. Moskovaan sijoittuvaa venäläistä fantasiaa, vampyyrejä... kokeillaan nyt tämmöistäkin, mietin, kun eräällä kirjastoreissulla sattumalta huomasin Yöpartion hyllyssä. Kirja lojui pari viikkoa kirjastopinon pohjalla, ennen kuin aloitin lukemisen. Se olikin menoa sitten sen jälkeen. Sain kirjan eilen loppuun, ja heti piti tulla postailemaan. Yöpartio on hieno ja synkän viihdyttävä - tykkäsin!
 "- Entä jos vihollinen näkee kauemmaksi tulevaisuuteen kuin me? kysyin ja katsoin pomoa silmiin.
- Mitä tarkoitat?
- Saatan olla heikko, keskitasoinen tai voimakas velho. Mutta entä jos riittää, että teen jotain, joka muuttaa voimatasapainoa? Jotain aivan tavallista, johon ei liity magiaa? Boris Ignatjevitš, Pimeyden palvelitjan yrittävät saada minut pois Svetlanan luota; he siis näkevät jotain muutakin? Jotain, mikä tapahtuu tulevaisuudessa? He ovat saattaneet nähdä sen jo pitkään ja ovat jo kauan valmistelleet sitä, että minut saadaan tehtyä vaarattomaksi. Kenties Svetasta käyty taistelu on tämän rinnalla pikkujuttu? 
    Pomo kuunteli aluksi tarkkaavaisesti. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään:
- Anton, suo anteeksi, mutta olet suuruudenhullu. Olen tutkinut kaikkien Partion työntekijöiden todellisuudenhaarat avainhenkilöistä aina vanhaan Šura-putkimieheen saakka. Sinulla ei, anteeksi nyt vain, ole tulevaisuudessa edessäsi suuria urotekoja. Missään todellisuuden haarassa." (s. 223)

Valo ja Pimeys, hyvä ja paha, ovat vastatusten Lukjanenkon luomassa maailmassa, joka on rakennettu ihmisten todellisuuden keskelle. Valon ja Pimeyden välillä vallitsee Suuri Sopimus, jonka mukaan he valvovat toistensa tekemisiä Yöpartion ja Päiväpartion voimin. Sopimuksella suojellaan ihmisiä, jottei ihmiskunta kokisi tuhoja Valon ja Pimeyden voimien välissä sodassa. Tässä ovat perusasetelmat Yöpartion tarinaan. Kirjan päähenkilönä on Anton, moskovalaisnuorukainen, joka kuuluu Muihin ja työskentelee Valon joukoissa eli Yöpartiossa. Kirjan alussa Anton saa kenttätehtävän toimittuaan pitkään ohjelmoijana, ja partioreissullaan hän huomaa metrovaunussa naisen, jonka pään ympärillä on vaarallisen iso musta pyörre. Näin käynnistyy ensimmäinen Yöpartion ja Antonin toimista kertova tarina, joita on kirjassa kaikkiaan kolme.

Yöpartion maailmassa minua viehätti ennen kaikkea synkän hillitty fantasia ja yllätykselliset juonenkäänteet. Yöpartio on kaukana dramaattisen imelästä teinitarinasta - semmoinen minulla nimittäin ensimmäisenä nousee mieleen, kun mainitaan yhdistelmä fantasia ja vampyyrit. Kirjan ensimmäisessä tarinassa on muutama vampyyri, mutta verellä ei mässäillä, pikemminkin varsinaiset vampyyritouhut ovat täysin sivuosassa. Vampyyrit nostetaan esille kirjan kansilehdessä ("Tähtien sota kohtaa Moskovan vampyyrit..", julistaa etukannen lainaus New York Timesista), mutta edes mainosmielessä Yöpartion luokittelu vampyyrikirjaksi on mielestäni harhaanjohtavaa. Paljon enemmän kirjassa nousevat esille Antonin velhon taidot, ja muillakin Valon ja Pimeyden edustajilla on omat maagiset avunsa. Niitä ei onneksi tuoda ylikorostetusti esille, vaikka muutama yksittäinen, toiminnallisempi maaginen taistelukohtaus kirjaan onkin laitettu.

Yöpartiossa pohdiskellaan paljon sitä, mitä sopii tehdä Valon ja Pimeyden välisen tasapainon nimissä, mikä on milloinkin oikein ja väärin, ja mitä mistäkin teosta seuraa. Anton saa tehtäviä pomoltaan, ja koettaa ymmärtää niitä monimutkaisia taustatekijöitä, jotka Valon ja Pimeyden pelissä vallitsevat. Lopputuloksena on kirja, jossa ei voi olla varma siitä, mihin suuntaan kukin kirjan tarinoista lopulta kääntyy ja mitä henkilöistä paljastuu. Kirjan henkilöt eivät ole useinkaan erityisen miellyttäviä, mutta sitäkin kiehtovampia. Kun vielä osa tapahtumista tapahtuu merkillisessä hämärässä, saadaan tarinaan yksi kiinnostava ulottuvuus lisää.

Yöpartio koukutti minut melkoisen tehokkaasti. Sarjan seuraava osa hyppää ainakin nimensä perusteella Pimeyden palvelijoiden sekaan, mutta toivottavasti Anton ja muut Valon arvoitukselliset hahmot saavat vielä sijansa kirjasarjassa. Minä haluan ehdottomasti tietää, mihin heidän aikeensa ihmiskunnan johtavat.

"Siellä, missä rakkaus alkaa, ei ole enää Valoa eikä Pimeyttä." (s. 331)

 Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, odottelee jo lukemistaan. Näissä kirjoissa on muun hyvän lisäksi myös erittäin tyylikkäät kannet.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Morren maailma, Kirjoihin kadonnut, Kirjamielellä ja Taikakirjaimet.
Kirjan tietoja:
Sergei Lukjanenko: Notšnoi Dozor (1998)
Suomennos Arto Konttinen
Into, 2012
414 sivua

22. toukokuuta 2014

Kahden tähden kirjoja

Luettujen pinooni on kertynyt jokunen 'tulipahan luettua, vaan eipä ihmeemmin säväyttänyt' -kirja. Lukufiiliksistä ei irtoa juttua kokonaisiin yksilöpostauksiin, joten päätin naputella kolmesta kahden Goodreads-tähden kirjasta lyhykäiset arviot samaan postaukseen. Olkaapa hyvät:

Annelies Verbeken Kalanpelastaja (Avain, 2011) edustaa Belgiaa futishaasteessa. Kirjailija nimeltä Monique Champagne (oih, mikä nimi!) potee eroahdistusta ja suuntautuu muualle - eli aloittaa maailmanpelastuksen kaloista. Hän saa pestin kalakonferenssien alustuspuhujaksi, ja etsii samalla itseään. Aiemmin keväällä luin samalta kustantajalta toisen eroahdistuskirjan, Elena Ferranten Hylkäämisen päivät. Se oli kirpeä, hauska omalla tavallaan ja oikein hieno kirja. Kalanpelastaja oli valju eikä oikein koskettanut minua. Onneksi kirja oli lyhyt, ja sen päähenkilöllä oli tyylikäs nimi.

Ursula K. Le Guinin Muistamisen taito (WSOY, 2008) lähti kirjastosta mukaan, kun tulin lukeneeksi viime syksynä kaksi ensimmäistä osaa Läntisen rannan aikakirjat -sarjasta (Näkemisen lahja ja Sanan mahti) ja halusin lukaista sarjan loppuun. Edelliset osat olivat leppoisan koukuttavaa nuortenfantasiaa, ja samaa odotin sarjan viimeiseltä osalta. Pöh. Muistamisen taito oli hidastempoinen, liian pitkä ja erittäin ei-koukuttava. Suokansalta pikkulapsena siepattu Gavir etsii juuriaan ja pakenee säännöllisin väliajoin milloin mistäkin päätyen lopulta aiemmista osista tuttujen henkilöiden luokse. Lattea loppuratkaisu kuvastaa hyvin kirjan sisältöä.

Adam Brookesin Koodinimi yöhaukka (Minerva, 2014) oli ensimmäinen pikalaina, jonka rohkaistuin lainaamaan pitkiin aikoihin. Niiden kanssa pitää aina kiirehtiä lukemista, mutta nyt tuntui olevan sopiva hetki heittää aivot narikkaan ja lukea sutjakkaasti etenevää, Kiinaan sijoittuvaa vakoilutarinaa. Kirjan alku oli sen paras osa: rangaistusvanki numero 5995 pakenee työleiriltä, siinäpä jännäämistä. Sitten käynnistyy vakoiluosuus, jossa on mukana mm. yksi ulkomaankirjeenvaihtaja, brittien tiedustelupalvelu ja salaperäinen kolmas osapuoli. Ei hiuksia nostattavaa jännitystä, mutta menetteli helppona ajanvietteenä.

Goodreads: Kaikki kirjat saavat minulta kaksi tähteä.
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Muualla verkossa: Koodinimi yöhaukkaa on luettu blogissa Mummo matkalla. Kalanpelastajaa on luettu blogeissa Sinisen linnan kirjasto, Kujerruksia ja Mari A:n kirjablogi. Muistamisen taito -kirjaa on luettu blogeissa Kirjavinkit ja Taikakirjaimet.
Kirjojen tietoja:
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (2009)
Suomennos Mari Janatuinen
Avain, 2011
186 sivua

Ursula K. Le Guin: Powers (2007)
Suomennos Kristiina Rikman
WSOY, 2008
480 sivua

Adam Brookes: Night Heron (2014)
Suomennos Anu Heino
Minerva, 2014
437 sivua

19. toukokuuta 2014

Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas

29 astetta lämmintä (varjossa) ja aurinko paistaa - Oulussa on tänään ollut täydellinen sää Kåre Halldénin Samppanjaruhtinaan (Tammi, 2013) lukemiseen. Harmi vaan, että luin kirjan jokin aika sitten huomattavasti viileämmissä keleissä. Mutta hei - pakkohan tätä yhtäkkiä saapunutta kesää on jotenkin hehkuttaa! Tässä kirjassa ollaan kesäisessä Ranskassa, samppanjan ja linnojen keskellä. Muutama murha ilman turhia raakuuksia, ajallisia loikkia toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin ja menneisyyden haamuja... ei yhteiskunta-analyysia, mutta samppanjasta riittää juttua. Samppanjaruhtinas on aivan mainiota kesäluettavaa.
"Annanpa hyvän neuvon, jos haluatte nauttia elämästä, monsieur", Vivianne sanoi lujasti. "Antakaa piutpaut sille, mitä niin sanotut gastronomit ja viinisnobit sanovat ja ajattelevat. He yrittävät vain kätkeä oman epävarmuutensa. Olen aina sanonut, että jos jokin on hyvää, niin se on hyvää. Asioita ei kannata tehdä sen monimutkaisemmiksi." Vivianne upotti pikkuleivänlopun lasiinsa. "Vai mitä mieltä olette?"
    Harald kastoi pikkuleipänsä takuulla suunnattoman kalliiseen samppanjaan ja pisti sen sitten suuhunsa. Vivianne oli oikeassa: maistui todella hyvältä." (s. 61)

Harald on ruotsalainen IT-konsultti, joka on lähtenyt Ranskaan viinimatkalle. Sattumalta hän löytää erään samppanjatalon kellareista kuolevan miehen, joka kuiskaa Haraldille arvoituksellisen varoituksen. Mies on Anselme Guidot, kuuluisan samppanjatalon kellarimestari, ja Harald ajautuu selvittämään hänen kuolemaansa Guidotin lapsenlapsen, kauniin Isabellen kanssa.

Kirjan juoni kuulostaa omaankin korvaani aivan hötöltä, mutta minusta Samppanjaruhtinas oli mukavasti kirjoitettua dekkarihöttöä. Juoni rullasi jouhevasti ja pidin siitä, ettei koko aikaa seurattu Haraldin ja Isabellen touhuja vaan välillä kurkattiin, mitä samppanjatilalla sotavuosien aikaan tapahtui. Sota-ajan tapahtumat olivat mielestäni kirjan jännittävimpiä osia, ja välillä harmittelin, kun vastarintaliikkeen toiminta jätettiin jännään paikkaan ja palattiin taas nykyaikaan. Myös kirjan henkilögalleria oli aika onnistunut. Sivuhahmoiksi oli kirjoitettu muutama huvittavan tolvana hahmo (yksi poliisi ja samppanjatalon johtaja), jotka toivat omanlaistaan keveyttä kirjaan, ja he saivat myös kivasti tilaa luvuissa. Haraldin ja Isabellan keskinäinen suhde ei onneksi pomppinut liikaa silmille, vaikka pientä romantiikkaa olikin ilmassa. Oli oikein piristävää, ettei juonen keskiössä ollut rikosta tutkiva poliisi, vaan tällä kertaa poliisit olivat jätetty hieman sivummalle.

Kirjassa oli lukujen nimiksi laitettu tapahtumapaikkoja, ja nämä olivat parhaimmillaan kaikessa koukeroisuudessaan hupaisia tunnelmanluojia: "Château Les Crayéresin miestenhuone Boulevard Henry Vasnier, Reims" (36. luku, s. 216) ja "Pysäköintipaikka, Esplanade Charles de Gaulle, Épernay" (18. luku, s. 104). Nyt ei todellakaan oltu missään Ellun baarin takahuoneen vessassa eikä K-Marketin parkkipaikalla. :)

Samppanjaruhtinas käynnistää osaltani oman Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeni. Asetin omaksi tavoitteekseni tutustua minulle aivan uusiin dekkaristeihin, ja Samppanjaruhtinas oli herätepoiminta kirjaston palautushyllystä. Tyylikäs ulkoasu houkutteli lainaamaan kirjan, joka antoikin oikein mukavan rentoja lukuhetkiä. Suosittelen kepeiden dekkarien ja Ranskan ystäville!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Nenä kirjassa, Lukuneuvoja ja Ja kaikkea muuta. Sarjalle ilmestyy jatko-osa syksyllä - nimeltään Cavakuningas. Seuraavaksi ... Roseprinsessa?
Kirjan tietoja:
Kåre Halldén: Champagneführern (2011)
Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi, 2013
398 sivua

18. toukokuuta 2014

Peter Englund: Pultava

Peter Englundin Pultava (Art House, 2010) oli niitä kirjoja, joita luin melko pitkään, muutaman kymmenen sivua illassa. Hidas eteneminen johtui kirjan aiheesta: vuonna 1709 Pultavan kaupungin edustalla käyty taistelu Ruotsin ja Venäjän armeijan välillä ei ollut niin vangitseva aihe, että edes Englundin hyvä kerrontatyyli olisi naulinnut minut kirjan ääreen kovin pitkäksi aikaa kerrallaan. Vaikka kirjan aihe ei aivan ykkösjuttu minulle ollutkaan, otin kirjan luettavaksi, kun se sattuu olemaan osa oman kirjahyllyn lukuprojektiani.
"Kun välimatka oli kutistunut 200 metriin, Venäjän tykistö alkoi käyttää kuulien sijasta kartesseja. Rautatuuli yltyi hirmumyrskyksi. Rykmenttien tykkien tulikidat purskauttivat räjähdyspanoksen toisensa jälkeen; ohueen siniseen rintamaan pumpattiin tiheitä parvia lyijyhauleja, piinsiruja ja kulmikkaita raudankappaleita. Ruotsalaiset marssivat itsepintaisesti eteenpäin selkä suorassa läpi sirpalekuurojen. Ehkä he elättelivät kuolemanpelossaan ohjesäännön ajatusta, jonka mukaan oli samantekevää, kulkiko ihminen suorana läpi lyijymyrskyn vai hakiko hän hän suojaa, sillä 'yksikään kuula ei osu ihmiseen' ilman Jumalan tahtoa.
    Jos se piti todella paikkansa, niin Jumala selvästikin halusi mahdollisimman monen ruotsalaisen sotilasparan kuolevan juuri näiden kauheiden minuuttien aikana." (s. 168)

Englund kirjoittaa taitavasti, sitä ei käy kieltäminen. Pultavan taistelu etenee kuin paraskin fiktiivinen kertomus, jonka sekaan on salakavalasti laitettu mukaan numerofaktoja ja tarkkoja historiallisia yksityiskohtia. 1700-luvun sotiminen on ollut raakaa puuhaa, ja Englund nostaa kirjassaan hyvin esille sekä suuria linjoja että tavallisen rivisotilaan kokemuksia. Taistelun kulku on kuvattu erittäin tarkasti, ja kirjassa on jonkin verran piirrettyjä karttakuvia, jotka auttavat hahmottamaan joukkojen asemia taistelun aikana. Myönnän, etten jaksanut perehtyä niihin kovin tarkasti, vaikka kyseisillä sivuilla oli kulmatkin valmiiksi taiteltuna 'tärkeän sivun' merkiksi. Kirja kun sattuu olemaan lahjaostos miehelleni, ja hän on tainnut sen lukea pariinkin kertaan - ja oli iloisesti hämmästynyt, kun huomasi minunkin lukevan kirjaa.
Luokittelen Pultavan tietokirjaksi, mutta minkäänlaista lähdeluetteloa tai sanallista kuvausta käytetyistä lähteistä kirjassa ei ole. Takakannessa ja paikoin tekstissä viitataan esimerkiksi sodassa mukana olleiden kirjeisiin ja kertomuksiin, mutta minua jäi kovasti kiinnostamaan teoksen vaatima tutkimustyö ja se, mistä ja miten käytetty lähdemateriaali on löytynyt. Kirjan tekstissä viitataan aina silloin tällöin yksittäisiin sotilaisiin nimeltä mainiten, ja vaikka en epäilekään Englundin tekstin todenperäisyyttä, olisi ollut kiehtovaa tietää, mitä kautta näiden yksittäisten sotamiesten kokemukset ja kohtalot ovat jälkipolville säilyneet:

"Osaa vaikeimmin haavoittuneista ei ehditty ottaa mukaan ja he jäivät makaamaan paikoilleen pataljoonien marssiessa eteenpäin. Näihin onnettomiin kuului henkivartiokaartin kapteeniluutnantti Niklas Norin, ruukinpatruunan 25-vuotias poika Örebrosta. Norin oli keskeyttänyt valmiiksi viitoitetun uransa Vuorikollegiossa ja opiskellut sen sijaan linnoitus- ja tykistöoppia. Vuonna 1701 hän hakeutui vapaaehtoisena armeijaan, vaikka oli ainoastaan 17-vuotias. Raskasmielisine silmineen tämä vaalea nuorukainen oli jo ehtinyt kokea monenmoista, hän oli osallistunut lukuisiin taisteluihin ja haavoittunut moneen kertaan. Linnakkeen valtauksessa hän haavoittui uudelleen ja tällä kertaa vakavasti. Niklas Norin oli saanut yhteensä seitsemän haavaa molempiin käsivarsiin, reiteen ja vatsaan. Raadeltu, veretön ja voimaton mies jätettiin kuolemaan. Rykmentti marssi eteenpäin." (s. 112)

Sotakirjallisuudesta pitäville Englundin teos on varmasti hieno kirja, ja minäkin pidin siitä, kuinka elävästi ja kaunistelemattomasti hän kuvaa menneen vuosisadan sodan kulkua. Teksti on hyvin kuvailevaa, ja se oli mielestäni sujuvalukuista. Yhtenä syynä sujuvuuteen lienee juuri se, ettei lauseita oltu ahdettu täyteen lähdeviittauksia. Arvelisinkin, että Pultava on ns. matalan kynnyksen kirja niille, jotka haluavat kurkistaa sotatapojen historiaan.

Pultava antaa minulle vääpelin natsat Ihminen sodassa -haasteessa (jee!). Lukuaikaa on reilusti jäljellä, joten kenraalin arvo on kummasti alkanut houkuttaa. Toisaalta... kesä + sotakirjallisuus = ei niin houkutteleva yhtälö? No, ainakin vinkkilistalla oleva Tuulen viemää olisi ihanaa kesälukemista ja H. G. Wellsin Maailmojen sotakin voisi mennä pouta- tai sadepäivän ratoksi, joten olen toiveikas sen suhteen, että sotaisia haastepisteitä karttuu myös loma-aikaan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oman kirjahyllyn kirja. Lahjaostos miehelle muutaman vuoden takaa.
Kirjan tietoja:
Peter Englund: Poltava (1988)
Suomennos Seppo Hyrkäs
Kansi: Mikko Valtavaara
Kannen kuva: Tsaari Pietari I Pultavassa. Gobeliini vuodelta 1722.
Art House, 2010
283 sivua

16. toukokuuta 2014

11-haaste Nipvet-blogista (hyöstettynä Wikipedialla)

11-haaste löysi minut jälleen. Sain Nipvet-blogista 11 kimuranttia kysymystä, ja 11 asiaa pitäisi kertoa aivan oma-aloitteisesti. Haasteen säännöthän ovat:
  1. Jokaisen haastajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
  2. Pitää vastata saamiinsa 11 kysymykseen.
  3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
  4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
  5. Postauksessa tulee kertoa, ketkä on haastettu.
  6. Ei takaisin haastamista.
Tämä haaste on levinnyt tehokkaasti blogeissa, joten en tällä kertaa haasta ketään mukaan. Saamani kysymykset tosin olivat sen verran hienoja, että niihin saavat halutessaan vastata muutkin. Ja nyt niitä vastauksia:

11 asiaa minusta? Minulla on työviikon jälkeen aivot niin lamassa, etten keksi ensimmäistäkään asiaa... niinpä annankin puheenvuoron Wikipedialle, joka tietää kaiken. Sanokaa vain sudeksi -blogista löysin hupaisan haasteen, jossa ideana on klikata itsensä maanmainion Wikipedian etusivulle ja antaa satunnaisen artikkelin vastata seuraaviin kysymyksiin. Kysymyksiä on 25 eli siis melkein 11. :) Ja tätäkin ideaa saa kopioida omaan käyttöön.

1. Mitä pelkäät?
Ndaut eli eteläafrikkalainen etninen ryhmä, joka harrastaa mm. sateentekemistä ja kansanparannusta. Siinä on aihetta pelkoon jo kerrakseen.

2. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Hih, suokissa olisikin hauska seuralainen. Minulle passaisi sekä viidakko- että laivaversio.

3. Mitä haluaisit häälahjaksi?
Ja vain paranee: Colin Salmon. Mitähän se aviomies mahtaisi tästä tykätä...? Jos ei tykkäisi, voisin vaihtaa hänen tilalleen tuon Colin-komistuksen.

4. Mitä palvot?
Todellakin, degu eli torvimyyrä saa minulta kumarruksen aamuin illoin.

5. Salainen fetissisi?
Margaret Kelly-Hohmann ... hmm, kieltämättä olen urheilun ystävä mutta mutta...

6. Mistä näet unta ensi yönä?
Hurjaa menoa luvassa, kyytipoikana granaattiomenahappo.

7. Mitä ostaisit, jos sinulla olisi varaa?
Haa, leikkimielinen formulaveikkaus, johon osallistun, saisi uutta säpinää jos omistaisin Italian osakilpailun: Italian Grand Prix 1979.

8. Mistä aiheesta kirjoittaisit kirjan?
Puijonkatu - romantiikkaa, jännitystä ja avaruushirviöitä.

9. Mitä keräilet?
Kiinalainen mytologia vaatisi ehkä tuekseen aikamatkustusta.

10. Mihin paras muistosi liittyy?
Liikkuuko minun päässäni mitään muuta kuin urheilua? PAK 7-mi Maj -seuraa edustanut Aleksandra Vojnevska on tarjonnut minulle unohtumattomia elämyksiä.

11. Turhin tietämäsi asia?
Ei suinkaan tämä kysymyshaaste, vaan Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C eli Waltarin viides albumi. Wikipedia todella näkee sisimpääni.

12. Mistä aiheesta puhut kaikkein mieluiten?
Alan Autryn nimi kannattaa vetää joka keskusteluun. Maksimaalinen huomio on taattu.

13. Minkä asian parissa tulet työskentelemään/työskentelet ammatissasi?
Heh, tämä on parasta: Mörkö (muumit).

14. Mikä saa sinut aina nauramaan?
Nauru voi olla väkinäistä... Stay Heavy Records ja helsinkiläinen metallimusiikki. Pöh.

15. Entä itkemään?
Jean-Michel Bazire. Jos joutuisin katsomaan raveja, itkisin.

16. Mikä oli ensimmäinen asia, jonka näit herätessäsi?
Ennen kuin kumarsin torvimyyrää, näin ihastuttavan jemenintiaiskertun.

17. Mitä sinulla on taskuissasi?
Jokanaisen perusvarustukseen kuuluu Koutajoen vesistö. Ota vilvoittava kylpy, kun haluat!

18. Mikä voisi korvata sinut ilman, että kukaan huomaisi?
Bremenin tuomiokirkko. Taivaallista koodia, goottilaisia testitapauksia.

19. Mitkä olivat ensimmäiset sanasi?
Vinjetti. Kiva pikku sana, jonka merkitys ei ole minulle vieläkään valjennut.

20. Minkä kanssa sinut tullaan hautaamaan?
Voi taivas, kiire tulee mukaani iäisyyteen... mutta hei, siihen loppuvat ihmiskunnan kiireet?!

21. Mitä sinulla on piilossa yöpöytäsi laatikossa?
Kukas muukaan kuin oma uimari ja uimahyppääjä eli Mietje Baron. Taitaa olla jo muumioitunut.

22. Mitä rakastat eniten maailmassa?
Rage kuvastaa rakkauteni kohteita. Erityisesti ATIn näytönohjainsarja saa lempeni leiskumaan.

23. Mistä aiheesta tekisit kappaleen euroviisuihin?
Ei mitään tylsiä rakkausviisuja, vaan kaldealaiset kehiin. Seemiläiset kansat ja 12 pistettä!

24.  Mitä näet tällä hetkellä ikkunasta?
Titaaninitridi inspiroi minua kauneudellaan.

25. Mikä sinä todella olet?
Z39. Pitääkin vaihtaa nimimerkkiä.

Vastaukset saamiini kysymyksiin:
Mitä vikaa on internetissä ja miten korjaisit sen?
Viat löytyvät käyttäjäpuolelta. Mitenkähän nuo korjaisi.. pitäisi ehkä luoda ihmiskunta uudestaan.

Mikä kreikkalainen jumala olet?
Jos olisin, olisin Athene. Viisauden ja tiedon jumalattarena olisi kiva keikistellä, ja hoitaa siinä sivussa sotataitoon liittyvät jutut.

Mitä terveisiä haluaisit lähettää Virginia Woolfille?
Sinua ei ole unohdettu: Pharrel Williamsin levyarvio.

Jos Nobel-komiteasta soitettaisiin ja pyydettäisiin tekemään valinta tämänvuotisesta kirjallisuuspalkinnosta, kuka voittaisi? Oletetaan tällä kertaa, että et saa valita itseäsi.
Margaret Atwood.

Minkä kirjan lukemista välttelet tietoisesti?
TPA & R&R. Täällä Pohjantähden alla herättää kunnioitusta, mutta klassikkostatuksestaan huolimatta aihepiiri ei oikein houkuttele. Rikosta ja rangaistusta olen pariin otteeseen yrittänyt sivistysmielessä lukea, mutta kesken jäi. Kirjoitustyylinä välttelen 'pitkät (puolen)sivun mittaiset lauseet ilman välimerkkejä' -tyylisiä kirjoja.

Mitä mieltä olet kirjallisuuden klassikoiden uudelleen kirjoittamisesta/modernisoinnista/tehostamisesta?
Lukekoon näitä tekeleitä ken haluaa, mutta minä kierrän ne yleensä kaukaa.

Mitkä olisivat ensimmäiset rautaiset toimenpiteesi kulttuuriministerinä?
Korottaisin kirjastojen määrärahoja roimasti ja osallistuisin veronmaksajien rahoilla jokaiseen maamme kesäiseen kulttuuritapahtumaan.

Mikä on erikoisin kirjanmerkki, jota olet käyttänyt?
Kirjanmerkkini ovat aika tylsiä, yleensä kaupasta ostettuja pahvisia merkkejä. Mitään todella erikoista en ole kirjojeni väliin tunkenut.

Mistä vokaalista olisit valmis luopumaan? Mikä vokaali suomen kielestä puuttuu?
Å on turhake, jota en jäisi kaipaamaan. Suomi on nykyisellään hieman liian helppo kieli oppia, joten lisämausteeksi sopisi viron õ. Ääntämisohje: Õ:ta äännettäessä ovat huulet e-asennossa ja kieli u-asennossa. Harjoittele näin: sanomalla u vie huulet leveään hymyyn. 

Oletetaan, että 800 vuoden päästä arkeologit kaivavat esiin nykyisen asuntosi. Löytöä pidetään erityisen merkittävänä. Miksi?
Loistava esimerkki keskinkertaisen keskituloisen keskiluokkaisen ihmiseläjän asunnosta.

Mikä kirja minun pitäisi ehdottomasti lukea?
Taru Sormusten herrasta sopii kaikkien luettavaksi. Kotimaisina vaihtoehtoina Tove Janssonin Taikatalvi ja Leena Krohnin Tainaron.

Kiitokset hauskasta haasteesta ja hyvistä kysymyksistä!

14. toukokuuta 2014

Andrei Pajanne: Autuaiden saari

Andrei Pajanteen esikoisromaani Autuaiden saari (Imogen, 2013) päätyi luettavakseni Anna minun lukea enemmän -blogiin jättämäni kommentin kautta. Kirja tuntui Annamin jutun perusteella kiintoisalta, mutta unohdin  sen vinkkilistalleni, kunnes kustantaja kysyi, olisinko kiinnostunut arvostelukappaleesta. Miksipä ei, kun luvassa tuntui olevan hieman keskivertoa erikoisempi tarina. Kirjan paksuus arvelutti (1000 sivua!), mutta päätin olla uskalias ja kokeilla kirjaa.
Aloittelin Autuaiden saaren lukemista väsyneenä, ja on pakko tunnustaa, että prologin teksti tuntui liitelevän niin sfääreissä, etten tajunnut siitä mitään ja lukuinnostus meinasi lopahtaa heti alkuunsa. Onneksi päätin seuraavana päivänä jättää prologin omaan outoon arvoonsa ja keskittyä kirjan ensimmäiseen osaan, jossa pääsin juoneen jo paremmin kiinni. Autuaiden saaren päähenkilö Andreas joutuu lento-onnettomuuteen ja veden varaan heti kirjan ensimmäisessä luvussa. Meren tyrskyissä kelluessaan Andreas kohtaa Kuoleman, ja alkaa kertoa tälle tarinaansa. Takaumien kautta lukijalle annetaan tietoa Andreaksen elämänvaiheista, hänen rakkaudestaan vaimoonsa Meriin ja hänen työstään liikemies Haidarin palveluksessa. Andreaksen työn tarkoituksena on tarjota nanoteknologian keinoin kaikille ihmisille mahdollisuus rakkauden tunteeseen. Rakkaudesta puhutaankin tässä kirjassa paljon, paljon ja varmuuden vuoksi vielä hiukan lisää.

"Andreas kokosi ajatuksiaan. 'Rakkaus on toisin sanoen ikuinen olento, joka lentelee aurinkokunnasta toiseen ja hedelmöittää planeettoja.'
    Elämä nauroi,. 'Ei hän lentele missään! Hän on kaikkialla.' Nainen hipaisi hänen taas hänen vatsaansa. 'Siellä missä universumin näkyvät ja näkymättömät osat ovat otollisessa asennossa, hän hedelmöittyy. Onnellisten tähtien alla hän tulee raskaaksi ja alkaa kantaa lasta, jonka otsaan on piirretty Rakkauden merkki. Lapsen isä on Kosmos.'
    'Kosmos?'
    'Isäni on kosmos ja äitini ajatus, elämän alkuvoima.'
    'Elämän alkuvoima', Andreas toisti mietteliäästi. 'Ihmiset uskoivat tuhansia vuosia elämää ylläpitävään voimaan. Alkuvoima yhdistettiin veteen, ilmaan ja jopa eetteriin, jota ei ole edes olemassa. Taikavoimaa etsittiin myös sähköstä ja radioaktiivisuudesta.'
    Elämä avasi suunsa, mutta mies ei kuunnellut. 'Kaikki teoriat on kumottu! Elämä ei tarvitse salattua voimaa, fysiikan lait riittävät. Sisällämme olevat aineet eivät poikkea kuolleissa kappaleissa olevista aineista.'" (s. 183)

Lento-onnettomuuden jälkeen Andreas ajautuu oudolle saarelle, jossa hän kohtaa muun muassa Elämän, Hetken ja Alun ja kokee mitä merkillisimpiä asioita. Kirjan tapahtumia on melko mahdotonta tiivistää mitenkään muutoin, niin mielikuvituksellisia juonenkäänteitä sivuille mahtui. Autuaiden saaren takakansi lupaa lukijalle 'kaikkeuden historiaa, mystiikkaa, romantiikkaa ja tieteisfantasiaa', ja Autuaiden saari onkin melkoinen maailmanselitys.

Autuaiden saari oli jossain määrin hämmentävää luettavaa. Totesin jo, että prologi vaikutti perin merkilliseltä, ja kun Andreas rantautui saarelleen, yhteydet reaalimaailman mahdollisuuksien rajoihin katosivat täysin. Andreaksen matkasta lukiessani totesin, että Autuaiden saari pakotti minut pohtimaan omaa lukijuuttani: miten tärkeää minulle on se, että ymmärrän edes jossain määrin, missä mennään ja miksi asioita tapahtuu? Entä jos mitä vain voi tapahtua enkä oikeastaan tiedä laisinkaan, mistä kaikessa on kysymys? Autuaiden saaren loppuluvut toki antavat oikein hyvän selityksen kirjan juonenkululle, mutta kun en käynyt kurkkimassa loppuratkaisua etukäteen, vaelsin Andreaksen matkassa satoja sivuja välillä huuli hyvinkin pyöreänä. Viimeisen sivun jälkeen tulikin tunne, että kirjasta saisi paljon enemmän irti, jos se lukisi heti uudestaan tietoisena loppulukujen annista (mutta ei, en silti aloittanut kirjaa heti alusta uudestaan).

Hämmennyksestä huolimatta lukukokemus jäi plussan puolelle. Autuaiden saari on melkoinen järkäle sivumäärältään, ja varmaankin siitä olisi voinut tiputtaa lukuja pois ilman, että kokonaisvaikutelma olisi suuresti kärsinyt. Mutta toisaalta, olipahan kerrankin kirjan lukemisen jälkeen semmoinen olo, että tässä aivan varmasti oli kerrottu kaikki, mitään lisälukuja tai tapahtumia en jäänyt kaipaamaan. Pientä miinusta annan siitä, että kirjassa puhuttiin niin paljon rakkaudesta, että minulla alkoi tulla rakkausähky jo puolessa välissä tarinaa - vähempikin olisi minulle riittänyt. 

Luin kirjaa melko kauan, lähes kolmisen viikkoa, mutta varsinkin kirjan loppua kohden tapahtumat imaisivat minut yhä enemmän mukaansa. Mikään toimintatrilleri Autuaiden saari ei ole, vaan kerronta on rauhallista ja henkilöiden väliselle dialogille annetaan runsaasti tilaa. Andreas oli aika sympaattinen päähenkilö, ei tiede-nörtti-action-sankari vaan elämässään omaa tietään hapuillen etsivä ihminen. Kyllä hänen matkaansa Autuaiden saarelle kannattaa etsiytyä, jos ei pelkää pitkää tarinaa ja yllättäviä tapahtumia. Autuaiden saari oli hyvällä tavalla erilainen kirja, jolle annan neljä Goodreads-tähteä.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Anna minun lukea enemmän ja Pähkinäkukkula.
Kirjan tietoja:
Andrei Pajanne: Autuaiden saari
Päällys: Ville Murtojärvi
Imogen, 2013
1000 sivua

12. toukokuuta 2014

Saskia Noort: Ruokakerho

Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) on nopealukuinen romaani viidestä hollantilaisesta, vauraasta kotiäidistä, joiden kotoisa pikkukylän idylli rikkoutuu parin oudon kuolemantapauksen seurauksena. Naisten kiiltokuvataustojen takaa alkaa paljastua petoksia, juonitteluja ja salaisuuksia.

"Minä epäilin, että Hanneke oli onneton. Ehkä hän ei enää rakastanut Ivoa. Niinä kahtena vuotena, joiden aikana olin tuntenut Ivon, mies oli lihonut ainakin kaksikymmentä kiloa eikä näyttänyt itsekään olevan siitä tippaakaan iloinen. En osannut kuvitella, että Hanneke pitäisi häntä enää seksuaalisesti puoleensavetävänä, vaikka hän olikin yhtä herttainen kuin aina. Siitä asiasta me emme puhuneet. Valitimme kyllä miehistämme, mutta silloin puhuimme aina siitä, että he olivat niin usein poissa, viskasivat sukkansa pyykkikorin viereen eivätkä koriin ja jättivät lastenhoidon kokonaan meidän niskoillemme. Paljon tätä syvemmälle emme keskusteluissamme uskaltautuneet, sillä pelkäsimme että avioliittomme leimautuisivat onnettomiksi." (s. 57)

Kirjaa mainostetaan takakannessa jännitysromaaniksi, mutta enpä kirjaa lukiessa mitään oikeaa jännitystä päässyt kokemaan. Ruokakerho oli pikemminkin kepoinen viihderomaani, jossa kotiäiti Karen ajautuu tekemään omia harrastelijamaisia 'tutkimuksia' ystävättärensä kuolemaan liittyen - samalla, kun harrastaa syrjähyppelyä toisen ystävättärensä miehen kanssa. Karenin touhuja ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää salapoliisitutkimuksiksi, mutta onneksi pienen pienissä sivurooleissa pyörii myös aivan oikeita poliiseja. Ja paljastuuhan se murhaajakin lopulta.

Tämä hömpähtävä kirja löytyi tietenkin futishaasteen myötä. Näin höttöistä kirjaa en vähään aikaan ole lukenut, ja toivottavasti Hollannin oranssipaidat tarjoavat aikanaan tasokkaamman peliesityksen kuin Noortin Ruokakerho. Vaan eipä kirja suuremmin ärsyttänytkään, joten jos haluaa kevyesti jännitykseen päin kallellaan olevaan viihdettä, Ruokakerho toiminee ajankuluna vallan mainiosti.
Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tarukirja, Lukulasi ja Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Saskia Noort: De eetclub (2004)
Suomennos Titia Schuurman
WSOY, 2006
279 sivua

11. toukokuuta 2014

Fábio Moon ja Gabriel Bá: Daytripper

Johan tuli luettua - ja katseltua - upea sarjakuva-albumi. Etsiskelin futishaasteeseen Brasilian edustajaa, ja kirjaston tietokannasta löytyi Fábio Moonin ja Gabriel Bán Daytripper (Egmont, 2012) -sarjakuva. Google kertoi, että tekijäkaksikkona ovat brasilialaiset kaksosveljekset, joten ilman sen kummempia ennakkotietoja laitoin albumin varaukseen. Kyllä kannatti. Albumin parilla ensimmäisellä sivulla on varmuuden vuoksi hehkutuslainauksia, mutta kun päästiin kuvasivuihin ja ruutuihin, tajusin jo itsekin, ettei edessäni ole aivan se tavallisin ja tylsin tusina-albumi. Päinvastoin, Daytripper saa minulta viisi säihkyvän kirkasta Goodreads-tähteä.

Daytripperin kansi jo vinkkaa albumin hienosta kuvituksesta: värejä ei ole säästelty ja kuvat kasvavat parhaimmillaan yllättäviin ulottuvuuksiin:
Albumin päähenkilönä on mies nimeltä Brás de Oliva Domingos. Daytripper sisältää kymmenen tarinaa hänen elämästään - ja kuolemastaan. Kymmenen kertaa Brásin elämästä kerrotaan ja kuvataan jokin merkityksellinen kohta, ja jokaisen tarinan päätteeksi Brás kohtaa loppunsa. Daytripperissä elämä on valintoja ja erilaisia mahdollisuuksia - ja huima visuaalinen seikkailu. Tarinoiden viimeiset sivut ovat mielestäni erityisen hienoja. Niissä on aina kokosivun kuvia, joissa tehokeinoina toimivat usein värit ja muodot. Palmun lehviin piirretyt miehenkasvot ja huoneen seinälle heijastuva jättimäinen varjokuva kiinnittävät taatusti lukijan huomion:
Tarinoiden ruuduissa on väliin synkeämpi väriskaala ja välillä ollaan iloisemmissa tunnelmissa. Ruutukoko vaihtelee sivulta toiselle, joten Daytripperissä ei taatusti tarvitse tuijotella tasakokoisia pikkuruutuja 250 sivua. Piirrosjälki on mielestäni todella taitavaa, ja albumin sivut tarjoavat silmänruokaa yllin kyllin. Yksityiskohtia ja ilmeikkäitä hahmoja riittää, sivut tekisi mieli lukea ja katsella heti uudestaan:

Pidin Daytripperissä ihan kaikesta: tarinat olivat parhaimmillaan herkkiä ja koskettavia, värien käyttö ja piirrosjälki oli upeaa, ja sivut olivat ulkoasultaan vaihtelevia - koskaan ei voinut tietää, mitä seuraava aukeama tuo tullessaan. Tätä albumia suosittelen lämpimästi sarjakuvien ja graafisten tarinoiden ystäville!

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Tekijöiden blogi.
Sarjakuvan tietoja:
Fábio Moon ja Gabriel Bá: Daytripper (2010)
Värit: Dave Stewart
Suomennos Petri Silas
Egmont, 2012
256 sivua

9. toukokuuta 2014

Gabriel García Márquez: Kuulutetun kuoleman kronikka

Kirjoja ja kakkuja -blogissa aloitettiin huhtikuussa haaste, jossa luetaan hiljattain edesmenneen Gabriel García Márquezin teoksia. Valitsin luettavakseni vuonna 1981 espanjaksi ilmestyneen Kuulutetun kuoleman kronikan (WSOY, 1982). Kirja ei ollut minulle entuudestaan millään tavoin tuttu. Valintakriteerinä toimi se, että kirja sattui olemaan lähikirjastossa paikalla haasteeseen ilmoittautumisen hetkellä.

"Bayardo San Román, mies joka palautti vaimonsa, oli tullut ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa, kuusi kuukautta ennen häitään. Hän saapui viikottaisella laivavuorolla olallaan hopealla vahvistetut satulalaukut, jotka sointuivat vyön solkiin ja saappaiden koristerenkaisiin. Hän oli kolmissakymmenissä mutta säilynyt hyvin, sillä hänellä oli härkätaistelijan hoikka vyötärö, kullankimalteiset silmät ja hänen ihonsa oli patinoitu salpietarin hiljaisella tulella. Tullessaan hänellä oli ylen tiukat housut ja samanväriset vohlannahkaiset käsineet, kummatkin aitoa vasikannahkaa. Magdaleena Oliver oli tullut samalla laivalla eikä ollut saanut katsettaan irti hänestä matkan aikana. 'Hän näytti hintiltä', hän kertoi minulle. 'Ja se oli sääli, sillä hänet olisi voinut vaikka kierittää voissa ja syödä elävältä.'" (s. 29)

Kuulutetun kuoleman kronikassa kiintoisinta oli tarinan rakenne. Kirjan tapahtumista kerrottiin ensin se, mihin loppujen lopuksi päädyttiin - mies nimeltä Santiago Nasar tapettiin - ja sitten vaihe vaiheelta se, miten näin pääsi käymään: Bayardo San Román meni naimisiin kylän tytön kanssa ja lähetti tämän hääyönä takaisin perheensä luokse, kun tyttö ei ollutkaan neitsyt. Miten tästä päädyttiin murhaan? Sen voi lukea Garcia Márquezin kronikasta.

Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on loistava kirja, joten odotin lyhyeltä Kronikaltakin paljon. Vaan niinpä kävi, etten saanut kirjasta juuri mitään irti, ja siitä tuli minulle melkoinen pettymys. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, ja juonessa ei ollut outoja, lähes yliluonnollisia piirteitä, jotka minua muistini mukaan viehättivät Sadan vuoden yksinäisyydessä. Kerronta oli toki sujuvaa, ja pidin kirjan rakenteestakin, mutta jotain koukkua tai pientä jännää odotin juoneen koko tarinan ajan. Eipä ilmestynyt, ja lukufiilikset jäivät lähes hävettävän laimeiksi. Varsinaista tarinaa parempi oli kirjan lyhyt esipuhe, jonka on kirjoittanut suomentaja Matti Brotherus ja jossa valotetaan kirjan syntyhistoriaa.

Saan kirjasta pisteen Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen. Tämä olikin minulle jo toinen bloggaus García Márquezin kirjoista (aiemmin keväällä luin Rakkaudesta ja muista riivaajista -kirjan, josta pidin) tähän haasteeseen. Nobel-haaste alkaa osaltani lähestyä puolimatkan krouvia (6 luettua & blogattua kirjaa), ja minusta on tullut ahkera ja uuttera nobelistibloggaaja. :) Kotihyllyssä odottelevatkin lukemistaan jo seuraavat nobelistit: pari itse hankkimaani Orhan Pamukia (Nimeni on punainen kolahti siinä määrin, että heräteostoina hommasin Punaiselle seuraa) ja yksi lahjaksi saatu Toni Morrison.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavinkit ja Naakku ja kirjat.
Kirjan tietoja:
Gabriel García Márquez: Cronica de una muerte anunciada (1981)
Suomennos Matti Brotherus
WSOY, 1982
108 sivua

8. toukokuuta 2014

E. L. Doctorow: Homer ja Langley

E. L. Doctorowin Homer ja Langley (Tammi, 2013) -romaanin nimihenkilöillä on ollut vastineensa 'oikeassa' elämässä. Collyerin erakoituneet veljekset, Homer ja Langley, kuolivat vuonna 1947 Manhattanin asunnossaan valtavan tavaramäärän keskellä. Veljekset olivat jo eläessään olleet tunnettuja omituisesta käytöksestään, ja heidän kuoltuaan asunnosta löydettiin 140 tonnia (!) tavaraa. Hamstratun tavaramäärän keskelle oli jopa viritelty ansoja mahdollisia tunkeutujia varten. Wikipediasta voi kurkata lisää faktoja veljesten elämästä. Doctorowin teos kertoo fiktiivisen version Homerin ja Langleyn elämästä.
"Sokeainyhdistys oli saanut erään musiikkikustantajan painamaan musiikkia sokeiden nuottikirjoituksella. Tilasin siis nuotteja. Mutta yritys valui hiekkaan - osasin lukea sokeainkirjoitusta, mutta sormeni eivät suostuneet muuttamaan pieniä pisteitä ääniksi. Nuotit eivät liittyneet yhteen vaan pysyttelivät jotenkin erillään, ja kaikki kontrapunktinen meni täysin yli käsityskykyni.
    Siinä vaiheessa Langley tuli hätiin. Hän löysi jonkin kuolinpesän huutokaupasta automaattipianon. Mukana tuli kymmeniä rei'itettyjä paperirullia jotka oli kääritty sylinterien ympärille." (s. 40)

Kirjan kertojana toimii Homer, joka on sokeutunut nuoruudessaan. Vanhemman veljen Langleyn palattua ensimmäisestä maailmansodasta veljekset ajautuvat viettämään elämäänsä vanhemmiltaan perimässään Manhattanin asunnossa. Rahasta heillä ei tunnu olevan pulaa, sillä veljeksillä on palvelusväkeäkin talossaan. Kerronnan sävy on mielestäni aivan viimeisiä sivuja lukuun ottamatta melko positiivinen. Homer kertoo veljesten elämästä, sen sattumuksista ja heidän tapaamistaan ihmisistä (kyllä, heitäkin on eli eivät veljekset Doctorowin fiktiossa missään täydellisessä umpiossa elä). Homer ei kovin paljon selittele tai puolustele veljesten erikoista elämäntyyliä, enemmänkin kirjasta välittyy 'näin se vain tapahtui' asenne. T-Fordin päätyminen ruokasaliin, valtavat sanomalehtipinot, hippiporukan asettuminen taloksi kaiken roinan keskelle... näitähän nyt sattuu. Joukkoon mahtuu surullisiakin ihmiskohtaloita, mutta ne sivuutetaan aika nopeasti. Kertoja ei selvästikään halua jäädä märehtimään kaikkea vastaan tullutta kurjuutta.

Pidin Homerin ja Langleyn kirjoitustyylistä kovasti.  Pelkäsin hieman etukäteen, onko kirjan sävy ankeahko (erakoituminen, Homerin sokeus jne), mutta Doctorow ei onneksi pettänyt. Homer ja Langley ei ollut vallan huikea lukuelämys, mutta viihdyin silti oikein hyvin omituisten veljesten seurassa. Kirjan tunnelma on melko rauhallinen, eikä kirja ollut erityisen juonivetoinen tarina. Tämän tyylisiä kirjoja on mukava lukea aina silloin tällöin, ja vaikkei tämä aivan parhaiden Doctorowien (Ragtime, Maailmannäyttely, Gangsterin oppipoika tuovat hyviä muistoja mieleeni) rinnalle kipuakaan, pidin kirjasta kolmen tähden arvoisesti.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Sininen keskitie, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjakirppu.
Kirjan tietoja:
E. L. Doctorow: Homer & Langley (2009)
Suomennos Helene Bützow
Tammi, 2013
210 sivua

6. toukokuuta 2014

Boualem Sansal: Hyvitys

Boualem Sansalin Hyvitys (Into, 2012) saa kunnian edustaa Algeriaa futismaakeräilyssäni. Kirjan aihepiiri on sellainen, että ilman futishaastetta tuskin olisin valinnut Hyvitystä lukupinooni: siirtolaistaustainen nuori mies hengailee Pariisin lähiön jihadistipiireissä, käy läpi veljen ja isän kuolemaa, ja isän salattua natsimenneisyyttä. Ja nyt kirjan luettuani ihmettelen, eikö algerialaisen kirjallisuuden parista tosiaan mitään muuta löytynyt... no, huomasin kirjan sattumalta kirjaston hyllyssä, alku vaikutti lupaavalta, ja kun kirja oli aika lyhyt, lukaisin sen urhoollisesti loppuun. Hyvästä alusta huolimatta lukuelämys ei ollut kovin huikea, joten Hyvityksen Goodreads-tähdet jäävät kahteen.
"Rachel oli palannut Algeriasta uuden persoonallisuutensa kanssa. Hän oli muuttunut myös fyysisesti. Näin häntä super harvoin tuona ajanjaksona, hän matkusti jatkuvasti ja minulla oli omat ongelmani - olin joutunut uuteen kuulusteluun eikä tilanne näyttänyt hyvältä - mutta huomasin kuitenkin hänessä tapahtuneet muutoksen. Pari kertaa näin hänet supermarketissa: hän raahusti kärsivän näköisenä Ophelian kintereillä - tämä taas näytti pinkeältä kuin mehiläinen, joka haistaa kulman takana olevan kukkapenkin. Luikahdin tieheni. En kestä niin totaalisen tyhjiä markettijorinoita." (s. 36)

Hyvityksen alkupuolella olin varovaisen innostunut kirjasta. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamerkintöjen muotoon. Kertojana on Malrich, jonka Rachel-veli on tehnyt itsemurhan. Kerronnan sävy ei ollut kevyt, mutta lukijaa kuljetettiin sujuvasti Rachel-veljen lähihistorian tapahtumien läpi. Parisuhdeongelmat, kokemukset pariisilaislähiössä ja retki isän kotimaahan tuntuivat vievän juonta mukavasti eteenpäin.

Kirjan keskivaiheilla juoni alkoi junnata Malrichin ja Rachelin tavassa kokea isän natsimenneisyys, ja tärkeästä aiheestaan huolimatta kirja alkoi tuntua hieman puuduttavalta ja sävyltään entistä synkemmältä. En halua vähätellä tarinan aihetta, mutta kirjan alkupuolella Hyvityksessä tuntui olevan muitakin aineksia kuin juutalaisten kohtalo, ja sen varjossa eläminen. Loppua kohden kaikki muu häipyi aika lailla taka-alalle, ja kirjassa keskityttiin vain veljesten isän menneisyyteen. Koinkin kirjan loppuosan lukemisen aika raskaaksi, ja antamani alhainen tähtimäärä johtuu siitä.

Tähtimäärästä huolimatta pidin kirjan kerrontatyylistä. Luen aika harvoin päiväkirjatyylillä kirjoitettuja romaaneja, ja tässä kirjassa tyyli toimi oikein hyvin. Pienellä fontin vaihtelulla viestittiin siitä, kenen merkintöjä kulloinkin luetaan. Merkintöjen sävy on hyvin kerronnallinen, ja usein muistin ainoastaan lukujen alussa, että tämähän on olevinaan päiväkirja. Päiväkirjaan oli kirjoitettu myös dialogia, mitä pidän jossain määrin epäuskottavana. Omat päiväkirjakokeiluni ovat olleet erittäin satunnaisia ja päättyneet aina lyhyeen, mutta jotenkin minun on vaikea uskoa, että päiväkirjoihin oikeasti raapustellaan pitkiäkin dialogeja. Mutta tekstin luettavuuden kannalta ratkaisu on toki huomattavasti parempi kuin pitkät monologit.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukulasi ja Kirjavinkit. Kiiltomadon juttu kirjasta.
Kirjan tietoja:
Boualem Sansal: Le village de l'Allemand ou Le journal des frères Schiller (2008)
Suomennos Aura Sevon
Into, 2012
220 sivua

4. toukokuuta 2014

Haastevastaus: Kohtaamisia kirjassa

Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna haastoi minut mukaan Kohtaamisia kirjassa -haasteeseen. Haaste on lähtenyt liikkeelle Opuscolo-blogista, ja sen säännöt ovat:
  • Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinua kulkemaan jonkin tärkeän matkan.
  • Kirjoita kohtaamisesta blogiisi.
  • Mainitse haasteen alkuperä (Opuscolo-blogi) tekstissä.
  • Haasta mukaan 3-6 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.
Minun piti jonkin aikaa pohdiskella, mikähän kirja tähän haasteeseen sopisi. Silmieni editse on kulkenut melkoinen määrä painettua tekstiä, mutta onko joku niistä ollut vallan erityinen? Päädyin lopulta kirjasarjaan, josta minulla on muistoja lapsuudesta. Näitä kirjoja muistan lainanneeni Noormarkun pienestä lähikirjastosta heti, kun opin lukemaan koulun ensimmäisellä luokalla:
Kyseessä on tietenkin Edit Blytonin Viisikko-sarja. Muistan, miten Viisikon seikkailut tuntuivat minusta erittäin jännittäviltä. Luolia, salakäytäviä, salaperäisiä paikkoja... miten joillakin lapsilla voikin olla kesälomat täynnä seikkailuja? Tarinat kutkuttivat siinä määrin mielikuvitustani, että lukuinnostus taisi tarttua minuun aivan itsestään.

Minulla ei ole kotona ainuttakaan Viisikko-kirjaa, mutta lainasin kirjastosta pari tätä postausta varten. Heippa pitkästä aikaa, Pauli, Dick, Leo, Anne ja ihana Tim! Ystäväjoukkoja on toki muissakin nuortenkirjoissa pilvin pimein, mutta jotain erityistä viehätystä Viisikossa minun muistoissani on. Taisin samaistua eniten herttaiseen Anneen, vaikka porukan jännittävin hahmo olikin poikatyttö Pauli koiransa kanssa. Leo ja Dick jäivät kiinnostavuusasteikolla tyttöjen taakse. Minulla ei koskaan ollut omaa lemmikkiä (enkä sellaista tainnut kaivatakaan), mutta pidin siitä, että Tim touhusi innoissaan mukana jokaisessa seikkailussa.

Kirjoja selaillessani eväiden syöminen, ja kaikenlainen muukin syöminen tuntuu olevan kirjoissa yllättävän paljon esillä. Muistan, että inkiväärilimsa ja teeleivät tuntuivat minusta lapsena aika eksoottisilta. Inkiväärilimsaa en lainaamista kirjoista löytänyt, mutta tortuista ja häränkielistä sen sijaan puhuttiin:

"- Teidän ei tarvitse selittää, minkä takia tulitte, sanoi keittäjätär ja nauroi. - Mutta ystäväiseni... ruokakomero on lukossa.
- Voi miten kurjaa! Dick sanoi ja kokeili ovea. - Kyllä vain, kyllä se on visusti lukossa.
- Kurjaa tai ei! Muuta en voi tehdä, kun talossa on neljä teidänlaistanne villi-ihmistä - puhumattakaan isoista ahneista koirista, vastasi Joanna ja kauli kaikin voimin kakkutaikinaa. - Kun viimeksi olitte täällä, panin lihalaatikon, häränkielen, kirsikkatortun ja toisen tortun komeroon talteen seuraavaa päivää varten, mutta kun tulin kotiin iltapäivävapaan jälkeen, ei hippusen hittaraakaan ollut jäljellä." (Viisikko joutuu ansaan, s. 14)

En ole lukenut Viisikkoja sitten lapsuusaikojen, mutta moni niissä oleva elementti viehättää minua kirjoissa edelleen: seikkailut, lämminhenkisyys ja onnelliset loput.

"Siihen me jätämme heidät kaikki auringonpaisteeseen katselemaan otuksia, jotka merkillinen Wilfred aina saa tulemaan luokseen. Leo loikoo selällään ja katselee huhtikuista taivasta tyytyväisenä siitä, että seikkailu päättyi niin hyvin. Dick katselee alas Kuiskausten saarelle, joka ui sataman kirkkaassa sinessä. Anne on puolinukuksissa - hiljainen Anne, joka osaa muuttua tiikeriksi, jos sille päälle sattuu.
    Ja Pauli on tietenkin Timin vieressä, käsi sen kaulalla, mitä parhaimmalla tuulella." (Viisikko kuiskausten saarella, s. 147-148)

Haastan mukaan alla mainitut blogit (ellei kyseinen haaste ole jo löytänyt teille jotain muuta kautta). Minkä kirjan kanssa teillä on ollut tärkeä / mieleenpainuva kohtaaminen? Kivaa, jos innostutte vastaamaan. :)
♥ Kiitokset Jonnalle mukavasta haasteesta!

3. toukokuuta 2014

Federico Andahazi: Hurskaat sisaret

Federico Andahazin Hurskaat sisaret (Otava, 2001) kartuttaa futismaiden keräilyäni Argentiinalla. Takakansi mainostaa kirjan olevan "räävittömän seksuaalinen romaani goottilaisen kauhuromaanin syntysijoilta." Juu-u, räävittömyyttä ja seksuaalisuutta löytyi, mutta tämä osa kirjan antia jäi minulla lähinnä huvittavuuden asteelle. Eroottiset touhut vedettiin tietyllä tapaa överiksi, ja mitään hirveyksiä kirjassa ei ollut (toisin sanoen tämän uskaltaa lukea), mutta jääköön nämä jutut nyt kertomatta, jottei olennaisin asia juonesta paljastu.

Kauhugenre ei ole minulle kovinkaan tuttu, joten kun takakansi viittailee kauhuun, tunnen olevani itselle vieraan genren parissa. Lähinnä alan tarkkailemaan, alkaako minua pelottaa, nouseeko pienintäkään kauhunväristystä pintaan. No, eipä näin käynyt tällä kertaa, vaan Hurskaat sisaret jäi omalla tavallaan viihdyttävän romaanin asteelle.
"Kriitikot olivat oikeassa. Byron oli keskinkertainen kirjailija, jonka kuuluisuus perustui yksinomaan pikku skandaaleihin, joita hän järjesti lähipiirissään. Kunnian marmorijalusta oli sen sijaan tarkoitettu John William Polidorin veroisille suuruuksille, sihteeri sanoi itselleen. Hänen juuri valmiiksi saamansa kirja ei myisi ainoastaan 14 000 kappaletta vaan 28 000 tai 30 000 yhdessä ainoassa päivässä. Vakuuttuneisuus tästä sai Polidorin heräämään onnellisena ja nauravana.
    Ei kulunut kuin yhden silmien räpytyksen mittainen aika, kun John Polidori tajusi oman naurettavuutensa, miellettävän mutta ohimenevän petoksen jollaisilla unet monesti saavat toiveemme heräämään." (s. 52-53)

Kirjan keskeisenä henkilönä on John William Polidori, joka toimii lordi Byronin sihteerinä. Molemmilla henkilöillä on historialliset vastineensa, kuten Google minulle kertoi. Byron toki oli entuudestaan tuttu minullekin, mutta Polidorin tapaus piti varmistaa. Henkilögalleriaan on laitettu mukaan myös Mary Shelley ja Percy Bysshe Shelley, eli kirjallisissa piireissä liikutaan. Tapahtumapaikkana on Genevenjärven rannalla sijaitseva huvila, jonne yllä mainittu seurue on saapunut vuonna 1816. Polidori alkaa saada merkillisiä kirjeitä, ja siitäpä kirjan salaperäiset tapahtumat käynnistyvät.

Millainen lie Polidori ollut oikeasti, mutta tässä kirjassa hänestä on tehty aika jännä hahmo. Alemmuudentuntoinen, jopa katkera sihteeri, joka janoaa omaa itsenäistä menestystä epätoivoisesti. Tähän kun lisätään oudot kirjeet, ja niiden taustalta vähitellen paljastuva tarina, lopputulokseksi saadaan kasa kieroja ihmiskohtaloita ja häijyn ilkeitä kirjallisia 'paljastuksia'. En tiedä, mitä mieltä kauhudiggarit kirjasta ovat, mutta minulle Hurskaat sisaret oli hupaisaa kauhuviihdettä, josta jäi muutama uusi genren nimi mieleen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Morren maailma ja Kirja kouraan.
Kirjan tietoja:
Federico Andahazi: Las Piadosas (1998)
Suomennos Tarja Roinila
Otava, 2001
187 sivua

1. toukokuuta 2014

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste kesälle 2014


Aurinko paistaa, kärpänen surraa korvan juuressa ja riippumatto keinahtelee hiljalleen raukeana kesäpäivänä. Mitä silloin luetaan? Vaikkapa dekkareita ja rikosromaaneja. Kesä on aina ollut minulle taattua rikosromaanien lukuaikaa, ja vaikka täällä Oulussa saa vielä kiskoa lämpimän neulepaidan päälle ulkoillessa, kesän odotus ja lomalukemisten suunnittelu on bloggaajalla jo alkanut. Vapunpäivän ja lähestyvän kesän kunniaksi käynnistän blogissani lukuhaasteen, jossa haastan kirjojen ystävät lähtemään kirjalliselle rikoksen polulle. Haasteen myötä oma tavoitteeni on tutustua minulle aivan uusiin dekkaristeihin.

Tänään, vapunpäivänä 2014, blogissani starttaa Rikoksen jäljillä -lukuhaaste, jossa haastetaan lukemaan fiktiivistä kirjallisuutta, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa, tutkijoita, rikollisia ja heidän motiivejaan. Haaste päättyy syyskuussa 2014 eli 30.9.2014. Tietokirjat on tällä kertaa rajattu haasteen ulkopuolelle, eli Rikoksen jäljillä -haasteessa pysytään fiktion parissa ja ratkotaan kaunokirjallisia, kuvitteellisia rikoksia. Yllä olevaa kuvaa saa käyttää, jos haluat lisätä blogiisi linkin tähän haasteeseen.
  • Haasteeseen lasketaan mukaan kirjat, jotka on luettu ja blogattu 1.5 - 30.9.2014.
  • Ilmoittaudu haasteeseen viimeistään 30.9.2014, jolloin haasteen koontipostauksen pitää olla valmis. Koontipostauksellakin voi siis ilmoittautua mukaan.
  • Sekä ilmoittautumiset että koosteet voi tehdä tämän postauksen kommenttiboksiin.
  • Voit osallistua haasteeseen, vaikkei sinulla olisikaan omaa blogia. Kerro lukemasi kirjat ja lyhyt tiivistelmä lukutunnelmista tämän postauksen kommenttiboksiin.
Haastetasoilla ollaan myös rikoksen jäljillä. Tasoja on kuusi, mutta voit osallistua haasteeseen jo yhdellä luetulla kirjalla:

Harmaa aivosolu - 1 luettu kirja
Aluksi viritellään pienet harmaat aivosolut rekisteröimään  johtolankojen paljastamat salatut totuudet. 

Rikospaikka: vanha aateliskartano - 2 luettua kirjaa
Maaseudun viljavainioiden keskellä kohoaa vanha, arvokas aateliskartano. Kartanon haarniskasalin persialaisella matolla retkottaa hengetön hovimestari timanttikoristeinen tikari selässään.

1. johtolanka: poltettu kirje - 3 luettua kirjaa 
Hovimestarin asuttamasta tornihuoneesta löytyy lähes kokonaan poltettu kirje. Muutamia kirjaimia erottuu hiiltyneestä paperista: "rak" ja "nua".

2. johtolanka: hampaanjälki leivänkannikassa - 4 luettua kirjaa
Haarniskasalin ovelta löytyy homeinen leivänkannikka, josta erottuu hampaanjälki.

3. johtolanka: varastettu polkupyörä - 5 luettua kirjaa
Hovimestarin polkupyörä on kadonnut salaperäisesti.

Syyllinen: kokki, autonkuljettaja vai kartanonherran hehkeä tyttöystävä? - 6 (tai enemmän) luettua kirjaa
Sinun arvauksesi: kuka sen teki?

Haasteen päätyttyä kokoonnutaan virtuaaliseen olohuoneeseen arvuuttelemaan syyllistä. Osallistujille on luvassa muutama dekkarikirjapalkinto. Eniten kirjoja lukenut saa kirjamuiston osallistumisestaan, ja yksi kirjapalkinto arvotaan myös kaikkien osallistuneiden kesken.

Kirjan mukana pääsee usein tutustumaan johonkin vieraaseen kaupunkiin tai maahan. Lukuvinkkini tarjoavat nojatuolimatkoja maihin, joihin kirjailijat ovat rikoksensa sijoittaneet. Lisää kirjavinkkejä löytyy esimerkiksi Dekkarinetistä.

Australia - Shane Maloney
Botswana - Alexander McCall Smith
Espanja - Antonio Hill, Alicia Giménez Bartlett
Gotlanti - Mari Jungstedt, Anna Jansson
Intia - Tarquin Hall, Kishwar Desai, Vikas Swarup
Irlanti - Brian McGilloway
Islanti - Arnaldur Indriðason
Iso-Britannia - Kate Atkinson, P. D. James, Peter James
Italia - Donna Leon, Vera Vala, Andrea Camilleri, Gianrico Carofiglio
Japani - Sujata Massey 
Kiina -  Qiu Xiaolong
Norja - Karin Fossum, Anne Holt, Jo Nesbø, Kjell Ola Dahl
Ranska - Fred Vargas, Dominique Sylvain, Martin Walker, Jean-Christophe Grangé
Ruotsi - Åke Edwardson, Sven Westerberg, Camilla Läckberg
Saksa - Petra Hammesfahr,  Andrea Maria Schenkel
Shetlanninsaaret - Ann Cleeves
Suomi - Christian Rönnbacka, Timo Sandberg, Reijo Mäki
Tanska - Lotta ja Søren Hammer, Jussi Adler-Olsen, Sara Blædel
Unkari - Vilmos Kondor
USA -  Tami Hoag, Michael Connelly, John Verdon
Venäjä/Neuvostoliitto - Sam Eastland, Boris Akunin, Alexandra Marinina
Viro - Indrek Hargla

Klassikkovinkkejä: Agatha Christie, Dorothy L. Sayers, Georges Simenon, Mika Waltari (Komisario Palmu)

Minua houkuttelevat ainakin Espanja, Ranska ja Iso-Britannia.

Tervetuloa mukaan lukuhaasteeseen!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...