29. huhtikuuta 2014

Diana Gabaldon: Muukalainen

Pääsiäisviikon lukuhetkieni teemana oli aikamatkustus, sillä maanantaisen Safiirinsini-bloggaukseni lisäksi Diana Gabaldonin Muukalainen (Gummerus, 2013) lennätti päähenkilönsä menneisyyteen. Gabaldonin kirjassa ajassa reissaa 28-vuotias Claire, joka siirtyy vuodesta 1945 1700-luvulle. Tapahtumapaikkana nykyhetkessä ja menneessä on Skotlanti, jonne Claire on sodan jälkeen tullut lomalle miehensä Frankin kanssa. Nummilla kulkiessaan Claire siirtyy ajasta toiseen muinaisen kivikehän kautta. Aviomies Frank jää nykyhetkeen, ja Claire löytää 1700-luvulta uuden Jamie-rakkaan. Muukalainen tarjoaa reilut 800-sivua romanttisviritteisiä seikkailuja klaanien hallitsemassa Skotlannissa.
Aikamatkustuskirjoja lukiessani en voi välttyä miettimästä, miten se ajasta toiseen ponkaissut henkilö selviää uusissa ympyröissä. Muukalaisen Claire pohtii mielestäni hämmästyttävän vähän aikasiirtymää ja 1700-luvulla elämisen koukeroita. Hän tuntuu sopeutuvan 200 vuoden takaiseen elämään lähes sormia napsauttamalla. Ei puhettakaan, että hänellä olisi ikävä lempparikosteusvoidetta tai huulirasvamerkkiä (omat kosmetiikka-addiktioni) muista hygieniajutuista puhumattakaan. Vai lieneekö syynä, että sotavuosien jälkeen oltiin vähemmän kiintyneitä tavaroihin. Myös aviomies Frank loistaa poissaolollaan Clairen ajatuksissa. Suurimman osan kirjasta Claire aika tyytyväinen eloonsa Jamien rinnalla, ja Frankin perään haikailu jää aika vähäiseksi. Muukalaisessa pääosan saivat 1700-luvun jännittävät tapahtumat, ja aikamatkustus tuntui olevan vain pieni erikoisuus, jolla saatiin lisäväriä juoneen.

Muukalaisessa oli hivenen aikuisempaa romantiikkaa kuin Safiirinsinessä, mutta paikoin henkisen kiemurteluni määrä oli lähes yhtä suuri. Tuntui, että nyt sukelletaan vuosien tauon jälkeen Harlekiinien maailmaan. Mutta toisaalta, Claire ja Jamie olivat melkoisen vetovoimainen pari, ja romanttiset kohtaukset toivat pientä hengähdystaukoa juoneen, jossa muutoin parin jompi kumpi osapuoli joutui pulaan, ja toinen oli häntä siitä pelastamassa. Muukalaisen juonessa oli myös jonkin verran Safiirinsineä enemmän historian tapahtumia. Britannian valtataisteluja sivuttiin ohimennen, ja Claire esimerkiksi pohdiskeli, missä määrin hän voi paljastaa tietämiään faktoja suojellakseen tuntemiaan ihmisiä. Mikään historialuento Muukalainenkaan ei silti ole, ja ehkä hyvä niin. Nyt se oli kelpo viihdettä, jonka juoneen oli sopivasti sijoitettu aikakauden tapoja, kuten noitavainoja. Muukalaiseen oli mukava uppoutua. Jännitys vain tiheni loppua kohden, ja minua hieman harmittikin, kun kirja loppui. Onneksi jatko-osa Sudenkorento jo odottelee hyllyssä lukemistaan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa La petite lectrice, Once Upon a Time ja P. S. Rakastan kirjoja.
Kirjan tietoja:
Diana Gabaldon: Outlander (1991)
Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2013
5. painos
825 sivua

28. huhtikuuta 2014

Kerstin Gier: Safiirinsini

Pääsiäisviikolla mieleni teki lukea jotain ihanaa ja kevyttä. Kirjastossa oli paikalla Rakkaus ei katso aikaa -trilogian toinen osa eli Kerstin Gierin Safiirinsini (Gummerus, 2013), ja se olikin aivan mainio valinta. Hotkaisin kirjan parissa illassa, ja se oli mielestäni parempi kuin sarjan ykkösosa, Rubiinipuna. Rubiininpuna-kirjan arvioni löytyy täältä, ja kommentoin siinä sarjan aloitusosaa kliseiseksi ja juoneltaan irtonaiseksi. Ehkä kliseidensietokykyni on karttunut, mutta kakkososan Gwendolyn tuntui jo aivan mukavalta ja söpöltä tapaukselta. Juonikin rullasi paljon sujuvammin Rubiininpunaan verrattuna, mutta kakkososan etuna taisi olla se, että tapahtumiin voitiin rynnistää suoraan - juonenkehittelythän tehtiin jo ensimmäisessä osassa.

Sarjaa tuntemattomille lyhyt tiivistelmä: 16-vuotias Gwendolyn saa yllättäen tietää kantavansa aikamatkustusgeeniä, ja sitten hän jo liihotteleekin ajasta toiseen seuranaan komea Gideon-nuorukainen. Tapahtumiin liittyy merkillinen, varastettu kronografi sekä pelottava Saint-Germainin kreivi, ja mistähän tässä siis lopulta on kyse? Jaa-a, senpä haluaisi Gwendolynkin tietää.
Rakkaus ei katso aikaa -sarjan aikamatkailu ei tarkoita realistista katsausta menneisiin vuosisatoihin, eli historian tiedot eivät näitä kirjoja lukiessa juuri kartu. Tuntui, että menneisyys on lähinnä jonkinlainen jännittävä huvittelupaikka, jossa aateliskutsuilla käydään laulamassa tunnettuja musikaalisävelmiä ja naukkaillaan iloisesti boolia ladyjen kanssa. Vaan eipä tuo haitannut, tykkäsin Safiirinsinestä juuri semmoisena herttaisena höttökeitoksena kuin se oli. Näissä kirjoissa ei taatusti ole raakuuksia, mutta imelyyttä sen sijaan löytyy jonkin verran ja paikoin vielä hiukan lisää. Kiemurtelin henkisesti lukiessani esimerkiksi lausetta "Tosiasia kuitenkin oli, että en ajatellut kerrassaan mitään, paitsi ehkä Oih ja Hmmmmm ja Lisää!" (s. 20). Ja nämä huokailut viittasivat siis Gwenin haaveiluihin Gideonista. Young love - ah ja voih! Onneksi koko kirja ei mennyt romanttisen huokailun merkeissä, vaan muutakin säpinää oli tarjolla. Kirjan kivana yksityiskohtana oli hupaisa vesinokkaeläin, joka toi veikeää, vaikkakin hieman ennalta-arvattavaa huumoria moneen kohtaukseen.

Sarjan kolmas osa Smaragdinvihreä ilmestyy syksyllä, ja tokihan se pitää lukea. Kakkososassa juoni jäi sopivasti kesken, ja toivottavasti kolmosessa korpin magia pääsee kunnolla valloilleen. :)

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tarinoiden syvyydet, Kirjahovi, Kirjaneidon tornihuone ja Kirjojen keskellä.
Kirjan tietoja:
Kerstin Gier: Saphirblau (2010)
Suomennos Riitta Virkkunen
Gummerus, 2013
360 sivua

27. huhtikuuta 2014

Lyhyen äärellä: Joël Egloff: Taju kankaalla & Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Lueskelin paksumpien kirjojen vastapainoksi hiljattain novelleja ja mustalla humorilla höystetyn pienoisromaanin. Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit (Otava, 2010) päätyi kirjahyllyyni Sinisen linnan kirjaston Marialta Avioliittojuonia-haasteen päätyttyä (kiitos!) ja Joël Egloffin Taju kankaalla (Basam Books, 2013) löytyi kirjaston palautushyllystä. Suhtauduin molempiin kirjoihin aluksi hieman epäluuloisesti, sillä novellit harvoin tuntuvat mieluisalta luettavalta, ja jos kirjaa mainostetaan takakannessa sanalla 'huumori', tulee tunne, että nyt pitäisi nauraa ja mitäs sitten, jos ei nauratakaan.
Keltaiset tyypit sisältää kahdeksan novellia, joista ensimmäinen on kirjan niminovelli. Ihastuin Rohaksen kerrontatyyliin ja kieleen. Esimerkiksi käyvät vaikkapa novellien aloituskappaleet, joissa hän muutamalla lauseella vie lukijan tapahtumien ytimeen - pisteeseen, josta lähdetään liikkeelle. Novellien päähenkilöhahmo ja lähtötilanne hahmottuivat parilla yksityiskohdalla, jotka onnistuivat yleensä aina herättämään mielenkiintoni.

"Ehkä vielä vähän vaniljaa. Irene pyöräyttää jäätelökauhaa vaaleankeltaisessa massassa ja tiputtaa nopeasti sulavan pallon jo kertaan liattuun jäätelökulhoon. Sylki kihoaa Irenen kielelle, täyttää suun. Pitää olla nopea. Purkki tyhjäksi ennen seuraavaa asiakasta. Irene lusikoi jäätelön tiskialtaan luona, ettei kukaan näkisi. Vaikka ei siinä mitään kiellettyä ole. Kaikkihan niin tekevät." (s. 97)

Kirjan tarinat olivat kohtuullisen kiinnostavia, mutta pidempi Rohaksen teksti taitaisi silti olla minulle mieluisampaa luettavaa - eli vuonna 2012 ilmestynyt romaani Syvä pää houkuttelee kovasti.


Egloffin Taju kankaalla edustaa takakannen mukaan mustaa huumoria. Enpä tainnut tavoittaa kirjan huumorin ydintä, mutta jos unohdetaan pakkonauraminen, kirja sisältää hyvin kirjoitettuja otteita teurastamossa työskentelevän miehen elämästä. Kirjassa ei ryvetä teurastamon inhassa arjessa, vaan kertojamiehen työ- ja vapaaelämän sattumuksia kuvataan kevyellä tyylillä. Pidin kirjan kerrontatyylistä, sillä teurastamo on mielestäni melkoisen rankka paikka tehdä töitä enkä niistä niistä jutuista kovin mielelläni lue (no, yksi  häräntappojuttu kirjaan oli laitettu mukaan). Kirjan henkilöiden työpaikka ei onneksi liikaa hallitse kirjaa. Taju kankaalla oli mukavan nopea luettava, ja vaikkei siitä kovin mieleenpainuvaa lukuelämystä tullut, ei se huono kirja ollut. Kolme tähteä molemmille kirjoille.

Goodreads: Molemmille kirjoille 3 tähteä
Mistä kirjat minulle? Egloffin kirja on lainattu kirjastosta. Rohaksen kirjan lähetti minulle Sinisen linnan kirjaston Maria Avioliittojuonia-haasteen päätöspippaloissa. Kiitos!
Muualla verkossa: Rohaksen kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjainten virrassa, Kirjanurkkaus ja Kirjoista. Egloffin kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukukausi ja Kirjavinkit.
Kirjojen tietoja:
Eeva Rohas: Keltaiset tyypit
Kansi: Jenni Kiviniemi
Otava, 2010
157 sivua

Joël Egloff: L'Etourdissement (2005)
Suomennos Leena Rantanen
Basam Books, 2013
133 sivua

25. huhtikuuta 2014

J. A. Mäki: Kiskoja

J. A. Mäen Kiskoja-albumi (Like, 2014) houkutteli kirjaston hyllyssä erikoisella kansikuvallaan. Mustavalkoinen, lupaavan aavemainen kuva punaisen tekstin takana sai minut lainaamaan albumin.
Matkustan harvoin junalla, mutta junamatkailuun liittyy mielessäni pientä idyllistä nostalgiaa. Puksutellaan kiskoilla vailla lentokenttien turvatarkastusrumbaa, matkustus on lokoisaa ja rentoa puuhaa. Kiskoja-albumissa nuorehko mies on matkalla Helsinkiin, ja nukahtaa sarjakuvan ensisivuilla. Onko albumin tarina unta vai totta? Tiedä häntä, mutta onneksi meno ei ollut liian absurdia ja unenomaista outoilua, vaan ruuduissa kerrottiin ymmärrettävä tarina. Leppoisa puksuttelutunnelma ei albumin sivuilta välittynyt, sen sijaan aukeamilla oli paikoin aika uhkaava ja mielipuolinen fiilis. Junamatkan normaalit tapahtumat saivat yhtäkkiä erikoisia käänteitä, ja ruudut ja aukeamat olivat toisinaan hyvinkin tummanpuhuvia:
Pidin näistä synkeistä, omituisista sivuista enemmän kuin perinteisimmistä ruuduista, joissa hahmot juttelevat ja juoni etenee teksti+kuva -tyylisesti. Tätä perinteisempää tyyliäkin toki albumista löytyi. Voimakkaasti piirretyt ruudut ja yllätykselliset kuvat toimivat minulle paremmin, ja juoni kehittyi hienosti myös ilman sanoja. Ottamissani kuvissa näkyy vaalea kanihahmo, joka seikkailee ruuduissa läpi tarinan. Tämä oli kiva yksityiskohta, ja kanista oli väännelty lähes kauhuhahmo muutamiin ruutuihin.

Kiskoja oli ensimmäinen lukemani Mäen sarjakuva, ja pidin erityisesti sen piirrosjäljestä. Tarinakin oli aivan kelvollinen, vaikka sen loppuhuipennus ei kovin säväyttävä ollutkaan. Kokonaisuus jäi mukavasti plussan puolelle, joten annan tälle junamatkalle kolme tähteä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä sarjakuva minulle? Kirjaston sarjakuva
Muualla verkossa: Obskuuri.netin juttu albumista.
Kirjan tietoja:
J. A. Mäki: Kiskoja
Like, 2014
74 sivua

23. huhtikuuta 2014

Diane Wei Liang: Paperiperhonen (ja päivän ostokset)

Lainasin Diane Wei Liangin Paperiperhosen (Memfis books, 2009) kirjan nimen perusteella. Kansien ansiosta tätä kirjaa en olisikaan kelpuuttanut mukaani, sillä ne ovat mielestäni todella rumat. Onneksi ankeiden kansien sisällä oli oikein kelvollinen ja vähän erilainenkin dekkari, joten liihottelen kirjan siivin Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteessa Amiraalitasolle.
Paperiperhonen aloittaa pekingiläisestä yksityisetsivästä Mei Wangista kertovan dekkarisarjan. Mei on ollut aiemmin töissä turvallisuusvirastossa, mutta ajautunut yksityisetsivän töihin. Erikoista asetelmassa on se, että kirjassa (ja kenties oikeastikin, en tiedä) yksityisetsivän toimi on kiellettyä toimintaa, joten Mei on naamioinut yrityksensä konsultoinniksi. Kirjan rikoksena on poptähti Kailin salaperäinen katoaminen, jota Mei palkataan tutkimaan. Mein tutkinnan kuvaus etenee kirjan alkupuolella vuorotellen eräänlaisen taustatarinan kanssa, jossa kuvataan vankileiriltä vapautuvan miehen, Linin,  taivalta.

"Toisinaan jopa Lin itse säikähti väkivaltaisuuttaan. Raivo saattoi äkisti paisua hänen sisällään - vain hän itse huomasi sen - ja kun niin kävi, hän tiesi että oli vetäydyttävä omiin oloihin. Heti kun hän oli yksin, hän rauhoittui. Ajatukset jähmettävä paahtava aurinko sai hänet kaipaamaan varjoa. Kaskaiden kohistessa kuin valtameren aallot hän muisteli vanhan Pekingin kadunvierten ikivanhoja tammia ja mielessä vilahteli muistikuvia lapsuudesta - valkoinen jäätelönjäähdytin pyörän  tarakalla, isoisän ikkuna, Paksukainen..." (s. 85)

Taisin kirjassa viehättyä siitä, että siinä oltiin minulle erikoisessa ympäristössä eli Kiinassa, ja juoni eteni melko rauhalliseen tahtiin eikä ollut mikään kovaksikeitetty action-pläjäys. Meillä on trauma Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin liittyen (eli jälleen yksi traumaattinen poliisi, mutta ainahan joukkoon mahtuu vielä yksi), ja nuo tapahtumat nousevat kirjassa jonkin verran esille. Vankileiriltä vapautuneen Linin tarina toi myös omat ulottuvuutensa juoneen, ja pidin siitä, ettei kirjassa pyöritty koko aikaa rikoksen ympärillä todistajia vuoron perään haastatellen. Eihän Paperiperhonen mikään genren suuri uudistaja ole ja loppuratkaisukin on hieman pliisu, mutta leppoisa dekkari Paperiperhonen silti on. Kyllä siitä minulle pieni pala Kiinaa välittyi, ja mukavasta lukuhetkestä annan kirjalla kolme tähteä.

* * * * * 

Kirjan ja ruusun päivänä piti totta kai päästä kirjaostoksille. Kävin samalla ensimmäistä kertaa kurkkaamassa, miltä Suomalaisen uudessa Oulun myymälässä näyttää. Kivalta! Avaran oloinen tila, ja kirjat oli helppo löytää. Kirjatarjonnan määrä ei tuntunut päätä huimaavan isolta, mutta toivottavasti mutufiilis oli väärä, sillä ehdin pyörähtää liikkeessä vain pikaisesti. Tämmöiset lähtivät mukaan:
  • Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (Like, 2013). "Suurenmoinen, seksikäs, verta tihkuva" lupaa takakansi. En juurikaan lue kauhua, mutta tämä kiehtoi.
  • Diana Gabaldon: Sudenkorento (Gummerus, 2013). Muukalainen on minulla noin puoliväliin asti luettuna, ja onhan se Jamie niin lutuisen ihana, että jatko-osa on must luettavaa.
Kauhua ja romantiikkaa. Mitähän mahtaa olla Härkösen kirjassa? Koetan olla spoilaantumatta uutisista ja bloggauksista, jottei lukuelämykseni mene piloille, vaikken aivan heti taida Härkösen pariin ehtiäkään.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Dekkarimania ja Valopolku.
Kirjan tietoja:
Diane Wei Liang: Paper Butterfly (2008)
Suomennos Heikki Salojärvi
Memfis books, 2009
235 sivua

22. huhtikuuta 2014

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Pikkuruinen Norsunluurannikko on selviytynyt futiksen MM-kisoihin, joten jotain luettavaa piti kyseisestä maasta löytää. Ahmadou Kourouman Ei Allahin tartte (Tammi, 2002) sattui sopivasti olemaan myös Ihminen sodassa -haasteen vinkkilistalla, joten kahden haasteen kannustamana tartuin kirjaan - ja luin sen loppuun. Kourouman kirjalla oli hyvät puolensa, mutta jos Norsunluurannikon kirjailijoiden teoksia olisi runsaammin tarjolla, olisin varmaankin jättänyt sen kesken. Nyt olin laiska etsimään toista kirjaa ja lukea pinnistin lainaamani kirjan loppuun. Ja siis sehän EI ollut vaihtoehto, että Norsunluurannikko olisi jäänyt kokonaan ilman futiskirjaa. Ei tämä Kourouma niin huono sentään ollut.
"Jakuba ja mä läpäistiin testit, eikä niiden perusteella onneksi ollu epäilyksiä sielunsyönnistä. (Epäilys tarkottaa haitallista, johonkin perustuvaa tai keksittyä epäluuloa.) Sillä sielunsyöjiä hakataan ja kidutetaan, kunnes ne oksentaa veripallon, joka kaikilla sielunsyöjillä on sisuksissa. Eikä se ole helppoa, ei sielunsyöjän ole ollenkaan helppoa sylkäistä veripalloa. Sitä kuritetaan kuin varastelevaa koiraa ja sille annostellaan oksetuslääkettä joka panisi kaksikin hevosta paskantamaan." (s. 119-120)

Ei Allahin tartte -kirjan päähenkilönä ja kertojana on Birahima, joka on ajautunut lapsisotilaaksi. Hän kertoo kirjassa kokemuksiaan erittäin eläväisellä tyylillä, ja kerrontatyyli kuului mielestäni kirjan ehdottomiin vahvuuksiin. Kirjassa ei moralisoitu tai kaunisteltu tapahtumia, vaan ne esitettiin tyyliin 'tämmöistä tapahtuu piste'. Lukija sai itse valita, viitsiikö kauhistua vai ei. Sen sijaan kirjan aihepiiri alkoi tuntua sadan sivun jälkeen hieman puisevalta. Siinä vaiheessa oli jo käynyt selväksi, että heimosotien tiimellyksessä elämä on raakaa ja sekavaa, eikä ihmishenki ole paljonkaan arvoinen. Julmia kohtaloita riitti niin paljon, että ehdin niihin jo turtuakin.

Kourouman kirja oli tavallaan virkistävää luettavaa aiheensa vuoksi, sillä enpä muista lukeneeni lapsisotilaiden kokemuksista koskaan aiemmin. Mutta kun julmuuksia ja heimojen valtataisteluja oli tullut eteen tarpeeksi paljon, olisin toivonut kirjalta jo jotain muutakin antia. Kerronnan vahvuuksista huolimatta Goodreads-tähdet jäävät tällä kertaa kahteen. Afrikan maiden kirjat eivät tähän mennessä ole olleet minulle mitään suuria lukuelämyksiä, mutta onneksi lukupinoon pujahti viimein yksi algerialainen, joka vaikuttaa näiden jo lukemieni rinnalla oikeasti hyvältä kirjalta. Sansal Boualemin Hyvityksestä aikanaan lisää.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kulttuuripohdintoja.
Kirjan tietoja:
Ahmadou Kourouma: Allah n’'est pas obligé (2000)
Suomennos Marjatta Ecaré
Tammi, 2002
202 sivua

20. huhtikuuta 2014

11-haaste Ompulta

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu haastoi minut mukaan hauskaan ja kinkkiseen 11-haasteeseen. Pääsiäisen pyhät ovat oivaa aikaa pieneen itsetutkiskeluun, joten olkaapa hyvät:

Aluksi 11 asiaa minusta:
  1. Mistä olet kotoisin? -kysymys on minulla hankala paikka. Kotipaikkatunnetta (mikä se sitten lieneekin) ei ole päässyt syntymään mihinkään paikkakuntaan. Koti on siellä, missä asun, mutta eipä tuohon sen kummempaa kiintymystä tai dramatiikkaa liity. Muutin noin 10-vuotiaana vanhempien mukana Oulun seudulle, ja täällä sitä vieläkin ollaan. Lapsuuden vietin Porin lähistöllä, ja syntymäkuntani Lohja. Syntymässä kävin silti Helsingin naistenklinikalla, kun Lohjan sairaala oli kuulemani mukaan remontissa.  Lähes stadin friidu siis.
  2. Ruuanlaittokin on hankala paikka minulle (miten tämä haaste lähtikin liikkeelle näistä hankalista jutuista...), eli mieheni hoitaa taloudessamme kokkauksen. Ja hyvin sen tekeekin. Minua ei kiinnosta ruuan kanssa väkertäminen, joten keittiöbravuurini on tasoa 'osaan keittää perunat'. Toki arvostan sitä, että minulle laitetaan hyvää ruoka.
  3. TV:tä katson nykyään aika vähän. En juuri ollenkaan. Harva ohjelma tai sarja on niin vangitseva, että viitsin istua sitä katselemaan. Töiden jälkeen rentoudun mieluummin senkin ajan kirjan parissa.
  4. Jazz on alkanut viehättää minua viime aikoina entistä enemmän, vaikka tunnen ko. genreä tai mitään muutakaan musagenreä tosi heikosti. Vaihtelevat rytmit ja yllätyksellisyys kiehtovat jazzissa.
  5. Lakritsa on karkkien aatelia. Suklaata voisin olla syömättä palaakaan enää koskaan, mutta lakua tekisi mieli viimeistään kuukauden päästä. Panda, Panda ♥.
  6. Minulla on retromallinen (=mummotyylinen) musta polkupyörä. Maantiekiiturit eivät ole minua varten.
  7. Sisäpyöräily on yllättävän mukava laji. Innostuin siitä jokunen vuosi sitten, ja jäin koukkuun. Moni kommentoi, että polkeminen on tylsää, mutta tunti hurahtaa äkkiä, ja kunto kasvaa. Nimim. koukussa Polarin sykeohjaussysteemiin.
  8. Kirjastokäyntini piristys on löytää kirjan välistä vanha kirjastokuitti, josta näkee, mitä joku toinen on lainannut sen ko. kirjan lisäksi. Vaikka se yksi kirja kiinnostaa sekä minua että edellistä lainaajaa, kuitissa voi näkyä mitä omituisempia kirjoja.
  9. Arkeni ihanaa turhuutta ovat geelikynnet. Kynsien viilailu ei ole koskaan ollut minun juttuni, joten geelikynnet ovat olleet todellinen helpotus minulle. Tunti huoltoa kuukaudessa ja taas mennään.
  10. Kirjahyllyissäni ei ole kummoistakaan järjestystä. Mieheni on järjestellyt olohuoneen kirjahyllyä hieman, mutta kirjoja otetaan sieltä ja saatetaan palauttaa eri paikkaan. Kyllä kirja ennen pitkää aina jostain löytyy ilman järjestystäkin.
  11. Hyviä tuoksuja ovat mm. sateen jälkeinen raikas tuoksu, tuoreen hiivan tuoksu, vaniljan ja kanelin tuoksu.
Ompun kysymykset minulle:

1. Jos sinulla olisi taikasauva, minkä asian muuttaisit maailmassa?
Muuttaisin ihmisen perusluonnetta. Jos me olisimme vähemmän ahneita ja vallanhimoisia, moni muu asia muuttuisi aivan itsestään.

2. Kuka on esikuvasi?
Äiti ja molemmat mummoni ovat monessa suhteessa hyviä esikuvia.

3.  Miten sinusta tuli sinä?
Reilut 30 vuotta elettyä elämää, ja tässä vaiheessa ollaan. En osaa heittää tähän mitään radikaalia käännöskohtaa elämässäni. Pikkuhiljaa oma minä ja tahto ovat muotoutuneet, ja koen olevani itseni suhteen aika hyvässä ja seesteisessä vaiheessa juuri nyt.

4. Alkuvuotesi hulluin tapahtuma?
Alkuvuoteni on ollut melkoisen työntäyteinen ja ilmeisesti tylsä, koska en keksi tähän mitään.

5. Lempikaupunkisi?
San Francisco. Olen kerran siellä käynyt, ja mieli tekisi mennä uudestaan. Kaupungissa on paljon näkemistä ja rento ilmapiiri.

6. Lausahdus, jolla kuittaat hankalan tilanteen?

Nyt on näin. Tämä sopii lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sitten henkäistään syvään ja mietitään, mitä tehdään.

7. Mikä on parasta ihmisessä?
Iloisuus, vilpittömyys ja hyvä tahto.

8. Biisi, jota useimmiten hyräilet?
En hyräile (jollen halua karkottaa ihmisiä ympäriltäni pois), mutta viime aikoina Pharrell Williamsin Happy on soinut päässäni aika usein. Myös silloin, kun ei ole ollut niin happy olo.

9. Lempipuheenaiheesi saunassa?
Päivän pikku jutut. Saunassa lämmössä ja hyöryissä on hyvä avautua.

10. Mikä on hyvä tapa aloittaa päivä?
Herätään rauhassa omaan tahtiin, syödään aamiainen ja luetaan aamun lehti paperisena versiona. Tästä on hyvä ponnistaa päivän antiin.

11. Aurinkorasvasi suojakerroin?
30. Olen ylivarovainen suojakertoimen suhteen. Jalkateräni ovat kerran palaneet todella pahoin lomalla, enkä halua kokeilla samaa uudestaan.

Tämä haaste on levinnyt melkoisen tehokkaasti moneen blogiin, joten en tällä kertaa haasta ketään mukaan. Vaikka vastaukseni viipyi matkalla jonkin verran, tähän haasteeseen oli oikein mukavaa vastata. Kiitokset siis Ompulle haasteesta!

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu

Futismaa-haaste johdatti minut tällä kertaa Iraniin. Anita Amirrezvanin esikoiskirja Kukkien verellä kirjottu (WSOY, 2008) löytyi lähikirjaston vinkkihyllyltä. Amirrezvani on syntynyt Teheranissa, ja hän vietti lapsuutensa San Franciscossa vanhempiensa eron jälkeen. Esikoiskirjaansa varten Amirrezvani teki useita tutkimusmatkoja Iraniin, joten kirjan sivujen tunnelma lienee aidonoloinen aivan oikeasti. Ainakin minusta tuntui, kuin olisin tehnyt pienen matkan 1600-luvun Persiaan.
Kirjan päähenkilönä ja kertojana on nimettömäksi jäävä maalaistyttö. Perheen isä kuolee kirjan alussa, ja äiti ja tytär joutuvat lähtemään kotikylästään isän velipuolen Gostahamin hoteisiin kaupunkiin. Köyhän äidin ja tyttären asema Gostahamin varakkaassa perheessä ei ole kovin korkea, sillä he joutuvat asumaan vetoisassa kopperossa ja auttamaan palvelijoita talon töissä. Gostaham omistaa kuninkaallisen mattokutomon, ja hän lupautuu opastamaan sukulaistyttöä matontekemisen saloihin, vaikka sukupuoli rajoittaakin tytön saamaa oppia:

"'Sinä muistutat minua enemmän kuin omat tyttäreni - sinulla on synnynnäiset lahjat. Jos olisit poika, olisit voinut kohota omasta yhteiskuntaluokastasi ja oppia tekemään mattoja, joita vaalittaisiin aarteina vielä kauan sinun jälkeesi ja joita tulevat mestarit matkisivat. Kenties olisit tunnustuksena itseltään shaahilta saanut luvan kirjoittaa nimesi johonkin parhaimmista luomuksistasi. Tiedän, että olisit tehnyt minut sinusta ylpeäksi. Olkoon tilanne mikä on, sinä olet joka tapauksessa suunnitellut erittäin hienon mallin.'
    Punastuin kuvitellessani, että oma nimeni olisi solmittu hopealangoin indigonsiniseen mattoon, josta minut tunnettaisiin sen mestariksi vielä satoja vuosia myöhemmin. Kotikylässämme kukaan ei koskaan signeerannut mattojaan." (s. 222-223)

Kukkien verellä kirjottu on nimettömän tytön tarina, jossa hän taistelee tietään eteenpäin miesten maailmassa. Tytöllä on matontekemisen lahja ja silmää kauniille sommittelulle, mutta olosuhteet ovat hänen lahjakkuuttaan vastaan. Kirjassa tytölle käy lopulta hyvin, mutta siitä huolimatta mietin, miten siloteltu kirjan kertomus oli. Kyllähän kirjassa kuvataan äidin ja tytön toimeentulon vaikeuksia, köyhyyttä ja pakon sanelemaa sigheh-avioliittoa, mutta mietin, olisiko 1600-luvun Persiassa oikeasti voinut käydä niin onnellisesti kuin kirjassa lopulta kävi? Ehkä kyse on vain omista ennakkoluuloistani, kun epäilen, saattoiko nuori nainen tuona aikana nousta niin itsenäiseen asemaan, johon nimetön kertoja lopulta päätyi.

Onpa uskottavuuden kanssa niin tai näin, Kukkien verellä kirjottu on vetävästi kirjoitettu. Jäin siihen yllätyksekseni hieman koukkuun. Oli vain pakko käännellä sivuja, jotta saisin tietää, miten tytölle käy. Näin ei varmasti olisi käynyt, jos kirja olisi ollut pelkkää kurjuudessa ja naisen ankeassa asemassa kieriskelyä, joten mahdollinen silottelu toimi ainakin minun kohdallani. Kirjaan oli lisäksi taitavasti siroteltu vanhoja kansantaruja ja persialaista kulttuuritietoutta. Esimerkiksi tilapäinen sigheh-avioliitto on kaukana länsimaisesta (rakkaus)avioliitosta, ja matontekemisen taidot nousivat kirjassa hienosti esille. Saankin kirjasta perinteisen käsityöammatin Mikä minusta tulee isona -haasteeseen. Kuin varkain olen saavuttanut haasteessa kevään kuluessa kisällin arvon eli 10 ammattia on kasassa. Matka kohti mestarin arvoniemeä voi alkaa. :)

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Satun luetut, Vinttikamarissa, Kirjasähkökäyrä ja Tarinoiden taikaa. Kirjailijan kotisivut.
Kirjan tietoja:
Anita Amirrezvani: The Blood of Flowers (2007)
Suomennos Hanna Tarkka
WSOY, 2008
364 sivua

17. huhtikuuta 2014

¡Hola! español -haastekoonti

Tarukirja-blogissa alkoi viime kesänä ¡Hola! español -lukuhaaste, jossa haastettiin lukemaan espanjankielisen kulttuurialueen kirjoja. Haasteen minimivaatimus oli kaksi kirjaa, joista toinen on espanjalainen ja toinen jostain muusta maasta. Minulta karkasi kirja lapasesta tämän haasteen kanssa, sillä loppusaldoksi tuli 11 luettua kirjaa. Kaksi näistä on espanjalaisen kirjailijan kirjoja, ja loput Etelä- ja Väli-Amerikan maiden kirjailijoiden kirjoittamia:

Espanja: 
Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango
Juan Manuel de Prada - Myrsky

Etelä-Amerikka:
Argentiina - Pola Oloixarac: Kesyttämättömät teoriat
Argentiina - César Aira: Aaveet | Kirjailijakokous
Uruguay - Juan Carlos Onetti: Sitten kun 
Uruguay - Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa
Chile - Antonio Skármeta: Nerudan postinkantaja 
Chile - Hernan Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Kolumbia - Gabriel García Márquez: Rakkaudesta ja muista riivaajista
Lukemattomaksi jäänyt maa: Peru

Väli-Amerikka:
Kuuba - Pedro Juan Gutierrez: Likainen Havanna-trilogia
Meksiko - Carlos Fuentes: Aura
Lukemattomaksi jääneet maat: Guatemala, Nicaragua

Haaste sai tämän vuoden puolella vetoapua Mari A:n kirjablogin Futismaiden keräilyhaasteesta, sillä aika monta espanjankielisen kulttuurialueen maata on mukana ensi kesän jalkapallon MM-kisoissa (Espanja, Meksiko, Argentiina, Kolumbia, Uruguay, Chile). Osa näistä maista sai Hola-haasteosuman jo alkusyksyllä, mutta futismaa-haaste starttasi osaltani vasta joulukuussa, joten ainakin Galeanon mainio jalkapallokirja tuli futisextrana mukaan tähänkin haasteeseen.

¡Hola! español -haasteen vaisuimmaksi kirjoiksi jäivät Antonio Skármetan Nerudan postinkantaja ja Carlos Fuenteksen Aura. Odotin pieniä, timanttisia lukuelämyksiä, mutta lukufiilikset latistuivat valjuiksi.

Haasteen huippukohtia olivat Pola Oloixaracin Kesyttämättömät teoriat, Pedro Juan Gutierrezin Likainen Havanna-trilogia ja Hernan Rivera Letelierin Elokuvankertoja. Nämä kirjat voisin fiilistellä uudestaan vaikka heti. Oloixaracin teoksesta en tainnut aivan kaikkea ymmärtää, mutta jotain kiehtovaa sen kerronnassa oli. Gutierrezin Havanna-kirjan tunnelma oli erittäin vahva, ja kirja tarjosi elämänmakuisen matkan Kuubaan. Elokuvankertoja oli se kaipaamani pieni, timanttinen lukuelämys - kirja, joka oli kaunis päältä ja sisältä. 

Haasteen hienolta vinkkilistalta löytyy monta suosikkiani, ja haastetta aloitellessani arvelin jossain vaiheessa päätyväni näiden kirjojen pariin. Toisin kävi, sillä luettujen listani on täynnä aivan uusia lukuelämyksiä. Mitäs minulta sitten jäi lukematta? Carlos Ruiz Zafónia löytyy omasta hyllystäni, mutta Marina odottaa edelleen lukemistaan. Vaan eipä hätää, ensi kesän lukusuunnitelmiini kuuluu Marina ja koko Ruiz Zafónin upea sarja: Tuulen varjo, Enkelipeli ja Taivasten vanki. Melkoista herkuttelua on luvassa. :) Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti on hieno kirja, ja sekin tekisi mieli lukea uudestaan. Lukemani Kohtalon tango jäi kauas, kauas Yhdeksännestä portista, vaikka ihan kiva kirja olikin. José Carlos Somozan Clara ja varjot -kirja on myös yksi niistä, jonka uudelleen lukemista mietin. Ehkä ensi kesänä... tässähän alkaa olla ainekset koossa kesäisiin Espanja-viikkoihin. 

Vaikka lukemieni kirjojen joukkoon mahtui muutama pieni pettymys, loppufiilikseni haasteesta ovat erittäin hyvät. Paljon hyviä, uusia kirjoja, oikeita löytöjä! Pidän tarinoista, joissa liikutaan erilaisissa, eksoottisissakin ympyröissä ja joissa tapahtuu outoja, yliluonnollisiakin juttuja. Jännitys ja elämänmakuinen kerronta ovat pääsääntöisesti plussaa kirjoille, ja kaikkea tätä tuntuu löytyvän espanjalaisen kulttuurialueen kirjoista runsain mitoin. Ilmankos noita luettuja kirjoja kertyikin runsaasti aivan itsestään.

Kiitokset Tarukirjan Margitille mukavasta haasteesta!

Ensi kesän herkkupaloja. Tuulen varjo ostettu eurolla (!!!) kirpparilta.

16. huhtikuuta 2014

Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa

Torstaina 12.6.2014 tärähtää: Brasilia kohtaa Kroatian jalkapallon MM-kisojen avausottelussa. YLEn kisalähetysohjelma on jo julkaistu, ja tunnelmaan virittäytymisen voi mainiosti aloittaa Eduardo Galeanon kirjalla Jalkapallo valossa ja varjossa (Nemo, 2000). Löysin kirjan ¡Hola! español -haasteen vinkkilistan avulla, ja koska minulla on menossa futismaiden keräily, tuntui Galeanon kirja lähes pakolliselta luettavalta molempiin haasteisiin.
Mieheni on perheemme 'oikea' jalkapallofani, ja minä olen ajan myötä kiinnostunut EM- ja MM-turnauksista sen verran, että käyn ostamassa ennen turnauksia kioskilta kisalehden. Paitsiosääntö pitää kerrata ennen kisoja, jokusen nykypelaajan tiedän nimeltä ja jalkapallon mestarien liigan olemassa olon taisin tiedostaa kunnolla vasta kun tajusin, että nykyinen mieheni seuraa talvisin jotain uppo-outoa liigaa. Näistä asetelmista (=huterat lajin pohjatiedot) aloittelin kirjan lukemisen, ja kas, Jalkapallo valossa ja varjossa oli minulle oikein sopiva opas jalkapallon ihmeelliseen maailmaan. Galeanon kirjoitustyyli on toisinaan jopa hivenen humoristinen, ja kirjaa voi lyhyiden lukujen ansiosta lueskella sivun silloin, toisen tällöin. Jalkapallon historia, hienot maalit ja niiden tekijät sekä tärkeät kisatapahtumat esitellään tiiviissä, vetävässä paketissa, joka on kaukana kuivasta tietokirjasta. Ja mikä kaikkein tärkeintä, kirjan sivuilta välittyy aito tunne ja rakkaus kauniiseen peliin.

"Jalkapallo on sodan sublimaatiorituaali, ja nuo yksitoista miestä shortseissaan ovat kaupunginosan, kaupungin tai kansakunnan miekka. Nämä aseettomat ja haarniskattomat soturit karkottavat väkijoukon demoneja ja vahvistavat sen uskon; jokaisessa kahden joukkueen kohtaamisessa taisteluun tulevat mukaan isiltä pojille perityt vihat ja rakkaudet.
    Stadionilla on torneja ja viirejä kuin linnoituksessa, ja kentän ympärillä on vallihauta. Keskellä valkoinen linja osoittaa kahakan reviirit. Kummassakin päädyssä ovat maalipuut, joita sitten pommitetaan pallolla. Maalien edustan aluetta kutsutaan vaaravyöhykkeeksi." (s. 26)

Galeano on uruguaylainen, joten lienee luonnollista, että kirjassa painottuu eteläamerikkalainen jalkapallo, ja sen suuret nimet. Kirjassa on lyhyet koosteet kustakin MM-kisavuodesta, ja näistä napakoista tiivistelmistä pidin erityisesti. Niitä lukiessa tuntui, kuin olisi katsellut pikakelauksella maailmanhistorian lähitapahtumia. Jalkapallon osalta kisakoosteista välittyy hyvin rahan ja mainosmiesten vallan kasvaminen:

"Lontoolaisen Daily Telegraphin selostaman tieteellisen tutkimuksen mukaan katsojat erittävät ottelun aikana melkein yhtä paljon testosteronia kuin pelaajat. Mutta monikansalliset yhtiötkin uurastavat niin kiivaasti, että voisi kuvitella niiden olevan kentällä. Brasiliasta ei tullut viisinkertaista maailmanmestaria, mutta Adidaksesta kyllä tuli. Alkaen vuoden 1954 kisoista - kun Adidas voitti Saksan kanssa - tämä [vuosi 1998] oli viides mestaruus, jonka veivät kolmea raitaa pelanneet pelaajat. Ranskan joukkueen kanssa Adidas nosti kultaista voitonmaljaa ilmaan taas kerran." (s.  227-228)

Jalkapallofaneille tiedoksi, että kirjasta ilmestyy tänä keväänä uusi painos, johon on lisätty koosteet vuosien 2002, 2006 ja 2010 MM-kisoista. Olipa kädessä uusi tai vanha painos, Galeanon Jalkapallo valossa ja varjossa on mukava ja helposti lähestyttävä tietokirja, josta voi aistia peli-iloa, ammentaa jalkapallon historiaa ja nippelitietoa moniin tuleviin kisoihin.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu Tarukirja-blogissa.
Kirjan tietoja:
Eduardo Galeano: El Futbol a sol y sombra (1995)
Suomennos Jukka Koskelainen
Nemo, 2000
249 sivua

13. huhtikuuta 2014

Timothée de Fombelle: Tobi Lolness #1 ja #2

Timothée de Fombellen Tobi Lolness -kirjojen (Tammi, 2010 & 2011) löytymisestä saan kiitellä Luettua elämää -blogia, jossa kirjoiteltiin maaliskuussa Roddy Doylen Hihittäjähoidosta. Menin kirjaston lanu-puolelle kurkkaamaan, josko veikeän kuuloinen Hihittäjähoito olisi paikalla. Olihan se ja hauskalta vaikutti, mutta kiinnitin huomiota lähistöllä majailevaan kirjaan, jonka selkämys näytti vetävältä. Hihittäjät jäivät sillä kertaa hyllyyn, ja puolitoistamillinen Tobi lähti mukaan. Ensimmäisen osan luettuani totesin, että tarinahan loppui kesken kaiken. Onneksi kakkososa oli paikalla lähikirjastossa, joten saatoin jatkaa lukemista alkuosan tapahtumat vielä muistissani. Sateinen, harmaa viikonloppu hurahti rattoisasti puussa seikkaillen:

Kirjojen nimihenkilö Tobi Lolness on puolitoistamilliä pitkä poika, joka asuu perheensä kanssa suuren tammipuun yläoksilla. Tobin isä Sim Lolness on tiedemies, joka on omistautunut rakkaalle vaimolleen sekä puun salaisuuksien selvittämiselle ja vaalimiselle. Erinäisten sattumusten jälkeen Lolnessin perhe karkotetaan puun alaoksille. Lisää erinäisiä sattumuksia, ja Tobin vanhemmat vangitaan. Tobi pääsee pakoon, päättää pelastaa vanhempansa, ja siitäpä seikkailut sitten alkavat rullata eteenpäin. Kirjan pahana heppuna häärii Jo Mitch -niminen pikkumies, joka haluaa anastaa Tobin isältä puun ikuisen energian salaisuuden. Mitchillä on myös merkillinen intohimo kärsäkkäisiin ja kaivamiseen, kaikenlaisen tuhon ja ankeuden tuottamiseen.

"Sim oli nähnyt oikein. Puu oli säälittävässä tilassa. Oli kulunut viisi vuotta ja rapiat siitä kun he viimeksi olivat nähneet yläoksat, ja ne olivat muuttuneet jo tuntemattomiksi. Oksien pinta oli täynnä reikiä, kuoppainen kuin vohvelissa, ja joka kolosta pisti kelmeitä naamoja katselemaan heidän kulkuaan.
    Totta kai jäljellä oli yhä kauniita koskemattomia, asumattomia alueita, mutta kaikkia tuttuja kyliä ympäröivät Jo Mitch Arborin lähiöt, jotka tekivät oksista seuloja." (s. 216, osa 1)

Tapahtumien kerronta etenee paikoin poukkoillen. Ensimmäinen osa esimerkiksi alkaa hieman tarinan keskeltä - Tobia vainotaan, miksi miksi?? - ja alussa ei auttanut kuin odotella aiempien tapahtumien ilmituloa. Sitten kun juonesta alkoi päästä kärryille, Tobin tarina oli oikein viihdyttävä. Kirjoihin sisältyy paljon (pikku)ihmisten pelastamista pulasta, vankeudesta ja jopa orjuudesta, ja näiden pelastusoperaatioiden kautta juoni etenee mukavan vauhdikkaasti.

Mitchin väen touhut luovat kirjoihin omanlaistaan pahuutta, mutta molemmissa kirjoissa on vahva hyvyys voittaa -meininki. Luonnon kunnioittaminen ja suojelu ovat myös tärkeitä teemoja Tobi Lolness -kirjoissa. Kirjan vaaratilanteetkin ovat usein luonnonläheisiä: ollaan jumissa hämähäkin verkossa, taistellaan muurahaisia vastaan. Ekologista ajattelua ei silti tuputeta lukijalle ärsyttävän opettavaiseen tyyliin, vaan luontojutut oli mielestäni saatu punottua juoneen varsin luontevasti mukaan. 

Lolness-kirjoista kannattaa ehdottomasti lukea molemmat osat, kun lukemisen aloittaa. Ensimmäisessä kirjassa on tarinasta vasta se ensimmäinen puolikas, ja kaikki langat punotaan yhteen toisen kirjan lopussa. Henkilöitäkin on mukana sen verran runsaasti, että vaikka luin kirjat melko peräjälkeen, osa henkilöistä ehti unohtua toisen kirjan puoliväliin mennessä, ja piti tarkistella asioita ykkösosasta. Jostain syystä yksi kirja on päätetty jakaa kahdeksi eri kirjaksi - semmoinen fiilis Tobin tarinasta jäi. Kokonaisuus on kuitenkin oikein hyvä, ja minä viihdyin Tobin parissa erinomaisesti. Ja kansikuvatkin hieman vinkkaavat, että onnellinen loppuhan Tobin tarinalla on. :)

Lolness-kirjat ovat nopealukuisia, sillä fontti on isohko. Kirjoissa on myös paljon mustavalkoisia piirroskuvia. Piirrosviiva oli hieman liian hapuileva minun makuuni, mutta kuvat piristivät silti lukukokemusta kummasti.

Goodreads: 3 tähteä ja virtuaalinen puolikas päälle.
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Muualla verkossa: Tobin seikkailuja on luettu blogissa Hannan lukupäiväkirja. Hesarin arvostelu.
Kirjojen tietoja:
Timothée de Fombelle: Tobie Lolness 1. Le vie suspendue (2006) & 2.  Les Yeux d'Elisha (2007)
Kuvitus Francois Place
Suomennos Anna-Maija Viitanen
Tammi,  2010 & 2011
1. osa: 367 sivua, 2. osa: 407 sivua

11. huhtikuuta 2014

2 x pienoisromaani: A. Baricco: Silkki & A. Staikos: Herkullisia suhteita

Kirjastosta on viime aikoina lähtenyt mukaan useampikin pienoisromaani. Tässä niistä kaksi: Alessandro Bariccon Silkki (WSOY, 1997) ja Andreas Staikoksen Herkullisia suhteita (Tammi, 2000).
Alessandro Bariccon Silkki kertoo silkkiperhosen toukkia ostavasta ja myyvästä miehestä, joka Japanin-matkallaan rakastuu salaperäisen oloiseen, kauniiseen naiseen. Miestä odottaa kotona Ranskassa aviovaimo, mutta miehen sydän on kallellaan japanittaren suuntaan. Tarinaa kerrotaan lukijalle lyhyissä luvuissa, ja takakannessa kirjaa kuvataan läpikuultavaksi. Minulle lukuelämys oli niin läpikuultava, että se jäi jopa valjuksi. Ehkä teksti oli liian hienostunut ja herkkä, kun en tuntunut saavan siitä kovinkaan paljon irti. Henkilöistä kiintoisimmaksi nostan madame Blanchen, joka kääntää päähenkilölle Japanista tulleita kirjeitä. Blanchella tuntui olevan menneisyys, mutta valitettavasti hän esiintyi ohimennen ainoastaan parissa luvussa, ja Blanchen menneisyyteen annettiin vain pieniä, uteliaisuutta herättäviä viitteitä. 

Saan kirjasta Italialaiseen ateriaan contorno-pisteen, vaikkei Silkki kovin maistuva lisuke ollutkaan. Annan kirjalle kaksi haaleaa Goodreads-tähteä.
Andreas Staikoksen Herkullisia suhteita oli - herkullinen: ruokareseptejä, naisen rakkauden ja huomion tavoittelua ruuan avulla. Kirjassa kaksi miespuolista naapuria huomaavat olevansa saman, naimisissa olevan naisen rakastajia. Syntyy kilpailuasetelma, jossa miehet kokkaavat viekoittelevalle Nanalle toinen toistaan vaativimpia ruokalajeja koettaessaan voittaa tämän sydämen omakseen. Lammasta hernepedillä, papusoppa, kaalikääryleet...  kuka vie voiton? 

"..hän [Nana] kuiskasi käheästi ja viivytellen juuri nauttimansa ruuan reseptin. 'Jälleen kerran sait ihmeitä aikaan. Annoit jäniksen pehmeälle, ruusunpunaiselle lihalle tulikuuman öljykasteen ja paistoit sen kullanruskeaksi. Sitten lisäsit siihen tomaattimehua ja loit siten sopivan värisen taustan, lämpimän ja kostean pedin, jolla mehukas liha sai tunnin levätä maallisen vaelluksensa päätteeksi, ennen kuin joutui lautaselle ja aloitti taivaallisen tiensä vatsaan pienten, pyöreiden tuoresipulirenkaiden, maustepippurin, kanelin, neilikan ja laakerinlehden saattelemana.'" (s. 39)

Herkullisia suhteita on veikeä ja hupaisa kirja, jossa Nana pyörittää miehiä miten haluaa. Pidin kirjan henkilöasetelmasta - kyllä naistakin voi vietellä ruoan kautta. Ihmettelin ainoastaan sitä, miten ihmeessä Nana pystyy pysymään viehkeässä kunnossa samalla, kun ahtaa itseensä kaikki ne herkut mitä hänen eteensä kannetaan. Futismaa Kreikka saa kirjasta hienon haastepisteen.

Goodreads: Silkille 2 tähteä, Herkullisille suhteille 3 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja.
Muualla verkossa: Silkkiä on luettu blogeissa Kirjantila, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjojen lumo. Herkullisista suhteista on luettu blogeissa Tahaton lueskelija ja Tarinoiden taikaa.
Kirjojen tietoja:
Alessandro Baricco: Seta (1996)
Suomennos Elina Suolahti
WSOY, 1997
114 sivua

Andreas Staikos: Epikindunes mageirikes (1997)
Suomennos Marja Suominen
Tammi, 2000
103 sivua

10. huhtikuuta 2014

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala, 2012) on kuin kansikuvansa: ilmava, herkkävireinen ja kaunis. Kirja on ihastuttava tarina ajasta ennen television valtakautta. Ajasta, jolloin elokuvateatterit olivat tärkeä ilon ja viihteen lähde ihmisille. Chileläisessä kaivoskaupungissa asustaa köyhä perhe, jolla on rahaa lähettää vain yksi perheen lapsista elokuviin. Hänen tehtävänään on näytöksen jälkeen kertoa elokuva muulle perheelle. Parhaiten sen osaa Maria-tyttönen:

"Mutta myös minä hallitsin kauniin meksikolaisen ääntämyksen (sen verran olin nähnyt lännenelokuvia lyhyen elämäni aikana), ja sen lisäksi että kerroin elokuvan kuvaillen maisemia ja kaikkea muuta, aloin yhtäkkiä laulaa elokuvasävelmiä (olin kuullut niitä useasti kuppiloiden kaiuttimista ja osasin ne kaikki). Laulaminen ihmetytti niitä, jotka eivät olleet koskaan kuulleet minun laulavan. Ja se miten hyvin suoriuduin siitä." (s.44)

Elokuvankertoja on Marian kasvutarina, vaikka näin lyhykäisessä kirjassa ei kovin laveasti hänen vaiheitaan kerrotakaan. Kirja on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu, että se oli minusta juuri sopivan pituinen. Marian myöhemmissä vaiheissa on synkkiäkin sävyjä, mutta Elokuvankertojan tunnelma on koko ajan myönteinen ja lämminhenkinen. Ikävät asiat ohitetaan lähes sivulauseissa. Kirjassa on isohko fontti ja pienet sivut, joten jos haluaa ihanan, lyhyen lukuhetken arjen keskelle, tässä on oiva kirjaehdokas. Ja elokuvadiggareille Elokuvankertoja on aivan mainio fiilistelykirja.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi, Riinan kirjapinot, Sinisen linnan kirjasto ja Kirjasähkökäyrä.
Kirjan tietoja:
Hernán Rivera Letelier: La contadora de peliculas (2009)
Suomennos Terttu Virta
Siltala, 2012
133 sivua

9. huhtikuuta 2014

Taina Haahti: Ron Tulinen

Kirjablogeissa vietetään tänään Vanhan kirjan päivää. Postauksissa nostetaan esille jotain muuta kuin uutuuskirjallisuutta. Oma valintani päivän kirjaksi on Taina Haahtin Ron Tulinen (WSOY, 2005). Lähikirjastoni nuortenpuolella on vinkkaushylly, jonne voi kuka tahansa voi nostaa kirjoja tyrkylle vinkkauslapun kera. Ron Tulista oli vinkattu kommentilla 'Ihana kirja ♥', joten uteliaisuudesta otin kirjan lukuun - ihqu vai ei? Haahtin kirja sopii mainiosti juhlistamaan Vanhan kirjan päivää, sillä ensinnäkin pidin kirjasta ja toiseksi vinkkauslappu kertoo, että ainakin tällä kirjalla on vielä ystäviä, vaikkei se aivan uunituore enää olekaan. Laitan näin vinkin kiertoon:

Ron Tulinen on aikamatkustuskirja, jossa matkataan 1200-luvun Ranskaan. Päähenkilönä on 13-vuotias Ron Taipale, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Erojutut eivät ole kovin keskeisessä osassa kirjan juonta, mutta saavat sentään Ronin etsimään työpaikan antikvariaatista nimeltä Ajan Ritarit. Ron näet ajattelee, että hänen on aika itsenäistyä eron myötä. Jonkinlaista kapinaa vanhempien huolenpitoa kohtaan oli siis aistittavissa, mutta tapa on tietenkin mitä ihanin.

Antikvariaatissa on merkillinen, lukittu takahuone, joka alkaa kiehtoa Ronia. Muutamien sattumusten kautta antikvariaatin pitäjä Johannes Konrad paljastaa kuuluvansa Sarapiksen Veljeskuntaan, joka varjelee Suuren Aikateorian salaisuutta. Ron saa kyseenalaisen kunnian toimia teorian testihenkilönä, ja hän matkaa 800-vuotta ajassa taaksepäin etsimään rohtoa auttaakseen ystäväänsä Jonttua. Jonttu kun epäonnekseen potkaisi liian lujaa mystisen takahuoneen ovea, ja kärsii muodottomaksi turvonneesta jalasta Ronin seikkaillessa keskiajassa.

Tykkäsin Ron Tulisesta. Keskiajan seikkailut olivat vauhdikkaita ja tapahtumia sekä pientä jännitystä riitti. Juoneen oli ujutettu mukaan yksi tyttö, mutta kömpelöiltä tykkäämisjutuilta sentään vältyttiin. Sen sijaan kirjan loppuun oli laitettu varsin viehko päätös Ronin ja Sybillen tarinalle. Ron ja muut 'hyvät' henkilöt olivat oikein kilttejä ja kunnollisia, eikä kunnon pahiksia tässä kirjassa oikeastaan ollutkaan. Ron Tulinen oli mukavan reipashenkinen kirja, jossa autetaan ystävää ja ollaan rohkeita, vaikka vähän pelottaisikin.

Kirjassa oli välillä hupaisia lausahduksia tyyliin "Ronin kokemuksen mukaan ihmiset alkoivat toistella sanoja, kun heiltä loppuivat ajatukset" ja "Vaikka te jaatte aikanne pikkuruisiin osiin ehtiäksenne enemmän, etsit parannusta ystäväsi sairauteen täältä". Myös GPS-paikantimen ja poreilevan urheilujuoman käyttö keskiajalla saivat aikaan hauskoja tilanteita. Pidin myös kirjan viimeistellystä ulkoasusta. Sisäkannen karttakuvan avulla saattoi paikantaa Ronin seikkailuja, ja lukujen otsikot ja sivunumerot oli tyylitelty ajankohdan mukaan. Oikein kiva kirja ♥.

Hyviä lukuhetkiä vanhojen ja uusien kirjojen parissa!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Taina Haahti: Ron Tulinen
WSOY, 2005
239 sivua

7. huhtikuuta 2014

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Mies jättää naisen viidentoista avioliittovuoden jälkeen. Nainen koettaa hoitaa lapsiaan ja pui asiaa mielessään 190 sivua, ajautuen lopulta tarkoituksettomuuden tunteeseen, kuilun reunan yli. Tämmöinen kirja harvoin innostaa minua, koska oman pienen pään sisällä pyöriminen kirjan verran tuntuu jokseenkin suppealta tapahtumaympäristöltä. Koin siis iloisen yllätyksen, kun Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (Avain, 2004) vetäisi minut mukaansa jo ensimmäisellä sivulla. Kirjan päähenkilö Olga on päähenkilöiden aatelia, jonka toimille teki välillä jopa mieli nauraa, vaikka nainen uhkaa luisua yhä syvemmälle epätoivoonsa, menetetyn parisuhteen tuskaan ja järjettömään käyttäytymiseen.

"Laitoin kuumemittarin inhoten pöydälle. Giannin puolestaan asetin valkoiselle lakanalle ja hänen päänsä tyynylle. En saanut silmiäni irti hänen punaisesta, ammollaan olevasta suustaan. Hän näytti aivan kuolleelta. Ilarian lyönnit hakkasivat aivoissani. Minun piti ryhdistäytyä ja hyvittää yön ja sitä seuranneen päivän laiminlyönnit. He ovat minun lapsiani, vakuutin itselleni, he ovat syntyneet minun kohdustani. Vaikka Mario olikin tehnyt heidät ties millaisen kuvittelemansa naisen kanssa, vaikka itse olinkin uskonut olevani Olga tehdessäni heidät hänen kanssaan, vaikka mieheni nyt taas uudelleen häikäistyneenä antoikin arvoa ainoastaan tyttöselle nimeltä Carla eikä tunnistanut enää edes vartaloani, jota joskus oli rakastanut ja jonka oli tehnyt raskaaksi, vaikka en ollutkaan koskaan ollut se nainen enkä myöskään Olga, jona olin itse itseäni pitänyt, ja vaikka olisinkin, hyvä  Jumala, vain kaksi huonosti yhteenliitettyä sivukuvaa, itselleni  tuntematon kubistinen metsä, niin siitä huolimatta he olivat minun lapsiani, omasta kohdustani syntyneitä todellisia lapsia, olin heistä vastuussa." (s. 131-132).


Parasta kirjassa oli se, että siinä on onnellinen loppu. Ei pliisu tai imelä, pelkästään onnellinen ja tyylikäs. Surullisinta kirjassa oli Otto-koiran kohtalo. R.I.P Otto. Hylkäämisen päivät on hieno kirja, ja aromikaan vivahteikas Italialaisen aterian secondo piatto. Soveltuu nautittavaksi myös muuna ruokalajina.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu Kiiltomadossa.
Kirjan tietoja:
Elena Ferrante: I giorni dell'abbandono (2002)
Suomennos Taru Nyström Abeille
Avain, 2004
193 sivua

5. huhtikuuta 2014

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Cyril Pedrosan Kolme varjoa (WSOY, 2010) on huikean hyvin piirretty sarjakuva, jossa on kaunis, haikea tarina. Isä, äiti ja pikkupoika Joachim elävät rauhassa maaseudun idyllin keskellä, kunnes eräänä päivänä kolme salaperäistä, varjomaista hahmoa alkaa ilmestyä heille. Perheen äiti käy kysymässä neuvoa neiti Piquelta, joka ovikylttinsä mukaan hoitaa kivuliaat synnytykset, sisäiset riivaajat ja on hyvä kuuntelija. Neiti Piquen vastaus saa isän viimein lähtemään pakomatkalle Joachim-pojan kanssa. Lopulta edessä on väistämätön kohtaaminen varjojen kanssa.

Kolmen varjon piirroskuvissa vaihtelevat valo ja varjo. Tunnelma on välillä kevyen ilmava, toisinaan synkeän tummanpuhuva:


Kuvissa on paljon yksityiskohtia, ja tarinan hahmot ovat ilmeikkäitä. Katse kertoo usein enemmän kuin tekstikuplat:


Mitä muuta voin tehdä, kuin antaa Kolmelle varjolle viisi hienoa Goodreads-tähteä? Näin taidokasta piirrosjälkeä jaksaa katsella useampaan kertaan, ja tarinassa oli yliluonnollisia piirteitä, hiven seikkailua, vaihtuvia maisemia ja tunnetiloja - lempiaineksiani samoissa kansissa. Hieno albumi!

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu mm. blogeissa Nenä kirjassa, Mitenköhän tässä kaikessa käy ja Kirjava kukko. Juttu Kolmen varjon suomennoksesta.
Kirjan tietoja:
Cyril Pedrosa: Trois ombres (2007)
Suomennos Saara Pääkkönen
WSOY, 2010
267 sivua

3. huhtikuuta 2014

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta

Jyrki Ukkosen Ahneuden kartta (Gummerus, 2014) löytyi Kirjallisena-blogin esikoiskirjalistalta. En ole saanut itseäni innostumaan kirjakatalogien selailusta, joten ilman esikoiskirjahaasteen vinkkilistaa tuskin olisin uskaltautunut osallistumaan tähän haasteeseen. Ahneuden kartasta minut sai kiinnostumaan kaksi sanaa: 'jännitysromaani' ja 'jäätutkija'. Jännitystä en ole vähään aikaan lukenut, ja jäätutkija kuulosti sopivan eksoottiselta aiheelta.
Ahneuden kartassa on yllättävän kansainvälinen meininki. Pääasiassa tapahtumat sijoittuvat Norjaan, Bergenin lähistölle. Jäätiköntutkintajaksot tapahtuvat tietenkin arktisella napajäätiköllä. Henkilögalleriassa on mukana norjalaisia poliiseja ja venäläisiä tiedemiehiä. Suomalaiset loistavat poissaolollaan, mutta en ollenkaan kaivannut kotimaista vivahdetta juoneen. Sen sijaan jäätikköjuttuja olisi voinut kirjassa olla enemmänkin. Nyt jäätiköllä piipahdettiin kirjan alkupuolella, ja sinne palailtiin kirjan loppuvaiheilla jäätutkija Jacob Beckin mukana. 

Kirjan päähenkilöiksi nousevat jäätutkija Beck sekä rikoskomisario Varja Foss. Foss on hieman kliseisesti poliisi, jolla on traumoja aiemmasta ampumisjutustaan. Beck on saanut kutsun venäläisten johtamaan naparetkikuntaan. Tutkimusmatkalla eräs retkikunnan jäsen ammutaan, mutta juttu sivuutetaan yllättävän viileästi poliittisista syistä. Bergenin juonikuvioihin liittyy Beckiin asuntoon tehty murto, ja hänen kesämökillään tapahtuva tuhopoltto ja murha. Beckin henkilöhahmosta jäi minulle kylmän viileä ja etäinen vaikutelma, mies oli suurin piirtein yhtä lämpöinen kuin jääpuikko. Foss antoi itsestään paikoin jopa töpeksivän vaikutelman, mutta petrasi sentään loppua kohden. En kuitenkaan kohottaisi häntä aivan säteilevimpien poliisien joukkoon. Ja ne traumat - en millään jaksaisi muistelujaksoja, joissa kelataan vuosien takaista ammuntajuttua.

Kokonaisuutena Ahneuden kartta on kuitenkin kelpo romaani. Tihenevän jännityksen tunnelmaan en oikein päässyt, mutta kansainvälisen politiikan kiemuroita juonessa oli mukavasti. Alku- ja loppupuolen jäätikköjaksoissa oli imua, jollaista olisin toivonut koko kirjaan. Ehkä niissä viehätti Bergeniä eksoottisempi ympäristö, mutta myös jännitysmomentteja tuntui olevan eniten juuri jäätikön tapahtumissa. Aihevalinnasta pidin. Arktiset alueet ja niihin liittyvä poliittinen peli olivat kiinnostava yhdistelmä, ja odotankin Ukkosen seuraavaa romaania mielenkiinnolla.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Hemulin kirjahylly ja Mummo matkalla.
Kirjan tietoja: 
Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta
Gummerus, 2014
388 sivua

1. huhtikuuta 2014

Teemakuukauden loppumietteet

Blogini ensimmäinen teemakuukausi päättyi eilen. Olo on vähän haikea, mutta myös helpottunut. Teemailu lähti käyntiin suuren innostuksen vallassa. Koko kuukausi punaisia kirjoja ja klassikoita! Jee, mitähän kivaa teemoista oikein löytyy? Pelkäsin etukäteen, mitä kirjastoreissuista oikein tulee, kun ei voi lainata kuin tiettyjä kirjoja. Lähes kolme viikkoa meni yllättävän mukavasti, mutta sen jälkeen alkoi teeman ulkopuolinen kirjavalikoima poltella toden teolla. Kirjastoreissuilla oli jo silmäiltävä palautettujen hyllyjä, ja voi ihanuutta sitä päivää, kun päätin, että nyt voin jo lainata jotain ihan muuta - eli aivan mitä vaan! Arjen iso onni oli silloin kirjasto täynnä kirjoja, joista voin kiikuttaa lainausautomaatille minkä tahansa opuksen. Niitä lähtikin mukaan melko paljon. Ruudun takana varmaan joku miettii, että kyllä osaa ihminen tehdä lukemisen itselleen hankalaksi. Hih, tämmöistä se on, kun hurahtaa kirjoihin. :)

En lähtenyt teemailemaan tiukan kirjalistan kanssa. HS:n klassikkoautomaattia selailin jokusen kerran etukäteen, ja tein vinkkilistan pahan päivän varalle. Se sisälsi monta Nobel-palkitun kirjailijan kirjaa ja monta FutisMM2014-maiden kirjaa eli tein listaa haastelasit päässä. Miten kävi? Luin yhden nobelistin kirjan eli Pamukin Nimeni on punainen. Muutamaa muutakin nobelistia aloittelin, ja totesin, ettei kirja nappaa ollenkaan - kesken jäi. Futismaapisteitä rapsahti sentään kolme, mutta Nigeria-pisteen kohdalla mietin, että tarjolla olisi ollut paljon kehuttu Purppuranpunainen hibiskus, ja minä koetan epätoivoisesti ymmärtää jotain Palmuviinijuoposta - mitä järkeä tässä on, vaihdanko kirjan? En vaihtanut, mutta Hibiskus kiinnostaa edelleen. Heitinkin kuukauden alkupuolella klassikkovinkkilistani pois, sammutin haastetutkan ja aloin pläräillä uudestaan automaattia. Sieltä löytyi mm. Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille ja Eeva Tenhusen Mustat kalat. Ihania kirjoja, jotka valitsin pelkästään 'en ole lukenut, vaikuttaa hyvältä' -fiiliksen perusteella.

Kuukauden isoja plussapuolia oli se, miten mukavaa oli olla (kovin paljon) miettimättä haasteita ja keskittyä vain lukemiseen. Olin ilmeisesti alkanut valita lukemista liiaksi haastepisteiden kautta, pieni rentoutuminen taisi olla paikallaan. Tosin huomasinpa senkin, että aloin ikävöimään niitä haasteita, joihin ei löytynyt teemakuukauden aikana kirjoja. Nyt esimerkiksi Pasto italianoon on lukupinossa parikin kirjaa odottamassa ja Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteeseen on löytynyt useampi lupaava vinkki. Sotaisatkin kirjatkin ovat pitkästä aikaa alkaneet houkutella. Jotenkin on semmoinen varsa kesälaitumella -olo. Kaikkea kiinnostavaa haluaisi lukea yhtä aikaa ja just nyt heti, mielellään ulkona upean kevätauringon paisteessa. Enhän minä missään kirjavankilassa ole kuukautta ollut, mutta neljä viikkoa teeman tai oikeastaan kahden ympärillä on selvästi minulle pitkä aika.

Varmuuden vuoksi korostan sitä, että luin kuukauden aikana erittäin hyviä kirjoja. Eilinen Pamuk on hienon hieno, ja Pamukia haluan ehdottomasti lukea lisää. Kommenttiboksiin sainkin pari hyvää vinkkiä, kiitos niistä! Linnunrata-kirja oli kuukauden hauskin lukuelämys, ja kommenttiboksi tiesi kertoa, että minua odottaa viisiosainen trilogia. Sehän on aivan must-luettavaa tälle keväälle. :) Liza Klaussmannin Punaisen sään tiikerit jäi mieleeni tasokkaana esikoiskirjana, ja Rosa Meriläisen Nainen punainen yllätti minut myönteisesti. Nuortensarjojen punaiset aloitusosat herättivät kiinnostusta jatko-osiin, joten enköhän etsiydy niidenkin pariin pikapuoliin. Monta klassikkopuolen sivistysaukkoa tuli kuukauden aikana paikattua, ja paljon hyviä lukufiiliksiä jäi muistoihin.

Teemakuukauden viettäminen oli erittäin mielenkiintoista, suosittelen kokeilemaan! Lopuksi vielä kiitokset Luettua elämää -blogin Elinalle Klassikko-teemaideasta ♥. Kuukauden teemakirjat on lueteltu kuvan alapuolella.

Lukemani teemakirjat:


Klassikko:

Punainen klassikko: Orhan Pamuk: Nimeni on punainen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...