31. maaliskuuta 2014

Orhan Pamuk: Nimeni on punainen

Punainen Klassikko -teemakuukauteni päätöskirja on Orhan Pamukin Nimeni on punainen (Tammi, 2012). Kirja on nostettu klassikoksi HS:n klassikkoautomaatissa, ja kaikista automaatin punaisista klassikoista se kiinnosti minua eniten. Kirjaa mainostetaan kansiliepeessä kiehtovana murhamysteerinä, joten ei kai se kovin huono voi olla, ajattelin. Pamukille myönnettiin vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinto, joten Nobel-piste toimi lisähoukuttimena lukemiselle.
Nimeni on punainen alkaa lupaavasti. "Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla." Hieno aloituslause, ja koko ensimmäinen luku oli paras romaanin aloitus, jonka pitkiin aikoihin olen lukenut. Miniatyyriateljeen kultaaja Siro efendi on tapettu, mutta hänen sielunsa vielä viipyilee maan pinnalla pohtimassa, kuka hänet murhasi ja miksi? Lukija voikin istahtaa tuoliin, ja alkaa kuunnella eri kertojien tarinointia. Jokaisen luvun otsikko ilmoittaa, kuka on saanut puheenvuoron. Kertojien äänensävy on jutusteleva - he kyllä tietävät, että lukija on paikalla, ja rupattelevat hänelle kukin omaan tyyliinsä. Aivan liiallisuuksiin tämä ei tyylikeino ei mennyt, joten pidin sitä virkistävänä.

Kirjan eräs keskeinen juonikuvio on Siro efendin murhaajan selvittäminen. Asialla eivät suinkaan ole poliisit, vaan tehtävän saa nuori mies nimeltä Kara. Kara on palannut Istanbuliin tavoittelemaan nuoruudenrakastettunsa Sekuren kättä. Sekuren isä Eno efendi on johtanut sulttaanin kirjahanketta, johon Siro efendikin osallistui. Eno efendi antaa Karalle tehtäväksi Siron murhaajan selvittämisen. Murhan tutkinta on äärimmäisen kaukana perinteisestä salapoliisiromaanista, mutta lopulta syyllinen sentään paljastuu. Kirjan loppuvaiheissa onkin draamaa mukana yllin kyllin! Sitä ennen on saatu seurata Karan ja Sekuren suhdetta, ja pohdittu kertojan jos toisenkin suulla miniatyyrimaalauksen historiaa, nykytilaa ja kehityksen suuntaa. 

Pamukin kirjan tapahtumat sijoittuvat Sulttaani Murat III:n aikaiseen Istanbuliin (n. 1591 jKr). Miniatyyrimaalaus ja siihen liittyvät näkemyserot ovat näyttävässä osassa kirjan tapahtumia, ja tämä toi lukukokemukseeni eksoottisen vivahteen. Tuntui, että kirjassa todella ollaan toisen kulttuuripiirin vaikutuksen alaisuudessa. Kirjan kerrontatyyli on paikoin hyvinkin pohdiskeleva ja viipyilevä. En kokenut sitä tylsäksi, mutta koska osa kirjan luvuista oli selkeästi aivan loistavia, ne 'vain hyvät' luvut vetivät Goodreadsin pistämäärän viidestä neljään. Viiden tähden lukuja olivat mielestäni erityisesti ne, joissa irtauduttiin reilusti todellisuudesta ja annettiin vaikkapa sielujen tai piirretyn hevosen puhua lukijalle. Kokonaisuus oli silti hieno, ja Nimeni on punainen on toisen ja kolmannenkin lukukerran arvoinen. 

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka Pamukilta luin, mutta kiinnostukseni heräsi heti hänen muitakin teoksiaan kohtaan. Nimeni on punainen on mielestäni kohtuullisen helposti lähestyttävä kirja paksuudestaan huolimatta, ja siinä on miellyttävä tuulahdus toisenlaisesta kulttuurista - suosittelen kirjaa lämpimästi!

Teemakuukauden loppusanat lausuu itseoikeutetusti punainen väri, joka saa puheenvuoron luvussa 31 Nimeni on punainen:

"En tahdo salata mitään: herkkyys ei mielestäni vaadi heikkoutta eikä hienoutta vaan tahtoa ja päättäväisyyttä. Panen itseni näytille! En pelkää muita värejä, en kavahda varjoja, tungosta enkä yksinäisyyttä. On niin ihanaa täyttää minua odottava pinta voittoisalla tulellani! Siellä minne menen alkavat silmät säihkyä, kulmat kohoilla, intohimot syttyä, sydämet sykkiä. Katsokaa minua: elämä on ihanaa! Silmäilkää minua: näkeminen on ihanaa. Elämä on näkemistä. Minä näyn kaikkialla. Elämä alkaa minusta ja päättyy minuun, uskokaa pois." (s. 266-267)

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Satun luetut, Aamunkajon lukukokemukset ja Kirjavinkit.
Kirjan tietoja:
Orhan Pamuk: Benim Adim Kirmizi (1998)
Suomennos Tuula Kojo
Tammi, 2012
584 sivua

30. maaliskuuta 2014

Alexandre Dumas: Punainen sfinksi

Alexandre Dumas vanhemman Punainen sfinksi (Gummerus, 2007) -romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1628 Ranskaan. Aloitusluvuissa ollaan Värjätyn pujoparran majatalossa, jossa jalosukuinen, tuntematon mies yrittää houkutella ritari Etienne Lathilia ryhtymään kuolettavaan kaksintaisteluun erään aatelismiehen kanssa. Etiennestä ehdotus tuntuu epäilyttävältä, ja kieltäytyessään siitä Etienne päätyy lopulta miekkailuotteluun muukalaisen ja tämän ystävien kanssa. Kirjan aloitusepisodi osoittautuu erittäin merkitykselliseksi Punaisen sfinksin juonelle, sillä majatalon tapahtumiin palataan vielä monta kertaa. 

Kirjan varsinaisen pääjuonen hahmottaminen otti silti aikansa. Kaikenlaista aatelispiireihin ja kuninkaan hoviin liittyvää juonittelua esitellään lukijalle, mutta vasta reilun sadan sivun jälkeen minulle valkeni, että kirjan keskeinen henkilö on kardinaali Richelieu. Tämänhän kertoo tietenkin jo kirjan nimi, mutta nimen taustaa ei paljasteta lukijalle aivan kirjan alussa. En tunne Dumasin tuotantoa kovinkaan hyvin, mutta muistikuvani mukaan Richelieu esitetään usein viekkaana, vähän roistomaisenakin tyyppinä. Punaisessa sfinksissä asetelma on täysin päinvastainen. Richelieu puolustaa Ranskan valta-asemaa, kuningasta ja kuninkaallisen kassan hyvinvointia juonittelevia, kieroja kuningattaria vastaan. Richelieu on Punaisen sfinksin nerokas sankarihahmo, joka saa jopa kuningas Ludvig XIII:n huomaamaan, ettei valtionasioitten hoito ilman kardinaalia ole kovinkaan yksinkertaista. Ludvigin ja Richelieun suhteen kehittyminen olikin yksi keskeinen ja mielenkiintoinen aihe kirjassa.

"Mutta paitsi nämä kolme, kuningaskin vihasi Richelieuta. Ludvig XIII tajusi kyllä, että kardinaalin kaikkien tekojen ja toimien pontimena oli vain Ranskan etu ja vilpitön isänmaanrakkaus, mutta hän tunsi samalla nöyryyttävänä oman pienuutensa, vajaamittaisuutensa ja itsekkyytensä Richelieun suuruuden ja nerouden rinnalla. Kuningas tiesi, ettei hän - niin kauan kuin kardinaali eläisi - toden teolla hallitsisi valtakuntaansa, mutta kuningas tiesi senkin, että hän ilman Richelieun tukea hallitsisi Ranskaa kehnosti." (s. 162)

Punainen sfinksi oli viihdyttävää lukemista. Ranskan hovipiirien valtiolliset juonittelut yhdistettynä 1600-luvun tunnelmaan (kaksintaistelut miekoin, salakielisten viestien tulkinta, ylevän lemmekkäät rakastumiset) olivat minulle aika toimiva yhdistelmä. Paikoin minua häiritsi henkilögallerian runsaus (tai oman muistikapasiteetin vähyys..). Pitkiä ranskalaisnimiä tuntui tulevan vastaan enemmän kuin riittävästi. Välillä piti oikein palata kertaamaan, että mikäs kummin-kaiman-serkku-kreivi se tämä henkilö x olikaan. Ja luku 'Poliittinen tilanne Euroopassa vuonna 1628' vaatisi varmaan parikin lukukertaa, että jäisi jokunen yksityiskohta mieleen. Historiadiggareille luku lienee antoisa, mutta minulle poliittisten tapahtumien vyöry oli hieman liikaa. Onneksi muut luvut veivät juonta eteenpäin, ja juoni tiivistyikin mukavasti loppua kohden. Punaista sfinksiä voinkin huoletta suositella historiallisten romaanien ystäville.

Saan Punaisesta sfinksistä aloituspisteen Vive la France -haasteen punaiseen (!) raitaan. Bloggauspinossa odottelee jo seuraava ranskalainen, ja lukupinossakin on yksi, joten haasteraidat täyttyvät pikapuoliin ja tähän(kin) haasteeseen näyttää jokunen extrakirja kertyvän.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos viime tammikuun alennusmyynnistä.
Kirjan tietoja:
Alexandre Dumas: Le sphinxe rouge (1865)
Suomennos Olli Nuorto
Gummerus, 2007
427 sivua

28. maaliskuuta 2014

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit & R. L. Stevenson: Aarresaari

Kirjablogeissa on vietetty tällä viikolla Lastenkirjaviikkoa. Bloggauksia on ollut mukava lueskella muiden blogeista, ja onpa ollut hauska huomata, että muutama oma lapsuuden suosikkikirja on löytänyt tiensä postauksiin. Minulta ei lastenkirjapostauksia tälle viikolle irtoa, sillä teemakuukauden loppuun viemisessä ja hektisessä työviikossa on ollut tarpeeksi puuhapisteitä. Tsemppaan kuitenkin muita kirjablogeja bloggaamalla kahdesta kuukauden teemaani sopivasta nuortenkirjasta. Robert Louis Stevensonin Aarresaari (Otava, 2012) löytyi klassikkolistalta, ja Alyson Noëlin Punaiset tulppaanit (Otava, 2011) edustaa väriteemaa. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoitella Aarresaaresta jo viime sunnuntaina, mutta alennusmyynnin saalis innosti aarrearkkua enemmän. Joten tässäpä pari vetävää, erityylistä ja eri aikakauden nuortenkirjaa tulee käsiteltyä yhdellä kerralla.


Alyson Noël totisesti tietää, miten koukut sijoitetaan kirjaan. En voinut kuin ihailla Punaisten tulppaanien lukujen loppuhuipennuksia. Kalifornian high school -maailmaan sijoittuva fantasiaromaani rullaa eteenpäin täydellisen sujuvasti, ja juonenkäänteitä ja arvoituksellisia henkilöitä riittää niin, ettei aika varmasti tule pitkäksi. Pidin siis kovasti Kuolemattomat (Immortals) -sarjan avausosasta.

Kirjan naispääosassa on kaunis (totta kai!) Ever, joka on menettänyt perheensä auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden jälkeisen rajatilakokemuksen jälkeen hän on saanut uusia kykyjä: Ever pystyy näkemään kuolleita, maan päällä vielä viipyviä henkilöitä. Everin näkijänkyvyt toivat mieleeni Medium-sarjan (tv) Allison Duboisin. Ja aivan kuten nuori Allison, myös Ever keksii kirjan loppupuolella, että alkoholi turruttaa toisinaan epätoivottavat 'haamujen' vierailut. En tiedä, ovatko nämä näkijäominaisuudet jotenkin yleispäteviä, mutta kirjaa lukiessani koin melkoisia déjà-vu -fiiliksiä Medium-sarjaan (ja tuo tv-sarjahan on myös erittäin hyvä :)).
Punaiset tulppaanit sisältää jonkin verran jopa uhkaavan oloisia kohtauksia, ja siinä on sopivan mystinen - ja komea - nuori mies Damen opastamassa Everia kuolemattomien maailmaan. Kuolemattomat-sarjaan näkyy olevan monta jatko-osaa tarjolla, mutta lisäplussaa annan aloitusosalle siitä, että se toimi hienosti omana, itsellisenä kirjanaan. Kirjan loppulauseet menivät minun makuuni melkoisesti imelyyden puolelle, mutta muutoin Punaiset tulppaanit oli vallan mainio kokonaisuus.

Robert Louis Stevensonin Aarresaari on ollut minulla jo pitkään 'pitäisi joskus lukea' -listalla. Lapsuudessa tämä poikien seikkailuklassikko ei minua houkutellut, mutta kun se sattui löytymään HS:n klassikkoautomaatista, päätin kokeilla millainen seikkailu on päässyt klassikon asemaan.

"Jos miesten käytös oli ollut hälyttävää veneessä, se muuttui todella uhkaavaksi, kun he olivat palanneet laivalle. He makailivat siellä täällä kannella ja supisivat hiljaa keskenään. Pienikin käsky aiheutti mustan katseen, ja sitä toteltiin vastaan hangoitellen ja huolimattomasti. Jopa miehistön kunnialliset jäsenet näkyivät saaneen tartunnan, sillä yksikään mies laivalla ei pystynyt kohentamaan toisten käytöstä. Kapina, se oli selvää, leijui yllämme kuin ukkospilvi." (s. 122-123)

Aarresaaren maailma on miehinen. Vain kirjan alkupuolella vilahtaa muutama nainen vähäisessä sivuosassa, sitten suunnataan laivalla kohti kaukaista saarta, jonne merirosvo Flint on kätkenyt saaliinsa. Miehistön jäsenet koostuvat yllättäen lähinnä merirosvoista, ja saarelle päästäessä edessä on hyvikset vastaan pahikset -kamppailu. 

Punaisiin tulppaaneihin verrattuna Aarresaari vaikutti rauhalliselta kirjalta, vaikka juoni hieman tiivistyikin loppua kohden. Seikkailun sankarina on nuori poika Jim Hawkins, joka aikamiesten rinnalla pärjää laivan puuhissa ja osoittaa neuvokkuutta ja rohkeutta kirjan loppupuolen kahinoissa. Nuorille pojille Jim lieneekin oivallinen samaistumiskohde, ja minä pidin Jimin asiallisesta nokkeluudesta, josta pikkuvanha viisastelu loisti onneksi poissaolollaan. Aarresaaressa oli viehättävän vanhanaikainen tunnelma, ja reipashenkistä merimies/rosvofiilistelyä. Lukemisen arvoinen leppoisa seikkailu.

Goodreads: Molemmille kirjoille 3 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja.
Muualla verkossa: Punaisista tulppaaneista on luettu mm. blogeissa Kirjamielellä, Kirjaretket ja Kirjapinot. Kuolemattomat-sarjan kansainvälisiä kansia. Aarresaarella on käyty mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Orfeuksen kääntöpiiri ja Lurun luvut.
Kirjojen tietoja:
Alyson Noël: Evermore (2009)
Suomennos Sirpa Meripaasi
Otava, 2011
335 sivua

Robert Louis Stevenson: The Treasure Island (1882)
Suomennos ?? Mitä ihmettä, suomentajaa ei ole mainittu Otavan uudessa painoksessa laisinkaan?! Vai luuraako se niin piilossa, etten löytänyt sitä.
Otava, 2012
320 sivua

26. maaliskuuta 2014

Sam Eastland: Puna-arkku

Suomalaistaustainen rikostarkastaja, joka työskentelee Neuvostoliitossa, suoraan Stalinin alaisena? Ja heittää jopa vitsiä Stalinille? Sam Eastlandin Puna-arkku (Schiltds, 2011) esittelee mielenkiintoisen päähenkilön. Tarkastaja Pekkala on saanut koulutuksen tsaarin aikaisissa erikoisjoukoissa, ollut vankina Siperiassa ja päätynyt viimein varjopassin haltijaksi. Hän on mies, jolla on pääsy minne tahansa ja kaikkeen tietoon. Pekkala määrätään tutkimaan vain aivan erityisiä tapauksia. Sellainen tässä kirjassa on Neuvostoliiton salaisen aseen, T-34-tankin tietojen vuotaminen ulkopuolisille toisen maailmansodan kynnyksellä. Pekkalan tutkimukset muuttuvat murhajutuksi, kun tankin suunnittelija eversti Nagorski joutuu oman luomuksensa jyräämäksi.
"Stalin pyöritteli tupakannatsaa sormissaan. 'Tiedättekö, kuinka moni ihminen saa puhua minulle tuolla tavoin?'
    'Ei varmaan kovin moni', Pekkala sanoi. Joka kerta Stalinin tavatessaan hän vaistosi miehen ympärillä häilyvän ikään kuin emotionaalisen tyhjiön. Sillä oli jotain tekemistä Stalinin silmien kanssa. Hänen kasvojensa ilme saattoi muuttua, mutta silmien ei koskaan? Kun Stalin nauroi, maanitteli, tai jollei se tepsinyt, uhkaili, Pekkalasta tuntui aina siltä kuin olisi seurannut naamioiden vaihtumista japanilaisen kabuki-teatterin esityksessä. Naamion vaihtuessa toiseksi oli hetkiä, jolloin Pekkala aavisti näkevänsä vilauksen siitä mitä niiden takana piili. Ja se, mitä siellä näkyi, täytti hänen pelolla." (s. 26)

Myönnän, että minulla oli jonkinlaisia vaikeuksia suhtautua Staliniin fiktiivisen dekkarin henkilönä. Mutta siitä huolimatta Puna-arkku on mielestäni keskinkertaista parempi dekkari. Pekkalan persoona kannattelee hienosti Puna-arkkua. Hänellä on menneisyys, johon palataan suurin piirtein joka toisessa tai kolmannessa luvussa. Kursivoidut luvut valottavat tarkastajan elämän kipeitä muistoja Siperiasta ja tsaarin palvelusvuosista. Pekkala on yksinäinen hahmo, joka asemastaan huolimatta pelkää jatkuvasti henkensä puolesta - Stalinin suosio saattaa yhtäkkiä olla mennyttä. Ajoittain synkkäsävyiseen tarinaan tuo kepeyttä Pekkalan työtoveri majuri Kirov. Kirov on Pekkalan rinnalla lähes hilpeä veikko, joka muun muassa snobbailee ruualla. Pekkala & Kirov ovatkin erinomainen lisä rikoksia tutkivien parivaljakkojen joukkoon.

Tarkasta Pekkalan tutkimuksia on ilmestynyt toinenkin osa, Punatsaarin silmä. Sarjan suomentaminen on aloitettu hassusti väärin päin, sillä alunperin nämä ovat ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä. Puna-arkku toimi mielestäni oikein hyvin sarjan aloittavana kirjana, sillä Pekkalan menneisyyttä valotetaan sen verran reippaasti, että miekkonen taatusti tulee tutuksi. En myöskään kokenut, että olisin hypännyt jo alkaneeseen tarinaan kesken kaiken. 

Eastlandin kerrontatyyli on miellyttävän hillitty, juoni rullaa eteenpäin ja mukaan on otettu aika rankkojakin tapahtumia. Lopputuloksena on sopivasti erilainen dekkari. Toivottavasti Punatsaarin silmä on yhtä hyvä kuin tämä 'aloitusosa', sillä se vilahti lukulistalleni pikavauhtia.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Arvio Goodreadsissa. Tarkastaja Pekkalan sivusto.
Kirjan tietoja:
Sam Eastland: The Red Coffin (2011)
Suomennos Risto Raitio
Schildts, 2011
319 sivua

25. maaliskuuta 2014

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (WSOY, 2005) on hulvaton ja riemukas scifi-klassikko. Luin sen ensimmäistä kertaa vasta nyt, ja harmittelen sitä, etten aiemmin ole huomannut tutkia, millainen kirja luuraa "Mikä on elämän tarkoitus? 42" -fraasin takana. Scifi ei ole koskaan ollut erityisen korkealla genrelistallani, joten sen vuoksi tämä ohut kirjanen lienee jäänyt lukematta.  Onneksi Klassikko-teema houkutteli minut viimein Linnunradalle, ja sain viikon hauskimman lukuelämyksen. Suosittelenkin tätä kirjaa varauksetta myös scifiä vierastaville - ei muuta kuin turvavyöt kiinni ja matkaan!
"'Kuusi tuoppia olutta', Ford Prefect sanoi baarimestarille. 'Ja äkkiä sittenkin. Maailmanloppu on tulossa.'
    Baarimestari oli kunnianarvoisa vanhus, eikä hän olisi ansainnut tällaista kohtelua. Hän korjasi silmälasiensa asentoa ja katsoi Ford Prefectiä. Ford puolestaan tuijotti ulos ikkunasta, joten baarimikko katsoi Arthuria joka kohautti avuttomana olkapäitään ja pysytteli vaiti.
    Niinpä baarimikko sanoi: 'Niinkö, herra? Sattuipa kaunis päivä sitä silmällä pitäen.'" (s. 21)

Ja niin tulee maailmanloppu, josta Maan kansalainen Arthur Dent pelastuu ystävänsä Ford Prefectin ansiosta. Ford kun sattuu olemaan kotoisin pieneltä planeetalta Betelgeuzun lähistöltä, ja taitaa avaruusliftaamisen jalon taidon. Maapallon jysähtäessä atomeiksi alkaa Arthurin ja Fordin huima seikkailu, josta ei hurjia käänteitä ja erikoisia hahmoja puutu. Masennusta poteva Marvin-robotti, ääretön epätodennäköisyysmoottori, salaperäinen Margrathean planeetta ja matkaoppaana Linnunradan presidentti.. ei ihme, että Arthurilla alkaa olla pää pyörällä matkan edetessä.

Kirjassa oli sopivan humoristinen kerrontatyyli, josta pidin tavattomasti. Ford tarkastelee maan asukkaiden tekemisiä lakonisesti ihmetellen, ja Fordin ja Arthurin erilaisuudesta muodostui iso osa kirjan viehätystä. Linnunradan käsikirja liftareille ei julista sanomaa ihmiskunnan tuhosta tai pelastuksesta, vaan vie lukijan hilpeälle matkalle huimiin sfääreihin. Matkan aikana sattuu selviämään yhtä sun toista pallomme kehitysvaiheista - ja myös vastaus Perimmäiseen kysymykseen Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikkesta. Mutta mutta, mikä onkaan tuo Perimmäinen kysymys..?! Lue kirja, niin saat tietää. :)

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Sonjan lukuhetket, Aamunkajon lukukokemukset ja Kirjoihin kadonnut.
Kirjan tietoja:
Douglas Adams: The Hitch-Hiker's Guide to the Galaxy (1979)
Suomennos Pekka Markkula
WSOY, 2005
156 sivua

23. maaliskuuta 2014

Kirjaostoksia: 23 euron pino vs. 60 euron pino

Kannesta kanteen -blogin Kaisa esitteli blogissaan kirjalöytöjä. Postausta lukiessani huomasin, että samassa alennusmyynnissä ollaan pyöritty eli Oulun Suomalaisen kirjakaupan muuttoalessa. Joten esittelenpä tässä omatkin alelöytöni. :) Toissa viikolla osuin Suomalaiseen aivan sattumalta ollessani synttärilahjaostoksilla. Ovella en ollut uskoa silmiäni: -70% jo alennetuista kirjoista!! Äkkiä sisälle, ja siellä odottikin lähes tyhjä myymälä (muuttotouhut olivat jo hyvässä vauhdissa), ja muutama pöytä oli varattu alennetuille kirjoille. Koetin pitää pään kylmänä, vaikka mietin koko ajan: "nämähän ei maksa mitään, EI YHTÄÄN mitään... " Alennusmyynnin saaliiksi jäivät lopulta tämmöiset kirjat (hintalaput on näköjään vielä poistamatta):
Alex Capus: Leon ja Louise. Atena, 2013. 309 sivua.
Gustav Meyrink: Golem. Like, 2010. 263 sivua.
Eric Enna Tamm: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä. Otava, 2012. 472 sivua + lähteet yms.
Solomon Volkov: Pietari. Eurooppalainen kulttuurikaupunki. Otava, 2011. 587 sivua + lähteet yms.
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava, 2012. 599 sivua.
Heikki Hietamies: Iltaa, hyvät ihmiset. Otava, 2009. 305 sivua.
Ulrika Kärnborg: Myrrha. Shildts, 2009. 461 sivua.
Sivuja yhteensä 2996.
Paino yhteensä 3,9 kiloa.
Hinta yhteensä 23,25 euroa eli 3,32 euroa / kirja. 

Tammin kirja meni lahjaksi. Hietamiehen otin, koska arvelin mieheni olevan siitä kiinnostunut. Tosin voipa tuo päätyä omaankin lukupinoon. Pietari-kirja saattaa myös olla yhteistä luettavaa miehen kanssa. Muut kirjat osuvatkin omalle tontille. Ja hip hei, teemakuukauteni alkaa olla lopuillaan, joten näitähän pääsee jo lukemaankin. :) Eugenides, Kärnborg ja Capus houkuttelevat juuri nyt eniten, vaikka tuosta Kärnborgin kirjasta en tiedä muuta kuin sen, mitä takakansi kertoi. Vai lukisikohan sittenkin ensin kirjoja, jotka intouduin tilaamaan normaalihintaisina verkkokaupasta. Muumi-postaukset ovat vaarallisia, sillä alkaa tehdä mieli lisää Muumeja, lisää Muumeja...
Tove Jansson: Sarjakuvaklassikot III ja IV
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Yhteensä 60,40 euroa.

Hintahaitari on melkoinen. Muumi-kasan loppusumma kirpaisi henkisesti, sillä ostan normaalihintaisia kirjoja aika harvoin - kun ne ovat niin hintavia. Tilannetta tasapainottaa tietysti tuo alepino, mutta luulen, että koetan lähitulevaisuudessa olla sortumatta uusiin kirjahankintoihin. Näitähän pitäisi ehtiä lukemaankin jossain välissä, eikä vaan täyttää hyllyjä. Alehyllyjä penkoessani mietin, millaista se olisi, jos kirjat olisivat näin edullisia kaupassa normaalisti. Hyvänen aika, sitähän tulisi varmaan ostettua kirjoja kenties joka viikko!

21. maaliskuuta 2014

Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo

Yksi outo ja hämmentävä lukukokemus on (jälleen) takanapäin. Futismaiden keräily sai minut valitsemaan luettavakseni Amos Tutuolan Palmuviinijuopon (Kirjayhtymä, 1963). HS:n Klassikkoautomaatti kuvailee kirjaa näin: "Nigerian jorubaheimon suullista perinnettä hyödyntävä värikäs tarina palmuviiniä latkivasta nuorukaisesta. Isän menehdyttyä poika etsii käsiinsä Kuoleman. Kansanuskomuksia kuoleman synnystä, nälänhädän syistä ja ihmeellisistä olennoista." Kuulostaa kiehtovalta ja bonuksena Nigeria-piste futismaihin, ajattelin kirjaa lainatessani. Jokusen sivun luettuani aloin jo aavistella, etten varmaankaan tule tajuamaan kirjasta paljoakaan. 136 sivun jälkeen totean, että oikeassa olin. Melkoinen määrä tapahtumia ja outoja olioita on vilistänyt läpi sivujen, mutta mistä ihmeestä tässä kaikessa oli kyse?
"Nyt menin Punakaupungin Punakuninkaan luo ja kerroin hänelle, että olin tappanut molemmat punaiset eläimet, ja niin pian kuin hän kuuli sen minulta, hän nousi valtaistuimeltaan ja seurasi minua paikkaan, johon tapoin ne kaksi punaista eläintä. Mutta kun Punakuningas näki kaksi punaista eläintä jo kuolleina, hän sanoi: --"Tässä on toinen pelättävä ja vaarallinen olento, joka voisi syöstä kaupungin tuhoon tulevaisuudessa." (Hän kutsui minua pelättäväksi ja vaaralliseksi olennoksi.) Samassa kun hän sanoi tämän, hän jätti minut sinne ja meni takaisin kaupunkiin, sitten hän kutsui kaikki kaupunkinsa asukkaat kokoon ja kertoi heille mitä hän oli nähnyt. Koska nämä punaihmiset saattoivat muuttaa itsensä miksi tahansa he halusivat, ennen kuin pääsin kaupunkiin, he kaikki olivat muuttuneet suureksi tuleksi, joka poltti heidän talonsa ja kaiken omaisuutensa." (s. 87)

Nuorukainen on ihastunut (syystä, jota ei kerrota) palmuviinin lipittelyyn. Kun hänen juomanlaskijansa kuolee, nuori mies ottaa mukaansa omat ja isänsä loitsut ja lähtee etsimään kuollutta juomanlaskijaansa, joka tarinoiden mukaan elää vielä jossakin tässä maailmassa. Alkaa merkillisten tapahtumien vyöry, eikä niiden syitä tai taustoja sen kummemmin selitellä. Palmuviinijuopon sivuilla tulee vastaan mm. raajoja vuokraava Kallo ja peukalosta syntyvä poika. Ja kuukauden teemaan sopiva Punakuningas, jonka olemassaolon historia tosin jäi täysin hämärän peittoon. Tämä on kirja, jossa asioita vain tapahtuu ja voin luvata, että 'juonenkäänteitä' ei todellakaan voi etukäteen arvata.  

Palmuviinijuopon ja lukijan välillä oli parin maanosan mittainen kulttuurinen kuilu, mutta luinpas ainakin jotain erilaista. Arvostan sitä, että suomeksi julkaistaan eri maiden kulttuureista ammentavaa kirjallisuutta, mutta jos teksti ei suoraan tarjoa mitään tarttumapintaa, jää lukukokemus pakostakin läpilukaisun tasolle. Afrikkalaisia kulttuureja paremmin tunteva lukija saanee Palmuviinijuoposta irti enemmän kuin minä.

Goodreads: tähtien antaminen näin hämmentävälle kirjalle oli vaikeaa. Päädyin 3 tähteen - ei loistava kirja, mutta ei kai huonokaan. [Edit: 25.10.2014: Ollaanpa rehellisiä ja muutetaan pistemäärä yhteen. Outo kirja, joka liiteli jossain omassa todellisuudessaan. En päässyt sisälle kirjaan laisinkaan, joten 1 tähti.]
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Lumipalloja. Ko. blogissa viitataan Kalevalaan, ja minäkin pohdin, että kenties Kalevalan lukeminen saattaisi olla jollekulle nigerialaiselle yhtä eksoottinen kokemus kuin Palmuviinijuoppo minulle.
Kirjan tietoja:
Amos Tutuola: The Palm-Wine Drinkard and his Dead Palm-Wine Tapster in the Deads' Town (1952)
Suomennos Reijo Tuomi
Kirjayhtymä, 1963
136 sivua

19. maaliskuuta 2014

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

Ilmeisimmät asiat ensin (ainakin, jos olet vieraillut täällä usein): blogini ulkoasu on päivittynyt. Hurja Hassu Lukija -blogissa kehuttiin juuri edellistä teemaani (ihana päivän piristys ♥, kiitokset!), ja kommentoinkin ko. blogiin, että olen jo jonkin aikaa mutustellut teeman päivitystä. Vaihtoon mennyt ulkoasu miellytti minua kovasti, mutta se alkoi tuntua raskaalta ja tummasävyiseltä. Kevät lähestyy, valo lisääntyy ulkona - keveämpää fiilistä aloin kaipailla blogiinikin. Joten intouduin penkomaan ilmaisteemojen valikoimaa, ja lopputulos näkyy ruudulla. Värejä löytyy edelleen, mutta hörhelöitä on vähemmän kuin ennen, vaikka jotain pientä kiemuraa pitikin jättää näkösälle. Sivupalkin tarjontaakin halusin keventää, joten kirjailijoiden ja kustantajien listat löytyvät nyt postauslistauksen lopusta. Tämmöisellä 'sisustuksella' lähden kohti kesää, ja ainakin pari tuntia muutoksen jälkeen olen melko tyytyväinen lopputulokseen. Muitakin mielipiteitä saa kertoilla kommenttiboksiin. :)


Päivän kirja on jälleen punainen: Lisa Klaussmannin Punaisen sään tiikerit (WSOY, 2013) oli hyvä, viihdyttävä kirja, jossa oli hippunen jännitystä ja paljon amerikkalaista keskiluokkaisuutta. Kirjassa seurataan kahden amerikkalaisen serkuksen, Helanan ja Nickin vaiheita toisen maailmansodan jälkeen. Tytöt menevät sodan jälkeen tahoillaan naimisiin, ja elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Helenasta tulee tylsistynyt, lääkeriippuvainen kotirouva Hollywoodin muoviseen maailmaan, ja myös Nick tuntee itsensä hieman vieraantuneeksi perheensä keskellä. Naisia yhdistää sukulaisuuden lisäksi suvun kesäpaikka Tiger House, jonka tapahtumat ovat keskeisellä sijalla kirjassa. Eräänä kesänä huvilan läheisyydestä löydetään murhattu nainen, joka on ollut naapuruston perheessä kotiapulaisena. Naisen murhasta kerrotaan kirjassa ikään kuin ohimennen, mutta se on lopulta eräs kirjan keskeisimpiä tapahtumia, johon palataan vielä aivan kirjan loppuvaiheissa.

"Helena tönäisi kehystä vähän, sitten vielä vähän, kunnes se kolahti lattialle. Kun hän kumartui nostamaan sitä, hän huomasi lasin menneen rikki. Hän otti valokuvan kehyksestä ja suoristautui. Hän katseli kuvaa vielä hetken ennen kuin otti pukeutumispöydältä pienet ompelusakset ja leikkasi valokuvasta kapean kaistaleen Nickin kasvoista. Hän piteli kuvaa ilmassa ja tarkasteli sitä. Sitten hän leikkasi toisen suikaleen, vei Nickiltä huulet ja nenänpään, mutta vieläkään kuva ei näyttänyt siltä miltä piti, joten hän jatkoi ja leikkasi Nickin kasvot kokonaan pois. Hän pani kuvan tyytyväisenä takaisin kehyksiin ja harjasi lasinpalaset paperikoriin." (s. 167)

Kirjan tapahtumia kerrotaan usean eri henkilön äänellä, ja tämä oli erittäin toimiva ratkaisu. Kirjassa keskeisellä sijalla ovat ihmissuhteet, niihin liittyvä salailu ja jännitteet. Henkilöt ahdistuvat keskiluokan normien paineessa, ja kapinoivat niitä vastaan. Usean kertojan tekniikalla saatiinkin aikaiseksi herkullisia kohtauksia, joissa kukin osapuoli pääsee esittämään näkemyksensä asiasta. Helenan poika Ed kaikessa outoudessaan oli hyvä lisä kirjan henkilöihin, hänen kauttaan Punaisen sään tiikereihin saatiin mukaan jopa pientä arjen kauhua.

Vaikka muutoin pidinkin kirjasta, sen loppuratkaisu oli minulle hienoinen pettymys. Juoni olisi ansainnut kunnon huipennuksen. Nyt viimeiset sivut kyllä tarjosivat selityksen tiettyihin tapahtumiin, mutta jokin säväyttävä elämys jäi puuttumaan. Goodreads-pisteet jäävät kolmeen, mutta lukemisen arvoinen Punaisen sään tiikerit ehdottomasti on. Laadukas romaani, kirjailijansa esikoinen. Liza Klaussmann jääkin hyvänä kirjalijanimenä mieleeni.

Goodreads: 3 tähteä [Edit 25.10.2014: Aikoinaan antamani 3 tähteä on jäänyt kaivelemaan. Kirja oli oikeasti parempi, ainakin 3,5 tähden arvoinen, joten pyöristetäänpä se 4 tähteen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka erottuu keskivertomassasta.]
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjakirppu, Kirjojen parissa ja Lukuisa.
Kirjan tietoja:
Lisa Klaussmann: Tigers in Red Weather (2012)
Suomennos Mari Janatuinen
Graafinen suunnittelu Anna Makkonen
WSOY, 2013
388 sivua

17. maaliskuuta 2014

Anu Kaipainen: On neidolla punapaula

Anu Kaipaisen On neidolla punapaula (WSOY, 1973) löytyi Palkintokierrokselta. Tutkailin (taas kerran, tämä on kuulkaa yllättävän hauskaa iltapuuhaa) Kirjasammon palkittujen listoja, ja Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon voittaneiden joukosta löytyi Kaipainen, joka voitti palkinnon vuonna 2006. Kaipaisen varhemmasta tuotannosta huomasin punaiseen teemaan sopivan kirjan, joten lainasin On neidolla punapaulan täysin nimen perusteella. En tiennyt, millaista kirjaa odottaa, mutta hämmästyin silti hieman, kun teksti alkoi paljastua lappilaisen matkailualan yrittäjänaisen tarinaksi. Ehkä alitajuisesti odotin jotain luontohenkistä tarinaa (ties mistä syystä..), joten kirjan aihe tuntui olevan enemmän kiinni arjessa mihin olin varautunut.
"Annikki Turusen ruokapaikassa oli kiirettä kaiken päivää. Kuudelta aamulla keittäjä Aino Tikka jo viritteli tulta isojen pannujensa alle, kokonainen poro paistui vartaassa pihalla, ja pari tyttöä juoksenteli tuvan ja keittiön väliä. Annikki itse raitamyssy päässä seisoi punoittavin poskin myymälätiskinsä takana ja kauppasi koruja. Jotkut niitä ostivatkin: rikkaat amerikkalaiset ja ranskalaiset turistit, useimmat eivät: lökäpöksyt reppuselät suomalaiset, saksalaiset, ruotsalaiset. Syötiin mitä saatiin, kaikki mitä saatiin. Annikki ei turhia kitsastellut." (s. 114)

Kirjassa on melko mielenkiintoinen valikoima teemoja ja aiheita: keski-ikäisen, aikaansaavan Annikin selviäminen yrittäjänä, hänen rakkaussuhteensa saksalaiseen Hansiin, Lapin kokema riisto eteläisen Suomen taholta, nuoren tytön poliittinen herääminen ja aktivoituminen. Tähän kun lisätään vielä ripaus Lapin luonnon kaunista kuvausta ja mystifiointia, niin kyllä On neidolla punapaula oli minulle myönteinen yllätys ja aivan mukava lukukokemus. 

Kaipaisen kieli ja lauseiden rauhallinen rytmi tuntuivat hivenen vanhanaikaisilta, mutta ei se minua haitannut. Jotkut kirjan ainekset jäivät leijumaan aika irrallisina palasina, esimerkiksi kirjan keskivaiheille upotetut poliittiset jutut eivät oikein istuneet kirjan pääjuoneen. Pidin silti erityisen paljon siitä, kuinka Annikin hahmo kirjassa oli kuvattu. Vaikka jo aivan kirjan alussa tehdään lukijalle selväksi, millainen loppu hänen yrittäjyydellään on, tekstin sävy ei korosta elämän kurjuutta vaan hyviä puolia ja elämäniloa. Annikin ja Hansin rakkausjuttukin on kauniisti kirjoitettu, vaikkei se mikään kahden ihmisen idylli olekaan. Hansin loppuvaiheissa on sentään hienoa draamaa. 

On neidolla punapaula oli minulle hieman erilainen kirja, enkä varmaankaan olisi tätä lukenut ilman punaista teemakuukautta. Kirjasta jäi minulle kuitenkin hyvä lukufiilis, ja voin sitä suositella muillekin, jos Lappi tai aikuisempi rakkaus kiinnostaa. Ja sainpa myös pisteen Mikä minusta tulee isona -haasteeseen. On neidolla punapaulan Annikki Turunen on haasteessa sinnikäs yksityisyrittäjien edustaja.

Mistä kirja minulle: Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Juttu kirjasta Oulun kaupunginkirjaston sivuilla. Harmi, että lainaamassani kappaleessa ei ollut tuommoista (tai yhtikäs minkäänlaista) kansilehteä.
Kirjan tietoja:
Anu Kaipainen: On neidolla punapaula
WSOY, 1973
301 sivua

16. maaliskuuta 2014

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Eeva Tenhusen Mustat kalat (CrimeTime, 2013) löytyi HS:n Klassikkoautomaatista, joten en ole harhautunut kuukauden teemasta. Tenhusen Olavinlinnan maisemiin sijoittuva klassikkodekkari ilmestyi alunperin vuonna 1964, mutta löysin kirjastosta CrimeTimelta viime vuonna ilmestyneen Nostalgia-pokkarin. Kehun jälleen aluksi kirjan kantta: simppeli, tunnistettava linnankuva ja oranssi väri herättävät huomion, ja uhkaa hehkuva väriyhdistelmä virittelee mukavasti kirjan tunnelmaan.

"Join kolme suurta kupillista kahvia ja ahdoin itseeni häpeämättömän määrän kinkkuvoileipiä.
- Kerro jotain Linnasta, pyysin viidettä aloittaessani. - Minkälaista siellä on ollut?
- Tavallista, Inkeri sanoi kyllästyneellä äänellä. - Turistit tekevät tyhmiä kysymyksiä ja me annamme tyhmiä vastauksia. Sinun on kai parasta opetella suosituimmat etukäteen, ettet sitten ällisty, kun joku tulee kysymään "Missä on Se Kivi Josta Tihkuu Verta?" Se tarkoittaa vain yksinkertaisesti mestauskiveä. Kidutuskammio tarkoittaa Vankityrmää ja Huone Jossa On Eerik XIV:n Jalanjäljet on yhtä kuin koppi, jossa Hans Oldenburgilaista pidettiin viisitoista vuotta." (s. 13)

Mustat kalat on aluksi kuin matkailumainos kesäiselle Olavinlinnalle. Kirjassa ei suoraan puhuta Olavinlinnasta, vaan siihen viitataan 'Linna' sanalla, mutta takakansi täsmentää, että Suomen kuuluisimman (?) linnan maisemissa ollaan. Päähenkilönä on yliopisto-opiskelijaneitonen nimeltä Liisa Rautasalo. Hän on päässyt kesätöihin oppaaksi Linnaan kierrättämään turisteja läpi kapeiden portaikoiden ja salaperäisten salien. Eräänä iltapäivänä Liisa löytää opaskollegansa Kirstin niska vääntyneenä Kummitushuoneesta. Juttua selvittämään kutsutaan poliisit, ja spekulaatiot vellovat Linnan henkilökunnan keskuudessa. Onko kyseessä intohimodraama? Ja sitten tapahtuu toinen murha...
Mustat kalat oli leppoisan viihdyttävä salapoliisijuttu kotosuomalaisissa maisemissa. Poliisit selvittävät jutun, mutta pidin siitä, että linnan opas Liisa oli nostettu kertojaääneksi ja oli mukana setvimässä Kirstin kuoleman arvoitusta. Liisassa oli tietynlaista viattomuutta, vaikka mikään nössö hän ei ollutkaan. Mukavaa ajankuvaa oli markoilla tapahtuva maksaminen, ja tupakointiinkin kiinnitin huomiota. 1960-luvulla savukkeen sytyttelyssä tuskin oli mitään ihmeellistä, mutta nykyaikana olisi vähintäänkin hypätty ulos sauhuttelemaan. Kirjan loppupuolella minua huvitti murha-ajan minuutin tarkka selvittely - tätä tuntui jatkuvan sivu sivun perään. Minuutti sinne, toinen tänne ja syyllinen onkin aivan eri henkilö!

Oppaan ammatti oli kirjassa melko paljon esillä, joten merkitsen itselleni pisteen Mikä minusta tulee isona -haasteeseen. Mustat kalat päästi lukijan kurkistelemaan opaskierrosten kulissien taakse, vaikken tietenkään toivo Liisan kokemia dramaattisia opastushetkiä kenellekään muulle oppaalle. Enkä myöskään toivo koskaan päästäväni takamustani siihen kuntoon, että jään saksalaisrouvan tavoin kiinni ahtaaseen portaikkoon. Tai jos näin on vaarassa käydä, toivottavasti ymmärrän itse vaaran tarpeeksi ajoissa. :)

Mainio kirja kesäfiilisten nostatteluun. Ja kesän viimein koittaessa mitä parhainta riippumattoluettavaa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Illuusioita, Nenä kirjassa ja Ja kaikkea muuta.
Kirjan tietoja:
Eeva Tenhunen: Mustat kalat (1964)
Kannen ulkoasu Jenna Kunnas
CrimeTime, 2013
208 sivua

14. maaliskuuta 2014

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Punainen teemakuukauteni innosti minut lukemaan Salla Simukan Punainen kuin veri (Tammi, 2013) -kirjan, joka on vilahdellut blogissa jos toisessakin. Tiesin, että kirjassa viittaillaan jotenkin Grimmin veljesten Lumikki-satuun, mutta siinäpä ennakkotietoni kirjasta olivatkin (lukuisat blogijutut ovat jääneet minulla ylimalkaisen silmäilyn asteelle). Kirjaston tädin ojentaessa minulle varaushyllystä tyylikkään näköisen kirjan oli pakko ihastella hetkinen sen ulkoasua. Kannen kuva on yksinkertainen, mutta puna-musta-valkoinen Lumikki-väritys ja kauniit, alasluodut tytönkasvot ovat erittäin toimiva yhdistelmä. Sivujen punainen reunaväri ja mustat lukujen aloitussivut viimeistelevät Lumikki-fiiliksen. Mahtavaa, että kirjan ulkoasuun panostetaan näin paljon! Teksti on tietenkin tärkein asia, mutta kyllä minä pidän siitä, että hyvä teksti on näyttävästi kuorrutettu. Kirjaa on mukava myös katsella, ei vain lukea.
 "Lumikki oli taas pieni. Hän oli yhdeksänvuotias. Tai kymmenen. Tai kaksitoista. Siinä helvetissä vuodet sekoittuivat toisiinsa, liukuivat lomittain yhdeksi mustaksi mössöksi. Oli mahdotonta erottaa tai muistaa, mikä tapahtui milloinkin. Mikä oli totta ja mikä painajaista.
    Yhden asian hän kuitenkin tiesi. Hän ei ollut koskaan pelännyt turhaan." (s. 96)

Kirjan sisältö yllätti minut, sillä siinä oli paikoin jopa ahdistava tunnelma. Koulukiusaamisjuttuja, rankkoja väkivaltaisia lapsuusmuistoja, huumeita ja rikollisia. Viime viikolla postailin Kerstin Gierin Rubiininpunasta, ja näiden kahden kirjan kansikuvat kuvastavat kirjojen maailmojen eroja: Rubiininpunassa aikamatkaillaan herttaisesti ja ilmassa väreilee teini-iän ihastumista, Lumikki-trilogian ensimmäinen osa on synkkäsävyinen, julman raaka ja todellinen. Pääosan esittäjät ovat lähes samanikäisiä, Lumikki Andersson on 17-vuotias ja Rubiininpunan Gwen 16-vuotias, mutta kovin erityylisiä kirjojen naispäähahmot ovat. Lumikki on henkisesti vahva ja itsenäinen naisenalku, joka on tottunut pärjäämään ja pitämään puolensa pahaa maailmaa vastaan. Suloinen Gwen ei ole pahaa maailmaa nähnytkään, ja hänellä on kirjassa tukenaan uskottu ystävätär. Molemmista hahmoista pidin, mutta myönnän, että Gwenin iloisuus ja positiivisuus viehätti minua enemmän kuin Lumikin kova pinta.

Rubiininpuna viritteli juonenpätkiä sarjan seuraavaa osaa varten, mutta Punainen kuin veri pärjäsi mielestäni paremmin omana itsenään. Se kertoi kokonaisen tarinan, vaikka seuraavasta osasta hieman vinkkailtiinkin viimeisillä sivuilla. Kumpi punaisista nuortenkirjoista koukutti paremmin? Jaa-a, molemmat sarjat jäävät kiinnostamaan oikeastaan yhtä paljon, joten kummankin seuraava osa tullee luettua jossain vaiheessa. Annan Punainen kuin veri -kirjalle kuitenkin paremmat Goodreads-pisteet, sillä se ei ollut niin kliseinen kuin Rubiininpuna. Pidin myös Simukan kirjan viittauksista perinteiseen satuun, ja voi miten toivoisin, että tällä sadulla olisi onnellinen loppu.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu erittäin monessa blogissa. Tässä jokunen linkki, Google kertoo loput: Kirsin kirjanurkka, Tarinoiden taikaa, Narseskan kirjanurkkaus ja Kirjasähkökäyrä.
Kirjan tietoja:
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
Tammi, 2013
265 sivua

13. maaliskuuta 2014

Haastevastaus: Muumikirjat ja minä

Kirjan pauloissa -blogin Paula muisti minua mukavalla Muumikirjat ja minä -haasteella. Haaste on lähtenyt liikkeelle Valkoisen kirahvin Opuscolo-blogista, ja tokihan näin herttainen haaste houkutteli heti näppiksen ääreen.

Haasteen säännöt ovat (lainattu Opuscolo-blogista):
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Heitän haastepallon alla mainituille blogeille. Minulla ei ole tietoa ko. bloggaajien Muumi-innostuksen asteesta, joten varustan haasteen sivuhuomautuksella, ettei vastaamisesta saa ottaa stressiä, ja haasteen eteenpäin jakaminenkin on oman harkinnan varassa:

Lukisinkohan / Fable
There's no such thing as too many books / Minna
Kirjakaapin kummitus / Jonna

Muumikirjat ja minä

Minulla ei ole erityisiä lapsuusmuistoja Muumeista. Muistan lapsuudesta vaikkapa Runotytöt, Viisikot ja jopa Tarzanin, mutta Muumit ilmeisesti eivät kolahtaneet kovinkaan voimakkaasti, koska lapsuuden Muumi-elämykseni ovat hämärän peitossa. Jonkinlaiselle Muumi-tietoudelle olen toki altistunut, sillä en muista koskaan kokeneeni 'Muumi - mikäs outo valkoinen otus tää on?' -vaihetta.

Nykyään muutama Muumi-kirja löytyy kotikirjahyllystäni:


Muumi-pokkareista ensimmäinen (en muista enää, mikä se noista oli) sattui silmään jokunen vuosi sitten lentokentän kirjamyymälässä. Silloin minulle tuli tunne, että kokeillaanpa, miltä tuntuu lukea Muumeja p-i-i-i-tkästä aikaa. Tulos näkyy tuossa kuvassa - tykkäsin! Muumi-kirjoja on tullut sen jälkeen ostettua kotiin aina silloin tällöin, vaikka aivan intohimoinen Muumi-fani en olekaan. Sarjakuva-Muumit viehättävät minua erityisesti, ja suunitelmissani onkin hankkia niitä lisää kotihyllyyn. Sarjakuvissa minua kiehtoo kuvien runsaus, ja tarinatkin ovat muistini mukaan hieman erilaisia kuin kirjoissa. Muumit ovat näin aikuisiälle minulle hyvin visuaalinen lukukokemus, sillä pidän Janssonin piirroksista, joissa vipeltää vaikka minkälaista outoa mönkijää. Kuvat toimivat mainiosti mustavalkoisina versioina, en ole laisinkaan kaivannut niihin värejä.

Pokkari-Muumien edellisestä lukukerrasta on aikaa, mutta viime viikolla lukemani Pyrstötähti-kirja herätteli innostustani niitäkin kohtaan. Ehkä luen ne kaikki uudemman kerran Janssonin kirjakiusaukseen, vaikka alunperin ajattelin tyytyväni vain muutaman kirjan 'saaliiseen'. Suosikkini Muumi-pokkareistani ennen uuden lukukierroksen aloittamista on Taikatalvi. Se on kaunis, ihmeellinen kirja.

Tykkään hankkia kirjoja käytettyinä, mutta kaikki Muumini olen ostanut uusina kirjoina - varma merkki siitä, että ne ovat jotain erityistä minulle. Olen valmis maksamaan haluamastani Muumista sen kalliimman kirjakauppahinnan, joka saisi minut jättämään jonkun muun kirjan kaupan hyllylle. Tosin pihi minäni iloitsee siitä, että noita pokkariversioitakin on tarjolla. Muumi-kirjat ovat nykyään tärkeä osa kirjahyllyäni - näistä kirjoista en aio ensimmäisenä luopua, jos minun pitää jostain syystä alkaa karsimaan kotikirjaston kirjoja!

"Laula inhottavasta talvesta, jossa on vain mustaa jäätä ja epäystävällisiä lumihevosia ja olioita, jotka eivät koskaan tule näkyviin, vaan piiloutuvat ja ovat kummallisia." (Taikatalvi, s. 35)

Kiitokset Paulalle Muumi-haasteesta!

12. maaliskuuta 2014

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffmanin Punainen puutarha (Gummerus, 2012) on leppoisa romaani. Siitä ei jäänyt kummoistakaan jälkimakua, mutta silti se viihdytti minua lukuhetkien aikana. Mieleenpainuvinta kirjassa oli sen rakenne. Punainen puutarha koostuu erillisistä tarinoista, joista ensimmäinen sijoittuu 1700-luvulle ja viimeinen nykyaikaan. Tarinoiden tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltalaiseen Blackwellin pikkukaupunkiin, ja pääosissa ovat kaupungin perustajanaisen Hallie Bradyn jälkeläiset ja sukulaiset. Muutamissa tarinoissa on jopa hieman salaperäisiä elementtejä, kuten kummitteleva pikkutyttö, mutta nämä lupaavan oloiset ainekset jäivät aina mukavalle, vähän pliisulle tasolle - kunnon säväytykset jäivät puuttumaan lukukokemuksestani.
Punaisessa puutarhassa hypähdellään ajan hetkestä toiseen, kerrotaan jokin merkityksellinen episodi jonkin henkilön elämästä ja siirrytään sitten taas eteenpäin kohti nykyhetkeä. Kertomusten alussa pitikin aina käyttää hetki siihen, että huomasi, kenelle ja millä tavoin kyseinen henkilö on sukua. Aikajanalla pomppiva rakenne toimi Punaisessa puutarhassa yllättävän hyvin. Kertomuksissa tapahtui aina jotain, niillä oli alku ja loppu. Ehkäpä juuri selkeiden loppujen vuoksi en jäänyt kaipaamaan kertomuksille jatkoa, vaan saatoin sujuvasti siirtyä lukemaan seuraavaa. Odotukseni tietenkin nousivat, kun viimeinen luku Mehiläisten kuningas alkoi, mutta huimaava loppuhuipennus jäi haaveeksi. Sen sijaan muutamat yksittäiset kertomukset nousivat muita paremmiksi. Esimerkiksi kirjan aloittava Karhun talo kuvasi aika rouheasti niitä karuja oloja, joissa Blackwellin kaupunki perustettiin.

"Jopa kesän kuumuudessa, kun sääsket parveilivat joen yllä ja mehiläiset törmäilivät ikkunalaseihin, katseen suuntaaminen Hightop Mountainille synnytti puistatuksia. Kaikki eivät olleet yhtä rohkeita kuin Hallie Brady, ja kaupungin perustajien jalanjälkiä seuranneet tiesivät, miten musertavia vuoden pimeimmät kuukaudet saattoivat tällä maailmankolkalla olla. He miettivät, kuinka Blackwellin alkuperäiset asukkaat olivat onnistuneet selviytymään ensimmäisestä talvestaan, jolloin joka puussa lymysi karhuja ja luminietosten sanottiin olleen miehenkorkuisia." (s. 8)

Rakenteen lisäksi Punaisen puutarhan kertomuksista jäi positiivisen seikkana mieleen henkilöiden suhde luontoon. Kaupunkia ympäröivät vuoret ja metsät ovat kirjassa monelle henkinen ja fyysinenkin pakopaikka, kun elämä murjoo. Liian pitkiä luontokuvauksia kirjassa ei onneksi ollut (en oikein jaksa lukea monen sivun mittaista hehkutusta siitä, miten kauniisti ruohonkorsi taipuu tuulessa tai muuta vastaavaa), mutta pidin siitä, että ajasta riippumatta Punaisessa puutarhassa koettiin yhteyttä maahan ja sen antimiin. Plussaa annan myös yksinkertaisuudessaan kauniille ja tyylikkäälle kannelle.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Hemulin kirjahyllyNenä kirjassa ja Eniten minua kiinnostaa tie.
Kirjan tietoja:
Alice Hoffman: The Red Garden (2011)
Suomennos Raimo Salminen
Gummerus, 2012
292 sivua

10. maaliskuuta 2014

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Kirjahyllyssäni asustelee jokunen Muumi-kirja, mutta enpä ole niitä hetkeen lukenut. Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti (WSOY, 2010) on nostettu klassikon asemaan ainakin HS:n Klassikkoautomaatissa, joten teemakauteni tarjosi oivan syyn sukeltaa Muumien maailmaan. Samalla käynnistän osaltani Janssonin kirjakiusaus -lukuhaasteen, jossa Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi on haastanut kirjojen ystävät lukemaan Tove Janssoniin liittyvää kirjallisuutta. Ilmoittauduin haasteeseen homssu-statuksella, ja spirittiä on nyt kerätty sen verran, että on jo aika ryhtyä tositoimiin haasteen kanssa.
Muumipeikko ja pyrstötähti -pokkaria lukiessani kävi selväksi, että Muumi-kirjojen yksityiskohdat ovat päässeet hämärtymään mielessäni. En muistanut, että..

.. tässä kirjassa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kohtaavat ensimmäistä kertaa
.. tässä kirjassa Muumipeikko ja Niiskuneiti kohtaavat ensimmäistä kertaa
.. Niiskuneidillä on veli, Niisku
.. Nipsun pienuutta korostetaan joka käänteessä, ja Nipsu itsekin korostaa sitä. Huh, alkoi jo ärsyttämään moinen tarinan loppupuolella (lähinnä siksi, että Nipsu oli tässä kirjassa aika paljon esillä). Ole hyvä Nipsu rauhassa niin pieni kuin olet. Nipsu oli myös yllättävän perso kiiltäville aarteille.
.. Muumien maailmassa toimitaan niin paljon mielijohteiden varassa. Tuossa on polku - sitä pitää tutkia! Tuolla on meri - sinne pitää sukeltaa! Tämä tosin taitaa olla iso osa Muumien viehätystä.
.. Muumi-kirjoissa pelastetaan aika usein joku pulasta.
.. pyrstötähti-kirjan tunnelma on kirjan loppupuolella jopa uhkaava. Kuumuus lisääntyy, pyrstötähti lähenee .. tuhoutuuko kaikki? (No ei tuhoudu.)

Muistin sen sijaan ihanaiset kuvat, joissa ilmeikkäät otukset veikistelevät - nämä valloittavat jopa mustavalkoisina:
Ja totta kai pitää muistaa, mikä on olennaisinta elämässä:

"- Se on musta, hän sanoi. -Pikimusta.
- Mikä sitten? kysyi Muumipeikko.
- Maailmankaikkeus tietysti, selitti Nipsu. - Ja pyrstötähti on punainen ja sillä on häntä takana. Ja se aikoo KOSKETTAA maata elokuun seitsämäntenä päivänä  8.42 illalla. Mahdollisesti neljä sekuntia myöhemmin. Professori ja minä laskimme sen.
- Siinä tapauksessa meidän pitää mennä kiireesti kotiin, Muumipeikko sanoi. -Mitä tärkeää sunnuntaissa olikaan?
- Jälkiruoka, sanoi Nipsu välinpitämättömästi." (s. 63)

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oman kirjahyllyn kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Anna minun lukea enemmän, Lukutoukan kulttuuriblogi, Jokken kirjanurkka ja Kalaksikukko.
Kirjan tietoja:
Tove Jansson: Kometen kommer (1946)
Suomennos Laila Järvinen ja Päivi Kivelä
WSOY, 2010
144 sivua

8. maaliskuuta 2014

Kerstin Gier: Rubiininpuna

Kerstin Gierin Rubiininpuna (Gummerus, 2012) aloittaa Rakkaus ei katso aikaa -trilogian, jossa matkustellaan pitkin ja poikin aikaa. Taisin alunperin kiinnittää kirjaan huomiota jossain blogissa, ja kun se nökötti kirjaston palautushyllyssä, päätin kokeilla, miten koukuttava nuortensarja-aloitus Rubiininpuna on. Ja pakkohan se on myöntää, että myös aikamatkustus kuulosti kovin kiehtovalta.

"'Mutta Leslie, minä en voi kertoa tästä kotona. Ne luulevat, että olen seonnut. '
    Leslie pärskähti puhelimeen. 'Gwen! Mikä tahansa muu perhe passittaisi sinut hoitoon, mutta ei sinun perheesi! Nehän eivät puhu mistään muusta kuin aikamatkageenistä ja kronometristä ja mysteeritunneista.'
    'Kronografista', korjasin. 'Se vehje toimii verellä! Eikö ole ällöä?'
    'Kro-no-gra-fi! Minä googletan sen.'" (s. 59)

16-vuotias Gwendolyn kuuluu perheeseen, jonka suvussa kulkee salaperäinen aikamatkustusgeeni. Geenin kantajaksi  on luultu Gwendolynin lahjakasta ja kaunista sisarta Charlottea, mutta yllättäen Gwendolyn singahtaa ajassa taaksepäin sisarensa sijasta. Seuraa perheen sisäinen hämmennys, miten tässä nyt näin kävi? Gwendolyn pitää pikavauhtia perehdyttää aikamatkustelun ihmeellisyyksiin, ja siinä häntä auttaa komea nuorukainen nimeltä Gideon. Ihastuuko Gwendolyn Gideoniin? Totta kai.

Rubiininpunan päähenkilöt ovat kliseisiä, ei voi mitään. Se vähän varjossa ollut sisar nousee yhtäkkiä valokeilaan, ja saa 'parikseen' nuoren miehen, joka tuntuu muistuttavan kreikkalaista jumalaa ja omaa kaikenlaisia erikoistaitoja miekkailusta lähtien. Juonessa sen sijaan oli ihan kivoja aineksia. Aikamatkustelu lennättää Gweniä milloin minnekin, ja perheen historiaan tuntuu liittyvän salaisuuksia, kuten aikamatkustukseen liittyvän kojeen, kronografin, varastaminen vuosia aiemmin. Gwendolyn myös näkee haamuja, jo kuolleita henkilöitä. Juonen heikkoutena oli se, että mitään kovin ihmeellistä seikkailua näistä palasista ei muodostu. Minulle jäi fiilis, että lukijalle esitellään kaikenlaista kiintoisaa, joka ehkä huipentuu sarjan seuraavassa osassa - tai sitten vasta kolmannessa. Ehkä päähenkilöistäkin paljastuu jotain jännää jatko-osissa. Esimerkiksi Gwen + haamut yhdistelmästä toivoisin kehkeytyvän jotain muutakin kuin hauskaa rupattelua.

Koukutuinko? Hitusen minua jäi kiinnostamaan, miten tarina jatkuu. Meneekö teiniromanssi ällönimeläksi, saako tarina enemmän särmää ja kierroksia? Luulen, että luen myös jatko-osat, joista Safiirinsini onkin jo ilmestynyt suomeksi.


Plussaa annan kirjan kannelle, joka miellytti minua. Puna-musta -väriyhdistelmä toimii hienosti, ja siluettimaiset hahmot ovat säpäkän näköisiä. Kannen tunnelma on satukirjamainen, ja kattokruunu on kiva yksityiskohta.

Punainen tuntuu olevan suosittu (nuorten)kirjasarjojen aloitusväri. Olen löytänyt pari muutakin nuortensarjaa (vai olisikohan oikea termi young adults -sarja?), joiden ensimmäinen osa on väriltään punainen. Googlailin punaiseen väriin liitettyjä merkityksiä, ja yksi sen tarkoitus on herättää huomiota. Hox hox, sarja alkaa! Onpa omakin, ihka ensimmäinen teemakuukauteni puolittain punainen, joten sehän on siis mitä hienoin väri aloittaa jotain uutta. Parin viikon sisällä nuo pari muuta punaista sarja-aloitusta ilmaantuvat postauksiin, ja ainakin toinen, jo luettu kirja, saa paremmat koukutuspisteet kuin Rubiininpuna.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjojen keskellä, Tarinoiden syvyydet ja Kirjaneidon tornihuone.
Kirjan tietoja:
Kerstin Gier: Rubinrot (2009)
Suomennos Riitta Virkkunen
Gummerus, 2012
342 sivua

7. maaliskuuta 2014

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

"Kamelit lumimyrskyssä, pakkaset jotka jäädyttivät puiden mahlankin ja paukauttivat niiden rungot halki, Charlotten kohmeiset kädet, kun hän otti vastaan pitkiä halkoja joita heitettiin junanvaunusta...
    Niin heräsi satumainen menneisyys henkiin meidän savuisessa keittiössämme pitkinä talvi-iltoina. Lumisen ikkunan takana levittäytyi yksi Venäjän suurimmista kaupungeista ja Volgan harmaa tasanko, kohosivat Stalinin arkkitehtuurin linnakemaiset rakennukset. Ja sinne loputtoman ja sekavan illallisen ja kuultavan tupakansavun keskelle ilmaantui salaperäisen ranskattaren haamu, isoäiti, joka oli eksynyt Siperian taivaan alle." (s. 78)

Andreï Makinen Ranskalainen testamentti (WSOY, 1996) on lumoavan taidokasta tekstiä ensimmäisestä sanasta viimeiseen pisteeseen. Ranskalaisessa testamentissa miespuolinen minä-kertoja muistelee aluksi lapsuuttaan, ranskalaisen isoäidin kertomia tarinoita, ja hiljalleen kirjassa edetään kohti kertojan aikuisikää. Kertoja asuu Venäjällä, jonne ranskalaistaustainen isoäitikin on päätynyt. Venäläinen ja ranskalainen kulttuuriperimä myllertävät pojan mieltä, ja lukijalle tarjotaan muistojen virtaa Charlotten uskomattomasta elämästä.  

Ranskalainen testamentti ei ole perinteinen juonivetoinen romaani, vaikka tarina koko ajan eteneekin. Kirja on enemmänkin sarja haikeita tunnelmia, muistoja ja tapahtumia, joista hiljalleen muodostaa kokonainen, erikoislaatuinen kertomus - kertomus, joka kansiliepeen mukaan perustuu venäläissyntyisen kirjailijan omiin vaiheisiin. Kirjan loppukohtaus onnistuu avaamaan uusia näkymiä jo kerrottuun tarinaan, ja on todella kaunis ja samalla surumielinen lopetus kirjalle.

Kirja oli minulla kesken aika pitkään, mutta se johtui yksinomaan siitä, että Ranskalainen testamentti näytti vaativan omat erityiset lukuhetkensä. Liian levottomassa mielentilassa tekstin hienopiirteiset vivahteet tuntuivat helposti vilahtavan ohi, joten luin sitä silloin, kun mielessä ei pyörinyt liikaa muita asioita. Kirjan kerronta ei ole vaikealukuista tai -tajuista, mutta halusin arvostaa taidokkaita lauseita antamalla niille aikaa. Ranskalainen testamentti on koskettava, hieno kirja, jonka äärelle kannattaa etsiytyä, kun halajaa laadukasta, sielukasta luettavaa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjanurkkaus, Lumiomena, Satun luetut ja Kirjoja ja muita kertomuksia.
Kirjan tietoja:
Andreï Makine: Le testament français (1995)
Suomennos Annikki Suni
WSOY, 1996
266 sivua

6. maaliskuuta 2014

Robert van Gulik: Punainen paviljonki

Hollantilainen diplomaatti ja kirjailija Robert van Gulik (1910-67) valitsi salapoliisitarinoidensa päähenkilöksi kierrätyshahmon. Terävä-älyisellä Poo-yangin piirikunnan tuomari Deellä on ollut historiallinen vastineensa Tang-dynastian aikaisessa Kiinassa. Punaisen paviljongin jälkisanojen mukaan van Gulikin kirjoittamat tuomari Deen seikkailut (joita on ilmestynyt kaikkiaan 17 kirjan verran) ovat silti silkkaa mielikuvitusta, vaikka vinkkejä onkin haettu historiankirjoista.

Punaisen paviljongin tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiseen Las Vegasin muinaiskiinalaiseen vastineeseen. Tuomari Dee on apulaisensa kanssa kotimatkalla jostain kauempaa, ja yösijaa etsiessään he päätyvät Paratiisisaaren huvittelukeskukseen. Kuinkas ollakaan, tuomari Dee saa Punaiseksi paviljongiksi kutsutun huoneen, jonka edellinen asukas on ilmeisesti tehnyt itsemurhan - ja huoneen menneisyyskin haiskahtaa kuolemalle. Deen kollega pyytää häntä tuuraajaksi itsemurhajutun selvittelyssä, ja pian tuomari huomaa tutkivansa tapausta, johon liittyy kurtisaaneja, rakkausjuttuja ja vuosien takainen tapahtumavyyhti.

Tuomari Deen seikkailu Punaisessa paviljongissa on miljöötä luukunottamatta aika perinteinen salapoliisitarina. On epäily rikoksesta, asiaan liittyviä henkilöitä jututetaan, ja lopulta päädytään kiinalaistyyliseen ratkaisuun. Kiinalaiset nimet ja kurtisaanit toivat mukavaa lisämaustetta tapahtumiin. Mikään raaka tai erityisen jännittävä tarina Punainen paviljonki ei ole. Kuvailisin kirjan tunnelmaa leppoisaksi, ja tarinan hupaisimmaksi henkilöksi nousi tuomari Deen apulainen Ma Joong, joka saa kokea kurtisaanien lumovoiman seuraukset. Punainen paviljonki ei ollut huippudekkari, muttei huonokaan. Tuomari Deen kurtisaaniseikkailu on kelpo vaihtoehto, jos haluaa sukeltaa hetkiseksi ratkomaan rikoksia hieman eksoottisempiin ympyröihin.
Punaisessa paviljongissa on muutama piirroskuva, jotka kirjailija on itse piirtänyt. Kuvat ovat aika yksinkertaisia, mutta ne auttoivat ainakin minua pääsemään tuomari Deen aikakauden tunnelmaan. Kiinalaisen kulttuurin tuntemukseni ei ole sillä tasolla, että sen perusteella olisi pystynyt tämmöisiä mielikuvia loihtimaan. Kuvia harvemmin näkee dekkarien sisäsivuilla, joten siitäkin syystä ne olivat kiva lisä kirjaan.
Van Gulikin kirjan löysin jonkin aikaa tauolla olleelta Palkintokierrokselta. Punaisen paviljongin suomentaja Kristiina Rikman sai kääntäjien valtionpalkinnon vuonna 2008. Rikmanin nimi lienee vilahdellut aiemminkin blogini kirjojen tiedoissa, mutta Punainen paviljonki edustakoon hänen käännöksiään, kun se sopii kuukauden punaiseen  teemaan.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Robert van Gulikista ja hänen tuotannostaan löytyy infoa suomeksi täältä.
Kirjan tietoja:
Robert van Gulik: The Red Pavilion (1963)
Suomennos Kristiina Rikman
WSOY, 1996
221 sivua

4. maaliskuuta 2014

Rosa Meriläinen: Nainen punainen

Nainen ja minihame. Myönnän, että Rosa Meriläisen nimi on tähän asti nostattanut mieleeni lähinnä muistumia iltapäivälehtien vuosien takaisista huuhaalööpeistä. Luettuani Meriläisen Nainen punainen (Teos, 2012) -kirjan muistan jatkossa hänet naisena, joka osaa kirjoittaa. Nainen punainen oli minulle myönteinen yllätys. Tampereen punaiseen naiskaartiin kuuluneen Helmi Johanssonin tarina valottaa yhden naisen näkökulmasta sitä, miten kiihkeä aatteen palo lopulta sai melko katkeran lopun.

   " - Näytetään, huusivat kaikki yhteen ääneen riippumatta siitä mitä tarkoittivat.
    Näin he valoivat toisiinsa ja itseensä taistelutahtoa. Ja toivoa. Helmi oli likoistaan ylpeä. Itseään hän ei olisi välttämättä niin rohkeasti puolustanutkaan, mutta likkojen puolesta oli helppo lähteä Tekulle tivaamaan selityksiä. Että mitä ihmettä tämä farssimainen Oriveden reissu tarkoitti, kuka oli vastuussa tällaisesta kiusanteosta ja turhanjuoksuttamisesta. Ei vastauksia kyllä tullut tivaamallakaan, mutta kovasti kaartista vakuutettiin, että kohta teitä tarvitaan, että olkaa nyt vain valmiina.
    He olivat valmiina." (s. 101)

Nainen punainen -kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomen sisällissodan aikaan. Tomera, aikaansaava työläistyttö Helmi puuhaa Tampereelle punaista naiskaartia, ja saa innostettua muutkin työläisnaiset mukaan. Helmillä on kova halu näyttää, että kyllä naiset pärjäävät siinä missä miehetkin, elleivät jopa paremmin. Näyttämisenhalu ohjaa Helmin toimintaa läpi koko kirjan, ja tuntuu olevan hallitseva osa hänen luonnettaan. Helmi ei pääse osallisiksi varsinaista sotimista, mutta näkee silti riittävän läheltä, miten punaisista ei ole vastusta valkoisille. Hän onnistuu pakenemaan valkoisten kostoa aina Muurmannille asti, mutta sisällissodan kokemuksista ei ole helppo päästää irti.

Kirjassa kerrotaan erittäin vähän punaisten ja valkoisten sodan taustoista. Jos ne ovat päässeet unohtumaan, kirjaan pääsee paremmin mukaan kurkkaamalla ensin vaikkapa Wikipediasta sisällissodan historian pääpointit. Kirjaan on otettu mukaan muutama aivan oikea historian henkilö, kuten kansanvaltuutettu Oskari Tokoi. Tämä toi mukavasti lisäuskottavuutta Helmin fiktiiviseen hahmoon. 

Pidin kovasti Meriläisen kirjoitustyylistä. Helmin tarinaa kerrotaan hieman etäältä, ja välillä luodaan pieni silmäys Helmin tuleviin vaiheisiin:

"Parjaushan se lapsetkin kaartiin ajoi. Työssä kouliintuneita itsenäisiä ihmisiä olivat kurjimmatkin kakarat olleet jo alle kymmenvuotiaista. Niinpä kaartin konttorista heidät värähtämättä lähetettiin suorin tein sotahommiin, ilman mitään koulutusta.
    Tämä tulisi olemaan yksi niitä puristavan kammottavia muistoja, hetkiä ja asioita, joka vei Helmin mielenrauhan koko loppuiäksi. Yksi niistä kuvista, yksi niistä näyistä, joiden takia hän ei koskaan voinut levollisin mielin ummistaa silmiään ja palauttaa elämäänsä mieleen. Sellaisia ne muistot olivat, ettei niitä totisesti tehnyt mieli muistella." (s. 114-115)

Tulevaisuuteen kurkistelu ja Helmin käyttäytymisen kommentointi ei ärsyttänyt minua kuten helposti kyseisen tyylikikan kanssa käy, vaan toi sopivasti syvyyttä tapahtumiin. En ole juurikaan lukenut sisällissotaa käsittelevää kirjallisuutta, joten Nainen punainen oli minulle antoisa lukukokemus jo aiheensakin puolesta. Sodan kauhuilla ei mässäilty, mutta tavallisten ihmisten kokemuksia sisällissodan taistelujen lähestyessä ei mielestäni kaunisteltukaan. Mainio, ajatuksia herättävä haastekirja Ihminen sodassa -haasteeseen.
Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa The Late Night Book Club ja Onko kaunosieluista kyborgeiksi?.
Kirjan tietoja:
Rosa Meriläinen: Nainen punainen
Päällys Jussi Karjalainen
Teos, 2012
317 sivua

2. maaliskuuta 2014

Maaliskuu on Punainen Klassikko -kuukausi & 2 x vaisu klassikko

Tiedotus: Maaliskuu on blogissani teemakuukausi. Aion blogata kirjoista, joiden suomenkielisessä nimessä on jotain punaiseen vivahtavaa. Aion myös blogata klassikkokirjoista. 

Klassikkoteemasta hihkaisen kiitokset Luettua elämää -blogin Elinalle. Elinalla oli jo viime syksynä blogissaan klassikkokuukausi, ja idea jäi sieltä mieleeni hautumaan. Värien tiimoilta ajatukseni oli alunperin viettää vain yksittäistä teemaviikkoa, mutta haku kirjaston tietokantaan sai minut hylkäämään ajatuksen värikkäästä viikosta. Punainen väri todella inspiroi kirjan nimien keksijöitä, sillä valikoimaa tuntuu olevan valtavasti. Lupaavanoloista teemaluettavaa alkoi kertyä sen verran, että päätin kokeilla kokonaisen teemakuukauden viettämistä. Maaliskuu 2014 onkin blogini ensimmäinen teemakuukausi, ja olen aika täpinöissäni valitsemastani yhdistelmäteemasta (lue: teemailu jatkunee tulevina kuukausina). Tietenkin teemakuukausi tarkoittaa sitä, että minun on kyettävä vastustamaan kirjaston satunnaisia houkutuksia kuukauden ajan. Hyvin on mennyt tähän asti, mutta huhtikuu tulee varmuudella olemaan pyhitetty 'luen minkä nimisiä kirjoja vaan' -teemalle (pienet on ilot kirjabloggaajalla :)).

Punaiset kirjat on helppo löytää, mutta mistä tunnistaa kirjaklassikon? Tällä kertaa en mutuile, sillä päätin kokeilla Helsingin Sanomien Klassikkoautomaattia. Sivuston listaamat kirjat on valittu näin: "Klassikkoautomaatin pohjana on käytetty Anja Harvilahti-Rautosen, Erkka Lehtolan, Johannes Salmisen ja Pekka Tarkan vuonna 1993 laatimaa sadan kirjan listaa. Tätä luetteloa on täydennetty erityisesti nuoremman polven teoksilla." Automaatissa voi määritellä hakuehdoksi jopa 'ohut kirja, paksu kirja' -tyylisen valinnan, mutta teemakuukautta varten koetin rajata automaatin hakuja mahdollisimman vähän. Kaikenlaista kiintoisaa sieltä löytyykin, kannattaa kokeilla! Automaatista löytyy myös punaisia klassikoita, ja yksi niistä tulee huipentamaan teemakuukauteni.

Ennakkofiilikseni juuri nyt, postausten alkaessa, ovat korkealla. Luku- ja bloggauspinoihini on kertynyt enemmän punaisia kirjoja kuin klassikoita, vaikka tavoitteeni on lukea ja postailla molemmista tasapuolisesti. Katsotaan kuukauden kuluttua, miten kävi. Tzadaa, nyt se alkaa!!

Teemakuukausi käynnistyy kahden klassikon lyhytarvioilla. Odotukseni olivat molempien suhteen korkealla, sillä arvelin saavani pienet, timanttiset lukuelämykset näistä kirjoista. Harmittavasti lukufiilikset jäivät erittäin laimeiksi. Niinpä päätin niputtaa nämä vaisut, ohuet kirjat yhteen postaukseen: Banana Yoshimoto: Kitchen (Otava, 2001) ja Carlos Fuentos: Aura (Like, 1997).

Banana Yoshimoton Kitchen (Otava, 2001) sisältää kolme tarinaa (voisi kai puhua novelleista, vaikka ainakaan takakansi ei tätä termiä käytä). Kaksi ensimmäistä kertoo nuoren Mikage Sakurain suhteesta Yuichiin, ja keittiö ja sen antimet ovat jonkinlaisena osana tapahtumia. Kolmas tarina on nimeltään Moonlight shadow, ja se tuntui olevan aivan oma erillinen kertomuksensa, jossa elettiin hetkiä rakkaan kuoleman jälkeen. En oikein nähnyt siinä juonen kannalta mitään yhtymäkohtia Mikagen tarinaan, joten Moonlight shadow jäi aika irralliseksi. Minun on pakko todeta, että Kitchen ei koskettanut minua. Juonellisesti tarinoissa ei ihmeitä tapahtunut, henkilöhahmot jäivät valjuiksi, eikä kerronta herättänyt minussa suuria tunteita. Minulle jäikin hieman pettynyt olo, sillä muistan lukeneeni useita kiittäviä kommentteja Yoshimotosta muista kirjablogeista. Taisin olla väärä lukija Kitchenille - mutta tulipahan testattua tämä kirja(nen).

Carlos Fuentesin Auran (Like, 1994) olen ehkä lukenut joskus aiemmin, sillä kansikuva sai aikaan pieniä déjà-vu -tunteita. Takakannen mukaan Aura on 'taianomainen pienoisromaani'. Totta, Auran kerronnassa onkin hiven taikaa, ja se miellytti minua enemmän kuin Yoshimoton Kitchen. Aurassa lauseet maalailevat unenomaista, jopa yliluonnollista tunnelmaa. Ainoa heikkous on päähenkilö. Se olet 'sinä'. 72 sivua tekstiä tyyliin "Sysäät paperit sivuun ja laskeudut portaat alakertaan. Ajattelet, että Aura voi olla aamuisin vain yhdessä ainoassa paikassa: siinä huoneessa minne tuo saita vanhus on hänet komentanut." (s. 47) Tämä tyylikeino ei purrut minuun laisinkaan, noin viidenkymmenen sivun jälkeen se lähinnä ärsytti. Haluan olla lukija, en päähenkilö. Mitä sinä sitten puuhailet Aurassa? Vastaanotat lehti-ilmoituksen perusteella löytämäsi työn. Tehtävänäsi on kirjoittaa loppuun vanhan naisen aviomiehen muistelmat. Talossa asuu myös kaunis nuori nainen, Aura, johon ihastut. En paljasta sinulle kertomuksen loppuhuipennusta, mutta semmoinen sentään on. Auran lukuelämys jäi kohdallani laimeaksi, koska kaikenlaiset tyylilliset kikkailut nousivat esille, mutta 'se jokin' puuttui. Taidokas, mutta ei liikuttava - semmoinen oli Aura minulle.

Goodreads: molemmille kirjoille 2 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja.
Muualla verkossa: Englannin kielisiä bloggauksia Aurasta löytyy blogeista: Lindsey writes and reads, Wind swept fiction. Kitcheniä on luettu blogeissa Luetut, lukemattomat, Satun luetut ja Kirjanurkkaus.
Kirjojen tietoja:
Banana Yoshimoto: Kitchin (1988)
Suomennos Kai Nieminen
Otava, 2001
174 sivua

Carlos Fuentes: Aura (1994)
Suomennos Sari Selander
Like, 1997
72 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...