28. helmikuuta 2014

Projekti 2/4 päättyy... ja nyt alkaa Projekti 3/4!

Oman kirjahyllyn lukuprojektini kakkosvaihe (joulukuu 2013 - helmikuu 2014) päättyy tänään. Idean projektiin nappasin viime syksynä Täällä toisen tähden alla -blogista. Koko vuoden lukutavoitteiden asettaminen kertarysäyksellä tuntui hieman liian haastavalta, joten päätin edetä kolmen kuukauden jaksoissa. Viisi omaa kirjaa kolmessa kuukaudessa - helppoa heinää ja kevyttä kauraa?! Ei ollut ja tästä syytän tietenkin kirjaston viekoittelevaa tarjontaa. Mutta sainpas taas luettua neljä kirjaa viidestä:

Henryk Sienkiewicz: Quo vadis - tämä oli n-i-i-n hieno kirja!!
Karsten Alnæs: Ihanteiden nousu - 700 sivua tietoa. Hyvä minä, luin tämän - ja jotain jäi ehkä muistiin korvien väliin.
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä  - tämä ei ollut yhtään minun kirjani.
Mika Waltari: Johannes Angelos  - keskitasoinen Waltari, jossa huokailtiin rakkaudesta ja odoteltiin turkkilaisten hyökkäystä Istanbuliin.
Lukematta jäi: Jason Goodwin: Janitsaaripuu. Ja tämä oli juuri se kirja, joka minua kiinnosti etukäteen ajatellen eniten. Hyväksi arvelemaani tuli taas säästeltyä niin pitkään, etten ehtinyt kirjan pariin ollenkaan.

Projekti jatkuu vaiheeseen 3/4. Maalis-huhti-toukokuussa lukulistaltani löytyvät nämä kirjat:

Peter Englund: Pultava. Art House, 2010. 283 sivua. Lisäpotkua lukemiseen antaa tyrkyllä oleva sotaisa haastepiste. Olen ostanut kirjan lahjaksi miehelleni jokunen vuosi sitten.

Dava Sobel: Galileon tytär. Otava, 2000. 384 sivua. Tiedettä, uskoa, rakkautta kertoo alaotsikko.

Juha Lehtonen: Pärskeitä. Teos, 2006. 301 sivua. Merellinen romaani, josta takakannen perusteella voisi saada MiMiTui-pisteen.

Jayne Anne Philips: Suojelus. Tammi, 1995. 372 sivua. Joku kehui tätä hiljattain kirjablogissa. Oman kappaleeni ostin kirjaston poistomyynnistä.

Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet. Sammakko, 2008. 229 sivua. Toinen mahdollinen haastepojo Ihmisiä sodassa -haasteeseen.

Ei tietoa, ei Waltaria, ei kauhistuttavan pitkiä kirjoja. Vai onkohan tuo viimeinen melkein tietokirja? No, näillä mennään. Etukäteisodotukset ovat korkealla ainakin Suojeluksen suhteen.

27. helmikuuta 2014

Henryk Sienkiewicz: Quo vadis

Oman kirjahyllyn lukuprojektini kakkosvaihe päättyy Henryk Sienkiewiczin Quo vadis (SSKK, 1990) -kirjaan. Sienkiewicz palkittiin vuonna 1905 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla, ja vuonna 1896 ilmestynyt, Rooman keisariajan tapahtumista kertova Quo vadis on mielestäni kaiken Nobel-hehkutuksen arvoinen. Tämä suurenmoinen, dramaattinen historiallinen romaani saakin minulta viisi säihkyvää Goodreads-tähteä.
Quo vadiksen alkupuoli tuntui ylitunteelliselta rakkausromaanilta. Hyveellinen, epätodellisen kaunis Lygia-neito onnistuu herättämään nuoren ja komean patriisin huomion, mutta hartaana kristittynä Lygia ei voi kuvitellakaan ryhtyvänsä miehen rakastajattareksi. Rakkaudesta huumaantunut Marcus Vinitius alkaa punoa juonia ystävänsä Petroniuksen kanssa saadakseen Lygian omakseen. Tämän kuvion ympärillä pyöritään noin kolmisen sataa sivua. Sitten alkaa romaanin dramaattinen loppuosuus, jota luin lähes henkeä pidätellen. Rooma palaa hullun keisari Neron käskystä, ja alkaa kristittyjen vaino, jotta kansan kostonhimo saisi kohteen muualta kuin keisarin lähipiiristä. Lygia joutuu vangiksi, ja Vinitius on epätoivon partaalla koettaessaan pelastaa rakastettunsa Neron julmuudelta. Tätä kaikkea ympäröi kuvaus siitä, kuinka apostolien julistama kristinusko alkaa saada sijaa yhä useampien ihmisten mielessä. Rooman suuruuden aika on pian siirtyvä historiaan, vaikka yltäkylläisyydessä piehtaroiva yläluokka ei sitä vielä ymmärräkään.

"Neron tarkka korva kyllä erotti nämäkin huudot. Hän nosti hiotun smaragdin silmänsä eteen, ikäänkuin olisi toivonut löytävänsä ja voivansa painaa mieleensä huutajat. Hänen katseensa sattui apostoliin, joka seisoi kivellä, ja hetkisen tuijottivat nämä molemmat miehet toisiinsa. Ei kukaan juhlajoukossa enempää kuin tuossa äärettömässä ihmislaumassakaan ajatellut, että kaksi maailman mahtia sinä hetkenä oli joutunut vastatusten. Toinen oli pian häviävä kuin verinen uni, toinen - tuo yksinkertaisiin vaatteisiin puettu vanhus - oli ikiajoiksi ottava haltuunsa maailman ja kaupungin." (s. 275)

Kirjan loppuosassa on väkeviä kohtauksia, ja henkilöhahmot nousevat melkoisiin sfääreihin, huipennuksena Neron julma ja mieletön persoona. Jos kirjan alkupuoli menikin hempeilyn puolelle, loppuosan tapahtumat olivat niin kiihkeän jännittäviä, että hädin tuskin uskalsin sivuja käännellä. En ole erityisen uskonnollinen henkilö, mutta minun on pakko myöntää, että Quo vadiksen sivuilla kristinusko näyttäytyy kauniissa valossa. Neron raivoisat vainot muodostavat äärimmäisen vastakohdan kristittyjen lempeälle uskolle, ja Quo vadiksen loppuratkaisun lukeminen olikin melkoista tunnekuohua.

Lyhyesti sanottuna: Sienkiewiczin kirja tarjosi minulle vaikuttavan lukuelämyksen, ja kirjasta riittää ammennettavaa useammaksikin lukukerraksi. Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille - paitsi herkkiksille ja lapsille; vainokohtauksissa on raakoja juttuja!

"Ja hänelle selveni, että tällaisen ylivoimalle perustetun valtakunnan, jonka julmuudelle eivät barbaaritkaan saattaneet vetää vertoja, jonka rikokset ja vallattomuus olivat äärettömät - oli mahdoton pysyä pystyssä. Rooma oli maailman valtias, mutta Rooma oli myös paiseena maailman ruumiissa. Rooman rappeutuneelle elämälle lankesi jo kuoleman varjo." (s. 368)

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oman kirjahyllyn kirja. Mieheni tekemä kirppariostos viime kesältä.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Jokken kirjanurkka.
Kirjan tietoja:
Henryk Sienkiewicz: Quo vadis (1896)
Suomennos Maila Talvio
Suuri Suomalainen kirjakerho 1990
504 sivua

26. helmikuuta 2014

Gabriel García Márquez: Rakkaudesta ja muista riivaajista

Gabriel García Márquezin Rakkaudesta ja muista riivaajista (WSOY, 1995) -kirjassa harrastetaan eksorsismia eli karkotetaan paholaista pikkutytöstä. Rankan kuuloinen aihe on kiedottu oudon unenomaiseen kertomukseen, jossa vilisee vähintäänkin omalaatuisia henkilöhahmoja. Lopputulos ei ole niin vaikuttava kuin García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys, mutta pidin kirjasta silti kolmen Goodreads-tähden arvoisesti. Sujuvasti kirjoitettu erikoinen tarina oli viihdyttävää luettavaa.

"Tyttö, ylimyksen ja plebeijin tytär, vietti löytölapsen lapsuuden. Äiti vihasi häntä siitä lähtien kun ainoan kerran antoi hänelle rintaa, ja kieltäytyi pitämästä häntä lähellään pelosta että tappaisi hänet. Dominga de Adviento hoiti imetyksen, kastoi lapsen Kristukselle ja pyhitti Olokunille, sukupuoleltaan määrittämättömälle yoruba-jumalalle, jonka kasvot otaksutaan niin kammottaviksi että ne voi nähdä vain unessa ja silloinkin naamion peittäminä. Orjapihaan siirryttyään Sierva María oppi tanssimaan ennen kuin puhumaan, oppi yhtä aikaa kolmea afrikkalaista kieltä, juomaan kukonverta tyhjään vatsaan ja liukumaan kristittyjen ohitse näkymättä ja kuulumatta." (s. 60)

Tämmöisistä lähtökohdista alkaa elämäänsä elämään eksorsismin kohteeksi joutuva tyttö nimeltä Sierva María. Tarina sijoittuu 1700-luvulle (takakannen mukaan, en muista kerrottiinko itse kirjassa tarkkaa vuosilukua), inkvisition aikakaudelle. Sierva María joutuu lapsena raivotautisen koiran puremaksi, ja vaikka mitään taudin oireita ei ilmene, saadaan lapsen isä vakuuttumaan siitä, että tytöstä pitää karkottaa häneen pesiytyneitä riivaajia. Sierva María viedään luostariin, ja isä Cayetano Delaura saa tehtäväkseen henkien poismanaamisen. Delauran ja tyttösen suhde saa melko erikoisen käänteen, mikä toki sopi tarinan muutoinkin kummalliseen luonteeseen.

Kirjassa ei missään vaiheessa päästä Sierva Marían pään sisälle, vaan hänen kohtalostaan kerrotaan koko ajan muiden silmin, aikuis-ja miesnäkökulmasta käsin. Sierva Marían käytös oli paikoin sen laatuista, että mieluusti olisin katsellut tapahtumia hänenkin silmillään. Vaikka tapahtumat sijoittuvat inkvisition aikaan, mitään suuria raakuuksien kuvauksia kirjassa ei ole. Sen sijaan tapahtumat painottuvat enemmänkin outouden puolelle. Rakkauden kuvauksesta kiinnostuneille García Márquezin kirja tarjoaa hieman eksoottisempaa lukemista.
Haastepisteitä ropisee tällä kertaa kolmeen haasteeseen. MM2014-futismaista Kolumbia saa merkinnän. Kirja kelpaa totta kai myös ¡Hola! español -haasteeseen, ja lisäksi saan kolmannen haastepojon 14 Nobelistia -haasteeseen. Nobel-piste melkein livahti minulta sivu suun, sillä huomasin vasta monta päivää kirjan luettuani, että Márquez on Nobel-palkittujen listalla. Selvä merkki siitä, että olisi vähitellen aika alkaa tutkia palkittujen listaa edes hieman eikä edetä heppoisella mutu-tuntumalla. Ennen Nobel-haasteen loppumista pitänee varmuuden vuoksi suorittaa tarkistuslaskenta, jos vaikka jotenkin onnistun tietämättäni lukemaan nobelisteja.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjailijalle omistettu sivusto.
Kirjan tietoja:
Gabriel García Márquez: Del amor y otros demonios (1994)
Suomennos Pentti Saaritsa
WSOY, 1995
203 sivua

24. helmikuuta 2014

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja (Gummerus, 2002) on ihastuttava kirja (linna)romantiikannälkään. Löysin kirjan sattumalta kirjaston palautushyllystä, josta se erottui kauniin selkämyksensä ansiosta. Olikin aivan pakko kurkata, mikäs kirja se tämmöinen on. Takakannessa J. K. Rowling kehuu kirjaa: "Linnanneidon lokikirja on paras kirja jonka olen koskaan lukenut." Huh, aika paljon sanottu. Luettuani kirjan en voi sanoa olevani Rowlingin kanssa samoilla linjoilla (parempiakin kirjoja on tullut jopa aivan hiljattain luettua), mutta Smithin kirja on vallan mainio kirja niihin hetkiin, kun kaipaa jouhevasti etenevää, hyväntuulisen hömpähtävää romanttista kirjaa - eikä vierasta jokseenkin tyttömäistä kerrontaa.
"Minun pitää selostaa Scoatneyssä vietetty ilta vähissä erin, sillä tiedän, että minut keskeytetään - oikeastaan toivonkin keskeytystä, sillä elämä on liian jännittävää haaskata istuskeluun. Sen lisäksi että Cottonit tuntuvat pitävän meistä olemme myös rikastuneet kahdellakymmenellä punnalla. Kirkkoherra osti sen collieta muistuttavan taljan. Lähdemme huomenna ostoksille King's Cryptiin. Minä saan kesäleningin. Voi miten ihanaa on herätä aamulla, kun on jotain mitä odottaa!" (s. 121)

Linnanneidon lokikirjan linnanneito on nuori neitonen nimeltä Cassandra. Cassandra asuu perheensä kanssa rappiotuvassa maaseutulinnassa, ja hänen isänsä on luomisintonsa kadottanut kuuluisa kirjailija. Perheen selviytyminen arjen menoista perustuukin lähinnä kekseliäisyyteen. Linnanneidon lokikirja on kirjoittamista harrastavan Cassandran 'kirjoittama' päiväkirjamainen kuvaus muutamista elämän tärkeistä tapahtumista, kuten naapurilinnan uusista miespuolisista naapureista, heidän tapaamisestaan ja kaikesta, mitä siitä sitten seurasikaan. Luvassa on romanttista hössötystä - ja paljon. Kirjan henkilöhahmoissa on hössötyksestä huolimatta yllättävänkin paljon väriä ja luonnetta, ja erityinen suosikkini oli Cassandran taiteellinen, luontoyhteyttä etsivä äitipuoli Topaz.

Luin kirjaa varmaankin juuri oikealla hetkellä, kun se oli minusta niin perin juuri viehättävä. Arkinen realismi on erittäin kaukana Linnanneidon lokikirjasta, joten lukija voi huoletta luottaa siihen, että asiat kääntyvät parhain päin. Cassandran perheen rahatilanne on heikkoakin heikompi (eikä sosiaalitoimiston luukulle todellakaan mennä tässä kirjassa), mutta pirteästi sitä vaan porskutellaan eteenpäin. Totta kai juonessa on mukana muutama onnekas sattuma, jotka kohentavat perheen taloudellista tilannetta, mutta sehän lähes kuuluu asiaan tämäntyylisessä kirjassa. Juonen perusasetelmassa on mielestäni yhtymäkohtia Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon (johon kirjassa viitataan myös aivan suoraan), mutta sehän on mitä hurmaavin kirja, joten tämä ei minua häirinnyt laisinkaan. Linnanneidon lokikirja on herttaisten lukuhetkien kirja, jolla on myös erittäin kaunis ja onnistunut kansilehti.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessakin blogissa, tässä muutama linkki ja Google kertoo loput: Satun luetut, La petite lectrice, Ikkunan takana ja Sinisen linnan kirjasto.
Kirjan tietoja:
Dodie Smith: I Capture the Castle (1949)
Suomennos Marja Helanen-Ahtola
Kannen suunnittelu: Liisa Holm
Gummerus, 2002
374 sivua

23. helmikuuta 2014

Haastekoonti: Venäjää valloittamaan

Täällä toisen tähden alla -blogissa alkoi viime vuoden alussa Venäjää valloittamaan -haaste, jossa haastettiin lukemaan venäläistä kirjallisuutta ja Venäjää käsittelevää kirjallisuutta. Hyppäsin haasteeseen mukaan syksyllä, ja sain kasaan kolme kategoriaa ja yhdeksän luettua kirjaa. Vähimmäisvaatimus kategorian suorittamiseksi oli kaksi luettua kirjaa, mutta venäläisissä mieskirjailijoissa innostuin lukemaan muutaman ylimääräisenkin kirjan. Lukemani kirjat ovat:

Venäläiset naiskirjailijat:
Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Zinaida Linden: Ennen maanjäristystä

Kirjat jäivät lukukokemuksina tasolle 'ihan kiva'. Molemmat kirjat olivat mukavan viihdyttävää ja leppoisaa luettavaa, ja niissä oli lisämausteena muiden maiden kulttuureja.

Venäläiset mieskirjailijat:
Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Joseph Brodsky: Veden peili
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta
Boris Akunin: Asaselin salaliitto

Tähän kategoriaan mahtuu monenlaista. Tsypkinin kirja oli haastavin luettava jo tyylinsä puolesta. Uspenskin Fedja-setä edustakoon klassikkoja tässä haasteessa, ja se olikin varsin mukava lastenkirja. Tulipahan luettua tämä nyt, kun en sitä lapsena ole lukenut. Veden peili lipui herkän tunnelmoinnin osastolle, ja Pelevinin kirja heitti kehään nykyajan vampyyrit. Vampyyrit eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tästä kirjasta pidin. Akuninin kirjasta postailin eilen, ja tämä 1800-luvun lopun Moskovaan sijoittuva salapoliisitarina oli erittäin miellyttävä lukukokemus.

Elämäkerrat:
Aaltonen, Hämäläinen, Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa
Henri Troyat: Dostojevski
Anna Ahmatovasta kertova kirja on ulkoasultaan taidokkaan kaunis, ja sisällöltään surullinen. Miten julma voikaan runoilijan osa naapurimaassa olla? Troyatin Dostojevski yllätti minut olemalla erinomaisen vetävä elämäkerta. Dostojevskillä on todella ollut elämä, josta kirjoittaa. En juurikaan lue elämäkertoja, joten olen erityisen tyytyväinen siitä, että sain suoritukset tähän kategoriaan.

Haasteen parhaat kirjat?

Kaksi lukemaani haastekirjaa nousee muiden ylitse - jo pelkästään näiden vuoksi kannatti osallistua haasteeseen: Henri Troyat: Dostojevski ja Boris Akunin: Asaselin salaliitto. Troyatin kirjoittamaa elämäkertaa suosittelen lämpimästi, jos Dostojevskin elämä kiinnostaa edes himppusen. Faktat ovat varmasti kohdillaan, ja kirja on jännittävämpi kuin keskivertojännäri. Akunin on virkistävä dekkaristi. Sankarin Poirot-tyylinen päättely yhdistettynä menneen vuosisadan tunnelmaan on erittäin toimiva keitos.
 
Kiitokset mukavasta haasteesta!

22. helmikuuta 2014

Boris Akunin: Asaselin salaliitto

Boris Akuninin Asaselin salaliitto (WSOY, 2001) ensiesittelee lukijalle rikoksia ratkovan Erast Petrovitš Fandorinin. Fandorin on älykäs ja tarmokas nuorukainen, joka työskentelee Moskovan Etsivässä poliisissa. Asaselin salaliitossa hän alkaa tutkia epäilyttäviltä vaikuttavia itsemurhia, ja johtolangat vievät Fandorinin lopulta salamyhkäisen Asaselin jäljille. Akuninilta on ilmestynyt kaikkiaan yksitoista Fandorin-kirjaa, joista viisi on suomennettu. Asaselin salaliitto olikin niin mukava tuttavuus, että loputkin Fandorinin tutkimukset singahtivat vauhdilla lukuvinkkilistalleni.
Fandorinin Asasel-tutkimukset sijoittuvat vuoteen 1876. Menneen vuosisadan ilmapiiri luo kirjaan omalaatuisen tunnelman, ja kun rikoksetkin tapahtuvat hieman paremmissa piireissä, Asaselin salaliitossa vilahtelee tsaarinajan himmeää loistoa.

"Erast Petrovitš, joka näki ensimmäistä kertaa omin silmin mitä elostelulla tarkoitettiin, käänteli lakkaamatta päätään ja katseli ympärilleen. Väki oli varsin sekalaista, mutta selvänä ei tainnut olla kukaan. Ylimpänä riekkuivat pikkuliikemiehet ja pörssikeinottelijat, joilla oli hajuvoiteella suitut jakaukset - kyllähän se tiedettiin missä raha nykyään liikkuu -, mutta seasta erotti myös aatelisherrojen näköisiä miehiä, välähtivätpä jostain sivusta-adjutantin olkaimet, joissa oli kultakirjailtu monogrammi. Eniten kollegireistraattoria kuitenkin kiinnostivat neitoset, jotka istuutuivat pöytiin pienimmästäkin eleestä. Heidän pukujensa kaula-aukot olivat niin avonaisia, että se sai Erast Petrovitšin punastumaan, ja heidän verkkosukkiin verhotut pyöreät polvensa vilkkuivat julkeasti hameiden pitkien halkioiden välistä." (s. 79-80)

Fandorinin hahmo kannattelee tarinaa eteenpäin, ja hyvin sen tekeekin. Kirjan alkuvaiheilla nuorukainen tuntuu vielä kovin viattomalta, mutta kannattaa lukea kirja loppuun - Fandorinista kuoriutuu aika briljantti Etsivän poliisin mies. Mihinkähän jatko-osat häntä vievätkään?  

Asaselin salaliitto ei ole erityisen raaka dekkari, vaikka siinä muutama murha tapahtuukin. Kirjan jännitys on aika hienovivahteista, ja tunnelma vain tiivistyy loppua kohden. Loppuratkaisu on erittäin dramaattinen, todellinen huipennus kirjan tapahtumille. Kaiken muun hyvän lisäksi pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä liikuttu vain Moskovan kaduilla, vaan lukija pääsee Fandorinin kyydissä mm. Lontooseen. Asaselin salaliitto on dekkarien ystäville melkoinen namupala.

Asaselin salaliitosta saan viimeisen pisteen Venäjän valloitus -haasteeseen. Enää haastekoonnin naputtelu on jäljellä tästä maahaasteesta. Myös futismaakeräily karttuu yhdellä uudella maalla.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oman kirjahyllyn kirja. Divariostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjavinkit. Kirjailijan kotisivut.
Kirjan tietoja:
Boris Akunin: Azazel (1998)
Suomennos Anton Nikkilä
Päällys Martti Ruokonen
WSOY, 2001
343 sivua

20. helmikuuta 2014

Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Kirjapassini on täynnä! Ville Rannan Kyllä eikä ei (WSOY, 2013) oli jäänyt passilukulistan hännänhuipuksi ja päätin lukea sen hyvissä ajoin ennen määräaikaa (14.4.2014), jottei tarvitse jännittää, saanko kirjan vai onko se varattuna.
Yli kahdensadan sivun sarjakuvakirja tuntui ensialkuun paksulta, mutta olikin lopulta nopealukuinen. Tarina sijoittuu 1800-luvun Ouluun. Henkilöinä vilahtelee tunnettuja historian henkilöitä, kuten itse Lönnrot ja Paavo Ruotsalainen. Kyllä eikä ei kuvaa muutamien oululaisten arjen elämänvaiheita ja tuntemuksia. Juoni ei ole erityisen toiminnallinen tai dramaattinen, mutta aika mukavia käänteitä ja pisteliäitä huomioita siihen oli silti saatu ujutettua mukaan. Keskeisistä henkilöistä oli kirjan lopussa muutaman rivin lyhyt kuvaus, mutta jonkinlainen henkilöesittely olisi ollut paikallaan myös kirjan alussa, sillä useilla ei-niin-tunnetuilla henkilöilläkin on ilmeisesti ollut vastineensa todellisuudessa. Tarinaan olisi päässyt hieman nopeammin sisälle, jos keskittyminen ei olisi alussa mennyt sen hahmottamiseen, että 'ketähän tässä tarinassa onkaan mukana'. Kokonaisuutena kirjan tarinasta jäi kuitenkin myönteinen mielikuva. Historiallinen Oulu oli mukavan erilainen sarjakuvamiljöö, ja muutamista maisemakuvista oli mielestäni selkeästi tunnistettavissa oululaista rantaviivaa.
Kyllä eikä ei -kirjan piirros- tai tekstaustyyli sen sijaan ei ollut minun makuuni. Ilman ruutuja kuvat tuntuivat leijuvan ilmassa, ja tekstaus oli melko epäselvää. Tuntui, kuin olisin katsellut omia harakanvarpaitani kirjan sivuilta, eikä kokemus ollut erityisen miellyttävä. Ruudut tuovat tietynlaista ryhtiä sarjakuviin, ja niitä todella kaipasin herkänväristen kuvien ympärille. Piirroksissa pidin eniten Rannan tavasta käyttää värejä. Tarinan osilla oli omia teemavärejä, jotka toimivat tunnelmanluojina. Tämä oli onnistunut ratkaisu.

Loppuarvio kirjasta on kompromissi tarinan ja piirrosten välillä. Tarinasta pidin, piirrokset ja tekstaus eivät niinkään kolahtaneet. Kirjapassiin merkitsen tarinan perusteella hymynaaman, pienet valituksen aiheet eivät riitä vetämään naamaa viivaksi. Goodreadsin tähdet jäävät kolmeen. Ne moitteen aiheet eivät ylentäneet arvosanaa neljän tähden tasolle.
Linkit kaikkiin passikirjajuttuihini löytyvät täältä, mutta aion myös jossain vaiheessa tehdä pienen koosteen Kirjapassin loppufiiliksistä. Lyhyesti voin todeta jo nyt: tämä oli erittäin mukava kampanja Oulun kaupunginkirjastolta! Passikirjoja oli kiva lukea ja toivonkin, että näin hauska idea toteutetaan toisenkin (ja kolmannen...) kerran.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa, tässä muutama linkki ja Google kertoo loput: Sallan lukupäiväkirja, Mari A:n kirjablogi, Kirjakko ruispellossa ja Luen ja kirjoitan.
Kirjan tietoja:
Ville Ranta: Kyllä eikä ei
WSOY, 2013
264 sivua

19. helmikuuta 2014

Karsten Alnæs: Ihanteiden nousu. Euroopan historia 1800-1900.

Karsten Alnæs: Ihanteiden nousu. Euroopan historia 1800-1900 (Otava, 2006). 709 sivua + lähteet ja hakemisto. Huh, minä luin sen. Lahjomaton Goodreads kertoo, että urakkani kirjan kanssa alkoi 31.12.2013 ja päättyi 14.2.2014. Lukemista innoitti oman kirjahyllyn lukuprojektini, jota ilman tuskin olisin Alnæsin kirjaan tarttunut. Minun silmissäni Alnæsin opus on järkälemäinen tietoannos, jonka lukeminen hieman kauhistutti etukäteen (fiktio, fiktio ♥). En jättänytkään kirjan aloittamista viime hetkeen, vaan laskin, että lukemalla noin parikymmentä sivua päivässä selviän siitä määräaikaan mennessä (helmikuun loppu). Niin tasaisesti lukeminen ei edennyt, mutta tässä sitä nyt ollaan. Voittajaolo (vaikka ehkei sentään aivan niin paljon kuin Suomen parisprinttihiihtäjillä)!


Nimensä mukaisesti kirjassa käydään läpi 1800-luvun eurooppalaista historiaa. Vuosisataa veivataan edestakaisin näkökulmaa vaihtaen. Ajan poliittiset olot ja eurooppalaiset sodat ovat kai itsestään selviä aiheita tämäntyylisessä yleisesityksessä, mutta paljon muutakin kirjassa on: teollisen yhteiskunnan kehitystä, tieteen huimia edistysaskelia, kansallisaatteen nousua eri maissa (mm. Suomessa). Tavallisen ihmisen arkea ja sen muuttumista kuvataan laajalti. 1800-luvulla eurooppalaisessa yhteiskunnassa sai alkunsa paljon asioita, jotka nyt ovat meille arkipäivää. Vapaa-ajan käsite, rokotukset, lasten laittaminen kouluun, äänioikeus... Paljosta ollaan 'velkaa' 1800-luvun ihmisille. Pidin erityisen paljon tästä arkielämän kuvauksesta. Poliittiset tapahtumat ovat totta kai tärkeitä, mutta paljon kiinnostavampana koin esimerkiksi 'Avioliiton vuosisata' -luvun, jossa kerrottiin perhesuhteiden kehittymisestä 1800-luvun yhteiskunnassa.

Kovin syvälle kirjassa ei pureuduta missään aiheessa, mutta minusta Ihanteiden nousu oli miellyttävä yleiskatsaus 1800-luvun Eurooppaan. Alnæsin kirjoitustyyli on asiallinen. Lauseita ei ole ahdettu täyteen nimiä, vuosilukuja tai ylä-ja alaviitteitä, vaan teksti etenee sujuvasti eteenpäin. Lähteistä kiinnostunut voi tarkistaa niitä kirjan lopussa olevasta lähdeosiosta. Lukijalle tarjotaan monenmoista kiintoisaa yksityiskohtaa:

"Yksityinen elämänpiiri muuttui kuitenkin vuosisadan jälkipuoliskolla vähitellen suuremman yksityisyyden suuntaan. Ihmiset alkoivat huolehtia itse kynsiensä  leikkaamisesta ja kylvyistään, päivittäisestä ihonhoidostaan sekä pukeutumisestaan ja riisumisestaan, ja kamarineidot ja kamaripalvelijat katosivat kylpyhuoneista, vaatekomeroiden ovilta ja makuuhuoneista ja lopulta koko talosta.
    Muutkin kotipalvelijat katosivat vähitellen. Niinpä palvelusväen osuus Kööpenhaminan väestöstä oli vuoden 1870 vaiheilla kahdeksasta yhdeksään prosenttia, mutta supistui kymmenessä vuodessa kuuteen prosenttiin." (s. 375)

Nythän osa väestöstä on tosin taas todennut, ettei osaa pukeutua ilman apua. Julkkisten stylistit taitavat olla jonkinlainen jatkumo entisajan kamaripalvelijoille. :)

Erityismaininnan annan kirjan hienoille kuvaliitteille. Taideteokset heijastelevat aikaansa, ja Alnæs on poiminut kirjaan esimerkkejä vuosisadan maalaustaiteesta. Jokaisesta teoksesta on pikkuruinen kuvateksti, joissa oli mukavasti muutakin infoa kuin taidemaalarin ja teoksen nimi. Mitään syväanalyysejä kuvatekstit eivät silti ole, eikä taide isommin ole edustettuna varsinaisen tekstin puolella. Taiteen historiasta syvemmin kiinnostuneille kirjan anti jääneekin pintapuoliseksi raapaisuksi. Minulle kuvaliitteet toimivat piristävänä lisänä.

Luin Ihanteiden nousua pitkään, mutta ei se sitä tarkoita, että se olisi huono kirja. Päinvastoin, jos yleiskatsaus maaosamme 1800-lukuun kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Alnæsin kirjaa. Sitä voi oman kokemukseni perusteella lukea oikein mainiosti pätkissä, juonesta kun ei pääse tipahtamaan. Ja jos joku keskiosan luku tuntuu kiintoisammalta kuin joku muu, kirjaa voi mielestäni lukea myös luku sieltä, toinen täältä -periaatteella. Kirjassa pompitaan muutoinkin vuosisataa edestakaisin, joten miksei lukijakin voisi valita, missä kohtaa tarinaa hypähtää mukaan. Alnæsin Ihanteiden nousu kuuluu kirjasarjaan, jossa on yhteensä neljä osaa. Kotihyllyssäni majailee niistä myös Pimeyden aika 1900-1945, mutta aivan heti en siihen rohkene tarttua. Laitan kirjan mietintämyssyyn lukuprojektin viimeiselle pätkälle - vaikka kirja ei täytäkään kevyen kesälomalukemisen vähäisintäkään kriteeriä.

Goodreads: 3 tähteä.
Mistä kirja minulle? Omasta kirjahyllystä. Muutaman vuoden takainen lahjaostos miehelleni.
Muualla verkossa: HS:n kritiikki. Kirjasarjaa on luettu myös blogissa Kemppinen.
Kirjan tietoja:
Karsten Alnæs: Historien om Europa 1800-1900 Oppbrudd (2005)
Suomennos Heikki Eskelinen
Kannessa Maria Wiikin maalaus Ullakkokamarissa (1889). Kuva Matti Ruotsalainen.
Otava, 2006
709 sivua + lähteet, hakemisto

17. helmikuuta 2014

Martin Page: Sudenkorennon lento

Martin Pagen Sudenkorennon lento (Like, 2005) on kirja, jonka pinta on lumoavaa satua ja sisin olemus raa'an julma. Tarinan pääosassa on Fio, joka on lapsuudessaan menettänyt rikolliselämää viettäneet vanhempansa ja elänyt köyhissä oloissa isoäitinsä luona. Aikuisena hän on muuttanut Pariisiin, ja ansaitsee toimeentulonsa huijauksia tekemällä. Fio myös maalaa ja kuinka ollakaan, hänet 'löydetään'. Julkisuusrumba ja kuuluisuus eivät silti ole Fiolle avain onneen.

"Yhdeksänvuotiaaksi asti Fio luuli asuvansa palatsissa, sitten maailma ja hänen toverinsa opettivat hänelle, että hänen linnansa tavattiin h-ö-k-k-e-l-i, ja hän häpesi vastoin tahtoaan valtakuntaa, jonka valo ei onnistunut avaamaan kunnon ihmisten silmiä. Hän sai huomata, että vaatteisiin, joita hän ja Mame huolella ja ilolla penkoivat ja valikoivat Punaisen Ristin ja muiden hyväntekeväisyysjärjestöjen jakelupisteiden sekamelskasta, oli lyöty häpeän leima, kuin ruttotautisille. Hän oli kuitenkin pitänyt noista vaatteista, joita toiset, tuntemattomat lapset olivat jo käyttäneet, häntä liikutti sukutaulu, joka kuului noille toisten päällä matkanneille housuille ja villapaidoille. Hän oppi menemään kouluun kiertoteitä, jottei kukaan keksisi hänen kauniin kotinsa rumuutta, ja hän oppi varastamaan supermarketeista uusia vaatteita käytettyjen tilalle." (s.31-32)

Fion tarinan voisi kertoa jopa inhorealistiseen tyyliin, mutta Martin Page on valinnut toisenlaisen tavan - ja pidin tästä ratkaisusta tavattomasti. Fion elämän nurjat käänteet kiedotaan kauniisiin lauseisiin eikä kurjuudessa jäädä kieriskelemään. Kirjan tarinassa on ehkä hieman epäuskottaviakin käänteitä ja epätavallisia henkilöitä (päähenkilöstä lähtien), jotka luovat tarinaan jopa taianomaista tuntua. Samalla Page onnistuu luomaan julman kuvan siitä, miten julkisuuden absurdi riepottelu ja 'kuuluisuuden' leima voivat ahdistaa ihmistä, joka ne joutuu yhtäkkiä kohtaamaan. Todella hieno, haikean kaunis lukuelämys!


Haastepisteet ropisevat tällä kertaa Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteeseen sekä ranska-haasteeseen. Perhoslaaksossa onkin ilo lukea, niin hienoilla kirjoilla tämä haaste on pyörähtänyt käyntiin! Ranska-haasteeseen sain toisen lipun raidan kasaan - enkä ole vielä päässyt alkua pidemmälle niiden oman hyllyn ranskattarien kanssa, joita etukäteen suunnittelin lukevani haasteeseen. Matkan varrella olen tehnyt yllättäviä löytöjä, joista raidat ovat täyttyneet. Onneksi haastekirjojen määrällä ei ole ylärajaa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjailijan kotisivut. 
Kirjan tietoja:
Martin Page: La libellule de ses huit ans (2003)
Suomennos Anu Partanen
Like, 2005
221 sivua

16. helmikuuta 2014

Saul Bellow: Ainoa oikea

Saul Bellowin Ainoa oikea (Tammi, 1997) on pieni hetki kahden aikuisen, elämää nähneen ihmisen rakkaustarinasta. Tapahtumat sijoittuvat Chigagoon, jonne antiikkialalla työskentelevä Harry Trellman on palannut haikailemaan nuoruuden rakkautensa perään:

"Pian havaitsette että minulla oli syyni asettua takaisin Chigagoon. Olisin voinut mennä muuannekin - Baltimoreen tai Bostoniin - mutte ne ovat niin samanlaisia, ero on pelkästään pinnallinen. Chigagossa minulla on kesken jäänyt rakkausjuttu. Bostonissa tai Baltimoressa olisin ajatellut yötä päivää samaa naista, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle ja mitä hän olisi saattanut vastata. Psykiatrin tarkoittamia "raukkauden kohteita" ei tule vastaan kovin usein eikä niistä pääse eroon noin vain. "Välimatka" on vain muodollisuus. Ihmismieli ei ota sitä lukuun." (s. 8-9)

Harry rakkauden kohde on miehestään eronnut Amy, jonka ex-aviomies aiheuttaa harmeja vielä kuolemansa jälkeenkin. Harryn ja Amyn välisten keskusteluiden ja tapaamisten taustana ovat chigagolaisen miljardöörin asunnonostopuuhat. Kirjasta välittyikin 'tavikset rikkaiden keskellä' -fiilis, vaikkei ökyily mitenkään pääosassa ollutkaan. Harryn ja Amyn suhdetta ja sen kehittymistä avataan lukijalle hienovaraisesti - kovin räiskyvää menoa tältä kirjalta on turha odottaa.

Ainoa oikea ilmestyi noin parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Bellowille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto. Vuoden 1976 kirjallisuuden Nobel-palkinnon myöntämistä perusteltiin näin: "for the human understanding and subtle analysis of contemporary culture that are combined in his work". Ainoa oikea on ensitutustumiseni Bellowin tuotantoon ja arvelen, että lukemani kirja tarjoaa vain kalpean aavistuksen Bellowin kyvyistä. Ainoa oikea käsittelee purevasti rikkaiden ihmisten pinnallista elämäntyyliä, mutta kovin voimakasta lukuelämystä kirja ei minulle tarjonnut. Kirjassa oli useita mielenkiintoisia sivuhahmoja, ja minulle jäikin tunne, että heidän kauttaan Harryn ja Amyn tarinaan olisi voinut punoa enemmänkin aineksia. Nyt Ainoa oikea jäi 'vain' tasaisen varmalle kolmen Goodreads-tähden tasolle.

Kuvassa pilkistää nurmikkoa! Otin kuvan eilen takapihallani Oulussa. Ohut lumikerros on jo alkanut sulaa seinän vierestä. Outoa, mutta kyllä kesä saisi jo tullakin minun puolestani. :)

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Albatrossia haavoitin. Hesarin muistokirjoitus (Bellow kuoli 5.4.2005). Pressitiedote Bellowille myönnetystä Nobel-palkinnosta.
Kirjan tietoja:
Saul Bellow:  The Actual (1997)
Suomennos Kristiina Rikman
Päällys Eero Heikkinen
Tammi, 1997
146 sivua

14. helmikuuta 2014

Giorgio Todde: Donna Milenan kuolema

"Abinein kivistä rakennettujen talojen määrä pysyy aina ennallaan, sillä mikään ei lisäänny tai vähene tässä fossiilimaisessa kylässä. Kirkon Sielujen kirjaa katsellessa pistää silmään se, että kuolleiden luku vastaa tarkalleen syntyneiden määrää, ja siksi talot ovat samat vanhat ja tulisijojen luku muuttumaton. Ihmisten lailla myös eläimet syntyvät ja kuolevat tasatahtia. Yhteisöjen sielujen joukkoon saavutaan työntymällä limakalvon läpi tavalliseen tapaan, ja ihmiset ja eläimet poistuvat sieltä matemaattista lakia noudattavan kalvon kautta, joka sulkeutuu heti kun asianosaiset ovat päässeet sen toiselle puolelle." (s. 5)

Mamma mia, mikä aloitus dekkarille! Giorgio Todden Donna Milenan kuolema (WSOY, 2007) on oivallisen herkullinen primo piatto Italialaiseen ateriaan. Minut kirja imaisi mukaansa heti ensi sanoista lähtien. Donna Milenan kuoleman tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Sardiniaan. Syrjäisessä vuoristokylässä myrkytetään vanha nainen. Paikallinen lääkäri kutsuu vanhan ystävänsä Efisio Marinin tekemään ruumiinavausta, ja Marinin kuuluisat palsamoijan kyvyt pääsevät lopulta tekemään kunniaa jumalalliselle naiskauneudelle. Terävä-älyinen Marini onnistuu viimein päättelemään kylän merkillisten tapahtumien taustat ja mikä tärkeintä, myös kylän Sielujen kirjojen luvut saadaan tasapainoon.

Donna Milenen kuoleman vahvuus on kirjan erikoinen, hivenen outo ja salaperäinen tunnelma. Rikoksia ratkotaan melko vanhanaikaiseen tyyliin, sillä Sardinian vuoristokylässä eivät tuona aikana jyllänneet nykyaikaiset poliisimenetelmät (jos tekevät sitä nytkään). Pidin tästä yhdistelmästä todella paljon - Donna Milenan kuolema ei ole mikään tylsä tusinadekkari. Kirjan jälkisanoista selviää, että Efisio Marinin hahmolla on ollut aivan todellinen esikuva, joka hallitsi muumiointimenetelmät kuten kirjallinen versionsakin. Muumiointi on jälkisanojen mukaan ollut tuohon aikaan laajalle levinnyt tapa Euroopassa, mikä kuulostaa varsin kiehtovalta (vaikkakaan itse en muumioksi halaja). Italia-pisteen lisäksi saankin varsin erikoisen lisän Mikä minusta tulee isona -haasteeseen palsamoija-ammatin myötä.


Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjamielellä. Savon Sanomien arvostelu.
Kirjan tietoja:
Giorgio Todde: Lo stato delle anime (2002)
Suomennos Helinä Kangas
WSOY, 2007
201 sivua

13. helmikuuta 2014

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Neil Gaimanin Coreline varjojen talossa (Otava, 2003) oli merkitty kirjastossa 'Vinkki'-tarralla. Päätin kokeilla, onko vinkki hyvä vai huono. Lopputulos: aika mukava vinkki jopa aikuislukijalle. Tulipahan luettua vaihteeksi jotain, minkä voin luokitella kauhuksi - vaikkei Coraline minua oikeasti kauhistuttanutkaan.
    Toinen äiti ojensi paperipussin Coralinelle. 
"Haluaisitko sinäkin maistaa?" hän kysyi kohteliaasti.
    Coraline laski katseensa ja odotti näkevänsä toffeeta ja kermakaramelleja. Pussi oli puolillaan suuria, kiiltävän mustia koppakuoriaisia, jotka kiipeilivät toistensa päällä yrittäessään päästä pois pussista.
    "En", Coraline vastasi. "Ei maistu."
    "Kuten haluat", toinen äiti sanoi. Hän valikoi huolellisesti erityisen suuren ja musta kuoriaisen, kiskoi sen jalat irti (ja tiputteli ne sohvanvieruspöydällä olevaan suureen, lasiseen tuhkakuppiin) ja työnsi hyönteisen suuhunsa. Hän rouskutteli sitä tyytyväisenä.
    "Nami", toinen äiti sanoi ja otti lisää. (s.107-108)

Coralinen perhe on muuttanut uuteen taloon, ja Coraline ryhtyy aikansa kuluksi tutkimusmatkailijaksi. Talosta löytyykin ovi, jonka takaa paljastuu ensin pelkkä tiiliseinä, ja sitten yhtäkkiä käytävä toisen äidin ja isän luokse. Heidän asuntonsa muistuttaa Coralinen omaa kotia, mutta kaikki ei silti ole niin kuin kotona. Coraline huomaa ikävöivänsä tylsän tavallista arkeaan, mutta päästäkseen takaisin kotiin hän joutuu haastamaan toisen äidin omalaatuiseen leikkiin.

Neil Gaimania tituleerataan takakannessa kulttikirjailijaksi, ja sen perusteella odotin Coralinen seikkailulta jotain erityistä (takakansi, tuo monien turhien toiveiden nostattaja...). Aivan erityiselle tasolle Coraline varjojen talossa ei noussut, mutta 'ihan kiva' kirja se sentään oli. Pikkutytön seikkailuihin on kiedottu tärkeitä teemoja, kuten rakkaus ja sen erilaiset ilmenemismuodot. Coralinesta on tehty myös elokuva vuonna 2009. En ole sitä nähnyt, mutta luulen, että tämä kirja voisi kenties toimia minulle paremmin hyvin tehtynä leffana. Tarinassa on paljon visuaalista potentiaalia, joka tehostemiesten (tai naisten!) käsittelyssä saattaisi tuoda tarinaan lisää potkua ja ehkäpä kauhun tunnettakin. Pitänee jonain viikonloppuna laittaa elokuvaversio testiin.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Taikakirjaimet, Solaris ja Kuuttaren lukupäiväkirja.
Kirjan tietoja:
Neil Gaiman: Coraline (2002)
Suomennos Mika Kivimäki
Otava, 2003
221 sivua

11. helmikuuta 2014

Leila Tuure: Hatuntekijä

Leila Tuuren Hatuntekijä (Karisto, 2007) oli lämminhenkinen, herttainen lukuyllätys. Poimin kirjan mukaan lainauskoriin nimen perusteella - Mikä minusta tulee isona -haasteeseen näytti olevan tyrkyllä perinteinen käsityöläisammatti. Leila Tuurelta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta olen iloinen siitä, että törmäsin Hatuntekijään. Porin 1800-luvun porvarispiireihin sijoittuva romaani oli viihdyttävä kirja, joka sai lukijansa iloiselle mielelle (no kyllähän tämä taisi toimia välipalakirjana parin järeämmän opuksen lomassa, mutta semmoisiakin tarvitaan ja Hatuntekijä oli välipala parhaasta päästä).
"Annan salongin sijainti oli hyvä, ja kaikki tiesivät missä se oli. Kaikki tiesivät senkin, että Annan hatut olivat kaupungin muodikkaimpia ja persoonallisimpia. Siinä taas oli Gretalla oma tärkeä osuutensa, eikä Anna Fallin väsynyt kertomasta sitä kaikille. Gretaa kehuskelu nolotti, mutta Anna sanoi, että se oli vain mainostamista.
- Ei ykskä kauppapuoti pärjää ilman reklaamii, hän huomautti." (s. 59)

Hatuntekijän pääosassa on nuori Greta Lax, joka on päässyt ompelijaharjoittelijaksi Anna Fallinin hattusalonkiin Poriin. Greta on aiemmin toiminut piikana, mutta osoittaa pian kykynsä hattujen ompelijana ja suunnittelijana. Hatuntekijässä seurataan Gretan elämää Porissa: kuinka hän kukkaan puhjenneella kauneudellaan hurmaa miehiä ja mitä siitä sitten seuraakaan. Suoraan sanottuna varakas leskimies raiskaa Gretan, saattaa hänet raskaaksi, ja pakon edessä Greta suostuu menemään miehen kanssa naimisiin. Hatuntekijän kerronta on tunnelmaltaan hyvin vanhanaikaista,  ja siinä viitataan karuun tapahtumaan vain toteamalla, että Greta 'siloitteli hätäisesti hiuksiaan ja yritti olla kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut' (s. 103). Monessa nykyromaanissa tapahtumalla olisi revitelty enemmänkin.

Avioliiton ankeasta alusta huolimatta Greta päättää selviytyä parhaansa mukaan, ja Hatuntekijä onkin oikea woman power -romaani. Hattujen parissa työskentely on Gretalle tapa toteuttaa itseään ja keino hankia itsenäisesti oma elatuksensa. Minä pidin todella kovasti Gretan tarinasta. Ajoittaisista synkkyyksistä huolimatta siinä on valoisuutta ja sinnikästä eteenpäin pyrkimistä. Myöskin 1800-luvun muotipohdiskelut ovat ihastuttavia. Uudet muotivirtaukset kehottavat lyhentämään hameenhelmoja niin, että nilkat näkyvät - hui kauhistus sentään! Hatuntekijää suosittelen lämpimästi historiallisten romaanien ystäville, jotka kaipaavat hieman kevyempää lukemista (ja pitävät naisnäkökulmasta).

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Hömpän helmet. Kirjailijan kotisivut.
Kirjan tietoja:
Leila Tuure: Hatuntekijä
Karisto, 2007
328 sivua

9. helmikuuta 2014

Kysymyksiä ja vastauksia

Viiden jälkeen -blogin Heidi Bee muisti minua kysymyshaasteella ♥. Kiperiin kysymyksiin vastailu on oivaa sunnuntai-illan puuhaa, joten olkaapa hyvät - vastauksia:

1. Kova vai pehmeä?
Kovakantinen kirja miellyttää minua enemmän kuin pokkari, mutta hinta saa minut usein ostamaan sen pokkarin.
 
2. Klassikko vai uutuus?
Uutuuksia pitää ensin hieman tunnustella ja mutustella, ennen kuin niihin uskaltaa iskeä käsiksi (ellei sitten satu olemaan ns. varma tapaus). Klassikko on klassikko, yleensä jollain tapaa tuttu ja vaikkei olisikaan, klassikon leima antaa kirjalle kovemmat kiinnostuspisteet kuin uutuusleima.
 
3. Kotimainen vai ulkomainen?
Ulkomainen. Kotimaista pitäisi lukea enemmän, mutta omituiset ja erilaiset ulkomaanelävät nousevat liian usein korkeammalle lukupinossa.
 
4. Käännettynä vai alkuperäiskielellä?
Käännettynä. Kielitaidolle toki tekisi hyvää lukea englanniksi muutakin kuin ammattitekstiä.
 
5. Kotona vai matkalla?
Kotona. Matkoillakin luen, mutta reissuillessa löytyy myös muuta kiinnostavaa tekemistä. Siis semmoista, mitä ei voi tehdä kotona.

Lomilla maisemien katselu vie voiton lukemisesta.
 
6. Fakta vai fiktio?
Fiktio jyrää faktan 100-0. Aina. Olen kohta 1,5 kuukautta kahlannut läpi yhtä 700 sivuista tietokirjaa. Ei se huono kirja ole, mutta hyvänen aika, puhdas faktatieto ei saa mielikuvitustani lennähtelemään erityisen korkealle. Ja kaikenlaisissa virtuaalimaailmoissa liitely on minulle lukemisen suola. Faktaa voi toki olla upotettuna fiktion sekaan. Hyvin kirjoitettuna tämmöiset yhdistelmät ovat kiehtovia.

7. Yksi kerrallaan vai pinosta valikoiden?
Yksi kerrallaan on t-y-l-s-ä-ä. Minulla on yleensä 2-4 kirjaa kesken, ja luen niitä limittäin ja lomittain fiiliksen mukaan. Lukupinossakin pitää olla muutama kirja odottamassa, että yhden kirjan loputtua voi napata uuden luettavaksi.
 
8. E- vai ääni?
Äänikirja. Niitä kuuntelen autossa. E-kirjojen maailmaan en ole vielä sukeltanut, vaikka lukulaitteen ostaminen on harkinnassa.
 
9. Laina vai omistus?
Laina. Toki jonkin verran kotihyllyynkin on kertynyt/kertyy kirjoja, mutta pääsääntöisesti hyödynnän kirjaston tarjontaa. Kaikkia kirjoja ei onneksi tarvitse hankkia kotiin!
 
10. Netti vai divari?
Netti. Ja voihan netin kautta tilata myös divareista. :) Käyn toisinaan myös divareissa, mutta huomattavasti useammin sorrun nettikauppojen houkutuksiin.
 
Kiitokset Heidille mukavista kysymyksistä! 

8. helmikuuta 2014

Carl Spitteler: Turun pommitus

Sveitsiläiselle Carl Spittelerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1919. Turun pommitus - Mukaeltu kertomus eräästä uuden ajan historian tapahtumasta (Turkuseura, 2011) ilmestyi noin 30 vuotta ennen Spittelerin Nobel-palkintoa. Nuoruusvuosinaan Spitteler toimi kotiopettajana Pietarissa ja vietti loma-aikojaan Suomen puolella. Kirjan johdonto-osa kertoo, että Spitteler lienee kuullut Pietarin suomalaispiireiltä tarinoita Krimin sodan aikaisesta selkkauksesta, johon Turun pommitus historiallisesti kiinnittyy.

Turun pommituksella aloitan Jokken kirjanurkan 14 Nobelistia -haasteen. Nobelistit ovat minulla jokseenkin heikosti hallussa, joten haaste piti aloittaa googlaamalla voittajien listaa ja heidän teoksiaan. Keräilen maapisteitä Futiksen MM2014-lopputurnausmaista, ja tämän projektin tiimoilta kiinnitin huomiota Spitteleriin. Tarkoitukseni oli myös napata kirjalla piste Ihminen sodassa -haasteeseen, mutta se ajatus häipyi mielestäni luettuani Spittelerin julkaisun. Rimani sotahaasteessa menee siinä, että sotimista pitäisi olla kirjassa edes hippusen verran. Pari hassua tykinlaukausta ei vielä lennätä kirjaa haasteriman ylitse. Mutta kaksi haastepistettä ei ole ollenkaan huono saldo tälle lyhyehkölle kirjalliselle tuotokselle.


"Ovella Agafia kääntyi vielä ympäri:
'Salliiko rouva, että menen aterian jälkeen Tullilan kanssa pienellä kävelylle?'
'Kuinka sinulle sellainen ajatus tuli mieleen? Eihän tänään ole edes juhlapäivä.'
'Kaikki sanovat, että tänään on juhlapäivä. Englantilaiset ovat kuulemma aikeissa aloittaa pommituksen, bumbardirovkan! Luvassa on jotain hauskaa!'
'Minun puolestani voit mennä. Jumala kanssasi! Mutta varo, ettet vain saa pommia niskaasi.'" (s. 25)

Kirjan tyylilaji käy selville tekstinäytteestä. Nyt ei olla vakavalla naamalla liikkeellä, vaan englantilaislaivan pommitusuhka kääntyy lähes seurapiiritapahtumaksi. Tykillä ammutaan pari kertaa sopivaan maaliin ja tapahtumat johtavat viimein iloiseen hääjuhlaan - kirjan loppuratkaisu on erinomaisen onnellinen. Turun pommitus on viihdyttävän hupaisa pikku kirjanen menneeltä ajalta. Sen tapahtumilla on sidos Turun historiaan, mutta kuten kirjan johdannossakin todetaan, Spitteler taisi kertomuksellaan enemmänkin nostalgisoida Suomen muistojaan kuin tavoitella realistista ajankuvaa. Hassuttelevan kepeä aloitus arvokkaaseen Nobel-haasteeseen!

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu myös blogissa Kirja-aitta. Turun sanomien arvostelu.
Kirjan tietoja:
Carl Spitteler: Das bombardement von Åbo (1889)
Käännösprojektiryhmä: Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä. Ohjaajana Leena Laiho.
Turkuseuran julkaisuja nro 29, 2011
79 sivua

7. helmikuuta 2014

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Milja Kauniston Kalmantanssi (Gummerus, 2014) alkaa vetävästi. Ollaan Walesissa, 1400-luvun alussa. Häikäilemättömän kaunis Beatrix de la Tour d'Auvergne Roland on matkalla kävellen Ranskasta Walesiin tapaamaan rakastettuaan. Tässä on nainen, joka totisesti tietää mitä tehdä, kun kohtaa matkallaan vaaroja. Ensimmäisen 50 sivun jälkeen olinkin aika innoissani kirjasta, sillä odotin säkenöivän Beatrixin olevan jollain tapaa mukana kirjan loppuosan tapahtumissa. Näinpä ei käynyt, sillä pääosan valtasi nuori Olavi Maununpoika, joka ei säkenöi tai ole vaarallinen - kaikkea muuta. 

Tässä vaiheessa lienee syytä paljastaa, etten ole lukenut Kauniston esikoiskirjaa Synnintekijä, jossa on kerrottu Olavin aiempia vaiheita. Hyppäsin mukaan Olavin tarinaan ns. puhtaalta pöydältä ja pakko on myöntää, ettei Olavin henkilöhahmo oikein voittanut minua puolelleen. Liian höntti tyyppi, lyhyesti sanottuna. Ei mikään ruudinkeksijä, jää armotta kakkoseksi Kalmantanssin teräville naishahmoille, jotka vilahtelevat tarinassa joko sivuosissa tai poissaolevan läsnä tapahtumissa. Poissaolija on neitonen nimeltä Miracle. Hänen peräänsä Olavi haikailee koko kirjan ajan, mutta itse Miraclea ei juuri tavata kuin Olavin puheissa. Tämmöinen pelkästään puheiden tasolla häilyvä henkilö alkoi  jo hieman tuntua oudolta kirjan loppupuolella.


"Yllätyksekseni Montmartren puoleiset murjukylät eivät juuri kuhisseet pahetta ja saastaa kuten viimeksi, vaan olivat kumman hiljaisia. Vilkuilin näkyä syrjäsilmällä, mutta ainoat ihmiset, joita mökkipahasten ulkopuolella näin, retkottivat voipuneen oloisesti maassa pitkin pituuttaan, luultavasti kohmeloissaan. Eivät edes jaksaneet kirjota ohikulkijaa saatikka hyökätä kimppuumme, laiskat pakanat. Nostin katseeni ja johdatin Johannesta päättäväisin askelin kohti kaksitornista kaupunginporttia tyytyväisenä vaiteliaisuudesta, johon hän oli vajonnut töllistellessään  kurjaliston majapaikkaa. Kun pääsimme portille, kuulin yhden vartiomiehistä meitä osoittaessaan naurahtavan, että Pariisissa tarvittiinkin nyt munkkeja ja papistoa korvaamaan kaikki ne, jotka olivat kaupungista paenneet. Tuo huomautus ihmetytti minua, mutta ajattelin sen silloin olevan vain vahtimiesten leikinlaskua." (s. 124-125)

Kalmantanssi seuraa Olavin elämänvaiheita lähinnä Ranskassa, jonne hänen isänsä lähettää Olavin jatkamaan opintojaan. Olavi kuitenkin tempautuu mukaan valtapeliin ja juonitteluun, joka vie hänet lopulta Jehanne Darcin, Orleansin neitsyen, pakeille. Merkillisiä asioita paljastuu, ja jotenkin Olavi onnistuu keplottemaan itsensä turvallisilta vaikuttaville vesille.

Pidin Kalmantanssissa sen keskiaikaisesta, hieman ronskista tunnelmasta. Tarinan ihmiset tuntuvat olevan paljon enemmän halujensa ja vaistojensa varassa kuin nykyään. Olavin vaiheisiin jäin kaipaamaan samanlaista vetovoimaista imua, jota oli  kirjan alussa Beatrixin lyhyessä tarinassa. Voihan tietenkin olla niin, että kun Olavin hahmo ei niin minua inspiroinut, en innostunut myöskään hänen toilailuistaan Turussa ja sitten Pariisin kujilla. Lopuksi vielä erityismaininta Kalmantanssin upealle kansilehdelle. Tähän dramaattisen kauniiseen kanteen lukijan huomio takuuvarmasti kiinnittyy.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale, kiitokset kustantajalle! (Pitihän tämmöistäkin kokeilla, ainakin kerran.)
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useassa blogissa, tässä muutama linkki ja loput kertoo Google: Kaikkea kirjasta, Kirjoihin kadonnut ja Lukuneuvos.
Kirjan tietoja:
Milja Kaunisto: Kalmantanssi
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka
Gummerus, 2014
397 sivua

5. helmikuuta 2014

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Hyvää J.L. Runebergin päivän iltaa! Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010) -kirjan myötä aloittelen Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteen. Haasteessa luetaan kirjoja, joiden nimessä on perhonen tai jokin puutarhassa lentelevä hyönteinen. Kesän ärsyttävä pörisijä lennättää minut kaaliperhostasolle. 'Potentiaalinen haastekirja' olikin ainoa syy, jonka vuoksi nappasin Kärpäsenkesyttäjän kirjastosta mukaani. Takakansi melkein sai minut jättämään sen kirjaston hyllylle ('reilut 300 sivua juttua Runebergistä, voipi olla tylsä tapaus..'), mutta onneksi annoin kirjalle tilaisuuden - se osoittautui erittäin mainioksi. Ja koska kirjan pääosassa on itse runoilijakuningas Runeberg, kirja sopii juhlistamaan tätä päivää. Runeberg kenties ei olisi valinnastani ilahtunut, mutta hän jupiskoon pilvenreunalla, minä bloggaan.

Kirjan päähenkilönä on Johan Ludvig Runeberg. Kärpäsenkesyttäjässä Runebergin yksityiselämä esitetään lukijalle fiktiivisessä muodossa. Puhdas elämäkerta kirja ei ole, vaikka siinä viliseekin runsaasti ajan tunnettuja tapahtumia ja kulttuuripersoonia J.V. Snellmannista Fredrik Cygnaeukseen - Fredrika Runebergia unohtamatta. Wahlström kuvaa Runebergin elämää todella riemastuttavalla tyylillä. Kärpäsenkesyttäjässä ei suurta runoilijaa nosteta jalustalle ihailtavaksi, vaan hänestä piirtyy kuva perhettään lähes tyrannisoivana, naiskauneudelle liikaakin silmää omaavana miehenä. Runebergin luonnetta ja tekosia pääsevät kuvailemaan vaimo Fredrika, ystävät, entiset naisystävät sekä mikä parasta, eläinkunnan edustajat kärpäsen johdolla. Joutsenet tuumaavat runoilijasta näin:

"Jos on kaunis, joutuu kestämään muitten kateutta. Me joutsenet emme voi mitään sille että höyhenemme ovat valkeita ja kaulamme pitkä ja hoikka. Onneksi olemme myös voimakkaita. Yhdellä siiveniskulla voimme murtaa ihmisen luun. Niinpä meitä vastaan ei helposti hyökätä. Mutta on kateellisia ihmisiä ja eläimiä jotka kuiskuttelevat (turvallisen välimatkan päästä) ettei äänemme ole kaunis. Sellaiset kommentit voi jättää omaan arvoonsa. Kaikeksi onneksi voimme viitata kansallisrunoilijaamme joka ylistää lauluamme kauniissa Joutsen-runossaan. Se on miltei meidän veroisemme." (s. 122-123)

Kärpäsenkesyttäjän kerronta etenee hieman poukkoilevasti ja lopusta-alkuun -tyylisesti. Kestikin jonkin aikaa päästä siihen kunnolla mukaan, mutta kun tapahtumista saa kiinni, alkaa nautinto. Kirjassa on omalaatuista huumoria, ja historialliset henkilöhahmot tulevat lähelle inhimillisine vikoineen ja luonteenheikkouksineen. Historiallisten romaanien ja kulttuurihistorian ystäville Kärpäsenkesyttäjä on nappikirja ja tarjoaa hieman kevyemmän lähestymistavan Runebergiin ja hänen tuotantoonsa.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Jäljen ääni, Kirjainten virrassa.
Kirjan tietoja:
Erik Wahlström: Flugtämjaren (2010)
Suomennos Jaana Nikula
Schildts, 2010
313 sivua

3. helmikuuta 2014

Pauliina Vanhatalo: Viittä vaille

Ennen päivän kirjaa tiedotus: tekaisin blogilleni Facebook-sivut. Ne löytyvät osoitteesta https://www.facebook.com/oksanhyllylta. Saapi tykkäillä tai olla tykkäämättä oman valinnan mukaan. Sitten se kirja:
Kirjapassi saa jälleen uuden merkinnän Pauliina Vanhatalon Viittä vaille (Tammi, 2005) -kirjasta. Päähenkilönä on kolmikymppinen Kira, joka kirjan alussa osallistuu luokkakokoukseen. Vuosien takaisten koulukaverien tapaaminen palauttaa mieleen muistoja, joita kerrotaan rinnakkain nykyhetken tapahtumien kanssa. Aikuinen Kira pui suhdettaan Tuomakseen, ja tämä tarinalinja oli minusta kirjan parasta antia, vaikka Kiran henkilö ei minua erityisemmin viehättänytkään (ja Tuomas jäi todella etäiseksi hahmoksi). Kira oli hieman liian epävarma ja häilyväinen minun makuuni, pidän enemmän voimakkaammista naishahmoista.

Nyt kävi niin, että Viittä vaille ei ollut minun kirjani. Kirja saa yhden Goodreads-tähden, kun lukaisin sen sattuneesta syystä loppuun, mutta aihepiiri ei puhutellut minulla laisinkin. Viittä vaille sisältää aika rankkojakin nuoruuskokemuksia, aivan keskivertokoululaisia kirjan henkilöt eivät ole.  Kirjassa käsitellään tärkeitä teemoja, kuten nuorten koulukiusaamista ja jengiin kuulumisen paineita, mutta en jaksanut innostua näistä - koulumaailma tuntuu niin kovin kaukaiselta. 

Keskimmäinen vaisu naamankuva Viittä vaille -kirjalle. Mietin hetken, kallistuuko merkintä surullisen naaman puoleen, mutta niin suurta ahdistusta kirja ei minulle sentään tuottanut. [Edit 21.8.2014: rehellinen ruksi olisi mennyt surulliseen naamankuvaan. GR-tähtimäärä korjattu yhteen] Ja hei! kirjapassissani on enää yksi tyhjä kolo. Ville Rannan Kyllä eikä ei -kirja on jäänyt lukupinon viimeiseksi. Muistelen lukeneeni tästä myönteisiä blogiarvioita, joten odotukseni ovat korkealla. :)

Goodreads: 1 tähti.
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
Muualla verkossa: Kirjan on lukenut myös Kiiltomato.
Kirjan tietoja:
Pauliina Vanhatalo: Viittä vaille
Tammi, 2005
232 sivua

2. helmikuuta 2014

Robert Galbraith: Käen kutsu

Kiinnostuin Robert Galbraithin Käen kutsusta (Otava, 2013) kirjablogien kautta. Salapoliisitarina + Harry Potterien kirjoittaja + mukavia blogikommentteja = pakkohan tähän oli tutustua. J.K. Rowling (alias Robert Galbraith) on minulle tuttu vain Harry Potterien kautta, jotka ovat olleet hyvää ajanvietettä aikuisellekin. Ja niin on myös Käen kutsu, joka yllätti minut positiivisesti. Velhomaailman huispaukset ja muut erikoisuudet ovat jääneet taakse, nyt liikutaan nykypäivän Lontoon muoti-ja räppäripiireissa ja ratkotaan kuvankauniin mallitytön kuolemaa perinteiseen tapaan todistajia haastattelemalla. Murhattiinko Lula Landry vai hyppäsikö hän itse kuolemaan parvekkeelta?


Kirjan päähenkilönä on yksityisetsivä Cormoran Strike. Hänellä on menneisyys, jota paljastellaan siellä täällä tarinan edetessä. Naisasioita, sotajuttuja... mutta ei liikaa. Käen kutsu ei onneksi ole niitä kirjoja, joissa puolet tekstiä kuluu päähenkilön tilitykseen ja menneisyyden traumoista toipumiseen. Cormoran Strike on jalat maassa -tyyppi, älykäs, rouhealla tavalla charmikas mutta ei lipevä, hieman kolhuja kärsinyt (mm. tarinan alussa majailee telttasängyssä toimiston nurkassa). Tarinan naisosaa näyttelee sihteeri Robin, joka kirjan alussa tupsahtaa Striken toimistoon edellisen sihteerin tuuraajaksi. Pienen alkukangertelun jälkeen Robin sulahtaa Striken tutkimusavustajaksi, ja he ovatkin varsin mainio parivaljakko. Cormoran-Robin -akseli toimii todella hyvin - hieman huumoria, asteittain etenevää yhteisymmärrystä ja nokkeluutta. Tykkäsin!

Käen kutsu on kaukana kovaksikeitetystä dekkarista. Veri ei sen sivuilla roisku eikä ruumiita tule läjäpäin lisää tarinan edetessä. Sen sijaan rikosta selvitellään hillitysti ja Käen kutsun sivuilla aistii Lontoon katujen tunnelman. Pientä miinusta Käen kutsu saa pituudesta. Mittaa on reilut 450 sivua - mielestäni juoni ei olisi paljoakaan kärsinyt, jos siitä olisi nappaistu vaikkapa 100 sivua pois. Pienellä tiivistyksellä verkkaan etenevä tarina olisi saattanut saada terävyyttä muuallekin kuin kirjan loppupuolelle.

Yksityisetsivä Cormoran Strike saa kunnian edustaa rikostutkintaa Mikä minusta tulee isona - haasteessa. Dekkarimaailma vilisee erilaisia poliiseja ja etsiviä, mutta jokaista vastaantulevaa titteliä en viitsi kirjata haasteeseen mukaan. Striken raamikkaan hahmon myötä alan tavoitella kisällin arvoa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useissa blogeissa. Tässä muutama linkki, Google kertoo loput: Kirsin kirjanurkka, Kolmas linja ja Kirjoihin kadonnut.
Kirjan tietoja:
Robert Galbraith: The Cuckoo's Calling (2013)
Suomennos Ilkka Rekiaro
Otava, 2013
463 sivua

1. helmikuuta 2014

Antonio Skármeta: Nerudan postinkantaja

Odotukseni olivat korkealla aloittaessani Antonio Skármetan Nerudan postinkantajaa (Like, 1996). Takakansitekstissä ylistetään kirjaa ja kansilieve kertoo, että viiden Oscar-ehdokkuuden Il postino -elokuva (jota en ole nähnyt) perustuu tähän kirjaan. Oscarit ja takakansitekstit eivät tietenkään ole niitä luotettavimpia suosituksia kirjalle, mutta jotenkin olin päässyt 'tämä voisi olla hyvä' -vireeseen. Se vire lopahti aika nopeasti kirjan edetessä ja vaihtui 'tämä on lattea kirja' -vireeseen. Lukaisin kirjan loppuun, kun se oli niin lyhyt, mutta Goodreads-tähtiä kirja saa vain kaksi kappaletta - Nerudan postinkantajasta jäi melkoisen laimea jälkimaku.

Kirjan tapahtumat alkavat kesäkuusta 1969, jolloin päähenkilö Mario Jiménez hankkii itselleen töitä postinkantajana. Asiakkaita on vain yksi, mutta postia paljon. "Neruda saa joka päivä kiloittain postia. Laukku selässä polkeminen on kuin norsua harteillaan kantaisi. Hänen entinen postinkantajansa jäi eläkkeelle kyttyräselkäisenä kuin kameli." (s. 15) Mario rakastuu hehkeään Beatriziin, ja pyytää runoilijalta apua tytön viettelemiseen. Runo, jolla hän voittaisi Beatrizin sydämen itselleen, olisi Mariolle mieluisampi kuin Nerudan tarjoamat juomarahat.

"'Mutta enhän minä edes tunne häntä. Runoilijan pitää tuntea henkilö voidakseen saada hänestä innoituksen. En voi vain mennä ja keksiä jotain tyhjästä.'
'Kuulkaa nyt', postinkantaja vainosi häntä. 'Jos yhdestä pikku runosta tulee teille tällainen ongelma, ette ikinä voita Nobelin palkintoa.'" (s. 39) 

Marion pyynnöstä alkaa Nerudan ja Marion omalaatuinen ystävyyssuhde. Nerudan postinkantajassa on lämmintä tunnelmaa ja leppoisia tapahtumia, tosin Chilen levottomat poliittiset olot vilahtelevat koko ajan taustalla. Jotain särmää kirjasta kuitenkin puuttui, sillä en oikein innostunut Marion ja Beatrizin kiihkeästä lemmestä tai Marion ja Nerudan runollisista jutusteluista. Nerudan postinkantajasta saan kuitenkin oppipojan-arvon Mikä minusta tulee isona -haasteeseen ja uuden maan (Chile) ¡Hola! español -haasteeseen ja futismaiden keräilyyn.

Goodreads: 2 tähteä.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjavinkit.
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
Kirjan tietoja: 
Antonio Skármeta: El cartero de Neruda (Ardiente paciencia) (1985)
Suomennos Katja Kallio
Like, 1996
155 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...