30. marraskuuta 2013

Kuusi kuvaa kesästä -haaste

Valkoinen kirahvi haastoi minut poimimaan muistoja viime kesän valokuvista. Kiitos haasteesta, ajoitus on täydellinen - huomenna aletaan aukomaan joulukalenterin luukkuja, joten sitä ennen sopii mainiosti kurkistella kesän lämpöön.

Vappu aloittaa kesän. Joskus sataa räntää, toisinaan aurinko hellii säteillään. Viime vappuna ei satanut, mutta oli melkoisen koleaa. Hytisimme mieheni kanssa Automuseon pihassa ja vastaanotimme vanhojen autojen kulkuetta. Hienoja pelejä (kuvan auto ei valitettavasti ole minun).

Juhannuspäivänä Menorcalla, Espanjassa. Lomailimme Mallorcan naapurisaarella kesäkuun lopulla.

Merellistä majakkatunnelmaa Menorcalta.

Heinäkuun lopulla piipahdimme Rodoksella. Saaren kauniit sisäosat ovat tutustumisen arvoisia - Rodos on muutakin kuin turistirantoja.

Erään autoilureissun taukopaikalla Rodoksella. Maisemat ovat huikeat, mutta kaide niin heppoinen, ettei pöytään tehnyt mieli istahtaa.

Alkusyksyn valoa Turkansaaren syysmarkkinoilla Oulussa.

Kesä 2014, tule pian, sinua odotetaan jo!

29. marraskuuta 2013

Antony Beevor, Artemis Cooper: Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949

Antony Beevorin ja Artemis Cooperin Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949 on tämän viikon Suoritukseni isolla S:llä. Valitessani alkusyksyllä kirjoja oman kirjahyllyn lukuprojektin ensimmäiseen osaan tämä kirja valikoitui listalle hetkellisen tietokirjainnostuksen vallassa. Aloittelin kirjan lukemista parisen viikkoa sitten tajutessani, että marraskuun loppu lähenee kiivaasti ja olen onnistunut lukemaan vasta 3/5 kirjaa listaltani. Höh, kyllähän yhden vielä ehtii lukea vaikka päällään seisten... 150 sivun jälkeen alkoi kaunokirjallisuuden ystävältä usko loppua, ja arvelin jo tyytyväni 3/5 tulokseen ja lukevani Beevorin ja Cooperin loppuun 'joskus'. Sitten Suketuksen blogissa starttasi Ihminen sodassa -haaste. Meinasin sivuuttaa haasteen 'sotakirjat ei todellakaan oo mun juttu' -asenteella, mutta kas kummaa, lukuvinkkilistalla on eräs Beevor & Cooperin teos Pariisista... puolikkaan sotamiehen arvo antoi lisämotivaatiota lukemiselle ja ah, nyt se on tehty!


Beevor ja Cooper lähtevät liikkeelle illansuusta 11.6.1940, jolloin marsalkka Philippe Pétain ja kenraali Charles de Gaulle kohtasivat Chateau de Muguetin edustalla tarkoituksenaan neuvotella Ranskan tulevaisuudesta Saksan uhan alla. Varsinaista aihetta lähestytään kierrellen ja kaarrellen, jotta taustat ovat varmasti selvillä. Minua kiinnosti alusta asti eniten takakannen lupailema huikea panoraama energisestä kulttuurielämästä, joten kirjan alkuosa tuntui hieman puuduttavalta. Yksityiskohtia, henkilöitä, politiikkaa.. näitä on tarjolla yllin kyllin historiadiggareille.

Mielenkiintoisempaa asiaa alkoi ilmaantua vasta noin 150 sivun jälkeen (eli onneksi jatkoin sinnikkäästi lukemista!), kun Beevor ja Cooper kuvailevat Pariisin tapahtumia ja henkistä ilmapiiriä sodan päättymisen jälkeen. Yhteistoimintaan syyllistyneiden rankaisu, kommunismin saama kannatus (!) Pariisin älymystön keskuudessa, amerikkalaisten antama Marshall-apu ja Pariisin hiljalleen tapahtuva toipuminen sodan kärsimyksistä olivat varsin valaisevaa luettavaa. Beevor ja Cooper ovat taitavia kirjoittajia, ja he ovat käsitelleet aihettaan monipuolisesti. Esimerkiksi yksi luku on omistettu muodin asemalle sodan aikana ja sen jälkeen ja kirjailijoiden sekä muun älymystön kommunismia kohtaan tuntemaa ihailua käsitellään myös runsaasti.

Nippelitietoarkistoon tallentui mm. tieto kirjallisuuspalkintojen politisoitumisesta:

"Kenties Aragon oli vuoden 1945 jälkipuoliskolla poikkeuksellisen herkkänahkainen Elsa Trioletin kirjailijanaseman suhteen, koska monet olivat suhtautuneet epäluuloisesti tapaan, jolla Triolet oli voittanut Concourt-palkinnon 2.7 romaanistaan Le Premier accroc coûte deux cents francs ('Kahdensadan frangin sakko'). Kolmea Concourt-palkintolautakunnan jäsentä, heidän joukossaan Sacha Guitrya, pidettiin miehitysaikaisen toimintansa vuoksi epäluotettavina, ja siksi ainoa keino palauttaa Ranskan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon kansansuosio oli kannattaa kirjaa, jolla oli kommunistipuolueen vankka tuki." (s. 231) 

Suomikin mainitaan Beevorin ja Cooperin kirjassa, kun siinä käsitellään Sartren Likaiset kädet -näytelmän vastaanottoa kommunistien parissa:

"Kreml esti Likaisten käsien esittämisen Suomessa sillä perusteella, että neuvostovihamielinen propaganda oli vastoin rauhansopimuksen ehtoja." (s. 404)

Beevorin ja Cooperin kirjassa on valtavasti yksityiskohtia, mutta myös laajemmat historiankaaret käyvät kohtuullisen hyvin selville. Minun silmissäni kirjan anti parani loppua kohden ja viimeisen osan 'Uusi normaalius' luin jo aivan mielelläni. Kevyttä kesälukemista tämä kirja ei ole, mutta jos historia kiehtoo, Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949 on oiva tietoannos muustakin kuin politiikasta.

Muualla verkossa: Hesarin kirja-arvostelu. Annelin kirjoissa -blogissa on kuvattu tarkemmin kirjan sisältöä.

Goodreads: 3 tähteä

Kirjan tietoja:
Antony Beevor & Artemis Cooper: Paris after the Liberation 1944-1949 (1994)
Suomennos Markku Päkkilä
Siltala, 2009
467 sivua + liitteet, lähdeluettelo 

Mistä kirja minulle? Omasta kirjahyllystä. Lahjaostos miehelle jouluna 2011.

27. marraskuuta 2013

Sinikeltainen syksy -haastekoonti

Sinikeltainen syksy -haaste starttasi Valkoisen Kirahvin Opuscolo-blogista aiemmin tänä syksynä. Päätin lähteä mukaan haasteen toiseen osaan, jossa haastettiin lukemaan ja postaamaan sinisistä ja keltaisista kirjoista eli Tammen keltaisen kirjaston kirjoista ja Otavan (sinisen) kirjaston kirjoista. 'Sinisen' sulkumerkit selittyvät sillä, että ymmärtääkseni sarjan virallinen nimi on Otavan kirjasto ja sarjan tunnusvärikin on vaihdellut aikojen kuluessa. Nykyisin kirjoja koristaa sininen raita, joten sininen kirjasto sopii Otavan käännösromaaneille vallan hyvin lempinimeksi.

Saivartelu sikseen ja tärkeimpään asiaan eli mitä luin haasteeseen? Yhteensä seitsemän kirjaa:

Tammen keltainen kirjasto - luetut kirjat:
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta (kirja nro 399)
Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla (kirja nro 317)
Italo Calvino: Herra Palomar  (kirja nro 215)

Otavan (sininen) kirjasto - luetut kirjat:
Juan Carlos Onetti: Sitten kun (kirja nro 98)
J. M. Coetzee: Pietarin mestari (kirja nro 112)
Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (kirja nro 197)
Hasan Ali Toptaş: Varjottomat  (kirja nro 199)

Melko mukavat loppulukemat. Olen tyytyväinen siihen, että molemmista sarjoista luin tasapuolisesti kirjoja ja alkuperäiskieliäkin on useita edustettuna, eksoottisimpana baski (Atxaga). Sinikeltainen syksy on edennyt jonkin verran muiden haasteiden ohella eli kolme lukemaani kirjaa olen pystynyt liittämään myös johonkin toiseen haasteeseen tai omaan projektiin. Calvino valikoitui luettavakseni oman kirjahyllyn lukuprojektin myötä. Onetti toi pisteen Hola Espanol! -haasteeseen ja Pelevin Venäjän valloitukseen. Haasteen omalaatuisin lukukokemus oli Toptaşin Varjottomat, ja parhaaksi kirjaksi valikoin pitkällisen pohdinnan jälkeen Onettin Sitten kun -pienoisromaanin. Traaginen rakkaustarina yhdistettynä hienoon, kolmen näkökulman kerrontaan viehätti minua ja oli mainio osoitus siitä, että taidokas kirjoittaja ei tarvitse satamäärin sivuja monivivahteiselle kertomukselle. 
Kuvan lähde: Opuscolo-blogi
Kumpi on parempi, sininen vai keltainen? Molemmista kirjastoista löytyy kirjoja, joista pidän ja kirjoja, jotka mieluummin kierrän kaukaa. Molemmat kirjasarjat edustavat minulle (kuten monille muillekin) 'laatulukemista', jonka pitäisi oletusarvoisesti olla hyvää kirjallisuutta. Mutta oma makuhan ei aina käy yksiin normien kanssa, joten jos jokin keltainen tai sininen ei nappaa, en siitä ahdistu. Siniset ja keltaiset vilahtelevat lukupinossani silloin tällöin, ja molemmat sarjat erottuvat mielestäni kohtuullisen hyvin kirjaston hyllystä. Katseen on mukava antaa lipua kirjojen selkämyksissä ja koettaa bongata uusia värikkäitä nimiä. En jaksa tutkia jo julkaistujen sinisten ja keltaisten kirjojen listoja aktiivisesti vaan luotan enemmän kohtalon johdatukseen... kiehtovat siniset ja keltaiset kyllä löytävät tavalla tai toisella tiensä yöpöydälleni myös sinikeltaisen syksyn jälkeen.

26. marraskuuta 2013

Hasan Ali Toptaş: Varjottomat

Sinikeltainen syksy lähenee loppuaan. Etsiskelin taannoin kirjastosta jotain sopivaa loppuhuipennusta haasteelle ja päädyin Hasan Ali Toptaşin Varjottomiin. Toptaş on minulle uusi kirjailijanimi, turkkilaista kirjallisuutta luen harvakseltaan (kaksi erinomaista syytä valita kirja kuin kirja) ja kirja vaikutti takakannen perusteella jopa mielenkiintoiselta: syrjäisessä turkkilaiskylässä tapahtuu katoamisia. Hmm, eksoottinen dekkari? Ei aivan. Takakannessa oli myös sanapari 'surrealistinen mestariteos' - tähän olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota, jotta kirjan tyylilaji ei olisi ollut niin suuri hämmästys. Ensihämmennyksestä toivuttuani luin kirjan loppuun, sillä halusin oikeasti tietää, onko kirjalla jokin loppuratkaisu vai päättyykö kaikki siihen, että kyläläiset toteavat jok'ikinen kadonneensa jonnekin tietoisuuden toiselle puolen.


Juonen pääpiirteet tulikin jo kerrottua: kylästä katoaa ihmisiä, ja kylänvanhimman johdolla asiaa ihmetellään ja koetetaan jollain tapaa selvitelläkin. Toinen keskeinen tapahtumapaikka on parturinliike, jossa nimettömäksi jäävä kertojaääni odottelee vuoroaan. Kirjan kerrontatyyliä kuvaavat varsin osuvasti Wikipedian listaamat surrealismin piirteet: innostusta haetaan alitajunnasta ja unista, aika- ja tilasuhteita käytetään omalaatuisesti. Parturinliike ja parturi tuntuvat olevan Varjottomien aikasiirtymien keskiössä, lukijaa heitellään paikasta toiseen varsin suruttomasti. Tapahtumat etenevät verkkaisasti ja unenomaisesti. Loppupuolella kirjaa useat henkilöt alkavat itsekin ihmetellä ympäröivää todellisuutta:

"'Minä en', hän sai vaivoin sanotuksi, 'tai siis kun en tajua mistään mitään ja olen aivan hukassa. Eikä se helppoa olekaan, kylässä kaikki on kohta ihan hyrskyn myrskyn, kaikki menee aina vain oudommaksi... Aivan kuin meitä olisi kohdannut onnettomuus, ja minä tuskastun aina kun käännän pääni tai yritän ymmärtää edes jotain siitä kaikesta mitä täällä tapahtuu. Tuskastun niin että tekee mieli häipyä sieltä, kerta kaikkiaan häipyä ja vieläpä lopullisesti...'" (s. 182-183)

Hukassa koin olevani minäkin, en väitä ymmärtäneeni täysin mitä luin. Varmaankin Varjottomilla on hienoja syvällisiä merkityksiä, mutta minulle ne eivät avautuneet. Jonkinlaisen loppuratkaisun sentään löysin, tosin sitä sain odotella viimeiselle sivulle asti. Onneksi kirja oli aika lyhyt, muutoin ratkaisu ei ehkä olisi ollut lukemisen arvoinen.

Sinikeltaisen syksyn koontipostaukseni ilmestyy huomenna, mutta voin jo nyt todeta, että haasteen loppuhuipennus oli erikoinen ja erilainen lukukokemus. Tulipas tämmöinenkin luettua, surrealistinen romaani on valloitettu. Tavanomaisemmat kirjat tuntuvat entistäkin houkuttelevimmilta Varjottomien jälkeen.

Muualla verkossa: Kiiltomadon ja Kirjamielellä-blogin kirja-arvostelu. Varjottomat on myös Järjellä ja tunteella -blogin TBR100-listalla. Kirjaa ei ole vielä merkitty luetuksi. Toivottelen antoisia lukuhetkiä.

Goodreads: 2 tähteä

Kirjan tietoja:
Hasan Ali Toptaş: Gölgesizler (1995)
Suomennos Tuula Kojo
Otava, 2008
247 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

24. marraskuuta 2013

Palkintokierros/China Miéville: Toiset

China Miévillen Toiset (Karisto, 2011) on voittanut lukuisia palkintoja, mm. Hugo-palkinnon ja British Science Fiction Association (BSFA) -palkinnon vuonna 2009 ja Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2010. Löysin kirjan luettavakseni kuitenkin Kirjasammon World Fantasy Award (WFA) -voittajien listalta. Toiset voitti WFA:n vuonna 2010 'Best Novel' -kategoriassa. WFA-palkinnot myönnetään huomattavasta saavutuksesta fantasiakirjallisuuden saralla ja palkinnoista päättää tuomaristo, jonka koostumus vaihtelee vuosittain. WFA:ssa on useita eri palkintokategorioita, mm. Best Collection ja Best Anthology. Stephen Kingillä on kyseenalainen kunnia omistaa eniten WFA-palkintoehdokkuuksia - yhdeksän - ilman ainoatakaan voittoa.



Kirjan takakansi lupailee kirjan olevan 'rohkea yhdistelmä urbaania fantasiaa ja film noir -henkistä rikostarinaa'. Fantasiaelementeistä huolimatta luin Toiset-kirjaa dekkarina. Rikoksen selvittely on niin keskeinen osa tarinaa, että kyllä tätä kelpaa dekkarien ystäville suositella. Ei vain pidä hämmentyä siitä, että murha tapahtuu oudossa kaupungissa, joka on lomittunut toisen kaupungin kanssa ja tapahtumien taustalla kummittelee mystinen Rikko.

Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Beszelin kaupunkiin. Kaupunki on joskus vuosia, vuosia sitten jakautunut kahtia toisen, osittain rinnakkaisen kaupungin kanssa, jonka nimi on hauskasti Ul Qoma. Amazonin sivujen mukaan Ul Qoma ei ole kääntäjän keksintöä, vaan nimi on mukana englanninkielisessä alkuperäispainoksessa. Beszelin ja Ul Qoman kaupungit ovat lomittuneet eli ne ovat osittain päällekkäin. Kaupunkien asukkaat eivät jostain selittämättömästä syystä saa olla näkevinään toista kaupunkia vaan heidän on oltava kuin sitä ei olisikaan. Jos he eivät näin tee, se on rikko ja rikkomisesta langettaa rangaistuksia Rikko, salaperäinen, kaikkivoipa organisaatio. Kaupunkien asukkaat on siis pakotettu elämään jonkinlaisessa kollektiivisessa harhatodellisuudessa, ja suurin osa porukkaa tuntuu olevan tähän täysin tyytyväisiä (hmm, mitenkäs tästä tuleekin mielleyhtymiä erääseen valtioon tuolla kauempana idän suunnalla...).

"Meistä kaikista tuntuu, etteivät Beszelin vanhaan ghettoon tutustuvat turistit voi olla salaa huomaamatta Ul Qoman Yal Iran -sillan lasijulkisivua, joka toimii oikeastaan alueen rajana, vaikka me itse olemmekin jo kauan sitten oppineet olemaan näkemättä sitä. Jos he katsovat Beszelin tuulipäiväparaatin nauhakoristeltuja ilmapalloja, heidän on epäilemättä mahdotonta olla meidän tapaamme huomaamatta Ul Qoman palatsialueen korkeita, pisaranmuotoisia torneja, jotka ovat heidän vieressään mutta aivan toisessa maassa. Kunhan he välttävät osoittelemasta tai ääntelemästä (minkä vuoksi maahantulo on lähes järjestään kielletty alle kahdeksantoistavuotiailta) kaikki asianosaiset voivat kaikessa rauhassa kuvitella, ettei mitään rikkoa ole tapahtunut." (s. 98)

Murhattu nainen löydetään skeittiramppien luota. Tämä on rikos, jota Beszelin poliisin tarkastaja Tyador Borlú määrätään selvittämään. Kuka nainen on? Onko tapahtunut rikko? Miten Orsinna, mahdollinen kolmas kaupunki liittyy rikokseen? Näiden kysymysten perässä tarkastaja Borlú löytää itsensä Ul Qomasta ja viimein jopa Rikon salaisuudet paljastuvat.

Toiset teki minuun vaikutuksen. Se on kekseliäs, tyylikäs yhdistelmä dekkaria ja fantasiaa. Mukana on myös ripaus vakoojahenkisyyttä, sillä välillä tuntui, että luen muurin jakamaan Berliiniin sijoittuvaa agenttitarinaa. Henkilögalleria on hyvin miehinen, naisilla on tässä tarinassa vain sivurooleja - vaikka murhan uhri olikin nainen. Tämä ei minua haitannut, tulipahan kirjaan mukaan aitoa kovaksikeitetyn rikostarinan makua. Hieman minua kirjassa häiritsi se, että lomittumisesta ynnä muusta kaksoiskaupunkien erikoisuuksista puhuttiin niin paljon, siinä alkoi paikoin olla jo toiston makua. Mutta tämä oli aika pieni kauneusvirhe muutoin laadukkaassa kokonaisuudessa.
 
Muualla verkossa: Toiset -kirjaa on luettu useissa blogeissa, mm. Luettuja maailmoja, Kasoittain kirjoja, Tuntemattomiin maailmoihin, Booking it some more ja Kirjamielellä.

Goodreads: 3 tähteä

Kirjan tietoja:
China Miéville: The City and the City (2009)
Suomennos J. Pekka Mäkelä
Karisto, 2011
365 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

Talven henkäys...

Oulu on saanut viime päivinä kauniin lumipeitteen. En fanittele talvea, mutta pimeän, harmaan viikon jälkeen luonnon winter-look oli tänään parhaimmillaan:


Meri nukkui jään alla, ja mullassa juurien välissä kuorsaavat pienet mönkiäiset uneksivat keväästä. Mutta siihen oli vielä melkoinen matka...

Harmaa puolihämärä peitti tiheänä koko laakson. Mutta laakso ei ollut enää vihreä, se oli valkea.



Se oli sama joki, joka kiiruhti kirkkaana ja iloisena Muumipeikon kesäpuutarhan läpi. Mutta nyt se näytti aivan toisenlaiselta. Se oli musta ja penseä...

 Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, kevääseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen - silloin ne tulevat esille.

Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.

Lainaukset ovat Tove Janssonin Taikatalvesta (WSOY, 1957/2007). Kuvissa ei olla Muumilaaksossa vaan Oulun Ainolanpuistossa. Sieltä löytyy Light Zoo -alue, jonne koululaiset ovat tehneet eläinhahmoisia origamivalaisimia maitokartongista. Hurmaava idea, kannattaa käydä tutustumassa! Origamieläimet ovat varmasti iltavalaistuksessa vieläkin enemmän täynnä taikaa kuin päivällä.

Ensi viikonloppuna blogissani on luvassa kuvamuistoja viime kesältä, sillä Valkoinen kirahvi haastoi minut muistelemaan kesää. Kiitokset haasteesta - kesän lämpöön ja valoon on miellyttävää palata talven kynnyksellä!

23. marraskuuta 2013

Palkintokierros/Lisbeth Landefort ja Seppo Nurmimaa: Oopperaa, oopperaa!

Lastenkirjapöllö-palkinto on kirjakauppa-alan jakama tunnustuspalkinto yli kymmenen vuotta sitten julkaistusta, mutta edelleenkin merkittävänä pidettävästä lasten- tai nuortenkirjasta. Nykymuotoinen, vanhempaa kirjallisuutta huomioiva palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, mutta Kirjakauppaliiton sivuilta käyvät ilmi myös ennen vuotta 2007 Kirjapöllö-palkitut sekä Kirjapöllön voittaneet libristit, kirjakauppiaat ja kustantajat. Tämän vuoden Lastenkirjapöllön voittaja julkistettiin Turun kirjamessuilla, ja palkinnon voitti Tuula Kallioniemen Kaveria ei jätetä, pikku nalle. Palkinnon voittaneista kirjoista valitsin luettavakseni Lisbeth Landefortin (teksti) ja Seppo Nurmimaan (kuvitus) kirjan Oopperaa, oopperaa! (Schildts, 1997). Ooppera lastenkirjan aiheena vaikutti sen verran erikoiselta, että päätin tutustua kirjaan - siitäkin huolimatta, etten ole koskaan oopperassa käynyt eikä kyseinen taidemuoto minua erityisemmin puhuttele.


Oopperaa, oopperaa! on alaotsikkonsa mukaisesti 'löytöretki lavasteiden taakse'. Oopperan maailmaan astutaan sisään oopperatalon pääovesta, ja aloitetaan kierros, jossa tutustutaan mm. puvustamoon, valaistukseen ja tietenkin kuuluisiin oopperoihin. Taikahuilusta, Carmenista, La Traviatasta ja monesta muusta tunnetusta oopperasta kerrotaan juonen pääpiirteet tarinoiden muodossa. Oopperatarinat olivatkin minulle todellinen sivistysannos. Jopa tämmöinen oopperaummikko tuntee ihastuttavan Habanera-aarian Bizet'n Carmenista, mutta ai että, Carmen olikin tupakkatehtaan kaunis työntekijä, joka sai aikaan melkoisen mustasukkaisuusdraaman? Nippelitietolaariin laitan muistiin, että ainoa sarjakuvaan perustuva ooppera on Leoš Janáčekin Ovela kettu -ooppera, joka on surullinen metsästystarina.

Kirjan kuvitus on loistelias. Seppo Nurmimaan värikkäät, yksityiskohtia täynnä olevat piirrokset tuovat oopperoiden värikylläisen, taianomaisen tunnelman kotisohvalle. Muutama valokuvakin kirjaan on otettu, mutta piirroskuvien rinnalla ne vaikuttivat aika kylmiltä.

Lastenkirjapöllö-palkinnon idea on hieno, sillä miksi palkintoja pitäisi osoittaa vain uudelle kirjallisuudelle? Oopperaa, oopperaa! ansaitsee palkintonsa. Kirja on kestänyt aikaa, ja tuntuu edelleen viehättävältä myös aikuislukijasta. Landefort on ammatiltaan teatteri-ja oopperaohjaaja, ja aiheen tuntemus välittyy kirjan sivuilta. Vaikka oopperassa käynti ei houkuttelisikaan, Oopperaa, oopperaa! -kirjaan kannattaa tutustua.  Oopperatietous (ja hivenen myös baletti- ja operettitietous) karttuu kuin huomaamatta, kun selailee upeasti kuvitettuja sivuja.

Muualla verkossa: Oopperaan on sukellettu myös Lastenkirjahyllyssä. Lisbeth Landefort on vanhoilla päivillään innostunut tähtitieteestä.

Kirjan tietoja:
Lisbeth Landefort (teksti) ja Seppo Nurmimaa (kuvitus): Hurra, vi är på operan! (1997)
Suomennos Kaija Valkonen
Schildts, 1997
108 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

21. marraskuuta 2013

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Heli Slungan Jumala ei soita enää tänne (Minerva, 2008) -runokirjan piti olla minulle 'pakollinen suoritus' matkalla kohti täytettyä Kirjapassia. Runoja en ole lukenut vuosiin, eivätkä ne koskaan ole minua suuremmin kiehtoneet. Yllätykseni olikin suuri, kun Slungan runot tarjosivat minulle Kirjapassin tähän asti parhaimman lukuelämyksen. Runot ovat rouheankarheasti kiinni maassa ja arjessa, nyt ei haaveilla eikä maalata taivaanrantaa herkillä väreillä. Ja miten Slunga onnistuukaan muutamalla rivillä välittämään lukijalle hetken tarinasta, jolla on kokonainen menneisyys takanaan. Taidokasta, taidokasta. Slunga saavuttikin runoillaan toisen sijan vuoden 2007 J.H. Erkon runokilpailussa. Heli Slunga on myös Oulun vuoden taiteilija 2013. Hyvä Oulu ja hyvä Heli, nappivalinta!

Minä en sitä halunnut
vaikka niin yritettiin väittää
sanottiin minun olevan pikku psykopaatti
tai skitso narttu

ja he antoivat minulle ruiskeen
sitoivat sänkyyn kiinni

yrittivät väittää että olen hullu ja kuvittelen harjoja
kun tiesin heidän joka yö tulevan
vievän viattomuuteni pala palalta

Runoissa eletään valomerkin jälkeistä aikaa, rosoa lapsuutta, nuoruutta ja parisuhdetta, palaillaan Kanarian-lomalta, ollaan synnytyssalissa. Aiheita, joita en uskonut löytäväni runoista. Jumala ei soita enää tänne -kokoelmaa suosittelen todella lämpimästi niillekin lukijoille, jotka tavallisesti vieroksuvat runoja. Elämänmakua voi löytää myös runoista, siitä Slungan runot ovat oivallinen esimerkki.

Iloinen hymynaama Slungan runoille!

Muualla verkossa: Slungan runoja on luettu mm. blogeissa Villasukka kirjahyllyssä ja Kiiltomato. . Runoilijan omat kotisivut. Arvostelu Jänkä-lehdessä.

Kirjan tietoja:
Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne
Minerva, 2008
95 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

19. marraskuuta 2013

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia

Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia (Otava, 2008) etenee hitaan tyylikkäästi, surumielisten sävyjen keskellä. Yleensä odotan kirjalta vauhdikkaampia juonenkäänteitä tai räväkämpiä henkilöhahmoja, mutta joskus Amerikkalaisen elegian kaltainen rauhallisempi tarina on aivan paikallaan. Kirjan kertojana on Erik, New Yorkissa psykiatrina työskentelevä eronnut keski-ikäinen mies. Hänen isänsä on kuollut hiljattain, ja kirjan tapahtumat käynnistyvät kuolinpesän selvittelystä. Isän papereiden joukosta löytyy arvoituksellinen kirje, jonka merkitystä Erik ja hänen sisarensa Inga kirjan aikana selvittelevät.


Naiskuvioita kirjaan tuo kaunis Miranda, joka asuu tyttärensä Eglentinen kanssa Erikin talossa vuokralaisena. Eräs henkilö Mirandan menneisyydestä lähettelee outoja valokuvia Mirandalle ja Erikille, ja tämän juonikuvion avulla kirjaan tulee aavistus uhkaa, mutta mitään sydänsuruja dramaattisempaa Mirandan henkilöhahmosta ei lopulta kehkeydy.

"Tuska, jota olin tuntenut Mirandan puhuessa, ei ottanut hellittääkseen. Ymmärsin, että olin projisoinut itseäni tulevaisuuteen, johon hän ja Eggy kuuluivat, ja vailla tuota kuvitteellista tulevaa aikaa olin saanut osakseni paljon surkeamman elämänmuodon, rakkaudettoman nykyhetken. Aamuisin heräsin synkkään pilveen, ja vaikka oloni tavallisesti kohenikin potilaita kuunnellessani, tiesin joutuneeni tilaan, jota lääketieteen slangissa kutsutaan anhedoniaksi: ilottomuuteen." (s. 150)

9/11:kin on otettu mukaan Amerikkalaiseen elegiaan. Erikin sisarentyttärellä on tragediaan liittyviä kokemuksia, jotka eivät jätä häntä rauhaan. 'Ennen/jälkeen' -tyylinen asetelma toistuu kirjassa useammankin henkilön kohdalla, mutta 9/11 saa huomiota osakseen lähinnä sivulauseissa. Järkyttävä tapahtuma ei nouse keskiöön missään vaiheessa.

Hustvedt on naimisissa Paul Austerin kanssa. Austerilta olen lukenut vain New York -trilogian, eikä se ollut minun kirjani. Kirjallisesta avioparista vaimon tyyli vaikuttaa olevan enemmän minun makuuni. Amerikkalainen elegia ei ollut vuoden paras lukuelämys, mutta pidin Hustvedtin kerrontatyylistä ja siitä, että kirjassa ei pyöritty vain yhden asian ympärillä, vaan mukaan mahtui kaikenlaista. Selviteltiin kirjeen arvoitusta, istuttiin Erikin psykiatrin vastaanotolla, haikailtiin salaperäisen Mirandan perään ja väliin mahtui Erikin isän päiväkirjamerkintöjä. Hustvedtiä voisin lukea lisääkin, jos sopiva kirja sattuu kohdalle.

Muualla verkossa: Amerikkalaista elegiaa on luettu mm. blogeissa Lukemisen ilo, Lumiomena, Aamuvirkku yksisarvinen ja Luettua elämää.

Kirjan tietoja:
Siri Hustvedt:  The Sorrows of an American (2008)
Suomennos Kristiina Rikman
Otava, 2008
364 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

17. marraskuuta 2013

Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango

Arturo Pérez-Reverten Kohtalon tango (Like, 2013) johdattaa lukijan intohimoisen tangon pyörteisiin 1920-luvun lopun Buenos Airesiin, kansainvälisiin vakoilupiireihin 1930-luvun Nizzaan ja shakkiturnaukseen 1960-luvun Sorrentoon, Italiaan. Pérez-Reverten uusimmassa romaanissa riittää hohdokkaita tapahtumapaikkoja ja kohtalokasta tunnelmaa. Monen aikatason juonenkäänteet etenevät limittäin, Buenos Airesin ja Nizzan tapahtumia kerrotaan takaumien kautta. Romaanin päähenkilönä on charmantti Max Costa, joka nuoruudessaan toimi salonkitanssijana ja herrasmiesvarkaana. Vanhoilla päivillään hän on joutunut tyytymään varakkaan tohtorin autonkuljettajan rooliin. Sattumalta Max kohtaa naisen menneisyydestä, Mecha Inzunzan, ja päättää vielä kerran koettaa onneaan rakkauden ja huijaamisen jaloissa peleissä.

 "Tangossa yhdistyi monta eri tanssia: andalusialainen tango, habanera, milonga ja mustien orjien tanssi, Max selitti. Ensin syntyi milonga, kun Argentiinan musisoivat karjapaimenet, gauchot vierailivat kitaroineen Buenos Airesin laitakaupungin kuppiloissa, sekatavarapuodeissa ja ilotaloissa. Milongassa oli mukana laulu ja siinä vaiheessa, kun sitä alettiin tanssia, oli syntynyt tangon ensimmäinen versio. Mustien musiikilla ja tanssityylillä oli siinä tärkeä rooli, sillä tuohon aikaan tanssijoiden välillä oli enemmän tilaa. Ote antoi enemmän vapautta ja parit suosivat cruzadoa, ristiaskelia, vaihtoivat suuntaa ja tekivät joko yksinkertaisia tai monimutkaisempia pyörähdyksiä.
    'Vai oli olemassa mustien tango?' Armando de Troye vaikutti aidosti yllättyneeltä. 'En edes tiennyt, että Argentiinassa oli mustia.'" (s. 68)

Maxin ja Mechan kiihkeät nuoruusvaiheet Buenos Airesissa ja valtamerilaiva Cop Poloniolla olivat mielestäni Kohtalon tangon parasta antia. Aidon tangon tunnelataus huokuu kotisohvalle asti ja kaupungin syrjäkujien kapakoiden pinnan alla väreilevä väkivaltaisuuden uhka on käsinkosketeltava. Nizzan vakoilukiemuratkin olivat aivan kohtuulliset, ja minulle olisikin riittänyt, että Kohtalon tangon kertomus olisi keskittynyt näihin kahteen ajanjaksoon. 64-vuotiaan Maxin ilottelut Sorrenton shakkiturnauksessa olivat minun makuuni liian sentimentaalisia, ja shakkiturnaus tuntui ylipäänsä hieman keinotekoiselta juonen kannalta. Varsinkin, kun sen tiimoilta ei kovinkaan kummoista loppuhuipennusta Kohtalon tangolle kehkeytynyt.

Yhdeksäs portti säilyttää edelleen suosikkiasemansa lukemieni Arturo Pérez-Reverten kirjojen joukossa. Kohtalon tango ei ollut huono kirja, mutta subjektiivisella 'Pérez-Reverte asteikollani' luokittelen sen keskinkertaiseksi. Kohtalon tangossa olisi ollut ainekset paljon vetävämpäänkin tarinaan.

Muualla verkossa: Kirja-arvio blogissa TuijaTa. Lukijoiden mietteitä SSKK:n (Suuri suomalainen kirjakerho) jäsenpaneelissa. Hesarin arvostelu.

Kirjan tietoja:
Arturo Pérez-Reverte: El tango de la Guardia Vieja (2012)
Suomennos Sari Selander
Like, 2013
500 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

16. marraskuuta 2013

Italo Calvino: Herra Palomar

Taitava kirjailija kirjoittaa kiinnostavasti vaikka aidanseipäästä. Italo Calvinon Herra Palomarissa (Tammi, 1988) on juttuja mm. nurmikon olemuksesta, tähtitaivaan ja aaltojen tarkkailusta sekä parittoman tohvelin arvoituksesta. Herra Palomar sisältää lyhykäisiä lukuja, joissa pohdiskeleva herra Palomar tutkailee milloin mitäkin luonnon- tai maailmankaikkeuden ihmettä. Kirja ei ole perinteinen juoniromaani, pikemminkin se on kokoelma tarinoita. Palomar on milloin Roomassa, milloin Pariisissa tai Barcelonassa. Mitään selitystä paikkojen vaihtumiselle lukija ei saa. On vain seurattava mukana ja ihmeteltävä, miten Palomar ajatuksissaan koettaa jäsentää ympäröivää todellisuutta. Jos kirjan rakenne hämmentää lukijaa, kirjan viimeiseltä sivulta löytyy tietoa lukujen tarkoituksesta. Tietyistä luvuista löytyy antropologisia elementtejä, toisista taas spekulatiivisia kokemuksia. Mielestäni tämä oli hieman turha sivu, joka vie lukijalta oivaltamisen ilon.

"Kaiken yllä leijuu paheellisen rikostoveruuden varjo: maku- ja varsinkin hajuhienostuneisuudessa on höltymisen hetkensä, jolloin juustot astioissaan tuntuvat tarjoavan itseään kuin bordellin divaanilta. Nautintoa täydentää perverssi huvittuneisuus joka käy ilmi himon kohteille annetuista nöyryyttävistä nimistä: crottin, boule de moine, bouton de culotte.
    Mutta ei herra Palomar tämän tapaiseen tuntemukseen halua syventyä: hän tahtoisi vain määrittää ihmisen ja juuston välisen fyysisen suhteen kaikessa yksinkertaisuudessaan." (s. 77)

Myönnän, että Stockmannin juustotiskillä minun päässäni ei liiku näin syvällisiä mietteitä. Calvino onnistuu mainiosti heittämään arkiset tilanteet täysin uudelle tasolle. Minä viihdyin herra Palomarin seurassa, vaikka luinkin kirjasta luvun silloin, toisen tällöin. Eniten pidin luvuista, joissa herra Palomar tarkastelee taivasta. Niistä muistui mieleen Calvino-suosikkini Koko kosmokomiikka, vaikka herra Palomar toki liikkuu maanpäällisessä todellisuudessa eikä ole samalla tavoin absurdi kuin Kosmokomiikka.


Kirjan tietoja:
Italo Calvino: Palomar (1983)
Suomennos Liisa Ryömä 
Päällys Markko Taina 
Tammi, 1988 
132 sivua

Mistä kirja minulle? Oma ostos kirjaston poistokärrystä.

PS. Blogiini päivittyi uusi teema, kuten tarkkasilmäisimmät lukijat ehkä huomaavat. Innoittajana toimi paniikki, joka sai alkunsa leikkiessäni Bloggerin mallinmuokkaustyökalulla. Tarkoitus oli tehdä pieni päivitys kuvien ulkoasuun liittyen, mutta 'Käytä blogissa' nappulaa on niin helppo painaa... hups, sinne meni blogikävijöiden ihmeteltäväksi mitä oudoimpia muutoksia. Miksi palauttaa varmuuskopiosta entinen ulkoasu, jos voi keksiä jotain uutta? Pienten välivaiheiden jälkeen päädyin kokeilemaan valmista teemaa. Ehkä tällä pärjätään vaikkapa vuodenvaihteeseen asti.

14. marraskuuta 2013

Kenzo Kitakata: Tokion tuhkaa

Kenzo Kitakatan Tokion tuhkaa (Karisto, 2006) on kustantajan esittelyn mukaan rikosromaani. Samaisella sivulla kerrotaan, että Kitakata on Japanin suosituimpia ja arvostetuimpia rikoskirjailijoita, ja Tokion tuhkaa edustaa hänen kirjoitustyylinsä huipputaidonnäytettä. Minulla oli vaikeuksia sijoittaa tätä kirjaa rikosromaanin tai  vaikkapa dekkarin genreen. Tokion tuhkassa ei tapahdu rikosta, jonka tekijä halutaan löytää. Tokion tuhkassa tehdään rikoksia, mutta niiden tekijä on selvillä koko ajan. Syyllinen on kirjan päähenkilö, Yakuza-yhteisöön kuuluva Tanaka. Tanaka taistelee ja juonittelee parantaakseen asemaansa Yakuzan hierarkiassa. Tokion tuhkaa on kertomus siitä, mihin kaikkeen yksilö on valmis saavuttaakseen haluamansa aseman jossain yhteisössä.

Kitakatan tyyli on erittäin pelkistetty. Dialogia on kirjassa paljon, asioiden tai ihmisten kuvauksia hyvin vähän. Tanakan puhelinkeskusteluista on usein kerrottu vain Tanakan osuus, loput saa lukija päätellä Tanakan vuorosanoista. Tällaisen tekstin lukeminen oli paikoin aika raskasta. Ilmeisesti olen antanut itseni tottua runsaampaan ilmaisuun, jossa lauseiden ympärillä on hieman enemmän pureskeltavaa.

"'Tanaka täällä. Kävin jokin aika sitten puhumassa Club Lisan laskusta.'
'Aah, Tanaka-san.'
'Satuin törmäämään äsken Club Lisan  Mama-saniin. Hän kertoi, että halusitte puhua kanssani.'
'Minä maksan. Neljä miljoonaa. Eihän minulla ole vaihtoehtojakaan. Minä maksan.'
'Anteeksi?'
' Tiedättehän, sen Emin laskun. Siitähän me puhuimme. Tämä saattaa olla pelkkää rahan haaskausta, mutta en minä voi muutakaan.'
'Onko tämä joku kehno vitsi? En minä hoida enää koko asiaa. Minähän kerroin viimeksi tavatessamme, että kyse oli tarjouksesta, joka ei toistu.'" (s. 154)

Yakuza-aiheeseen ei mennä kirjassa kovin syvälle, paljastavan yksityiskohtaista tietoannosta on turha odottaa Tokion tuhkalta. Tanakan toimien kautta toki välittyy tietynlainen Yakuza-kuva, mutta 'faktaa fiktion seassa' tyylistä otetta kirjassa ei ole käytetty. Tokion tuhkaa oli paikoin raaka, mutta Tanakan ronskit otteet rikollismaailmassa sivuutetaan yhtä vähäeleisellä tyylillä kuin muutkin kirjan tapahtumat.

Tokion tuhkaa erottuu kirjojen harmaasta massasta, mutta ei silti noussut suureksi lukuelämykseksi.

Muualla verkossa: Kirja-arvio Jäljen ääni -blogissa. Hesarin kirja-arvostelu.


Kirjan tietoja:
Kenzo Kitakata: Bo no kanashimi (1990)
Suomennos J. Pekka Mäkelä
Karisto, 2006
205 sivua

Mistä kirja minulle? Löytyi omasta kirjahyllystä. Mieheni tekemä heräteostos.

12. marraskuuta 2013

Joni Skiftesvik: Viltteri ja Mallu

Joni Skiftesvikin Viltteri ja Mallu (WSOY, 2003) sisältää kertomuksia nuorten oululaisten, Viltterin ja Mallun, elämästä. Viltteri tykkää rassata autoja, vaikkei niistä aivan kaikkea ymmärräkään. Mikään ruudinkeksijä hän ei ole. Mallu on ärhäkkä nuori nainen, jossa on potkua enemmän kuin kaupungin pojissa yhteensä. Poikien kanssa peuhatessa on kuitenkin sattunut vahinko nimeltä Santtu. Isäksi on tunnistettu Viltteri. Aikanaan Viltteri ja Mallu laittavat hynttyyt yhteet ja yhteistä elämää koetetaan viedä eteenpäin Viltterin epämääräisten bisnesten avulla.

"Mallun lehti-ilmoitukseen tuli vain yksi vastaus. Se oli joltakin rovastin leskeltä, joka halusi naapurissa olevaan kaksioonsa ehdottomasti uskossa olevia, siivoja ihmisiä.
- Alahan pyykätä naamaasi ja tukkaasi! Mallu komensi Viltteriä. - Mennään porisuttamaan ruustiinaa.
- Ei kai siellä minua tarvita, Viltteri esteli. - Mitä minä osaan..?
- Jos et mitään muuta, niin seisot minun takana ja hyrisytät virsiä." (s. 117)

Mallu saa tarvittaessa ruustiinan uskomaan, että he Viltterin kanssa ovat tupakoimattomia uskovaisnuoria, mutta minä en silti erityisemmin lämmennyt Viltterillle ja Mallulle. Ihan mukavastihan tarinat oli kerrottu, niissä oli elämänmakua ja ymmärrystä Viltterin toilailuille. Nuorenparin vaatimattomissa oloissa ja rahahuolissa ei piehtaroida vaan aina on suunta eteen-ja ylöspäin. Kirjan aihe vain ei ole ollut minun makuuni. Viltteri ja Mallu oli hieman liian arkinen minulle, en jaksanut innostua asunnonetsimisistä tai autonhakureissuista. Kirjapassini eteni kuitenkin taas yhden merkinnän verran, joten ei tämän kirjan luku hukkaan mennyt.

Viltteri ja Mallu ei ollut huono kirja mutta ei erityisen hyväkään. Vaisuhko lukuelämys sai minut ympyröimään keskimmäisen naamankuvan. 3. passimerkintä saavutettu!

Muualla verkossa: Arvostelu kirjasta Hesarissa ja Kirjavinkeissa.

Kirjan tietoja:
Joni Skiftesvik: Viltteri ja Mallu
WSOY, 2003
273 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

10. marraskuuta 2013

Palkintokierros/Julian Barnes: Puhumalla paras

Ranskalainen Prix Femina Étranger -kirjallisuuspalkinto myönnetään vuosittain parhaalle ulkomaiselle käännösromaanille. Ensimmäisen kerran palkinto jaettiin vuonna 1985 ja sen sai J.M. Coetzeen Michael K:n elämä (Otava, 1984). Sofi Oksasen Puhdistus (Purge) sai palkinnon vuonna 2010. Puhdistusta en ole lukenut, mutta Oksasen palkinto oli hieno huomionosoitus suomalaiselle kirjallisuudelle. Prix Femina Étranger -palkintosarja on osa Prix Femina -palkintojen sarjaa, joihin kuuluu alkuperäinen, vuonna 1905 alkunsa saanut Prix Femina -palkinto sekä vuonna 2001 ensimmäisen kerran myönnetty Prix Femina Essai. Prix Femina juontaa juurensa aikaan, jolloin naisten kirjoittaman kirjallisuuden oli taisteltava paikastaan auringossa. 1900-luvun alussa miehinen Goncourt-raati ei huomioinut ansioituneita naiskirjailijoita, joten he päättivät perustaa oman palkintonsa. Prix Feminan palkintoraati koostuu yksinomaan naisista. Palkinto voidaan myöntää mies- tai naiskirjailijalle. Nykyään Prix Femina -palkinnot kuuluvat Ranskan huomattavimpiin kirjallisuuspalkintoihin.

Valitsin Prix Femina Étranger -palkituista luettavakseni vuoden 1992 voittajan, englantilaisen Julian Barnesin romaanin Puhumalla paras (WSOY, 1992). Kirjan aiheena ovat avioliitto ja kolmiodraama. Päähenkilöt Stuart, Gillian ja Oliver esittävät lukijalle oman näkemyksenä kolmiodraaman tapahtumien kulusta. 'Kuka puhuu' ongelmaa ei ole, sillä tekstinosat on nimetty henkilöiden mukaan. Jokainen saa vuorollaan suunvuoron, ja matkan varrella muutama sivuhenkilökin pääsee esittämään omia kantojaan. Lukija voi istahtaa tuoliin ja alkaa kuunnella.

Päähenkilöiden luonne paljastuu hienosti heidän sanojensa kautta. Stuart on pikkutarkka keskiportaan pankkimies, joka on yllättänyt löydettyään itselleen ihanan vaimon, Gillianin. Yllättänyt on myös Stuartin lapsuudenystävä Oliver, erityisesti siitä, että hän papin aamenen kajahtaessa ymmärtää rakastavansa Gilliania. Gillian huomaa olevansa miellyttävässä avioliitossa Stuartin kanssa. Samalla Oliver on alkanut piirittää Gilliania omintakeiseen tyyliinsä.

"Oliver
Minähän sanoin, että panen elämäni järjestykseen. Se kuntoiluvouhotus oli vähän liikaa, myönnetään - saisin takuulla hölkkähalvauksen jo hypätessäni Nikeihin. Mutta muuten... minun on järjestettävä kaksi juttua. Yksi, varmistettava että minulla on kaikki iltapäivät, maanantaista perjantaihin, vapaata siltä varalta että hän laskee minut luokseen. Kaksi, ansaittava niin paljon rahaa että voin ylläpitää sekä babylonialaista budoaariani lännessä että spartalaista soppeani pohjoisessa. Ja vastaus - sapris-ti! -on: teen työtä viikonloppuisin. Muun ohella se vie ajatukseni pois Stoke Newingtonin vompatista ja hänen sänkykammarinsa hetteiköstä." (s. 135)

Onko Oliver vastuuton huithapeli ja Stuart hyväuskoinen aviomieshölmö? Onko Gillian tuulella käyvä tyttö, joka vaihtaa aviomiestä kuin sukkaa? Lukija päätelköön itse. Stuartin, Oliverin ja Gillianin jutut kuljettavat lukijan läpi alkuvaiheen ystävyyden, vaivihkaisen petoksen ja silmien avautumisen. Lopulta Gillianilla on avaimet päättää draama niin, että kaikki osapuolet voivat lähteä omille teilleen. 

Barnesin kirjoitustyyli on pirullinen ja samalla nautittavan hauska. En löytänyt Googlen avulla palkinnon perusteluja, mutta en yhtään ihmettele, että tämä romaani palkittiin. Tekstin rakenne palvelee täydellisesti kirjan aihetta. Samaa tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta, ja sitä lukiessa tekisi mieli ravistella yhtä henkilöä hereille ja potkia toista takapuolelle idioottimaisen käytöksen vuoksi. Henkilöt kertovat juttujaan näennäisen kevyesti, mutta lopussa huumorin seasta alkaa pilkistää jo synkempiäkin sävyjä. Barnesin Puhumalla paras on erinomainen kirja 21 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin.

Muualla verkossa: Hesarin arvostelu. NY Timesin arvio.

Kirjan tietoja:
Julian Barnes: Talking it over (1991)
Suomennos Kristiina Drews
WSOY, 1992
298 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

9. marraskuuta 2013

Pian käynnistyy: Palkintokierros!

[EDIT 19.3.2015  Projekti päättynyt. Ks. postauksen loppuosa.]

Kirjallisuuspalkinto-aiheisia juttuja on viime aikoina putkahdellut blogiin jos toiseenkin. Finlandia-ehdokkaita arvuutellaan kiivaasti ja aiempien vuosien voittajia laitetaan henkilökohtaiseen paremmuusjärjestykseen. 30-vuotisjuhliaan viettävän Finlandian lisäksi kirjabloggarit ja toivottavasti koko kirjoja lukeva kansa jännäävät, mikä on Kaikkien aikojen paras kirja.

Kirjallisuuspalkinnot ovat minulle aika usein taustakohinaa. On hienoa, että kirjat saavat palkintojen kautta huomiota, mutta palkinto ei ole ollut minulle syy rynnätä kirjaostoksille. Jos satun lukemaan palkitun kirjan enkä pidä siitä, en ajattele, että kirjamakuni on huono. Se ei vain ole samanlainen palkintoraadin kanssa.

Palkintouutisten keskellä mietiskelin, että ehkäpä palkinnot olisivat oiva aihe teemaviikkoiluun. Hylkäsin ajatuksen, kun löysin Kirjasammon sivuilta listan palkintosarjoista. 202 erilaista kirjallisuuspalkintoa, koti-ja ulkomailta! Niin paljon palkintoja, joista en ole koskaan kuullutkaan. Niin paljon palkittuja kirjailijoita, joilta en ole koskaan lukenut yhtään teosta. Teemaviikko vaihtui Palkintokierrokseen. Päätin, että nyt alkaa bloggaajan matka läpi kirjallisuuspalkintolistojen. Aion lukea yhden kirjan jokaisen listalla mainitun kirjallisuuspalkinnon voittajaluettelosta. Yksi Nobel-voittaja, yksi Finlandia-voittaja jne.

Kirjasammon lista sisältää linkit palkittuihin kirjailijoihin ja kirjoihin. Muutama poikkeus toki näkyy olevan, joten luvassa on palkittujen metsästystä Googlen avulla tai palkinnon ohittaminen. Listalla on myös runopalkintoja. Nämä hirvittävät jo etukäteen, mutta koetan olla tekemättä suurta väkivaltaa herkille runosille. Luettavat kirjat aion valita iloisesti mutuilemalla. Toivon vilpittömästi, että jokaiselta palkintolistalta löytyy edes yksi kirja, jonka jaksan lukea loppuun asti. Jos ei löydy, ehkä ohitan palkinnon tai luen väkisin jonkun ohuen kirjan.
Ensi syksynä 50/202
kirjaa luettuna?

Ehkä se kaikkein kaunein palkintosarja x 3 loistaa poissaolollaan Kirjasammon listalla. Blogistanian Kuopus, Finlandia ja Globalia puuttuvat listalta. Mutta eipä hätää, bloggaajan oikeudella otan nekin mukaan Palkintokierrokselle. Blogistanian palkinnot ovat nuoria, joten luen yhden teoksen kolmen parhaan joukkoon selvinneistä.

Aikarajaa en tälle projektille aseta, mutta olen tyytyväinen, jos ensi vuoden loppuun mennessä olen lukenut neljänneksen listalta. Sehän on jo 50 kirjaa! Lukuprojektin etenemistä voi seurailla blogin yläpalkkiin ilmestyvältä Palkintokierros-sivulta. Ensimmäinen postaus tulee luettavaksi jo huomenna. Löysin heti mainion kirjailijan ja kylkiäisinä napsahtaa extrapiste Avioliittojuonia-haasteeseen.

Odotettavissa: palkintohumua ja lukemisen juhlaa!

Edit 19.3.2015: Kuoppaan hiljaisesti tämän lukuprojektin. Löysin hyviä kirjoja, mutta kaikkien palkintosarjojen tai edes vähän suuremman osan läpikäyminen ei enää innosta. Säilytän palkittujen listat silti lukuvinkkien lähteenä. Alla olevassa luettujen listassa on nimittäin joitakin todella hienoja kirjoja, joita tuskin olisin muutoin löytänyt.

Luetut kirjat:

Marraskuu 2013:
Prix Femina Étranger - Julian Barnes: Puhumalla paras
World Fantasy Award - China Miéville: Toiset

Joulukuu 2013:
FST:n kirjallisuuspalkinto - Emma Juslin: Frida ja Frida
Finlandia-palkinto - Kristina Carlson: Maan ääreen
Kirjapöllö - Lisbeth Landefort: Oopperaa, oopperaa!

Tammikuu 2014:
Sysmän kirjakyläpalkinto - Petri Tamminen: Rikosromaani
Lempi-palkinnot - Ilpo Koskela: Paholaisen kuiskaus 

Maaliskuu 2014:
Kääntäjien valtionpalkinto - Robert van Gulik: Punainen paviljonki
Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto - Anu Kaipainen: On neidolla punapaula  

Elokuu 2014:
Martin Beck -palkinto - Philippe Claudel: Harmaat sielut

Syyskuu 2014:
Pulizer-palkinto - Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali  

Lokakuu 2014:
Astrid Lingrenin muistopalkintoShaun Tan: The Lost Thing

Odotettavissa edelleen: lukemisen juhlaa.

8. marraskuuta 2013

César Aira: Aaveet | Kirjailijakokous

¡Hola! español -haaste on terävöittänyt katsettani espanjankieliselle kirjallisuudelle. César Airan kirja uutuushyllyssä - tämän täytyy sopia haasteeseen? Kyllä, Siltala on julkaissut argentiinalaiselta kirjailijalta kaksi pienoisnovellia sisältävän kirjan Aaveet | Kirjailijakokous (Siltala, 2013). Takakansiteksti kuvailee kirjaa oudoksi ja älykkääksi - kaksi adjektiivia, jotka takuuvarmasti saavat bloggaajan kiinnostuksen heräämään. Kirjan luettuani voin todeta, että molemmat pienoisromaanit todellakin ovat outoja ja varmasti myös älykkäitä, koska en voi väittää niitä täysin ymmärtäneeni.

Aaveet-pienoisromaanissa liikutaan rakennustyö-maalla. Buenos Airesiin rakennetaan kerrostaloa ja päähenkilöinä ovat muutamat henkilöt kerrostalon chileläisestä rakennusporukasta. Erikoista heissä on se, että he näkevät aaveita. Aaveet ovat alastomia, kalkkipölyn peittämiä miehiä, jotka leijuvat ilmassa ja liitelevät seinien läpi. Rakennusporukka perheineen asuu keskeneräisessä talossa siihen asti, kunnes se valmistuu. On uudenvuodenaatto ja kuuma, hiostavan hehkuvan kuuma. Uudenvuoden juhlaa valmistellaan ja perheen tytärtä Patria alkavat aaveet kiehtoa. Uusi vuosi, uudet kujeet -sanonta saa pienoisromaanin lopussa melkoisen dramaattisia vivahteita.

Juonen tasolla Aaveet ei säväyttänyt, niin outo kuin se olikin. Airan kieli sen sijaan teki vaikutuksen. Hän ei ole jakanut tekstiä lukuihin, vaan kappaleet seuraavat toisiaan kunnes Aaveet loppuu. Kerronnan kohteena olevat henkilöt vaihtuvat ja arkinen kaupassa käynti saattaa yhtäkkiä vaihtua unijaksoon ja korkealentoiseen pohdiskeluun arkkitehtuurista ja todellisuuden rakenteista. Kaikki soljuu sulavasti, taidokkaasti eteenpäin eikä lukija tiedä, mitä odottaa seuraavalta lauseelta.

"Hän näki unta samasta rakennuksesta jonka huipulla nukkui, mutta se ei ollut unessakaan ehtinyt valmiiksi eikä siellä asuttu, hän näki talon sellaisena kuin se oli nyt, keskeneräisenä. Se oli rauhallinen näky, vailla levottomuutta herättäviä enteitä ja tai ajatuksia, melkein kuin olisi todennut asioita. Unen ja todellisuuden välillä on kuitenkin ero, joka on sitä merkittävämpi mitä pienempi kontrasti niiden kesken vallitsee. Tässä tapauksessa ero heijastuu arkkitehtuuriin, mikä jo sinänsä on peilausta sen välillä, mitä on rakennettu ja mitä tullaan rakentamaan. Ja sillan noiden kahden heijastuksen välille muodosti kolmas käsite, joka sisältää käytännöllisesti katsoen kaiken materian: se, mikä on ei-rakennettua." (s. 65-66)

Kirjailijakokouksen päähenkilö on yhdistelmä kirjailijaa ja tiedemiestä, joka haluaa kloonata Carlos Fuentesin. Jokin menee pieleen ja lopputuloksena on hirviömäisten sinisten matojen vyöry vuorilta alas kaupunkiin. Kirjailijakokouksen juonessa oli enemmän vauhtia ja railakkaita sfäärejä kuin Aaveissa, mutta ne tuntuivat yliampuvilta Aaveiden unenomaisen, kuuman tunnelman jälkeen.

Airan pienoisromaanien lukukokemus oli 'erilainen'. Tämä ei ole mikään tusinakirja. Hienoa, että näin erikoista proosaa suomennetaan. Aira on kustantajan sivujen mukaan ollut mukana Nobel-veikkauksissa jo muutaman vuoden.

Muualla verkossa: Kirja-arvio Kirjavinkit-sivulla. Aamulehden arvostelu.

Kirjan tietoja:
César Aira: Los fantasmas (1990), El congreso de literatura (1999)
Suomennos Anu Partanen
Siltala, 2013
245 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

6. marraskuuta 2013

Rebecca Stott: Veden muisti

Rebecca Stottin Veden muisti (Avain, 2011) oli yllättävän koukuttava kirja. Cambridgen yliopistokaupungissa kahdella aikatasolla liikkuva kirja vie lukijan Isaac Newtonin, eläinaktivismin ja aaveiden maailmaan. Erikoisen kuuloinen yhdistelmä toimii todella hyvin. Kun olin päässyt kunnolla alkuun kirjan kanssa, en malttanut ottaa mitään muuta luettavaksi samaan aikaan. Takuuvarma merkki siitä, että luen oikeaa kirjaa oikeaan aikaan. Veden muisti viihdytti minua ollessani pienellä syyslomalla.

Veden muistin päähenkilö on kirjailija ja historioitsija Lydia Brooke. Hänen ex-rakastettunsa Cameronin äiti Elizabeth Vogelsang on kuollut ja Cameron on pyytänyt Lydiaa saattamaan loppuun äidiltä kesken jääneen tutkimustyön. Työn aiheena on Isaac Newton ja erityisesti tämän kytkökset alkemian harjoittamiseen. Lydia asettuu taloksia Elizabethin taloon, Ateljeehen, ja alkaa käydä läpi tämän muistiinpanoja.

"Ensimmäisten Ateljeessa viettämieni viikkojen koin uhkaavan tilanteen vain hetkittäin. Jotain, jonka vain hädin tuskin kuulin tai näin, melkein aina auringon noustessa tai laskiessa - vaimea tuskanhuuto jostain kaukaa, puutarhassa vilahtava hahmo, outo valonläikkä joka lipui pitkin seinää. Ei mitään erityistä. Tunne siitä, että jokin oli läsnä, mutta ei vielä asettunut taloksi." (s. 148)

Juonenkäänteet kehittyvät rauhalliseen tahtiin, mutta luku luvun perään tapahtumat käyvät entistä kiinnostavammiksi. Ateljeessa näkyy outoja valoilmiötä, joku tappaa Elizabethin lemmikkikissan. 1600-luvulla on kenties tapahtunut murhasarja, jolla on yhteyksiä nykyaikaan. Kuka on salaperäinen herra F? Mitä sisältävät kadoksissa olevat Vogelsangin arkistot? Veden muistin suomennettu nimi on kaunis, mutta kirjan englanninkielinen nimi Ghostwalk kuvaa kirjan tapahtumia paremmin. Lydia on erittäin akateeminen, faktaan nojautuva ihminen mutta huomaa lopulta päätyvänsä hakemaan tietoa menneisyyden haamuilta.

Arvoitusten lisäksi kirja sisältää jonkin verran tietoa Newtonista ja hänen tutkimuksistaan. Faktatieto on onnistuneesti kirjoitettu fiktion sekaan eikä kokonaisuus muodostu kuivaksi missään vaiheessa. Pidin Stottin kirjoitustyylistä erittäin paljon. Ainut totuttelua vaativa asia oli se, että koko kirja on ikään kuin kerrottu Cameronille ja Lydian ja Cameronin vuoropuheluissa Cameronia kutsutaan aina 'sinäksi'. Tämä oli pidemmän päälle hieman hassun kuuloista. Mutta tämä oli pieni kauneusvirhe muutoin viihdyttävässä kokonaisuudessa.

Muualla verkossa: Veden muistia on luettu mm. blogeissa: Taikakirjaimet, Tarukirja, Morren maailma ja Kirjasähkökäyrä. Dekkariseuran arvostelu kirjasta.

Kirjan tietoja:
Rebecca Stott: Ghostwalk (2007)
Suomennos  Emma Murron ja Turkka Hautala
Kansi Timo Numminen
Avain, 2011
429 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

4. marraskuuta 2013

Martin Walker: Poliisimestari Bruno

Martin Walkerin Poliisimestari Bruno (WSOY, 2010) oli minulle uusi dekkarituttavuus. Kirjan kansikuva ei näytä kovin houkuttelevalta, mutta takakansiteksti lupailee jo enemmän: pienen maalaiskaupungin ranskalaistunnelmaa ja raaka murha. Ja kerrankin kävi niin, että kirja antoi enemmän kuin takakannen perusteella osasin odottaa!

Poliisimestari Brunon tapahtumat sijoittuvat idylliseen ranskalaiskaupunkiin nimeltä Saint-Denis. Päähenkilönä häärii kaupungin poliisimestari Benoît Courrèges eli tuttavallisemmin Bruno.

"Bruno, joka oli uskollisempi kotikaupungilleen ja sen pormestarille kuin Ranskan nimellisille laeille, etenkin jos ne oikeastaan olivat Brysselin lakeja, leikki loputonta kissa ja hiiri -leikkiä Euroopan unionin tarkastajien kanssa, joiden tehtävänä oli valvoa EU:n hygieniamääräysten noudattamista Ranskan toreille. Hygienia oli sinänsä oikein hyvä asia, mutta Saint-Denisin asukkaat olivat valmistaneet juustojaan, hanhenmaksapasteijaansa ja sianlihapateetaan satoja vuosia ennen kuin kukaan oli edes kuullut EU:sta, eivät he katsoneet hyvällä ulkomaisia virkamiehiä, jotka tulivat kertomaan heille mitä torilla saa myydä ja mitä ei saa myydä. Bruno oli yhdessä alueen muiden paikallispoliisien kanssa luonut mutkikkaan järjestelmän torimyyjien varoittamiseksi tarkastajien käynneistä." (s. 17)

Kirjassa on jonkin verran stereotyyppisiä ranskalaisia piirteitä, mutta Bruno on mainio dekkarisankari: nelikymppinen poikamies, joka järjestelee sisäpiirirenkaansa kanssa kaupungin asioita aivan kuin olisi isä-hahmo koko Saint-Denisille. Bruno rakentaa itse talonsa, kokkailee (totta kai, kun Ranskassa ollaan), heilastelee paikkakunnan naisia ja tietenkin ratkaisee lyömättömän paikallistuntemuksensa avulla raa'an murhan, joka ravistelee idyllisen kyläyhteisön rauhaa. Murhan ratkaisuasetelmat eivät kuitenkaan ole aivan perinteiset, sillä Bruno vain avustaa murhatutkimuksia, joita johtaa Pariisista saapunut police nationalen edustusto.

Poliisimestari Brunon ranskalaisidylliin tuo tummia sävyjä juonen yhtymäkohdat Ranskan toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, huume-ja maahanmuutto-ongelmat ja myös Brunon omat Bosnian sodan kokemukset. En yleensä pidä sotajutuista, mutta Brunossa ne eivät ollenkaan haitanneet. Päinvastoin, ilman niitä dekkarin tunnelma olisi ollut ehkä liiankin siirappinen. Nyt lopputulos oli erittäin onnistunut. Poliisimestari Bruno oli mukavan erilainen dekkari, ja aion ehdottomasti lukea kirjalle jatkoa. Tornion kaupunginkirjaston sivuilla on listattu Sapo-dekkarit numerojärjestyksessä (tosin lista loppuu vuoteen 2012; kai Sapoa on senkin jälkeen ilmestynyt?). Lukemani Bruno on Sapo-dekkari numero 454 ja numero 458 tarjoilee lisää Brunoa nimellä Poliisimestari Bruno ja viinitarha.

Muualla verkossa: Kirja-arvio blogissa Mitenköhän tässä kaikessa käy (hauska sattuma, taisimme lukea kirjaa juuri samaan aikaan). Brunolla on omat kotisivut (!), joissa mm. esitellään Brunon keittiö. Ja näitä Brunojahan on onneksi näköjään julkaistu vaikka kuinka monta.

Kirjan tietoja:
Martin Walker: Bruno, Chief of Police (2008)
Suomennos Raimo Salminen
Päällys Tuula Mäkiä
WSOY, 2010
319 sivua

Mistä kirja minulle: Kirjaston kirja

2. marraskuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

550 sivua. Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) on nyt luettu. Tunnelmat lyhyesti: 1) onpas herra Jääskeläinen kirjoittanut loistavan romaanin, taas kerran. 2) "Kiitos ei yhtään vitun sielujuttua enää tänään jos saan pyytää" (s. 241). Olisi kiinnostavaa tietää, montako kertaa sana 'sielu' esiintyy kirjassa eri muodoissaan. Jossain vaiheessa lukemista tuli oikein sielu-ähky, mutta se helpotti kummasti kirjan loppua kohden. Sietokyky sanan suhteen ei noussut. Sen sijaan kirjassa puhuttiin vähemmän sieluista.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun sairaanhoitaja Judit päättää jättää aviomiehensä ja työpaikkansa Jyväskylässä. Judit suuntaa kohti Helsinkiä, jossa odottaa uusi työpaikka F-Remedium -nimisessä kotisairaanhoitoyrityksessä. Ruumiin lisäksi yritys haluaa hoitaa myös potilaan sielua. Tapauskovaisena luterilaisena Judit ei sieluille juuri lämpene, mutta komea palkkashekki auttaa kestämään työn huonoja puolia.

550 sivua myöhemmin on koettu jännitystä ja kauhua ympäri Eurooppaa ja päädytty lopulta keskelle kosmista kirjallisuusfarssia, josta on nauru kaukana. Juonta en halua tämän enempää paljastaa, mutta muutama herkkupala kirjan annista:

Vampyyrit ovat aina tuntuneet minusta lähinnä hupaisilta, mutta Nomissa ei ole mitään huvittavaa. Kirjallinen vampyyri vailla vertaa! Ehdottomasti suosikkihahmoni kirjassa.

"Hän jäi omasta halustaan kirjastoon palaakseen kirjojen mukana, mutta liekkien lopulta sammuttua nousi niiden tuhkasta pelästyttäen paikalle saapuneet aleksandrialaiset ja vielä pahemmin ne, jotka olivat syyllisiä kirjaston paloon.
     Hänen kyyneleensä ovat mustia. Pyydystän yhden sormiini, haistelen ja sitten myös maistelen. Kyynel on kaikin tavoin kuin mustetta." (s. 326)

Mitä on todellisuus? Sieluissa pohdiskellaan syntyjä syviä ja tavoitellaan Taivasta. Kirjan kolmannen osan luvut ovat huikeita. Parasta Jääskeläistä, mitä olen lukenut.

Sivuhuomautuksissa tehdään sielullista ruumiinavausta Juditille. Huh, ei pääse romaanihenkilö helpolla, kun perimmäiset vaikuttimet ruoditaan näin pohjamutia myöten.

Nämä asustelevat kirjahyllyssäni!
Ja se kaikkein tärkein kysymys: onko Sielut parempi kuin Lumikko tai Harjukaupunki? Voi kyllä se on! Lumikko ja Harjukaupunki ovat lintujen liverrystä ja hattaran syöntiä verrattuna Sieluihin. Sielut on synkän syvällinen, vilisee kirjallisuusviittauksia ja pitää otteeseen viimeiselle sivulle asti. Onnellinen lukija kiittää ♥ ja jää odottamaan seuraavaa kirjaa.

Muualla verkossa: Sieluista on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa (ja monessa muussa, Google kertoo loput): Leena LumiLukutoukan kulttuuriblogiKirjakirppu ja Morren maailma. Hiphei, nyt minäkin voin mennä muiden bloggauksia tutkimaan, kun oma Sielut-kappaleeni on jo luettu. ☺ Olen onnistuneesti vältellyt Sielut-bloggauksia juonipaljastusten pelossa - valinta, joka kannatti!

Kirjan tietoja:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Päällys: Jussi Karjalainen
Atena, 2013
550 sivua

Mistä kirja minulle? Oma ostos

1. marraskuuta 2013

Seita Parkkola: Usva

Seita Vuorela (os. Parkkola) sai keskiviikkoiltana Pohjoismaiden neuvoston nuortenkirjallisuuspalkinnon yhdessä kuvittaja Jani Ikosen kanssa. Palkittu kirja on viime vuonna ilmestynyt Karikko (WSOY). Olen kerrankin edes jonkin verran ajan hermolla, sillä joitakin päiviä sitten sain luettua loppuun Seita Parkkolan Usvan (WSOY, 2009), johon kuvituksen on tehnyt Jani Ikonen. Palkintouutisista kuullessani en heti tunnistanut lukeneeni kyseisen kirjailijan kirjaa, sillä Usvan kannessa hänen sukunimensä on Parkkola, nettiuutisessa puhutaan Vuorelasta - ja kirjailijan facebook-sivulta löytyy nimi Vuorela-Parkkola. No, (epä)selvyyden vuoksi käytän tässä bloggauksessa sukunimeä Parkkola, kun se kirjan kannesta löytyy.

Usva on kertomus 13-vuotiaiden maailmasta. Kirjan päähenkilö on pitkänhuiskea, yksinäinen tyttö nimeltä Usva. Usvan perhe on köyhä ja asuu tavallisessa suomalaisessa kaupungissa. Koulun arjessa näkyy niukka rahatilanne, kaikessa mahdollisessa säästetään. Eräiden vähemmän mukavien syntymäpäiväjuhlien yhteydessä Usva tutustuu Puumaan, outoon poikaan, joka asuu kaupungin tavaratalossa. Puuma haluaa löytää Parantajan, joka voi auttaa häntä pääsemään irti tavaratalosta. Usva ryhtyy etsimään Parantajaa yhdessä (ainoan) ystävänsä Kodakin kanssa. Heidän kannoillaan on Kamalan johtama joukko nuoria, jotka ovat käynnistäneet ilkeän pelin ajankulukseen.

"Asia nyt vain on niin, että kolmetoistavuotiaiden maailmassa tapahtuneet kätketään. Miksi se menee niin, kuka tietää. Siihen on tuskin vastausta. Ainakaan se ei johdu veljeydestä. En tuntenut mitään sen tapaista Kamalan joukkoa kohtaan. Kirjoittamattomien sääntöjen kirjassa on olemassa periaate, että mitään ei koskaan kerrota. Että jos kertoo, häviää. Voitot kolmetoistavuotiaiden pelissä ovat vähäisiä, mutta tappio on aina lopullinen." (s. 322)

Kirjan takakansi vahvistaa Parkkolan tyylilajiksi maagisen realismin. Maagiset piirteet ilmaantuvat Usvan tarinaan erittäin maltilliseen tahtiin eivätkä ne missään vaiheessa saa yliotetta tarinasta tai nouse aivan mahdottomiin sfääreihin. Kirja kallistuu mielestäni enemmän realismin puolelle ja juonessa on tavallisia 13-vuotiaitten juttuja: koulukiusaamista, tytöt-pojat-tykkäämiskuvioita, ystävistä huolta pitämistä, irrottautumista vanhempien huolenpidosta. Taloudellinen tilanne on juuri nyt jatkuvasti esille sanomalehdissä, ja Usva on erittäin ajankohtainen tämän aiheen suhteen. Kirjaa lukiessa tuntui, että Usvan isän työn etsiminen ja koulun säästötalkoot kuvaavat hyvin tämän päivän todellisuutta. Maagiset piirteet nousevat esille erityisesti salaperäisen Parantajan hahmossa. Tavaratalokin esitetään jännittävän lumoavana paikkana, jossa kaikki on mahdollista.


Usva oli minulle positiivinen yllätys. Tarina oli enemmän kiinni arjessa kuin osasin odottaa, mutta Parkkola kuljetti kertomusta hienosti eteenpäin. Usvan henkilöhahmossa on positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka elämä välillä kolhiikin. Jani Ikosen mustavalkoinen kuvitus luo hieman synkkäsävyistä tunnelmaa kirjaan, mikä sopii loistavasti kirjan tunnelmaan. Pidin loppuratkaisusta, joka on sopivan monitulkintainen. Voit valita joko realistisen tai maagisen sävyn lopun tapahtumille. Minä kallistun Usvan tavoin maagiselle puolelle.

Muualla verkossa: Usvaa on luettu ainakin blogeissa: Kirjoista, Lastenkirjahylly.   Valkoinen kirahvi kirjoitti tänään Vuorelan uusimmasta palkintouutisesta. Parkkola on voittanut Pertsa ja Kilu -palkinnon Usva-kirjallaan. Usvan kansi italiaksi ilmestyneessä käännöksessä.

Kirjan tietoja:
Seita Parkkola: Usva
Kuvitus, päällys Jani Ikonen
WSOY, 2009
375 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...