30. lokakuuta 2013

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Ihastuitko Amelie-elokuvaan? Suloista rakkautta Pariisin taianomaisessa miljöössä... Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti (Tammi, 2013) sisältää lähes 300 sivun verran Amelie-tunnelmaa kirjallisessa muodossa. Sankarittarena on pienen, romanttisen ravintolan nuori kaunis omistaja Aurélie ja rakkauden vastapelurina toimii kustannustoimittaja André. Kirjan juonen oleelliset kiinnekohdat voi mainiosti esitellä kirjan suomenkielisen nimen avulla:

Rakkaus on kirjan keskeinen teema. Tapahtumat lähtevät liikkeelle Aurélien sydänsuruista, kun elämän ihmeellinen mies meni ja jätti post-it-lapulla. Aurélie saa lohtua lukemastaan kirjasta Hymy ikkunan takana, jonka pääosassa on - Aurélie itse?! Sankaritar päättää selvittää kirjan taustaa kirjailijalta itseltään ja kirjoittaa tälle kirjeen.

"En olisi sillä hetkellä osannut pukea sanoiksi, millaista reaktiota kirjeeseeni oikeastaan odotin. Joka tapauksessa enemmän kuin vain pistettä kirjasta lausumani kiitoksen perään.
   Odotin vastausta - yhtä lailla kirjeeseen kuin kysymyksiini - ja se, että ehkä saisin tavata kirjailijan, joka päätti kertomuksensa Kirsikankukkien ravintolaani, oli jännittävää. Muttei kuitenkaan yhtä jännittävää kuin se, mitä sitten todella tapahtui." (s. 62)

Romaanin kirjoittajan Robert Millerin tavoittaminen ei olekaan aivan yksinkertaista. Välikätenä toimii kustannustoimittaja André Chabanais, joka tuntuu kumman haluttomalta saattamaan viehättävää Aurélieta komean Millerin pakeille.

Resepti rakkauteen löytyy lopulta. Tottahan toki tarinalla on kaikkien kommellusten ja väärinkäsitysten jälkeen onnellinen loppu. Aurélien rakkauden menu monine ruokalajeineen löytyy kirjan lopusta. Eli tässä yksi lisä niiden kirjojen luetteloon, joissa on reseptejä kotikokkien kokeiltavaksi.

Kuulostaako hömpältä? Voi, sitä tämä taatusti on,  mutta mitä parhainta laatua! Minusta Barreaun kirja oli sympaattinen, lämminhenkinen ja täynnä ihastuttavaa pariisilaistunnelmaa. Kirjassa on sopivasti huumoria, ranskalaisten ja englantilaisten stereotyyppisistä piirteistä irtoaa monta hauskaa juttua. Jos kaipaat romanttista kirjapiristystä arkeen, Barreaun Rakkausromaanin resepti on oivallinen valinta.

Muualla verkossa: Kirja-arvioita mm. blogeissa Anna minun lukea enemmän, Sivujen sanat, Kirjasähkökäyrä ja Annelin lukuvinkit.

Kirjan tietoja:
Nicolas Barreau: Das Lächeln der Frauen (2010)
Suomennos Veera Kaski
Tammi,  2013
281 sivua


Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

28. lokakuuta 2013

Ulf Durling: Vanha juusto

Ulf Durlingin Vanhaa juustoa (Blue Moon, 2005) hehkutetaan takakannen tekstissä klassikkodekkariksi, joka otetaan aina mukaan Ruotsin 'parhaimpien ja merkittävimpien' dekkarien listoille. Silkasta uteliaisuudesta lainasin kirjan. Millainen dekkari mahtaa kätkeytyä aika erikoisen nimivalinnan taakse?

"Salapoliisiromantisoitu tarina, joka jakautuu kolmeen traagiseen osaan." Kirjan alaotsikko antaa viitteitä kirjan tyylilajista. Se ei ole tragedia vaan pikemminkin komedia tai tyyli-ilottelu. Mies kuolee halvassa, huonomaineisessa pensionaatissa. Tämä on kirjan keskeinen tapahtuma, jota puidaan kolmesta eri näkökulmasta.

Aluksi kerrontavuoron saa kolme eläkeläispapparaista. He harrastavat dekkareita ja kokoontuvat säännöllisesti niistä keskustelemaan. Yhden papparaisen poika sattuu olemaan poliisi. Hän kertoo isälleen kuolleesta miehestä, jonka tapausta hänet on määrätty tutkimaan. Eläkeläistrion kokoontumisessa spekuloidaan suljetun huoneen arvoituksella, kehitellään toinen toistaan hurjempia teorioita ja päädytään loppuratkaisuun.

Seuraavaksi puheenvuoron saa juttua tutkiva poliisi. Tätä tarinan osuutta voi kuvailla lyhyesti näin: pilakuva poliisin toiminnasta.

"Vasta kun makasin kotona sängyssä, minulle tuli mieleen, että olin tosiaan unohtanut ottaa todistajilta sormenjäljet. Onneksi juuri nämä jäljet olivat arkistossa. Muuten olisimme jääneet tyhjin käsin.
    Olimme kumma kyllä unohtaneet tarkistaa myös vieraiden mahdolliset haavat ja laastarit. Se tuntui vähän keljulta, koska olin isän kysyessä itse asiassa vannonut, ettei kellään olut mitään vammoja. Hän meni kyllä halpaan, ei siinä mitään, mutta rehellisyys maan periin, niin kuin sanotaan. Emme olleet jotenkin ehtineet tehdä sitä, kun muita asioita oli tullut esteeksi. Eihän sitä nyt kaikkea ehdi." (s. 150)

Lopuksi lukijalle tarjotaan Hercule Poirot -tyylinen analyyttinen lähestymistapa pensionaatin kuolleen miehen tapaukseen. Aivosolujaan käyttää eräs eläkeläispapparaisista. Selviääkö rikos? Jaa-a, kyllä siihen ainakin jonkinlainen ratkaisu kaiken sähellyksen jälkeen esitetään.

Vanha juusto leikittelee genren ominaispiirteillä, mutta minun on tunnustettava, ettei tämmöinen humoristinen dekkari oikein ole minun juttuni. Kirjan 'tyhmät poliisit' keskiosa oli melko hupaisaa luettavaa, mutta vitsi niin sanotusta vanheni aika nopeasti. Kohtuullisen mukavaa luettavaa Vanha juusto kuitenkin oli ja kirjan sivuilta saattoi bongailla viittauksia omiin dekkarisuosikkeihin.

Muualla verkossa: Hesarin kirja-arvostelu. Kustantajan kotisivut.

Kirjan tietoja:
Ulf Durling: Gammal ost (1971)
Suomennos Laura Jänisniemi
Blue Moon, 2005
249 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

27. lokakuuta 2013

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin (Otava, 2009) saapui minulle postipaketissa joitakin aikoja sitten. Olli Jaloselta en ole aikaisemmin lukenut mitään, joten aloin tutustumaan erityisellä mielenkiinnolla palkintokirjaani - olihan sitä myös kommenttilaatikoissa kehuttu. Kirjan juonta en kurkkinut etukäteen Googlesta tai takakannesta, joten lukeminen alkoi täysin ilman ennakkotietoja.

 "Oikeastaan maapallolla on vaan yksi ainoa valtameri ja kaikki muut meriksi kutsutut ovat vain sen lahtia, maat ovat jäisiä tai sulia rantoja. Samaa karttapallon sinistä lakkaväriä riittää, meren keskellä näkyy kirjava saari." (s.9)

14 solmua Greenwichiin -kirjassa ollaan matkalla. Matkalla maanpiirin ympäri, matkalla oman kestokyvyn rajoille, matkalla omaan sisimpään. Matkaa tekevät aluksi pariskunta Graham ja Isla ystävänsä Petrin kanssa. Myöhemmin mukaan liittyy Petrin pikkuveli Kari. Edmond Halley Memorial Society ja tv-yhtiö Trad-Channel-14 järjestävät matkustus-kilpailun, jossa tavoitteena on matkustaa koko maanpiirin matka, nollameridiaania pitkin maailman ympäri. Matkustamista rajoittavat tarkat säännöt. Ei kännykkäyhteyksiä ulkomaailmaan ja ellei toisin ohjeisteta, matkaa on taitettava kävellen. Matkan aikana pitää vihjeiden avulla löytää solmukohdat, jotka on käytävä kuittaamassa. Kirjassa taivalletaan läpi maiden ja mantujen, rankoissa ja hieman helpommissa sääolosuhteissa.

Aluksi huomioni kiinnittyi tekstin rakenteeseen. Osa tekstistä on erotettu hakasulkeilla omiksi osioikseen ja osa tekstistä on 'normaalia' kerrontaa. Kertojana on 'Petrin veli', jonka nimeksi myöhemmin paljastuu Kari. Hakasulkuosiot ovat Petrin päiväkirjamerkintöjä. Myönnän, että tekstin pirstalemainen rakenne tuntui alkuun hieman sekavalta. Pieni tai isompi pätkä päiväkirjamerkintää Petriltä, lokikirjamerkintöjä useammalta eri henkilöltä, Karin kerrontaa tapahtumista, joissa hän ei ollut osallisena. Tekstin rakenne saa selityksenä aikanaan, mutta melko pitkälle kirjaa saa lukea ennen kuin kaikki kiemurat aukeavat. Dialogia kirjassa ei ole, vaan kaikki tapahtumat on kerrottu joko Petrin tai Karin äänellä.

Ehkä olen lukenut liikaa jännitys- ja mysteeriromaaneja, joissa viljellään vihjeitä tulevista oudoista tapahtumista. Bongailin tämänsuuntaisia vihjeitä Jalosen kirjasta, ja petyin, kun vastinetta niille ei ilmaantunut. Rantaan ajautunut ruumis, yöllä liiketunnistimen sytyttämät valot ja epämääräisen hahmon näkyminen valvontanauhalla - näiden tapahtumien tiimoilta ei kehkeytynyt juoneen yhtään mitään. Kovin näkymättöminä pysyttelevät kilpailevat joukkueet saivat minut pitkään arvuuttelemaan, käykö lopulta ilmi, ettei muita joukkueita ole olemassakaan. Olihan niitä, kilpailun loppumetreillä liikuttiin jopa samoilla kulkuvälineillä. Grahamin ylivertainen päättelykyky solmujen arvoituksia ratkottaessa sai minut epäilemään, että jokin kiero salaliitto tässä täytyy olla taustalla. Mutta ei, ei ollut.

Jos olemattomat mysteerit unohdetaan, kirjasta välittyy ajatus siitä, että kaukaa näkee tarkemmin lähelle. Kertojaääni Kari alkaa matkaseurueeseen liityttyään pohtia elämäänsä, työpaikkansa mielekkyyttä ja rakkauttakin. Kyllä, yksi romanssi tähän matkakirjaan on saatu ujutettua mukaan. Toki se sopi juoneen hyvin ja toi tapahtumiin mukavasti lisää ulottuvuuksia. 14 solmua Greenwichiin oli kirja, joka tuntui paranevan loppua kohden. Mielenkiintoisia juonenkäänteitä  oli enemmän, ei vain taivallettu paikasta toiseen. Kirjan aihe on kiehtova. Pidin matkateemasta, kirjassa kuvataan hyvin sitä tunnetta, kuinka matkalla arki alkaa hämärtyä jonnekin mielen perukoille ja matka-arki muodostuu täysin uudeksi maailmaksi. Kirjassa oli myös sopivasti (mutta ei liikaa) nippelitietoa esimerkiksi Halleysta ja meridiaaneista.

"Ei mitään varmaa vaan pelkkää epävarmaa, ei ole mitään hyvää epävarmaa joka tekee levolliseksi niin kuin yhdessä Muumi-kirjoista sanotaan. Jos tiedät Maaria, jos olet niitä lukenut, Taikatalvessa, siinä sanotaan että ei voi tietää ovatko revontulet taivaalla vai näkyvätkö ne vain, että kaikki on hyvin epävarmaa ja että se juuri tekisi olon niin rauhalliseksi. Ei tee, se sekoittaa sisältä." (s. 241)

Muualla verkossa: Kirja-arvosteluja mm. blogeissa Tea with Anna Karenina, Jokken kirjanurkka, Kirjakko ja Nannan kirjakimara.

Kirjan tietoja:
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Otava, 2009
381 sivua

Mistä kirja minulle? Voitin kirjan omakseni Luettua elämää -blogin synttäriarvonnassa.

25. lokakuuta 2013

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Dekkarihimo iskee bloggaajaan aina syksyn tullen. Päivät lyhenevät, ulkona sade ropistelee... on otollinen aika syventyä ihmismielen pimeämpään puoleen. Dekkarimakuni ei kuitenkaan ole erityisen kovaksikeitetty, liika veri ja mäiske ei minua viehätä. Nina Hurman esikoisromaani Yönpunainen höyhen (Gummerus, 2013) olikin mukavaa lukemista syysiltoihin. Takakansitekstiä lainatakseni se on "1920-luvun Helsinkiin sijoittuva viettelevä, noir-henkinen dekkari".

Noir-henkisyys ei ilmene kirjassa ylettömänä väkivaltana, yksi murha toki on dekkarin perusvaatimus. Yönpunaisessa höyhenessä murhatuksi joutuu rikas ravintoloitsija Armas Gustafsson, joka syntymäpäiväjuhlien jälkeen löydetään kuolleena omasta Cobra-ravintolastaan. Murhan aikaan Cobrassa ovat kaikki tarinan keskeiset henkilöt: yökerholaulajatar Rouge, joka päivisin tunnetaan hattumyyjä Saimina; Hertta, maalta muuttanut arka ja viaton työläistyttö; poliisista tarinan edetessä potkut saava Korpela sekä kaverukset Toivo ja Heikki. Toivo on Rougen veli, joka joutuu tutkintavankeuteen murhasta epäiltynä ja Heikki on varakas nuorimies, Toivon ystävä ja ihastunut Rougeen.

Henkilögalleria on hieman yksiulotteinen, viattomasta Hertasta ei kehkeydy murhaajatarta vaikka sellaista yllätystä hieman toivoinkin. En antanut tämän seikan liikaa haitata, koska Yönpunaisessa höyhenessä onnistutaan aika mukavasti loihtimaan lukijan silmien eteen kuva sadan (!) vuoden takaisesta Helsingistä. Välillä liikutaan epämääräisissä satamakapakoissa ja totta kai, juoneen kuuluu myös tytön ja poliisin karhea rakkaustarina. Kirjassa on paljon dialogia, jonka avulla pyritään luomaan karskia noir-tunnelmaa:

"'Kuule, sä olet kusessa munaskuita myöden, että nyt jos koskaan kannattais mennä vähän tarkempiin yksityiskohtiin.'
'Onko Heikki täällä kans?' Toivo kysyi.
'Istuu se tuolla'.
'Ha. Sen häkittäminen on kyllä virhe.'
'Meillä kaikki saa tasapuolisen kohtelun.'
'Mä en sitä tappanut', Toivo alkaa hermostua.
'Kerro kuka sitten tappoi', Korpela ehdotti.
'Ei mitään aavistusta.'" (s. 64)

Kirjassa on upea, tekstin tyyliin täydellisesti sopiva kansi. Se minut saikin kiinnittämään huomiota kirjaan uutuushyllyssä, josta harvoin otan mitään lukemista mukaan. Tämä valinta oli hyvä, Yönpunainen höyhen on minusta kelpo esikoinen. Pidin siitä, että tapahtumien ajankohdaksi oli valittu 1920-luku ja tyyliksi dekkari. Ei mikään tavanomainen yhdistelmä suomalaisissa dekkaripiireissä!

Muualla verkossa: Yönpunaista höyhentä on luettu Lukutoukan kulttuuriblogissa.

Kirjan tietoja:
Nina Hurma: Yönpunainen höyhen
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Gummerus, 2013
223 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

23. lokakuuta 2013

J. M. Coetzee: Pietarin mestari

J. M. Coetzeen Pietarin mestari (Otava, 1994) on kirja, jota luin vähäisestä sivumäärästä (221) huolimatta k-a-u-a-n. Kirja taisi olla minulla kesken lähes kaksi viikkoa. Luin sitä aina silloin tällöin, aika usein aamiaisella ennen töihin lähtöä. Pietarin mestari ei ole huono kirja, mutta ei myöskään niitä kirjoja, jotka koukuttavat minut lukemaan itsensä alusta loppuun siltä istumalta.

Kaksi haastetta innoitti minua lainaamaan Pietarin mestarin (ja lukemaan sen loppuun). Saan kirjasta sinisen pisteen Sinikeltaiseen syksyyn. Venäjän valloitus -haasteeseen en voi kirjaa merkitä, Coetzeehan on eteläafrikkalainen kirjailija, mutta kirjan aihe nivoutuu haasteeseen - Pietarin mestarin päähenkilönähän on itse Fjodor Mihailovitš Dostojevski. Kiinnostuin kirjasta, koska halusin lukea, miten Coetzee Dostojevskia käsittelee. Aiemmin olen Venäjän valloitus -haasteeseen lukenut Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa, jossa Dostojevski on keskeinen henkilö. Kesä Baden-Badenissa oli pitkän lauseen mestariteos, ja varmistuinkin etukäteen, ettei Coetzee ole käyttänyt samaa  tyylilajia. Ei ole, mutta hidastempoinen lukukokemus tästäkin kirjasta tuli.

Pietarin mestarin juonikuvio on nopeasti kuvattu: Dostojevskin aikuinen poikapuoli Pavel on kuollut ja Dostojevski matkustaa Pavelin asuinkaupunkiin Pietariin selvittämään Pavelin kuolemaan johtaneita tapahtumia. Dostojevski asettuu asumaan Pavelin entiseen vuokrahuoneistoon ja ryhtyy selvittelyjensä lomassa suhteeseen Pavelin vuokraemännän Annan kanssa. Eräs keskeisistä henkilöhahmoista on Netšajev, jonka johtamaan vastarintaliikkeeseen Pavel kuului. Varsinaisia tapahtumia kirjassa on aika vähän, mutta sitäkin enemmän aatteellisia ja filosofisia keskusteluja ja ajatuskulkuja. Ja pohdiskeleepa Dostojevski myös elämänsä arkisia peruspilareita kuten avioliittoaan ja tuoretta suhdettaan Annaan.

"Kysymys Fjodor Mihailovitšin vaimosta häilyy arkaluontoisesti heidän välissään. Vihjatessaan lähtöönsä hän tuntee itsensä shakinpelaajaksi, jonka tarjoama sotilas joko vastaanotettuna tai torjuttuna johtaa väistämättä pahempiin sekavuuksiin. Ovatko miesten ja naisten väliset suhteet aina tällaisia: toinen juonittelee, toista vastaan juonitellaan? Onko juonittelu nautinnon ainesosa: olla toisen kieroilun kohde, joutua ajetuksi nurkkaan ja painostetuksi pikkuhiljaa antautumaan? Kävellessään tässä hänen rinnallaan juonitteleeko Anna Sergejevnakin omalla tavallaan häntä vastaan?" (s. 117-118)

Pietarin mestari on syväluotaava kirja, joka osoittaa Nobel-palkitun Coetzeen taidot. Kirja tavoitti mielestäni hyvin sen mielikuvan, joka minulla venäläisestä kirjallisuudesta on. Tuntui, että luen aivan oikeasti venäläistä kirjallisuutta. Ehkä hieman yllätyin Annan ja Dostojevskin suhteen paikoin rehevästä kuvauksesta, mutta tulipahan kirjaan hieman väriä. Hitaan, pohdiskelevan proosan ystävä olisi ehkä nauttinut lukukokemuksesta minua enemmän.

Coetzeen ja Tsypkinin fiktiivisten romaanien jälkeen mieleeni jäi pyörimään kysymys, miten paljon näissä romaaneissa oli todellisuuspohjaa? Millaisen elämän tuo kuuluisa Dostojevski eli oikeasti? Tutkailin haasteen kirjalistaa, ja siellä on vinkkinä Troyat'n Dostojevski-elämäkerta. Siinä minulle seuraava porras Venäjä-haasteeseen.

Muualla verkossa: Pietarin mestaria on luettu blogissa Tavaus. Hesarin arvostelu kirjasta täällä.

Kirjan tietoja:
J.M. Coetzee: The Master of Petersburg (1994)
Suomennos Seppo Loponen
Otava, 1994
221 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

Täällä luin: Rokua

Syyslomailin muutaman päivän Rokuan kansallispuiston liepeillä. Pidin vapaata töistä, mutta en kirjoista. Koukuttava mysteerikirja ja Amelie-henkinen rakkaushömpötys tuli luettua loppuun asti (bloggauksia luvassa ensi viikolla), "ihan kiva" dekkari jäi vielä hieman kesken. Yksi kirja palautuu kirjastoon kesken jääneenä. Olkoonkin, että on nuortenkirja, mutta jos joka sivulla korostetaan vähintään yhtä tärkeää sanaa kursiivilla, niin en minä jaksa kahtasataa sivua sellaista puberteettituskaa kahlata läpi. Ilmeisesti olen liian keski-ikäinen tuommoisella tyylille.

Nyt kuuntelen sadepisaroiden ropinaa ikkunan takana, mutta alkuviikosta lepuutin ajatuksiani talvisissa maisemissa, joissa oli ripaus syksyäkin:

20. lokakuuta 2013

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli

Islantilainen kirjallisuus on minulle aika tuntematonta aluetta. Aðalsteinn Ásberg Sigurðssonin Silta Tumman yli (Idun, 2006) tuli eteeni sattumalta kirjastossa ja kiinnostuin kirjasta erityisesti siksi, että kirjailija on Islannista. Silta Tumman yli edustaa nuorten fantasiaa, mutta näkyisikö sen juonessa tai tapahtumapaikoissa jotenkin tuo kaukainen, pieni saari?

Silta Tumman yli ei sisällä niin näkyviä Islanti-viittauksia, että minä ne olisin tunnistanut. Kirja on erittäin rauhallista ja maltillista fantasiaa verrattuna Royce Buckinghamin Henkienhoitajaan, josta eilen kirjoittelin. Kirjassa liikutaan huopiasten maailmassa. Huopiaiset ovat ihmisenkaltaisia olentoja, mutta kirjassa ei selkeästi kerrota, millä tavoin he ihmisistä eroavat. Päähenkilöhuopiaiset asuvat Kivijalka-nimisessä asumuksessa  ja vartioivat Tumma-joen ylitse kulkevaa siltaa. Sillan toisella puolella on Synkmaa ja siellä asuvat ihmiset. Eräänä päivänä huopiaislapset Miria, Kraki ja Puovi näkevät punaisen leijan putoavan Synkmaan puolelle kalliolle, ja he päättävät uskaltautua sillan yli leijaa etsimään. Mutta maailma vaikuttaa kovin erilaiselta sillan toisella puolen:

"- Ei tuo joki ole Tumma, Miria huudahti kummissaan.
Joki oli rannasta maidonvalkea, mutta keskemmältä punaruskea. Se oli hyvin leveä, melkein kuin järvi ja täysin erilainen kuin Tumma, johon he olivat tottuneet.
- Minusta se on kaunis, Pouvi sanoi.
- Tuolta Tumma näyttää Synkmaassa, Kraki sanoi.
Miria oli levoton. Kaikki oli vierasta. Missään ei ollut mitään, mihin luottaa. Ehkei se ollutkaan Tumma vaan ihan muu joki. Missä oli leija, jonka he olivat nähneet laskeutuvan mustille kallioille joen rantaan? Täällä ei edes ollut kallioita. Tasaista joentörmää peitti ruoho silmän kantamattomiin." (s. 104)

Kirjan tapahtumat huipentuvat huopiaislasten kokemuksiin ihmisten parissa ja lopussa on iloinen, hieman ennalta-arvattava yllätys. Kirjaa kuvataan takakannen tekstissä jännittäväksi, mutta jännitystä olisi kirjassa voinut olla hieman enemmänkin. Salaperäisyyttä lisääviä juoniaineksia toki esitellään - kuten yllättäen löytyvä avain, joka sopii siivouspäivänä paljastuneeseen salaoveen - mutta ne eivät mielestäni kovin kiinteästi nivoutuneet tarinaan. Myös huopiaisista olisin kaivannut lisää tietoa. Miten he oikein eroavat ihmisistä? Pienistä puutteistaan huolimatta Silta Tumman yli oli leppoisaa luettavaa, erityisesti vauhdikkaan Henkienhoitajan jälkeen. Oli myös hienoa tutustua Islannin kirjallisuuteen edes yhden kirjailijan verran. Kustantajan sivuilta löytyy muutakin islannista suomennettua lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Sanonpa, että on kulttuuriteko kääntää näin pienen kielialueen lasten- ja nuortenkirjoja suomeksi!

Muualla verkossa: Kirja-arvostelu blogissa Tarinauttisen hämärän hetket. Silta Tumman yli -kirjalle on ilmestynyt itsenäinen jatko-osa Tummalinnan valot.

Kirjan tietoja:
Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Brúin yfir dimmu (2000)
Suomennos Marjakaisa Matthiasson
Kansi Janne Pulkkinen
Bokförlaget Idun, 2006
151 sivua

Mistä kirja minulle: Kirjaston kirja.

19. lokakuuta 2013

Royce Buckingham: Henkienhoitaja

Royce Buckinghamin Henkienhoitaja (Tammi, 2009) on railakasta nuortenfantasiaa, jossa riittää menoa ja meininkiä ensimmäiseltä sivulta alkaen. Prologisivulla esitellään vankina elävä Peto, joka haaveilee eksyneistä, syötäväksi kelpaavista lapsista. Seuraavassa luvussa lukija tutustuu Natiin, joka asuu yksin vanhassa talossa ja hoitaa siellä asuvia henkiä, melkoista omituisten otusten kerhoa - johon kuuluu myös kellarissa vankina oleva Peto. Erinäisten tapahtumien seurauksena Peto pääsee vapaaksi ja alkaa saalistaa Natin tuntemaa koulupoikaa. Juoneen kuuluu myös tyttö nimeltä Sandy ja laiha, luihu mies, kaaoksen valtias. Peto, Nat, Sandy ja kaaoksen valtias juoksentelevat toistensa perässä pitkin kaupunkia ja tapahtumat huipentuvat sinne mistä kaikki alkoi, Natin kotitaloon.

Tämmöinen seikkailu on Henkienhoitaja. Tapahtumia riittää hengästymiseen asti, tässä kirjassa ei juuri suvantokohtia ole. Luvut ovat usein lyhyitä, vain yhden  tai kahden sivun mittaisia. Parasta antia kirjassa olivat erilaisten henkien kuvaukset, jotka olivat paikoin aika hulvattomia:

"Hedelmäkojun hedelmien lomassa luikersi kiiltävä, vihreä limademoni. Kun asiakas kurkotti kättään kohti omenaa, lima tihkui hänen kätensä yli, ja nainen kirkaisi niin että omenakärry heilahti. Asiakas nykäisi kätensä pois ja katsoi tarkemmin, mutta näki mönjästä vain nopean vilahduksen ennen kuin kauppiaan omanapyramidi kaatui. Mönjä tipahteli lautojen vaosta ulos ja luikerteli tiehensä, ja kauppias ja nainen jäivät huutamaan toisilleen kolhiutuneista omenoista ja vihreästä oksennuksesta, joka oli kadonnut jäljettömiin." (s. 120)

Henkimaailman olennot tuovat kirjaan väriä ja räiskettä, ja Sandyn kautta käsitellään siinä sivussa pojat-tytöt-tykkääminen teemaa. Henkienhoitaja oli vauhdikas lukukokemus, kirjaa lukiessa ei päässyt pitkästymään. Kirja oli juuri sopivan mittainen, vajaa parisataa sivua riittää tämmöiselle henkidemoni-rymistelylle vallan mainiosti. Kirjan takakansi kertoo, että Henkienhoitajasta on 'parhaillaan' tekeillä elokuva, mutta en sitä ainakaan Googlen avulla löytänyt. Kirja soveltuisikin hyvin elokuvaksi, taitavat animaattorit osaisivat varmasti loihtia hengille ja demoneille upean visuaalisen ilmeen.

Muualla verkossa: Ny Daily Newsin juttu kirjasta ja sen kirjoittajasta. Henkienhoitajalle näkyy olevan jatko-osia tarjoilla yhteensä trilogian verran. Jatko-osien suomennoksista en löytänyt tietoa.

Kirjan tietoja:
Royce Buckingham: Demon Keeper (2007)
Suomennos Kaisa Kattelus
Kansi: Samuli Valkama
Tammi, 2009
188 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

18. lokakuuta 2013

Satupäivä/Mika Waltari: Kiinalainen kissa

Mika Waltarin Kiinalainen kissa (WSOY, 2008) ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1932. Maailmaa kiertelevän kissan seikkailu ei mielestäni ole laisinkaan vanhahtavan oloinen, päinvastoin. Tämä ajaton, kissamainen kirja sopiikin mainiosti juhlistamaan tänään vietettävää Satupäivää.

Kiinalaisessa kissassa seikkailee tietenkin älykäs, mietiskelevä, kullanvärinen Kiinalainen Kissa, joka asustelee Kiinan muurin liepeillä. Se päättää lähteä kiertelemään maailmaa oppiakseen ja viisastuakseen. Kiinalainen Kissa hyppää mukaan suureen laivaan, joka suuntaa Eurooppaan. Luvassa on jännittävä taistelu laivarottia vastaan, kuljeskelua Pariisin kapeilla kujilla ja lopulta on aika viisastuneen Kissan palata kotiin:

"Ja sen on hyvä ja kaikkein paras olla, sillä Lootuksensyöjät tietävät kaiken ja ovat nähneet kaiken ja ymmärtävät kaiken. Ja juuri sen tähden he tietävät, että kaikkein paras on istua ja uneksia ja imeä isovarvastaan Sinisen tai Vaaleanvihreän Joen rannalla."
 

Pidin Kiinalaisesta Kissasta ja sen leppoisan hyväntuulisesta kertomuksesta, joka ei ole päällekäyvän opettavainen vaan tarjoilee pohdiskelevaa elämänfilosofiaa sopivasti sivulauseissa. Leena Lumpeen kuvitus sopii tarinaan täydellisesti, kuvissa on hauskoja pikku yksityiskohtia. Waltarimaiseen tyyliin liikutaan kovin kansainvälisissä piireissä, kun samaan lastenkirjaan on sujautettu sekä Kiinan muuri että Pariisi. Juonessa tapahtui koko ajan. Tässä kirjassa ei juuri maisemankuvausta ole; kuvitus hoitaa sen puolen. Kirjan löytyminen kirjaston tietokannasta oli minulle iloinen yllätys, sillä en tiennyt Waltarin kirjoittaneen myös lapsille. 

Suosittelen kirjaa kissamaisten juonien ystäville! 

Muualla verkossa: Kiinalaisesta kissasta on luettu myös blogissa Luettua elämää.

Kirjan tietoja:
Mika Waltari: Kiinalainen kissa (1932)
Kuvitus Leena Lumme
WSOY, 2008
31 sivua 

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
 
Satumaisen iloista Satupäivää kaikille!


16. lokakuuta 2013

Satupäivä-ennakko/Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Satupäivän ennakkonäytöksenä on Yrjä Kokon lastenklassikko Pessi ja Illusia (WSOY, 2012). Löysin kirjastosta lumoavan kauniin, viime vuonna ilmestyneen lastenpainoksen, johon kuvituksen on tehnyt Aleksander Lindeberg. Kansilehti kertoo, että lyhennetty painos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1963 ja alkuperäinen Pessi ja Illusia vuonna 1944. Yrjö Kokko on itse tehnyt lyhennetyn version kirjastaan.

Kuvitus varasti täydellisesti huomioni kirjassa pitkäksi aikaa. Selailin vain sivuja eteenpäin ja ihastelin satumaailmaa:


Jo pelkästään kuvien vuoksi kannattaa tarkistaa, löytyykö omasta kirjastosta (tai peräti kaupasta?) juuri tämä painos!

Toki luin Pessin ja Illusian tarinankin - ensimmäistä kertaa, lapsuudessa tätä en syystä tai toisesta lukenut. Taisivat Viisikot kiinnostaa enemmän silloin. En tiedä, miten paljon enemmän tekstiä alkuperäisessä versiossa on, mutta koin tämän lyhennetyn version aika ehjäksi tarinaksi. Vain aivan ensimmäinen luku, Kadonneet keijukaiset, tuntui hieman jäävän vaillinaiseksi. Tarina toki alkaa siitä luontevasti, mutta koskaan tuon luvun lopputilanteeseen ei palata uudestaan. 

Mutta tämä on pikkuseikka, Pessi ja Illusia on valloittava tarina pessimistisestä metsänpeikosta ja maan pinnalle pyrähtäneestä keijukaisesta nimeltä Illusia. Illusia menettää siipensä eikä pysty enää palaamaan kotiinsa sateenkaarelle. Pessi ja Illusia elävät yhdessä maan päällä, luonnon helmassa, tutustuvat metsän asukkeihin ja törmäävät muutaman kerran ihmisiinkin. Kirja on kirjoitettu sodan vuosina, ja se näkyy Pessin ja Illusian tarinassa. Tykit jylisevät joidenkin kertomusten taustalla ja ihmiset taistelevat toisiaan vastaan hävittäen luontoa tieltään. Etualalle sodan kauhut eivät ainakaan tässä lastenpainoksessa nouse, mutta luonnon ja ihmisen raakuus pilkahtelevat sieltä täältä veikeiden tarinoiden lomasta.

"Kyllä asia on niin, innostui piisami, - että teidän eurooppalaisten aika on jo ohi, vaikka sanani ehkä loukkaavat teitä, herra Garrulus. Lohdutukseksenne voin kertoa, että olen nähnyt täällä teidän puronne rannalla olennon, jota en ole tavannut Amerikassa. Olen nähnyt ilmielävän keijukaisen.
- Keijukaisenko? kysyi närhi.
- Niin, keijukaisen, puhui piisami innostuneesti. -Meillä niitä ei ole ollut sen jälkeen, kun sulloimme intiaanit kansallispuistoihin, sillä silloin keijukaisemme alkoivat jyrsiä purukumia. Mutta täällä minä näin eräänä päivänä oikean keijukaisen." (s. 86)

Pessi ja Illusia on ylistys luonnolle, mutta luonnonlakeja unohtamatta. Käki munii munansa mukavien leppälintujen pesään ja ennen pitkää leppälinnun poikasien kohtalo on kaunistelemattoman karu, ne tiputetaan pesästä ja kuolevat. Kaunis kirja ja kaunis tarina!

Muualla verkossa: Pessin ja Illusian tarinaa luettu mm. blogeissa Luettua, Hyönteisdokumentti ja Kujerruksia.

Kirjan tietoja:
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
lyhennetty lastenpainos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1963
WSOY, 2012
131 sivua 

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

14. lokakuuta 2013

Blogivinkki & ostoksilla

Blogivinkki niille, joita kiinnostaa näpräillä bloggerin kanssa ja viilata oman blogin ulkoasua: PinkBubble -blogissa on kerrottu helpot ohjeet, kuinka blogiin saa lisättyä allekirjoituksen. Tätähän piti heti testata ja lopputulos näkyy tuolla postausten lopussa. Sain toimimaan täysin ohjeita noudattamalla, eli kannattaa kokeilla, jos kiinnostaa - ei ole vaikeaa ollenkaan! Ko. blogissa on muutakin kiinnostavaa blogiasiaa. Tosin edellinen postaus 'miten aloittaa blogilla tienaaminen' ei oikein tuntunut omaan blogiin ajankohtaiselta.

Viikonlopun Hullut Päivät pitivät minut kaukana Akateemisesta, mutta tänään töiden jälkeen sinne oli pakko suunnistaa. Ja nyt tämä on minun:


Kyllä, se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa! Nyt ei tipu juonipaljastuksia, mutta 50 sivun jälkeen voin todeta, että Sielut kulkevat sateessa ei ole Lumikko, se ei ole Harjukaupunki, se on jotain aivan muuta. Ja hyvä niin, en halua lukea samaa hyvää kirjaa uudestaan ja uudestaan monena eri versiona, kun kirjailija ei enää mitään uutta keksi. Onko se hyvä? Oi, kyllä se semmoiselta vaikuttaa! Missään nimessä minun ei tarvitse vaipua blogihiljaisuuteen Sielujen suhteen, kuten arvelin joutuvani tekemään, jos Sielut vallan kamalaksi pettymykseksi osoittautuisi.

Shoppailukokemuksia: pöh Oulun Akateeminen, Sielut oli niin piilotettu hyllyyn, etten löytänyt sitä ilman myyjän apua. Myyjä sentään oli hämärästi tietoinen, että tämmöinen on ilmestynyt. Näinkö edistetään kotimaisten uutuuskirjojen myyntiä?! Kassalla kone ilmoitti kirjan hinnaksi 65 euroa... myyjäkin oli äimistynyt, mistä moinen hinta, kun hintalapussa oli puolta pienempi summa (mikä sekin tuntuu isolta, mutta tämä on todennäköisesti syksyn ainoa uutuus, jonka käyn aivan kaupasta asti ostamassa). Hintalapun mukaan sentään mentiin, en minäkään yli kuuttakymppiä Sieluista olisi raaskinut maksaa. Pari uutta kirjanmerkkiäkin nappasin mukaan, niitä ei koskaan voi olla liikaa.

Postausta Sieluista aikanaan, nyt ehdin vielä muutaman sivun ahmaista ennen kuin on pakko sammuttaa yövalo.

[Edit n. 5 min julkaisun jälkeen] Olin unohtaa tärkeimmän - Sielut on omistettu kirjabloggaajille, verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille. Bloggaaja kiittää!

F.H. Burnett: Salainen puutarha

Perjantaina vietettävä Satupäivä ryöpsähti bloggaajalla huomaamatta jonkinlaiseksi lasten- ja nuortenkirjaviikoksi. Satupäivälle löytyi erinomaista luettavaa ja samalla kirjastoreissulla harhauduin nuortenosastolle, josta en tyhjin käsin osannut poistua (ts. 'aikuistenkirjoja' ei blogissani tällä viikolla ole odotettavissa). Tämän osaston kirjoja en ole lukenut vuosiin, joten niissä tuntuu olevan erityistä viehätystä, kun nyt bloggauksen innoittamana olen osaston taas löytänyt. Mukaan lähtikin lapsuuden suosikki, F. H. Burnettin tyttökirjaklassikko Salainen puutarha (Art House, 2006). Kirjan ensimmäisten sivujen lukemisessa oli nostalgiaa mukana, olenhan tämän muutaman kerran joskus ammoin lukenut. Jännittikin hieman, onkohan Salainen puutarha ollenkaan yhtä viehättävä kuin muistini mukaan se joskus on ollut?

On se, Salaisessa puutarhassa on lumoa edelleen. Epämiellyttävä, hemmoteltu, huonokäytöksinen ja ruma pikkutyttö Mary Lennox menettää vanhempansa Intiassa ja lähetetään setänsä luo Englantiin, nummien keskelle Misselthwaiten kartanoon. Sedällä on traaginen menneisyys: hänen nuori, kaunis vaimonsa on kuollut kymmenen vuotta sitten omassa puutarhassaan tapahtuneessa onnettomuudessa. Nyt setä on eristäytynyt, eikä välitä holhotikseen joutuneesta tytöstä.

Tarinan alkuasetelmissa keskeiset henkilöt ovat äärimmäisen kaukana toisistaan ja kuten tyttökirjaklassikolle sopii, kirjan lopussa Maryn luonne ja ulkonäkö on kokenut dramaattisen käänteen parempaan suuntaan ja setäkin on kiitollinen siitä, että Mary saapui hänen kolkkoon kartanoonsa. Mitä tapahtuu tässä välissä? Mary löytää tien kymmenen vuotta lukittuna olleeseen puutarhaan, huomaa että kartanossa asuu toinenkin lapsi (joka on myös huonokäytöksinen ja jonka luonne kokee samanlaisen muutoksen kuin Maryn), saa uusia ystäviä ja taikuuttakin on ilmassa.

"Aurinko paistoi melkein kokonaisen viikon Maryn löytämään puutarhaan, jota hän sanoi mielessään salaiseksi. Nimitys tuntui hyvältä, ja vielä paremmalta tuntui ajatella, että kun puutarhan kaunis vanha muuri ympäröi häntä, kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Muurin suojissa oli melkein yhtä kaukana muusta maailmasta kuin saduissa." (s. 71)

Aikuisnäkökulmasta 'taikuudesta' puhutaan Salaisessa puutarhassa melko runsaasti, mikä alkoi jossain vaiheessa kirjaa tuntua liiankin ylenpalttiselta. Myös palveluskuntaa edustavat henkilöhahmot ovat aika yksiulotteisia, ylettömän maalaisia ja hyväntahtoisia. Mutta en antanut näiden seikkojen häiritä lukukokemusta, Salainen puutarha irrottaa suloisesti arjesta ja hyvyys voittaa -ajatus on kirjassa voimakkaasti läsnä. Todellinen hyvän mielen kirja!

Muualla verkossa: Salaista puutarhaa on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Luetut, lukemattomat ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

Kirjan tietoja:
F.H. Burnett: The Secret Garden (1911)
Suomennos Sari Karhulahti
Kansi Jukka Murtosaari
Art House, 2006
234 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

13. lokakuuta 2013

Kaikkien aikojen paras kirja - minun valintani

Amman lukuhetki -blogissa on käynnissä Kaikkien aikojen paras kirja -äänestys. Ehdokaslista on mittava ja kattava, 509 kirjaa! Nyt kun äänestysaika on päättynyt, meillä äänensä antaneilla on lupa paljastaa omat suosikkimme. Äänestää sai yhteensä kuutta eri kirjaa, yksi ääni kullekin kirjalla. Jokainen äänestetty kirja oli siis samanarvoinen eli yhden pisteen kirja. Bloggaajan vapaudella olen kuitenkin laittanut äänestämäni kirjat järjestykseen, sillä tokihan näistä yksi on minulle kaikkein rakkain ja loputkin osaan jonoon asetella. Nyt etsitään kaikkien aikojen parasta kirjaa, joten en anna kirjoille pisteitä vaan sydämiä. Minä äänestin kirjoja:


♥♥♥♥♥♥ J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta ♥♥♥♥♥♥

"Kun Repunpään herra Bilbo Reppuli ilmoitti, että hän piakkoin viettäisi yhdettätoistakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväjuhlaansa suurin ja arvokkain juhlamenoin, alkoi Hobittilassa puhe ja kohu."

Kuusi sydäntä Taru Sormusten Herralle. Siinä on kaikkea mitä hyvältä kirjalta, kaikkein parhaimmalta kirjalta voi toivoa: taikaa, lumoa, maailma johon uppoutua, seikkailuja, jännitystä, omituisia otuksia, sankaruutta, hyvän ja pahan välisiä taisteluja, eksoottisen ihmeellisiä paikkoja, lämmintä ymmärrystä, syvää viisautta ja paljon muuta, joka selviää vain kirjan lukemalla.

♥♥♥♥♥ Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat ♥♥♥♥♥

"Morgaine puhuu..
Elämäni aikana minua on kutsuttu monella nimellä: sisar, rakastettu, papitar, tietäjä, kuningatar. Nyt minusta on todella tullut tietäjä ja se päivä voi vielä koittaa jolloin näistä asioista on tehtävä selko. Mutta totuuden nimissä minun on sanottava että uskon kristittyjen vielä saavan viimeisen sanan. Sillä Haltiain maailma ajautuu yhä kauemmas siitä maailmasta jossa valtikkaa pitelee Kristus."

Avalonin usvat saa minulta viisi sydäntä. Kuningas Arthurin legendasta ammentava fantasiaseikkailu vie lukijan muinaisen Britannian rannoille, jossa pyhän Avalonin saaren papittaret puolustavat vanhan uskon mysteerioita samalla kun kristinusko alkaa vallata sijaa ihmisten mielissä. Maaginen seikkailu, jossa on lujaa uskoa omaan vakaumukseen, urhoollisuutta, jaloa rakkautta ja petturuutta.


 ♥♥♥♥ Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo ♥♥♥♥

"On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon."

Romanttisen kirjallisuuden klassikko, Ylpeys ja ennakkoluulo, saa minulta neljä sydäntä. Viehkeä, kujeilevan älykäs Elizabeth Bennet ja ylpeä, rikas Darcy - tässä on kirjallisuuden ihanin pari! Englannin maaseudun porvarispiireihin sijoittuu rakkaustarina, jonka henkilögalleria tuntuu ajankohtaiselta vielä tänäkin päivänä. Hössöttävä rouva Bennet, sarkistinen isä Bennet, lipevän hurskas herra Collins on esimerkkejä mitä mainioimmista Austenin hahmoista. Ylpeys ja ennakkoluulo on ajaton kuvaus rakkauden kiemuroista.


♥♥ Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo ♥♥

"Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Kesän 1945 ensimmäiset päivät olivat jo varisseet pois, ja kävelimme pitkin Barcelonan katuja tuhkanharmaan taivaan alla, auringon värjäämän sumun levittyessä Santa Monican puistokadun ylle kuparisena kukkaseppeleenä."

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo on kolmen sydämen kirja. Romaani Barcelonasta, unohdetusta kirjasta, rakkaudesta, ystävyydestä. Monitahoinen tarina, johon ihastuu uudestaan joka sivulla ja jonka ei toivoisi koskaan loppuvan.
 

 ♥♥ Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin ♥♥

"Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden. Hänhän oli ollut kuolleena kymmenen päivää ennen kuin hänet löydettiin."

Kaksi sydäntä Donna Tartt'n Jumalat juhlivat öisin -kirjalle. Esikoisromaani, joka hakee vertaistaan. Yhdysvaltojen yliopistopiireihin sijoittuva dekkarimainen romaani, joka vilisee kirjallisuusviittauksia ja pitää otteeseen tihenevällä tunnelmallaan.


♥ Leena Krohn: Tainaron ♥

"Kuinka unohtaisin kevään, jolloin teimme kävelyretkiä Yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, kun täällä Tainaronissakin on sellainen puisto, laaja ja huolella hoidettu. Jos näkiset sen, hämmästyisit, sillä siellä on monia kasveja, joita kukaan meillä ei tunne, jopa sellainenkin laji, joka kukkii maan alla."

Leena Krohnin Tainaron saa minulta yhden sydämen. Postia toisesta kaupungista jollekulle, joka ei koskaan vastaa. Tainaronin kiehtovan outo maailma on jännittävällä tavalla erilainen ja toisinaan kuitenkin niin tutunoloinen.

♥♥♥ Loppuhuomautus ♥♥♥ 

Onko oikeasti olemassa kaikkien aikojen parasta kirjaa? Toki on, mutta mikä se on - sen päättäköön jokainen lukija itse. Tässä olivat minun valintani.
 

12. lokakuuta 2013

Kotimainen viikko/Loppufiilikset & Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora

Kotimaisen viikon päättää Riitta Jalosen Hyvää yötä Irma Noora (Tammi, 2010). Takakansiteksti lupaa kirjan olevan "salaperäinen kertomus menneisyyden aaveista ja uudesta alusta". Salaperäisyyttä olisin kirjaan kaivannut hieman lisää, mutta menneisyyden aaveita ja uusi alku tarinasta sentään löytyy.

Näkijänlahjoilla siunattu Rebekka-täti kuolee ja hänen kasvattityttärensä Noora käy läpi menneisyyttään, pohdiskelee avioliittoaan ja tulevaisuuttaan, koettaako omia kykyjään näkijänä vai ei. Tässä lyhyesti Hyvää yötä Irma Noora -kirjan juoni. Mutta Jalonen ei kerro tarinaansa näin suoraviivaisesti. Menneisyys ja nykyhetki risteilevät tarinassa niin, että kuollut Rebekka-täti on melkeinpä toinen päähenkilö kirjassa. 

"Kuvat peittävät puolet salin lattiasta. Olen asetellut niitä aamusta alkaen järjestykseen koon mukaan. Edessäni on nuorten ja vanhojen ihmisten kuvia, onnellisia ja surullisia. Naisten kuvia on paljon enemmän kuin miesten.
    He kaikki ovat menneet tädin pään läpi ja sillä lailla olleet joka ikinen tässä asunnossa." (s. 103)

Rebekka-tädin näkijäntoimista olisi mielestäni voinut ammentaa enemmänkin tarinaan takakannen lupaamaa 'salaperäisyyttä'. Nyt Hyvää yötä Irma Noora jäi 'ihan kiva' asteelle, vaikka siinä tuntui olevan 'hyvä kirja' -luokan aineksiakin. Kirjan rakennetta ei voi moittia, pidin siitä miten mennyt ja nykyisyys tuntuivat parhaimmillaan olevan läsnä samassa hetkessä. Erityismaininta kirjan kauniille kansilehdelle!

Muualla verkossa: Riitta Jalonen kertoo kirjastaan Ylen Aamu-Tv:ssä. Irma Noorasta on luettu mm. blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjainten virrassa ja Kirjoituksia.

Kirjan tietoja:
Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora
Tammi, 2010
156 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

☺☺ Kotimainen viikko takana, mitä jäi käteen? ☺☺ 
 
Kotimainen viikko sai alkunsa bloggaajan päähän pälkähtäneestä ideasta vajaa viikko ennen teemaviikon alkua. Ah miten taidokasta toistoa, mutta ajatus varmaan kävi selväksi. Alkusysäyksen teemaviikkoon antoi tietysti 10.10 päivämäärä. Vanikan palat minulla oli jo aloitettuna, Waltarin pienoisromaanit löytyivät kotihyllystä, muut kirjat hain kirjastosta. Minulle tämä oli mukava, hieman erilainen viikko! Kirjoissa oli suomalaisia nimiä, liikuttiin tutunoloisissa maisemissa. Vastaan ei tullut eksoottisia seikkailuja, mutta Marjo Niemen Juostu maa jää mieleen viikon löytönä. Vanikan palojen bloggausta oli erityisen hauska tehdä, koska siihen yhdistyi pieni retki Oulun kasarmialueelle. Kirjapassikirjojen yhteydessä aion jatkossakin hyödyntää kotipaikkaetua, jos vain kirjojen tapahtumat tänne suunnalle sijoittuvat!.

Tämä ei varmastikaan jää blogini ensimmäiseksi ja viimeiseksi teemaviikoksi, sen verran virkistävää teemalukeminen oli. Tulevat teemat  ovat mietintämyssyssä!

10. lokakuuta 2013

Kotimainen viikko/Hannu Väisänen: Vanikan palat

Hannu Väisäsen Vanikan palat (Otava, 2004) sopii mielestäni mainiosti juhlistamaan suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivää. Väisänen on oululaislähtöinen taiteilija, kirjailija ja vuoden 2007 Finlandia-palkinnon voittaja. Vanikan palat valikoitui luettavakseni Kirjapassi-kampanjan myötä. Väisästä kehuttiin kovasti kommenttiboxissa, joten kun näin kirjan lähikirjaston hyllyssä lukijaa odottamassa, nappasin sen oitis mukaani. Ja heti näin alkuun voin todeta, ettei tätä suotta kehuttu, pidin Vanikan palojen rauhallisesta lapsuustunnelmasta erittäin paljon. Innostuin jopa tekemään pienen kuvausreissun Oulun kasarmialueelle, joka on edelleen todella viehättävä alue, vaikkakaan ei enää sotilaskäytössä.
Kirjapassiin merkitsin Vanikan palojen kohdalle iloisen hymynaaman. :)

Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Ouluun. Kasarmialueelle muuttaa uusi vääpeli perheensä kanssa. Perheen alle kouluikäinen Antero-poika on romaanin kertojaääni ja Vanikan palat välittää lukijalle pojan kokemuksia ja tuntoja kodin ja myöhemmin koulunkin tapahtumista. Aivan kirjan alussa perheen äiti kuolee ja jatkossa perhe saa selviytyä isän ja äitipuoliehdokkaiden voimin. Oman osansa monilapsisen perheen arkeen tuovat isän alkoholimieltymys ja rahan puute, mutta näillä seikoilla ei Vanikan paloissa ylettömästi kurjistella. Päinvastoin, kerronnan sävy on koko ajan lämmin ja Anteron huomiot kaikesta ympärillä tapahtuvasta uudesta ja oudosta kuten salaatin syömisestä ovat mainiota luettavaa:

"Meidän veljessarja nyökyttelee nähdessään salaatin ja kastikemättään, aivan kuin mokomat muka tietäisimme mitä salaatti on. Kilpikonnat kuulemma syövät salaattia. Olemme siis kilpikonnia ja meistä tulee hyvää kilpikonnalientä. Tämä on tavattoman terveellistä, niin että antaa mennä vaan. Kylmät isot lehdet kirpeässä kastikkeessa ovat suoraan modernismin teriöltä noukittuja." (s. 134)

Vanikan palat on kokoelma lapsuusmuistoja, hieman samaan tapaan kuin aiemmin lukemani Doctorowin Maailmannäyttely. Maailmannäyttelyn tapaista huipennusta Vanikan paloissa ei ole, mutta viihdyin tämän kirjan äärellä. Rauhallinen tunnelma, soljuva kerronta, lapsen utelias näkökulma asioihin - hienoa, että tämä oli mukana Kirjapassin lukulistalla!

Oulussa kun asustelen, tein viikonloppuna pienen näppäilyretken kasarmialueelle. Sunnuntaina oli aurinkoinen syyspäivä, vaikka tuuli melkoisesti tuiversikin. Tässä kasarmialueen näkymiä Oulusta:

Ylhäällä: kasarmin kauniita puutaloja, jotka ainakin ulkoapäin ovat vielä hyvässä kunnossa. Alhaalla: Upseerikerho toimiin nykyään lounasravintolana. Sisätiloissa voi tehdä aikamatkan menneeseen. Tätä ravintolaa ei onneksi ole modernisoitu sisustuksen osalta nykyaikaan. Kasarmialueelta löytyi myös huvimaja ja kadun päässä näkyy viehättävä Intiön vesitorni.

Vasemmalla kasarmin henkilökunnan entisiä asuintaloja. Keskellä Intiön keltainen vesitorni. Oikealla syksy upeimmillaan. Ruska hehkuu vielä kauniina niissä puissa, joiden lehdet eivät ole antautuneet syystuulen vietäväksi.



9. lokakuuta 2013

Kotimainen viikko/Mika Waltari: Sellaista ei tapahdu/Kuun maisema

Kotimaisen viikon kunniaksi sain viimeinkin luettua loppuun Mika Waltarin Kolme pienoisromaania (WSOY, 1997). Fine van Brooklyn tuli luettua jo aikaisemmin, nyt oli kahden viimeisen pienoisromaanin vuoro: Sellaista ei tapahdu ja Kuun maisema. Ensimmäinen Projekti 1/4 -kirja on luettu! Lukeminenhan ei saisi olla suorittamista, mutta pieni kivi putosi sydämeltä, kun edes yksi kirja listalta on takanapäin. Toiseen aion tarttua piakkoin, joten unohduksiin nämä oman hyllyn lukemattomat eivät ole vaipuneet.

Sellaista ei tapahdu -pienoisromaanissa nimettömäksi jäävä mies astuu lentokoneeseen vuonna 1939. Lentokone putoaa nimettömäksi jäävään maahan,  keski-iäinen mies pelastuu yhdessä nimettömäksi jäävän naisen kanssa ja he saavat apua seutua kiertäviltä mustalaisilta. Paljon nimeämätöntä on tässä tarinassa, mutta paljon Waltari myös onnistuu lukijalleen välittämään. Sodan uhka, menneisyyden hylkääminen yllättävän onnettomuuden myötä, tilaisuuteen tarttuminen ja karu realismi eteen vyöryvien tapahtumien edessä - hieno pieni kertomus!

Kuun maisemassa kuvataan miehen ja naisen, Joelin ja Miriamin, suhteen vaiheita heidän lapsuuden ensitapaamisestaan aikuisiälle asti. Kertojana toimii Joel. Tässä tarinassa on nuoruuden pientä ihastusta, ahdasmielisen maaseutuyhteisön tukahduttamaa luovuuden paloa sekä myöskin karua realismia arjen keskellä. Joelin huomiot elämän kulusta koskettavat:

"Poikaikä on vain sarja kuolemattomia välähdyksiä, joiden välistä hukkuu ja hälvenee ajan mukana kaikki harmaa, toivoton ja ikävä. Kenties minulla joinakin päivinä oli suunnattoman ikävä, mutta ehkä en vielä ymmärtänyt sitä ikäväksi, vaan pidin sitä vain ihmisen luonnollisena olotilana." (s. 164)

Jos tämä kirja jollakulla lymyää kirjahyllyn kätköissä lukemattomana, suosittelen tarttumaan kirjaan! Pidin kaikista kolmesta pienoisromaanista kovasti, mutta suosikkini näistä on kuitenkin ensimmäinen, Fine van Brooklyn. Nuoruuden ensirakkauden huumaa on siinä kuvattu tavattoman elävästi ja Ranskan rannikon tuulahduksen tuntee melkein kotisohvalle asti.

Muualla verkossa: Kirjahylly -blogissa on luettu Kuun maisemaa.

Kirjan tietoja:
Sellaista ei tapahdu, 1939
Kuun Maisema, 1946
Julkaistu teoksessa Kolme pienoisromaania, WSOY 1997
yhteensä 226 sivua 

Mistä kirja minulle? Löytyi omasta kirjahyllystä.

8. lokakuuta 2013

Kotimainen viikko/Marjo Niemi: Juostu maa

Marjo Niemen Juostu maa (Teos, 2004) oli pieni, yllättävä helmi, joka osui sattumalta käteeni kirjaston hyllyllä. Kotimaisen kirjallisuuden teemaviikko kannatti ehdottomasti pitää jo sen vuoksi, että tämä pienoisromaani tuli luettua. Ja onpa kirja saanut aikoinaan Tiiliskivi-palkinnon. Vaikka palkinnon nimi on huikeassa ristiriidassa kirjan pituuden kanssa, palkinto meni mielestäni kyseisenä vuonna oikeaan osoitteeseen. Hieno kirja!

Juostu maa -kirjassa vuorottelee kahden kertojan ääni. Syksy, uhmakas nuori tyttö, harrastaa juoksua pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Juostessa on hyvä miettiä ja jäsentää ajatuksia omasta perheestä, rakkaasta mummosta, metsästä.

"Kohta tulee metsä. Sitä metsää kun seuraa tulee minun metsääni. Siellä minä vietän aikaa, tiedän kaikki paikat. Siellä on vanha lehmien laidunkin, sellainen niitty jossa on kukkia niin kuin ei mitään. Ja kun on kukkia on perhosia ja kun on niitty on peuroja ja hirviä. Kesäisin istun kivellä niityn reunassa ja hengitän niin hiljaa että minusta tulee osa kiveä. Eläimet eivät pelkää kiviä. Minä olen niiden tuttu." (s. 52)

Toinen ääni kirjassa kuuluu Kaleville, Syksyn enolle, joka valmentaa tyttöä juoksemaan. Kalevin ajatukset liikkuvat poikamiehen arjessa, omassa menneisyydessä, tehdyissä ja tekemättömissä asioissa. Mielestäni tämä rakenne toimi kirjassa erittäin hyvin, mutta pidin kuitenkin eniten Syksyn ajatusvirrasta. Tytön pohdinnoissa on jotain hyvin vetoavaa. Kirjan juoni on erittäin löyhä, mutta loppua kohden paljastuu tietty seikka, joka hienosti vetää Syksyn ja Kalevin ajatukset yhteen ja paljastaa kaiken kerrotun merkityksen. Lukemisen arvoinen pieni-suuri kirja!

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. näissä blogeissa: La petite lectrice, Satun luetut. Myös Kiiltomato kirjoittaa Juostu maa -kirjasta.

Kirjan tietoja:
Marjo Niemi: Juostu maa
Graafinen muotoilu M-L Muukka
Teos, 2004
127 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

7. lokakuuta 2013

Kirjapaketti - ♥♥♥!

Postipoika on viime aikoina kantanut minulle ihanaisia paketteja!

Onnetar suosi minua Luettua elämää -blogin synttäriarvonnassa! Kiitos Elina! ♥ Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin (Otava, 2009) singahtaa lukujononi kärkeen. Sanomalehdestä huomasin tänään, että Kirjailijaliitto palkitsi Jalosen kirjailijaurastaan Turun kirjamessuilla. Laadukkaita lukuhetkiä siis tiedossa!






Osta normaalihintainen kirja -päivän verkkokauppaostokseni saapuivat pitkän odottelun jälkeen viime viikolla. Kyseisestä verkkoputiikista olen tilannut ennenkin ja nyt ostokset tuntuivat viipyvän kauemmin kuin koskaan. Ehkä pienten kustantamoiden kirjoilla on pidemmät toimitusajat? Mutta nytpä viimein pääsen näitäkin lukemaan.
Kolme pokkaria kympillä! Ei tämmöistä tarjousta voi kovin kauaa vastustaa. Verkkokaupasta klikkailin itselleni luettavaa: Majgull Axelssonin Huhtikuun noita, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus ja Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä. Valinnat tein täysin sen pienen infon perusteella, joka oli tarjolla verkkokaupan kirjaesittelyssä. Huhtikuun noidan on August-palkinnon voittaja & jonkinlainen mysteeri tuntuisi olevan kyseessä. Kolmastoista kertomus on (jälleen yksi) romaani kirjoista. Kartanpiirtäjä vaikutti muuten vaan laadukkaalta. Näistä bloggauksia aikanaan, jos eivät ole täysiä fiaskoja! Ainakaan rahallinen menestys ei ole kovin suuri, jos tein huonot valinnat.

Kotimainen viikko/Jouko Sirola: Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset

Kotimaisen kirjallisuuden teemaviikkoni pyörähtää käyntiin aika omituisella opuksella eli Jouko Sirolan kirjalla Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset (Teos, 2008). Valitsin tämän kirjaston hyllystä, koska kirja näytti erikoiselta - niin sitten kävi, että sitä saa, mitä lainaa.

Luonnehtisin kirjaa pakinakokoelmaksi. Kirja sisältää joukon tarinoita, joissa seikkailevat kaverukset Toniemi ja Huvuori. Tarinoiden aiheina on sitä sun tätä, kaikenlaisia ajankohtaisaiheita masennuksesta pörssikeinotteluun, eläkeläisistä kirkkokysymykseen. Juttujen kieli ja tyyli varastaa huomion heti ja täydellisesti. Lainaan takakansitekstiä: "hillitön kerronnallinen neronleimaus." Näyte neronleimauksista:

"Kyynillistyttyään täyteen mittaan tavanomaisten ammattien parissa Toniemi ja Huvuori ryhtyivät jurnalisteiksi. Jurnalisteina he vain nukkuivat, mutta tekivät sen saappaat jalassa. Palkka juoksi unessa heitä karkuun, mutta he heräsivät aina onnellisina pankkiautomaatilla." (s. 38)

Minun on myönnettävä, että koin kirjan hieman raskaaksi lukea, vaikka se oli lyhyt ja sisälsi paljon Jyrki Heikkisen piirroskuvia. 20-30 sivua/ilta oli maksimimäärä, minkä jaksoin tähän käyttää. Kielellisen ilottelun vuoksi jutut toimisivat (ainakin omalla kohdallani) paremmin yksitellen luettuna, jostain säännöllisestä julkaisusta luettuna. Kirjan sisäsivuilla kerrotaan, että osa kirjan jaksoista on julkaistu Parnassossa vuosina 2005-2007. Kyllä nämä mielestäni sopisivat johonkin vähemmän korkeakulttuuriseen julkaisuunkin. 

Ihan hupaisia juttuja, tosin mihinkään hulvattomiin naurunpurskahduksiin en kokenut aihetta kirjaa läpi kahlatessani. Kirjan ansioksi on todettava, että vaikka se on kirjoitettu noin viisi vuotta sitten, juttujen aiheet ovat edelleen ajankohtaisia. Eli aikaa tämä kielikukkanen on kestänyt. Maoksa toteaa: tulipa tällaiseenkin tutustuttua. Jälleen olen yhtä kirjallista kokemusta rikkaampi.

Muualla verkossa: Ylen elävässä arkistossa on kirjailijan haastattelu. Kiiltomadon kirja-arvostelu.

Kirjan tietoja:
Jouko Sirola: Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset.
Kuvitus Jyrki Heikkinen
Graafinen suunnittelu Timo Ketola
Teos, 2008
155 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...