31. elokuuta 2013

Evelyn Waugh: Jymyjuttu.

"Lehden viimeisellä sivulla, sarjakuvien ja lemmikkieläinpalstan sekä 'Vohvelikokkelin' nimellä kulkevan reseptin väliin häveliäästi piilotettuna oli lehden kahdesti viikossa ilmestyvä luontopalsta.
REHEVILTÄ RANNOILTA. Toimittanut William Boot, mies maalta.
'Luuletko, että hän on oikea mies?'
'Varmasti. Pääministeri on hullun lailla ihastunut Englannin maaseutuun.'
'Hänen tyylinsä on kuulemma poikkeuksellisen korkeatasoista: "Höyhenenkevyesti läpi litisevän leton käy saalistavan vesimyyrän tie.." Olisiko tuo sitä?'
'On se', toimitussihteeri sanoi. 'Sen täytyy olla korkeaa tyyliä. Minusta se ei ainakaan kuulosta miltään muulta.'"

Englantilaisen Daily Beast -sanomalehden luontopalstan toimittaja William Bootin ulkomaankirjeenvaihtajan ura saa alkunsa väärinkäsityksestä. Lehden omistaja lordi Copper on ystävänpalveluksena lupautunut lähettämään kirjailija Bootin Afrikkaan kirjeenvaihtajaksi. Toimituksessa lordi Copperin määräykset pyritään täyttämään ilman turhia kysymyksiä, ja Bootin päätellään olevan luontopalstan toimittajan. Boot tempaistaan maaseudun rauhasta ensin Lontooseen ja sitten Ismailiaan, Afrikkaan, raportoimaan maan tilanteesta ja uhkaavasta sisällissodasta.

Boot alistuu kohtaloonsa ja vaikkei tiedä kirjeenvaihtajana toimimisesta yhtään mitään, urhoollisesti raportoi omalla tyylillään siitä, miten mitään ei tapahdu:

"'Sää selkiämässä', Salter [ulkomaantoimituksen toimituspäällikkö] sanoi. 'Sää selkiämässä. Hän on ollut Jacksonburgissa kymmenen päivää eikä hänellä ole muuta kerrattavanaan kuin että sää on selkiämässä.'"

Ponnettomasta alusta huolimatta Bootin ura alkaa lopulta rullaamaan muutamien onnekkaiden sattumusten ja ystävien avulla ja lopputuloksena kirjan otsikon mukaisesti jymyjuttu. Evelyn Waughin Jymyjutussa (Love Kirjat, 1991) on miellyttävän vanhanaikainen ja hyvin englantilainen, sivistynyt tunnelma. Tekstissä on huumoria, hupaisia juonenkäänteitä, lehtialan absurdia arkea (joka kenties ei ole niinkään kaukana todellisuudesta?) ja onnellinen loppu. Kirjan nimi kuulostaa nykylukijan korvaan hieman vanhahtavalta, ehkä se nykyään olisi käännetty alkuperäiskieltä noudattaen Skuupiksi. Toisaalta, juuri oudohko nimi sai minut kiinnittämään huomioni kirjaan kirjaston hyllyllä, joten otsikko hoiti siis tehtävänsä.

Blogiarvioita en Jymyjutusta löytänyt, mutta kannattaa vilkaista arvio NPR:n You Must Read This -sivulta.

Kirjan tietoja:
Evelyn Waugh: Scoop (1938)
Suomennos Heikki Salojärvi
Love Kirjat, 1991
239 sivua

30. elokuuta 2013

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset (Tammi, 2002) aloittaa naiskirjailijoiden kategorian Venäjän valloituksessa. Täytyypä tunnustaa, että tämä oli vasta kolmas kokeilemani kirja tähän kategoriaan, jonka pidin niin paljon, että luin sen loppuun asti. Kokeilin ensin Irina Patrakovan Naapurit-kirjaa, josta tykättiin kovasti ainakin Mari A:n kirjablogissa. Ei iskenyt. Liikaa ennalta-arvattavuutta, ohut kirja jäi kesken vaikka Patrakovan kirjoitustyylissä sinänsä ei minusta vikaa ollutkaan. Tämän kirjan kohdalla pohdiskelin sitäkin, sopiiko se ollenkaan haasteeseen, kun kyseessä on kansiliepeen mukaan suomalaistunut kirjailija, ja tapahtumatkin sijoittuivat Suomeen. Kirja kuitenkin alunperin oli julkaistu venäjäksi, joten sillä perusteella valitsin sen koeluettavaksi. 

Dekkarigenre on minulle yleensä mieluinen, joten nappasin kirjastosta Alexandra Marininan Seitsemännen uhrin. Marininaa en ole aikaisemmin lukenut, eikä Seitsemäs uhri tehnyt minusta fania ensilukemalta. Keskenhän tämäkin jäi. Sujuvaa tekstiä, mutta jotain koukuttavaa puuttui, enkä jaksanut alkaa paksuhkoa kirjaa väkisin lukemaan loppuun. Cafe pour les idiots -blogissa kehuttiin venäläisen yhteiskunnan kuvausta 1990-luvulla, mutta kirja ei saanut minua innostumaan siitäkään.

Kolmas yritys eli Iloiset hautajaiset oli mukavaa luettavaa ensimmäisiltä sivuilta asti. Siltala on hiljattain julkaissut kirjan uudestaan, mutta minulle sattui kirjastosta käteen Tammen vanhempi painos. Siinä on mielestäni parempi kansi kuin uudemmassa versiossa, sekin osaltaan houkutteli tarttumaan kirjaan.

Kirjan nykyhetken tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin. Lopun hautajaistapahtumaa lukuun ottamatta koko nykyhetki tapahtuu yhden huoneiston sisällä, ihmisiä tulee ja menee, keskustellaan ja hoivataan kuolemansairasta päähenkilö Alikia. Vaikka lopulta päädytään hautajaisiin, venäläisten emigranttien keskuudessa vallitsee lämmin tunnelma eikä lukijan tarvitse vaeltaa sivuja läpi synkkyyden keskellä. Kovin syvälle henkilöhahmojen sielujen syvyyksiin kirjassa ei sukelleta, mutta Alikin vaimo Nina vaikuttaa kiehtovalta tapaukselta kaikessa avuttomuudessaan:

"Ensi näkemältä Nina vaikutti Irinasta oikukkaan koppavalta typerykseltä. Rähjääntynyt kaunotar kyhjötti likaisen valkealla matolla ja pyysi ettei häntä häirittäisi - hän oli kokoamassa jättiläismäistä palapeliä. Lähemmin tarkasteltuaan Irina päätteli hänen olevan heikkolahjainen ja lisäksi henkisesti tasapainoton. Hänessä vuorottelivat velttous ja hysteria, hilpeyskohtaukset ja raskasmielisyys. ... Hän [Irina] ei ollut koskaan aiemmin törmännyt Ninan edustamaan naistyyppiin; juuri rajattomalla avuttomuudellaan tämä herätti ympäristössään ja erityisesti miehissä tavallista suurempaa vastuuntuntoa." (s. 33-34)

Minä pidin Iloisista hautajaisista, monista henkilöistä olisi lukenut pidempäänkin. Viihdyttävää lukemista alkusyksyyn! Ja missään nimessä tässä kirjassa ei toteutunut ainoatakaan venäläiseen kirjallisuuteen liittämääni ennakkoluuloa eli elämä on kovin synkkää, kurjaa ja henkilöillä menee joko kehnosti tai erittäin kehnosti. Iloisissa hautajaisissa on aiheestaan huolimatta valoisuutta ja optimismia.
Iloisia hautajaisia on luettu monessa blogissa, muun muassa Sinisen linnan kirjastossa ja  Lukutuuliassa.

Kirjan tietoja:
Ljudmila Ulitskaja: Moskva-Kaluga-Los Andzelos (1998)
Suomennos Elina Kahla
Tammi, 2002
185 sivua

28. elokuuta 2013

Projekti 1/4: Syys-loka-marraskuu 2013

Täällä toisen tähden alla -blogissa aloitettiin Projekti 12. Minäkin siivosin hyllyjä ja päätin aloittaa pienimuotoisemman Projekti 1/4:n. Vuoden projekti on omaan makuun aika pitkä näin vapaa-ajan projektiksi. Lukemattomia kirjoja riittää hyllyissä vielä noiden alla lueteltujen jälkeenkin, mutta itseni tuntien tällä projektilla on paremmat mahdollisuudet edetä vaiheisiin 2/4, 3/4 ja 4/4, jos etenen pienin askelin enkä paukauta massiivista lukulistaa koko seuraavalle vuodelle. Kuunvaihde lähestyy sopivasti, joten syys-loka-marraskuussa tavoitteeni on lukea alla kuvattua pinoa läpi. Minimitavoite on kolme kirjaa, mutta kun tuolla on muutama suht lyhyt niin vähän enemmänkin voisi pinnistää.

Mika Waltari: Kolme pienoisromaania eli Fine van Brooklyn, Sellaista ei tapahdu ja Kuun maisema. WSOY, 1997. 226 sivua.
Miten päätyi kotihyllyyn? Ei pienintäkään aavistusta. Paksumpiakin Waltareita löytyy, Sinuhe sun muut mutta tämä pieni on jäänyt jalkoihin ja lukematta.







Kenzo Kitakata: Tokion tuhkaa. Karisto, 2006. 205 sivua.
Miten päätyi kotihyllyyn? Ei taaskaan mitään aavistusta. Ehkä kirjat lisääntyvät keskenään? Kirjassa on jännä kansi, kirjailija on minulle entuudestaan tuntematon, pitäisi olla dekkari.








Antony Beevor, Artemis Cooper: Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949. Siltala, 2009. 467 sivua (ilman lähteitä ym).
Miten päätyi kotihyllyyn? Ostin joskus lahjaksi miehelle. Kävin siis 'varkaissa' miehen kirjojen puolella, koska lukureviiriä on hyvä hieman avartaa silloin tällöin. Tässä pitäisi olla asiaa kulttuurielämästä(kin).
Italo Calvino: Herra Palomar. Tammi, 1988. 132 sivua.
Miten päätyi kotihyllyyn? Pelastettu kirjaston poistomyyntikärryistä. Sehän on Calvino! Ei sitä voi heittää pois. Mutta eipä tuo ole innostanut vielä minuakaan lukemaan itseään.
Ian Christie ja David Thompson (toim.): Scorsese on Scorsese. Like, 2006. 338 sivua (ilman lähteitä ym).
Miten päätyi kotihyllyyn? Ostin kirjakaupasta, kun satuin kirjan huomaamaan. Kertaalleen jo aloitettu, vaikutti hyvältä, mutta jäi kuitenkin kesken jostain jo unohtuneesta syystä.








Tämmöisillä liikkeelle. Ainakin näin projektia edeltävissä tunnelmissa lista vaikuttaa täysin suorituskelpoiselta, lukemista on sopivasti mutta ei stressiksi asti ja muillekin kirjoille jää aikaa. Ja voisinpa melkein luvata itselleni tuplapisteet, jos luen tuon Pariisi-kirjan läpi. Sehän vaikutti aivan tietokirjallisuudelta. :)

27. elokuuta 2013

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Venäjän valloitus etenee mieskirjailijoiden osalta aavistuksen kevyemmissä tunnelmissa verrattuna aiemmin lukemaani Tsypkiniin. Fedja-setä jäi minulla lapsena tyystin väliin, joten päätin tutustua häneen nyt. Kirjaston lastenosastolta löytyi Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira (Otava, 2006). Fedja-setää oli mielenkiintoista alkaa lukemaan jo siitäkin syystä, etten ole vuosiin lukenut mitään lastenkirjallisuudeksi luokiteltavaa. Miltähän tämä nyt tuntuisi, kun jo sinne lastenosastolle menokin oli jokseenkin outoa? Olen varma, että pari pikkutyttöä katseli alta kulmain, että viekö tuo aikuinen meidän parhaat kirjat.

Minä tykkäsin Fedja-sedästä. Kirja maistui oikein hyvin aikuislukijallekin, kunhan muisti laittaa nykyelämän realiteetit jonnekin kauas taustalle. Tarinassa Fedja-setä (joka on oikeasti pikkuvanha pieni poika) karkaa kotoa kissansa kanssa, koska hänen äitinsä kehottaa poikaa valitsemaan joko hänet tai kissan. Poikaa pakkaa vaivihkaa laukun, kissan, nousee bussiin ja asettuu asumaan pieneen kylään. Sieltä löytyy sopiva talo, sillä asukkaat ovat muuttaneet kerrostaloihin. Taloon asettuu vielä Musti-koira ja tarinan edetessä sekalainen joukko muita eläimiä - sekä ruokamallin traktori Mitja:

"Mutta poika rupesi käynnistämään traktoria Mustin kanssa. He kaatoivat siihen keittoa ja tunkivat kotletteja suoraan bensiinisäilöön. Ja traktori päästi aika rohinan!

He kiipesivät sisään ja lähtivät ajamaan kylille. Mitja kulkea körötteli pitkin kylää, kunnes sitten yhden talon yks kaks pysähtyy:
- Mitä se nyt? kysyy Fedja-setä. - Olisiko polttoaine loppunut.
- Ei mikään ole loppunut. Se vain huomasi että täällä tuoksuu piirakalta. " (s. 35-36)

Kirjassa seurataan Fedja-sedän ja kumppaneiden elämää maaseudulla. Ai niin, tässä tarinassa eläimet puhuvat. Näin saadaan mukavasti dialogia mukaan kirjaan.

Fedja-sedällä vanhemmat eivät soittele pojan kännykkään, tee poliisille (tai miliisille) katoamisilmoitusta vaan laittavat ilmoituksen kadonneesta pojastaan lehteen ja ovat lopulta postinkantajan kanssa kirjeenvaihdossa saadakseen pojan kotiin. Ja tottahan toki kirjan loppu on onnellinen. Fedja-setä, kissa ja koira on hyvin lämminhenkinen, siinä on mukavaa huumoria ja kirjan kuvitus on mustavalkoisuudestaan huolimatta hauska, vaikkakin hieman vänkyrä.

"lähetämme sinulle pienen auringon, kotikäyttöä varten" (s. 94)

Fedja-setää on luettu myös blogeissa: Luettua elämää ja Sonjan lukuhetket.

Kirjan tietoja:
Eduard Uspenski: Djadja-Fjodor, Pjos i Kot (1974)
Suomennos Martti Anhava
Kuvitus G. Kalinovski
Otava, 2006
112 sivua

25. elokuuta 2013

Pedro Juan Gutierrez: Likainen Havanna-trilogia

¡Hola! español -haaste pyörähtää osaltani käyntiin kuubalaisen Pedro Juan Gutierrezin Likainen Havanna-trilogialla (WSOY, 2005). Komea aloitus haasteelle - en tiennyt kirjailijasta tai hänen tyylistään entuudestaan mitään, mutta jo kirjan ensimmäinen sivu vakuutti minut siitä, että onnistuin valitsemaan todella lukemisen arvoisen kirjan. Ja koska haasteen seuraava kirja on jo työn alla, voin ennakkoon todeta, että pidot tästä vain paranevat. ¡Hola! español -kirjailijalistalta löytyy melkoisia herkkupaloja. Mutta niistä lisää myöhemmin.


Ilmeisin seikka ensin: Gutierrezin trilogia ei sisällä kolmea eri kirjaa (kuten ensin hieman pelkäsin), vaan kirjassa on kolme osaa. Kirjaa voisi luonnehtia kertomuskokoelmaksi, jossa pääosaa esittää 1990-luvun Havanna sekä sekalainen joukko tavallisia havannalaisia, jotka koettavat selvitä elämässään seuraavaan päivään puutteen ja kurjuuden keskellä. Kertojana toimii Pedro Juan, joka toimittajantyöstä potkut saatuaan joutuu nyt tyytymään hanttihommiin. 

Trilogiassa Havanna näyttää nurjimmat puolensa, tässä kirjassa ei tavallisen kansalaisen elinoloja kaunistella:

"Minulla ei ollut sinä iltapäivänä mitään tekemistä. Eikä totta puhuen minään muunakaan päivänä. Koskaan ei ole mitään tekemistä. Minulla oli viisi pesoa taskussa, istuin maahan ja nojasin selkää ovenpieleen. Viime ryypystä oli päiväkausia, minulla ei ollut rahaa ja minä vain odotin. Mitä minä odotin? En mitään. Kunhan odotin. Kaikki täällä odottavat. Kukaan ei tiedä mitä odottaa. Päivät kuluvat ja aivot tylsistyvät. Se on hyvä. Tylsistyneillä aivoilla ei ajatella. Joskus ajattelen liikaa ja tulen epätoivoiseksi." (s. 329)

Epätoivosta ja kurjuudesta huolimatta Trilogian henkilöiden, erityisesti Pedro Juanin päällimmäisenä ajatuksena on selviytyminen, eteenpäin pyrkiminen kaiken puutteen keskellä. Se tuo kertomuksiin omanlaistaan toivoa, joka vaikutti siihen, ettei lukukokemus ollut mitenkään synkkämielinen tai ankea. Päinvastoin, Gutierrezin Havanna sykkii kiihkeänä kirjan sivuilla. 

Pienenä miinuksena on kuitenkin todettava, että noin 300 sivun jälkeen aloin kaipailla kiinteämpää rakennetta kirjaan. Trilogiassa ei ole varsinaista juonta, vaikka samat henkilöt tarinoissa esiintyvätkin. Peräkkäiset tarinat eivät silti muodosta jatkumoa, vaan lukija joutuu ajoittain yhdistelemään palasia sieltä täältä halutessaan hahmottaa jonkinlaista tarinan kehitystä. Toisaalta, ehkäpä tällainen rakenne heijastelee Trilogian kuvaaman Havannan tunnelmaa.

Mr. Google ei paljastanut minulle bloggauksia tästä kirjasta, joten linkitetäänpä tähän Hesarin arvostelu kirjasta. Ovat näköjään luokitelleet sen eroottiseksi käännösromaaniksi (ks. 'Laji' sivupalkissa). Nooh, minusta sana 'eroottinen' on aivan liian sivistynyt ilmaus Gutierrezin tyylille. Enkä alkaisi korostamaan liikaa kirjan 'eroottista' puolta, eihän siinä nyt sentään koko aikaa olla eläimellisten himojen vallassa. 

Jos haluat kokea jotain mitä ei turistioppaista löydy, kannattaa tarttua tähän kirjaan. Muun hyvän lisäksi tämä on ns. kielletty kirja Kuubassa. Enpä muista kieltolistalla olevia kirjoja aikoihin (koskaan?) lukeneenikaan.

Kirjan tietoja:
Pedro Juan Gutierrez: Trilogia sucia de la Habana (1998)
Suomentanut Anu Partanen
WSOY, 2005
506 sivua


24. elokuuta 2013

Djuna Barnes: Yömetsä

Djuna Barnesin Yömetsää ylistetään kirjan kansiliepeiden esittelyteksteissä ja T.S Eliot on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Ja onhan Yömetsä taidokas pieni romaani. Se lähtee liikkeelle hieman verkkaiseen tahtiin, siinä on pitkiä keskusteluja, joissa kielikuvat ja tunteet saavat vallan, mutta jossain vaiheessa huomasin Yömetsän tarinan imaisseen minut mukaansa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Pariisiin ja Wieniin. Keskeisiä henkilöitä ovat tohtori Matteus O'Connor, Nora Flood, Robin Vote ja paroni Felix Volkbein. Ja heistä keskeisin on Robin, joka tarinan alkuvaiheissa menee naimisiin Felixin kanssa, hylkää tämän, aloittaa eräänlaisen yhteiselämän Noran kanssa hylätäkseen lopulta hänetkin. Nora ja Felix purkavat sydäntään ja tuntojaan tohtori O'Connerille ja koettavat näin ymmärtää rakkauttaan Robiniin ja sitä, miksi heidän suhteensa päättyi. Tässä näyte tohtorin kiihkeästä vastauksesta Noralle tämän rustaillessa kirjeitä Robinille:

"Etkö ymmärrä, että sinun sitkeytesi on hänen ainoa ilonsa ja niin myös murheensa. Sinä tuherrat itkua ja kirjettä ja pohdit ja mietit ja mitä Robin sillä aikaa tekee? Rakentelee tulitikkutaloa vai leikkii tinasotilailla; älä valita minulle, minulla ei ole ketään, jolle kirjoittaa, minä hoitelen vain pikkupyykkiä, joka tunnetaan nimellä Koko maailman törky." (s. 133)

Robin on läsnä koko tarinassa, mutta enimmäkseen vain Noran, Felixin ja tohtorin vuorosanojen ja tuntemusten kautta. Lukijalle ei tarjota tilaisuutta tutustua Robinin vaikuttimiin hänen omasta näkökulmastaan, vaan tätä arvoituksellista naista tarkastellaan muiden henkilöiden kautta.

Pidin Yömetsästä, se on kaunis pieni romaani. Tosin toinen lukukerta voisi olla tämän kirjan osalta paikallaan, luulen että moni kohta avautuisi paremmin kun tarinan koko juoni on jo pääpiirteissään selvillä.

Yömetsää on luettu myös Ankin kirjablogissa.


Kirjan tietoja:
Djuna Barnes: Nightwood (1936)
Suomennos Lauri Perkki
Kirjayhtymä, 1987
176 sivua

22. elokuuta 2013

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää

Luen hävettävän vähän kotimaista kirjallisuutta. Hannu Raittilan Kirjailijaelämää tarttui mukaan kirjaston asiakirjallisuuden puolelta, se oli luokiteltu kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen hyllyyn. Olin oikeastaan etsimässä jotain elokuviin liittyvää, mutta kun mitään kiinnostavaa ei sattunut silmiin nappasin Raittilan mukaani. Mieheni on vakaasti sitä mieltä, että aiheet alkavat olla vähissä silloin kun kirjailijat alkavat kirjoittaa kirjailijoista ja elokuvaohjaajat filmaavat elokuvaa elokuvan tekemisestä. Minusta takakansitekstin lausahdus "Kirjailijaelämää näyttää omintakeisella tavalla kirjailijan työstä sen puolen, joka harvoin pääsee kansien väliin." tuntui lupaavalta, joten päätin hypätä kotimaiseen kirjallisuuteen ainakin tämän yhden Raittilan verran.

Tämähän on hauska! Ja väärin luokiteltu! Nämä ajatukset nousivat mieleen Kirjailijaelämää lukiessa. Onhan Kirjailijaelämässä toki mukana vaikka minkälaista dokumenttia, kirjeitä kustantajalle, kollegoille ja ties kenelle sekä selvityksiä verottajalle, mutta onko se sittenkään kovaa faktaa? 

"Minulla on päinvastainen ongelma kuin hahmojensa fiktiivisyyttä vannovilla kirjailijoilla. Tahtoisin kovasti väittää olevani se henkilö, joka tässä kirjassa esiintyy. Pelkään vain pahoin, että se en kuitenkaan ole minä. Mielelläni vakuuttaisin, että tässä kirjassa ei mikään ole fiktiota, mutta toivotontahan se on, kun kirja todistaa monin kääntein, ettei kirjailijan todellisuudenkuvaukseen voi koskaan luottaa. Kirjailijalle saa antaa nipun dokumentteja ja kohta se on jo sepittänyt jäävittömistä, autenttisista asiapapereista mahdottoman valheiden verkon."

Minä koin lukevani kaunokirjallisuutta, jossa toki oli aika mielenkiintoinen lähestymistapa aiheeseen ja varmaankin myös todellisuuspohjaa. Ja aihehan on lyhyesti kirjailijan elämä Suomessa. Aihetta hahmotetaan kirjailijakertojan kautta tämän kuvatessa erilaisten dokumenttien avulla omaa kirjailijan uraansa, luomisentuskaa ja erään kirjan synnytystuskia. Raittilan kieli on eläväistä, hänellä on ainakin tämän kirjan perusteella sana hallussaan.

Kirjailijaelämässä valitellaan, ettei Suomessa elä kirjoittamisella. Sofi Oksanen ainakin pärjäilee, mutta Kirjailijaelämää sai kyllä aikaan pienen piston miettiessäni koska olen itse viimeksi ostanut kirjan, vieläpä kotimaisen? Kirjaston tarjontaa on niin helppo ja mukava hyödyntää, että aika harvoin koen tarvetta hankkia kirjoja kotiin. Pokkareita matkalukemiseksi lentokentiltä, satunnaisostoksia antikvariaateista tai kirjaston poistokärryistä, siinäpä ne yleisimmät tavat joilla kirjoja kotihyllyyn kulkeutuu. 

Olipa tämä muissa kirjastoissa luokiteltu faktaan tai fiktioon, suosittelen!

Raittilan kirjoista ja erityisesti mieskuvasta on juttua myös täällä: Taas yksi kirjablogi
 
Kirjan tietoja: 
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
WSOY, 2006
242 sivua

20. elokuuta 2013

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä

Kate Kerriganin Onnellisen avioliiton reseptejä (Bazar, 2008) kuljetti minut Avioliittojuonia-haasteen Kristallihäät-tasolle. Samalla merkitsin ensimmäisen kirjan romantiikka-tunnisteen alle. Voi olla, että Kerrigan saa hetken majailla siellä yksinään - luen aika harvoin tämäntyyppistä romanttista viihdekirjallisuutta. Haastekirjoissa koetan valita luettavaksi jotain, mihin en ehkä muutoin tarttuisi. Kirjastosta sattumalta löytyneet Kerriganin reseptit sopivat tähän tarkoitukseen oikein hyvin. Jo kirjan kansi oli kaikessa vaaleanpunaisuudessaan niin Romanttinen isolla R:llä, että pelkäsin kirjan sisällön olevan ruusunpunaista höttöä, jota ei vaivaantumatta pysty lukemaan. 

Alun epäilyksistäni huolimatta reseptikirja oli aivan kohtalainen lukukokemus. Päähenkilönä on neljääkymmentä lähestyvä, Manhattanilla asuva ruokatoimittaja Tressa. Hän on päättänyt chick lit -vuotensa menemällä naimisiin talonmiehensä Danin kanssa. Kirjan keskeinen ongelma on Tressan sopeutuminen avioliiton arkeen. Kirjassa seurataan myös Tressan isoäidin Bernadinen avioliiton tarinaa 1930-luvulta asti. Reseptejä on käytetty jäsentämään kirjan rakennetta: tarinan osat alkavat aina Bernadinen irlantilaisresepteillä, ja kirjan edetessä selviää, millainen merkitys kyseisellä reseptillä on Tressan ja Bernadinen elämässä.

"Silloin kun aloimme seurustella, Danin oleskeleminen kodissani tuntui lohdulliselta. Mutta nyt kun hänellä on oikeus olla täällä, se tuntuu väärältä. Yhtäkkiä koen yksityisyyteni kadonneen - vai onko läheisyyden tarkoitus tuntua tungettelevalta?"

'Voi hyvänen aika', ajattelin aika monta kertaa Tressan tarinaa lukiessani. Yllä olevan kaltainen avioliittoarjen pohdiskelu ja sen ahdistavuuden päivittely erityisesti tarinan alkupuolella alkoi jossain vaiheessa tuntua ylikorostetulta. Hieman vähempikin olisi minulle riittänyt. Niinpä pidinkin enemmän Tressan isoäidin Bernadinen tarinasta, joka sijoittui Irlannin maaseudun pikkukylään. Siinä oli enemmän elämänmakua kuin Tressan sopeutumistarinassa Manhattanin hienostoarjesta Danin maalaissukulaisten keskelle.

Onnellisen avioliiton reseptejä sijoittuu haasteen Kriisejä-kategoriaan. Tressan kriisi ei todellakaan jää lukijalle epäselväksi. Tressa ja Bernadine kuitenkin lopulta oppivat jotain kriiseistään. Bernadinen mietteitä:

"Avioliittoni opetti minulle, että oikea rakkaus on vain sitä mitä antaa. Ei muuta. Rakkaus ei ole "siellä jossakin" odottamassa. Se on ihmisen sisällä."
Avioliittoreseptejä on lueskeltu myös mm. näissä blogeissa: Nenä kirjassa ja Kirjava kammari

Goodreads: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Kate Kerrigan: Recipes for a Perfect Marriage (2006)
Suomennos Helinä Kangas
Bazar, 2008
334 sivua

18. elokuuta 2013

L. Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa

Kirjaston kesälukemista-hyllyltä sattui silmiini Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa (Tammi, 2003). Venäläinen kirjailija sai minut tarttumaan kirjaan, sillä sehän tarjoaa aloituksen Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Kirjassa on Susan Sontagin kirjoittama johdanto-osa, josta lisää postauksen lopulla. Tsypkiniä ei ole mainittu haasteen lukuvinkkilistoilla, mutta sijoitan hänet Venäläiset mieskirjailijat -kategoriaan. Tsypkin on minulle aivan uusi nimi, jota en olisi itse osannut kirjaston hyllyistä etsiäkään. Kiitokset kirjaston tädeille, jotka olivat luokitelleet kirjan kesälukemiseksi - ehkäpä vain sen nimen perusteella, sillä mielestäni Kesä Baden-Badenissa olisi erittäin raskasta riippumattoluettavaa.

Kesä Baden-Badenissa liikkuu kahdella eri aikatasolla. Nykyhetkeen sijoittuva kertoja on saanut käsiinsä Fjodor Dostojevskin Anna-vaimon päiväkirjamerkinnöistä julkaistun kirjan. Kertoja lukee päiväkirjamerkintöjä junassa matkalla Leningradiin, ja tarinan toisella aikatasolla kuvataan Annan ja Fjodorin viettämään aikaa ulkomailla. Annan ja Fedjan kesää hallitsee Fedjan pelihimo, joka tuntuu nielevän kaikki köyhän pariskunnan rahat. Ja tarvittaessa rahaa hankitaan lisää panttaamalla jopa vaatteita. Fedja kohtelee kärsivällistä ja käytännöllistä Anna-vaimoaan usein todella huonosti, ja heidän avioliittonsa arki on täynnä Fedjan dramaattisia tunnepurkauksia. Kertojan saavuttua Leningradiin hän vierailee Dostojevskin asuinkaduilla ja kotimuseossa ja toisen aikatason kertomus päättyy kuvaukseen Dostojevskin kuolemasta.

Kirjassa ensimmäisenä huomioni varasti kirjoitustyyli. Tsypkinin teksti koostuu loputtoman pitkistä virkkeistä, jotka jatkuvat sivu sivun perään. Pilkut ja väliviivat tarjoavat pieniä hengähdystaukoja, mutta pisteitä on käytetty säästeliäästi. Väliviivojen kohdalla saattaa vaihtua kerronnan näkökulma (Anna, Fedja, kertoja) tai aikataso. Kirjoitustyyli luo omanlaisensa tunnelman kirjaan, mutta lukeminen vaatii keskittymistä. Jos ajatus harhautuu hetkeksi jonnekin muualle, huomaa äkkiä joutuvansa palaamaan hieman taaksepäin jos haluaa tietää, kuka nyt puhuu ja mihin aikaan tapahtumat sijoittuvat. Kirjan tyyli tuotti minulle myös hassun käytännön ongelman. Lukeminen piti lähes poikkeuksetta lopettaa kesken virkkeen, johonkin pilkkuun tai väliviivaan, ja koettaa sitten siitä luontevasti jatkaa seuraavana päivänä. Yleensä jouduin hieman peruuttamaan tekstissä taaksepäin, jotta pääsin taas kiinni tarinaan.

Kesä Baden-Badenissa oli erilainen lukukokemus, josta mieleen jäivät tyyliseikkojen lisäksi surumieliset tunnelmat ja lukuisat viittaukset venäläiseen kirjallisuuteen. Tarinaa enemmän minua kuitenkin kosketti kirjan johdanto. Siinä Susan Sontag valottaa kirjailijan taustaa ja analysoi Tsypkinin tekstiä. Tsypkinin kohtalo oli uskomattoman surullinen. Hän oli kirjallisuutta rakastava lääkäri, joka pelkäsi lähettää käsikirjoituksiaan kustantajille, jottei joutuisi vaikeuksiin turvallisuuspalvelun kanssa. Tsypkinin kirjallinen tuotanto on pieni, ja Kesä Baden-Badenissa julkaistiin New Yorkissa ilmestyneessä venäläissiirtolaisten lehdessä vain seitsemän päivää ennen Tsypkinin kuolemaa.

En pysty arvioimaan Kesä Baden-Badenissa -kirjaa pidin-en pitänyt asteikolla, mutta olen tyytyväinen, että se sattui eteeni kirjastossa. Kirjallinen maailmankuvani avartui taas hitusen ja Venäjän valloitus on alkanut.

Goodreads: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Leonid Tsypkin: Leto v Badene (1981)
Suomennos Marja-Leena Jaakkola
Johdanto Susan Sontag, suomennos Vappu Orlov
Tammi, 2003
230 sivua

17. elokuuta 2013

S. Vreeland: Sininen neito

Jos La Gioconda eli  tuttavallisemmin Mona Lisa osaisi puhua, millaisen tarinan se meille kertoisi? Paljastaisiko se mallinsa salaisuuden? Tämä pysyköön arvoituksena, mutta Susan Vreelandin Sininen neito (WSOY, 2001) kertoo erään maalauksen tarinan takautuvasti nykyhetkestä sen maalaushetkeen asti. Maalauksen vaiheita kuvataan kahdeksassa kertomuksessa ja viimein päättyy myös arvailu siitä, onko kyseessä aito Vermeerin teos vai ei.


Kirjan tarinat ovat surumielisiä. Sinihehkuinen, kaihoisa neito lumoaa katsojansa, eivätkö omistajat luovu taulusta kuin jostain pakottavasti syystä. Kauniin mestariteoksen syntyhetkiäkin  sävyttää isän huomiota kaipaavan lapsen kipeä huomio:
"Isä oli luvannut maalata häntä niin kauan kuin hän olisi huutamatta, siksi hän piti suunsa visusti kiinni. Hänen rintaansa vihlaisi kun hän tajusi, ettei hänen vaitiolonsa mietityttänyt tai ihmetyttänyt isää tippaakaan. Vilkuillessaan häntä Magdalena ei osannut sanoa, mitä hän isällä merkitsi. Hitaasti hänelle valkeni että isä katseli häntä yhtä kiinnostuneena kuin maitolasia." (s. 189)

Eniten minua koskettivat Sinisen neidon alun ja lopun kertomukset. Keskivaiheiden tarinat jäivät hieman vaisuiksi, vaikka Vreelandin sujuvaa kerrontaa onkin ilo lukea. Sinisen neidon kansi on todella kaunis ja sen värimaailma sopii täydellisesti kirjan tunnelmaan. Vreeland oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta onneksi Sininen neito tuli poimittua mukaan kirjaston hyllyltä.

Goodreads: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Susan Vreeland: Girl in a Hyacinth Blue (1999)
Suomentanut Raija Mattila
WSOY, 2001
196 sivua

15. elokuuta 2013

M. Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi asti

Marianne Cedervallin esikoiskirja Ajattelen sinua kuolemaasi asti (Atena Kustannus, 2012) tarttui mukaan kirjastosta kauniin etukannen ja lupaavan takakansitekstin houkuttelemana. Gotlanti, kostoteema ja huumaava kesä kuulosti lupaavalta yhdistelmältä. Ja Mirjamin ja Hervorin kalmaa kylvävät ajatukset olivatkin varsin viihdyttävää seuraa.

Kirjan naisvoimakaksikko on ehkä hieman kliseisesti kaunis lääkäri Mirjam ja Hervor, pulska ja homssuinen 'lapinnoita'. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun he saapuvat kesäviettoon Gotlantiin, kunnostamaan vanhaa kappelia ja kostamaan mieskolmikolle, joka aikoinaan saattoi Mirjamin taloudellisiin vaikeuksiin. Mirjamin koston lähtökohta onkin mielestäni juonen heikoin kohta. Voiko kukaan olla niin hyväuskoinen ja tyhmä, että ajautuu vaikeuksiin sillä tavoin kuten Mirjamille kävi? No, meitä on moneksi ja Mirjam päättää Hervorin kannustuksella kokeilla voimalauseiden synnyttämää energiaa mieskolmikkoon. Ajatuksen voimallako voisi tappaa? Mirjam on epäileväinen, mutta kesän kuluessa kuolema alkaa vierailla pienessä Kajpe Kviarin kylässä.

Tarinassa on ripaus maagisia piirteitä, kun Hervor sekoittelee yrttiliemiään. Tätä puolta olisi voinut korostaa ehkä enemmänkin, kirja olisi saanut hieman eksoottisempaa vivahdetta. Viihdyin tämän kirjan parissa, vaikkei se mikään 'The Book' olekaan. Kirjan nimen suomennos on minusta onnistunut. 'Ajattelen sinua kuolemaasi asti' kuulostaa aluksi todella kauniilta ajatukselta, mutta kirjan tapahtumat kääntävät sen merkityksen päinvastaiseksi.

Tätä kirjaa ovat muutkin bloggaajat lueskelleet kesällä, esimerkiksi: ammankirjablogi, maukkis ja leenalumi. Kesäkirja - mutta jos tämän kaivaa esille jouluna, voi tehdä ajatusmatkan juhannukseen.

Goodreads: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Marianne Cedervall: Svinhugg (2012)
Suomentanut Ulla Lempinen
Kansi: Nina Leino
Atena Kustannus
342 sivua

13. elokuuta 2013

J. Irving: Välisarjan avioliitto

John Irvingin Välisarjan avioliitto (Tammi, 1984) on herkullinen kuvaus kahden pariskunnan yhteisistä hetkistä heidän etsiessään vaihtelua avioliittoonsa. Parinvaihto, sen seuraukset ja siihen johtaneet syyt ovat keskeiset aiheet Irvingin kirjassa. Tämä Tammen keltaisen kirjaston numero 186 löytyy omasta kirjahyllystäni ja Avioliittojuonia-haaste antoi minulle hyvän syyn lukea se uudestaan. Kirja ei löydy haasteen lukuvinkkilistalta, mutta luokittelisin sen Kriisejä-kategoriaan. Kolmiodraamasta tässä kirjassa ei ole kyse, pariskuntien kaikki osapuolet ovat draamassa mukana täysin rinnoin! Irving vieköön minut haasteen tinahäät-tasolle.

Kirjassa puhutaan nimensä mukaisesti paljon painista ja piehtaroidaan avioliittoteemassa. Päähenkilöinä ovat yliopiston painivalmentaja, saksanopettaja Severin Winter Edith-vaimonsa kanssa sekä kertojana toimiva historian tiedekunnassa työskentelevä kirjailija ja hänen itävaltalainen vaimonsa Utch. Syy päähenkilöiden parinvaihtoon selviää vasta kirjan loppupuolella, sillä tarinaa kerrotaan auki sieltä täältä ja koko kuva hahmottuu pala palalta. Molemmilla pariskunnilla on lapsia, mutta he ovat täysin sivuosissa tässä tarinassa. Itku pitkästä ilosta -sanonta sopii tähän kirjaan. Viaton huomautus ajaa pariskunnat lopulta tilanteeseen, jossa vaihtokaupat päätetään lopettaa ja kaikki yrittävät tahoillaan kursia avioliitostaan kokoon sen, mitä siitä vielä on jäljellä.

Välisarjan avioliitossa on huumoria ja Irvingin sujuvaa kerrontaa lukee mielikseen. Kirja on sopivan pituinen, tarina pysyy napakasti kasassa. Viihdyttävää lukemista syksyn iltoihin. :)

Goodreads: 4 tähteä  Edit 8.5.2016: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
John Irving: The 158 Pound Marriage (1973)
Suomennos Kristiina Rikman
Tammi, 1984
262 sivua

11. elokuuta 2013

Å. Schwarz: Nefilit

Åsa Schwarzin ensimmäisessä suomennetussa trillerissä Nefilit (Karisto, 2012) on lupaavia aineksia: ajankohtainen ilmastonmuutos, salaperäiset nefilit eli langenneiden enkelien jälkeläiset, tapahtumapaikkana Tukholman kaunis vanhakaupunki. Harmittavaa, että lopputuloksena on mielestäni aika keskinkertainen keitos. Nefilit etenee sujuvasti, mutta vetävämmänkin tarinan näiden ideoiden pohjalta olisi voinut kirjoittaa.

Tapahtumat lähtevät käyntiin, kun nuori ympäristöaktivisti Nova tunkeutuu Vattenfallin toimitusjohtajan luksusasuntoon tarkoituksenaan tehdä ilkivaltaa tämän kotona. Asunnon pitäisi olla tyhjillään, mutta Nova löytääkin toimitusjohtajan, tämän vaimon ja koiran raa'asti murhattuna. Pian Nova huomaa itse olevan epäilyksenalaisena. Murhaa alkaa selvittämään Amanda, noin nelikymppinen poliisi, joka murhatutkinnan aikana tuskailee mahakipujensa kourissa (yllätys, yllätys - raskaana!). Kerronnan näkökulma vuorottelee Novan ja Amandan välillä.

Arvoitukselliset nefilit ilmestyvät mukaan tarinaan vasta sen keskivaiheilla, mutta langenneet enkelit eivät mielestäni koskaan oikein nousseet tarinan keskiöön, vaikka kirjan nimi sitä antaisi odottaa. Enemmänkin pinnalla olivat Novan kompleksinen suhde äitiinsä ja Amandan mystiset vatsakivut. Luin kuitenkin kirjan loppuun asti, sen verran Novan tarina vei mukanaan. Ja positiivisena seikkana on mainittava kirjan kansi, joka on synkeän kaunis.

Goodreads: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Åsa Schwarz: Nefilim (2009)
Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom
Karisto 2012
302 sivua

10. elokuuta 2013

G. Eliot: Middlemarch

Ensimmäinen työviikko on ohi (puuh...), joten vielä voi hetkisen muistella, mitä heinäkuussa tuli luettua. Middlemarchin (WSOY, 1966) molemmat niteet pääsivät mukaan heinäkuun lopun kesälomareissulle. Niiden yhteispituus on 884 sivua, joten lukemista riitti mukavasti pitkäksi aikaa (koko lomaahan ei voi istua nenä kiinni kirjassa). Niteet löytyivät kirjastosta ja kuuluvat WSOY:n Maailman suurromaaneja -sarjaan. Middlemarch löytyy Avioliittojuonia-haasteen Klassikko-listalta. Tässäpä siis haasteen ensimmäinen osuus - paperihäät.

Middlemarchissa seurataan muutamien Middlemarchin maalaiskaupungin asukkaiden elämää. Päähenkilöt eivät ole aatelisia, mutta hyvää sukua kuitenkin. Keskeisenä teemana on avioliiton solmiminen, ja sen onnistuttua avioliiton arjessa selviäminen. Kerrontatapa on nykylukijan näkökulmasta viehättävän vanhanaikainen ja kaiken yläpuolella oleva kertoja esittää toisinaan omia arvioitaan kirjan henkilöistä, heidän käyttäytymisestä, luonteestaan ja tulevista tapahtumista.

Päähenkilöt pareittain: kaunis, idealistinen Dorothea Brooke avioituu itseään huomattavasti vanhemman herra Casoubonin kanssa. Arkinen Mary Garth on onnistunut valloittamaan itseään etsivän Fred Vincyn sydämen, mutta heidän avioliittonsa kohtalo selviää vasta tarinan viimeisillä sivuilla. Kaupungin uusi lääkäri Lydgate joutuu hienostuneen, ylelliseen elämään tottuneen Rosamond Vincyn pauloihin.

Eliot onnistui jo esipuheessaan herättämään minussa ärtymystä yhtä päähenkilöään, Dorotheaa, kohtaan. "Siellä täällä syntyy Pyhä Teresia, josta ei tule minkään alkuunpanijaa, jonka rakastavan sydämen lyönnit ja jaloa tehtävää anovat pyynnöt häipyvät kuulumattomiin tai pirstoutuvat esteisiin sen sijaan, että kiteytyisivät kauaskantoiseksi teoksi." (s. 6) Tällaisen aikaansaamattoman henkilön elämääkö kirjassa seurataan lähes 900 sivua? Näin yksipuolinen Middlemarch ei sentään ole, vaikka kirjan lopussakin Dorothea on minun makuuni aivan liian täynnä maailmanparannusintoa.

Middlemarchin elämä ja sen hienostunut dramatiikka etenee varsin soljuvasti. Herkullisen pari on mielestäni korkeat ammatilliset tavoitteet omaava nuori tohtori Lydgate ja hänen kaunis Rosamondinsa. Rosamondissa on enemmän omaa tahtoa kuin Lydgate osaa aavistaa ennen avioliiton arkea. Kasautuvat taloudelliset vaikeudet ja Lydgaten ja Rosomondin suhtautuminen rahaan ovat hienoa ajankuvaa. Tosin teemahan on ajankohtainen nyky-yhteiskunnassakin: materiaa pitää hankkia nyt ja heti, olipa varaa siihen tai ei - ja aikanaan lainat on jotenkin hoidettava.

Middlemarch on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja tarina vain paranee edetessään. Henkilöiden elämään tulee lisää kutkuttavia käänteitä ja ympäröivä yhteiskunta säätelee sitä, millaisia ratkaisuja he ongelmiinsa hakevat. Middlemarch tarjoaa oivallisen kurkistuksen 1800-luvun hienoston elämään ja kuvaa jonkin verran myös tuon ajan yhteiskunnallisia ongelmia.

Haasteen aiheena on avioliitto. Sen olemuksen  George Eliot tiivistää Middlemarchin loppuluvussa näin: "Avioliitto, johon hyvin monet kertomukset päättyvät, on meidän päivinämmekin vielä jonkin uuden alku kuten se oli Aatamille ja Eevalle, jotka viettivät kuherruskuukautensa Paratiisissa, mutta saivat ensimmäisen pienokaisensa autiomaan orjantappuroiden ja takiaisten seassa. Se on edelleen kodin eepoksen alku - vähittäistä pyrkimystä täydelliseen yhteenkuuluvaisuuteen, joka vuosien karttuessa toteutumistaan toteutuu, niin että yhteinen vanhuus on onnellisten yhteisten muistojen elonkerjuuaikaa - tai sen auttamatonta menettämistä." (s. 877) Näistä kauniista sanoista on hyvä jatkaa seuraavaan haastekirjaan.

Goodreads: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
George Eliot: Middlemarch (1872)
Suomennos Aune Tuomikoski
WSOY, 1966
884 sivua

7. elokuuta 2013

Haaste x 2: Venäjä ja parisuhteet

Syksyn piristykseksi osallistun pariin lukuhaasteeseen - näissä on vielä sopivasti lukuaikaa jäljellä, joten lukemisen kanssa ei tule turhan kiirus.

Täällä toisen tähden alla -blogissa on Venäjää valloittamaan -haaste, jonka myötä pääsee sukeltamaan suuren naapurimaan kirja-aarteisiin. Lukuaikaa on ensi vuoden maaliskuulle, joten ehdin uppoutua moneen opukseen! Haasteessa on viisi kategoriaa, mutta vielä en lyö lukkoon mihin niistä keskityn. Pitää tehdä retki(ä) kirjastoon ennen tätä päätöstä. :) Pieni julkinen tunnustus ennen haasteeseen ryhtymistä: Dostojevskin Rikos ja rangaistus kuuluu vielä kesken jääneet -osastoon. Kaksi kertaa olen koettanut pinnistää sitä loppuun, mutta turhaan - toisella kertaa sentään jaksoin lukea hieman pidemmälle. Liian synkkää, liikaa kurjuutta - tämä klassikko ei vain ns. kolahtanut. Sen sijaan Dostojevskin Idiootin muistan lukeneeni hyvillä mielin loppuun. Tuskinpa kuitenkaan tartun kumpaankaan näistä enää uudestaan haasteen vuoksi, sillä nyt erinomainen tilaisuus lukea jotain aivan uutta.

Sinisen linnan kirjasto -blogissa on vuoden loppuun asti voimassa Avioliittojuonia-haaste. Ah miten ihana aihe! Suhteiden kiemurat ovat loistava aihe kirjassa. :) Heinäkuun lopulla luin sopivasti tähän teemaan liittyen jotain, joka on mainittu haasteen lukuvinkkilistalla. Tästä lisää seuraavassa postauksessa! Lisäksi haaste tarjoaa minulle mainion tekosyyn lukea uudestaan eräs omassa kirjahyllyssä oleva suosikki. Tinahäät on siis jo suurin piirtein varmuudella saavutettu. :)

6. elokuuta 2013

J. Renoir: Elämäni ja elokuvani

"Käsillä on niin kaunis, olennainen ja viisas kirja, että tuntuu vastuuttomalta pidätellä lukijaa parin sivun verran." Voiko kirja upeammin alkaa? Peter von Bagh sanailee näin runollisesti Jean Renoirin omaelämäkerran esipuheessaan (Love Kirjat, 1980). Kirja löytyi aikoinaan kirjaston poistomyynnistä (niitä kannattaa penkoa!), mutta tartuin siihen vasta tänä kesänä etsiessäni matkalukemista heinäkuun lopulle. Renoir olikin mitä viehättävintä matkaseuraa.

Renoir on valikoinut kirjaansa itselleen tärkeitä muistoja, elokuvia ja ihmisiä. Se ei siis kerro pilkuntarkasti ohjaajasuuruuden elämän jokaista käännettä, vaikka hänen elokuvistaan ja kirjoistaan on toki luettelo kirjan lopussa. Kirjassa on paljon valokuvia, jotka hienosti välittävät tunnelmaa ajalta, jolloin elokuvaa tehtiin rakkaudesta elokuvaan, ei rahaan. Hollywoodin massatuotanto on täydellinen ääripää tälle elokuvakirjalle, vaikka Renoir muuttikin Amerikkaan toisen maailmansodan melskeiden keskeltä.

Vaikka ei olisi nähnyt ainoatakaan Renoirin elokuvaa, voin lämpimästi suositella tätä kirjaa. Renoirin muistot ovat hurmaava sukellus lapsuuteen, mykkäelokuvan aikaan, elokuvan tekemiseen karikkoiseen arkeen. Renoirin sanoin: "Elokuvamaailma on tuottanut minulle monia pettymyksiä ja katkeria harmeja, mutta sen tuottama ilo painaa vaa'assa kuitenkin reilusti enemmän. Jos minun pitäisi alkaa kaikki alusta, alkaisin tehdä elokuvia." (s. 54)

Kirjan kaivoin esille kirjahyllyni kätköistä, mutta sehän onkin aivan ajankohtainen - kohta saa ensi-iltansa Renoir-elokuva: http://www.cinemamondo.fi/renoir/.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostettu kirjaston poistomyynnistä
Kirjan tietoja:
Jean Renoir: Ma Vie et mes Films (1974)
Suomennos Eija Pokkinen
301 sivua

4. elokuuta 2013

A. Christie: Murha Mesopotamiassa

Kesäloma 2013 alkaa siirtyä muistojen arkistoon, kun arki ja työt huomenna taasen alkavat. Työlaukku on jo pakattu, joten nyt on sopiva hetki kirjoitella loppukesän lukemisista. Ensimmäisenä vuoron saakoon Agatha Christie ja Hercule Poirot -tarina Murha Mesopotamiassa (WSOY, 2010). Christie on aina ollut minulle turvallista ja taattua kesälukemista, ja tämä Poirot tarttui kirjastosta mukaan lomalukemista etsiessäni. Kyseistä tarinaa en ainakaan muista aikaisemmin lukeneeni tai televisionkaan kautta nähneeni, joten luvassa oli syyllisen arvailua heti ensi lehdiltä alkaen. :)

Alkuteos ilmestyi jo vuonna 1936. Opusta oli mielenkiintoista lukea nykyhetken maailmanpoliittisen tilanteen valossa. Tapahtumat näet pyörähtävät käyntiin Bagdadista, Irakista. Nykyajan Bagdadiin olisi sijoitettu taatusti täysin erilainen tarina! Christie marssittaa esiin ryhmän hienostuneesti käyttäytyviä englantilaisia, jotka työskentelevät arkeologisella kaivauksella. Tarinan keskiössä ovat henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa ja tietenkin murha, jota sattumalta paikalla oleva (ah, kuinkas sattuikaan!) Poirot kutsutaan selvittelemään. Tarinan eksoottinen ympäristö jää harmittavasti täysin kulissin asemaan, sen virkana on vain tarjota jokin maantieteellinen sijainti henkilöille.

Kirjan kertojana toimii sairaanhoitaja Amy Leatheran. Ensimmäisissä luvuissa esitellään arkeologisilla kaivauksilla työskentelevä ryhmä, selvitellään sen keskinäisiä henkilösuhteita, sivulla 80 päästään käsiksi itse asiaan eli tapahtuu murha ja sankarimme Poirot saapuu näyttämölle sivulla 99. Murhaaja selviää tietenkin lopuksi Poirot'n koottua kaikki henkilöt kuulemaan päätelmiensä tuloksia.

Pienenä yksityiskohtana tarinassa ovat kertojan asenteelliset huomiot ulkomaalaisista. Amy kuvailee ensitapaamistaan Poirotin kanssa (s. 99):

"Tietenkin tiesin, että hän oli ulkomaalainen, mutta en ollut odottanut hänen olevan niin kauhean ulkomaalainen kuin hän oli, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan."

Osansa saavat myös paikallista väestöä olevat palvelijat, jotka eivät englantilaisten näkökulmasta ymmärrä kuin huutamalla annettuja käskyjä. Nämä ovat vain eräänlaisia sivuhuomautuksia, mutta kuvastavat tietynlaista asennetta muiden maiden kansalaisiin.

Mainio, kepeä kesädekkari!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle: Kirjaston kirja
Tietoja kirjasta:
Agatha Christie: Murder in Mesopotamia (1936)
Suomennos: Eero Ahmavaara
WSOY, 2010
Kuudes, tarkistettu painos
279 sivua
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...