31. joulukuuta 2013

Jorge Amado: Dona Flor ja hänen kaksi aviomiestään

Yltäkylläinen, hekumallinen, täynnä elämää, iloa ja nautintoa. Jorge Amadon Dona Flor ja hänen kaksi aviomiestään (Otava, 1986) on täydellinen päätös hienolle kirjavuodelle 2013. Sattumalta onnistuin valitsemaan joulunpyhiksi erään blogiaikani parhaista lukuelämyksistä, jonka saattelin haikein mielin päätökseen viikonloppuna.

Otsikko kertoo kirjan sisällön tiiviisti: runsaat 400 sivua tarinaa kauniista bahialaisneidosta dona Florista ja hänen ensimmäisestä aviomiehestään, peluri Vadinhosta ja toisesta aviomiehestään, tohtori Teodorosta. Vadinho kuolee kirjan ensimmäisillä sivuilla kesken kiihkeimmän karnevaaliajan, ja keittokoulu Maku ja Taitoa emännöivä dona Flor tekee kirjan alkuosassa muistoissaan matkaa ensimmäisen avioliittonsa vaiheisiin taianomaisesta ensirakastumisesta aina viimeiseen ihmeelliseen syntymäpäiväiltaan. Uhkapeleistä rahansa saanut ja sinne ne hävinnyt Vadinho ajoi Florin välillä epätoivon partaalle, mutta alle kolmekymppisenä leskeksi jäänyt Flor muistelee kaihoisasti rakkautta, johon Vadinho hänet hukutti:

"Ilman häntä dona Flor ei osaa elää, ei voi elää. Miten tottua, jos päivän valo on muuttunut toiseksi, verhoutunut tuhkaan, metalliseen hämärään jossa elävät ja kuolleet sekoittuvat toisiinsa samoissa muistoissa. Niin paljon kuvia ja hahmoja Vadinhon vaiheilla, niin paljon naurua ja itkua, hälinää, lämpöä, pelimerkkien kilinää ja pankinpitäjän ääntä. Vain muistin pohjalla elämä levittäytyy täyteläisenä aamun valoineen ja yön tähtineen, voittaa hämärän, tajuttomuuden ja kuolinkorinan." (s. 146)

Viimein dona Flor päättää uskaltautua toiseen avioliittoon. Hänen valittunsa on apteekkari, tohtori Teodoro, joka on Vadinhon täydellinen vastakohta. Kunnollinen, työteliäs, kohteliaan huomaavainen vaimolleen... mutta voi, jotain silti puuttuu, jotain mitä vain Vadinho voi tarjota. Kirjan viimeinen luku kertookin "hirvittävästä taistelusta hengen ja aineen välillä sekä ainutlaatuisia tapahtumia ja hämmästyttäviä sattumuksia, jotka ovat mahdollisia vain Bahian kaupungissa, ja uskokoon kertomuksen ken haluaa" (s. 337).

Amadon henkilöhahmot ovat eläväisiä ja luonteenpiirteiltään mitä moninaisimpia. Kirjan lauseet ovat nautinto lukea, ja ne vievät lukijan Bahian kujille, dona Florin ja hänen ystävättäriensä värikkääseen arkeen, yhteisöön jossa ilot ja surut jaetaan naapurien kesken ja elämä näyttäytyy intohimoisena ja yllätyksellisenä. Täydellistä, täydellistä - mitä muuta voi kirjalta toivoa?

Lopuksi maistiainen dona Florin reseptikirjasta: en ole sipulin (tai äyriäisten) ystävä, mutta voiko tämän kauniimmin sipulista kirjoittaa... Olkaa hyvä, näin Keittokoulu Maku ja Taito opastaa äyriäismuhennoksen valmistuksen saloihin:

"Käytännön oppitunti:
Raastakaa kaksi sipulia, murskatkaa valkosipuli survimessa;
sipuli ja valkosipuli eivät pilaa ilmaa, ei, hyvät naiset,
ne ovat maan tuoksuvia hedelmiä.
Leikatkaa korianteri, persilja, muutama tomaatti,
ruohosipuli ja puoli paprikaa aivan pieniksi paloiksi.
Sekoittakaa kaikki oliiviöljyyn ja pankaa
tämä mehevän makuinen kastike odottamaan
(noiden hupsujen mielestä sipuli haisee,
mitä he ymmärtävät puhtaista tuoksuista?
Vadinho söi halukkaasti raakaa sipulia
ja hänen suudelmansa poltti.)" (s. 41)


Hyvää uutta vuotta 2014 kaikille blogini lukijoille ja satunnaisille vierailijoille!

Muualla verkossa: Juttu Risingshadow'ssa. Blogijuttu englanniksi täällä.

Kirjan tietoja:
Jorge Amado: Dona Flor e seus dois maridos (1966)
Suomennos Hilkka Mäki
Otava, 1986
425 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

30. joulukuuta 2013

Mirjami Hietala: Isoveli

Mirjami Hietalan Isoveli (Tammi, 2011) käsittelee tärkeitä teemoja: kuinka kohdata kehitysvammainen läheinen, kuinka olla äitinä lapselle, jonka kasvu ei etene samaa tahtia muiden lasten kanssa. Isoveli etenee kahdella aikajanalla. Nykyhetkessä Kirsti huomaa äitinsä kuoleman jälkeen joutuvansa huolehtimaan isoveljestään Veikosta enemmän kuin aikaisemmin. Sokea Veikko asuu edelleen isän luona, mutta käy lomailemassa Kirstin luona Oulussa ja kesämökillä. Toisella aikatasolla ollaan sotavuosissa 1940-luvulla. Hilja on mennyt naimisiin Arvin kanssa, ja Arvin ollessa rintamalla syntyy esikoinen Veikko. Vaikka Hilja kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti, on hänen myönnettävä, ettei rakas lapsi opi uusia taitoja kuten toiset lapset.
 

Isoveli kuvailee, kuinka Kirsti ja Hilja selviävät oman aikansa arjesta Veikon kanssa. Kirstin kohtaamat haasteet liittyvät omaan jaksamiseen ja ympäröivän yhteiskunnan suhtautumiseen Veikkoon. Hiljan puolestaan on selvittävä arjesta ilman aviomiestä, ja voimat ovat usein koetuksella. Kovin lähelle sota ei Hiljan tarinassa kuitenkaan tule, päinvastoin se jää niin etäiseksi etten viitsi tätä kirjaa sujauttaa mukaan Ihmisiä sodassa -haasteeseen. Pääpaino on selkeästi Veikon asioissa, sotakokemukset tulevat esille lähinnä sivulauseissa, jos niissäkään.

Kirjan kerronnasta minulle jäi hieman sirpaleinen tuntuma. Luvut ovat kovin lyhyitä, yhdellä aikatasolla ei kauaa viivytä. Hyppelehtiminen edestakaisin muutaman sivun välein tuntui minulle tarpeettoman tiuhalta siirtymätahdilta. Mieluummin viipyisin yhden henkilön tarinassa pidemmän aikaa kerrallaan. Minua häiritsi myös paikoitellen erittäin runsas kysymyslauseiden käyttö. Kirstin ja Hiljan pohdintaa kuvailtiin kysymysten muodossa, mutta tämä tehokeino kääntyi jossain vaiheessa lähes tahattoman huumorin puolelle (mikä ei ollenkaan sovi tämäntyyliseen kirjaan). Jos erilaisia kysymyslauseita tulee jopa reilun puolen sivun verran ja kohta taas lisää, en jaksa niistä enää niin innostua.

"Pitikö pyytää kenttäsairaalan ylilääkäri taas apuun?
    Tohtori Miettinen, joka oli syksyllä parantanut neuvoillaan ja lääkkeillään Veikon viikkojen vatsataudista, oli hyvin kriittinen. Hän epäili koko luumätädiagnoosia, difteriabakteereja ja näytteen tutkinutta laboratoriota. Mitä se sitten tarkoitti, saiko Veikko jotain summittaista, peräti väärää hoitoa?
    Kuolisiko hän sen vuoksi?
    Kuolisiko hän joka tapauksessa?
    Hilja hätkähti. Entä jos keskustelu hoidosta tai taudista oli aivan turhaa, ja Jumalan mielestä hän vain tarvitsi tämän tuskan että nöyrtyisi? Pitikö hänen vain rukoilla, että Veikon ei tarvitsisi kärsiä liikaa?
    Ei hän siihen ollut valmis." (s. 95)

Isoveljessä on Veikon vaikeista vaiheista huolimatta myönteinen sävy, ja tästä pidin kirjassa. Vaikeuksien keskellä sekä Hilja että Kirsti näkevät tilanteessaan myös valoa, ja erityisesti Kirstin ja Veikon suhde kehittyy todella huimasti kirjan aikana. Tämän kirjan lukemista ei tarvitse lopettaa suru puserossa.

Hietalan kirja on osa Oulun kaupunginkirjaston Kirjapassi-kampanjaa. Isoveljen hyvistä puolista huolimatta lukukokemus ei ollut sykähdyttävimmästä päästä, joten ympyröin keskimmäisen vaisun naamankuvan.


Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kaiken voi lukea, Aili-mummon arkea ja Lumiomena.

Kirjan tietoja:
Mirjami Hietala: Isoveli
Tammi, 2011
281 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

29. joulukuuta 2013

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Daniëlle Hermansin Tulppaanimurhat (Bazar, 2012) oli joulunpyhien välipalakirjani. Saan Tulppaanimurhista myös toisen haastepisteen Kirjasähkökäyrä-blogin Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen, johon osallistun aivan viime metreillä. Hip hei! Olen yllättäen voikukkatasolla kahdella luetulla kirjalla. Mini-haastekoonti löytyy tämän postauksen lopusta.

Tulppaanimurhissa on melko mukavat ainekset: toisella aikatasolla ollaan 1600-luvun Hollannissa tulppaanikeinottelun keskellä, toisella aikatasolla liikutaan nykyajan Lontoossa ja Amsterdamissa murhaa selvitellen. 1600-luvulla tulppaanit olivat kuumaa tavaraa keinottelijoille, ja Hollanti meni sekaisin tulppaaneista. Ravintoloitsija Wouter Winckel löydetään murhattuna kapakastaan, mutta liittyykö hänen murhansa liian radikaaleihin ajatuksiin vai jalon kauniiseen kukkaan? Nykyhetken tapahtumat käynnistyvät, kun Alec löytää setänsä Frankin henkihieverissä. Kuolemansa hetkellä Frank pitelee käsissään 1600-luvun huutokaupan tulppaanikuvasto. Siinä on Alecin ainut vihje, jonka avulla hän alkaa selvittämään setänsä murhan syytä.


Harmittavasti Tulppaanimurhien lukukokemukseni jäi aika keskinkertaiseksi. Suurin syy siihen olivat kömpelöt, ohuehkot henkilöhahmot. Taas meillä on nuori mies (Alec), joka jostain syystä intoutuu selvittämään kuolleen sukulaisensa murhaa. Totta kai tutkintaan liittyy kevyesti sivuttu kolmiodraama ystävän vaimon kanssa, joka ei mitenkään liity murhan tutkintaan. Poliisitkin vilahtavat mukana tutkinnassa, vaikka aluksi heitä kohtaan yritetäänkin lietsoa epäluuloa. Juoni ei ollut erityisen kekseliäs tai koukuttava, mutta eteni sentään sen verran sujuvasti, että lueskelin kirjan loppuun piparinsyönnin ja hitusen parempien kirjojen lomassa. Plussaa kirja saa kiinnostavasta tulppaanitietoudesta sekä yksinkertaisesta, upeasta kannesta.

* * *
Mini-haastekoonti: Lukuiloa kukkien keskellä

Luin haasteeseen kaksi kirjaa: tässä postauksessa esitellyn Tulppaanimurhat sekä edellisessä postauksessa olleen Enni Mustosen Lapinvuokon. Loppusaldoksi jää voikukkataso, joka sopiikin hyvin kaltaiselleni epäviherpeukalolle. Kukka-aihe oli lukemissani kirjoissa kovin eri tavoin esillä. Tulppaanimurhissa kieriskeltiin tulppaaneissa, Lapinvuokossa kukka mainittiin vasta viimeisellä sivulla symboloimassa toiveikkaampaa tulevaisuutta (jos en aivan väärin muista). Molemmissa kirjoissa kukka sentään jotenkin liittyi kirjan sisältöön, joten kirjan nimi ei jäänyt irralliseksi.

Kumpi lukemistani on parempi kirja? Tämä olikin hankala kysymys. Tulppaanimurhat on historiallisena dekkarina/jännityskirjana enemmän ominta aluettani, mutta siinä olisi niin selvästi ollut aineksia paljon parempaankin kirjaan. Lapinvuokon tyylistä kevyempää kirjaa luen aika harvoin, mutta se pärjäsi omassa genressään mielestäni paremmin. Joten hieman yllättäen valitsen haasteen parhaaksi kirjaksi Enni Mustosen Lapinvuokon.


Muualla verkossa: Tulppaanimurhia on luettu mm. blogeissa Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Kingiä, kahvia ja empatiaa.

Kirjan tietoja:
Daniëlle Hermans: Het tulpenvirus (2010)
Suomennos Sanna van Leeuwen
Suomenkielinen kansi Satu Kontinen
Bazar, 2012
332 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

26. joulukuuta 2013

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Sotamies täällä moi! Ihminen sodassa -haaste etenee Enni Mustosen Lapinvuokon (Otava, 2010) ansiosta ensimmäiselle tasolle. Kaksi luettua kirjaa kasassa - jee! Lähdin haasteeseen mukaan vähin odotuksin, sillä sotakirjallisuuden olen tähän asti sivuuttanut täysin luettavaa etsiessäni. En oikein tykkää ahdistua lukiessani, ja sota nyt on ahdistava aihe jos mikä. Jokos ahdistaa kahden luetun jälkeen? No ei, kirjailijat osaavat näemmä kirjoittaa sota-aiheesta kirjoja ilman, että koko ajan pommit paukkuvat niskaan ja ryvetään ankeudessa ja kurjuudessa. Vaivihkaa lukupinooni on hivuttautunut kaksi uutta, haasteeseen sopivaa kirjaa odottamaan lukemistaan, joten seuraava taso häämöttää jo silmissä. Enkä vielä ole edes edennyt mielikuvitussotiin, joita olen koko ajan pitänyt oljenkorsinani tässä haasteessa. Nälkä taitaa taas kasvaa lukiessa... ties millaiset natsat ehdin saavuttaa ennen ensi vuoden marraskuuta.


Lapinvuokko valikoitui luettavakseni, koska se vaikutti takakannen perusteella olevan jos ei nyt aivan viihdettä, niin ainakin melkoisen kevyttä luettavaa. Raskasta aihetta tuntui olevan helpointa lähestyä kevyen kirjan kautta. Lapinvuokon päähenkilö on rovaniemeläinen Annikki. Kirja alkaa hänen ylioppilasjuhlistaan kesäkuussa 1939. Annikin elämänvaiheiden kautta käydään läpi Suomen taipaletta toisessa maailmansodassa ja sen jälkeenkin, aina kesään 1947 asti. Annikki rakastuu lentäjä-Taunoon, menee nuorena naimisiin ja jää pian leskeksi. Hän palaa takaisin Rovaniemelle, jonne ovat jatkosodan myötä saapuneet myös saksalaiset. Saksantaitoinen Annikki pestataan tulkiksi, ja ajan mittaan hän ajautuu suhteeseen esimiehensä majuri Salzmayerin kanssa.

"Me tulimme Haaparannan asemalle iltaruskon aikaan. Saimin poltot olivat alkaneet Torniossa entistä kovempina, mutta Saimi ei halunnut jäädä junasta vaan puri hammasta ja huohotti välillä, kun oikein kovasti poltteli. Minä yritin viihdyttää Ailaa, vaikka vaunussa alkoi jo olla hirveä meteli, ja haju myös, kun moni pikkulapsi oli laskenut alleen eikä keijaa ollut kuin parilla äidillä mukana. Junan toiletti oli lopulta sellaisessa kunnossa, etteivät sinne uskaltautuneet muut kuin vanhat paskanajossa parkkiintuneet äijät." (s. 196)

Suomalaisnaisten suhteet saksalaisten kanssa, evakkoon lähtö ja ankarat olot Ruotsissa, paluu Suomeen puutteen keskelle - sodan kipupisteet vyörytetään lukijan eteen väliin aika vauhdikkaastikin. Lapinvuokossa edetään koko pitkä sota läpi 255 sivussa, joten syvällisesti ei mihinkään kohtaan jäädä maleksimaan. Annikkikaan ei ole pohdiskelijatyyppi, vaan enemmänkin toiminnan nainen, joka koettaa parhaansa mukaan selvitä kulloisissakin oloissa. Sota ei tule kirjassa aivan iholle asti, sillä eihän Annikki ole eturintamassa taistelemassa. Lapinvuokko ei ryve sodan kaameuksissa, vaan sen vaikutuksia tutkaillaan pienen välimatkan päästä, kotirintaman näkökulmasta. Positiivisuutta kirjassa edustaa erityisesti ämmi, Annikin mummo, joka sitkeästi jää mökkiinsä asumaan, vaikka saksalaiset uhkaavat vyöryä halki koko Lapin.

Lapinvuokko ei ole tietokirja, mutta kevyen pikakurssin Suomen sotavaiheisiin toisessa maailmansodassa siitä silti saa. Kuorrutuksena on hiven romantiikkaa ja naisen kasvu- ja selviytymistaistelua. Ja suuri paljastus: loppu lupailee hyvää Annikin tulevaisuudelle. Lapinvuokko aloittaa Pohjatuulen tarinoita -sarjan, ja kustantajan sivujen mukaan sarjassa on ilmestynyt kaksi muutakin kirjaa Lapinvuokon jälkeen.

Muualla verkossa: Lapinvuokkoa on luettu mm. blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin avain, Kasoittain kirjoja.

Kirjan tietoja:
Enni Mustonen: Lapinvuokko
Kansi Päivi Puustinen
Otava, 2010
255 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

25. joulukuuta 2013

Stendhal: Italialaisia kronikoita

Glögin, pipareiden ja joululukemisten ääreltä on hyvä kömpiä välillä näppiksen ja blogin pariin (kinkku sulaa, kun liikkuu.. :)). Joulunpyhien kunniaksi käynnistelen Vive la France! -haasteen viimeinkin myös omalta osaltani. Pyöräytän haasteen käyntiin eräällä ranskalaisen kirjallisuuden klassikkohelmellä eli Stendhalin Italialaisilla kronikoilla (Karisto, 1982). Helmen hohde on ilmeisesti hieman himmentynyt lukijoiden silmissä, sillä löysin Stendhalin novellit hiljattain kirjaston poistomyyntikärrystä. Ranska-haaste mielessäni nappasin Kariston Ranskalaisen kirjallisuuden helmiä -sarjassa ilmestyneen kirjasen mukaani, eikä se huono päätös ollutkaan - Stendhalin novelleissa on intohimodraamoja menneiltä vuosisadoilta. Novelleja minun makuuni. :)


Stendhal-nimen taakse kätkeytyy Marie-Henri Beyle (1783–1842), joka ryhtyi kirjailijaksi ja diplomaatiksi oltuaan ensin aikansa Napoleonin armeijan upseerina. Italialaisia kronikoita sisältää novelleja, joita on julkaistu erillisinä Stendhalin elinaikana. Hänen kuolemansa jälkeen ne julkaistiin yhteisniteenä vuonna 1855. Kariston julkaisu sisältää kolme novellia: Vanina Vanini, Pallianon herttuatar (La Duchesse de Palliano), Kuolinmessu (San Fransesco à Ripa).

Novellien tapahtumapaikkana on aatelis-Italia: Vanina Vanini sijoittuu 1800-luvun Roomaan, Pallianon herttuatar 1500-luvulle ja Kuolinmessu 1700-luvulle. Rakkauden intohimot roihuavat kaikissa novelleissa. Ruhtinatar Vanina Vanini menettää sydämensä kapinalliselle, joka ei vastaakaan kiihkeisiin tunteisiin odotetulla tavalla. Herttuatar Palliano houkutellaan syrjähyppyyn, joka ajaa hänen hovineitonsa epätoivon partaalle kohtalokkain seurauksin. Ritari Sènecè puolestaan ei ymmärrä, miten pitkälle rakastunut nainen voi tunteidensa vuoksi mennä. Rakkauden pauloissa hekumoiva italialainen aatelisto ei tyydy huokailemaan ja haikailemaan, vaan Stendhalin novelleissa epäonnisesta intohimosta seuraa toimintaa, äärimmäisyyksiin menevää toimintaa:

"- Kuka on kuollut? Joku ruhtinasko? kyseli Sènecè.
- Varmaankin, vastasi pappi, - sillä mitään ei ole säästelty, vaikka kaikki tämä on yhtä tuhlattua rahaa ja vahaa. Herra dekaani sanoi vainajan kuolleen viimeiseen asti katumatta.
    Sènecè meni lähemmäksi hautamuistomerkkiä ja nähdessään ranskalaismallisia vaakunoita hän kävi yhä uteliaammaksi. Hän meni aivan viereen ja tunnisti oman vaakunansa! Siinä oli vielä latinankielinen kirjoituskin: 
    Nobilis homo Johannes Norbertus Sènecè eques decessit Romae.
    "Korkea-arvoinen aatelismies Jean Norbert de Sènecè, ritari, kuollut Roomassa."
    Olen ensimmäinen ihminen, ajatteli Sènecè, jolla on ollut kunnia osallistua omiin hautajaisiinsa... " (s. 105. ) 

Luen harvoin novelleja. Ne ovat niin lyhyitä, että tarina yleensä loppuu ennen kuin ehti alkaakaan - jos sitä tarinaa novellissa edes on. Italialaiset kronikat eivät kärsineet tarinan puutteesta. Novellit olivat lyhykäisiä, mutta niihin oli saatu mukaan kunnollinen juonenkaari ja henkilöt. Menneen ajan aatelisissa on oma viehätyksensä. Pidin siitä, että Stendhalin ruhtinattaret ja herttuattaret eivät vain käyskennelleet ylevien tunteiden vallassa puutarhoissaan, vaan ryhtyivät toimeen saavuttaakseen haluamansa tai kostaakseen sen menetyksen. "Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559 vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja". (s. 51) 

Jos aateliselämä kiehtoo, Italialaiset kronikat ovat oivallista luettavaa. Novellit ovat itsenäisiä kertomuksia, joten ne voi lukaista sopivan hetken tullen erikseen.

Muualla verkossa: Stendhalia luettu blogissa Luetaan klassikoita.

Kirjan tietoja:
Stendhal: Chroniques italiennes (1855)
Suomennos Timo Tuura, Annikki Suni
Karisto, 1982 (3.painos)
106 sivua

Mistä kirja minulle? Oma ostos kirjaston poistokärrystä.

22. joulukuuta 2013

Äänikirja/Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä

Onnetar suosi minua hiljattain kahdessakin arvonnassa. 1001 kirjaa ja yksi pieni elamä -blogin synttäriarvonnassa kohdalleni osui Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär -pokkari sekä Muumi-heijastin. Heijastin on jo otettu käyttöön, mutta Janssonin kirjaa säästelen ensi vuodelle, jolloin on Toven juhlavuosi. Kiitokset kivoista palkinnoista sekä iloiset jouluterveiset Marilelle ja söpöselle onnettarelle! Kirsin kirjanurkan arpajaisissa voitin Astrid Lindgrenin Kalle mestarietsivä -äänikirjan (WSOY, 2010). Olin innoissani hyvästä onnestani ja otinkin äänikirjan heti kuunteluun. Ennen kuuntelukokemuksia kiitokset myös Kirsille ja rauhallista joulunaikaa kirjanurkkaukseen! Luulenpa myös järjestäväni omassa blogissani pienet kevätarpajaiset, kunhan joulunpyhistä ja uuden vuoden juhlahumusta on selvitty. Mutta ajatukset tämän suhteen ovat vielä mietintämyssyssä, aiheesta lisää ensi vuoden puolella. Nyt mietteitä Kalle Blomkvistista ja äänikirjoista:


Äänikirjahistoriani on lyhyt: muutaman Waltarin (Sinuhe ja se toinen oli ehkä Mikael Karvajalka) olen joitakin vuosia sitten kuunnellut yhdessä mieheni kanssa. Hyviä kirjoja, mutta äänikirjainnostus ei silloin iskenyt päälle. Ennen arpajaisvoittoa olin jo jonkin aikaa etäisesti pohdiskellut, pitäisikö lainata kirjastosta jokin äänikirja kokeeksi ja kuunnella sitä työmatkalla autossa radion sijaan. Kalle Blomkvist ehti minulle postin välityksellä ennen kuin pääsin tuumasta toimeen kirjaston äänikirjojen kanssa, joten ei kun kuuntelemaan.

En muista lukeneeni Kalle mestarietsivää kirjana, joten Kalle oli minulle uusi tuttavuus. Kalle mestarietsivässä pääosissa ovat kaverukset Kalle, Eva-Lotta ja Anders. Heillä on kesäloma ja loman aktiviteetteihin kuuluu Ruusujen sota, jota käydään nimestä huolimatta hyvien ystävien kanssa. Ruusujen sodassa taistellaan valtakiven herruudesta, ja valtakivi näytteleekin keskeistä osaa tapahtumissa, joihin Kalle, Eva-Lotta ja Anders sekaantuvat.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat idyllisen uneliaaseen pikkukaupunkiin, mutta siitä huolimatta Eva-Lotta onnistuu törmäämään keskelle rikospaikkaa, jossa on tapahtunut murha. Murha tapahtui vasta jossain toisen levyn keskipaikkeilla, joten kirjan pääpaino tuntui olevan Ruusujen sodassa ja kaverusten lomapuuhissa. Eikä siinä mitään, kirjan tunnelma oli kuin leppoisa tuulahdus jostain menneiltä vuosikymmeniltä. Lapset tuntuvat kovin viattomilta ja kirjan sävy on paikoin hyvinkin opettavainen, erityisesti kun kirjan loppupuolella kuvaillaan murhaajan mielenliikkeitä. Juoni oli paikoin melko ennalta-arvattava, mutta sen parhaimpia kohtia oli mielestäni Andersin yöllinen hiippailuretki Ruusujen sodan vastapuolen edustajan (nimi ei jäänyt mieleen, ja tarkistusurakka olisi tähän hätään aivan liian iso!) makuuhuoneeseen. Pientä jännitystä ja yllättäviä, hupaisia käänteitä ei tuosta reissusta puuttunut.

Kalle mestarietsivä oli oikein sopivaa työmatkakuuntelemista. Työmatkani kestää parikymmentä minuutti per suunta, eli sen enempää kirja ei päivässä edistynyt (eikä aina sitäkään, joskus radio vei voiton äänikirjasta). Ei haitannut, vaikka ajatus välillä karkasi jonnekin muualle, juonesta pääsi kyllä taas uudestaan kiinni. Tapahtumissa pysyi mukana, vaikka kuuntelu oli pätkittäistä ja väliin mahtui viikonloppujakin. Liikennettä pystyi vallan mainiosti seuraamaan Ruusujen sodan tiimellyksessä. Pientä miinusta äänikirja saa rumasta kannesta, en pitänyt sen piirrostyylistä ollenkaan.

Äänikirjan huonoja puolia blogin kannalta on se, että lainauksia ei kirjasta saa helposti (pitäisi kuunnella uudestaan joku pätkä ja kirjoittaa... huh huh, jätin väliin ainakin tällä kertaa) ja muutoinkin kirjan kuvailu pitää tehdä muistin varassa. Uudelleen kuuntelu bloggausta varten ei tunnu innostavalta ajatukselta, en tiedä harrastavatko muut äänikirjoista bloggaavat sitä. Plussan puolelle Kalle mestarietsivän kuuntelukokemus silti jäi, seuraavaksi aion suunnistaa tutkimaan kirjaston äänikirjatarjontaa.

Muualla verkossa: Kallen seikkailuista on luettu blogissa Kirjava kukko. TV-versio näkyy ensi perjantaina (27.12.2013) Yle FEM -kanavalla klo 15.

Äänikirjan tietoja:
Astrid Lindgren: Mästardetektiven Blomkvist lever farligt (1951)
Suomennos Laila Järvinen
Lukija Jarmo Heikkinen
Päällys Kristiina Hammar
WSOY, 2010
4 CD:tä, 5 tuntia 5 minuuttia

Mistä kirja minulle? Voitin äänikirjan omakseni Kirsin kirjanurkan arvonnassa.

21. joulukuuta 2013

Kristina Carlson: Maan ääreen

Komissaari Erkki Liikanen valitsi vuonna 1999 Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen (Otava, 1999) Finlandia-palkinnon voittajaksi. Taakse jääneet ehdokkaat olivat Antti Hyryn Aitta (Otava), Jari Järvelän Lentäjän poika (WSOY), Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä (Tammi), Mikaela Sundströmin Dessa himlar kring oss städs (Söderström & Co) sekä Jari Tervon Minun sukuni tarina (WSOY). Jari Tervo ja Antti Hyry olivat tuolloin toista kerta ehdokkaana, Veronica Pimenoff kolmatta kertaa. Jari Järvelä, Carlson ja Mikaela Sundström juhlistivat ensimmäistä ehdokkuuttaan ja heistä Carlson pokkasi palkinnon, jonka arvo tuolloin oli 150 000 markkaa. Vuoden 1999 ehdokkaista olen lukenut vain tämän nyt esittelyssä olevan kirjan, joten Maan ääreen -lukukokemus jääköön lillumaan lukuavaruuteen ilman sen kummempaa suhteuttamista muihin ehdokaskirjoihin.
"Minut murhattiin, minä elän ja kai minäkin olen toinen ihminen kuin se joka ahdistuksen tuskan surun ja katumuksen vallassa makasi lavitsalla matkalla kohti tulevaisuutta. Kun kuoleman voittaa kerran, sen voittaa toisenkin kerran. Minä olen vielä nuori, kahdenkymmenenviiden. En tiedä kuinka monta kertaa ihminen eläessään joutuu voittamaan kuoleman." (s. 69) 

Maan ääreen -kirjan juoni on melko yksinkertainen. Ylioppilas Lennart Falk matkustaa 1860-luvulla Siperiaan, Amurinmaalle etsimään parempaa elämää. Hän päätyy kirjanpitäjän tehtäviin ja toiveissa siintää virkamiehen asema. Eräänä iltana hän joutuu päällekarkauksen uhriksi ja vaivoin Lennart saadaan pelastettua. Kirjan tapahtumien kerronnan alkaessa Lennart makaa toipilasvuoteella ja koettaa pohtia, kuka hänet yritti tapaa. Oliko se äiti tai tytär, joille molemmille hän antautui? Vai liittyikö murhayritys kivihiilen hämäräperäiseen etsintään?

Spekulaatioista huolimatta Maan ääreen ei sisällä koukuttavia juonenkäänteitä tai raivokasta murhaajan etsiskelyä. Kirjan tunnelma on hyvin seesteinen. Lennart muistelee vaiheitaan, tapahtumat lipuvat ajasta ja paikasta toiseen. Siperian perukoiden karut olot valottuvat Lennartin ystävien kertomusten myötä. Ehkä syynä oli oikea lukuhetki, mutta en kokenut kirjaa tylsäksi. Toki kesti aikansa, ennen kuin ne vähäisetkin tapahtumat alkoivat kunnolla hahmottua, mutta pidin kovasti Carlsonin kirjoitustyylistä. Kirjassa on kauniita kielikuvia, kuin pieniä helmiä: "Minun täytyy kulkea ympäri ja seurustella, muuten näytän talventörröttäjältä kukkivien kasvien keskellä." (s. 164) Maan ääreen on kirja niihin hetkiin, kun kaipaa rauhallista, hyvin kirjoitettua luettavaa.

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Kirjan tietoja:
Kristina Carlson: Maan ääreen
Otava, 1999
192 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

19. joulukuuta 2013

Avioliittojuonia-haastekoonti

Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haaste oli ensimmäinen lukuhaaste, johon blogissani päätin osallistua. Syynä oli yksinkertaisesti se, että vaikka lukuaikaa oli jäljellä vain muutamia kuukausia, tiesin melkoisella varmuudella saavuttavani Timanttihäät-tason ennen lukuajan loppumista. Avioliittoaihe on mukava aihe, parisuhteiden kiemurat kiinnostavat - haastelukemisen kokeilukynnys ei ollut erityisen korkealla.

Mitä luin? 8 kirjaa, 3010 sivua:

Haasteen aloituspostauksessa kirjavinkkejä on luokiteltu ryhmiin, ja omat lukemiseni sijoittuvat tällä tavoin:

Klassikot - George Eliot: Middlemarch
Kriisejä - John Irving: Välisarjan avioliitto, Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä, Pauliina Vanhatalo: Gallup, Diane Johnson: Le Mariage, Doris Lessing: Kesä ennen pimeää
Kolmiodraamat: Julian Barnes: Puhumalla paras
Avioliiton arkea: Dino Satriano: Eräs avioliitto

Kuinkas ollakaan, suurin osa kirjoista sujahtaa kriisiryhmään. Välttelin haasteessa synkkiä ja ankeita avioliittodraamoja, eikä näissä kriisikirjoissa vaikeuksissa kieriskelty pohjamutia myöten - jotain positiivista virettä oli aina sekoitettu juonien mausteeksi. En tietoisesti valinnut haasteeseen näin suurta määrä avioliiton ongelmiin keskittyviä kirjoja, vaan ryhmittelyn tulos oli yllätys itsellenikin. Teoriani on: ilmeisesti oma avioliittoni on 12 onnellisen vuoden jälkeen niin hyvissä kuosissa, että voin vapautuneesti tirkistellä ongelmaliittoihin kirjojen kautta. Millaisia liittoja kirjoista sitten löytyi?

 Onnellisin ja herttaisin avioliitto - Dino Satriano: Eräs avioliitto. Avioliitto italialais-suomalaiseen tapaan höystettynä kahden kulttuurin erityispiirteillä. Hyvän mielen kirja!

Pirullisin kolmiodraama - Julian Barnes: Puhumalla paras. Näennäisen humoristinen kuvaus kolmiodraamasta, jonka osallisina ovat mies, hänen paras ystävänsä ja nainen, joka on ensin toisen ja sitten sen toisen kanssa.

Arkisin avioliitto/erokuvaus - Pauliina Vanhatalo: Gallup. Jäi tunne, että tämä olisi voinut tapahtua naapurissa. Niin tuttuja suomalaisia arjen sävyjä.

Intohimoisin parinvaihto - John Irving: Välisarjan avioliitto. Rakkauden painiottelu.

Ranskalaisin avioliitto - Diane Johnson: Le Mariage. Parisuhde, pari suhdetta? Kaikki on mahdollista, kun liikutaan Pariisin lähistöllä.

Syväluotaus naisen avioliittokokemukseen - Doris Lessing: Kesä ennen pimeää. Nainen puhuu ja pohtii, mies väistyköön sivulauseeseen.

Yhteiskunnallisin avioliitto - George Eliot: Middlemarch. Romaani aikakaudelta, jolloin avioliitto määritteli voimakkaasti naisen yhteiskunnallista asemaa.

Avioliittoon sopeutumisen tuskaa - Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä. No mutta hyvä ruokahan auttaa pulmaan jos toiseenkin.

Omat TOP3-listani on (tässä järjestyksessä): Julian Barnes: Puhumalla paras, John Irving: Välisarjan avioliitto, George Eliot: MiddleMarch. Näiden kirjojen äärellä viihdyin, nämä kirjat saivat minut naurahtamaan, hymähtämään ja joitakin ajatuksiakin heräsi. Suosittelen!

Kiitokset ihanaisesta haasteesta Sinisen linnan kirjastoon!

18. joulukuuta 2013

Doris Lessing: Kesä ennen pimeää

"Tällä välin, vaikka hänen termostaattinsa olikin säädetty 'matalalle', hän joutui torjumaan tarjouksia. Jotkut miehet, mustat, ruskeat, oliivinväriset tai punakkaihoiset tarjoutuivat niin usein hänen seuraansa sanoen 'onko tämä paikka vapaa', että hän siirtyi huoneen toiselle puolelle ja yritti nähdä itsensä sellaisena kuin nuo miehet hänet näkivät. Hän näki, kuten oli niin monesta peilistä nähnyt, naisen jolla oli häkellyttävän punainen tukka, hyvin valkea iho ja rakastavan spanielin myötätuntoiset silmät. (Hän ei pitänyt rakkaudenkaipuustaan ja halustaan antaa ja nimitti sen takia itseään koiraksi tai orjaksi. Hän tajusi, että se oli hänessä itsessään uutta tai että hän kuvitteli sen olevan uutta.)" (s. 60)
Doris Lessingin Kesä ennen pimeää (Tammi, 2007) sukeltaa nelikymppisen englantilaisen perheenäidin Kate Brownin mielenmaisemaan. Eräänä kesänä Kate on uuden tilanteen edessä: parikymppiset lapset eivät enää kaipaa äitinsä huolenpitoa ja neurologiaviomies on lähdössä useaksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin työskentelemään. Kate suostuu auttamaan miehensä ystävää, joka tarvitsee portugalintaitoisen tulkin työskentelemään kansainvälisessä konferenssissa. Uudet tehtävät vievät kotiäiti-Katen hetkeksi uuteen, tyylikkääseen bisnesmaailmaan, jossa ihmiset viestivät sanojen lisäksi käyttäytymisellään ja pukeutumisellaan. Kate huomaa, että hänen organisaatiokykynsä ja huolehtivainen äidinasenteensa ovat käyttökelpoisia myös työelämässä, joka vie hänet lopulta Turkkiin, Istanbuliin.

Jos avioliittoaihe ei kiinnosta, Kesä ennen pimeää voi tuntua raskaslukuiselta. Kirjassa tapahtumat kerrotaan Katen ajatusten ja pohdiskelun kautta. Kate suhteuttaa tapaamiaan ihmisiä ja heidän tekojaan omaan avioliittoonsa: he toimivat näin ja noin, minä olen vaimona ja äitinä tehnyt viime vuosina toisella tavoin. Kate tuntee eläneensä perhettään varten ja olevansa jonkin uuden kynnyksellä. "Mutta miksi hän ei ilmoittaisi perheelle aikovansa muuttua, olevansa parhaillaan muuttumassa? Hän ei voinut. He näkisivät sen vaatimuksena, että heidän olisi kiinnitettävä häneen huomiota, säälittävä häntä." (s. 130) Kirjassa ei kuitenkaan (onneksi!) ryvetä itsesäälissä ja voivotella avioliiton kurjuutta. Pikemminkin keskitytään siihen, kuinka Kate intensiivisten äiti/vaimovuosien jälkeen herää ajatukseen uudenlaisesta todellisuudesta.

Katen ajatuksissa on usein läsnä hänen naimisissa oleva ystävättärensä Mary, jonka räiskyvä avioliitto edustaa täydellistä vastakohtaa Katen hillitylle, yhteiskunnan normeja kunnioittavalla parisuhteelle. Kesän kuluessa Katekin antautuu suhteeseen, lähteepä jopa lomamatkalle Espanjaan miehen kanssa, mutta matkasta ei muodostu aivan ennakko-odotusten mukainen. Nähtävyyksien katselun sijaan Kate ajautuu sattumusten kautta yhä syvemmälle pohdintoihinsa. Koko kirjan ajan mukana kulkee myös uni hylkeestä. Unijaksoista kiinnostuneille Kesä ennen pimeää tarjoaa loistavaa materiaalia.

Kesä ennen pimeää ei ollut voimakkaasti koukuttava kirja, mutta jokin Lessingin kirjoitustyylissä silti viehätti minua. Kirja teemat - naisen erilaiset roolit ja asema yhteiskunnassa, yksilön ja yhteisön suhde - tuotiin esille erilaisten henkilöiden kautta, ei niinkään räväkän toiminnan kautta. Kesä ennen pimeää on tunnelmaltaan rauhallinen, tätä kirjaa lukiessa ei tule hengästynyt ole - joskin unijaksoja vierastavana vaarana väliin oli, että nukahdan hyljeunikuvausten aikana. Kirjan alkusivuilla on lista Lessingin muista teoksista ja siellä näkyi joitakin scifiltä kuulostavia teoksia (Siriuksen kokeet, Planeetta 8: edustajien oppiaika). Scifiä luen harvakseltaan, mutta taidanpa jossain vaiheessa kokeilla scifiä à la Doris Lessing.

Saan Lessingin kirjasta viimeisen extrapisteen Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen. Seuraavaksi onkin koontipostauksen vuoro.

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu myös blogissa P. S. Rakastan kirjoja.

Kirjan tietoja:
Doris Lessing: The Summer Before the Dark (1973)
Suomennos Irmeli Sallamo
Tammi, 2007
330 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

15. joulukuuta 2013

Urban Waite: Haaskalinnut

Urban Waiten Haaskalinnut (Karisto, 2013) on kirja, jota en voi suositella kaikkein herkimmille lukijoille. Juonikuvaus lyhyesti: Yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa Meksikon rajan läheisyydessä käydään armotonta huumesotaa, ja alusta asti on selvää, ettei kostonkierteessä oleville pää/sivuhenkilöille käy hyvin. Lukijan osaksi jää odotella, missä järjestyksessä porukkaa laitetaan pois hengiltä ja miten inhan lopun kukanenkin saa osakseen. Kansiteksti kuvailee kirjaa rajuksi ja lyyriseksi, nykyajan westerniksi. Lyyrisyyttä en Haaskalinnuista löytänyt, rajuutta ja silkkaa raakuutta sen sijaan on tarjolla runsain mitoin. Western-tyylisiä piirteitäkin kirjassa on, mutta Haaskalintujen sankarihahmo (jos sellaisen kirjasta edes löytää) ei ratsasta iloisesti vihellellen auringonlaskuun odottelemaan uutta seikkailua.


"Bronco rullasi ja seisahtui kolmekymmentä minuuttia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet maantien. Kaikki kolme takaosan ikkunaa oli ammuttu säpäleiksi. Sade putosi raskaana katolle ja valui sisään ikkunankarmeista kerääntyen istuimille. Oli kulunut useita minuutteja siitä, kun Ray oli viimeksi nähnyt valoa, oli se sitten autosta tai talosta.
'Näyttää, että joudumme kävelemään', Ray sanoi.
'Jos sopii', Sanchez sanoi, 'jään tänne.' Hän piteli kylkeään kädellään, ja vaiettuaan hän nosti kättään ja yritti suoristautua penkillä. Hänen oikea kämmenensä oli punajuuren värinen, ja pimeässäkin Ray tiesi sen olevan verta." (s. 148)

Haaskalintujen päähenkilönä on Ray Lamar, joka on menettänyt vaimonsa onnettomuudessa ja luovuttanut poikansa tapahtuman jälkeen isänsä hoiviin. Ray on aiemmin tehnyt töitä huumepomolle, mutta yrittää nyt päästä irti synkästä menneisyydestään. Vain viimeinen keikka on hoidettava ennen sitä. Kaikki ei (tietenkään) mene niin kuin oli suunniteltu, ja Ray saa paeta sekä poliiseja että huumepomojen kätyreitä. Vastapuolella poliiseja auttaa Rayn serkku Tom, jolla on myös omat menneisyyden traumansa. Muutama naispuolinen henkilökin kirjasta löytyy, mutta he ovat selkeästi sivujuonien henkilöitä, pääosat on varattu Raylle ja Tomille.

Menneisyyden tragediat, henkilöiden pyrkimys kääntää oman elämän suunta, rikollisten rajut taistelut - Haaskalinnuissa on paljon tuttuja elementtejä television rikossarjoista. Välillä tuntui kuin olisin lukenut takavuosien tv-sarjaa Shield kirjallisessa muodossa. Shield oli hieno tv-sarja, eikä Haaskalinnutkaan ole huono kirja, vaikka se hieman ennalta-arvattava juonensa puolesta onkin. Waite onnistuu luomaan uskottavan tunnelman kirjaan. New Mexicon huumesotaa ei kaunistella, vaan kirjassa kuvataan huumeisiin liittyvää rikollisuutta koko karuudessaan. Tästä aihepiireistä en aivan heti halua lukea toista kirjaa, mutta jos ruudun toisella puolella on keskimääräistä karskimman jännityksen ystäviä, kannattaa hakeutua Waiten kirjan pariin.

Muualla  verkossa: Kirjailijan haastattelu: Kuinka kirjoitin Haaskalinnut? Arvio kirjasta Seattle Times -lehdessä.

Kirjan tietoja:
Urban Waite: The Carrion Birds (2013)
Suomennos Marja Mutru
Karisto, 2013
298 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

14. joulukuuta 2013

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus (Tammi, 2007) viihdytti minua taannoisella työreissulla istuessani lentokoneessa. Kolmastoista kertomus oli oikein sopivaa lentokonelukemista: ei liian vaikealukuista tai syvällistä tekstiä ja tapahtumia kirjassa oli sen verran, että puuduttava koneessa ja kentällä istuskelu meni suhteellisen siedettävästi. Koko kirjaa en matkan aikana ehtinyt lukemaan, mutta sekin on plussaa reissukirjalle. Hui kauhistus, jos lukemiset loppuu kesken ja pitää kaivaa esille lentoyhtiön ilmaislehti istuimen taskusta. Kun jotainhan siellä koneessa on pakko lukea.
"Minun tarinani ei kerro yksin minusta itsestäni; se kertoo Angelfieldistä. Angelfieldin kylästä. Angelfieldin talosta. Ja koko Angelfieldin suvusta. Georgesta ja Mathildesta, heidän lapsistaan Charliesta ja Isabellesta, Isabellen lapsista Emmelinestä ja Adelinesta. Heidän talostaan, heidän kohtalostaan, heidän peloistaan. Ja heidän aaveistaan. Aaveet on aina syytä ottaa huomioon, vai mitä, neiti Lea?" (s. 65)

Salaperäinen, menestynyt kirjailija Vida Winter haluaa kertoa totuuden elämästään. Totuuden, jota hän on varjellut koko elämänsä ajan. Kuulijakseen ja tarinansa kirjoittajaksi Winter on valinnut Margaret Lean, joka on varttunut isänsä antikvariaatissa kirjojen keskellä. Vida alkaa kertoa Angelfieldin talon dramaattisesta, oudosta menneisyydestä useamman sukupolven ajalta. Keskeisessä osassa ovat pelottavan kauniit kaksossisarukset Emmeline ja Adeline. Juonesta en halua tämän enempää paljastaa, jottei kenenkään lukukokemus mene pilalle. Sen verran voin sentään todeta, että tylsä Kolmastoista kertomus ei ole. Juoni ei junnaa paikoillaan, uusia paljastuksia menneisyydestä tipahtelee tasaiseen tahtiin ja lopulta menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat somasti yhteen.

Muutama pikkuseikka minua hieman häiritsi kirjaa lukiessani. Margaretin omastakin menneisyydestä löytyy kaksoissisar, mutta tämä aihe tuntui istuvan aika väkinäisesti juoneen. Samoin Margaretin antikvariaatissa työskentelyä korostettiin kirjan alussa mielestäni suhteettoman paljon, vaikka sillä ei juonen kannalta suurtakaan merkitystä lopulta ollut. Mutta nämä eivät isoja miinuksia olleet, sillä Kolmastoista kertomus etenee sangen sulavasti mystisen salaperäisissä tunnelmissa.

Eilisellä bloggauksellani osallistuin 13-haasteeseen. Setterfieldin Kolmastoista kertomus olisi nimensä puolesta ollut täydellinen kirja tähän haasteeseen, mutta valitettavasti kirjan sisältö ei ollut haasteen vaatimalla hykerryttävän herkullisella tasolla. Viihdyttävää lukemista Kolmastoista kertomus silti on, ja parhaassa tapauksessa lukijalle herää innostus tutustua Kotiopettajattaren romaaniin, joka on todella ihastuttava klassikko.

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useissa blogeissa, mm. Morren maailmaSivujen sanatBooking it some more ja Luetut, lukemattomat. Kirjailijan kotisivut.

Kirjan tietoja:
Diane Setterfield: The Thirteenth Tale (2006)
Suomennos Salme Moksunen
Päällys Honi Werner
Tammi, 2007
419 sivua

Mistä kirja minulle? Oma ostos.

13. joulukuuta 2013

Juan Manuel de Prada: Myrsky

Miten syntyy kirjabloggaajan blogiteksti? Luetaan kirja, otetaan siitä kuva ja naputellaan tekstiä? Lyhykäisesti juuri näin, mutta paljon muutakin ehtii tapahtua ennen kuin 'Julkaise' nappulaa voi kliksauttaa hiirellä. Juan Manuel de Pradan Myrsky saa kunnian toimia esimerkkikirjana tässä blogitekstin taakse kurkistelevassa postauksessa.

Haahuilua kirjastossa
Lauantai - se tarkoittaa kirjastoreissua Oulun pääkirjastoon. Ulkona on koiranilma, mutta uhmaan  urheasti lumisadetta ja tuulta päästäkseni kirjojen ääreen. Katseeni lipuu pitkin kirjojen selkämyksiä ikäänkuin ne voisivat viestiä minulle - 'oisko tää hyvä, tai tää..'. Suuntaan harvoin kirjastoon valmiin kirjalistan kanssa, eikä sellaista ole mukana nytkään. Luotan mieluummin sattumaan. 'Tänään palautetut' hyllyssä (joka on epäilyttävän täynnä, vaikka olen aamun ensimmäisiä asiakkaita - huijausta?) nököttää lupaavan näköinen kirja. de Prada - espanjalainen kirjailija, Hola Espanol -kirja? Kyllä vaan, haastekirja, joka haiskahtaa dekkarilta ja näyttää sisältävän 'normaalia' tekstiä (=ei sähkösanomatyyliä tai sivun mittaisia virkkeitä). Mukavuusalueella ollaan, ehdottomasti, mutta eihän siellä liikkuminen ole kielletty kirjabloggaajaltakaan. Myrsky lähtee mukaani.

LaNu-osaston myyrät
Heippa myyrät! Lasten- ja nuortenosastolla on virkistävää piipahtaa, aina voi tarttua mukaan joku mielenkiintoinen 'välipalakirja', jota oikeasti tekee mieli alkaa lukemaan ihan heti. Nyt onnisti Kirjapassin tiimoilta: LaNu-esittelytiskillä oli Ari Paulowin Surmankarin vangit. Se vilahti lainauskoriin, taas yksi uusi passimerkintä tulossa (ja jo käyty pokkaamassa).

Kotona. Lukeminen alkaa, jatkuu, jatkuu... ja viimein päättyy. 285 luettua sivua lisää tilastoihin. Samaan aikaan Myrskyn kanssa luin Doris Lessingiä ja Poliisimestari Bruno -dekkaria. Myrskyn juoni ei ollut niin kutkuttavan vangitseva, ettenkö olisi voinut välillä hypätä muiden kirjojen pariin. Ja päinvastoin, Brunosta ja Lessingistäkin saatoin irrottautua. Aina ei nenän edessä voi olla maailman parhaita kirjoja, on tyydyttävä niihin 'ihan kivoihin'.

Helpot jutut ensin
Kirja on luettu, jotain ajatuksia on hahmottunut. Bloggaus alkakoon, hiiri hamuaa kohti 'Uusi blogiteksti' nappulaa. Kirjoitetaan otsikko - haa, tämä on aina helppo! Kirjailijan nimi ja kirjan nimi. Kuulun kaksoispisteen käyttäjiin, eli kirjailijan ja kirjan nimen väliin tulee kaksi pistettä päällekkäin. Sitten tunnisteet (onko haastekirja, mikä genre? Vai tylsästi vaan 'romaani', jos ei muuta tule mieleen?) ja hakukuvaus. Kirjan tiedot ja 'mistä minulle' osuudet voi myös naputella ennen oikeaa tekstiä. Jännittävä osuus: löytyykö kirjan kannen tekijästä tietoja? Ei. Takakannen alaosassa näkyy jotain tekstiä, mutta sen peittää päälleliimattu tarra. Kannen tekijä jääköön arvoitukseksi tällä(kin) kertaa.

Kirjakuva
Kirjasta pitää ottaa kuva (nythän niitä on jo monta, mutta virallinen posekuva puuttuu). Uskollinen N9 esille ja kirja jonnekin, missä on edes vähän valoa. Viikonloppuisin takapihan luonnonvalo on paras vaihtoehto. Onpahan naapureille ihmettelemistä, 'taas se hullu nainen heiluu kirjojen ja kännykän kanssa pihalla'. 2-3 x näps, joku näistä saa kelvata. Myrsky on haastava kuvattava, sillä sen kansimuovista heijastuu ikävästi kamera, valo ja ties mitä. Kirjaa pitää käännellä ja pyöritellä, ja lopputuloksena on kuva kirjasta, joka on omituisella (eikun taiteellisella..) tavalla vinossa.


Tekstiä, tekstiä!
Asiaan eli mitä jäi mieleen kirjan henkilöhahmoista ja tapahtumista? Päähenkilönä on espanjalainen taidehistorioitsija Alejandro Ballesteros, joka on matkustanut talviseen Venetsiaan tutkimaan Myrsky-nimistä arvoituksellista maalausta. Tarinan alkuvaiheissa hänen syliinsä lysähtää murhattu taideväärentäjä, jonka kuolemaa Alejandro ajautuu setvimään. Sankarimme taiteellinen silmä harhautuu toisinaan myös sivupoluille:

"Kipusimme erikorkuisista askelmista koostuvat rappuset, jotka olivat pehmenneet kissojen ja ehkä muidenkin hädän yllättämien kulkijoiden virtsasta. Eri puolille haarautuvien suolarantujen koristamat seinät julistivat acqua altan aiheuttamaa hävitystä. Ottaakseen ilon irti kiipeämisestä tein sen minkä aina teen naisen kulkiessa portaita edelläni, saman minkä olin tehnyt edellisenä iltana Dinan saattaessa minut huoneeseen, jonka oli minulle varannut: katselin hänen takamustaan ja vaelsin runollisesti hänen muotojensa rannikkoa. Chiaran takamus kaartui ylhäältä loivasti, mutta lantio teki siitä runsaan ja pehmeän ja esti sitä jatkumasta kuin huomaamatta reisinä. Koska alushousut ja myös verryttelyhousut olivat painuneet jälleen pakaroiden vakoon, saatoin hahmottaa erinomaisesti hänen rannikkonsa rajat. Piirtämässäni hahmossa (ja sekös alkoi olla jo huolestuttavaa, oikeaa eunukin työtä) ei ollut yhtään rietasta viivaa." (s. 66)

Myrskyssä ollaan välillä runollisissa tunnelmissa Venetsian lumen peittämillä kujilla ja taiteen äärellä, ja välillä lukijalle tarjoillaan yllä mainitun kaltaisia hykerryttäviä kuvauksia naisen vartalosta. de Pradan kauniit lauseet kuljettavat tarinaa eteenpäin hämyisän viipyilevästi - Myrsky ei todellakaan ole mikään action-pläjäys. Rikosta toki selvitellään, jopa poliisin avustuksella, mutta vähintään yhtä tärkeää henkilöille ovat rakkauselämän kiemurat ja tunnemyrskyt. Alejandron naisseikkailut lipuvat lähes huumorin puolelle, mutta kenties juuri tästä syystä Myrsky jäi fiilismittarissa plussan puolelle. Kirja on herkullinen yhdistelmä taidetta, rakkaudentunteessa kieriskelyä ja pientä jännitystä talvisessa Venetsiassa.

* * *
Postauksen innoittajana toimi Jokken kirjanurkan 13-haaste. Haasteeseen ehtii vielä mukaan!


Muualla verkossa: Myrskyä on luettu Illuusioita-blogissa.

Kirjan tietoja:
Juan Manuel de Prada: La tempestad (1997)
Suomennos Tarja Härkönen
Like, 1999
285 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

11. joulukuuta 2013

Palkintokierros/Emma Juslin: Frida ja Frida

Emma Juslinin Frida ja Frida (Teos & Söderströms, 2008) -romaanille myönnettiin FST:n kirjallisuuspalkinto vuonna 2007. Palkinnon myöntämisen perusteet olivat Juslin kyky antaa asioille kieli ja terävyys. Palkintotuomari Trygve Söderling myös toteaa, että Juslin ”avaa arkipäivän taiteen, intohimon ja mustan surun avaruuteen unohtamatta murusia keittiönpöydällä”. Lukuelämyksenä Frida ja Frida ei noussut aivan avaruudellisiin sfääreihin, mutta siitä huolimatta Frida ja Frida oli positiivinen yllätys. Pidin Juslinin sulavasta kielestä ja tarinasta, joka vei minut lapsuuden arkeen ahdasmielisessä ympäristössä ja Pariisin taiteelliseen ilmapiiriin. 


Frida ja Frida on kahden näkökulman kertomus. 13-vuotias Selma asuu pohjanmaalla perheensä kanssa. Isosisko Irina on jo muuttanut pois, Pariisiin opiskelemaan taidetta. Irinan idoli on Frida Kahlo, ja se toinen Frida on Irinan tyttöystävä Frida Larsson. Molemmat tytöt kertovat kirjassa vuorotellen elämästään ja tunteistaan. Selma koettaa selvitä arjesta isän ja äidin liitoksistaan natisevan avioliiton keskellä. Irinan ajatukset syleilevät enemmän maailmaa hänen pohtiessaan suhdettaan taiteeseen ja Fridaan.

Selman havainnot ja ajatukset koskettivat minua enemmän kuin Irinan mietiskelyt Frida Kahlon taiteen olemuksesta tai suhteen kehittymisestä toisen Fridan kanssa. Selman puheenvuoroissa on maanläheistä realismia ja terävyyttä:

"Minulla on koulussa monta kaveria (jotka ovat kavereita vain silloin kun haluavat) jotka nauravat ja hyppivät muurahaisten päälle huutaen "kuole saatanan muurahainen". He tekevät sen ilman syytä ja se saa minut voimaan pahoin. Se ei ole oikeudenmukaista. Mikään ei ole oikeudenmukaista.
    Jos Jumala on olemassa (mitä en enää usko), niin olen varma että hän hyppii tasajalkaa ihmisten päällä ja huutaa "kuole saatanan ihminen".
    Se on oikeudenmukaista. Jos vain joku tekisi samoin Jumalalle." (s. 147)

Selman ääni toi mieleeni Marjo Niemen kirjan Juostu maa. Selmassa on samaa havainnointikykyä kuin Juostun maan Syksyssä, ja mieluusti olisin antanut Selmalle enemmänkin tilaa Fridassa ja Fridassa. Fridan ja Fridan loppuhuipennuksena toimii Irinan ja Fridan saapuminen juhannuksen viettoon koti-Suomeen. Tyttösuhde nostattaa kulmia, mutta kovin syvälle tähän teemaan ei pureuduta. Kirjan loppu jäikin mielestäni aika vaisuksi. Siitä huolimatta Frida ja Frida oli mukava kirja, jossa sivutaan kipeitäkin aiheita mutta ei mennä niihin kovin syvälle.

Mikä ihmeen Palkintokierros? Lue lisää täältä.
 
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjava kukko ja Koko lailla kirjallisesti.

Kirjan tietoja:
Emma Juslin: Frida och Frida (2007)
Suomennos Jaana Nikula
Teos & Söderströms, 2008
260 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

9. joulukuuta 2013

Martin Walker: Poliisimestari Bruno ja viinitarha

Martin Walkerin Poliisimestari Bruno ja viinitarha (WSOY, 2012) oli hienoinen pettymys Bruno-sarjan mainion avausosan Poliisimestari Brunon jälkeen. Ensimmäinen Bruno oli sopivan  epädekkarimainen dekkari, rikosta selviteltiin hieman kuin sivuraiteilta käsin ja samalla lukija sai ihastella ranskalaista maaseututunnelmaa. Poliisimestari Bruno ja viinitarha on ykkösosan rinnalla paljon tavanomaisempi rakenteeltaan. Tavanomaisuus yhdistettynä kohtuullisen suureen sivumäärään (375) teki lukukokemuksesta aika pitkäveteisen. Luin kirjan kuitenkin loppuun eräänlaisena välipalana muiden kirjojen lomassa.

Saint-Denisin pikkukaupungin liepeillä olevalla geeniteknologian tutkimusasemalla tapahtuu tuhopoltto, jota Bruno alkaa selvittelemään. Kyläläisiä haastatellaan toinen toisensa perään ja aina välillä tapahtuu jotain, joka kiepauttaa juonta verkkaisasti eteenpäin. Kirjan kantavana teemana on Ranskan maaseudun perinteisen elinkeinon viininviljelyn asema geeniteknologian ja bulkkiviinien puristuksissa. Viiniaiheista knoppitietoa ei tuputeta lukijalle kovinkaan paljon. Teemaa käsitellään enemmänkin henkilöhahmojen kautta; kuinka kylän asukkaat kokevat tekniikan muutokset ympärillään.


"Bruno katseli Pamelaa hetken aikaa miettien, mitä äsken oikeastaan oli tapahtunut, ja ajatellen kuinka miellyttävä tunne hänet oli vallannut hänen tajutessaan suutelevansa Pamelaa suulle. Mutta muista oma sääntösi, hän sanoi itselleen. Ei ole viisasta ruveta pelehtimään naisten kanssa omalla takapihallaan. Ehkä hänen kuitenkin pitäisi tällä kertaa venyttää sääntöä, kun Isabellesta ei kuulunut mitään. Toistaalta hän oli jo kerran luullut, että se juttu oli ohi, ja sitten Isabelle oli palannut. Herranen aika, miten vaikeaa elämää joskus oli. Hän meni takaisin autolleen ja pakottautui kääntämään ajatuksensa kotona odottavaan jättitiskiin, vaikka tiesi vallan hyvin, että todellisuudessa hän halusi ajatella vain tulevia ratsastustunteja Pamelan kanssa." (s. 231-232)

Brunon naisongelmat olivat hupaisaa luettavaa tälläkin kertaa. Edellisen kirjan Isabelle alkaa olla passé ja Brunon mielenkiinto kohdistuu englantilaiseen Pamelaan. Kukahan mahtaa olla vuorossa seuraavassa kirjassa, ehkä viehättävä, uusi naislääkäri Fabiola? Vai palaako salamyhkäinen Isabella uudelleen kuvioihin? Kirjan sivumäärää supistamalla tapahtumiin olisi ehkä saanut sen verran enemmän draivia, että huomioni ei olisi liikaa kiinnittynyt kirjan lemmekkäisiin sivujuoniin.

Muualla verkossa: Keskisuomalaisen ja Aamulehden jutut kirjasta. Murder by Type -blogin arvio kirjasta.

Kirjan tietoja:
Martin Walker: The Dark Vineyard (2009)
Suomennos Raimo Salminen
WSOY, 2012
375 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

7. joulukuuta 2013

Ari Paulow: Surmankarin vangit

Ari Paulowin Surmankarin vangit (Otava, 2012) on viisikkohenkinen seikkailu, joka sijoittuu kesäiseen Iin jokisuistoon. Päähenkilöinä ja tarinan sankareina ovat 14-vuotiaat kaverukset Samppa, Marko ja Anssi sekä 11-vuotias Elli. Heillä on kesäloma, tuo seikkailujen luvattu aika, ja kaverukset suuntaavat Kempeleestä veneellä Iihin mökille maalaustalkoisiin. Siellä kaveruksia paimentaa  remonttimies Janne, joka on saanut hyvät suositukset nimismies Riikkilältä mutta vaikuttaa silti epäilyttävältä tyypiltä. Yksi sun toinen aikuinen käyttäytyy oudosti, lähiseudun taloihin on murtauduttu ja missä ihmeessä on Markon isä, tiedemies Edgar Blyton? Surmankarin vangit vie lukijan viattoman leppoisaan kesätunnelmaan, jossa nuoret ovat reippaita, hyväkäytöksisiä ja nokkelia. Sampalla on Surmankarin vankien terävimmän pojan rooli ja rosvot puolestaan ovat niin hönttejä, että ihme kun pystyivät kehittelemään niinkin ovelan juonen kuin lopulta paljastuu.


Luin Paulowin kirjaa Beevor & Cooperin Pariisi-tieto-opuksen ja Toptaşin Varjottomien jälkeen. Kylläpä Surmankarin vangit oli höyhenenkevyt kirja niiden jälkeen - onneksi! Tietoa ja taiteellista romaania jaksan lukea vain, jos vastapainoksi löytyy jotain muuta. Ja se 'jokin muu' kevyt-kiva-kirja maistuu sitäkin paremmalle kun lukupinosta poimii edes toisinaan jotain, mikä ei asustele sillä kuuluisalla mukavuusalueella. Monipuolinen lukeminen syventää elämyksiä! Kirjapassin fiilismittariin tulee iso, iloinen hymynaama Surmankarin vankien kohdalle. En suostunut häiriintymään stereotyyppisistä henkilöhahmoista, vaan annoin itseni nauttia supisuomalaiseen kesäarkeen sijoittuvasta leppoisasta jännityksestä. Genreä ei tarvitse aina uudistaa, jotta saa lukijan iloiselle mielelle. Iloiseen mieleen riitti tällä kertaa hyväntuulinen, kesäinen rosvoleikki lähimaisemissa.


 Muualla verkossa: Kirjasta pidettiin myös Jiipeenetissä.

Kirjan tietoja:
Ari Paulow: Surmankarin vangit
Otava, 2012
238 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

6. joulukuuta 2013

Walter Moers: Hurja matka halki yön

Bongasin hiljattain Mari A:n kirjablogista loistavan idean: luetaan kirjallisuutta jalkapallon MM2014-maista. Marin blogissa on listattuna lopputurnaukseen selvinneet maat ja näkösällä on myös hienot maanosien karttakuvat. Turnaus alkaa 12.6.2014 ja loppuottelu pelataan 13. heinäkuuta 2014 Brasiliassa, Rio de Janeirossa. Aion kokeilla, saisinko kaikki 32 lopputurnausmaata kasaan ennen kuin finaaliottelu vihelletään käyntiin. Miksi ihmeessä moinen urakka? Jalkapallon hienouksista en väitä olevani syvällisesti perillä (paitsiosääntö pitänee taas kerrata ennen pelien alkua), mutta mieheni on saanut minutkin innostumaan  jalkapallon arvoturnauksista. Marin idea on oivallinen tapa aloittaa kirjallinen valmistautuminen kisahuumaan, enää ei tarvitse tyytyä pelkkään kioskilta ostettuun kisalehteen. Ensimmäinen 'suoritettu' MM2014-maani on Saksa Walter Moersin fantasiakirjalla Hurja matka halki yön (Otava, 2003). Iskinkö pöytään heti tulevan maailmanmestarin?

Moersin kirjan innoittajana ovat toimineet ranskalaisen Gustave Dorén puukaiverruskuvat. Hurja matka halki yön -tarinan kuvat on alunperin julkaistu mm. Cervantesin Don Quijotessa, Raamatun kuvitetussa painoksessa sekä Miltonin Kadotetussa paratiisissa. Moersin käsittelyssä taidokkaat, yksityiskohdiltaan rikkaat kuvat ovat saaneet rinnalleen kertomuksen 12-vuotiaasta Gustave-pojasta, joka joutuu purjehdusretkellään merellä myrskyävän Siamilaisen kaksoistornadon kynsiin. Gustaven luokse saapuu itse kuolema hullun sisarensa Dementian kanssa. Gustaven on joko luovutettava sielunsa kuolemalle tai suoritettava kuusi tehtävää. Ja niin alkaa Gustaven hurja matka yön halki. Kummitusmetsä, hirviöiden laakso ja galaktinen avaruusviemäri asettavat Gustaven outojen haasteiden eteen.


"'Miten minä voin istua tuossa, jos kerran en elä noin kauan?'
'Jokaisella elävällä olennolla on oma aikajatkumollinen mahdollisuusprojektionsa, tilastollisista syistä, luulisin. Projektiot esitettävät maailmankaikkeuden jokaisen olennon korkeimmassa mahdollisessa iässään. Äläkä kysy minulta, miten se on mahdollista! Minulla ei ole mitään tekemistä koko sotkun kanssa, se on universaalia byrokratiaa, kosmista kirjanpitoa - minulla on onneksi muita ongelmia.' Sika huokasi helpotuksesta."

Hurja matka halki yön oli riemukas lukuelämys - fantasiallinen sillisalaatti, johon on sotkettu sekaisin kirjallisuuden eri aineksia. Löysin kirjan kirjaston nuortenosastolta, mutta hyvin se maistui aikuislukijallekin. Tässä kirjassa korostuu kuvituksen osuus. Dorén loistokas kuvitus antaa tekstille oudon, synkänmaagisen vivahteen. Fantasian ja satujen ystäville kiva herkkupala!

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjava kukko. Risingshadow'n arvio kirjasta.

Kirjan tietoja:
Walter Moers: Wilde Reise durch die Nacht (2001)
Suomennos Marja Kyrö
Otava, 2003
179 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

4. joulukuuta 2013

Barbara Nadel: Arabeski

Barbara Nadelin Arabeski (Moreeni, 2011) on kolmas osa dekkarisarjaa, jossa seurataan komisario Çetin İkmenin tutkimuksia Istanbulissa. Sarjan aiemmin suomennetut osat Belsassarin tytär ja Kristallihäkki olen lukenut jo ennen blogiaikaa. Belsassarin tytär osui käteeni aikoinaan sattumalta, ja pidin heti kirjan suomalaisittain eksoottisesta kaupunkimiljööstä ja boheemista, älykkäästä komisariosta, joka sattuu olemaan albanialaisen noidan poika. Ei mikään tusinakomisario, vaikkei İkmen sentään yliluonnollisilla voimilla rikoksia ratkaise. İkmen-kirjoissa ei tuhlata sivuja henkilösuhteiden kiemuroiden kertaamiseen. Kirjojen keskiössä on aina rikoksen selvittely, mutta İkmen-maailmaan pääsee mielestäni parhaiten sisälle aloittamalla lukemisen sarjan ensimmäisestä osasta.


Arabeski sijoittuu nimensä mukaisesti arabeskimusiikin maailmaan. Laulajatähti Erol Urfa löytää vaimonsa murhattuna. Onko syyllinen Erolin rakastatar, parhaat päivänsä nähnyt, viinaanmenevä ja tempperamenttinen laulatar Tansu tai kenties naapurissa asuva Down-syndroomasta kärsivä nuorukainen, joka tiesi vaimon murhasta ennen poliisin paikalle tuloa? Ja mihin on hävinnyt Erolin pieni tytär? Rikosta alkaa selvittämään komisario Mehmet Suleyman, joka aiemmissa sarjan osissa on toiminut İkmenin apulaisena. İkmen on kirjan tapahtumien alkaessa sairaslomalla vatsahaavansa vuoksi (sairauden syy ei varmastikaan ole yllätys aiemmat osat lukeneille: liikaa alkoholia ja huonot elintavat), mutta virkaintoisena İkmen ei malta pysyä pois työpaikaltaan. Tuttu dekkarimaailman kuvio, mutta en antanut tämän kliseen häiritä liikaa lukukokemusta.

İkmenit eivät ole erityisen verisiä tai raakoja dekkareita, vaan niissä painottuvat enemmän rikoksen selvittely ja erikoiset henkilöhahmot. Nadelin henkilögalleria on jälleen täynnä paikallismaustetta, vaikkei henkilöiden sielunmaailmaan syvälle mennäkään. Muutamasta kiinnostavasta sivuhenkilöstä, kuten salaperäisestä madame Kleopatrasta, olisin mielelläni kuullut lisääkin. Arabeski on mukava lisä İkmen-kirjojen sarjaan, vaikkakaan en pidä sitä parhaana näistä lukemistani. Kirjan juoni tuntui hieman hajanaiselta verrattuna sarjan aiempiin osiin.

Tapahtumaympäristö, kaukainen Istanbul, on iso osa Arabeskin viehätystä ja Arabeski onkin oiva tapa tehdä mielikuvamatkaa kiihkeään suurkaupunkiin. Bongasin kirjasta myös kirjavinkin: Orhan Pamukin Musta kirja on kuulemma pohjimmiltaan rikosromaani. Pitääpä ottaa vinkki talteen, Pamukin kirjoihin en ole vielä tutustunut.

Muualla verkossa: Itiskirjaston blogissa on kirjoitettu Arabeskista ja muustakin Turkkiin liittyvästä.

Kirjan tietoja:
Barbara Nadel: Arabesk (2000)
Suomennos Hilla Hautajoki
Kansi Mirja Nuutinen
Moreeni, 2011
335 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

2. joulukuuta 2013

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Schildts & Söderströms, 2011) erottuu kansilehtensä ansiosta muiden kirjojen joukosta. Etukannen mustavalkokuva jurosta pikkutytöstä herätti mielenkiintonii. Takakansi mainostaa kirjaa fraasilla: 'Tarina, jota et koskaan unohda.' Lupauksia unohtumattomista tarinoista olen kuullut ennenkin, mutta kirjan sisäsivujen ulkoasu sai minut lainaamaan kirjan. Vanhoja oudon näköisiä valokuvia, koristeellinen sivunumerointi, katkelmia käsinkirjoitetuista kirjeistä. Kirjojen suuri massa on sisäsivuiltaan harmaata ja väritöntä tekstin virtaa, joten näin erottuva kirja piti poimia luettavaksi.

"Vielä huijatumpi oloni oli, kun tajusin, etteivät Portmanin papan parhaat tarinat voineet mitenkään olla totta. Hurjimmat jutut kertoivat aina hänen lapsuudestaan: kuinka hän oli syntynyt Puolassa mutta joutunut 12-vuotiaana Walesissa sijaitsevaan orpokotiin. Kun kysyin, miksei hän voinut asua vanhempiensa kanssa, hän vastasi aina samalla tavalla: koska hirviöt olivat hänen kannoillaan. Puolassa niitä suorastaan vilisi, hän sanoi.
    'Minkälaiset hirviöt?' minä kysyin aina, silmät selällään. Siitä tuli eräänlainen leikki. 'Kauheat, köyryselkäiset, mustasilmäiset hirviöt, joiden nahka mätäni niiden päällä', isoisä vastasi aina." (s. 9)

Mitä jos isoisän lapselle kertomat hurjat tarinat eivät olleetkaan mielikuvitusta? Entä jos kaikki olikin totta? Tämän kysymyksen äärelle joutuu kirjan päähenkilö, teini-ikäinen Jacob, isoisänsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Hän matkustaa isänsä kanssa Walesiin tutkimaan isoisän lapsuudenvaiheita ja löytää lopulta tiensä neiti Peregrinen ja tämän outojen asukkien luokse. 

Enempää en halua juonesta paljastaa, jottei mahdollinen uusi lukija spoilaannu liikaa. Kirja on vetävästi kirjoitettu, juonen tapahtumat imaisivat minut mukaansa ja tämä olikin niitä kirjoja, jotka luin hyppimättä välillä muiden kirjojen pariin. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on sopiva sekoitus fantasiaa, jännitystä ja jopa kauhua. Kirjan valokuvat olivat minulle olennainen osa tarinaa - valokuvat loivat oman oudonvänkyrän tunnelmansa, jota pelkkä teksti ei varmastikaan olisi pystynyt aikaansaamaan. 


Kansilehti paljastaa, että Fox Entertainment osti kirjan elokuvaoikeudet jo ennen sen ilmestymistä. Kirja sopiikin mainiosti elokuvaksi. Tyhjäkäyntiä juonessa ei ole, koko ajan tapahtuu jotain ja Neiti Peregrinen outo suojattijoukko saanee extrapotkua tehostenörttien käsittelyssä. Ja kuinkas ollakaan, kirjan loppu suorastaan huutaa jatko-osaa. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on hyvää viihdettä, mutta en tiedä kiinnostaako minua aikanaan ensi-iltansa saava elokuva, saati kirjan jatko-osa. Ehkä tarinan olennaiset pointit tuli jo kerrottua. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on kuitenkin erinomaista luettavaa niihin hetkiin, kun kaipaa hieman erikoisempaa viihdettä ja silmäkarkkia kirjan muodossa. 

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Sonjan lukuhetket, Kirjaston kummitus, Notko, se lukeva peikko ja Järjellä ja tunteella. Google kertoo loput - tämä kirja näyttää saaneen reilusti blogihuomiota.

Kirjan tietoja:
Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children (2011)
Suomennos Virpi Vainikainen
Schildts & Söderströms, 2011
347 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja.

1. joulukuuta 2013

Projekti 2/4 alkaa! Projekti 1/4 loppui!

Alkusyksyllä innostuin oman kirjahyllyn lukuprojektista, joka starttasi Täällä toisen tähden alla -blogista. Päätin jakaa oman projektini pienempiin vaiheisiin, ja ensimmäinen vaihe, Projekti 1/4, päättyi eilen. Syys-loka-marraskuulle olin asettanut viiden kirjan lukutavoitteen ja marraskuun loppukirin ansiosta sain luettua 4/5 kirjaa:
Mika Waltarin pienoisromaanit olivat niputettuna yhteen kirjaan, mutta niistä syntyi kaksi postausta. Lukematta jäi vain yksi kirja: Ian Christie ja David Thompson (toim.): Scorsese on Scorsese (Like, 2006). Se on jäänyt minulta kesken jo kerran aikaisemminkin, enkä nytkään ehtinyt sen pariin. En silti aio unohtaa kirjaa. Kirja+leffa -tyylinen postaus sopisi tähän mainiosti - ehkä toteutan sen keväällä.

Minimitavoitteeni oli lukea 3/5 kirjaa, joten olen tyytyväinen, voiton puolelle päästiin. Hämmästelin itsekseni sitä, miten tahmeasti oman hyllyn kirjojen lukeminen voikaan edistyä. Kirjastosta noudettu kirjapino tuntuu jatkuvasti paljon houkuttelevammalta, ja vasta marraskuun alun tienoilla havahduin siihen, että 'nyt pitäis tehdä jotain'. Eivätkä ne oman hyllyn kirjat huonoja olleet. Yhden kirjan avulla (Beevor & Cooper) pääsin alkuun Ihminen sodassa -haasteessa, jonka ehkä muutoin olisin jättänyt väliin. Tästä myönnän ison plussan itselleni! Projekti 1/4:n parhaaksi lukuelämykseksi nousi Waltarin Fine van Brooklyn -pienoisromaani. Ranskan kesässä koettu nuoruudenrakkaus viehättää edelleen, erityisesti näin joulukuun pimeyden keskellä.

Projekti 2/4 - joulu-tammi-helmikuu

Uusi vaihe projektissa, uudet kirjat. Olipa hauskaa tutkailla kirjahyllyä ja miettiä, mitä sieltä ottaisin listalle mukaan. Päädyin lopulta tämmöisiin kirjoihin:

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä WSOY, 1981. 275 sivua.
Anja Snellmanin (os. Kauranen) maineikas esikoisteos on jäänyt minulta lukematta. Kirjahyllyni kappaleen kansilehti on päässyt risaiseen kuntoon. Ehkä divariostos?


Henryk Sienkiewicz: Quo vadis. Suuri suomalainen kirjakerho, 1990. 504 sivua.
Kirppariostos viime kesältä. Nobel-palkittu kirjailija, Rooman keisariaikaan sijoittuva historiallinen romaani.

Mika Waltari: Johannes Angelos Suuri suomalainen kirjakerho, 1980. 334 sivua.
Kirppari- tai divariostos. Päiväkirja Konstantinopolin valloituksesta v. 1453.


Karsten Alnæs: Ihanteiden nousu. Euroopan historia 1800-1900.. Otava, 2006. 709 sivua.
Tietokirjahaaste itselle. Ostin kirjan joitakin vuosia sitten miehelleni joululahjaksi. Vilkuilin kirjaa etukäteen ja varmistin, ettei kyseessä ole täysin tylsän tuntuinen opus. Eli muutakin kuin poliittista historiaa pitäisi olla luvassa.


Jason Goodwin: Janitsaaripuu. Karisto, 2006. 356 sivua.
'Loistelias murhamysteeri 1830-luvun Istanbulista', julistaa etukansi. Kuulostaa lupaavalta & oman kirjamaun mukaiselta kirjalta. Odottamaton löytö kirjahyllystä. Mieheni on tämän ostanut ja lukenutkin, mutta minulta Janitsaaripuun saapuminen meille on jotenkin mennyt kokonaan ohi.

Kirjalistasta muodostui historiapainotteinen. Otin mukaan taas yhden lukemattoman Waltarin, niitä taitaa riittää lopuillekin projektivaiheille. Tosin ohuemmat Waltarit alkavat pian loppua kesken. Kaunis tavoitteeni on lukea vähintään 3/5 kirjaa ja koettaa rytmittää lukemiset tasaisesti joka kuukaudelle. Saas nähdä miten käy, kun kirjaston lukupinossakin on vaikka mitä kiehtovaa tyrkyllä. Juuri nyt olen varovaisen innostunut uudesta kirjalistasta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...